Suuren miehen leski.
Kun kerrottiin rouvan mennen naimisiin ei se ketään kummastuttanut. Huolimatta nerostaan, ehkäpä juuri neronsa tähden, oli tuo suuri mies viidentoista vuoden ajalla tehnyt vaimonsa elämän hyvin happameksi ja vielä suonut itselleen juonia ja huomiota herättäviä seikkailuja, joista koko Pariisilla väliin oli paljo sanomista. Kunnian leveällä valtatiellä, jota hän oli samonnut suurellisena ja ylpeänä, kuten kaikki, jotka ovat varmat kuolevansa nuorena, oli vaimonsa häntä seurannut nöyränä ja arkana, istuen hänen riemuvaununsa pienessä nurkassa, aina valmiina tyrkkimisiin. Kun hän valitti, olivat sukulaiset, ystävät ja kaikki ihmiset häntä vastaan. "Kunnioita hänen heikkouksiansa", sanottiin hänelle, "ne ovat yhtä rajattomat, kuin hän olisi Jumala. Elä tee häntä rauhattomaksi, elä häiritse häntä. Muistakaa, ettei miehenne ole yksin teidän. Hän on enemmän isänmaan ja taiteen kuin perheen. Ja kukapa tietää, jos ei yksi ja toinen niistä harha-askelista, joita te hänessä moititte, ole lahjoittanut meille noita yleviä norontuotteita?" Mutta lopulta hän väsyi alituiseen vaikenemiseen ja kärsimiseen. Hän tuli uhkamieliseksi, pois suunniltansa, niin että juuri kun tuo suuri mies kuoli, olivat he aikeissa pyytää eroa ja antaa kuuluisan nimensä kuljeskella juorulehtien kolmannella sivulla.
Tämän onnettoman avioliiton mielenvavistuksen jälkeen, sairauden aikana vallinneen rauhattomuuden, äkillisen kuolontapauksen, joka hetkeksi oli herättänyt eloon rouvan syntyperäisen hellyyden häntä kohtaan, vaikuttivat leskeyden ensimäiset kuukaudet vahvistavasti ja rauhoittavasti häneen, niinkuin kylpykausi. Puutteen pakoittama vetäytyminen elämästä, rauhoittavan surun tyyneys antoivat hänelle kolmenkymmenen vuoden ikäisenä uuden nuoruuden, melkein yhtä puoleensa vetävän, kuin ensimäinenkin. Musta puku muuten sopi hänelle mainiosti ja niin hän oli myöskin vastaava — vähän ylpeän varma, jota yksinäiset naiset ovat — kantamaan suurta nimeä. Hyvin arkana vainajan kunniasta, joka oli hänelle maksanut niin monta kyyneltä ja nyt päivä päivältä kasvoi niinkuin loistava kukka haudan mustan mullan ravitsemana, nähtiin hänen pitkiin, mustiin harsoihin kääriytyneenä, käyvän teatterin johtajain ja musiikinkustantajain luona, työskentelevän saadakseen miehensä oopperoita uudestaan esille, valvovan hänen jälkeen jääneiden teosten ja keskeneräisten käsikirjoitustensa painattamista ja näiden yksityisseikkojen antavan hänelle jonkinlaista juhlallista tarkkuutta, kunnioitusta niinkuin pyhimykselle.
Samaan aikaan teki hänen toinen miehensä hänen kanssaan tuttavuutta. Hän myöskin oli musiikkeri, melkein tuntematon, sävellellyt valsseja, pieniä pianokappaleita ja kaksi pientä oopperata, joiden somasti laitettuja partituureja ei ollut esitetty eikä myyty. Hänellä oli miellyttävä ulkonäkö ja sievonen omaisuus, jonka oli perinyt hyvin porvarillisilta vanhemmiltansa. Sen lisäksi oli hänellä koko paljo kunnioitusta kaikkia neroja kohtaan, halusi kuuluisaksi mieheksi ja oli nuoren taiteilijan tavoin aivan lapsellisen innokas. Myöskin hän aivan ihastui, kun hänelle näytettiin suuren mestarin leski. Oli kuin itse soitannon jumalatar olisi hänelle ilmestynyt. Hän rakastui heti ja kun leski alkoi jo ottaa vieraita luoksensa, antoi hän esitellä itsensä hänelle. Neron ilmakehässä, joka vielä viipyi jälellä salongin joka sopessa, kasvoi hänen intohimonsa. Siellä oli mestarin kipsikuva, piano, jolla hän oli sävellellyt, hänen parttituurejansa oli levitettynä kaikille huonekaluille, silmällekin musiikkia, joka kirjoitetuista sävellauseista virtasi sointuvina sävelparvina puoliavointen lehtien välistä. Enempi vakavasta mieltymisestä leskeen, johon tässä liittyi totiset muistot niinkuin kehyksenä, lämpeni hänen rakkautensa kiehuma-asteeseen.
Pitkän epäilemisen perästä päätti tuo kiltti poika kosaista, mutta aivan nöyrillä ja kainoilla sanoilla… Hän tiesi kuinka vähän merkitsevä hän oli rouvalle. Ymmärsihän hän hyvin kuinka raskasta hänelle olisi vaihtaa kuuluisa nimensä hänen tuntemattomaan ja kohtalaiseen. Sitte tuhansia lapsellisia lauseita samaan tapaan. Voi olla varma, että tuo arvoisa nainen kaikkein sisimmässänsä tunsi itsensä imarrelluksi valloituksestansa, mutta hän näytteli särjetyn sydämen komediaa ja otti sen vastaan naiselle ominaisella hyljeksivällä ja kokeneella naamalla, mikä näytti kuin sen, joka on lopettanut elämänsä ilman toivoa, alkaa sitä uudestansa. Hänellä, joka koskaan ei ollut saanut sellaista rauhaa kun suuren miehensä kuoltua, oli vielä jälellä kyyneleitä itkeäksensä häntä hehkuvalla ihailulla, kun hän puhui vainajasta.
Lyhyesti sanoen — tämä luja leskipäätös loppui naimiseen. Mutta leski ei luopunut entisyydestään; hän jatkoi naineenakin enemmän kuin koskaan suuren miehen leskenä olemista. Hän huomasi aivan hyvin, että se oli hänen miehensä silmissä hänen parhain pyhimysloistonsa. Tietäen olevansa miestänsä vanhempi, painoi hän — estääkseen miehensä sitä huomaamasta — eräänlaisen yleisen kärsivällisyyden muodossa hänet alas, hyväntahtoisesti ja ikäänkuin haavoitettuna valittaen tätä halpa-avioisuuttansa. Mutta se ei miestä loukannut, päinvastoin. Hän oli niin vakuutettu alamaisuudestansa, että hän piti sen luonnollisena, kun sellaisen miehen muisto ylivaltiaana hallitsee sydäntä. Pitääksensä häntä tässä nöyryytetyssä mielentilassa, luki hän joskus hänelle niitä kirjeitä, joita mestari oli hänelle kirjoitellut kosiessansa. Tämä menneiden uudestaan ottaminen esille teki hänet viisitoista vuotta nuoremmaksi; kaikki nämä rakastuneen ylistysrunot, ylenpalttinen intohimo, joka noista kirjeistä uhkui, antoi hänelle, kauniille, rakastetulle ja suositulle naiselle suuren itsevarmuuden. Että rouva siitä ajasta oli muuttunut, huomasi puolisonsa tuskin mitään; hän palveli häntä uskollisesti huolimatta mistään muista vakuutuksista ja piti sen erinomaisena kunniana. Hänestä tuntui kuin nämä tuskalliset rukoukset yhdistäisivät hänet mestariin ja hän peri tämän jo näytellyn rakkausromaanin.
Ihmeellinen pari! Oli erittäin omituista tarkastaa heitä seuraelämässä. Näin heidät joskus teatterissa. Kukaan ei olisi tuntenut enää tuota nuorta pelokasta ja kainoa naista, joka ennen seurasi mestaria sen varjon nielemänä, jonka hän levitti ympärillensä. Nyt istui hän selkä suorana aitiossansa, näytellen itseänsä ja vetäen kaikkien katseet puoleensa ylpeällä kasvojenilmeellä. Näytti kuin ensimäisen miehensä kunniakehä olisi ollut hänen päänsä ympärillä. Miehen nimi kaikui hänen ympärillänsä niinkuin kunnianosotus, tahi syyte. Toinen mies istui vähä taampana alamainen ilme naamallansa kuin uhrilampaalla, otti vaarin kaikista hänen liikkeistänsä ja palveli häntä huolellisesti.
Heidän nämä omituisuudet olivat vielä enemmän silmiinpistävät. Muistanpa erään iltaman, jonka he panivat toimeen vuosi naimisensa jälkeen. Mies käveli vierasten joukossa ylpeänä ja vähä neuvotonna nähdessään niin paljon vieraita luonansa. Rouva sitävastoin — halveksuva, synkkä ja ylevämpi — oli sinä iltana siihen asteeseen asti suuren miehen leski, ettei voi olla enempää. Hänellä oli joku varma tapa katsoa miestänsä olkansa ylitse ja nimittää häntä "ystäväraukaksensa" ja antaa hänen tehtäväksensä kaikkia karkeampia isännän tehtäviä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Se on ainoa mihin sinä kelpaat." Rouvan ympärille keräytyi piiri entisiä seuratovereita, jotka olivat olleet todistajina mestarin loistavassa debyytissä, hänen taisteluissansa ja voitoissansa. Hän kiemaili heille ja näytteli melkein tyttöstä. He olivat semmoisena tunteneet hänet nuorena. Melkein kaikki nimittivät häntä etunimellään "Anaïs". Se oli kuin ylijumalain joukko, jota tuo miesraukka kunnioittaen lähestyi kuullaksensa puhuttavan edeltäjästänsä. Muisteltiin noita kunniakkaita ensi-iltoja, noita voitokkaita taisteluhetkiä, edelleen tuon suuren miehen päähänpistoja, hänen työskentelytapaansa, kuinka hän saadaksensa innostusta oli tahtonut rouvansa juhla-asussa koristeinensa viereensä… Muistatteko sitä, Anaïs?… Ja Anaïs huokasi ja punastui.
Siltä ajalta ottivat alkunsa hänen kauniit lemmensävellyksensä, ennen kaikkia Savonarola, kaikista intohimoisin, tämän suuri duetto kuutamoinensa, ruusuntuoksuinensa ja satakielinensä. Eräs ihailija meni pianon ääreen ja soitti sen yleisen, hartaan liikutuksen vallitessa. Tämän ihaillun kappaleen viimeisiä säveliä kuullessansa suli suuren miehen leski kyyneleihin. "Minä en voinut sitä auttaa", sanoi hän, "en ole koskaan voinut sitä kuulla itkemättä." Mestarin vanhat ystävät antoivat nyt leskiraukalle hellän todistuksen osanotostaan hänen suruunsa; he tulivat toinen toisensa perästä kuin hautajaisissa ja puristivat hänen kättänsä lämpimästi.
"No, Anaïs, no… teidän täytyy olla vahva!"
Ja kaikkein naurettavinta oli se, että mies numero kaksi seisoi rouvansa vieressä liikutettuna ja harrasnaamaisena ja antoi käden puristuksen, hän myöskin — ja otti puolestansa vastaan surunvalitukset.
"Niin — mikä nero! Mikä nero!" sanoi hän kuivaten silmiään.
Se oli samalla kertaa naurettavaa ja liikuttavaa.
Valehtelijatar..
»En elämässäni ole rakastanut useampaa kun yhtä ainoata naista», kertoi meille maalari D. »Minä vietin viisi vuotta täydellisesti onnellista, hiljaista ja tyytyväistä elämää hänen kanssansa. Rohkenen väittää, että minun on häntä kiittäminen siitä, että olen nyt kuuluisa taiteilija, sillä kun hän oli läheisyydessäni, kävi työ helposti, sain yht'äkkiä parhaimpia ja miellyttävimpiä aiheita ja valmistuivat ne helposti ikäänkuin leikkien. Kun hänet näin ensikerran, oli kun hän aina olisi kuulunut minulle, että hän oli minun ikimuistoisista ajoista — hänen kauneutensa, koko hänen olentonsa ja hänen luonteensa vastasivat aivan täydellisesti sitä naisen ihannekuvaa, jota olin haaveksinut unelmissani. Ja tämä nainen ei jättänyt minua koskaan, kuoli huoneessani, sylissäni, rakastava sana minulle huulillansa — ja yhtäkaikki suututtaa minua häntä ajatellessani. Kun hänen kuvansa loihdin sieluni silmäin eteen, kun hänet näin semmoisena kuin viiden vuoden ajan olen häntä nähnyt lemmenonnemme sädeloiston ympäröimänä — hänen suloinen, soma vartalonsa, kauniin kalpeat kasvonsa, joiden hienot, säännölliset niinkuin marmoriin veistetyt piirteet, olivat itämaalaisen juutalaisen perikuva, hänen suloisen vieno äänensä, puoliksi verhottu kuten katseensakin, olivat… kun minä loihdin tämän suloisen olennon mieleeni, tulee se yksin ja ainoastaan puhjetakseni jälleen ja jälleen sanomaan: 'Minä vihaan sinua!'
Hänen nimensä oli Clotilde. Erään ystäväni kotona, jossa kävin ensimäistä kertaa, esiteltiin hänet minulle nimellä rouva Deloche, — erään Länsi-Intia matkustajan leski. Hän näytti myöskin tehneen pitkiä ja vaivaloisia matkoja, sillä usein tapahtui keskustellessa, että hän jonkun kaskun aloitti sanoilla: "Eräänä päivänä ollessani Tampicossa tahi eräänä kauniina päivänä kun me lepäsimme Valparaison väylällä", mutta ei hänen puheessansa eikä tavoissansa ollut mitään, joka olisi muistuttanut sellaisesta kuljeksija-elämästä, yhtä vähän kun hänessä näkyi jälkiä hoidottomuudesta, joka aina tahtoo seurata alituisesta olinpaikan vaihtelusta. Hän oli syntyjään pariisilainen ja vaatetti itsensä hienoimmasti valitulla aistilla. Koskaan en nähnyt hänen pitävän mitään ulkomaalaisia vaatekuoseja, joka muutoin on tavallista meriupseerien ja kauppiaiden rouvilla, jotka ovat pitemmän ajan oleskelleet vieraissa maissa.
Niin pian kun olin selvillä siitä, että rakastin häntä, oli ensimäinen ja ainoa ajatukseni pyytää hänen kättänsä. Erään ystäväni välityksellä esitin tämän pyyntöni hänelle ja hän toimitti asiani lämpimästi. Ihailtuni vastaus oli yksinkertainen ja helppotajuinen; hän ei koskaan tulisi menemään uusiin naimisiin. Tämän perästä vältin häntä kohdata, en edes tahtonut nähdä häntä enää, mutta kun ajatukseni yhä pyöriskelivät hänen piirissään, voimatta reväistä itseäni irti tuosta taikavoimasta, enkä omistaa itseäni työlleni, päätin lähteä matkoille. Olin tehnyt kaikki valmistukset ja olin juuri avonaisten laatikoiden, kaappien ja arkkujen ympäröimänä aikeissa ruveta kokoomaan kapineitani — kun rouva Deloche astui huoneeseeni. "Miksi matkustatte?" sanoi hän hyväilevällä äänellä. "Siksi, että rakastan teitä!" "Mutta… mutta rakastanhan minäkin teitä, vaikka en voi mennä kanssanne naimisiin siksi… siksi etten ole leski". Viimeisissä sanoissa värisi hänen äänensä hieman.
Ja nyt kertoi hän koko historiansa minulle. Se oli tavallinen vanha rakkaus ja hylkääminen. Hänen miehensä oli juopotellut ja juovuksissa pahoinpidellyt häntä. Nyt olivat eläneet erossa kolme vuotta. Hänen sukulaisensa, joista hän nähtävästi oli hyvin ylpeä, olivat Pariisin hienoa ylhäisöä, mutta hänen naimisensa jälkeen eivät tahtoneet hänestä tietää mitään. Hän oli ensimäisen rabbiinin sisarentytär; hänen sisarensa oli ensin ollut naimisissa erään korkeamman upseerin kanssa, mutta hänen kuoltuansa mennyt naimisiin metsien ylitarkastajan kanssa Saint Germain'issa. Mitä häneen itseensä tulee, oli hän tietysti joutunut rappiolle miehensä kanssa, mutta onneksi oli hän saanut mainion huolellisen kasvatuksen ja nyt eli soitannollisilla lahjoillansa. Hän nimittäin antoi pianonsoiton opetusta monessa ylhäisessä talossa, millä hän ansaitsi suuria summia.
Historia oli hyvin liikuttava, mutta myöskin hyvin pitkä, etenkin kun Clotildella oli tavallinen naisten tottumus usein toistaa mitä jo oli ennen sanonut ja otti yhden hyppäyksen toisensa perästä, jonka jälkeen täytyi taas tulla lähtökohtaansa. Siihen meni monta päivää ennenkun hän oli kertonut kaikki. Niihin aikoihin olin vuokrannut meille pienen asunnon, joka oli kauniiden huviloiden, nurmikkojen ja varjoisien puistojen ympäröimänä. Ja siellä olisin nyt voinut viettää vuoden vuoden perästä häntä katsellen ja kuulla hänen puhuvan, ajattelemattakaan mitään työtä. Se oli hän, joka muistutti minua taiteestani ja lähetti minut kuvaamooni; minä en saanut estää häntä antamasta opetustansa. Se vakava käsitys elämästä, jonka hän täten toi ilmi, liikutti ja teki sanomattoman hyvän vaikutuksen minuun. Minä ihailin tuota ylpeätä naissielua, joka yksinomaan eli minulle ja kohosi minun kanssani, mutta ei katsonut kunniallensa sopivaksi elää muuten kuin omalla ansiollansa, vaan olisi pitänyt sen liijan alentavaisena. Päivät elimme niin muodoin kukin itsellensä ja kohtasimme toisemme vasta iltaisin pikku asunnossamme.
Miten onnellinen olin, kun vihdoinkin sain avata oven huoneeseemme! Ja kuinka kärsimättömästi odotin, kuinka pitkäksi aikani kävi, jos hänen kotiintulonsa sattumatta myöhästyi — ja kuinka riemuitsin, jos löysin jo hänet siellä.
Kävelyiltään kaduilla toi hän usein minulle pienen kukkavihon tahi parin harvinaisia kukkia, mutta jos minä puolestani tahdoin hänen vastaanottamaan pienintäkin lahjaa, vastasi hän aina ei, selittäen olevansa paljo rikkaampi kuin minä. Ja hänen opetuksensa näytti todellakin tuottavan kelpo summia, sillä hän vaatetti itsensä aina valitun somasti, aina musta puku, joka väri sopi hänelle erinomaisesti ja jonka värin minä pidin erikoisesti rakkaana, uskottavasti siihen myöskin kiihoitti joku määrä hänen mieltymishaluansa. Hän ymmärsi, kuten ainoastaan hienoaistinen nainen — tuolle yksitoikkoiselle värille antaa mitä erilaisimmat vivahdukset — sametin raukaisevaa mustaa, silkin loistavaa väriä tahi pehmeää kiiltoa sekä tunsi pitsien kelpoisuuden tuntomerkit. Kaikissa lukemattomissa sovituksissa, joita ainoastaan korkeampien luokkien naiset voivat keksiä, kantoi hän tummaa mielivänänsä.
Hänen toimensa, sen mukaan mitä hän vakuutti, ei ollut ollenkaan epämiellyttävää tahi vaivaksi. Kaikki hänen oppilaansa, jotka enimmäkseen olivat pankkiirien ja muiden liikemiesten tyttäriä, osoittivat huomiota hänelle ja kohtelivat häntä kaikella kunnioituksella. Väliin näytti hän minulle sormuksen tahi rannerenkaan, jonka joku oppilas oli lahjoittanut hänelle ystävyydestä tahi tunnustukseksi. Lukuunottamatta työaikaamme, ruokailimmehan myös eri tahoilla, emme koskaan olleet erossa, emmekä koskaan seuraelämässä toisten kanssa, paitsi, että hän joka sunnuntai matkusti Saint Germainiin vierailemaan sisarensa, kenraali-inspehtorin rouvan luo, jonka kanssa äskettäin oli tullut sovintoon. Saatoin häntä aina asemalle; iltasella tuli hän säännöllisesti kotiin samaan aikaan ja hyvin usein erittäinkin kesällä, kun illat ovat niin pitkät, kohtasimme me jollakin väliasemalla, joka oli metsässä tahi järven rannalla. Hän kertoi minulle, kuinka päivä oli kulunut, kuinka kauniita hänen sisarensa lapset olivat ja kuinka onnellinen oli koko perhe kotielämässänsä. Tätä kertoi hän jonkun verran surunvoittoisesti — hänellä kun todellakaan ei ollut kotia tahi perhe-elämää — ja se saatti minut häntä kaksinkerroin huolimaan ja hellimään, voidakseni hänet saada unohtamaan omituisen ja monessa suhteessa tuskallisen tilansa. Niin hienotunteiselle mielelle, niin ylevälle sielulle kuin hänen, täytyi aseman olla kylläkin painavan.
Ooh, tuo onnellinen työn ja sisällisen luottamuksen aika! Minulla ei ollut kaikkein pienintäkään epäilystä; kaikki mitä hän sanoi näytti todelta, niin avonaista, niin luonnollista. Minulla ei ollut ainoatakaan asiata häntä vastaan. Kun hän väliin puhui niistä kodeista, joissa hän kävi, oppilastensa perheistä, oli hänellä aina hämmästyttävän paljo merkillisiä asioita kerrottavana, pieniä juonitteluja ja seikkailuja, jotka suurimmaksi osaksi olivat kotoisin hänen omasta mielikuvituksestansa, koska ne näyttivät hyvin epätodennäköisiltä. Elämä hänen ympärillänsä näytti romaanilta ja mitä hän näki ja kuuli, punoi hän yhteen draamalliseen yhdistelmään. Nämä kuvitelmat häiritsevät minun onneani. Minä, joka olin vetäytynyt takaisin kaikesta ja eroittautunut koko muusta maailmasta elääkseni yksinomaan hänelle, näin hänen aina ajattelevan tuollaisia vähäpätöisiä ja usein hullumaisia asioita. Mutta silloin minä painoin jutun, täytyyhän antaa anteeksi tuo nuoren onnettoman naisen heikkous, jonka tähänastinen elämä todellakin muistutti vakavata romaania, mistä sovittava loppu puuttui.
Yhden ainoan kerran minä todellakin jouduin epäilykseen, tahi olin ainakin lähellä joutua siihen. Voimakas epäilyksen aavistus heräsi minussa. Eräänä sunnuntai-iltana hän nimittäin ei tullut takaisin Saint Germainesta. Olin aivan epätoivossa. Mitä pitäisi minun tehdä? Matkustaisinko Saint Germainiin? Mutta sillä tavallahan minä voisin paljastaa hänet. Epätoivoisen ja surullisesti vietetyn yön jälkeen päätin matkustaa sinne, mutta samassa tuli hän kotia hyvin kalpeana, rauhattomana ja liikutettuna. Hänen sisarensa oli sairas ja hänen oli tarvis jäädä hänen luokseen hoitaaksensa häntä. Uskoin kaiken mitä hän sanoi, edes kummastelematta sitä sanajoukkoa, jonka hän oli valmistanut minun yksinkertaisiin kysymyksiini. En ajatellut silloin edes, että hän alinomaa vältti pääasiata ja viipyi kauvan aivan mitättömissä sivuseikoissa, että hän lakkaamatta pani painoa kuinka hän oli tullut, puhui konduktöörin vähemmän kohteliaasta käytöksestä, että juna oli myöhästynyt y.m. Samalla viikolla riensi hän useammin, kaksi tai kolme kertaa Saint Germaineen ja viipyi siellä yötä, mutta sitte kun sairaus oli onnellisesti ohi, alkoi meidän entinen rauhallinen ja säännöllinen elämämme.
Onnettomuudeksi sairastui hän itse kohta sen jälkeen. Eräänä päivänä tuli hän tunneiltaan kotiin vapisevana, kalpeana ja kuumeisena. Hänen sairautensa oli saanut alkunsa ankarasta vilustumisesta, joka sai vaaralliset seuraukset, ja lääkäri selitti lyhyen ajan perästä, ettei ollut mitään toiveita hänen pelastumisestansa. Epätoivoissani tästä julmasta tiedosta, luulin kadottavani järkeni. Minulla oli kuitenkin yksi selvä ajatus — tahdoin tehdä hänen viimeiset hetkensä niin suloisiksi, kuin mahdollista. Minun piti koittaa saada kokoon hänen omaisensa, joita hän rakasti niin jalosti ja joista hän oli niin ylpeä, hänen kuolinvuoteellensa. Sanomatta hänelle sanaakaan aikeistani, kirjoitin hänen sisarellensa Saint Germaineen ja menin itse hänen enonsa rabbiinin luo. En muista todellakaan mihin sopimattomaan aikaan päivästä tulin sinne — suuret tapaukset koskettavat niin syvästi, että niiden edessä unohtaa ottaa huomioon pikkuasioita.
Tapasin korkea-arvoisen rabbiinin päivällispöydässä. Hän tuli kovin häirityksi minun tungettelevaisuudestani ja otti minut vastaan etuhuoneessa.
"Herrani", sanoin minä, "on hetkiä ihmiselämässä, jolloin kaikki kysymykset ja kaikki pikku riitaisuudet saavat vaieta."
Hän käänsi kunnioitusta vaativat kasvonsa minuun päin, ja ne ilmaisivat suurta hämmästystä.
Minä jatkoin: "Teidän sisarenne tytär makaa kuolinvuoteellaan, herrani!"
"Minun sisareni tytär? Mutta eihän minulla ole mitään sisaren tytärtä.Olette varmaan erehtynyt henkilöstä, herrani!"
"Ooh, minä pyydän, minä rukoilen teitä, herrani. Unhottakaa kaikki perheriidat! Minä puhun rouva Delochesta, merikapteeni Delochen puolisosta."
"Mutta en minä tunne ketään rouva Delochea. Te olette saanut vääriä ilmiantoja, herrani, sen vakuutan teille."
Hän saattoi minut hitaasti ovelle — uskottavasti hän piti minua jonakin, joka tahtoi tehdä pilkkaa, tahi suorastaan pähkä-hulluna. Ja minun täytyi tosiaankin tehdä hyvin omituisen vaikutuksen. Olin aivan pyörryksissä; mitä olin kuullut, se oli tullut niin äkisti ja tykkänään odottamatta. Oliko hän valehdellut minulle? Mutta miksi?… Äkisti sain erään ajatuksen. Muistin erään hänen oppilaansa nimen, josta hänen usein oli tapana puhua ja joka oli yhden meidän enimmän tunnettujen pankkiirien tytär. Oli helppo saada tietää missä tämä perhe asui.
Minä soitin ja kysyin palvelijalta: "Onko rouva Deloche täällä?"
"Ei, herrani."
"Tiedän aivan hyvin, ettei hän asu täällä — minä tarkoitan naista, joka pankkiirin tyttärelle antaa pianonsoiton opetusta."
"Täällä ei ole mitään tytärtä koko talossa eikä koskaan soiteta pianoa.Mitä te lörpöttelette?"
Hän sulki nauraen oven aivan nenäni edessä.
En jatkanut enää tutkimuksiani, sillä olinhan varma kaikkialla saavani saman vastauksen, kaikkialla saavani uuden todistuksen siitä, että minut oli petetty. Kun tulin takaisin kotiin, jätettiin minulle Saint-Germainessa leimattu kirje. Avasin sen, vaikka jo edeltäpäin tiesin sen sisällön. Kenraalitarkastaja kirjoitti, ettei hän koskaan ole kuullut puhuttavan kenestäkään rouva Delochesta ja ettei hänellä ole vaimoa eikä lapsia.
Se oli viimeinen isku!
Viiden pitkän vuoden ajalla jokainen hänen sanansa oli ollut valhetta. Tuhansia ajatuksia myrskysi päässäni, puhui raivoisimmasta mustasukkaisuudesta. Tietämättä mitä tein, hyökkäsin kuin mieletön huoneeseen, missä kuoleva lepäsi. Minä lennätin hänelle kaikki kysymykset, jotka kuohuivat aivoissani. "Mitä olet tehnyt sunnuntaisin Saint Germainessa? Mitä tointa sinulla on ollut arkipäivinä? Missä olit ne yöt, jolloin et tullut kotiin? Vastaa, Anaïs, vastaa!"
Minä kumarruin hänen ylitsensä ja koetin hänen kauniiden ja ylpeiden silmiensä syvyydestä edeltäkäsin lukea vastauksen, jota niin tuskallisesti odotin. Mutta hän jäi mykäksi ja liikkumattomaksi.
Vihasta vavisten aloin uudelleen: "Sinä et ole antanut mitään opetusta! Olen tiedustellut kaikkialla — kukaan ei tunne sinua! Mistä olet saanut rahoja, pitsejä ja jalokiviä?"
Hän katsoi minuun surullisesti, niin sanomattoman surullisesti — mutta siinä oli myöskin kaikki. Olisihan minun pitänyt hallita itseni, olisi pitänyt säästää häntä, antaa hänen kuolla rauhassa, mutta minä olin häntä rakastanut liijan paljo. Mustasukkaisuus hyökyi korkeammalle kuin sääli.
Minä jatkoin: "Viiden vuoden ajan olet pettänyt minua! Päivä päivältä, hetki hetkeltä olet valehdellut minulle! Sinä tunnet koko minun elämäni, se on ollut edessäsi kuin avonainen kirja — ja minä en tiedä mitään sinusta. En mitään — en edes sinun nimeäsi. Sillä se nimi, jonka minulle olet ilmaissut, ei luonnollisesti ole oikea — vai kuinka? Ooh, sinä valehtelija! Sinä onneton valehtelija! Minun täytyy nähdä sinun kuolevan tietämättä edes sinun nimeäsi! Puhu! Sano, kuka olet? Mistä olet tullut? Mitä tahdoit minusta? Miksi olet tunkeutunut minun elämääni? Puhu! Vastaa minulle!"
Kaikki minun vaivani oli turhaa. Siihen sijaan, että hän olisi vastannut, käänsi hän rauhallisesti päänsä syrjään niin, että kasvot kääntyivät seinään päin, ikäänkuin peläten, että hänen viimeinen katseensa voisi ilmaista hänen salaisuutensa minulle…»
Ja niin kuoli tuo onneton! Hän kuoli antamatta tietää ken hän oli — valehtelijatar viimeiseen asti.
Kreivitär Irma.
"Kreivi Charles d'Athis'illa on täten kunnia ilmoittaa poikansa Robertin syntyminen. Lapsi voi hyvin."
Koko kirjallinen ja taidetta rakastava Pariisi sai noin kymmenkunta vuotta sitte sileälle paperille painetun ja vaakunalla varustetun ilmoituskortin kreivilliseltä d'Athis Monsin perheeltä, minkä viimeinen jälkeläinen Charles d'Athis, vaikkapa vielä aivan nuori, oli ymmärtänyt hankkia itsellensä mainetta oikeana runoilijana.
"Lapsi voi hyvin."
Mutta äiti? Ah, hän — häntä ei kortissa nimitetty. Kaikki ihmiset tunsivat hänet aivan hyvin. Hän oli vanhan salametsästäjän tytär Seine-et-Oisen departementista, eräs entinen modelli nimeltään Irma Sallé, jonka muotokuva oli nähtävänä kaikissa näyttelyissä niinkuin alkuperäisenä kaikissa kuvaamoissa. Hänen matala otsansa, antiikiseen tapaan puristetut huulensa, tuo talonpoikaistytön naama, jolle sattuma oli suonut muinaisajan kauneuden piirteet — kalkkunan vartija kreikkalaisessa muodossa — tuo iho, joka oli vähä ruskea lapsuuden vapaasta ilmasta, joka vaaleille hivuksille antaa valkoisen silkin heijastuksen, kaikki antoi tuolle juoksutytölle eräänlaisen kesyttömän alkuperäisyyden, jota täydensi paksujen kulmakarvojen alla syvässä lepäävä, viheriälle vivahtava, kaunis silmäpari.
Eräänä yönä kun d'Athis tuli kotiin oopperatanssiaisista, oli hän tullut ja syönyt illallista hänen kanssansa ja tämä illallinen oli nyt kestänyt kaksi vuotta. Mutta vaikka Irma oli kokonansa kasvanut runoilijan elämään, ilmaisee tämä kopea ja ylimysmielinen ilmoituskortti kyllin selvästi, kuinka vähäisen paikan hän siinä otti. Tässä väliaikaisessa avioliitossa oli hän itse teossa tuskin muuta kuin taloudenhoitajatar, joka kaksiluontoisena, talonpoikaisnaisena ja liehakoitsijan sekoituksena, hoiti runoilija-aatelismiehen taloutta heidän tunnetulla ahneella tavallansa ja ahkeroitsi mihin hintaan tahansa tehdä itsensä välttämättömäksi. Taionpoikaismaisena ja tyhmänä jotain ymmärtääksensä d'Athisin nerosta, kauneista, hijotuista ja uudenaikaisista värssyistänsä, jotka olivat tehneet hänet pariisilaiseksi Tennyssoniksi, oli hän yhtäkaikki ymmärtänyt taipua kaikkiin runoilijan pikkumaisuuksiin ja kaikkiin hänen vaatimuksiinsa ja runoilija oli hänen yksinkertaisen luonteensa pohjalta löytänyt talonpoikaisnaisen nöyrää ihailua aatelismiestä kohtaan, kuten palvelijattaren isäntäänsä kohtaan. Lapsen syntymisen jälkeen tuli vielä selvemmäksi miten vähäarvoinen hän talossa oli.
Kun leskikreivitär d'Athis-Mons, runoilijan äiti, muista eroittautunut ja erinomaisen ylhäinen nainen, sai tietää, että pojanpoika oli hänelle syntynyt — pieni, kaunis ylimys, laillisesti ja virallisesti tunnustettu syntyperä, sai hän halun nähdä ja hyväillä pienokaista. Kuningatar Marie Amélien entiselle opettajattarelle oli varmaan hyvin tuskallista ajatella, että ylpeän d'Athis-nimen perijällä oli sellainen äiti. Tuo ylpeä, vanha nainen oli laatinut pieniin kortteihin sanamuodon ja päätti unhoittaa, että sellainen olento oli olemassa. Kun hän tuli pienokaista tervehtimään imettäjänsä luona, valitsi hän ajan, jolloin oli varma, ettei kohtaa ketään siellä; hän ihaili häntä, leikki hänen kanssansa, nosti hänet syliinsä, epäjumaloi häntä — tämä isoäitien viimeinen rakkaus, joka heille on tekosyynä elää vielä muutamia vuosia nähdäksensä pienokaisten kasvavan ja hoitaaksensa heitä.
Sitten, kun tuo pieni ylimys tuli vähän suuremmaksi ja muutettiin kotiin isän ja äidin luokse, tehtiin sopimus, ettei kreivittären tarvinnut keskeyttää hänen rakkaita käyntejänsä. Isoäidin soittaessa ovikelloa hävisi Irma nöyrästi ja hiljaa tahi myöskin vietiin poika kotiin kreivittären luokse ja molempien äitien hellimänä piti poika molemmista yhtä paljo ja oli vähän kummissansa siitä, että heidän kiihkoiset hyväilynsä tuntuivat halulta pitää hänen hyväilemistänsä yksinomaisena nautintaoikeutenansa. Tuo huoleton d'Athis, joka ainoastaan ajatteli säkeitänsä ja kasvavaa mainettansa, huvitteli itseänsä epäjumaloimalla pikku Robertiansa, puhui hänestä kaikille ihmisille ja kuvitteli lapsen kuuluvan yksin hänelle, ainoastansa hänelle. Tämä harhakuva ei kestänyt kauvan.
"Minä toivon, että menisit naimisiin", sanoi hänen äitinsä eräänä päivänä hänelle.
"Niin… mutta poika?"
"Elä ole siitä huolissasi. Olen keksinyt erään nuoren, köyhän, ylhäisen naisen, joka sopii sinulle. Olen antanut hänen tehdä tuttavuutta Robertin kanssa ja he ovat jo hyviä ystäviä. Ensimäisen vuoden muutoin voisin pitää rakastetun pienokaisen kotona minun luonani. Sitte saamme nähdä!"
"Ja… äiti?" sanoi runoilija kaihtien ja punastuen hiukkasen, sillä se oli ensimäisen kerran kun hän äitinsä kanssa puhui Irmasta.
"Ooh", sanoi vanha leskikreivitär nauraen, "me annamme hänelle kauniit myötäjäiset, ja olempa täydellisesti varma hänen pääsevän naimisiin, hänen myöskin. Pariisilaisella yleensä ei ole ennakkoluuloja."
D'Athis, joka koskaan ei ollut erikoisemmin kiintynyt rakastajattareensa, puhui jo samana päivänä hänen kanssansa näistä aikeista ja huomasi hänet, kuten tavallisesti, myöntyväiseksi ja valmiiksi vaikka mihin. Mutta seuraavana päivänä kun hän tuli kotia, olivat molemmat sekä äiti että lapsi poissa. Heidät löydettiin viimein Irman isän epäsiististä, pienestä olkikattoisesta tuvasta Rambvuillet-metsän laidassa, ja kun runoilija tuli, istui hänen poikansa, hänen pieni prinssinsä sametissa ja pitseissä vanhan salametsästäjän polvella, leikitteli hänen piipullansa, ajoi hanhia, ihastuneena, että sai ravistella vaaleita kutrejansa vapaassa ilmassa. D'Athis oli hyvin kiihkoissaan, mutta teeskenteli ottavansa asian pilan kannalta ja tahtoi ottaa molemmat pakolaiset mukaansa kotiin. Mutta siitä ei Irma tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hänet ajettiin talosta pois — ja hän otti lapsensa mukaansa, sehän on ihan luonnollinen asia. Ei ollut vähintäkään apua siitäkään, että runoilija lupasi keskeyttää naimapuuhansa, voidaksensa saada hänet takaisin kanssansa. Hän asetteli ehtojakin. Oli unohdettu aivan liijan kauvan, että hän oli Robertin äiti. Että aina piti kätkeytyä, hävitä leskikreivittären tultua, sitä elämää hän ei voinut kauvemmin sietää. Poika oli nyt jo liijan suuri, että äidin piti nöyristyen alistua hänen nähtensä. Päätettiin, että jos leskikreivitär ei tahtoisi kohdata poikansa rakastajatarta, tulisivat hänen käyntinsä pojan luona lakkaamaan ja siihen sijaan Robert päivittäin lähetettäisiin hänen luoksensa.
Nyt alkoi todellinen kina vanhan isoäidin kanssa. Joka päivä oli uusia verukkeita ja esteitä: Poika oli yskinyt, ilma oli kylmä tahi sateinen. Ja sitte oli myöskin tarpeellista kävellä, ratsastaa tahi voimistella. Vanha naisraukka sai tuskin enää kohdata pojanpoikaansa. Ensin aikoi hän siitä valittaa d'Athisille, mutta ainoastaan naiset ymmärtävät pienoissotaa. Heidän koukkunsa ovat näkymättömät, niinkuin kätketyt pistokset, jotka pitävät koossa laskoksia ja pitsejä heidän vaatteissansa. Runoilijalla ei ollut kykyä ymmärtämään kaikesta tuosta mitään ja murheellinen isoäiti vietti elämäänsä odotellen rakkaansa käyntiä, kuljeksi hänen jälessänsä kadulla, kun poika oli ulkona palvelijan kanssa — ja näistä salaisista lentosuukkosista, ohikulkijain silmäyksistä kasvoi hänen tuskallinen isoäidin hellyytensä tulematta koskaan tyydytetyksi.
Siihen aikaan valmisteli Irma Sallé — aina lapsen avulla — isän sydäntä. Hän vallitsi nyt hänen huoneessansa, otti vastaan kävijöitä, toimitti juhlia, juurtui kiinni niinkuin nainen, joka ei aijo luovuttaa paikkaansa. Hän ei unohtanut toisinaan isän kuullen sanoa pikkuylimykselle: "Muistatko vielä äidin-isän Sallén hanhia? Tahdotko, niin matkustamme niitä tervehtimään." Näillä alituisilla matkauhkauksillansa valmisti hän lopullista naimispäätöstä. Hän tarvitsi viisi vuotta tullaksensa kreivittäreksi, mutta siksi hän lopuksi yhtäkaikki tuli. Eräänä päivänä tuli runoilija vavisten äitinsä luokse ilmoittaen, että hän oli päättänyt mennä naimisiin rakastajattarensa kanssa. Ja tuo vanha nainen ei ollenkaan vihastunut, päinvastoin otti hän tämän onnettomuuden sanoman vapautukseksi, hän ei tässä naimisessa nähnyt mitään muuta kun mahdollisuuden jälleen käydä poikansa luona ja esteettä rakastaa pikku Robertiansa. Se on tosiasia, että oikeastaan itse äiti sai nyt viettää kuherruskuukausia. Tämän epämieluisan urotyönsä jälkeen tahtoi d'Athis muutamaksi ajaksi jättää Pariisin. Hän tunsi itsensä nolostuneeksi naimisestansa. Ja kun poika alituisesti riippui äitinsä hameissa, hallitsi koko taloa, päätettiin matkustaa Irman kotiseudulle, ukko Sallén hanhien luokse. Se oli tosiaankin ihmeellisintä mitä ajatella voi, räikeimmän vastaiset perhepiirit. Anoppiäiti d'Athis ja appi-isä Sallé kohtasivat joka ilta toisensa kun heidän pieni lemmikkinsä meni levolle. Vanha salametsästäjä, musta piippunysä alituisesti kiinnitettynä suupieleen ja entinen kuninkaallisten opettajatar jauhoitettuine hivuksinensa korkean-ylhäisine käytöksinensä katselivat yhdessä kaunista poikaa, joka heidän edessänsä pyöriskeli matolla ja ihastutti yhtä paljo heitä molempia. Isoäiti tuotti hänelle Pariisista kaikkein uusimpia ja somimpia leikkikaluja, äidin-isä veisti hänelle oivallisia vihellyspilliä seljapuusta, ja pikku suosikki ei ollut ollenkaan selvillä mistä hän niistä enimmän piti.
Kaikkien niiden olentojen joukossa, jotka kohtalo oli väkivalloin kietonut yhteen lapsen kehdon ympärille, oli Charles d'Athis ainoa, joka oli todellakin onneton. Hänen hienostunut ja isänmaallinen runoilijaintonsa kärsi tästä metsäelämästä; hän muistutti hellän-arkoja pariisittaria, joille maalla on liian paljo raitista ilmaa. Hän ei enää työskennellyt; kaukana armottomasta Pariisista, joka niin pian hyökyy poissa olevan yli, tunsi hän jo itsensä melkein unhotetuksi. Onneksi oli hänellä lapsi ja kun poika hymyili, ei isä ajatellut runoilijan voittoja eikä Irma Sallén entisyyttä.
Ja tahdotteko nyt tietää tämän eriskummallisen elämän sadun lopun? Lukekaa sitte tuo pieni mustareunuksinen kortti, jonka sain muutamia päiviä sitten ja siihen sisältyy viimeinen lehti tästä pariisilaisesta historiasta:
"Että poikamme Robert kuoli… on meillä täten suru ilmoittaa.
Kreivi ja kreivitär d'Athis."
Nuo onnettomat! Voitteko kuvitella kaikkien noiden neljän istuvan tyhjän vuoteen ääressä katsellen toisiansa.
Mitä koruompeluksilla reunustettu hännystakki tiesi kertoa?
Oli kuvanveistäjä Guillardin'ille ihanan päivän aamu.
Äsken nimitettynä Instituutin jäseneksi, piti hänet juhlallisesti kokoontuneiden akateemian jäsenten edessä vihittämän palmuilla reunustetussa akateemisessa hännystakissansa; kelpo hännystakki vihreine palmunoksinensa, välkkyvä, uusi vaate ja toivonväriset silkkireunustat. Tuo rakas hännystakki lepäsi tuolin yli levitettynä avonaisin rinnoin, valmiina otettavaksi ylle ja Guillardin katseli sitä hellästi valkoista kaulaliinaansa solmitessa.
"Ennen kaikkea ei mitään kiirettä. Minulla on kyllä aikaa", ajatteli tuo kunnianmies.
Asia on niin, että hän kuumeentapaisessa kärsimättömyydessänsä oli pukeutunut kaksi tuntia liijan aikaiseen ja kaunis rouva Guillardin, joka aina viipyi kauvan toiletissansa, oli selittänyt, ettei hän sinä päivänä joutuisi valmiiksi ennenkun juuri kellonlyömällensä — ei minuuttiakaan ennen, kuuletko!
Guillardin raukka! Mitäpä hän nyt aikaa tappaaksensa tekisi?
"Koetelkaamme hännystakkia", sanoi hän. Ja varovasti niinkuin olisi käsitellyt harsoa tahi pitsiä, nosti hän ylös tuon kallisarvoisen kappaleen ja kun hän oli äärettömän varovasti vetänyt sen yllensä, meni hän ja asettihe peilin eteen. Oo, kuinka ihastuttavan kuvan hän näki edessänsä! Kuinka rakastettava, pieni, äsken kuorestaan päässyt akatemian jäsen, lihavahko, onnellinen, hymyilevä, harmahtava, ihramahan alkua, liian lyhyet käsivarret, joilla uusissa hihoissa oli tilaa liikuskella! Nähtävästi tyytyväisenä näköönsä käveli Guillardin edestakaisin, kumarsi ikäänkuin olisi tehnyt tulonsa kokoushuoneeseen, hymyili kanssaveljilleen "vapaissa taiteissa", otti akateemisia asentoja. Mutta vaikkapa onkin kuinka ylpeä ryhdistänsä, ei toki voi kahta tuntia seisoa oikaistuna peilin edessä. Ajan ollen väsyi meidän akatemian jäsenemme tähän asentoon ja kun hän pelkäsi rypistävänsä hännystakkinsa, päätti hän riisua sen yltänsä ja asettaa sen huolellisesti takaisin paikallensa nojatuolille. Itse hän istuutui vastapäätä kamiinin toiselle puolelle; sitte ojensi hän jalkansa suoraksi, asetti kätensä ristiin valkoisen liivinsä päälle, joka myöskin kuului akateemiseen univormuun, ja vaipui suloisiin unelmiin, katse kiinnitettynä hänen viheriään hännystakkiinsa.
Niinkuin matkustaja, joka vihdoinkin on tullut matkansa päämäärään, tahtoo muistella matkansa vaaroja ja vaikeuksia, kertasi Guillardinkin ajatuksissansa elämänsä vuosi vuodelta siitä päivästä asti, kun hän oli aloittanut harjoittaa kuvanveistoa Jouffroy'n kuvaamossa. Ooh, tässä kirotussa ammatissa on aina alku hankala! Hän muisteli kylmiä talvia ilman polttoaineita, unettomia öitä, kaikkia juoksuja työn etsinnässä ja sitä tukehduttavaa puuhaa, mitä saa kokea saadakseen itseänsä vähänkään tunnetuksi, niin unohdetussa, tuntemattomassa ja lukemattomassa joukossa, jotka tyrkkivät, lyövät kumoon ja polkevat toisensa jalkojensa alle. Ja ajatella, että hän aivan omin käsin ilman suojelijaa, ilman omaisuutta, oli voinut työskennellä itsensä ylös siitä! Ainoastaan kyvylläni, hyvät herrat ja naiset! Ja selkä kenossa ja silmät puoliummessa, vaipuneena onnen-autuaallisiin mietelmiin, puhkesi tuo kunnian mies ääneen itsellensä sanomaan: "Ainoastansa omalla kyvylläni! Ainoastaan omal…"
Pitkä hohonauru, kuiva ja kaiuton niinkuin vanhan ukon, keskeytti äkisti hänet. Hämmästyneenä katsoi Guillardin ympäri huonetta. Hän oli yksin, aivan yksin, kahdenkesken viheriän hännystakkinsa kanssa, tuo akateemian jäsenen varjo, joka ylpeänä lepäsi tuolilla tulisijan toisella puolella. Ja kuitenkin jatkui tuo pelästyttävä nauru yhä. Kun nyt kuvanveistäjä katsoi lähemmin, oli hän huomaavinansa, ettei hänen hännystakkinsa enää ollut sillä paikalla, mihin hän oli sen laskenut, vaan että se istui nojatuolissa helmat ylös käännettynä ja molemmat hihat nojautuneena molemmille sivunojille ja rinta jännitettynä aivan kuin se eläisi. Uskomatonta…! Se oli hännystakki, joka nauroi. Niin, se oli tuosta merkillisestä viheriästä hännystakista, josta se tuli, tuo hohonauru, joka pani vaatekappaleen hyppimään, riuhtomaan, väänteleimään, heittäytymään takaisin, antamaan helmoille vedontapaisia väristyksiä ja pakoitti sen silloin tällöin painamaan hihat sivuja vasten ikäänkuin estääksensä naurun väkivaltaista puhkeamista ylenluonnollisesta ja sammumattomasta hauskuudesta. Samalla kertaa kuuli Guillardin vihlovan ja ärsyttävän äänen parin nikotuksen välillä sanovan: "Ah, Herra Jumala, ei ole terveellistä nauraa tuolla tavalla!… Ei ikinä ole terveellistä nauraa tuolla tavalla!"
"Kuka pahuus se on, jos saan luvan kysyä?" sopersi akateemianjäsen raukka ja siristi silmänsä auki.
Ääni vastasi vielä enemmän pistävästi ja ärsyttävästi: "Minähän se olen, monsieur Guillardin, se olen minä, palmuilla reunustettu hännystakki, joka odotan mennäkseni akateemian kokoukseen. Pyydän anteeksi, että keskeytän unelmanne sopimattomaan aikaan, mutta oli todellakin niin naurettavaa kuulla teidän puhuvan kyvystänne. Minun oli mahdoton pidättää nauruani! — Kuulkaahan, onkohan se tosiaankin totta? Uskotteko todellakin, että kykynne on riittänyt teidät saattamaan niin pitkälle, niin pian, niin korkealle elämässänne, antanut teille kaikki mitä teillä on, kuntatodistuksia, aseman, arvon, omaisuuden? Uskotteko sen olevan mahdollista, Guillardin? Menkää itseenne ennenkun vastaatte minulle. Menkää etemmäksi, vielä etemmäksi… kas niin! Vastatkaa minulle nyt. Katsokaas! Sitä ette halua!"
"Niin, mutta…", änkytti Guillardin empien naurettavasti, "minä olen… minä olen työskennellyt paljo."
"Niin, paljo, suurenmoisesti. Te olette työmuurahainen, päivätyöläinen, Herkules, kun on kysymys työstä. Te laskette usein päivänne tunnittain kuin ajurinrenki. Mutta auringonsäde, rakas ystäväni, joka lentää todellisen taiteilijan sielun läpi, valaisee sen kuten salama ja täyttää sen siipiensä surinalla läpi kulkiessansa? Sitä ei ole kertaakaan teille tapahtunut, sen tiedätte hyvin. Minä tunnen muita, jotka työskentelevät myöskin, mutta toisella tavalla kuin te, etsien kuumeentapaisella rauhattomuudella tulematta koskaan siihen, missä te nyt seisotte. Olkaamme yhtä mieltä asiasta, koska kerran olemme itsemme edessä. Teidän kykynne on ollut siinä, että olette naimisissa kauniin naisen kanssa."
"Miten haluatte?" puhkesi Guillardin sanomaan ja tuli mustanpunaiseksi.
Ääni jatkoi antamatta keskeyttää:
"Niin, teidän suuttumuksenne ilahuttaa minua! Se todistaa, minkä muuten koko maailma tietää: että ihan varmasti olette enemmän tyhmä kuin kunniaton. No, no — teidän ei tarvitse ollenkaan mulkoilla minulle noin kiukkuisesta. Ennen kaikkea — jos te kosketatte minua, jos minä saan yhdenkään sellaisen rypyn, joita minussa ei saa löytyä, niin olen aivan mahdoton menemään kokoukseen ja silloin ei rouva Guillardin olisi ollenkaan hyvillänsä. Sillä kaikissa tapauksissa teidän on häntä kiittäminen nyt saavuttamanne kauniin päivän kunniasta. Hänet ne viisi akatemian jäsentä silloin ottavat sisään sinä hetkenä ja minä vastaan siitä, että tullessani Instituuttiin asetetaan minut hänen hyvin muodostuneen, vuosistaan huolimatta hyvin soman ja suoran vartalonsa ylle ja varmaan tulen tekemään suuremman vaikutuksen kuin teidän yllänne. Lempo vie, herra Guillardin, pitäähän voida katsoa totuutta silmiin! Vaimoanne saatte kiittää kaikesta, kaikesta — kodistanne, neljänkymmenen tuhannen frangin vuotuisista koroistanne, teidän työn saannistanne, laakereistanne, mitalleistanne…"
Ja niinkuin syntyjään toiskätinen, osoitti viheriä hännystakki koristetulla hihallansa kehystettyjä kunniatodistuksia, jotka riippuivat tuon onnettoman kuvanveistäjän alkovin seinällä. Ja sitte paremmin kiusataksensa uhriansa, ottaen kaikellaisia ilmeitä ja asentoja, lähestyi tuo julma hännystakki kamiinia, kumartui Guillardinin tuolin ylitse tekoviisaan luotettavalla ilmeellä ja sanoi tuttavallisella äänellä, kuten vanhalle toverille:
"Niin, ukkoseni, taitaa tehdä pahaa se mitä sanon sinulle. Mutta täytyyhän sinun olla selvillä siitä mitä koko maailma tietää. Ja ken siitä puhuisi sinulle, jos ei oma takkisi? Kuuntele, niin puhelemme hiukkasen. Mitä olit sinä ennen naimistasi? Et mitään. Plus minus nolla. Mitä toi vaimosi pesään? Kuinka voit selittää nykyisen omaisuutesi? Aijot vielä kerran vastata tehneesi työtä. Mutta onneton, vaikka olisit työskennellyt päivät ja yöt ja saanut suosionosotuksia ja tilauksia hallitukselta ja ei suinkaan niitä tosiaankaan ole puuttunut naimisesi jälkeen, niin yhtäkaikki et koskaan ole ansainnut enemmän kuin viisitoista tuhatta frangia vuodessa. Luuletko sen riittävän sellaiseen talouteen kuin teidän? Muista, että kaunista rouva Guillardinia on aina sanottu muotinukeksi, suosittu kaikissa piireissä, missä hän on levitellyt rahoja ympärillensä. No niin, tiedänhän, että sinä, joka istuit kuvaamoosi suljettuna aamusta iltaan, et koskaan ole sitä ajatellut. Sinua huvitti sanoa ystävillesi: 'Minulla on vaimo, joka aivan erinomaisesti ymmärtää liikeasioita. Siitä, mitä ansaitsen ja millä elämme, on hän osannut asettaa asiat niin, että on voitu tehdä säästöjä.'
"Sinä olet vähä hämmästyksissäsi, sinä raukka! Asiat ovat niin, että olet mennyt naimisiin erään noiden kauniiden petojen kanssa, joita on niin paljon Pariisissa; kunnianhimoinen ja oiva nainen, vakaa sinun kanssasi, kevytmielinen omin neuvoinsa ja ymmärtää työskennellä omaksi huviksensa ja samalla kertaa talouden hyväksi. Sellainen naisen elämä on niinkuin tanssiohjelma, missä kirjoitetaan tulos vierekkäin tanssijan nimen kanssa. Vaimosi on ajatellut näin: 'Miehelläni ei ole mitään lahjoja, ei omaisuutta eikä edes hienoa käytöstä; mutta hän on kunnon mies, kiltti, herkkäuskoinen ja niin vähä vastustava kun mahdollista. Kun hän antaa minun rauhassa pitää hauskaa, otan minä huolekseni hankkia mitä hän tarvitsee'. Ja siitä päivästä alkoi rahaa, tilauksia, kunniamitalleja kaikista maista satamalla tulla hänen kuvaamoonsa, kauniine metalli-sointuinensa ja kaikenvärisine nauhoinensa. Sitte eräänä kauniina päivänä sai vaimosi oikun — kypsyneen naisen oikun — että hän tahtoo tulla akateemian jäseneksi ja se on hänen hienohansikkainen kätensä, joka on avannut sinulle kaikkein pyhäkköjen ovet yhden erältänsä. Niin, ukkoseni, mitä viheriät palmukoristukset ovat sinulle maksaneet, sen voivat ainoastaan kanssaveljesi akateemiassa sinulle sanoa".
"Sinä valehtelet, sinä valehtelet!" kiljui Guillardin harmista tukehtuen.
"En, ukkoseni en minä valehtele. Sinun tarvitsee vaan katsoa hetkisen ympärillesi kun nouset akateemian saliin. Tulet näkemään ivan kaikkien katseiden pohjalla, hymyssä heidän huulillansa ja kun tulet esille, tullaan kuiskaamaan: 'Hän on sen kauniin rouva Guillardinin mies'."
Guillardin ei voinut kestää kauvemmin. Kalpeana raivosta hyökkäsi hän ylös heittääksensä tuon häpeämättömän ja kielevän hännystakkinsa tuleen, kun oli ensin repinyt siitä sen viheriät koristeet. Mutta nyt avattiin ovi ja hyvin tuttu ääni halveksuvalla painolla, mutta ystävällisesti alentuen, herätti hänet oikeana hetkenä hirvittävästä unestansa.
"Katsohan! Niin, tuo on niin sinun tapaistasi! Nukkua tulen ääressä tällaisena päivänä!"
Rouva Guillardin seisoi hänen edessänsä, korkeana, vieläkin kauniina, vaikka melkein liian paljo huomattavana, jotenkin luonnollinen hipiä, joka näkyi jauhoitetun tukan alta ja tekaistu sädehtiminen hänen maalatuissa silmissänsä. Mutta käytännöllisen naisen varmuudella otti hän viheriöillä palmukoristeilla varustetun hännystakin ja auttoi näppärästi ja vähä hymyillen miehensä vetämään sen yllensä, miesraukan, joka vielä hikoili painajaisestansa, veti henkeänsä ja helpoituksen ilme kasvoillansa ajatteli: "Se oli kuitenkin hyvä! Se oli paljas uni!"