Nousipa ilmoille ensin yksi savupatsas, sitten toinen ja pian kolmas. 'Jumala armahtakoon meitä!' sanoi Rakel, 'nuo murhapolttajat ovat sytyttäneet tuleen talomme.'
Me vapisimme kaikki raivosta. Kuulkaa! Jos olette raataneet näin neljä viisi kuukautta, pahemmin kuin järjettömät elukat, ja saaneet kokoon hirsimajan vaimoillenne ja noille pienille raukoille, jotka he ovat synnyttäneet, ja sitte tulee hirvittävä vihamies ja polttaa ne poroksi, ikäänkuin ne olisivat olleet sänkeä maissimaassa, niin kuulkaa, ei teillä silloin olisi enää ihmissydäntä, jos eivät hampaanne kalisisi ja kädet puristuisi nyrkkiin. Hampaat kalisivat meillä suussa, mutta olimme vaiti, raivo esti puheen.
Ja Rakel huokasi: 'Voi meidän talomme! Meidän poloinen talomme! Mitä on se tehnyt murhapolttajille? — Voi teitä murhapolttajat!'
'Hiljaa vaimo', sanoi Asa. 'Hiljaa, ei ole aikaa valittelemiseen, pian varmaankin olemme valituksemme loppuun valittaneet.'
'Herra, tapahtukoon sinun tahtosi', sanoi Rakel. On hurskasten vanhempain lapsi, tuo Rakel, joka lukee raamattuaan. Hän toi nytkin sen esille, mutta Asa sanoi: 'Ei ole nyt aikaa rukoilemiseen, niin mielelläni kuin sen muuten teenkin, vaan toimintaan — heitä tuo, Rakel.'
Rakel pani pois raamatun. Me katsoimme oliko kaikki järjestyksessä, nostimme kiväärit poskelle ja tuijotimme palaviin, poloisiin taloihimme.
Mutta juuri kun me siinä katsella tuijotimme, näkyy yhtäkkiä vain sinistä ja mustaa metsänlaitojen välillä.
Nyt tulivat espanjalaiset täyttä laukkaa noin satamiehisenä joukkona.
Oli päivällisaika — me laskimme niitä, mutta emme voineet alussa päästä oikein selville, sillä ne parveilivat sinne tänne kuin villit kyyhkyset ilman minkäänlaista järjestystä. Varmaankaan eivät he suuriakaan meistä ajatelleet, muutoin olisivat käyttäytyneet järkevämmin. Mutta kun olivat tulleet noin viidensadan askeleen päähän meistä, järjestyivät he jotenkin riviin, ja nyt me laskimme kahdeksankymmentä kaksi piilukkopyssyllä ja karabinilla varustettua miestä ja kolme ilman; — niillä oli paljastetut miekat kädessä — ja istuivat hevosen selässä. Nyt hekin astuivat maahan.
Joukossa oli vielä seitsemän muuta ratsain, jotka samoin laskeutuivat selästä ja sitoivat ratsunsa kiinni. Heidän joukostaan tunsimme kolme noiksi petollisiksi kreoleiksi, jotka olivat saattaneet meidät pulaan, ja yhden, jota he kutsuivat Groupier’iksi.
Muut kuusi olivat n.k. akadialaisia tai kanadalaisia, joitten maanmiesten kanssa me olimme jo tehneet tuttavuutta Mississipin yläjuoksulla. Ne ovat reippaita metsämiehiä, nämä akadialaiset, mutta villiytyneitä, hurjia, juoppouteen vajonneita raakalaisia.
Luulen muuten, että juuri nämä akadialaiset ne olivat ensimäiseksi osottaneet espanjalaisille sotamiehille tien meidän paalulinnaamme, sillä nämä käyttäytyivät niin hölmösti, että ne olisivat luullakseni pyörineet pari tuntia kuin yöpöllöt kirkkaana päivänä, ennenkun he olisivat havainneet, minne me olimme joutuneet.
Viimein tulivat akadialaiset, kuten sanottu, ensimäisinä ja päästivät kovan huudon nähdessään paalulinnan ja varustuksen ja hätkähtivät huomatessaan, että me olimme varustautuneet ottamaan heitä vastaan, ja menivät esikunnan luokse.
He ilmoittivat epäilemättä huomionsa upsereille, jotka tosin kuuntelivat heitä, mutta pudistivat päätään. Sitten lähti koko joukko liikkeelle.
'Nyt sitä yritetään', kuiskasi Asa, kun he tulivat kohti valkoisissa, ruskeissa ja jos joissain puvuissa, yksi toistansa likasemmassa.
He marssivat nyt paremmassa järjestyksessä, kapteni etunenässä, sivustoilla akadialaiset, jotka painuivat enemmän puuvillapensaita kohti ja hävisivät pian tykkänään niitten taakse.
Kun Asa huomasi tämän, kuiskasi hän minulle: 'Nämä ovat oikeastaan vaarallisimmat varman kätensä ja terävän silmänsä takia, — näitä vastaan täytyy meidän ensin yrittää. Muut eivät käsitä mitään sissisodasta, heidän kanssaan kyllä tulemme toimeen.'
Espanjalaiset marssivat edelleen ja tulivat lähemmäksi niin, että olivat vain sadan askeleen päässä paalulinnasta ja ihan kuin maalitauluina. Silloin kysyy Rigtheons: 'Annetaanko paukkua murhapolttajille.'
'Jumala varjelkoon!' sanoi Asa, 'meille se ei sovi. Me tahdomme puolustautua kuin miehet ainakin, mutta odotamme siksi, kunnes he ahdistavat meitä, silloin he vuodattavat itse omaa vertansa. Ja jos me kaadumme, niin kaadumme me taistellen oman ja vaimojemme hengen puolesta, mutta me tahdomme pysyä oikeuden periaatteitten pohjalla.'
Kun nyt espanjalaiset olivat tulleet sadan askeleen päähän paalulinnastamme ja näkivät selvästi, että heidän tulisi anastaa ensin etuvarustukset ennenkun pääsisivät meihin käsiksi, pysähtyivät upserit ja pitivät neuvottelua.
Asa huusi heitä pysähtymään.
Kapteni vastasi: 'Messieurs Ies Americains.'
'Mitä on tekeillä?' kysyi Asa paalutuksessa olevan raon kautta.
Kapteni asetti silloin likaisen säkkikangaspalasen miekkansa päähän ja puheli naureskellen upsereilleen. Hän astui noin kaksikymmentä askelta eteenpäin takanaan kolme miehistään.
Asa käski taas pysähtymään. 'Ei tuo ole sotatapojen mukaista', huusi hän; 'välittäjä tulkoon, mutta jos hänen miehensä noin seuraavat mukana, niin täältä paukkuu.'
Arvannette, että espanjalaiset, jotka muuten osaavat taistella vain vallien ja puitten takana, seisoivat kaikki yhdessä läjässä. Mahtoivat pitää kovin vähässä arvossa meidän pyssyjämme tai arvella tykkänään, että me emme uskaltaisi ensinkään puolustaa itseämme, muuten olisivat olleet viisaampia ja tehneet kuten akadialaiset, jotka pysyttelivät puuvillapuiden suojassa. He huusivat kaptenillekin, että hänen pitäisi vetäytyä metsään, mutta hän pudisti halveksien päätään.
Mutta kun hän kuuli vieläkin kerran Asan käskevän pysähtymään ja huutavan, että kohta pamahtaa, niin rupesi häntä kuitenkin hirvittämään. Ja hän mahtoi ajatella, että meidän kuulamme eivät menisi maalistaan ohi.
Hän huusi: 'Seis, älkää ampuko, ennenkun olen teille asian ilmoittanut.'
'Siinä tapauksessa tehkää se lyhyesti', huusi Asa vastaukseksi. 'Jos teillä oli jotakin ilmoitettavana, niin olisi teidän pitänyt se tehdä, jos ymmärrätte sotatapoja, ennen vihamielisiä toimenpiteitä, eikä polttaa talojamme kuin mitkäkin murhapolttajat.'
Kun Asa näin puhui, pamahti kolme laukausta peräkkäin metsästä päin.
Kreolit olivat ampuneet. He eivät tosin voineet nähdä Asaa, mutta luullakseni näkivät he raosta jonkun hänen napeistaan tai pyssynsä välkkyvän; tähtäsivät nyt tähän suuntaan ääntä kohti ja antoivat paukkua.
Samassa hetkessä hyppäsivät molemmat petturit nopeasti puun taakse takaisin ja kurkistivat sieltä kuullakseen, eikö kuuluisi voihketta. Mutta Rigtheons ja minä huomasimme noiden petturien päitten kurkottavan esiin ja laukasimme yhtaikaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä horjahtivat he maahan, eivätkä siitä enää nousseet. Ne olivat ne kaksi kreolia, joitten kanssa teimme hevoskaupan, toinen niistä tuo petturi, jonka nimi oli Groupier.
Kun espanjalaiset kuulivat laukaukset, sillä he eivät voineet nähdä mitään edessä olevan metsänkielekkeen takia, juoksi upseri päätä pahkain takaisin ja huusi: 'Eteenpäin!' ja espanjalaiset hyppelivät ja juoksivat kuin hupsut noin kolmekymmentä askelta eteenpäin ja ampuivat paalulinnaan päin, ikäänkuin olisivat luulleet meitä villeiksi hanhiksi, jotka karkottavat pelkästä pamahduksesta.
'Nyt on oikea hetki', sanoi Asa, 'parempaa he eivät kaipaa. Oletteko jo ladanneet, Nathan ja Rigtheons? Minä otan kaptenin, sinä Nathan luutnantin, Rigtheons kolmannen upserin, James aliupserin. Ymmärrättekö, ettei kaksi ota samaa, me emme saa suotta tuhlata kuuliamme.'
Espanjalaiset olivat vielä kuudenkymmenen jalan päässä, mutta me olimme varmat sattumisesta sadan kuudenkymmenen askeleen päässä, vaikka olisivat olleet oravia. Laukasimme, jokainen kuula kaatoi miehensä. Kapteni, luutnantti ja molemmat aliupserit sekä vielä yksi makasivat pitkänään kiemurrellen maassa, pian olivat he aikansa kiemurrelleet.
Silloin syntyi täydellinen hämminki noitten kahdeksankymmenen sotamiehen keskuudessa, tai montako heitä lienee ollut, ja he juoksivat, mikä minnekin. Useimmat juoksivat metsään päin, mutta noin tusinan verran tai ehkä enemmän jäi paikoilleen. He nostivat kaptenin ja muut päälliköt maasta nähdäkseen, olisiko heissä vielä henkeä.
Mutta me emme vitkastelleet. Kuulematta Asaa, joka kuiskasi meille lataamaan nopeasti, oli meillä yks’ kaks’ kuulat pyssyissämme, ja annoimme taas paukkua: — kaatui taaskin kuusi. — Nyt jätti joukko kaatuneet paikoilleen ja juosten aivan kuin olisi heidän jalkapohjiaan polttanut. Me puhdistimme niin nopeasti kuin voimme pyssymme, tietäen hyvin, ettemme voisi sitä tuonnempana enää tehdä, ja että yksi ainoa harhalaukaus voisi saattaa meidät kaikki turmioon. Puhdistettuamme ne, latasimme ja mietimme, mihin espanjalaiset nyt ensimäiseksi ryhtyisivät.
Upserit olivat tosin kaatuneet, mutta akadialaisista oli vielä viisi elossa, ja näitä sai juuri eniten pelätä. — Korppikotkia oli jo keräytynyt ja niitä tuli yhä enemmän ja enemmän. Niitä tuli lentäen sadottain, leijaillen meidän ja kaatuneitten päitten päällä.
Kun me näin tähystelemme heitä joka suunnalle metsään, viittaa minulle Rigtheons, jolla on mainiot silmät, ja osottaa maahan siihen metsän kielekkeeseen, jossa kasvoi reunalla viidakkoa.
Minä viittaan Asalle, joka juuri oli ladannut, ja kun siinä tähystelemme, näemme me, että siellä on jokin ryömivä olento, joka kiemurteleikse viidakossa päästäkseen itäiselle metsänreunalle. Me näimme selvästi, että siellä oli kaksi akadialaista etunenässä ja noin kaksikymmentä sotamiestä heidän perässään tai enemmän.
'Ota sinä, Nathan', sanoo Asa, 'ja sinä, Rigtheons, akadialaiset, me otamme espanjalaiset siinä järjestyksessä kuin he ryömivät esille.'
Niin teimmekin ja iskimme tulta, ja nuo kaksi akadialaista sekä neljä espanjalaista kumartelivat hetkisen maassa ja jäivät siihen, mutta yksi akadialaisista, jota emme olleet huomanneet, kun oli ryöminyt erään espanjalaisen takana, nousi pystyyn ja huusi: 'Tulkaa jäljessäni, nopeasti jäljessäni, he ovat ampuneet pyssynsä tyhjiksi, ja ennenkun ovat taas ladanneet, olemme me metsän suojassa. Otamme sen sittenkin, mokomankin paalulinnan!'
Akadialainen hyppäsi pystyyn ja espanjalaiset hänen perässään, ja ennenkun ennätimme ladata uudestaan, olivat he jo metsässä. Purimme hammasta vihasta, kun akadialainen oli päässyt meiltä karkuun.
Pian huomasimme, että vielä oli jäänyt eloon kolme akadialaista tai kreolia, mitä lienevätkin, sillä he ottivat nyt käskyvallan espanjalaisiin nähden, jotka olivat tulleet huomaamaan, etteivät heidän upserinsa käsittäneet rahtuakaan sissisodasta. Meidän asemamme ei ollut paljoa parempi, kun aivan alussa, jolloin he olivat vielä kaikki elossa. Heitä oli kuitenkin kymmenen jokaista vastaan meistä. Mutta rohkeus ei ollut meiltä vielä mennyt tykkänään. Meillä oli vain olosuhteet vaikeammat, koska meidän täytyi olla vahdissa eri paikoissa ja jakaa näin voimamme, ja vihollinen oli tullut viisaammaksi.
Meillä oli pian ylenmäärin puuhaa, ja sai pitää silmänsä auki, sillä missä vain joku meistä näyttäytyi jossain raossa, — kuulat olivat repineet lastuja paaluista ja tehneet niihin reikiä, — silloin pamahti laukaus ja useampiakin, mutta ampujat pysyttelivät nyt puitten takana.
Saimme mekin pari kertaa lauaista pyssymme, ja neljä, viisi, pyssymiestä menetti henkensä, mutta aika tuli meille ihan pitkäksi.
Espanjalaiset olivat asettuneet, — huomatkaa se —, kummallekin puolelle metsänreunaa ja ampuivat sieltä. Me emme kuitenkaan kiinnittäneet paljoakaan huomiota tähän. Mutta yhtäkkiä päästivät he voimakkaan hurraahuudon.
Olivat panneet ihan noiduttuja tappuroita panoksiinsa, ja yksi heidän laukauksistaan oli sytyttänyt linnamme palamaan. — Emme huomanneet sitä heti, mutta katolla alkoi rätistä ja ratista mustanmännyn laidoissa.
Kun espanjalaiset tämän näkivät, hurrasivat he kolmasti, sitten olivat he taas hiljaa.
Me katselimme katolle ja voimme jo erottaa liekin, joka nuoleskellen söi katonharjaa, ja kuulimme taas heidän riemunsa yhä äänekkäämpänä. Silloin sanoi Asa:
'Siitä täytyy tehdä loppu, muuten me paistumme täällä kuin hirven lantiolihat kaikki yhdessä. Yhden täytyy mennä uunia ylös mukanaan kipollinen vettä — minä menen itse.'
'Ei, minä menen, Asa!' sanoi Rigtheons.
'Jää sinä tänne, yksi ei ole toista parempi. Minä nousen katolle sammuttamaan tulen', sanoi Asa.
Asa otti pöydän ja asetti tuolin sille, Rakel ojentaa hänelle vesikipon. Asa kohoaa ylös koukun varassa, jonka olimme kiinnittäneet uuniin ja ripustaneet siihen hirvenlihaa, ja nostaa kipon perässään.
Espanjalaiset tulivat yhä hurjemmiksi ja huusivat entistä kovemmin.Olipa jo kiire estää tulen leviämistä.
Asa oli jo kiskonut kipon katolle ja valoi siitä vettä, ja Rigtheons sanoi: 'Enemmän vasemmalle, Asa, siellä palaa pahimmin.'
'Merkillinen vasen puoli, en voi nähdä sitä', sanoi Asa, 'antakaa minulle vielä kipollinen vettä.'
Me ojennamme hänelle toisen kipollisen vettä, hän kurkottaa päätään uunista esille vain nähdäkseen, missä tuli palaa. Sitten kaataa hän veden siihen, mutta samassa hetkessä paukahtaa ainakin tusinan verran laukauksia, — espanjalaiset olivat nähneet hänet.
'Seis!' huutaa Asa aivan muuttuneella äänellä, 'seis, nyt minä sen sain. Antaa heidän kirkua ja hyppiä, noiden tolvanoiden.'
Samalla putoavat uunista alas kovalla kolinalla kinkut ja hirven paistit ja heti sen perästä Asa — aivan verisenä.
»Jumalan tähden, mies, sinuun on ammuttu!»
'Vaiti vaimo! Vaiti, sanon minä sinulle', puhelee Asa. 'Olen jo kylliksi elänyt, mutta pitäkää puolenne, pojat, älkääkä ampuko kaksi yhtä, älkää tuhlatko kuulaakaan, te vielä ne tarvitsette. Luvatkaa se minulle!'
'Asa rakkaimpani, sinä kuolet! En minäkään tahdo enää elää, minä seuraan sinua', huutaa Rakel.
'Vaiti, hupsu vaimo — unohdatko sinä, että yksi Asa jää vielä jäljelle, ja odotat toista. Vaiti sanon minä, kuulkaa espanjalaisia — pitäkää puolenne ja puolustakaa vaimoani ja lapsiani. Ja sinä, Nathan, ole isän asemassa, lupaa se minulle!'
Meillä ei ollut hetkeäkään aikaa antaa lupauksia kuolevalle Asalle tai edes puristaa hänen kättään, sillä espanjalaiset, jotka varmaankin olivat arvanneet, mitä oli tapahtunut, olivat hyökänneet kuin villit peikot paalutuksemme kimppuun.
Ainakin kaksikymmentä tuli yhdeltä puolelta, kolmekymmentä toiselta.
'Hiljaa!' huusin minä, 'hiljaa! Sinä, Rigtheons, tule tänne, ja Rakel, nyt sinä saat näyttää, että olet Hiram Strong’in tytär ja Asan vaimo, sinä lataat Asan pyssyn heti kun minä olen sen lauaissut.'
'Jumalani, voi Asani', huutaa Rakel, 'oi oma Asani, jonka nuo manalan hurtat petollisesti ampuivat.'
Hän riippui miehensä ruumiissa kiinni, eikä häntä saanut siitä eroamaan. Olin oikein äkäinen siitä, mutta viholliset eivät antaneet aikaa äkäilemiseen.
Ryntäsi esille joukko minua vastaan yhden jäljelle jääneen akadialaisen johtamana, pyssyt ja kirveet käsissä. Minä ammuin johtajan juuri, kun hän oli vallilla, mutta silloin hyppää toinen akadialainen, kuudes ja viimeisen edellinen, hänen tilalleen.
'Rakel, nyt kivääri! Jumalani, Rakel, pyssy, Jumalan tähden pyssy, yksi kuula on samanarvoinen kuin paalulinna ja elämämme!' huudan minä. Mutta Rakelia ei näkynyt, ja akadialainen miehineen, joka oli arvannut ampumisen taukoamisesta, että joko me emme olleet ennättäneet lataamaan tai olimme ampuneet varamme loppuun, juoksivat nyt kuin pedot paikalle, toinen nosti toistaan, ja näin he kapusivat pystysuoraa jyrkännettä ylös. Heitä oli noin puoli tusinaa kirveineen, edellä kulki akadialainen, joka iski kovasti paaluihin ja koetti irrottaa niitä toisistaan.
Jos niitä olisi ollut kolme sellaista kuin tämä akadialainen — totta vieköön! — olisimme olleet mennyttä miestä, sillä toisella puolella oli myöskin tusinan verta tuon noidutun seitsemännen akadialaisen johdolla, ja sieltä päin ei siis apu ollut mahdollinen. Mutta espanjalaisilta joko puuttui voimia tai taitoa. He iskivät kyllä kovasti, mutta iskut tulivat kuin lapsen käsistä. Mutta juuri kun Rigtheons oli ladannut ja ampunut yhden miehen, kiskasee akadialainen palasen paaluaidasta, mitenkä, sitä en tiedä tällä hetkelläkään, oli varmaankin jäänyt jokin oksa ulospäin törröttämään — hän tempasee sen irti, nostaa kilveksi eteensä ja viskaa sen päälleni, työntää minut taaksepäin niin, että horjahdan, ja hyppää sisälle. — Nyt olimme mennyttä miestä. Rigtheons iski tosin perässä tulevaa espanjalaista pyssyllä päähän ja sitäseuraavan kaatoi hän jahtipuukollaan. Mutta tuossa akadialaisessa oli kylläksi miestä saattamaan meidät kaikki ikävään pulaan. Silloin kuuluu pamaus, akadialainen luhistuu maahan, Seuraavassa hetkessä rientää kymmenvuotinen poikani Godsend Asan pyssy kädessä minua kohti — hän oli siepannut sen käteensä, kun hän huomasi, ettei Rakel sitä tehnyt, oli ladannut sen, tuo kelpo poika, — ja ampunut rivakasti akadialaisen. Nyt minäkin maltoin mieleni, otin kirveeni ja tämä kädessä syöksyin espanjalaisten kimppuun ja iskin oikealle ja vasemmalle, kirves oikeassa, jahtipuukko vasemmassa kädessä. Se oli vasta teurastamista, kesti hyvästi neljännestunnin ajan. Lopulta kuitenkin meni heiltä tappelemisen halu, ja olisi se mennyt ennenkin, jos olisivat tietäneet että akadialainen oli kaatunut. Nyt he puolustivat itseään vain senvuoksi, että olivat ylhäällä vallilla ja heidän täytyi varjella nahkaansa, eivätkä tietäneet hämmennyksissään, miten olisivat taas päässeet alas. Viimein hyppäsivät he kuitenkin kaikki vallin laidalta maahan ja pötkivät tiehensä, ne nimittäin, jotka kykenivät. Näin pääsimme rauhaan tällä puolen.
Rigtheons ja minä hyppäämme korjaamaan paaluvarustusta, pojalleni sanon samalla, että hänen tulee pitää silmällä espanjalaisia. Sitten juoksen toiselle puolelle, missä yhtä epätoivoinen taistelu on käymässä.
Siellä oli kolme meidän miehiä ja naiset, jotka auttoivat keihäillä ja kirveillä. He olivat iskeneet pistimillään espanjalaisia paaluvarustuksen läpi ja olivat näin haavoittaneet useampia niin, että ne vuotivat verta kuin ammutut härät. Sillä valin oli Rakelkin tointunut surustaan Asan tähden, ja hän ja muut naiset kiskoivat espanjalaisilta paalujen lomitse pyssyt pistimineen. Mutta kieppuessaan siinä sinne tänne saivat he paalut levitetyiksi niin loitolle toisistaan, että kaitaluisia kun ovat nuo espanjalaiset, pääsivät he sisälle, kun vielä toiset lisäksi työnsivät takaa. Me tulimme juuri silloin avuksi, kun pari tällaista olivinviheriäistä jumalanluomaa oli luikerrellut sisälle, kädessä pyssyn asemesta sapeli. Nyt piti muka tilinteon olla lyhyen. Ne ovat muuten taitavia käsittelemään näitä aseita, mokomatkin espanjalaiset. Yksi heistä hyökkäsi kimppuuni. Ilman jahtipuukkoani olisin ollut mennyttä miestä, sillä ei ollut tilaa heiluttamaan kirvestä. Iskin häntä ensin nyrkillä niin, että hän kellahti tantereeseen. Pistin jahtipuukolla häntä kylkeen, hyppäsin sivulle ja tempasin Rakelilta pyssyn kädestä, käänsin sen ylösalaisin — espanjalaisten pyssyjen perät ovat paljon raskaammat kuin meidän, kävi myöskin omaa pyssyäni sääliksi — ja iskin oikealle ja vasemmalle espanjalaisia päähän. Huusin samalla naisille, että heidän pitäisi mennä paalulinnaan eikä olla meidän tiellämme, ladata pyssyt ja antaa kaiken muun olla rauhassa, tuo akadialainen piti toki vielä saada käsiimme, onneksi viimeinen. Godsend latasi minun pyssyni ja naiset muut. Kun me tappelimme paaluvarustuksen ääressä, asettuivat meidän uljaat naisemme ympärillemme, nuo ihanat vaimot, ja ampuivat espanjalaisten joukkoon, — se vaikutti.
Heitä kaatui kolme tai neljä, niitten joukossa onneksi akadialainenkin. Heti kun espanjalaiset huomasivat tämän, — ne ovat aivan kuin koirat, nuo espanjalaiset, ne käyvät kimppuun vain, jos heidän isäntänsä (esimiehensä) niin käskee tekemään — hyppäsivät he alas huutaen Diostaan ja Maledito Gojastaan! ja läksivät juoksemaan, aivan kuin olisi kuularuiskulla ammuttu heidän joukkoonsa.
Mitenkä pitkältä tämä puolituntinen tai koko tunti oli tuntunut, sitä en voisi teille mitenkään kuvailla, se oli lyhyt ja pitkä, lyhyt ja kuolettavan pitkä samalla. Totta vie ei ole leikin asia, kun täytyy pitää puolensa lähemmäs sataan nousevaa espanjalaista roskaväkijoukkoa vastaan suojellakseen omaa ja rakkaitten lastensa henkeä. Me olimmekin, tiedättekö, niin lopenväsyneitä että luhistuimme maahan kuin liiaksi ajetut härät välittämättä verestä, jota vuoti niin ylenmäärin, kuin olisi aamusta asti sitä satanut. Noin seitsemäntoista espanjalaista ja kaksi akadialaista makasi tantereella paalutuksen sisäpuolella, heistä oli veri vuotanut kuiviin, ja meistäkin tihkui veri kuin ammutuista pedoista. Me olimme kaikki enemmän tai vähemmän haavoitetut. Minulla oli useampia sapelin iskuja, toisilla ampumahaavoja, jotka tosin eivät olleet vaarallisia, mutta kuitenkin verrattain syviä. Me typerryimme, kuten sanottu, kukin soppeensa aivan kuin ammutut puhvelit etsivät itselleen lymypaikkansa vetääkseen viimeisen hengenvetonsa. Jos espanjalaiset olisivat nyt hyökänneet kimppuumme, niin olisimme muitta mutkitta olleet mennyttä miestä, sillä kun veri juoksee taistelun tuoksinassa, niin ei juuri huomaa voimien vähenemistä, mutta niin pian kun kaikki on ohi, kangistuvat jäsenet eivätkä kelpaa mihinkään.
Mekään emme kyenneet mihinkään, mutta huomasimme nyt, mihin meidän naisväkemme kelpasi. Olimme tehneet tehtävämme, nyt tekivät naiset omansa. He tulivat tilkkuineen ja kääreineen ja Rakel, joka on vähän lääkäri-asioista selvillä, tuli nipistimineen ja saksineen, veti Rigtheons’ilta, Billiltä ja Jamesilta kuulat ruumiista ja sitoi sitten heidän ja minun haavani. Muut naiset sytyttivät tulen uuniin ja keittivät ensin jotakin lientä, sillä mitään muuta emme olisi saaneet syödyksi. Sitten kuljettivat he meitä kannatellen paalulinnaan, jotta pääsimme pois verilätäköistä. Siellä he asettivat meidät sammalpatjoille. Ja kun me siinä voihkimme sairasvuoteellamme, sanoi Godsend poikani yhtäkkiä: 'Isä, eikö minun pidä taas ladata pyssyt?'
'Lataa', sanon minä, 'Godsend, hyvä poikani, lataa ne, minä en voi, olen niin heikko, etten voi nostaa päätänikään.' — Minua oli pistetty niskaankin.
'Entä espanjalaiset musketit?' kysyy Godsend.
'Lataa nekin', sanon minä, 'lataa ne kaikki, vaikkakin ne ovat liian suurireikäisiä meidän kuulillemme, niillä kun ammutaan kahden luodin painoisia, ja me taas valamme kaksikymmentäkahdeksan luotia naulasta — lataa nekin Godsend. Mutta Godsend! luulenpa, että espanjalaisten patronalaukut eivät liene loitolla, kun he kerran jättivät pyssynsäkin — ymmärrätkö, Godsend?'
Ja Godsend, tuo kelpo poikani, latasi pyssymme ja espanjalaiset musketit espanjalaisilla patronilla, asetti ne seinää vasten riviin, kuusi rihlaa ja varmaankin kaksi sen vertaa musketteja. Nyt, arvelin itsekseni, voimme kait nukkua rauhassa.
Naiset käskivät meidän nukkua kaikessa rauhassa, he kyllä pitäisivät silmällä, suunnittelisivatko espanjalaiset vielä hyökkäystä. He valvoivat vuorotellen, mutta oli edelleenkin hiljaista lukuunottamatta korppikotkia ja vaaleapäisiä kotkia, jotka pitivät hurjaa melua.
Muuten oli aivan rauhallista koko yön. Godsend valvoi melkein koko ajan naisten kanssa, jotka antoivat meille liemikeittoa ja sitoivat haavamme, jos ne aukeilivat piehtaroidessamme vuoteellamme. Yhtä hiljaista oli seuraavana aamunakin. Kun päivä valkeni, sanoi Jonas, joka oli vähimmin kärsinyt: 'Menenpä vielä katsomaan, ja Godsend tulee mukaan, tokko vielä näkyisi jotakin jälkiä espanjalaisista.'
Hän ja Godsend lähtivät liikkeelle. He löysivät yli kaksikymmentä kuollutta ja muutamia enemmän tai vähemmän haavoittuneita, jotka nöyrästi pyysivät vesisiemausta juodakseen.
Jonas selitteli heille, että he saisivat mitä tahansa, kunhan vain sanoisivat hänelle, olivatko espanjalaiset vielä siellä vai olivatko he jo poistuneet.
'Poissa ovat, poissa ovat mokomatkin heittiöt, ja ovat jättäneet meidät tänne, senkin vintiöt, poissa ovat', puhelivat he.
Mutta Jonas ei kuitenkaan luottanut siihen, että rauha oli maassa, vaan huusi luokseen yhden naisista, ja sanoi hänelle, että hänen pitäisi tuoda vähän liemikeittoa ja vettä, jotta nuo raukat saisivat edes yhden virkistävän kulauksen.
Silloin arveli Rakel: 'Menehtykööt, katalat, jotka ovat tappaneet petollisesti mieheni.' Mutta minä sanoin: 'Rakel, Rakel, kristitty ei puhu noin, et puhunut niinkuin isäsi tyttären olisi pitänyt. Jos makaisit maassa verisenä kuin me, puhuisit toisin!'
'Sinä olet oikeassa, Nathan. Suokoon Jumala anteeksi syntini. Mene Jonas ja ota mukaasi niin paljon kuin voit kantaa. Katso samalla, montako heitä on.'
Jonas otti yhden kiulullisen vettä, toisen liemikeittoa sekä lusikoita ja pikareita. Hän antoi noille raukoille kullekin, jotka olivat taistelleet meitä vastaan tietämättä minkävuoksi, virkistävän kulauksen. Me lupasimme ottaa heidät paalulinnaan, niin pian kun vain voisimme, ja sitoa haavat.
Mutta tämä ei ollut niinkään helppoa, sillä, kuten näette, on tämä kukkula rohkeasti kolmekymmentä jalkaa korkea. Ja kun me miehet tuskin voimme liikkua kipujemme tähden, niin oli naisille melkein liian kovaa työtä kiskoa haavoittuneita mäelle, jonka rinne on miltei äkkijyrkkä. Lisäksi oli paalulinna niin täynnä kaikenlaista rojua ja pihamaalla niin paljon kuolleita, että Rakelin, minun sisareni, täytyi mennä tuonne laaksoon sitomaan heidän haavojaan.
'Mitä me teemme kuolleille? Kaikenlaiset kotkat ja petoeläimet tulevat tuhansittain', arveli Rakel, kun hän taas oli palannut haavoitettujen luota.
Me kuulimme kauheata melua. Olihan toki vaikeata nähdä, että tuollaiset inhoittavat elukat söivät suuhunsa kristittyjä ihmisiä sen sijaan, että näitten pitäisi tietää olevansa asianmukaisesti haudassa. 'Kuuleppa Rakel', sanoin minä, 'kuolleita emme voi enää herättää elämään, mutta kunnialliseen hautaan voimme heidät toimittaa. Menkää senvuoksi, te naiset, ja kaivakaa hauta, osaattehan käyttää lapiota, Jonas heittää kuolleet sinne.'
He menivätkin, ja oli jo aikakin, sillä kotkia ja kaikenlaisia eläimiä oli keräytynyt tuhansittain.
He kaivoivat tuonne kummulle suuren haudan, ja Jonas laahasi kokoon kaikki ruumiit. Kaikki rahat, kellot ja sen sellaiset, mitkä hän heiltä löysi, otti hän. Upsereilla oli yhteensä noin viisikymmentä dublonia, muilla sadan dollarin paikkeilla. Vaatteet hän jätti, mutta heidän aseensa ja rahansa, mitkä nämä olivat sotasaaliina saaneet omakseen, otti hän. Samoin kokosi hän viisisenkymmentä muskettia.
Hän pani täällä kolmekymmentä ruumista hautaan, jonka päällä kohoaa kumpu, jota juuri paraillaan kuunkäyrä valaisee. Ja ne neljä, jotka kuolivat seuraavana yönä, ovat haudatut toiselle puolelle. Haavoittuneita oli vähän, sillä meidän pyssymme eivät juuri haavoita, vaan tappavat heti.
Näihin hautaamispuuhiin meni meidän naisväeltämme melkein koko päivä, ja illalla tekivät he valmistuksia tuodakseen nuo seitsemän lievemmin haavoittunutta paalulinnaan. He vetivät ne köysillä paalutukselle ja sieltä pihamaalle, mistä kuolleet oli hommattu pois.
Tämän kristillisen työn tehtyämme oli meidän erinomaisen hyvä olla — ja nukuimme tämän yön paljon rauhallisemmin.
Seuraavana päivänä oli meidän kunnon naisillamme ylenmäärin työtä hoitaessaan haavoittuneita, keitellessään ruokia ja lievittäessään tuskiamme, jotka olivat ihan hirvittävät, — sen voin teille sanoa. — Lievemmin haavoittuneitten joukossa oli myöskin kaksi akadialaista, jotka olivat päässeet mellakasta parilla ampumahaavalla olkaluussa.
Nämä kaksi akadialaista näyttivät olevan hurskaita kristittyjä, ja vaikeroivat kovasti, että heidän oli täytynyt pakosta tulla tappelemaan meitä vastaan, ja sanoivat, etteivät he ikipäivinä unohda sitä hyvää, mikä oli tullut heidän osakseen meidän puoleltamme.
Mekin sanoimme valittavamme tätä kaikkea. Mutta kun nyt olimme tulleet tuttaviksi, niin toivoimme että aina tulevaisuudessakin olisimme hyviä ystäviä, sillä muuan sananlasku sanoo: taistelukentällä solmittu ystävyys kestää kuoloon asti.
Kolmantena päivänä voimme jo vähän paremmin. Minäkin voin jo kohottautua sammalvuoteeltani, vaikkakin tuskia tuntui. Huusin Rakelille ja muille naisille:
'Meidän asemamme ei ole varsin mukava, — luulen ma, — talomme ovat tuhkana ja itse niin runneltuja, että tuskin voimme nousta vuoteeltamme, ympärillämme on vain verta ja ruumiita. Luulenpa, että meidän täytyy neuvotella, mitä nyt on tehtävä.'
'Neuvottele vain, mutta kyllä se vaikeata on', sanoivat Jonas jaRigtheons.
'Mutta sen me olemme tehneet, mitä meidän täytyi tehdä', arveli James.'Ei yksikään metsäläinen olisi meidän asemassamme toiminut paremmin.'
'Mitäkö tehtävä?' puuttui Rakel puheeseen, jossa oli useita piirteitä isänsä luonteesta ja on vieläkin. 'Mitäkö tehdä?' puheli hän. 'Jumala on meille lähettänyt tämän koettelemuksen, meidän täytyy odottaa, mitä hän edelleen tahtoo lähettää. Teidän pitää olla rauhallisia, ja kun sitten olette ennallaan, silloin on kylliksi aikaa neuvotella.'
'Entä mitä teemme Asalle?' kysyin minä.
Asa lepäsi Rakelin pesualtaassa, valkoisen vaatteen peitossa, tuolla nurkassa, missä hän on haudattuna.
'Asalleko!' huudahti Rakel, 'rakkaalle Asalleni.' Samassa alkoi hän itkeä ja nyyhkyttää. 'Asa saa nukkua tuossa, missä hän kaatuikin. Hänen lepokammionsa olkoon paalulinnassa, jonka hän itse on rakentanut, tässä verisessä paalulinnassa.'
'Rakel, ethän sinä tahtone kaivattaa tänne hänen hautaansa?' sanoin minä.
'En nyt, Nathan', vastasi hän, 'Nyt tahdon minä kaivaa tuolla ulkona haudan, mutta sittekun olemme jättäneet tämän paalulinnan, tulee hänen saada täällä leposijansa, niinkuin aivan oikein ja kohtuullista onkin.'
'Sinä siis haluat lähteä tästä paalulinnasta, Rakel?' kysyin minä.
'Eihän toki kolme perhettä voi asua yhtaikaa paalulinnassa, ethän sitä tahtone?'
'Mutta minne me sitten menemme, Rakel?' kysyin minä.
'Minnekö?' sanoi hän hämmästyen, 'minnekä muualle kuin sinne, mistä olemme tulleetkin.'
Samalla viittasi hän prerioharjanteelle, missä meidän poltetut talomme olivat.
'Mennäkö sinne!' sanoin minä. 'Rakel unohtaa, että meidät jo on kerran karkotettu sieltä, ja että espanjalaisilla on kymmenkertaisesti enemmän tulemisen syytä, ja löytävät tien tänne helpommin, kuin ensi kerralla, eivätkä tule enää kahdeksankymmenviisi-miehisenä joukkona.'
'Ja minä sanon sinulle, kun olet kerran isäsi poika, että en milloinkaan jätä tätä paikkaa ja tätä maata, joka on imenyt mieheni veren itseensä, en, vaikka tulisi kymmenentuhatta espanjalaista. Ja jos sinä tahdot mennä, niin mene, minä jään paikoilleni. Asa on verellään valloittanut itselleen tämän maan, ja Rakel tahtoo puoltaa sitä!'
'Ne ovat joutavia puheita, Rakel', sanoin minä. 'Sinä tiedät hyvin, että emme me sinua jätä tänne yksin, mutta jos nyt espanjalaiset tulevat?'
'Ne ovat joutavia puheita', vastasi Rakel, 'me olemme Jumalan kädessä, emmekä ole syypäänä onnettomaan kohtaloomme. Mitä on tapahtunut, se meidän täytyy kärsiä, ja jos espanjalaiset tulevat uudelleen, niin auttakoon meitä Jumala, ja Hän auttaakin meitä, niinkuin Hän auttoi kolmea miestä tulisessa pätsissä. Jos Yhdysvallat olisivat kivenheiton päässä tai tuolla puolen Red River’in, niin voisimme me mennä toistaiseksi sinne, kunnes teidän haavanne ovat ummessa, mutta kun ei niin ole laita, niin täytyy meidän odottaa Jumalan lähetystä, kunnes taas olette ennallanne, mutta tätä maata en minä jätä enää milloinkaan.'
Me tunsimme kylläksi Rakelin ylevän hengen ymmärtääksemme että hän pitäisi sanansa. Ei ollut muuta keinoa tarjona kuin odottaa kärsivällisesti meidän parantumistamme.
Ja me odotimme sitä, ja kun voimat olivat ennallaan, palasi entinen rohkeutemmekin.
Noin neljän viikon kuluttua olimme kutakuinkin voimissa, joskin emme kyenneet heiluttamaan kirvestä tai pitämään pyssyä kädessä.
Näitten neljän ikävän viikon kuluttua, ryömimme me jotenkin eräänä aamuna paalulinnastamme ulos, joka miltei oli tulla meidän kaikkien haudaksemme. Me laskeuduimme tikapuita alas, ja ensi työksemme menimme tietysti harjulle, jossa talomme olivat olleet, ja jonne me nytkin menemme.»
Niin he tekivätkin. Molemmat ranskalaiset saivat nauttia Nathanin vieraanvaraisuutta hänen jo kylläkin mukavasti sisustetussa talossaan. Seuraavana aamuna näytteli hän heille kukoistavia ja hyvin hoidettuja asutuksia, jotka olivat syntyneet noin viidenkymmenen perheen siirtymisestä Kentuckystä Saltriver'in varrelta.
Espanjalaiset eivät uskaltaneet enää milloinkaan häiritä uutisasukkaita.
Nathan ja kreivi pysyivät hyvinä ystävinä elämänsä loppuun asti.