Marcia heitti yltänsä avaran viittansa, joka ympäröi häntä, ja istuutui sohvalle. Hänen viereensä, toiselle matalammalle sohvalle, kävi istumaan Lucius. Kun hän jälleen loi silmänsä tähän kauniisen roomalaisnaiseen, tunsi hän levollisuuden, johon hän suurella vaivalla oli päässyt, yhä enemmin karkkoavan hänestä. Hänen ajatuksensa ikäänkuin tukahtuivat. Kaikki hänen hyvät aikomuksensa haihtuivat kuin sumu.
"Miten oletkin kaunis, Marcia", kuiskasi hän hiljaa.
Marcia nauroi.
"Kohteliaisuutta vaan! Pitihän meidän lyhentää matkan pitkäpiimäisyyttä jollakin vakaisemmalla. Missä ovat kirjasi? Orjattareni on jo käsityön laittanut minulle."
"Voi, Marcia", sanoi Lucius rukoilevasti, "minkätähden teet minusta tällaista pilkkaa? Katso kuinka aurinko, maa ja meri kehoittavat meitä iloisesti nauttimaan elämää."
"Niin, sinä olet oikeassa", sanoi Marcia, nojaten päätänsä taaksepäin. "Tahdon uneksia suloisissa ajatuksissa. Lue näistä värsyistä minulle muutamia!"
Hän viskasi Anakreon'in runoelmat Luciukselle, ja tämä alkoi lukea. Vene oli ennättänyt aukealle merelle ja navakka leyhkä kuljetti sitä nopeasti eteenpäin. Capreae-saaren kalliot lähenivät lähenemistään ja saattoi jo selvästi nähdä saarelta Tiberiuksen palatsin jäännökset, kun purjetanko äkkiä löi mastoon ja pullistunut purje jäi riippumaan löysänä, Kaukana nousi musta pilvi taivaalle, ikäänkuin raivoavien tuulien pieksämänä, ja aallot rupesivat rajusti murtuilemaan saaren ja mantereen välillä.
"Mikä nyt on?" kysyi Marcia, nousten puoleksi seisoalleen.
"Raju-ilma on nousemaisillaan", vastasi Lucius, katsoen tarkkaavasti eteläänpäin. "Ei ole kuitenkaan mitään vaaraa, sillä emme ole enää kaukana Capreae-saaresta."
Soutajat sousivat kaikin voimin. Mutta aallot, jotka hyökyilivät yhä korkeammalle, pitivät vallassansa purren, joka välistä kohosi sangen korkealle, viskautuaksensa jälleen pyörryttävällä vauhdilla alas kahden valtavan aallon väliin. Marcia tuli kalmankalpeaksi.
"Lucius", kuiskasi hän hätäisesti, "me olemme hengenvaarassa."
"Ainoastaan hetkinen", lohdutti Lucius, "niin pääsemme kallioiden suojaan."
Nyt rupesi ilma tulemaan yhä pimeämmäksi. Meri raivosi yhä ankarammin ja ajoi vaahtoansa venheesen. Ei aikaakaan, kun aalto paiskasi sitä niin kovasti, että sen sisimmätkin liitokset ruskivat.
"Me olemme hukassa", kuiskasi Marcia epätoivoisena, tarttui vapistenLuciuksen käteen ja nojautui häntä vasten.
"Ei suinkaan, vaan me elämme, sinä sekä minä", huudahti hän kiivaasti, "eikä mikään ole meitä erottava!" — — —
Hetken kuluttua pääsi vene saaren suojaan ja kulki hiljaan ja tasaisesti eteenpäin vienosti aaltoilevaa vettä myöten, eikä aikaakaan, niin tulivat he Capreae-saaren rantaan.
"Menemme tuonne huvilaan", sanoi Marcia, osottaen valaistua rakennusta, joka oli vähän matkan päässä rannasta. "Siellä asuu Petronillan perhe; minä olen heille ilmoittanut tulostamme."
Samassa tuli naisihminen Marcian luokse ja syleili häntä.
"Tulit siis todellakin", virkkoi nainen. "Me olimme kovin levottomina, kun meri oli niin myrskyinen."
"Niin", vastasi Marcia, "ilman Luciusta, joka on mukanani, olisin kuollut kauhistuksesta."
Lucius kumarsi, naurahtaen.
Sitten alkoivat he yhdessä nousta kallionpolkua ylöspäin, joka vei huvilaan. Huvilan portilla oli heitä vastaanottamassa Petronillan puoliso Demetrius.
Hän oli pieni, lyhyenjäntterä, punakka mies, ja häntä pidettiin ylimalkaan eriskummaisena ihmisenä. Egyptissä, jossa hän oli palvellut pitkän ajan Rooman hallitusvirkamiehenä, oli hän innokkaasti mieltynyt tähtitieteesen. Tämä taipumus oli parhaasta päästä pannut hänen valitsemaan asuinpaikaksensa Capreae-saaren, sentähden että hänellä tältä saarelta oli aukea näkyala havaintojensa tekemiseen. Yökaudet nähtiin hänen istuvan asuntonsa katolla ja tutkivan; päivillä työskenteli hän melkein lakkaamatta asunnossansa. "Hipparchon viisaus on lapsen viisaus, joka ei ole pysyväistä", oli hänellä tapana usein sanoa; "mutta Demetriuksen kirja tulee myöhemmilläkin vuosisadoilla vielä olemaan ohjaajana tutkimisessa." Huoneestaan ja perheestään ei hän pitänyt paljo lukua. Hänen kirjastonsa ulkopuolella isännöitsi hänen puolisonsa. Tämä ei muutenkaan ollut puolisonsa tavoin mieltynyt Capreae-saareen, vaan asui tyttäriensä kanssa talvilla tavallisesti Roomassa tahi Napolissa.
Tänäpäivänä oli Demetrius vastoin tapaansa sangen viehättävä ja koki kaikella tavalla huvittaa vieraitansa. Lucius oli harvapuheinen, ei sentähden, että surulliset ajatukset olisivat häntä vaivanneet, vaan sentähden, ett'eivät hänen ajatuksensa ja tunteensa olleet muualla kuin ylpeässä roomalaisnaisessa, josta hänen silmänsä eivät pysyneet poissa. Hän oli siis muulle seuralle ikäänkuin kuollut.
"Demetrius", sanoi Marcia leikillisesti, "tahdotteko asettaa meidän horoskopimme — mutta enhän tiedä, mitä filosofi ajatellee sellaisesta tutkimisesta vastaisuudessa."
"Minä liityn kernaasti tähän leikkiin", virkkoi Lucius.
"Leikkiinkö?" kysäsi Demetrius, silmäillen Luciusta suurilla silmillä. "Sanotko leikiksi luotettavinta mitä on? Totta jumalat näyttää siltä, että olette tottuneet vaan mielihuomioihin ja käsitteihin, ja että kokemus on teille suljettu kirja. Kenpä tahtoisi sanoa keisaria yksinkertaiseksi? Ja kuitenkin on hän palatsiinsa Roomassa minun johdollani maalauttanut kaksitoistatähdistöisen taivaankannen. Kaiken, mikä häntä on kohdannut, on hän jo edeltäkäsin lukenut tähdistä, eikä hän ryhdy mihinkään, kysymättä neuvoa taivaankappaleilta."
Lucius tuli hämilleen.
"Tietysti", virkkoi hän rauhoittaaksensa tähtein tutkijaa, "olen aina suostuvainen parempaan tietoon. Jos vaan todistat minulle astrologialla todellakin olevan jotain olennaista arvoa, niin en suinkaan ole oppisi uppiniskainen vastustaja."
"Hyvä, hyvä", sanoi Demetrius. "Kirjoittakaa tälle taululle vuosi, päivä ja tunti, jolloin olette syntyneet."
Kun se oli tehty, lähti Demetrius pois. Mutta ovessa kääntyi hän vielä kerran takaisin, lausuen:
"Älkää kuitenkaan luulko, että annan teille vastauksen tänään, enpä edes huomennakaan, niin kauan kuin olette minun huoneessani. Vasta veneesen mentyänne saatte sen sinetillä suljettuna. Vaan ette ennen. Semmoinen on minun tapani."
Aikaisin seuraavana päivänä kiikkui Marcian venhe taas vesillä. Petronella tyttärinensä viittaili rannalla poiskulkeville. Meri ei vielä ollut ihan tyyntynyt, vaan vieno aaltojen hyöky kiikutteli venettä hiljaa ja hupaisesti, ja kirkkaassa päivänvalossa näkyi Napoli selvästi ympärillä olevine huviloineen.
Marcia näytti olevan alakuloinen; hän ei puhunut kuin vähän ja ainoastaan jokapäiväisistä asioista. Lucius huomasi sen heti, mutta hänellä ei alussa ollut rohkeutta kysyä Marcialta syytä semmoiseen raskasmielisyyteen. Silloin tuli hän ajatelleeksi tähteinselittäjän vastausta, jonka hän oli saanut heidän saaresta lähteissänsä.
"Marcia", sanoi hän, tarttuen seuralaisensa käteen, "oletko unhottanut, mitä pyysit Demetriukselta?"
"Antoiko hän sinulle vastauksen?" kysäsi Marcia vilkkaasti. "Ole hyvä ja anna minun avata se auki."
Lucius epi.
"Se saattaa kauhistuttaa sinua", virkkoi hän. "Minkätähden ajattelisimme myöskin tulevaisuutta, kun nykyinenkin aika tarjoo meille niin paljon iloa?"
"Ei, Lucius, sinä et tiedä, kuinka vastaisuus minua huolettaa. Minä näin kauhistavan unen. Me lähdimme merelle ja myrsky raivosi vielä hirmuisemmin kuin eilen; sinä tulit peloissasi minun luokseni ja istuuduit viereeni, ikäänkuin minä olisin suojellut sinua, ja niin nukuit sinä ja minä pidin sinua vaarilla; mutta kun tahdoin herättää sinua ja huusin nimeäsi, olit sinä — kuollut!"
"Unia, unia", lohdutti häntä Lucius. "Vastaisuudesta ei kuulu pienintäkään ääntä nykyajan korvaan. Miksi olet levoton ilveilevästä näystä? Usko minua, että se on mielettömyyttä."
"Sinä, joka olet kristitty, voinet ehkä sanoa niin", vastasi Marcia, "mutta minä tiedän, että unet tulevat jumalilta, eivätkä ole mielikuvituksessa syntyneitä. — Anna minulle Demetriuksen vastaus."
Lucius totteli.
Marcia mursi heti auki sinetin, johon oli kirjoitettu Lucio(Luciukselle), ja silmäili pikaisesti sisällyksen.
Hänen kasvonsa tulivat kalmankalpeiksi.
"Ei ole mitään väistökeinoa", jupisi hän toivotonna ja pudotti kädestänsä papyrusliuskaleen. Lucius otti sen ylös.
"Nauttios vaan elämää, sill'ei useoita oo päiviiKohtalo sallinut sull'. Ah rientäen joutuvi hetkes."
Niin luki hän. Hän säikähtyi, mutta pakotti itsensä nauruun.
"Eivät nämä säkeet ole huonosti", sanoi hän.
"En olisi luullut Demetriusta runoilijaksi. Mutta mitä kirjoittaa hän sinulle?"
Marcia ojensi hänelle äänetönnä toisen vastauksen, kun ensin oli lukenut sen.
"Murehisena sä näät kuink' merehen laskevi päivä;Toivo ja odota tok' uusi sull' nousevi taas."
"Saan toivottaa sinulle vaan onnea tämän ennustuksen toteutumiseksi", sanoi Lucius leikillisesti. "Minä en päässyt asiasta niin hyvällä kaupalla."
Marcia katsoi äänetönnä merelle.
"Et voi uskoa", jatkoi Lucius, tarttuen hänen käteensä, "kuinka minua surettaa sinun näkemisesi noin surullisena. Ja jospa nämät mielikuvitukset sanoisivat tottakin, niin antaisimmeko sentähden niiden katkeroittaa meiltä tämän nykyisen? Ollaan siis vaan onnellisia toistemme kanssa ja nautitaan elämää."
Marcia nousi ylös nojasiltaan.
"Lucius", sanoi hän vienolla äänellä ja katseli häntä mustilla silmillään, "sano minulle, rakastatko minua niin uskollisesti ja todella, ett'et koskaan hyljää minua?"
"Kaiken kautta, mikä sinulle ja minulle on pyhää", vastasi Lucius juhlallisesti, "vannon sen sinulle."
"Tahdonpa siis heittää pois mielestäni kaiken tätä ennen olleen ja pyhittää koko elämäni sinulle?"
Lucius loi äänetönnä silmänsä alas. Hänen mielensä kävi synkäksi. Hän oli katsahtanut rannikolle Herenniuksen huvilaan päin.
Kohta sen jälkeen tuli vene sataman piiriin. Merimiehet tarttuivat airoihin.
"Koska saan taas tavata sinua, Lucius?" kysäsi Marcia.
"Huomenaamulla varhain", vastasi Lucius pikaisesti, "sitten keskustelemme ja päätämme kaikesta."
Lucius hyppäsi ensin maalle ja ojensi sitten kätensä Marcialle. Samassa tuokiossa astui kaksi ylhäistä naista ulos vieressä olevasta kantotuolista. Lucius huomasi, että ne olivat Marcella ja Viktoria. Hänen sydämmensä sykki aivan kuuluvasti. Hän ei voinut olla katsahtamatta heihin päin. Ja — hänen silmänsä kohtasivat Viktorian silmäyksen.
Veri nousi hänelle päähän ja alkoi täyttää hänen ohimoitansa. Hän ei tohtinut tervehtää. Pahantekijän tavoin meni hän alla päin Marcian kanssa toisaalle.
Hän saattoi Marcian hänen asuntonsa portille.
"Hyvästi huomiseen asti, Lucius!"
"Hyvästi!"
Ikäänkuin kiusallisista kahleista päässeenä riensi hän katuja pitkin kotiinsa. Eräs ystävä koetti pysähdyttää häntä.
"Oletko jo palannut Capreae-saaresta?" kysyi ystävä, salamielisesti hymyillen. "Todellakin on sinulla ollut menestys, josta moni on sinua kadehtiva."
"Sinä puhut hulluuksia!" vastasi Lucius ja kiiruhti edelleen; mutta ystävän sanat jäivät pistelemään hänen sydäntänsä orjantappuroiden tavoin.
"Onko se jo sitten yleisesti tuttu Napolissa? Ehkä on Viktoriakin saanut kuulla sen? Hänen katsannossansa olikin jotain omituista ja soimaavaa."
Hänen kotiin tultuansa sanottiin hänelle, että sanansaattaja oli odotellut häntä eilisestä asti.
"Vie hänet kirjastoon", sanoi hän palvelijalle.
Kun Lucius sitten muutaman minutin perästä meni työhuoneesensa, oli siellä nuori, matkapukuun puettu mies.
"Jaha, kylläpä tiedänkin asiasi", sanoi Lucius vieraalle. "Jos tahdot odottaa hetkisen, niin kirjoitan paikalla Zephyrinukselle."
Hän otti piirustimen ja kirjoitti pikaisesti muutaman rivin, antaen Rooman piispalle tiedon, mikä oli tullut päätökseksi hänelle annetusta tehtävästä. Sitten antoi hän sanansaattajalle kirjoituksen ynnä hyvän almun.
Vieraan mentyä pois vaipui Lucius synkeihin mietiskelyihin. Hän istui kuin kivettynyt leposohvalla ja katsoi lattiaan. Hänen kasvonsa eivät niin liikahtaneet ja hän oli aivan kuin tainnoksissa. Ainoastaan hänen otsastansa nousi suuria hikipisaroita ja hänen sydämmensä sykki kovasti.
* * * * *
Tänään iltapuolella vallitsi Herenniuksen huvilassa äänettömyys. Maatalon isäntä oli tyttärensä, Marcellan ja Calpurniuksen kanssa mennyt Puteoliin. Julia, joka vielä oli hyvin vähävoimainen, kannatutti illan tullessa ulos penkerelle leposohvan, saadakseen rauhassa nauttia raitista ilmaa ja silmäillä ihanaa näköalaa.
Hänen levätessään illan hiljaisuudessa liitelivät hänen ajatuksensa entisiin Kartagossa olonsa aikoihin, ja ensi kertaa koki hän muistutella viime aikojen kauhistavia tapauksia yksityiskohtineen. Hän saattoi nyt tehdä sen levollisemmin ja tajukkaammin, sillä aika, matka ja ystävyys, jolla häntä ja hänen sukulaisiansa kohdeltiin Herenniuksen talossa, olivat olleet lääkitsevä balsami hänen pahoille haavoillensa. Nyt voi hän oivaltaa, että Liciniuksen menettely ei ollut ainoastaan hillittömän kostonhimon vaikutusta ja tuomita sitä lempeästi semmoisesta rakkaudesta lähteneeksi, jonka voitolle päässyt intohimo oli pakottanut turmiolliseen hankkeesen. Mutta hukan tielle joutunut, hyljeksittävä ihminen oli Licinius kuitenkin hänestä, sillä Liciniuksen kädet olivat tahratut verellä, hänen veljiensä ja sen miehen verellä, jota hän oli pitänyt niin suuressa arvossa. Hänen silmänsä vettyi, kun hän ajatteli sitä lyhyttä aikaa, jonka hän oli seurustellut Apolloniuksen kanssa sekä hänen ylevää käytöstänsä ja rohkeamielistä kuolemaansa.
Silloin kävi kahina puissa, jotka loivat varjoansa penkerelle, ja maahan hänen eteensä putosi nuoli, johon oli kiinnitetty papyruslehti.
"Rakkaudensanoma", virkkoi hän hymyillen.
"Varmaan luulee joku minua Viktoriaksi."
Hän otti nuolen. Hämmästyksekseen näki hän siinä sanan: Juliae(Julialle).
Hän hämmästyi vielä enemmän, kun levitti kirjeen ja silmäili sen läpi. "Jos teidän syntinne olisivat vaikka veriruskeat", oli siinä kirjoitettuna, "niin pitää niiden kuitenkin lumivalkoisiksi tuleman, sanoo Herra. Se on minun toivoni. Ajattele sinäkin sitä, kun muistelet onnetonta, joka itse saattoi turmion itsellensä. Sääli häntä, Julia!"
Julia vaaleni ja vaipui takaisin leposohvalle. "Se on häneltä,Liciniukselta", kuiskasi hän.
Peljättävä tuska tuli hänen päällensä. Hän olisi suonut Marcellan olevan kotona. Hän ei tohtinut katsahtaakaan sinne päin puistoa, josta nuoli tuli, vaan kutsui palvelijattaren, nousi ylös ja antoi viedä itsensä takaisin kamariinsa. Mutta tuhansia kysymyksiä ja ajatuksia oli hänellä mielessä. "Hän se on", sanoi hän itseksensä, "sillä hänen syntinsä olivat veriruskeat. Mutta kuinka vetää hän perustukseksi meidän pyhää raamattua? Ehkä tuntenee hän sitä ja on hänellä tarkoituksena luultavasti vaan varoittaa meitä suorastaan tuomitsemasta häntä. Mutta käsittämätöntä on tämä kirjoitus minulle. Ennen kaikkea pitää minun saada tietää, onko hän itse täällä vai onko hän antanut jonkun toisen saattaa hänen kirjeensä perille. Jospa Marcella tulisi kohta kotiin!"
Vihdoinkin kuuli hän ääniä ulkoa, ja muutaman tuokion kuluttua astui Viktoria sisään. Hän kumartui Julian yli ja suuteli häntä, mutta hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä.
"Mikä nyt on, Viktoria?" kysyi Julia nousten ylös.
"Voi, Julia, minä olen sangen onneton, onnettomampi kuin voin sanoakaan."
Julia silmäili häntä kysyväisesti.
"Mitä on sitten tapahtunut, joka voi tehdä sinut niin onnettomaksi?"
Viktoria koetti kaikin voimin tointua.
"Kun minä ja Marcella menimme rannalle, näimme me Luciuksen tulevan veneestä maalle ylpeän roomalaisnaisen Marcian kanssa. Minä näin kuinka hänen kasvonsa punettuivat, kun hän huomasi meidät, ja kuinka hän hämillään kääntyi pois meistä ja lähti menemään toisaalle päin."
"Senkö Marcian kanssa, josta äskettäin juttelit minulle?"
Viktoria nyökäytti päätään myöntäväisesti.
"Sisar", sanoi Julia lempeästi, "minä tiedän, että olet rakastanut häntä sydämmestäsi. Mutta hän ei ollut sitä ansainnut, jonka vuoksi on sinun kiittäminen Jumalaa, että hän avasi silmäsi, ennenkuin oli myöhäistä. Sinä olet vielä nuori; sinun pitää pakottaa itsesi unhottamaan hänet."
"Minä en voi unhottaa", sanoi Viktoria sekavasti.
Samassa tuokiossa astui Marcella sisään. Viktoria nousi pikaisesti ja lähti pois kamarista, salatakseen kyyneliänsä.
Julia ojensi Marcellalle saamansa kirjeen, kerrottuansa ensin, miten se tuli hänen käsiinsä. Marcella hämmästyi lukiessansa sitä.
"Se on Liciniuksen käsialaa", sanoi hän; "mutta muuta ei siitä varmaan voi tietääkään. Minkätähden ja mistä se on tullut, on minusta käsittämätöntä. Ehkä vastaisuus selittää sen."
Julia huokasi.
"Älköön hän vaan enää kohdatko meitä elämässä!" virkkoi hän. "Hänen näkemisensä ärsyttäisi jälleen vanhoja haavoja."
"Luultavasti unhottaa hän meidät kohta jonkun ylhäisen viran tähden, jota ehkä toimitettaneen hänelle", vastasi Marcella. "Herennius jutteli hänen saavan arvoisan viran Aasiassa."
"Ollaan siinä toivossa", lisäsi Julia. "Parasta onkin hänelle, että hän saa semmoisen työ-alan, jossa hänen rauhaton henkensä voi tuntea toimihalunsa tyydytetyksi."
Viktorian kamarissa paloi kynttilä myöhään yöhön. Ensin katkerilla kyyneleillä ja sitten levollisemmalla mielellä rukoili hän Jumalaa antamaan hänelle voimaa, että hän voisi sekä hyvittää itsensä, että myöskin suoda anteeksi sille miehelle, joka hänelle oli kaiken tämän tehnyt.
Samaan aikaan taisteli eräs mies vielä ankaramman taistelun, mutta nuoren tytön rukous ei kuulunut hänen korviinsa, muuten olisi hänen taistelunsa ehkä päättynyt toisella tavalla.
Yhdestoista Luku.
Lasku ja nousu.
Seuraavana päivänä nousi Lucius jo aamun ensi koitossa ylös, meni työhuoneesensa ja alkoi kirjoittaa. Mutta työ ei tahtonut sujua; hän pysähteli usein ja vaipui ajatuksiinsa. Hetken kuluttua taukosi hän, käänteli pieneksi kaksi tiheään kirjoitettua lehteä, sulki ne sinetillä ja kirjoitti niihin päällekirjoituksen. Sitten otti hän esiin kirjarullan ja alkoi lukea. Mutta jo hetkisen kuluttua heitti hän sen syrjään ja käveli muutaman minuutin edestakaisin kamarissansa.
"Vie nämät molemmat kirjeet määräpaikkoihinsa", sanoi hän orjalle, "toisen Herenniuksen huvilaan, toisen Akropolissa olevaan Amphionin huvilaan. Ensin on sinun kuitenkin mentävä Herenniukselle, mutta älä ole kiireissäsi, sillä tulet sinne ehkä liian aikaiseen."
Hänen äänensä vapisi hänen tätä sanoessaan, mutta hänen kasvonsa olivat vallan levolliset.
Orjan lähdettyä meni Lucius puutarhaan, tiheään lehtimajaan, jossa hän oli ollut ensimmäisessäkin sieluntaistelussa ollessaan.
Päivä oli synkeä, ilma kellertävä ja helteinen kovan sirokon (polttavan tuulen) johdosta. Meri oli harmaattavan ja inhottavan näköinen.
Puolen tunnin kuluttua seisattui kantotuoli hänen asuntonsa edustalle.Sen kantajat olivat hengästyneinä ja hien vallassa. Siitä astui ulosHerennius kahden naisen kanssa, joiden kasvot ylteistään olivathunnulla peitetyt.
"Missä on herrasi?" kysyi Herennius portinvahdilta.
Tämä osotti puutarhaan. "Luultavasti lehtimajassa", lisäten siihen.
Herennius kiiruhti puutarhaan; naiset seurasivat häntä loitommalla. Hän meni lehtimajaan, mutta pysähtyi heti peljästyen, ja löi kädellään otsaansa.
Sitten kääntyi hän naisiin päin.
"Tulkaa tänne", sanoi hän vapisevalla äänellä, "ja rohkase mieltäsi, tyttäreni; se hirmuinen asia on todellakin tapahtunut."
Toinen naisista vaipui taintuneena lehtimajan sisäänkäytävän viereen.
"Lapsi-raukka", virkkoi Herennius. "Miksi toimme hänet tänne tällä hetkellä?"
Marcella pani taintuneen penkille ja koetti saada häntä virkoamaan.
Lehtimajan perällä istui Lucius, pää syvään kumartuneena. Hänen kasvonsa olivat marmorinvaaleat ja hänen suunsa levollisessa hymyssä. Pöydällä hänen vieressänsä oli pikkuinen pullo, jossa vielä oli jäljellä vihertävää nestettä.
"Hän on kuollut", kuiskasi Herennius, koetettuansa nuoren miehen valtasuonta ja sydäntä. "Synkeä loppu oli hänelle sallittu."
Viktoria avasi nyt silmänsä ja katsahti heti kuolleesen. Hän oli uudelleen mennä tainnuksiin, mutta puristi vavahtelevasti huulensa yhteen, nousi seisoalleen ja meni vainajan luokse. Tylseästi katsoi hän muutaman minuutin kuolleen kalpeihin kasvoihin; sitten laskeutui hän polvilleen sen viereen, pani kätensä ristiin ja antoi päänsä vaipua.
Marcella kävi myöskin polvilleen. Molemmat naiset rukoilivat nyt hiljaa kuolleelle lepoa. Herennius seisoi syvästi liikutettuna.
Kuolleen luona oli juhlallinen äänettömyys, jota ainoastaan paikalle kiiruhtaneiden palvelijain nyyhkinnät keskeyttelivät.
Silloin astui lehtimajaan äkkiä naisihminen, musta huntu kasvoilla. Hän seisattui kuolleen eteen ja katsoi sen sammuneihin silmiin. Hänen kätensä vavahtelivat suonenvedontapaisesti. Nyt vasta näytti hän huomaavan läsnäolijat.
Hän meni Viktorian luokse, kumartui häneen päin ja laski kätensä hänen olkapäällensä.
"Oletko Viktoria, Herenniuksen tytär?" kysyi hän hiljaa.
Viktoria nosti päätänsä ja säpsähti kovin, kun tunsi, kuka häntä puhutteli.
"Marcia!" huudahti hän, kääntyen Marcellaan päin. "Marcella, tässä on hänen ja minun onneni surma. Pelasta minut hänestä!"
Marcian kasvot värähtelivät suonenvedontapaisesti.
"Niin", sanoi hän, "minä olen hänen murhaajattarensa ja se vaivaakin minua niin kovin, että kiitän hänen kohtaloansa onnelliseksi."
Viktoria oli ääneti.
"Mutta", jatkoi Marcia, "yhdistäähän meitä yhteinen murhe. Olinhan minä samoin kuin sinäkin kiintynyt häneen, joka nyt istuu kylmänä ja hengetönnä edessämme. Älä sysää minua pois tyköäsi; minä tiedän tehneeni sinulle pahaa, mutta tiedän myöskin oman kipuni olevan suuren. Ojenna minulle kätesi, Viktoria."
Nuori tyttö noudatti hitaasti hänen pyyntöänsä ja Marcia tarttui hänen ojennettuun käteensä, puristaen sitä sydämmellisesti.
"Ja salli minun tulla sinun tykösi", sanoi hän hiljaa; "että saisin lepoa sielulleni."
Viktoria nyökäytti äänetönnä päätänsä.
Marcia nousi ylös kumarruksistaan. Vielä kerran katsahti hän kuolleesen ja sen vieressä polvillaan olevaan tyttöön; sitten lähti hän hitailla askelilla lehtimajasta.
Myöskin Viktoria ja Marcella lähtivät kohta pois. Heidän mennessänsä puutarhan läpi tuli äkkiä mies heitä vastaan. Huomattuansa Marcellan, veti hän viittaa kasvoillensa ja meni kiireesti heidän ohitsensa.
"Kuka on tuo, joka peittelee itseänsä tuolla tavalla?" kysyi Herennius."Hän näyttää minusta tutulta."
Marcella kääntyi katsomaan. "En tiedä", sanoi hän arvelevasti.
"Jollen erehdy", jatkoi Herennius, "niin oli se Licinius, Kartagosta.Mutta kuinka olisi hän täällä Napolissa?"
"Liciniusko?" virkkoi Marcella, katsoen tarkasti ohitsemenneen jälkeen."Niin, hän se onkin. Nyt tunnen hänet ruumiistaan ja käynnistään."
"Merkillistä", sanoi Herennius, pudistaen päätänsä, "että hän on täällä. Mutta ehkä on keisari kutsunut hänet Roomaan, ja jollen muista väärin, niin mainitsi onneton Lucius kerran ystäviensä seurassa häntä."
Kasvojansa peittelevä mies katosi lehtimajaan. Palvelijat eivät tunteneet häntä. Suruisennäköisenä astui hän kuolleen luokse ja tarttui hänen käteensä.
"Minkätähden jätit minut juuri nyt, kun olisin tarvinnut sinua", jupisi hän. "Sinun kohtalosi, ystävä-raukka, on yhtäläinen kuin minun."
"Viekää kuollut asuntoonsa", sanoi hän sitten palvelijoille, joille ei tullut mieleen kysyä häneltä, mikä oikeus hänellä oli käskeä täällä. Sillä hänen ylevä, majesteetillinen ulkomuotonsa herätti heissä kunnioitusta. He ottivat siis varovasti kuolleen herransa ja veivät hänet kirjastohuoneesen.
Vieras istui vielä hetkisen ystävänsä ruumiin vieressä, supisten itsekseen. Sitten meni hän ulos ja lähti astumaan alaspäin sitä katua, joka kulki Puteoliin päin.
Nuoren Luciuksen itsemurha herätti suurta hälinää Napolin seurapiireissä. Kummallisimpia huhuja rupesi liikkumaan, jotta Herennius, suojellakseen tytärtänsä sopimattomilta puheilta, näki itsensä pakotetuksi antamaan ystäviensä tietoon kirjeen, jonka Lucius viimeksi oli kirjoittanut Viktorialle. Suoraan ja selvillä sanoilla tunnusti Lucius siinä käyttäytyneensä väärin sekä Viktoriaa että Marciaa kohtaan ja syytti itseänsä kevytmielisyydestä.
"Pitääkö minun elämän", kirjoitti hän, "kun elämäni tekee toisen teistä onnettomaksi? Minä tunnustan, että elän sinulle yksinäsi, Viktoria, mutta minä en voi sysätä tyköäni häntä, jolle intohimon tulisessa kiihkossa tein lupauksen. Sentähden ei minulla ole jäljellä muuta kuin yksi keino."
"Tätä ajatuksen johtoa en oikein ymmärrä", oli Calpurnius sanonut, luettuansa nuot sanat.
"Olisihan tuon onnettoman asian voinut järjestää toisemmanlaisella tavalla kuin tällä. Mutta Lucius on aina minusta tuntunut haaveksijalta."
"Mielikarvaudella on meidän täytynyt tuntea", lisäsi Marcella, "ett'ei filosofillisesti leikitteleminen kristillisyyden kanssa ole kylliksi. Omatekoinen uskonnollinen järjestelmä hajoaa, niin kohta kuin tulee koeteltavaksi. Jos Lucius ei olisi pannut elämänsä ohjaajaksi inhimillisiä ajatuksia eikä filosofillisia mietteitä, vaan olisi uskonut ja totellut evankeliumin yksinkertaista totuutta, niin ei tämän onnettoman työn kadotus olisi koskaan saanut nielaista kitaansa häntä."
"Minä sanoisin ennemmin", virkkoi Herennius, "ett'ei hänellä ollut voimaa eikä levollista miettimiskykyä. Hän oli tunteiden mies, joka aina oli valmis uhraamaan itsensä hetkisille mieleenjohtumuksille. — Meille tulee vaikeaksi saada lapsi-raukka rauhoittumaan."
"Olopaikan vaihetus tekisi hänelle hyvää", sanoi Marcella. "Minä olen nähnyt sen Juliasta. Jos todella päättäisitkin ruveta jälleen keisarin palvelukseen —"
"Se päätös tuntuu minusta tosin vaikealta", vastasi Herennius. "Mutta ei minulla ole muutakaan neuvoa. Jätän silloin lapseni teille ja ehdotan, että menisitte muutamaksi kuukaudeksi Roomaan ja palaisitte jälleen Napoliin, kun hänen ensi surunsa olisi mennyt ohitse. Tiedättehän, että minulla on talo Esquilinuksella."
Calpurnius nyökäytti päätään myöntäväisesti. "Mutta voinemmehan saada keisaria sen verran taivutetuksi, ett'ei hän vaatisi minua enää valtion palvelukseen."
Herennius naurahti.
"Sen saamme helposti toimeen."
Jo päivää jälkeen Luciuksen kuoleman tuli Marcia Herenniukselle. Viktoria ei kuitenkaan voinut ottaa häntä vastaan, sillä se ankara sielunvavistus, jossa hän oli ollut, oli niin kovin runnellut häntä, että hänen täytyi varoa tulemastansa jälleen samallaiseen mielenliikutukseen. Sentähden otti Marcella vastaan vieraan.
Tämä oli kokonaan muuttuneen näköinen.
Yllänsä oli hänellä musta puku. Hänen kasvonsa olivat totiset ja koko hänen käytöksensä varovainen. Hänen silmiensä kiilto näytti olleen lakastunut, ja hänen punaiset silmäluomensa olivat jyrkkä vastakohta hänen vaaleille kasvoillensa. Tämä muutos ei jäänyt Marcellalta huomaamatta ja hänen tuli sangen sääli tätä onnetonta.
"Viktoria pyysi sanomaan sinulle sydämmellisiä terveisiä", virkkoi Marcella ystävällisesti, "ja sinun suomaan anteeksi, ett'ei hän voi sinua ottaa vastaan, vaan hänen mielenliikutuksesta menehtyneet voimansa eivät sitä salli."
"Onko hän sitte todellakin suonut minulle anteeksi?" kysyi Marcia hiljaa.
"On", vastasi Marcella. "Hän on puhunut vähän väliä sinusta, ja aina syvää sääliväisyyttä osottaen."
Marcia loi silmänsä alas.
"Minä vihaisin ikuisesti sitä, joka olisi tehnyt minut niin onnettomaksi", virkkoi hän.
"Sentähden ainoastaan arvelevana ja huolellisena tulinkin tänne. Minun pitää saada anteeksi häneltä; hänen vihaansa en olisi voinut kantaa."
"Tiedäthän, Marcia, että meidän Herramme on käskenyt meidän rakastaa vihollisiamme ja kostaa kirousta siunauksella."
Marcia katsahti ylös.
"Niin, tiesin sen kyllä", virkkoi hän pikaisesti, "vaan en luullut koskaan sitä käskyä myöskin noudatettavan; pidin sitä ainoastaan puheenpartena."
Marcella pudisti päätänsä.
"On tosin joukossamme sellaisiakin", sanoi hän, "jotka ovat ainoastaannimikristityitä, mutta se, joka täydellä mieltymyksellä on kääntynytHerramme ja vapahtajamme puoleen, hän kuuleekin myös aina ja kaikessaHerran sanoja."
"Olen välistä tutkinut uskonoppianne", jatkoi Marcia, "mutta en ole tehnyt sitä uskonnollisista syistä, vaan ainoastaan tiedonhalusta. Minä pidin teitä suopeina haaveksijoina, mutta nähtyäni sinun ja Viktorian levollisena ja tyytyväisenä polvillanne Luciuksen ruumiin vieressä, samalla kuin minun sydämmeni oli tuskallisesta kivusta pakahtua, silloin heräsi minussa ajatus: uskontonsa mahtanee vain antaa heille niin lujaa voimaa. Ja kun Viktoria rakasmielisesti kohteli minua, vihollistansa, onnensa kadottajaa, silloin ajattelin taas: uskontonsa mahtanee vain antaa hänelle tällaista rakkautta ja lempeyttä. Ja nyt, Marcella", jatkoi hän liikutettuna, tarttuen hänen käteensä, "tulin teidän tykönne, kun olen turhaan koettanut saada lepoa vaikeina hetkinä, kuulemaan ja oppimaan teiltä sitä sanomaa, jota te sanotte iloiseksi, jotta minäkin saisin siitä voimaa ja rauhaa ja balsamia sieluni haavoille."
Marcella silmäili äänetönnä puhujaa.
"Herran tiet ovat ihmeelliset", sanoi hän lopuksi hiljaa ja nousi istualtaan. "Mennään minun kamariini; siellä on minulla meidän pyhät kirjamme tallella."
Marcia noudatti hänen kutsuansa.
Vasta illan tullessa lähti hän pois Herenniukselta ja Marcella seurasi häntä huvilan portille.
"Tapaamme taas kohta toisemme", sanoivat molemmat naiset sydämmellisesti toisillensa.
Ennenkuin nousi kantotuoliin, meni Marcia palmupuun luokse ja katsoi uneksivin silmin maiseman yli.
Merellä leikittelivät laskeutuvan auringon säteet. Ruokamäntyjen oksat ja rehevät viinapuut hohtivat kullalle. Sinertävä sumuverho ympäröi Capreae-saaren kallioiden kukkuloita, ja pauhaavan kaupungin sekava melu lakkasi kuulumasta, kun iltatuuli kohisten alkoi tuoda mereltä maalle viileyttä.
Ankara kipu rupesi tuntumaan hänen sydämmessänsä, kun hänen silmänsä pysähtyivät Capreae-saareen. "Oi, en kärsi katsella sinua kauemmin!" sanoi hän hiljaa itseksensä. Hän istuutui kivipenkille, joka oli palmun alla ja peitti kasvonsa käsiinsä. Niin istui hän hetken liikahtamatta, Sitten nousi hän seisoalleen ja, silmänsä kääntyneinä laskeutuvaa aurinkoa kohti, lausui hän totisesti ja juhlallisesti:
"Murehisena sä näät, kuink' merehen laskevi päivä.Toivo ja odota tok', uusi sull' nousevi taas."
"Niin kaikki, kaikki on käynyt toteen!"
Sitten meni hän hitain askelin sinne, jossa kantotuoli häntä odotteli.
Kahdestoista Luku.
Maailman pääkaupungissa.
Keltavesinen Tiber-joki juoksee iloisena latiumilaisen tasangon läpi merta kohti. Saatuaan lisäksi Anion, luikertaa se Rooman alueelle ja virtaa maailman kaupungin ohitse, joka on sen varrella ja rakennuksillansa peittää vierua Appian portista Hadrianuksen mausoleoon asti. Joen oikealla puolella kohoaa Janikulus-vuori lavealle ympärinsä näkyvine linnoituksineen. Kaupungin melu ei kuulu sinne saakka; se vaikenee jo sillä rannanäyräällä, johon heprealaiset ovat asettuneet pitämään rauhatonta kaupustelemista; ylängöillä ja vieruilla on elämä tyventä, rauhallisen maaelämän tapaista. Huviloitakin on siellä täällä, vaikk'ei lukuisasti. Istutettuja öljy- ja viinapuita on joka paikka täynnä. Mutta muukalainen, joka tulee katselemaan lumoavaa Roomaa, nousee kernaasti vaivaloista polkua ylös Janikuluksen kukkulalle, nähdäkseen ikävöityn kaupungin, jossa lakkaamaton elo tykyttää kaikkialla kimaltelevine palatsineen ja temppeleineen ja loistavine muistomerkkeineen levällään jalkainsa juuressa.
Janikuluksen kukkulalle on tehty pikkuinen penger, jota ympäröipi kivipenkeillä varustettu muuri. Täällä on matkustavilla tapana käydä. Täällä kohoaa juuri heidän edessään Capitolium synkeine linnoineen ja loistava Jupiterin temppeli, jota kypressit ja ruokamännyt ympäröivät ja jonka äkkijyrkkä kallionkylki erottaa joen uomasta. Forumia ei tosin näy, mutta temppelien ja basiliikkien harjat osottavat millä paikalla se on ja Palatinuksella olevan mahtavan Caesarin palatsin takaa näkyy Colosseumin valtava muurinreuna.
Kuka voi kertoella kaikki erikoiskohdat? Sadottain temppeleitä, vesijohtoja, riemuportteja, teaattereja kohoaa joka haaralla, komeudessa ja suuruudessa aina toinen toistansa mahtavampina. Ja kaupungin alueen loputtua tulee viheriöitä kenttiä lukemattomine huviloineen; niistä näkee lähtevän teitä kaikille haaroille, varsilla hautapatsaat, jotka totisina tervehtävät matkamiestä. Ja loitompana kohtaa silmä sinertävät Albani-vuoret ja viehättävän Tiburin, johon aurinko nyt kuvastuu. Myöskin Sabinin vuoret näkyvät selvästi ja Sorakte monine huippuinensa. —
Kaksi pretoriaania nojasi itseänsä edellämainitun penkeren muuria vasten ja silmäili kaupunkia alaalta. Toinen, jolla oli Rooman centurion merkit, oli parrakas, ahavoitunut ukko. Hän oli ruumiiltaan harteva ja lyhvenjäntterä. Toinen oli vielä nuorukainen, jonka kypärin alta riippui tuuhea, vaalea tukka ja jonka kasvot olivat lauhkeat ja haaveksivaisen näköiset. Muuten oli hän solakka ruumiiltansa ja aivan vastakohta vahvalle, urhokkaalle kumppanillensa.
"Tuota vuorta", virkkoi viimeksimainittu, "sanotaan Capitolium'iksi. Sinne kuljetaan aina saatossa, kun voittoriemuja pidetään ja voittaja uhraa siellä temppelissä. Minä olin kerran mukana sellaisessa juhlallisuudessa."
Nuorukainen katsoi hetkisen ukon osottamaan suuntaan.
"Sinnekö ovat he siis vieneet Tusneldankin poikansa kanssa?" kysäsi hän.
"Tietysti, ja monta muuta maastamme", vastasi ukko. "Ja tuossa ympyriäisessä rakennuksessa, jonka näet tuolla — sitä sanotaan amfiteaatteriksi; Vespasianus niminen keisari rakennutti sen — olen nähnyt monen maanmieheni vuodattavan verensä."
"Verensäkö vuodattavan?" virkkoi hänen seuralaisensa pelästyneenä."Palvelemmehan keisaria."
"Tosin palvelemme keisaria; mutta aina miten sattuu kuljemme tänään parttilaisia, huomenna germanilaisia vastaan. Semmoista on sota-ammatti."
"Oletko taistellut myöskin omia maanmiehiämme vastaan?"
Vanhus naurahti.
"Totta kai. Tämän haavan otsaani teki batavialaisen kirves, mutta samalla mitalla maksoin takaisinkin."
"Hyi, Isgo, siten en koskaan tekisi."
"Hullu", virkkoi ukko naurahtaen taas. "Niinpä sitä minäkin ajattelin sinun ijälläsi ja sydämmeni läpätti rinnassani, kun ensi kertaa taistelin maanmiehiäni vastaan, mutta vihollinen on vihollinen ja taistelu on ilo."
Nuorukainen pudisti päätänsä.
"Sitä en minä ajatellut Saksien maasta lähteissäni. Mutta maanmiehiäni vastaan en koskaan tahdo taistella eikä minun sitä tarvitsekaan, sillä en ole miksikään määrätyksi ajaksi sitoutunut keisarin palvelukseen."
"Sittenpä olisit varmaan tehnyt parhaiten, kun olisit jäänyt kotiin omaistesi tykö."
"Nuorin poika on aina liikaa kotona ja minulla on aina ollut halu etelään."
Ukko keskeytti tämän puheenaineen ja rupesi jälleen selittämään tärkeimpiä näköalan kohtia. Hän jutteli paraillaan Augustuksen naumakiasta,[33] kun hän huomasi seuralaisensa silmät olevan kokonaan muussa.
"Etpä sinä, totta Tor, ole mikään tarkka kuulija!"
Nuorukainen pani lepytellen kätensä ukon olkapäälle.
"Suo anteeksi, sillä tuolla tulee polkua ylöspäin kaksi naista. Eikö nuorempi heistä ole herttainen kuin Freja?"
"Älä niitä katselekaan, ne ovat ylhäisiä naisia", sanoi vanhus nauraen.
"Ylhäisiäkö?" virkkoi toinen pilkallisesti. "Olenhan minä saksilaisten ruhtinaansukua. Olenhan ylhäisempää sukua kuin keisari."
"Totta kyllä", vastasi vanhus lepytellen, "vaan minä tarkoitan, että me olemme heidän silmissänsä vaan barbaareja. Sitä paitsi ovat he kristityitä naisia, sillä näen heillä kaulakoristeenansa olevan hopeakalan ja siitä tuntee kristityt."
Toinen ei vastannut mitään. Hänen silmänsä seurasivat molempia naisia, kunnes he katosivat tienpolvekkeesen.
Sitten kääntyi hän jälleen ukkoon päin.
"Niin, Isgo, kaunis oli hän kuin Freja. — Mutta mitä tarkoitat sillä, että he ovat kristityitä?"
"Kristityt — niin — en tiedä oikein kuinka sen selittäisin; ne ovat ihmisiä, joilla ei ole jumalia, ja jotka luopuvat maailmasta."
"Ei ole jumalia?" huudahti nuorukainen hämmästyneenä.
"Minä luulen niin, mutta en voi antaa sinulle tarkempaa selitystä asiassa. Olen ainoastaan kuullut heistä puhuttavan jolloinkulloin. Mutta jos haluat saada enemmän tietää, niin asuu tuolla sillan luona vanha ukko, joka lienee heidän päämiehensä. Sivumennessämme voit tiedustaa häneltä."
"Niin tahdon tehdäkin."
"Nyt emme luullakseni saa viipyä pitempään", jatkoi ukko, "aurinko laskeutuu kohta, ja kasarmiin on pitkä matka."
Hän alkoi mennä ja hänen kumppaninsa seurasi häntä.
Äänettöminä astuivat he jyrkkää polkua alas kukkulalta Tiberille päin. Joelle päästyänsä poikkesivat he Via Aurelia nimiselle kadulle. Nuori centurio pani kätensä ukon olkapäälle.
"Sinä olet muistamaton", sanoi hän. "Sinun piti osottaa minulle sen kristityn miehen asunto."
"Etkö huomaa, että katselen juuri ympärilleni jokapaikkaan, keksiäkseni hänet", vastasi vanhus kiivaasti. "Mutta en näe häntä missään; parasta on, että kysymme häntä tuolta heprealaiselta."
Hän meni juutalaisen kaupustelijan luokse, joka kaupitteli vaatteita kadun kulmassa.
"Kuules, heprealainen, tahtoisin kysyä sinulta jotain."
Vatteenkauppijas säpsähti peljästyneenä, nähtyään sotilaiden tulevan hänen luoksensa.
"Minkä käskyn saa orjasi", sanoi hän kumartaen nöyrästi heille.
"Tunnetko sitä kristittyä, joka —"
Juutalainen katsoi häneen tirkistäen ja nauraa irvisti.
"En tunne ketään kristittyä", vastasi hän pikaisesti. "En välitä sellaisista ihmisistä."
Niin sanottuaan alkoi hän järjestellä tavaroitansa pitämättä enempää lukua sotamiehistä.
Vanha centurio vihastui ja tarttui rautakourin juutalaisen käsivarteen, jotta juutalainen päästi huudon.
"Isä Aapraham avita, miksi kiusaatte kunniallisia ihmisiä ja estätte heitä toimituksissansa?" huusi hän valittavalla äänellä. "Mitä on minun kristityiden kanssa tekemistä?"
Mutta centurio ei päästänyt saalistansa niin vähällä, vaikka kyllä koko joukko juutalaisia kohta kerääntyi hätyytetyn uskolaisensa ympärille, pitäen kovaa menoa.
"Missä asuu se valkeapartainen kristitty, jolla aina on tapana istua täällä?" kysyi hän vaan ja pudisteli vaatteen kaupustelijaa.
"Voi, kuinka teet minulle pahaa!" päivitteli tämä. "Enhän minä tiedä sanoa sinulle mitä tahdot."
Centurio ei näyttänyt olevan taipuisa uskomaan näitä sanoja ja olisi vaan yhä edelleen vaatinut juutalaista ilmoittamaan kristityn asuntoa, joll'ei ympärillä seisovien joukosta olisi astunut esiin mies, joka sanoi:
"Minä näytän sen teille; seuratkaa minua."
"Hyvä", vastasi centurio ja päästi irti heprealaisen, "me seuraamme sinua."
"Huonoa roskaväkeä nuo juutalaiset!" sanoi hän sitten vihastuneena, kääntyen kumppaniinsa. "Jos minä olisin keisari, niin panisin heitä selkään ja karkoittaisin heidät Roomasta sinne, mistä ovat tulleetkin, kellekään ihmiselle eivät he kelpaa orjiksi, sillä he eivät osaa muuta kuin valhetella ja pettää. Totta Tor eivät he ansaitsisi nähdä päivän valkeutta."
"Sinä olet oikeassa", sanoi mies, joka oli tarjoutunut tietä näyttämään. "Se on huonoa kansaa. Julius Caesarhan se, suokoot jumalat hänelle anteeksi, antoi niille erioikeudet; nyt ovat ne pesiytyneet tänne ja imevät veren meistä. Eivät kutkaan Roomassa osaa väärentää ja pettää paremmin kuin tämä köyrynenäinen suku, vaikk'eivät ne ole oppineet meidän kieltämme kuin puolittain. Niitä nousee kuin rikkaruohoa maasta, ja meidän vahingollamme hankkivat ne itsellensä vaikutusmahtia. Ja meidän täytyy kärsiä sitä, että nämät voitetut pitävät meitä, maailman valloittajia, hirmuvaltansa alla."
Muutama minuutti sen jälkeen seisattui tienosottaja vähäisen huoneen eteen.
"Siinä asuu Kresimus, jota haette", sanoi hän. "Hyvästi!"
Vanha centurio kolkutti ovelle. Ijäkäs mies, jolla oli kunnianarvoinen ulkomuoto ja hopeanvalkoinen parta, tuli avaamaan sen.
"Mitä tahdotte?" kysyi hän.
"Oletko kristitty?" kysyi centurio.
Ukko vastasi viivytellen: "Olen."
"Tämä ystäväni Irmino", jatkoi centurio, "tahtoisi sinun selittämään hänelle mikä kristitty on. Voithan tehdä sen paikalla. Meillä on vielä neljännes tunti aikaa."
Kunnianarvoinen ukko tuli hämmästyneen näköiseksi.
"Tahdon kernaasti täyttää pyyntönne", virkkoi hän, "mutta te pyydätte sellaista, jota ei voi tehdä niin lyhyessä ajassa. Jos sinulla on halu oppia tuntemaan kristityiden uskonoppia", sanoi hän sitten Irminolle, "niin pitää sinun joka päivä olla tuntikausi luonani. Kuukauden kuluttua voinen sitten sanoa sinulle: nyt tunnet kuoren. Mutta ytimeen et vielä ole katsonut; meidän oppimme varsinaisen salaisuuden opit tuntemaan ja käsittämään vasta kymmenen kertaa niin pitkässä ajassa."
Pretoriaanit katsoivat hämmästyneinä toisiinsa.
"Mitä luulet tästä vastauksesta?" kysyi centurio Germanian kielellä seuralaiseltansa.
"Minulla on halu koettaa", vastasi Irmino. "Mutta en kuitenkaan tiedä, pitkitänkö loppuun asti."
"No niin, vanhus", virkkoi sitten centurio ukolle, "me suostumme sinun ehdotukseesi. Nuori ystäväni tulee jo huomenna tykösi. Jää hyvästi!"
Sitten lähtivät sotilaat ripeästi astumaan Porta Tiburtinaan päin, jossa pretoriaanien kasarmi oli.
Oikealla puolella Via Appiaa, ei kaukana Porta Capenasta, vastapäässä sitä paikkaa, jossa Caracallan suurenmoiset thermet[34] olivat, oli taverni,[35] jossa kävi paljo kansaa. Iso kyltti, johon oli kuvattu käärme elefantin ympäri kiertyneenä, osotti sen jo kaukaa.
Orjia oli kokoontunut sinne matalaan huoneesen nauttimaan virvoitukseksensa pikarin hapanta Vatikanin viiniä. Puheenaineena oli heillä isäntänsä. Toinen heistä koetti olla toistansa etevämpi häpeäjuttujen kertomisessa.
"Teidän pitäisi katsoa kerran", sanoi ilkipintainen kreikkalainen, "kuinka meillä käydään ulossisään. Oktavian asunto on kuin kyyhkyslakka. Ensin tulee juutalaisnainen kaupungin neljännestätoista korttelista selittämään meidän herrattaren unia, ja se saa hyvät rahat. Tuskin kerkeää hän pois, kun tulee pitkä kaldealainen tähteinselittäjä vastaamaan kaikellaisiin vastaisuuden kysymyksiin. Hän saa tietysti melkoiset juomarahat, eikä se ruskea poikakaan, joka kantaa hänen keinokaluansa, lähde täältä tyhjin käsin. Ne hirtehiset tietävät kyllä, mitä meidän rakastunut herratar suvaitsee kuulla! Sitten tulevat Isiksen ja Astarten kerjäläispapit — niin, tunnettehan kyllä sen joukkion; eikä itse Jupiterkaan häpeä lähettäessään palvelijoitansa kerjuulle. Ja sitten kaikki kuokkavieraat ja muut liukastelijat — niin, sen sanon teille, ett'ei Karosillakaan voi olla pahempi kuin meidän portinvahdilla."
Toiset nauroivat.
"Niin hullusti ei ole meillä", virkkoi etrurialainen. "Mutta ennen kuitenkin tahdon hikoilla polkumyllyssä kuin olla portinvahtina."
Kaksi miestä meni ohitse kadulla.
Toinen heistä oli vahva ja pitkäkasvuinen. Lyhyesti leikattu parta ympäröi hänen mielenilmeisiä kasvojansa, joissa säteili rohkeat ja vakavat silmät. Hän jutteli pienen, lyhyenjäntterän miehen kanssa, joka astui hänen rinnallansa.
Orjat tavernissa huomasivat nämät ohitsemenijät.
"Tunnetteko tuota pitkää miestä?" kysyi yksi heistä.
Toiset vastasivat kieltävästi.
"Sittenpä tahdon jutella teille hänen elämäkertansa. Minä tunnen sen hyvin. Se saattaa olla lohdutukseksi vastaiselle elämällenne. Hänen nimensä on Callistus; hän oli ennen orjana suopealla Karpophoros nimisellä ukolla, jolla oli pieni vekselikauppa Piscina publikan varrella. Molemmat olivat he kristiaaneja. Kun nyt Karpophoros oli vanha eikä pitempään jaksanut hoitaa liikettänsä, jätti hän sen mieliorjansa Callistuksen haltuun. Se suuri luottamus, jota Karpophoros nautti kristityiltä, saattoi monen, erittäinkin lesken ja orvon panemaan rahansa Callistuksen pankkiin. Mutta mitä tapahtui? Joko ei Callistus ymmärtänyt niitä asioita tai oli hän veijari — hän teki, lyhyesti sanoen, konkurssin, mutta pakeni sitä ennen Portukseen matkustaaksensa meritse edemmäksi. Mutta Karpophoros kiiruhti hänen jälkeensä, sai hänet kiinni ja vei takaisin Roomaan miettimään erehdystänsä polkumyllyssä.
"Hänen istuttuansa siellä jonkun ajan tuli muutamia veljiä — niin kutsuvat kristiaanit toisiaan — Karpophoron luo ja nuhtelivat häntä, että hän sillä tavalla piti Callistusta. Pitää antaa sille ihmisraukalle tilaisuutta sovittaa vikansa, sanoivat he. Kun Callistus sitten vielä vakuutti itsellänsä olevan rahoja saamatta, niin suostui suopea Karpophoros antamaan vangille vapauden. Mutta mitä teki Callistus nyt? Hän töytäsi synagogaan, kiljui siellä: 'minä olen kristitty!' ja nosti sellaisen metelin, että juutalaiset karkasivat hänen päällensä, rääkkäsivät häntä ja sitten veivät hänet maaherran eteen. Minä olin itse läsnä, kun tämä kuulusteli häntä. 'Minä olen kristitty!' oli ainoa, minkä maaherra voi saada häneltä vastaukseksi. Yht'äkkiä tuli Karpophoros kiireesti sinne. Hiki virtaili hänen otsaltansa. 'Tuo veitikka', sanoi hän prefektille, 'ei ole mikään kristitty; sen nimen on hän vaan vääryydellä anastanut itsellensä. Sen lisäksi on hän varastanut minulta paljon rahaa, jonka heti voin näyttää toteen.' Ja hän todisti sen. Mutta kun Callistus yhä vaan vakuutti olevansa kristitty, niin tuomitsi prefekti hänet juuri semmoisesta tunnustuksesta karkotettavaksi Sardiniaan. Siellä oli hän monta vuotta. Mutta minkä luulette hänen nyt olevan? Kristiaanien ensimmäinen mies, tai paremmin sanoakseni se, joka taluttaa heidän esimiestänsä, jota he kutsuvat piispaksi, samoin kuin hoitajatar taluttaa pientä lasta. Niin, äskettäin sanoi minulle Servulus, joka on piispan talossa ja myöskin kristiaani, että tämä Callistus voisi päästä piispaksikin. — Siitä näette, hyvät ystävät, kuinka pitkälle toinen meistä saattaa tulla."
Toiset nauroivat.
"No, ei totta tosiaankaan ole mitään pitkälle tulemista, jos pääsee kristiaanien piispaksi", virkkoi kreikkalainen.
"Erehdyt, jos luulet niin", jatkoi puhuja. "Eikö Commoduksen aikana kaikkivaltijas Marcia kuulunut heidän joukkoonsa? Ja onhan keisarin hovissa nytkin semmoisia, jotka tunnustavat tätä harhauskoa. Katso ympärillesi mihin hyvänsä, niin aina näet kristiaaneja. Hedelmäkauppijatar, joka istuu torilla, on heidän uskolaisiansa, samoin kuin ylhäinen herratarkin, jolla on hallussansa tusinoittain orjia. Jopa pretoriaanein kasarmissakin on niillä puolueensa, ja tiedättehän jokainen, miten niitä on käsityöläisissä."
"Minä luulen", virkkoi eräs afrikalainen salamielisesti, "isäntäni puolison myöskin olevan kristityn. Tavan takaa lähtee hän öillä salaa pois kotoa —"
Kreikkalainen nauroi.
"Mitä sinä naurat? Hän on kunnioitettava matroona, josta ei kukaan voi sanoa mitään pahaa. — Mutta minä olen kuullut kristiaanien pitävän öillä kokouksiansa. Myöskin olen muutaman kerran nähnyt heidän, kun eivät luulleet kenenkään siitä tietävän, suurella juhlallisuudella syövän jotain — se oli luullakseni leipää. Mahtanee sekin myös kuulua kristiaanien uskonoppiin. Välistä eivät ne taas nauti mitään ruokaa."
"Niin, kyllä se on kummallinen joukkokunta", virkkoi kreikkalainen taas. "En ymmärrä, miten kansa voi vihata heitä; pitäisi ainoastaan surkutella semmoisia haaveksijoita."
"Olkoonpa kuinka hyvänsä", sanoi toinen, "vaan jokaisen, joka on palvellut kristityssä talossa, täytyy tunnustaa olleensa siellä kuin Elysium'issa. Eikö meitä kohdella kaikkialla kuin koiria? Mutta kristiaanit kutsuvat veljiksensä orjia, jotka ovat heidän uskolaisiansa, sekä erotusta tekemättä antavat heille virkoja ja arvosijoja keskuudessaan. Koska on kuultu roomalaisten ja kreikkalaisten tekevän niin? Voisin nimittää teille erään kumppaninkin, joka liittyi kristiaaneihin — hänelle on ylhäinen, kristitty nainen antanut kätensä! Niin, teitä hämmästyttää se. Samoin minuakin; sillä minä en voi käsittää, minkätähden nämät ihmiset ovat niin mieltyneitä toisiinsa."
"Hyvin puhuttu", virkahti eräs mies, joka juuri oli astunut sisään, ja joka ulkomuodostansa päättäen oli seppä. "Samalla kannalla kuin te orjat olemme mekin käsityöläiset.[36] Teitä ja meitä sanotaan roskaväeksi ja kansan ruvaksi. Sinun tyttäresi voi yhtä vähän kuin minunkaan päästä vestaaliksi. Sen tiedätte te yhtä hyvin kuin minäkin. Mutta kuulkaas mitä minulle tapahtui aivan äskettäin. Minä olin työssä eräällä kristityllä Trajanuksen Forum'in varrella, ja siellä kuulin heidän, kristiaanien sanovan, että käsityö on arvoisata työtä ja että käsityöläinen on yhtä ylhäisellä kannalla kuin jokainen muukin ihminen, joka täyttää velvollisuutensa. Niin sanoivat he sekä itse saatoin huomata, että heistä oli käsityö arvoisata. He sanoivat suoraan, että Kristus, jota he pitävät uskonoppinsa perustajana, oli käsityöläisen poika ja teki myöskin sitä työtä. Ja eräs toinen kuuluisa mies heistä — hänen nimeänsä en muista — oli teltankutoja. Kuultuani ja nähtyäni kaiken tämän riemuitsin sydämmessäni. Ja sentähden pistää minua aina vihaksi, kun kuulen muiden häpäsevän kristityitä, enkä vähän vihastunut, nähdessäni äskettäin pahantapaisen pojan Pedagogium'issa Palatinuksella kuvailevan heidän Kristustansa ristillä riippuvan, päänä aasinpää. Tällä tavalla tietävät ne kaikki puhua pahaa kristityistä. Mutta jos kysyn heiltä: 'tunnetteko näitä kristiaaneja?' niin vastaavat he aina: 'emme, mutta se ja se vakuutti mitä varmimmin, että ne ovat pahimpia ihmisiä auringon alla.'"
Puhuja pysähtyi ja nyt tuli hetkiseksi vallan äänettömyys. Hänen sanansa eivät näyttäneet olleen vaikutusta tekemättä. Kreikkalainen oli ensimmäinen, joka alotti jälleen puhua.
"Nyt on jo kylliksi kristityistä. Puhukaamme jostakin tärkeämmästä. Tiedättekö että Krysis on myöty Sisiliaan. Vahinko sitä kaunista tyttöä!"
Hänen koetuksensa panna alulle uutta puheenainetta onnistui. Juttelu kääntyi nyt rakkauden seikkojen väljille ja mukaville kulkuvesille. —
Ne kaksi miestä, jotka menivät tavern'in ohitse, astuivat hiljalleen eteenpäin.
Pitkä, oikeanpuoleinen mies oli, kuten orja oli sanonutkin, piispa Zephyrinuksen mahdikas suosikki, entinen orja Callistus. Onnellinen sattuma oli jo vuosia sitten vapauttanut hänet maanpakolaisuudesta. Commoduksen lemmittyinen, meille jo ennestään tuttu Marcia, joka oli kristitty, tunsi itsensä kerran kehoitetuksi tekemään hurskaan työn ja pyysi Rooman piispan Viktorin lähettämään keisarille luettelon Sardiniaan karkoitetuista kristityistä, jotka ansaitsivat tulla armahdetuiksi. Viktor noudatti kernaasti hänen pyyntöänsä. Mutta niiden nimien joukossa, jotka olivat listassa, ei ollut Callistusta. Siitä huolimatta osasi tämä kuitenkin hankkia itsellensä luvan päästä kotiin armahdettujen kanssa. Mutta oliko hän nyt tyytymätön Viktoriin vai häpeilikö hän entistä elämäänsä, vaan hän jäi Portukseen, kunnes Viktorin kuoltua uusi piispa Zephyrinus, jonka kanssa hän kauan oli ollut tuttu, kutsui hänet vuonna 197 Roomaan ja antoi hänelle, maallikolle, mahdikkaan viran, nimittäin seurakunnan hautausasiain hoidon. Sillä kristityillä oli jo silloin lähes kymmenen katakombia, joilla kullakin oli oma kolleginsa, niin sanotuista fossoreista, joiden tehtävänä oli maanalaisten suojien kaivaminen ja kuolleiden hautaaminen.
Callistus tuli äsken ystävänsä Ostian piispan Aleksanderin kanssa katsomasta Via Appian varrella olevia katakombeja. Heidän puheensa aineena oli Callistuksen asema Rooman seurakunnassa.
"Näethän", sanoi tämä, "kuinka hankalat meidän seurakunnan olot ovat. Minä tiedän että tarkoituksena on erittäinkin minun vastustamiseni, ikäänkuin minä antaisin huonoja neuvoja meidän hyvälle piispallemme Zephyrinukselle. Minä mielelläni luopuisin kokonaan kirkollisista asioista, jos luulisin siitä olevan mitään hyötyä kirkolle ja seurakunnalle. Mutta koska olen siinä vakuutuksessa, että Hippolytus[37] ja hänen ystävänsä turmelisivat kirkon käsitystavallaan ja hoidollaan, niin en niin paikastani liikahda. Mitä hyötyä siitä on, että kovennetaan kirkkokuria ylenmäärin. Sillä tavalla teemme ikeemme niin raskaaksi, ett'ei sitä moni rupea kärsimään. Vaan viisaalla lempeydellä tulee meidän kohdella niitä, jotka katuen vikojansa, olkootpa ne sitten minkälaatuisia hyvänsä, jälleen palajavat meidän tykömme. 'Ettekö tiedä', olen usein sanonut heille, 'että Noakin arkissa myöskin oli monellaisia eläimiä? Mutta arkki merkitsee kirkkoa. Ettekäkö jumalanpalveluksessamme ole kuulleet vertausta ohdakkeista nisussa?' Ja mitä uutta muotia se on, että kiellettäisiin kenenkään piispan presbyterin tahi diakonin pääsemästä uuteen avioliittoon? Se tuuli käy Afrikasta. Mutta me osaamme rakentaa muurin sitä vastaan."
Callistus lausui nämät viimeiset sanat hyvin kiivaasti ja astui niin kiireesti, että piispa tuskin jaksoi seurata häntä.
"Sama on minunkin ajatukseni", vastasi piispa. "Mutta sinun tilasi tulee vaikeaksi vastapuolueen suhteen. Hippolytus on kostonhimoinen ihminen, joka tekee mitä voi, karkoittaaksensa sinut pois seurakunnasta."
"Joutavia", virkkoi hänen seuralaisensa, "minä en häntä pelkää. Se puolue, jonka hän on kerännyt ympärilleen, ei tosin ole vähälukuinen, mutta tiedän seurakunnan enemmistön ja niiden joukossa parempain ihmisten, olevan minun puolellani."
He tulivat nyt Porta Capenaan ja poikkesivat kadulle, joka kulki aivan pitkin kaupungin muurin vierusta. Heidän vastaansa tuli kantotuoli. Siinä istui nainen huntu kasvoilla. Callistus kumarsi nöyrästi, mutta sai vastaukseksi ainoastaan pikaisen tylyn tervehdyksen.
"Kuka se oli?" kysäsi piispa. "Hän ei näyttänyt olevan suosiollisella mielellä sinua kohtaan."
"Arvasit oikein", virkkoi Callistus nauraen.
"Se oli rikas Marcia, joka joku aika sitten oli pakanallisen ylimyskunnan enin arvossa pidetyitä naisia. Sitten meni hän kesäksi Napoliin ja palasi sieltä kristittynä. Hän kääntyi eriskummallisella tavalla. Tahdon vast'edes kertoa sen sinulle. Tärkeämpää on se, että hän on minun vastustajiani ja että hänen huoneessansa keksitään melkein kaikki vehkeet ja juonet, joilla minua vastustetaan. Nyt voit ymmärtää, minkätähden hänen tervehdyksensä ei ollut ystävällinen. Mutta kerro minulle nyt seurakunnastasi Ostiassa. Luulen sinun piispantoimesi olevan hyvin vaivaloista, sillä satamakaupunkiin kokoontuu kaikellaista roskaväkeä."
"Niin, Ostiassa on pidettävä silmät auki. Sinne tulee ihmisiä, jotka jo aikaa sitten ovat kääntyneet takaisin pakanuuteen, ja apua saadakseen ovat olevinansa kristityitä. Tuleepa pakanoitakin usein väärillä suosituskirjeillä minun tyköni. Minä annan mielelläni, missä näen olevan todellisen hädän. Mutta sitten kun meitä kerran on ruvettu tuntemaan armelijaiksi ja avullisiksi ihmisiksi, koettaa moni ansaitsematon hyötyä näistä meidän ominaisuuksistamme. Sentähden pitää minun alinomaa olla varuillani, joka sen vuoksi on vieläkin vaikeampaa, kun meidän seurakunta melkein joka päivä muuttuu, aina sen mukaan, miten kauppaolot muodostuvat."
Näin jutellessaan olivat he tulleet lähelle Porta Metroniaa.
Mutta ennenkuin he ennättivät kaupungin portille, alkoi heidän edeltänsä kuulua kova soitonääni, ja kohta sen jälkeen tuli joukko musikantteja torvineen ja huiluineen ulos portinholvista.
"Hautaussaatto", virkkoi Callistus. "Odotetaan kunnes se ehtii ohitse."
Musikantteja, jotka olivat saaton etunenässä, seurasi joukko mimejä[38] ja tanssijoita, joista muutamat olivat puetut sileneiksi[39] ja satyreiksi. Ne hyppivät sinne tänne, tekivät pilkkaa ympärillä olevista ja lausuivat irstaita leikkipuheita joka taholle. Heidän perässänsä oli pitkä rivi vaunuja; niissä istui henkilöitä, joilla oli vainajan esi-isien vaksinaamukset ja virkamerkit. Heidän perästänsä seurasi kuollut itse, istuen korkealla loistovuoteella täydessä virkapuvussa ja elävän asennossa, vaikka sen vahankalpeat kasvot olivat kamalannäköiset kirkkaassa päivänvalossa. Kuollutta kantoivat omat poikansa. Heidän perässänsä astui ystäviä ja sukulaisia ja kovasti valittavia naisia hiukset hajallaan ja mustissa vaatteissa, viskellen kukkia kuolleen päälle.
"Kuka on tämä vainaja?" kysäsi Ostian piispa seuralaiseltansa, kun saatto oli mennyt ohitse.
"Ylhäinen, keisarillinen virkamies, joka tuskin enempää toimitti eläissänsä kuin kiusasi alustalaisiansa ja mässäsi väärin hankituilla rikkauksilla. Nyt kunnioittavat he häntä, kuin olisi hän ollut parhain ihminen ja isäntänsä kunniallisin palvelija."
"Niin, semmoisia ne ovat", virkkoi toinen. "Jos jollakin miehellä olisi vaikka kuinka riitaisa ja häijy vaimo ja hän uhreilla ja lupauksilla rukoilisi jumalilta sille kuolemaa, niin kirjoittaa hän kuitenkin häpeilemättä sen hautakiveen: 'Suloiselle Tullialle, sangen rakkaalle puolisolle, on hänen miehensä uskollisesta mieltymyksestä pystyttänyt tämän muistomerkin.'"
"Sinä olet oikeassa", sanoi Callistus nauraen. "Jos jälkimaailma vasta rupeaisi arvostelemaan roomalaisia naisia hautakirjoituksien mukaan, niin hämmästyisi se keksiessään niin paljon kunnon äitejä ja hyväavuisia vaimoja heidän joukossansa."
"Ne noudattavat perusjohdetta: De mortuis nil nisi bene.[40] Vaan kuitenkin lu'in minä joku aika sitte erään naidun naisen hautapatsaasta: 'Sinä päivänä, jona hän kuoli, kiitin jumalia sekä ihmisiä.' Mutta monipa on seisahtunutkin sen hautapatsaan luo ja kironnut jumalatonta leskeä. — Mutta nyt sanon jäähyväiset sinulle. Minun on käytävä eräässä huvilassa tässä lähellä. Voi hyvin!"
Ystävykset antoivat kättä. Samalla kuin piispa poikkesi oikeaan Via Latina'lle kääntyi Callistus Porta Metronian kautta menemään suoraa tietä kaupunkiin.
Hän astui hitaasti Coeliusta ylöspäin. Juuri kun hän oli menemäisillään niiden valtavien kuvunkaarien alitse, jotka kannattavat Claudiuksen vedenjohto-laitoksia, huomasi hän jonkun matkan päässä kaksi naista, jotka astuivat samaan suuntaan kuin hänkin. Ne olivat Marcella ja Julia, jotka vasta muutama päivä sitten olivat tulleet Roomaan ja kävelivät nyt kauneina syyspäivinä tutustumassa maailmankaupungin eri kohtiin. Marcella oli tavalliseen tapaansa totisennäköinen. Mutta Juliaan, jonka mieli oli avoin kaikelle kauniille, oli Rooman isojen rakennusten ja suurien taideaarteiden katseleminen tehnyt hyvän ja elähyttävän vaikutuksen. Hän voi taas olla iloinen kuin ennenkin ja vapaasti ihailla kaikkea kaunista ja jaloa, joka esiytyi hänen silmäinsä eteen. Vaaleat ruusut olivat jälleen alkaneet kukoistaa hänen poskillansa ja hänen silmänsä, joita viime aikoina olivat kyyneleet usein tummentaneet, loistivat nyt jälleen ilosta ja elämään mieltymyksestä.
"Hyvää päivää, Marcella ja Julia", sanoi Callistus ystävällisesti, mennen naisten luokse. "Meillä on sama tie; saanko seurata teitä?"
Marcella nyökäytti päätään äänetönnä, ja Callistus saattoi helposti huomata, ett'ei hänen pyyntöänsä myönnetty kernaasti. Mutta kun hän tiesi, että Marcella oli Marcian ystävätär, arvasi hän heti syyn tähän vieromiseen.
"Miltä tuntuu teistä Rooma?" jatkoi hän.
"Minusta tuntuu kuin elämä minulle alkaisi uudestaan täällä", vastasi Julia hilpeästi. "Sellaista taideaarteiden rikkautta ja keksintöjen suurenmoisuutta ja muhkeutta, joka tulee näkyviin näissä rakennuksissa, en ole koskaan voinut aavistaakaan. Tunnen itseni ylpeäksi, että ihmiset ovat voineet miettiä ja tehdä sellaista."
Näin puhuessaan osotti hän Flaviuksen Amphiteaatteria ja kapitoliniläisen Jupiterin korkeaa temppeliä.
"Julia", keskeytti Marcella, "unhotatko että tällä ainoalla paikalla on sadottain ihmisiä uhrattu paljaaksi silmänhuvitukseksi ja että he kunnioittavat korkeimpia epäjumaliansa siellä?"
Julia punastui. Callistus oli juuri rupeamaisillaan puolustamaan häntä, mutta katsoi sitten kuitenkin paremmaksi olla ottamatta puheeksi ainetta, josta hän ei halunnut jutella tässä tilaisuudessa.
"Siitä temppelistä on kaunis satu", alotti hän siis välinpitämättömään tapaan. "Kerrotaan näette, että Sibylla antoi ijäkkään keisari Augustuksen siellä nähdä kerran äsken-syntyneen Messiaan, Se on taru, mutta siinä on se totuus, että se yleinen siveellinen ja uskonnollinen mätä, joka vaivasi pakanuutta tämän keisarin aikana, viittasi sille, joka uskoi ihmiskunnalla olevan tulevaisuutta, parempia, tulevia aikoja, pelastusta ja pelastajaa."
"Niin", alotti Marcella, "pimeyden läpi koittaa välistä se valo, joka sitten myöhemmin nousee, ja ehdottomasti on tämän maailman lasten elämässä ja töissä huomattavana Jumalan valtakunnan ikävöitsemys ja aavistus hänen tulostansa. Me näimme tänään kolmea roodolaista kuvaavan taideteoksen, Laokoonin ryhmän. Isä, joka turhaan taistelee peljättävien käärmeiden kanssa — mitäpä merkitsee hän muuta kuin vanhaa uskonoppia, joka voimatonna katoaa ajan myrskyhyn? Ja samoin kuin toinen poika, voimattomana hakien apua, kääntää rukoilevan näköisenä kasvonsa isäänsä päin, joka itsekin huutaa apua, samoin pettyvät ne, jotka odottavat tuoreita lehtiä kuivasta rungosta; toisen pojan kaltaisia, joka pelastuksetta vaipuu kuolemaan, ovat he sitä paitsi kaikki."
Se vakuuttava ihastus, jolla Marcella lausui nämät sanat, teki syvän vaikutuksen sekä Callistukseen että Juliaan ja pani molemmat miettimään tuon kuuluisan ryhmän kekselijästä selitystä.
Äänettöminä jatkoivat he sitten muutaman minuutin matkaansa.
"Sinä olet oikeassa", alotti jälleen Callistus. "Kenen silmät Herra valasee, hän näkee helposti sen ulkonaisen verhon läpi, jossa tapaukset esiytyvät meille ja löytää lukemattomia kalliita kultarakeita siitä, jossa toiset eivät näe kuin arvotonta hiekkaa."