Se tuli, minä pukeuduin, otin viululaatikon kainalooni ja läksin Muothin asuntoon. Etäältä esikaupungista, tuntemattoman ja hiljaisen kadun varrelta löysin pimeässä vaivoin talon; se sijaitsi muista erillään suuressa puutarhassa, joka näytti rappeutuneelta ja hoitamattomalta. Lukitsemattoman puutarhanportin luona hyökkäsi kimppuuni suuri koira, jota eräästä ikkunasta vihellettiin takaisin ja joka muristen seurasi minua sisäänkäytävälle. Ulko-ovella otti minut vastaan vanha, pieni nainen, jolla oli pelokkaat silmät, riisui minulta viitan ja vei minut kirkkaasti valaistun käytävän kautta sisään.
Viulutaiteilija Kranzlin asunnossa oli ollut tavattoman upeata, ja samanlaista olin odottanut tapaavani Muothin luonakin, jota pidettiin rikkaana. Huoneet olivat kyllä suuria, aivan liiankin suuria nuorelle miehelle, joka on harvoin kotona, mutta muuten oli sangen yksinkertaista, tai oikeastaan ei yksinkertaista, vaan umpimähkäistä, järjestämätöntä. Huonekalut olivat osaksi vanhoja ja näyttivät kuuluvan taloon, ja näiden rinnalla oli uudempia esineitä, harkitsemattomasti ostettuja ja huolettomasti paikoilleen asetettuja. Loistava oli ainoastaan valaistus. Ei ollut lainkaan kaasuvaloa, vaan sen sijaan suuri joukko valkeita kynttilöitä yksinkertaisissa, kauniissa tinakynttilänjaloissa, isossa salissa jonkunlainen kattokruunukin, yksinkertainen messinkirengas, johon oli pistetty suuri joukko kynttilöitä. Huomattavimpana esineenä oli täällä kaunis flyygeli.
Huoneessa, johon minut vietiin, seisoi muutamia herroja keskustellen. Laskin viululaatikon kädestäni ja tervehdin; jotkut vastasivat ja kääntyivät jälleen puhelemaan keskenään, minä seisoin vieraana joukossa. Nyt tuli luokseni Kranzl, joka oli myöskin siellä eikä heti ollut huomannut minua, ojensi minulle kätensä, esitti minut tuttavilleen ja sanoi: "Tässä on uusi viuluniekkamme. Olette kai tuonut viulun mukananne?" Sitten huusi hän sivuhuoneeseen: "Muoth, sonaattien säveltäjä on täällä."
Nyt astui Heinrich Muoth sisään, tervehti minua hyvin ystävällisesti ja vei minut mukanaan saliin, missä oli juhlallista ja valoisaa ja missä valkeihin puettu kaunis nainen tarjosi minulle lasin sherryä. Se oli eräs hoviteatterin näyttelijättäriä; muuten en ihmeekseni nähnyt ketään isännän virkaveljistä kutsutuksi, ja näyttelijätär oli myöskin ainoa läsnä oleva nainen.
Kun puoleksi hämilläni, puoleksi vaistomaisesta lämmön tarpeesta kosteasta yöilmasta tultuani nopeasti tyhjensin lasini, kaatoi hän minulle uudelleen eikä välittänyt estelyistäni. "Ottakaa vain, ei se voi olla vahingoksi. Saamme nimittäin vasta musiikin jälkeen jotain syötävää. Olettehan kai ottanut mukaanne viulun ja sonaatin?"
Vastasin hyvin lyhyesti ja olin hämilläni; en myöskään ollut selvillä siitä, mikä hänen suhteensa oli Muothiin. Hän näytti esiintyvän emäntänä ja oli muuten ihmeen kaunis, niinkuin sitten myöhemminkin havaitsin uuden ystäväni aina seurustelevan vain erinomaisen kauniiden naisten kanssa.
Tällävälin kokoontuivat kaikki musiikkihuoneeseen, Muoth otti esille nuottitelineen, istuuduttiin, ja pian olimme Kranzl ja minä täydessä toimessa. Soitin tunteettomasti, kappaleeni tuntui minusta kurjalta, ja vain välähdyksen tavoin valtasi minut muutamiksi silmänräpäyksiksi tietoisuus, että soitin Kranzlin kanssa, että nyt oli tuo kauan odotettu suuri ilta ja että tässä istui pieni joukko tuntijoita ja hemmoteltuja musiikkimiehiä, joille sonaattiani soitimme. Vasta rondoon päästyä aloin tajuta, että Kranzl soitti ihanasti; kuitenkin olin yhä edelleen siksi painostavan tunteen vallassa ja ajatuksineni ulkopuolella musiikkia, että lakkaamatta ajattelin muuta ja että äkkiä lennähti mieleeni sekin ajatus, etten vielä ollut onnitellut Muothia hänen syntymäpäivänsä johdosta.
Sonaatti oli lopussa, kaunis näyttelijätär nousi paikaltaan, ojensi minulle ja Kranzlille kätensä ja avasi oven pienempään huoneeseen, missä katettu pöytä kukkineen ja viineineen odotti meitä.
"Vihdoinkin!" huusi yksi herroista, "olen kamalasti nälissäni."
Nainen sanoi: "Te olette inhottava. Mitä säveltäjä ajatteleekaan?"
"Mikä säveltäjä, onko hän sitten saapuvilla?"
Hän viittasi kädellään minuun. "Tuossa hän istuu."
Herrasmies katsahti minuun ja nauroi. "Sen olisitte voinut sanoa ennemminkin. Muuten oli musiikki sangen kaunista. Mutta kun on nälkä — — —"
Me aloimme syödä, ja tuskin oli soppa nautittu ja valkoviini kaadettu laseihin, kun Kranzl nousi pitämään maljapuhetta talon isännälle hänen syntymäpäivänsä johdosta. Muoth vuorostaan nousi heti, kun laseja oli kilistetty: "Hyvä Kranzl, jos olet luullut, että minä nyt pidän puheen sinulle, olet erehtynyt. Emme ylipäänsä huoli pitää mitään puheita enää, pyydän sitä. Ainoan puheen, joka kenties on välttämätön, otan omalle osalleni. Kiitän nuorta ystäväämme hänen sonaatistaan, jota pidän oivallisena. Kenties on Kranzl kerran oleva iloinen saadessaan soittaa hänen teoksiaan, mihin häntä täytyykin kehottaa, sillä hän esitti todellakin loistavasti sonaatin. Juon säveltäjän maljan toivoen hyvää ystävyyttä."
Laseja kilistettiin, naurettiin, minulle lausuttiin muutamia leikillisiä kohteliaisuuksia, ja pian oli syntynyt hyvän viinin ylläpitämä iloinen pöytätunnelma, jonka valtaan minä heittäydyin keventynein mielin. En ollut enää pitkiin aikoihin ollut näin tyytyväinen ja huolista vapaa, oikeastaan en enää kokonaiseen vuoteen. Nyt avasivat nauru ja viini, lasien kilinä, hälinä ja kauniit, iloiset naiskasvot minulle kauan suljettuina olleet ilon ovet ja minä liu'uin pehmeästi kepeiden ja iloisten puheiden ja nauravien ilmeiden maailmaan.
Pöydästä noustiin pian ja palattiin takaisin musiikkihuoneeseen, missä seurue jakaantui eri soppiin viinin ja sikaarien ääreen. Eräs vaitelias herra, joka oli puhunut vain jonkun sanan ja jonka nimeä en tiennyt, tuli luokseni ja lausui minulle muutamia ystävällisiä sanoja sonaatista, minkä jo kokonaan olin unohtanut. Sitten veti näyttelijätär minut kanssaan keskusteluun, ja meihin liittyi Muoth. Joimme uudelleen hyvän ystävyyden maljan, ja äkkiä sanoi hän, synkästi nauravien silmiensä säkenöidessä: "Nyt tiedän teidän historianne". Ja kauniille näyttelijättärelle: "Hän on mäkeä laskiessaan taittanut toisen jalkansa ollakseen kauniille tytölle mieliksi". Ja jälleen minulle: "Se on ihanaa. Hetkellä, jolloin lempi on kauneimmillaan ja vielä aivan tahraton, huimapäisesti vuorta alas. Sellainen onkin jo terveen jalan arvoista". Nauraen tyhjensi hän lasinsa ja näytti heti jälleen synkältä ja miettivältä, kun hän sanoi: "Mitenkä teistä tuli säveltäjä?"
Kerroin, minkälainen suhteeni musiikkiin oli ollut poikavuosistani asti, ja kerroin viime suvestani, paostani vuorille ja laulusta sekä sonaatista.
"Niin", sanoi hän hitaasti. "Mutta miksi tuo sitten tuottaa teille tyydytystä? Eihän tuskaa kuitenkaan voi panna paperille ja siten päästä siitä vapaaksi."
"Sitä en tahdokaan", sanoin minä. "En tahtoisi luopua ja vapautua mistään muusta kuin heikkoudesta ja siteistä. Tahtoisin tuntea, että tuska ja ilo tulevat samasta lähteestä, ovat saman voiman liikuntoja, saman musiikin tahteja, molemmat yhtä kauniita ja välttämättömiä."
"Mies", huudahti hän kiivaasti, "olettehan kuitenkin kadottanut jalkanne! Voitteko musiikin takia unohtaa sen?"
"En, ja miksi pitäisi minun se tehdä? Muuksihan en sitä kuitenkaan voi muuttaa."
"Ja eikö tämä tee teitä epätoivoiseksi?"
"Iloista ei se ole, sen arvaatte, mutta toivon, ett'en kuitenkaan koskaan ole joutuva epätoivoon."
"Siinä tapauksessa olette onnellinen. Minä en tosin luopuisi jalasta sellaisen onnen takia. Siten on siis teidän musiikkinne laita? Näes, Marion, sellaista on taiteen lumous, josta niin paljo puhutaan kirjoissa."
Suuttuneena huudahdin: "Elkää toki puhuko sillä tavoin! Ettehän te itsekään laula vain palkkanne takia, vaan koska se tuottaa teille iloa ja lohdutusta! Miksi pilkkaatte minua ja itseänne? Pidän tuollaista raakana."
"Vaiti, vaiti!" sanoi Marion, "muuten hän suuttuu."
Muoth katsahti minuun. "En suutu. Hänhän on aivan oikeassa. Mutta jalan laita ei mahda olla kovin pahasti, muuten ei säveltäminen voisi teille sitä korvata. Te olette tyytyväinen ihminen, näille voi tapahtua mitä tahansa, ja he pysyvät kuitenkin tyytyväisinä. Mutta minä en sitä uskonut."
Ja hän hypähti pystyyn aivan vihoissaan. "Eikä se olekaan totta! Tehän olette säveltänyt laviinilaulun, ja siinä ei ole lohtua ja tyytyväisyyttä, ainoastaan epätoivoa. Kuulkaa!"
Hän oli yht'äkkiä pianon ääressä, huoneeseen tuli hiljaista. Hän alkoi soittaa, sekaantui, jätti sitten alkusoiton pois ja lauloi laulun. Hän lauloi sen nyt toisin kuin tuolloin minun luonani, ja saatoin huomata, että se sittemmin oli ollut hänellä monesti esillä. Tällä kertaa hän myöskin lauloi täydellä äänellä, korkealla barytonillaan, jonka tunsin teatterista ja jonka voimakkuus ja tulviva intohimo saivat unohtamaan hänen äänensä selittämättömän kovuuden.
"Tämän on tuo mies, omien sanojensa mukaan, säveltänyt vain itsellensä puhtaaksi iloksi ja mielihyväksi, hän ei tiedä mitään epätoivosta ja on osaansa sanomattoman tyytyväinen!" huusi hän ja osotti minua, ja minulla oli häpeän ja vihan kyyneleet silmissäni, näin kaiken ikäänkuin harson lävitse ja nousin ylös, tehdäkseni tästä lopun ja lähteäkseni pois.
Silloin pidätti minua hieno mutta voimakas käsi, joka painoi minut jälleen tuolille ja silitti hiljaa ja lempeästi hiuksiani, niin että kuumat laineet läikähtivät sisässäni, että suljin silmäni ja pidätin kyyneleitäni.
Ylös katsahtaessani näin sitten Heinrich Muothin seisovan edessäni; toiset eivät näyttäneet huomanneen mielenliikutustani eivätkä koko kohtausta, he joivat viiniä ja nauroivat keskenään.
"Lapsi!" sanoi Muoth hiljaa. "Kirjotettuaan sellaisia lauluja on toki jo kasvanut irti moisesta. Mutta mieleni on paha. Sitä alkaa pitää jostakusta ihmisestä ja on tuskin tullut tämän seuraan, kun alkaa hänen kanssaan riidellä."
"Hyvä", sanoin hämilläni. "Mutta nyt haluaisin mennä kotia, parhain osahan tästä illasta on jo ohitse."
"No niin, en tahdo pakottaa teitä. Me muut luullakseni juomme vielä itsemme humalaan. Mutta olkaa sitten hyvä ja saattakaa Marion kotiin, teettekö sen? Hän asuu matkan varrella, joten teille ei tule kiertoa."
Kaunis nainen katsoi häneen hetken aikaa tutkivasti. "Niin, tahdotteko olla hyvä?" sanoi hän sitten minulle, ja minä nousin. Me sanoimme jäähyväiset ainoastaan Muothille, eteishuoneessa auttoi palvelija vaatteet meidän yllemme, sitten ilmaantui unisen näköisenä myöskin vanha eukko ja näytti suurella lyhdyllä tietä puutarhan lävitse portille. Tuuli puhalsi yhä edelleen pehmeänä ja leutona, ajeli suuria mustia pilviryhmiä taivaalla ja pudisteli alastomien puiden latvoja.
En rohjennut tarjota Marionille käsivarttani, mutta hän tarttui kysymättä siihen, hengitti pää taaksepäin nojautuneena yöilmaa ja katseli tästä korkeudestaan sitten tyytyväisen ja tuttavallisen näköisenä minua. Minusta oli kuin olisin yhä vielä tuntenut hänen keveän kätensä hiuksillani; hän kulki hitaasti ja näytti tahtovan ohjata askeleitani.
"Tuolla on ajureita", sanoin minä, sillä minusta oli tuskallista, että hänen täytyi sovittaa askeleensa minun ramman jalkani mukaan, ja tunsin kärsiväni kulkiessani ontuen tuon lämpimän, voimakkaan solakan naisen vieressä.
"Ei", sanoi hän, "kävelemme vielä yhden kadun mitan." Ja hän koetti astua oikein hitaasti, ja jos olisi riippunut vain minusta, olisin vetänyt hänet vielä lähemmäksi itseäni. Mutta sitten alkoi tuska ja kiukku raadella mieltäni, irrotin hänen käsivartensa omastani, ja kun hän kummastuneena katsahti minuun, sanoin: "Käy niin huonosti näin, minun täytyy kulkea yksikseni, suokaa anteeksi." Ja hän kulki alakuloisena ja säälivänä vieressäni, eikä minulta puuttunut mitään muuta kuin suora ryhti ja ruumiillisen varmuuden tietoisuus, jotta olisin sanonut ja tehnyt aivan päinvastaista kuin kaikki se, mitä sanoin ja tein. Kävin vaiteliaaksi ja synkäksi, muuta ei ollut neuvona, sillä muuten olisin jälleen saanut kyyneleet silmiini ja kaivannut saada tuntea hänen kätensä otsallani. Mieluimmin olisin poikennut lähimmälle sivukadulle. En tahtonut, että hän kulki hitaasti, että hän säästi minua, että hän tunsi sääliä minua kohtaan.
"Oletteko vihainen Muothille?" kysyi Marion vihdoin.
"En. Se oli tyhmyyttä minulta. Tuskinhan vielä tunsin häntä."
"Hän säälittää minua ollessaan sellainen. On päiviä, jolloin häntä täytyy pelätä".
"Teidänkin?"
"Minun kaikkein enimmän. Ja siten hän kuitenkin eniten tuottaa tuskaa itsellensä. Hän vihaa itseänsä monasti."
"Ahaa, hän tekee itsestänsä 'intressantin'!"
"Mitä sanotte?" huudahti Marion pelästyneenä.
"Että hän on ilveilijä. Miksi tarvitsee hänen pilkata itseänsä ja muita? Miksi tarvitsee hänen vetää esiin vieraan elämyksiä ja salaisuuksia tehdäkseen ne naurettaviksi!"
Äskeinen vihani valtasi minut puhuessani uudelleen, olin valmis pilkkaamaan ja häpäisemään miestä, joka oli tuottanut minulle tuskaa ja jota valitettavasti kadehdin. Myöskin kunnioitukseni kaunista seuralaistani kohtaan oli laskeutunut, koska tämä otti puolustaakseen Muothia ja näin avoimesti tunnusti minulle suhteensa häneen. Eikö ollut jo kylliksi siinä, että hän oli ottanut ainoana naisena ollakseen mukana tässä viinien ilahduttamassa nuortenmiesten seurassa? Näissä asioissa en ollut tottunut liian suureen vapauteen, ja koska minua hävetti siitä huolimatta tuntea kaipuuta tätä kaunista naista kohtaan, alotin kiivauksissani mieluummin riidan, kuin kauemmin alistuin ottamaan vastaan hänen sääliänsä. Jos hän pitäisi minua raakana ja juoksisi tiehensä, olisi sekin parempi, kuin että hän jäisi luokseni ja olisi ystävällinen.
Mutta hän laski jälleen kätensä minun käsivarrelleni. "Seis!" huusi hän lämpimästi, niin että hänen äänensä kaikesta huolimatta tunkeutui sydämeeni, "elkää puhuko enää kauemmin! Mitä teettekään? Te olette loukkaantunut parista Muothin sanasta, kun ette ollut kyllin taitava tai rohkea torjumaan niitä, ja nyt poissa ollessanne hyökkäätte ilkein sanoin hänen kimppuunsa! Minun pitäisi lähteä ja jättää teidät yksiksenne."
"Tehkää hyvin. Olen sanonut vain ajatukseni."
"Elkää toki koettako uskotella sellaista! Te olette noudattanut hänen kutsuansa, te olette soittanut hänen luonansa, olette nähnyt, miten hän rakastaa teidän musiikkianne, olette iloinnut siitä ja nostanut päätänne pystympään, ja nyt ollessanne huonolla tuulella ja kun ette voi sietää paria hänen lausumaansa sanaa, alatte solvata häntä. Sitä ette saa tehdä, ja tahdonkin lukea sen viinin ansioksi."
Minusta näytti kuin olisi hän äkkiä huomannut, miten laitani oli ja ettei viini ollut syypää mielentilaani; hän muutti äänensävyänsä, vaikk'en minä ollut tehnyt pienintäkään puolustuksen yritystä. Olin aseeton.
"Te ette tunne Muothia vielä", jatkoi hän. "Olettehan kuullut hänen laulavan! Sellainen hän on, hurjapäinen ja julma, mutta useimmiten itseänsä kohtaan. Hän on onneton, myrskyinen ihmissielu, jolla on vain voimia eikä mitään päämääriä. Joka silmänräpäys tahtoisi hän tyhjentää koko maailman yhdessä siemauksessa, ja mitä hän saa, on kuitenkin vain pisara. Hän juo eikä milloinkaan humallu, hänellä on naisia eikä hän milloinkaan ole onnellinen, hän laulaa ihanasti eikä kuitenkaan tahdo olla taiteilija. Hän rakastaa jotakuta ja tuottaa tälle tuskaa, hän on halveksivinaan kaikkia tyytyväisiä, mutta se on vain vihaa häntä itseänsä kohtaan, koska hän ei voi olla tyytyväinen. Sellainen hän on. Ja teille hän on osottanut ystävyyttänsä, niin hyvin kuin osaa."
Vaikenin itsepintaisesti.
"Te ette ehkä tarvitse häntä", alotti hän vielä kerran, "teillä on muita ystäviä. Mutta kun näemme jonkun, joka kärsii ja kärsimyksensä vuoksi menettelee hillittömästi, täytyy meidän häntä sääliä ja antaa hänelle jonkun verran anteeksi."
Niin, ajattelin, niin kyllä pitäisi, ja vähitellen, kun yöilmassa kävely minua viilensi, poltti tosin oma haavani yhä avonaisena ja arkana, mutta minun täytyi yhä enemmän ja enemmän ruveta miettimään Marionin sanoja ja tämän-iltaisia tyhmyyksiäni, tunnustaa itseni tyhmeliiniksi ja kaikessa hiljaisuudessa pyytää anteeksi. Minut valtasi viininhuumauksen kadottua epämieluisa liikutus, jota vastaan koetin taistella, sanomatta enää paljoa kauniille naiselle, joka nyt itse liikutettuna ja epävarmoin sydämin kulki vieressäni pitkin puolihämäriä katuja, missä siellä täällä joku yksinäinen katulyhty tuikki. Muistin että olin unohtanut viuluni Muothin luokse; ja vähitellen heräsin jälleen täysiin tajuihini, kummastuen ja kauhistuen. Tänä iltana oli niin paljo muuksi muuttunut. Heinrich Muoth ja taiteilija Kranzl ja myöskin ihana Marion, joka näytteli kuningatarten osia, olivat astuneet alas jalustoiltaan. Heidän olympilaisessa pöydässään ei istunut jumalia ja autuaita, vaan ihmis-parkoja, mikä pieni ja koomillinen, mikä arka ja turhamainen, Muoth hurja ja kuumeenomainen hullussa itsensä kiusaamisessa, tuo ylväs nainen pieni ja köyhä ja vailla iloa hurjan nautiskelijan rakastajattarena, mutta samalla hiljainen ja hyväntahtoinen ja kärsimyksistään tietoinen. Minä itsekin näytin omissa silmissäni muuttuneelta, en ollut enää yksinkertainen ihminen, vaan olin kaikille sukulainen, olin havainnut jokaisessa veljellisiä ja jokaisessa vastenmielisiä piirteitä, en voinut yhtäällä tuntea rakkautta ja toisaalla vihata, vaan häpesin vähäistä ymmärrystäni ja tajusin ensi kertaa kepeässä nuoruudessani selvästi, ettei elämässä ihmisten ohitse voi mennä vain niin yksinkertaisesti, täällä vihaten, täällä halveksien, vaan että kaikkea on sekaisin ja rinnakkain, tuskin toisestaan eronneena ja hetkittäin tuskin erotettavissakaan. Katsahdin vieressäni kulkevaan naiseen, joka nyt myöskin oli käynyt aivan äänettömäksi, ikäänkuin olisi hän sisimmässään myöskin itse havainnut monen asian toisenlaiseksi kuin hän oli luullut ja sanonut.
Lopulta saavuimme hänen talonsa luokse; hän ojensi minulle kätensä, johon tartuin hiljaa ja suutelin sitä. "Nukkukaa hyvin!" sanoi hän ystävällisesti, mutta hymyilemättä.
Sen teinkin, saavuin kotia ja menin vuoteeseen, nukuin heti ja nukuin tavattomaan pitkään aamuakin. Sitten nousin kuten sadun pikku mies laatikosta, tein tavanmukaiset voimisteluliikkeeni, pesin itseni ja ryhdyin pukeutumaan; ja vasta kun huomasin vierailupukuni tuolilla ja kaipasin viululaatikkoani, muistui eilinen ilta mieleeni. Nyt olin kuitenkin saanut levätä, olin toisella mielellä kuin yöllä enkä voinut enää löytää yhtymäkohtaa yöllisiin ajatuksiini; minuun oli vain jäänyt muisto ihmeen pienistä, vain sisäänpäin vaikuttavista elämyksistä ja kummastus siitä että nyt kuitenkin olin tässä muuttumattomana ja samana kuin aina ennenkin.
Aioin ryhtyä työhön, mutta viulu puuttui. Silloin läksin ulos, aluksi vielä epävarmana, mutta sitten päättäväisesti eilistä suuntaa, ja saavuin Muothin asuntoon. Jo puutarhan portille kuulin hänen laulavan, koira hyökkäsi kimppuuni, ja vanha nainen, joka nopeasti tuli ulos, sai vaivoin kutsutuksi sen takaisin. Hän laski minut sisälle, ja minä selitin hänelle, että tulin noutamaan vain viuluani enkä tahtonut häiritä herraa. Eteisessä oli viululaatikkoni ja viulu oli siinä; myöskin nuotit olivat asetetut viereen. Sen oli Muoth varmaankin tehnyt, hän oli ajatellut minua. Viereisessä huoneessa lauloi hän äänekkäästi, kuulin hänen astuskelevan huoneessaan edestakaisin pehmeästi kuin huopakengissä, välillä aina käyden pianon luona ja ottaen muutamia ääniä. Hänen oma äänensä kaikui raikkaana ja rikkaana, hallitumpana kuin monasti olin kuullut sitä teatterissa; hän lauloi jotakuta minulle tuntematonta osaa, kertasi useasti samaa ja astuskeli reippaasti huoneessa edestakaisin.
Olin ottanut viululaatikon kainalooni ja aioin mennä. Olin rauhallinen ja tunsin tuskin minkäänlaista mielenliikutusta eilisen muistelemisesta. Olin kuitenkin utelias näkemään, oliko hänkin muuttunut, ja astuin lähemmäksi, ja miltei tahtomattani olin äkkiä tarttunut ovenlukkoon ja avannut oven.
Muoth katsahti yhä laulaen taaksensa. Hänellä oli yllään ainoastaan hyvin pitkä, valkea paita ja hän näytti reippaalta, kuin olisi hän juuri kylpenyt. Pelästyin nyt, vasta liian myöhään, että olin tällä tavalla yllättänyt hänet. Hän ei kuitenkaan näyttänyt kummastuneelta siitä, että olin astunut sisään kolkuttamatta, eikä liioin näyttänyt huomaavan, ettei hänellä ollut vaatteita yllään. Ikäänkuin olisi kaikki ollut niinkuin olla pitikin, ojensi hän minulle kätensä ja kysyi: "Oletteko jo syönyt aamiaista?" Kun vastasin myöntävästi, istuutui hän pianon ääreen.
"Minun täytyy harjotella osaani! Tässä kuulette aarian! Esitetään kuninkaallisessa' hovioopperassa, Büttner ja Duelli pääosissa. Mutta tämä ei huvita teitä, eikä oikeastaan minuakaan. Miten voitte! Oletteko levännyt tarpeeksenne? Näytitte huonolta, kun eilen illalla läksitte kotia. Ja vihainen olitte minulle myöskin. No niin, elkäämme alottako noita tuhmuuksia heti uudelleen."
Ja hän jatkoi heti tämän jälkeen, minun ennättänyttäni sanoa mitään väliin: "Kuulkaahan, Kranzl on ikävä herra. Hän ei suostu soittamaan teidän sonaattianne."
"Soittihan hän kuitenkin sitä eilen."
"Konsertissa, tarkotan. Tahdoin saada sen hänen ohjelmistoonsa, mutta hän ei suostu. Olisi ollut hyvä, jos se ensi talvena olisi päässyt johonkin tuollaiseen Kranzlin 'matineeseen'. Kranzl ei ole tyhmä, uskokaa pois, vaan laiska. Hän soittaa aina vaan noiden puolalaisten insky'jen ja owsky'jen musiikkia, uutta ei hän mielellään ryhdy opettelemaan."
"En luule", sanoin minä nyt vuorostani, "että sonaattini sopii mihinkään konserttiin, sitä en ole koskaan kuvitellutkaan. Se ei ole teknillisessä suhteessa vielä lainkaan virheetön."
"Joutavuuksia! Kun on teidän taiteilija-omatuntonne! Emmehän toki ole mitään koulumestareita, ja epäilemättä soittaa juuri sama Kranzl huonompiakin kappaleita. Mutta tiedänpä erään toisen asian. Laulunne täytyy teidän antaa minulle, ja tehkää pian lisää samaa lajia! Lähden täältä ensi keväänä, olen sanonut itseni irti ja otan itselleni pitkän loma-ajan. Välillä haluaisin antaa pari konserttia, mutta tahtoisin saada jotain uutta, ei tuollaisia Schubert-, Wolf- ja Löwe-ohjelmia, joita saa kuulla joka ilta, vaan uusia ja ennen tuntemattomia kappaleita, pari ainakin joukossa, sellaisia kuin laviinilaulu. Mitä arvelette?"
Minulle mahdollisuus saada Muoth julkisesti esittämään laulujani oli ikäänkuin tulevaisuuteen avoin ovi, jonka kautta näin pelkkiä ihanuuksia. Juuri sentähden tahdoin olla varovainen ja olla väärinkäyttämättä Muothin ystävällisyyttä samoin kuin häntä liiaksi sitomattakin. Minusta näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut liian väkivaltaisesti vetää minua puoleensa, häikäistä minut ja kenties jollain tavoin tehdä minulle vahinkoa. Sen vuoksi tuskin suostuinkin ehdotukseen.
"Saamme nähdä", sanoin. "Te olette sangen hyväntahtoinen minua kohtaan, sen näen, mutta en voi luvata mitään. Olen lopettamaisillani opintoni ja minun täytyy nyt ajatella vain hyvää todistusta. Voinko joskus esiintyä säveltäjänä, on epävarmaa; sillä välin olen kuitenkin viulunsoittaja ja saan luvan pitää huolta siitä, että ajoissa saan jonkunlaisen paikan itselleni."
"No, sen kaikenhan voitte tehdä. Silti voi teille kyllä mieleen lennähtää tuollainen laulu, jonka te sitte annatte minulle, teettehän sen?"
"Mielelläni. En tosin ymmärrä, miksi pidätte minusta niin hyvää huolta."
"Pelkäättekö minua? Teidän musiikkinne yksinkertaisesti miellyttää minua, tahtoisin laulaa teidän säveltämiänne kappaleita, koska käsittääkseni saavuttaisin niillä menestystä; se on siis puhdasta itsekkäisyyttä."
"Hyvä, mutta miksi puhutte kanssani siihen tapaan kuin eilen, sitä tarkotin."
"Ah, te olette yhä loukkaantunut? Mitä sitten oikeastaan sanoin? En sitä enää aivan tarkalleen muista. Missään tapauksessa en tahtonut pidellä teitä pahoin, niinkuin nähtävästi kuitenkin olen tehnyt. Voittehan puolustaa itseänne! Jokainen puhuu ja on sellainen, kuin hän on ja kuin hänen täytyy olla, ja meidän on tultava toistemme kanssa toimeen."
"Sitä mieltä olen minäkin, mutta te menettelette päinvastoin, te ärsytätte minua ettekä hyväksy mitään, mitä sanon. Te vedätte esiin sen, jota en itsekään mielelläni ajattele ja joka on salaisuuteni, ja heitätte sen eteeni ikäänkuin moitteena. Te pilkkaatte yksin jäykkää jalkaanikin!"
Heinrich Muoth sanoi hitaasti: "Niin, niin, niin, ihmisethän ovat erilaisia. Toisen saa totuuksien sanominen raivostumaan, toinen ei voi sietää minkäänlaisia fraaseja. Teitä on harmittanut se, etten kohtele teitä kuten jotakuta intendenttiä, ja minua on harmittanut se, että te tahdotte piiloutua minulta ja tyrkyttää minulle tuota vanhaa sananpartta taiteen lohdullisuudesta."
"Tarkotin sitä mitä sanoin, olen vain tottumaton puhumaan näistä asioista. Ja tuosta toisesta seikasta entahdopuhua. Miltä minun omassa sisimmässäni näyttää ja olenko surullinen tai epätoivoinen ja miltä jalkani kadottaminen ja rampuuteni minusta tuntuu, sen tahdon pitää omana asianani enkä salli kenenkään sitä vetävän esille uhkauksilla enkä pilkalla."
Hän nousi ylös.
"Minullahan ei olekaan vielä mitään ylläni, käyn nopeasti pukeutumassa. Te olette kunnollinen ihminen, minä en sellainen valitettavasti ole. Emme huoli tästä enää paljoa kiistellä. Ettekö sitte lainkaan ole huomannut sitä, että pidän teistä? Odottakaahan hetkinen, istuutukaa pianon ääreen siksi kunnes olen pukeutunut. Ettekö laula? — Ette? No, viivyn vain kuusi minuuttia."
Tosiaankin tuli hän sangen pian takaisin sivuhuoneesta pukeutuneena.
"Nyt menemme kaupunkiin ja syömme yhdessä", sanoi hän miellyttävästi. Hän ei kysynyt, sopiiko minun, hän vain sanoi: "Me menemme", ja me menimme. Sillä niin arasti kuin hänen käyttäytymistapansa minuun koskikin, niin vaikutti se minuun myöskin, hän oli voimakkaampi. Sitä paitsi osotti hän puheessaan ja käytöksessään useasti oikukasta lapsellisuutta, joka monasti oli suorastaan ihastuttavaa ja kokonaan saattoi minut leppymään hänelle.
Tästä lähtien tapasin Muothia useasti, hän lähetti minulle monasti pilettejä oopperaan, pyysi minua luoksensa soittamaan, ja vaikk'eivät kaikki hänen luonteenominaisuutensa minua miellyttäneetkään, niin oli hänessä toiselta puolen paljo sellaistakin, mikä minua miellytti. Meidän keskemme syntyi ystävyys, siihen aikaan minun ainoani, ja minä aloin jo miltei pelätä sen ajan saapumista, jolloin hän matkustaisi pois. Hän oli tosiaankin sanoutunut irti oopperasta eikä suostunut jäämään, vaikka häntä siihen jonkun verran yritettiin taivuttaa. Välillä antoi hän viittailuja siihen suuntaan, että hän syksyllä kenties saisi kutsun eräälle suurelle näyttämölle, mutta sen enempää ei tuosta asiasta oltu puhuttu. Sillä välin saapui kevät.
Eräänä päivänä saavuin viimeistä kertaa Muothin tavanmukaisiin kutsuihin. Kilistimme laseja jälleennäkemiseksi ja tulevaisuuden onneksi; tällä kertaa ei ollut ketään naista saapuvilla. Muoth saattoi meitä aamutunneilla portille, viittoi hyvästiksi kädellään jälkeemme ja palasi aamukylmässä väristen takaisin jo sekaisin pantuun asuntoonsa, haukkuvan koiransa seuraamana. Minulle näytti nyt palanen elämänkokemusta valmiiksi kypsyneeltä; luulin tuntevani Muothia kylliksi ollakseni varma siitä, että hän pian unohtaisi meidät kaikki, ja vasta nyt tunsin aivan selkeästi ja epäilemättömästi, että kuitenkin olin pitänyt sangen paljon tuosta synkästä, oikullisesta ja itsevaltaisesta miehestä.
Kuitenkin tuli myös minulle lähdön aika. Tein viimeiset vierailuni paikoille ja tuttaviin, jotka aioin pitää hyvässä muistissa, kuljin vielä kerran myöskin tuota jyrkkää kukkulatietä ja silmäilin alas rinnettä, jota kyllä muutenkaan en olisi unohtanut.
Ja minä matkustin pois, kotia, kohti tuntematonta ja kenties ikävää tulevaisuutta. Tointa ei minulla ollut, itsenäisesti en voinut antaa konsertteja, kotona odotti minua kauhukseni vain muutamia oppilaita, joille minun piti antaa viulutunteja. Tosinhan odottivat minua myöskin vanhempani, ja he olivat kyllin varakkaat, jotta minä saatoin elää huolettomasti, ja myöskin kyllin hienotunteiset ja hyväntahtoiset, etteivät ahdistelleet minua kysymyksillä, mitä minusta nyt tulisi. Mutta etten jaksaisi siellä kauan viihtyä, siitä olin selvillä jo alusta alkaen.
Niistä kymmenestä kuukaudesta, jotka nyt vietin kotonani antaen kolmelle oppilaalle tunteja ja kaikesta huolimatta olematta lainkaan onneton, en osaa mitään kertoa. Myöskin täällä eli ihmisiä, myöskin täällä tapahtui joka päivä yhtä ja toista, mutta suhteeni kaikkeen tähän oli kuitenkin vain ystävällisen kohteliasta välinpitämättömyyttä. Ei mikään liikuttanut sydäntäni, ei mikään saanut minua mukaansa. Elin kaikessa hiljaisuudessa, koin ihmeellisiä hetkiä, jolloin koko elämäni näytti minusta jäykistyneeltä ja vieraalta ja vain musiikin kaipuu oli jäljellä, kaipuu, joka useasti viulutuntien aikana kiusasi minua sietämättömästi ja varmaankin teki minusta pahan opettajan. Mutta jälkeenpäin, kun olin täyttänyt velvollisuuteni tai viekkaudella tai valheella päässyt vapaaksi tunneistani, vaivuin syviin, ihanan joutilaihin unelmiin, rakentelin unissakävijän tavoin rohkeita pilvilinnoja, kohotin korkeuteen, huimaavia torneja kaarruttelin muhkeita kupooleja ja puhaltelin leikkiviä ornamentteja keveästi kuin saippuakuplia.
Minun eläessäni sellaista oudon huumauksen tilaa, joka karkotti luotani aikaisemmat tuttavani ja tuotti vanhemmilleni huolta, avautui vielä paljoa vuolaampana kuin viime vuonna vuoristossa tuo salaperäinen runsauden lähde minussa; unelmissa ja työssä vietettyjen, näennäisesti hukkaan menneiden vuosien hedelmät, salassa kypsyneinä, putoilivat hiljaa ja lempeästi, ja niillä oli tuoksu ja loisto ja ne ympäröivät minut miltei tuskallisella runsaudella, jonka minä vain epäröiden ja epäluuloisena korjasin huostaani. Se alkoi laululla, sitä seurasi viulufantasia, tätä jouhikvartetti, ja kun muutamissa kuukausissa vielä oli tullut lisää muutamia lauluja ja muutamia sinfonialuonnoksia, tunsin että tämä kaikki oli vain alkua ja yritystä ja itsekseni ajattelin suurta sinfoniaa, rohkeimpina hetkinäni jo oopperaakin! Tällä välin kirjottelin aika ajoin nöyriä kirjeitä kapellimestareille ja teattereille, liitin mukaan opettajieni suositukset ja suljin vaatimattomasti itseni heidän muistiinsa ensimäisen paremmanpuoleisen viulunsoittajanpaikan tullessa avoimeksi. Tuli sitten lyhyitä kohteliaita vastauksia, jotka alkoivat sanoilla "hyvin kunnioitettu herra" ja välillä ei tullut vastauksia ollenkaan ja paikkaa en saanut. Silloin olin päivän tai pari pieni ja ryömin kuoreeni, annoin huolellista opetusta ja kirjotin uusia nöyriä kirjeitä. Mutta pian sen jälkeen pälkähti jälleen mieleeni, että minulla vielä oli pää täynnä kirjottamatonta musiikkia, ja tuskin olin jälleen alkanut, niin vaipuivat kirjeet, teatterit, orkesterit, kapellimestarit ja hyvin kunnioitettavat herrat olemattomiin ja minä olin yksikseni, täydessä työssä ja tyytyväisenä.
No, nämä ovat muistoja, joita ei voi kertoa, niinkuin useimpien muistojen laita onkin. Mitä ihminen itsellensä on ja mitä hän kokee, miten hän syntyy ja kasvaa ja sairastuu ja kuolee, se kaikki on kertomatonta. Työtätekevien ihmisten elämä on ikävä, mieltäkiinnittäviä ovat tyhjäntoimittajien elämäkerrat ja kohtalot. Niin rikkaana kuin tuo aika onkin muistissani, en voi kuitenkaan sanoa siitä mitään, sillä olin ulkopuolella seuraelämää. Vain kerran tulin muutamiksi hetkiksi lähelle ihmistä, jota en saata unhottaa. Se oli opettaja Lohe.
Menin kerran, jo myöhäsyksyllä, kävelemään. Kaupungin eteläosaan oli syntynyt vaatimaton huvilakaupunginosa, jossa ei asunut rikasta väkeä, vaan missä pikkusäästäjiä ja eläkkeidennauttijoita eleli pienissä halvoissa taloissa ja yksinkertaisissa puutarhoissa. Taitava nuori rakennusmestari oli tänne rakentanut paljon sievää, jota minäkin nyt kerran lähdin katsomaan.
Oli lämpöinen iltapäivä, siellä täällä tyhjennettiin myöhästyneitä pähkinäpuita, puutarhat ja pienet, uudet talot näyttivät iloisilta auringonpaisteessa. Sievät yksinkertaiset talot miellyttivät minua, katselin niitä sellaisella pintapuolisella mielenkiinnolla, jota nuoret tuntevat tällaista kohtaan, nuoret, joista talon ja kodin ja perheen, levon ja juhlailtojen ajatus vielä on kaukana. Rauhaisa puutarhakatu teki miellyttävän vaikutuksen, astelin hitaasti sitä pitkin ja kävellessäni herätti huomiotani se, että talonomistajien nimet olivat luettavina puutarhojen porteilla olevista pienistä kiiltävistä messinkilevyistä.
Yhdessä näistä kilvistä oli nimi "Konrad Lohe", ja nimi tuntui minusta tutulta. Jäin seisomaan ja miettimään, ja mieleeni muistui, että yksi opettajistani latinakoulussa oli ollut sen-niminen. Ja muutamiksi silmänräpäyksiksi nousi vanha aika jälleen esille, katseli minua kummastuneena ja vyörytti eteeni joukon kasvoja, opettajien ja tovereiden, haukkumanimiä ja juttuja. Ja minun siinä seistessäni ja hymyillen katsellessani messinkitaulua kohosi lähimmän viinimarjapensaan takaa mies, joka oli ollut sinne kumartuneena työhönsä, astui aivan lähelle minua ja katsoi minua kasvoihin.
"Haluatteko päästä sisään minun luokseni?" kysyi hän, ja se oli Lohe, opettaja Lohe, jota me olimme kutsuneet Lohengriniksi.
"Oikeastaan en", sanoin minä ja kohotin hattuani, "en tiennyt että asutte täällä. Olen kerran ollut oppilaitanne."
Hän katsahti minuun terävämmin, silmäili minua ylhäältä alas aina keppiini saakka, muisteli ja sanoi sitten nimeni. Hän ei tuntenut minua kasvoistani, vaan jäykästä jalastani, sillä hän oli luonnollisesti saanut kuulla minua kohdanneesta onnettomuudesta. Nyt pyysi hän minua astumaan sisään.
Hän oli paitahiasillaan ja oli sitonut vihreän puutarhaesiliinan eteensä; hän ei tuntunut lainkaan vanhentuneelta ja näytti erinomaisen kukoistavalta. Astuskelimme edestakaisin pienessä siistissä puutarhassa; sitten vei hän minut avoimelle verannalle, jonne istuuduimme.
"Niin, en olisi teitä enää tuntenut", sanoi hän peittelemättä."Toivottavasti on teillä minusta säilynyt hyvä muisto."
"Ei oikein", sanoin hymyillen. "Te rankaisitte minua kerran sellaisesta, mitä en ollut tehnyt ja selititte vakuutteluni valheeksi. Se oli neljännellä luokalla."
Huolestuneena katsahti hän minuun. "Siitä ette saa olla minulle vihainen, se pahottaa minunkin mieltäni. Opettajille sattuu, huolimatta parhaimmasta tahdostaankin, ettei kaikki suju niinkuin pitäisi, ja vääryys on pian tehty. Tiedän pahempiakin tapauksia. Osaksi sellaisen takia minä virastanikin erosin."
"Vai niin, ettekö enää ole virassa?"
"En enää pitkiin aikoihin. Tulin sairaaksi, ja kun jälleen paranin, olivat mielipiteeni siinä määrässä muuttuneet, että otin eroni. Olin tehnyt parastani ollakseni hyvä opettaja, mutta en kuitenkaan ollut sellainen, sellaiseksi synnytään. Siksi luovuin, ja siitä lähtien on minun ollut hyvä olla."
Sen voi hänestä huomata. Kyselin häneltä vielä lisää, mutta nyt tahtoi hän kuulla minun tarinani, joka oli pian kerrottu. Että minusta oli tullut musiikkimies, ei häntä oikein miellyttänyt; sitä vastoin tunsi hän onnettomuuteni johdosta minua kohtaan ystävällistä ja hellää sääliä, joka ei minulle tuottanut mielipahaa. Varovaisesti koetti hän tutkia, miten minun onnistui lohduttaa itseäni, eikä ollut tyytyväinen puoleksi vältteleviin vastauksiini. Salaperäisin elein ja ilmein antoi hän epäröiden ja kuitenkin kärsimättömästi, arkoja kiertoteitä kulkien, minun ymmärtää, että hän tiesi lohdutuksen, täydellisen viisauden, joka oli jokaiselle vakaasti etsivälle avoin.
"Tiedän", sanoin, "tarkotatte raamattua."
Herra Lohe nauroi viekkaasti. "Raamattu on hyvä, se on tie tietoon.Mutta se ei ole tieto itse."
"Ja mikä se sitten on, tieto itse?"
"Sen löydätte helposti, jos tahdotte. Annan teille mukaan jotain luettavaa, siinä on alkeet. Oletteko koskaan kuullut Karman opista?"
"Karman? En, mitä se on?"
"Sen saatte nähdä, odottakaa!" Hän riensi juoksujalkaa pois ja viipyi hetkisen, millä aikaa minä istuin kummastuneena epävarmassa odotuksen tilassa ja katselin puutarhaan, missä kääpiöhedelmäpuut seisoivat moitteettomissa riveissä. Pian tuli Lohe jälleen juosten takaisin. Säteillen katsoi hän minuun ja ojensi minua kohti kirjasta, jossa salaperäisten kiemurakoristeiden keskellä oli päällekirjoitus: "Teosofinen katkismus alottelijoille".
"Ottakaa tämä mukaanne!" pyysi hän. "Voitte pitää sen, ja kun tahdotte tutkia enemmältä, voin lainata teille lisää. Tämä on vain alkeita. Tätä oppia minä saan kiittää kaikesta. Sen avulla minä olen tullut sielultani ja ruumiiltani terveeksi ja toivon että tekin tulette."
Otin pienen kirjan ja panin sen taskuuni. Hän seurasi minua puutarhan lävitse kadulle saakka, sanoi ystävällisesti hyvästi ja pyysi minua tulemaan pian uudelleen. Katsoin häntä kasvoihin, ne olivat hyvät ja iloiset, ja minusta tuntui siltä, ettei vahingoittaisi, vaikka kerran koettelisikin sellaiseen onneen vievää tietä. Niin läksin kotia, kirja taskussani, uteliaana päästäkseni ottamaan ensimäisiä askeleita tällä autuuden polulla.
Otin ne askeleet kuitenkin vasta muutamien päivien kuluttua. Kotimatkalla vetivät nuotit jälleen voimakkaasti minua puoleensa, syöksyin työni kimppuun ja uin musiikissa, kirjotin ja soitin, kunnes myrsky täksi kerraksi oli raivonnut loppuun ja minä siivona palasin jälleen jokapäiväiseen elämään. Silloin tunsin pian tarvetta ryhtyä tutkiskelemaan uutta oppia ja istuuduin pikku kirjasen ääreen, jonka luulin pian ennättäväni sulattaa.
Mutta niin helposti ei se käynyt. Pikku kirjanen paisui käsissäni ja osottautui lopulta sulattamattomaksi. Se alkoi kauniilla ja viehättävällä johdannolla erilaisista viisauteen vievistä teistä, joista jokaisella sanottiin olevan ansionsa, sekä niiden teosofisesta veljeydestä, jotka vapaina pyrkivät tietoon ja sisäiseen täydellisyyteen, joille jokainen usko on pyhä ja jokainen polku valoa kohti tervetullut. Sitten seurasi maailmanjärjestelmä, kosmogonia, jota en ymmärtänyt, maailman jako eri "tasankoihin" ja historian jako ihmeellisiin, minulle tuntemattomiin aikakausiin, joissa myöskin mereen vajonneella Atlantis-maalla oli oma osansa. Jätin tämän kaiken lopulta omaan varaansa ja siirryin seuraaviin lukuihin; niissä oli esitettynä oppi uudestasyntymisestä, jota paremmin ymmärsin. Kuitenkaan ei minulle oikein selvinnyt, tahtoiko tämä kaikki olla mytologiaa ja runollista tarua, vaiko sananmukaisesti otettavaa totuutta. Sen tarkotus näytti olevan käydä jälkimäisestä, mikä ei oikein tahtonut mennä minuun. Sitten seurasi oppi Karmasta. Huomasin sen olevan kausaliteettikin uskonnollista kunnioitusta, joka miellytti minua aika lailla. Ja sitten mentiin yhä eteenpäin. Huomasin pian kyllä varsin hyvin, että koko oppi saattoi tuottaa lohdutusta ja olla korvaamaton aarre vain sille, joka otti sen mahdollisimman sananmukaisesti ja vilpittömästi uskoi siihen. Kelle se, niinkuin minulle olisi osittain kaunis, osittain kömpelö vertauskuva, mytologisen maailmanselityksen koe, se saattoi tosin siitä oppia ja antaa sille arvoa, mutta ei saada siitä elämää ja voimaa. Saattoi kenties olla teosofi arvokkaalla ja henkevällä tavallakin, mutta tuo täyspätöinen lohdutus viittoi vain niille, jotka olivat yksinkertaisesti uskovia, hengettömiä teosofeja.
Kävin kuitenkin vielä useasti opettaja Lohen luona, joka kaksitoista vuotta sitten oli rääkännyt minua kreikalla ja nyt tällä toisella tavalla, vaikkakin yhtä huonolla menestyksellä, koetti olla opettajani ja johdattajani. Ystäviä ei meistä tullut, mutta minä kävin mielelläni hänen luonansa; hän oli pitkät ajat ainoa ihminen, jonka kanssa puhelin tärkeistä elämäni kysymyksistä. Tällöin tulin kyllä siihen kokemukseen, ettei tällaisella puhumisella ole mitään arvoa ja että se parhaissa tapauksissa voi viedä joihinkin opettavaisiin sananlaskuihin; kuitenkin oli minusta tämä uskovainen mies, jonka kirkko ja tiede olivat jättäneet kylmäksi ja joka nyt elämänsä loppupuolella naivissa uskossaan merkilliseen oppiin tunsi rauhaa ja koki uskonnon ihanuutta, liikuttava ja miltei kunnianarvoisa.
Kaikista ponnistuksistani huolimatta on tämä tie minulle pysynyt kulkemattomana aina tähän päivään saakka, ja minä tunnen hurskaita, johonkin uskoon kiintyneitä ja tyydytyksen löytäneitä ihmisiä kohtaan ihailevaa myötätuntoa, johon he puolestaan eivät voi vastata.
4.
Sinä lyhyenä aikana, jonka vierailuni hurskaan teosofin ja hedelmänviljelijän luona kestivät, sain eräänä päivänä pienen rahalähetyksen, jonka lähtöperä oli minulle hämärä. Sen oli lähettänyt eräs tunnettu pohjois-saksalainen konserttitoimisto, jonka kanssa en kuitenkaan ollut koskaan joutunut tekemisiin. Tiedusteluni johdosta ilmotettiin minulle, että summa oli lähetetty herra Heinrich Muothin määräyksestä palkkioksi siitä, että Muoth kuudessa konsertissa oli esittänyt erään minun säveltämäni laulun. Nyt kirjotin Muothille, kiitin häntä ja pyysin saada lähempiä tietoja. Ennen kaikkea olisin halunnut mielelläni kuulla, miten lauluni oli konserteissa vastaanotettu. Muothin konserttimatkasta olin tosin kuullut ja kerran tai pari lukenut siitä sanomalehtiuutisia, mutta minun laulustani ei niissä ollut puhetta. Kuvailin kirjeessäni yksinään elävän perinpohjaisuudella elämääni ja työtäni ja liitin erään uusista lauluistani mukaan. Sitten odottelin pari, kolme, neljä viikkoa vastausta, ja vihdoin kun tämä jäi tulematta, unohdin koko asian jälleen. Yhä vielä kirjottelin miltei joka päivä jotain uutta, sillä musiikin suoni kumpuili minussa vuolaana. Mutta väliaikoina olin veltto ja tyytymätön, tuntien antaminen oli minusta hirveän vaikeata, tunsin etten sitä enää kauan kestäisi.
Oli minulle senvuoksi kuin vapahdus ilkeästä lumouksesta, kun vihdoin kuitenkin tuli kirje Muothilta. Hän kirjotti:
"Hyvä herra Kuhn! Kirjeiden sepittäminen ei ole mielityötäni, sen vuoksi annoin teidän kirjeenne olla sinällänsä, koskei minulla oikeastaan ollut siihen mitään uutta vastattavaa. Mutta nyt voin tehdä todellisia ehdotuksia. Olen nyt kiinnitetty tänne R:n oopperaan, ja olisi mainiota, jos tekin tulisitte. Te voisitte aluksi toimia täällä toisen viulun soittajana; kapellimestari on järkevä ja vapaamielinen mies, vaikka onkin tavoiltaan murjaani. Todennäköisesti tarjoutuu myöskin tilaisuus saada jotain teidän musiikistanne täällä esitetyksi; meillä harrastetaan hyvää kamarimusiikkia. Lauluista olisi myös yhtä ja toista sanottavaa; muun muassa on olemassa kustantaja, joka tahtoisi lunastaa ne. Mutta kirjottaminen on niin pitkäveteistä, tulkaa itse. Mutta nopeasti, ja paikan johdosta sähköttäkää, sillä asialla on kiire. Muoth."
Näin tulin minä äkkiä temmatuksi erakkoelämästäni ja hyödyttömyydestäni ja kuljin jälleen elämän virran ajamana, minulla oli jälleen toiveita ja huolia, pelkäsin ja iloitsin. Mikään ei ollut minua pidättämässä, ja vanhempani iloitsivat nähdessään minun pääsevän alkuun ja ottavan ensimäisiä ratkaisevia askeleitani elämässä. Sähkötin viipymättä, ja kolmea päivää myöhemmin olin R:ssa Muothin luona.
Olin ottanut asunnon eräässä hotellissa ja käynyt häntä tapaamassa, mutta en löytänyt häntä kotoa. Nyt saapui hän hotelliin ja ilmestyi odottamatta eteeni. Hän ojensi minulle kätensä mitään kyselemättä ja kertomatta ja olematta lainkaan kiihottunut samalla tavalla kuin minä. Hän oli tottunut mukautumaan olosuhteihin ja ottamaan aina vain nykyhetken vakavasti ja siinä elämään. Hän antoi minulle tuskin aikaa pukeutua ja vei minut suoraa päätä kapellimestari Rösslerin luokse.
"Tässä on herra Kuhn", sanoi hän.
Rössler nyökäytti hiukan päätään. "Sangen hauskaa. Mitä haluatte?"
"No", huudahti Muoth, "siinä on uusi toinen viulumme."
Kapellimestari katsoi minuun kummastuneena, kääntyi sitten jälleen laulajaan ja sanoi karkeasti: "Siitä ette te minulle virkkanut sanaakaan, että mies on raajarikko. Tarvitsen ehjäruumiisia ihmisiä."
Minulle nousi veri kasvoihin, mutta Muoth pysyi rauhallisena. Hän vain nauroi. "Pitääkö hänen sitten tanssia, Rössler? Luulin hänen tehtävänään olevan soittaa viulua. Jollei hän siihen pysty, täytyy meidän lähettää hänet takaisin. Mutta ensiksi sentään koettelemme."
"No, minun puolestani kyllä, hyvät ihmiset. Herra Kuhn, tulkaa huomenna varhain minun luokseni, noin yhdeksän jälkeen. Tänne asuntooni. Olette närkästynyt, jalkanne takia? Niin, sen asian olisi Muoth voinut ilmottaa minulle ennakoltakin. No, saamme nähdä. Näkemiin."
Pois mennessämme moitin Muothia. Hän kohautti olkapäitään ja sanoi, että jos hän heti ennakolta olisi maininnut ruumiinviastani, olisi kapellimestari tuskin suostunut, mutta nyt minä kerta kaikkiaan olin saapunut, ja jos Rössler edes jossain määrin olisi minuun tyytyväinen, saisin pian oppia tuntemaan häntä paremmilta puolilta.
"Mutta miten ylipäänsä saatoitte suositella minua", kysyin, "ettehän lainkaan tiedä, osaanko mitään."
"Se on teidän asianne. Ajattelin että se kyllä sujuu, ja sen se tekeekin. Te olette niin arkaa lajia, ettette milloinkaan mihinkään ryhtyisi, ellei teille toisinaan antaisi pientä työnnähdystä. Siinä oli yksi, jatkakaa vain matkaanne! Pelätä teidän ei tarvitse. Teidän edeltäjänne ei kelvannut juuri mihinkään."
Vietimme illan hänen asunnossaan. Nytkin oli hän vuokrannut muutamia huoneita kaukaa laitakaupungilta, puistojen ja hiljaisuuden keskestä; hänen valtaisen suuri koiransa hyökkäsi häntä vastaan, ja tuskin olimme ennättäneet istuutua ja lämmetä, niin soi kello ja sisään tuli hyvin kaunis, korkeakasvuinen nainen, joka piti meille seuraa. Se oli sama ilmakehä kuin ennenkin, ja hänen rakastettunsa oli jälleen moitteeton, ruhtinaallinen kaunotar. Hän näytti pitävän tätä kanssakäymistään kauniiden naisten kanssa mitä luonnollisimpana seikkana, ja minä katselin tätä uutta olentoa osanotolla ja sillä viehätyksellä, jota aina olen tuntenut rakastettavien naisten lähistössä ja jossa kai jonkun verran oli kateutta mukana, minä kun rampoine jalkoineni yhä sain kulkea toivottomana ja lemmettömänä.
Kuten ennenkin niin tälläkin kerralla Muothin luona syötiin ja juotiin hyvin, hän käyttäytyi meitä kohtaan yhtä väkivaltaisesti rajussa, salaperäisen painostavassa iloisuudessaan, ja tempasi meidät kuitenkin mukaansa. Hän lauloi ihmeellisesti ja hän esitti myöskin erään minun lauluni, ja meistä kolmesta tuli ystävät, me lämpenimme ja lähestyimme toisiamme, katsoimme toisiamme peittelemättömästi silmiin ja viivyimme yhdessä niin kauan kuin lämpö hehkui meissä. Kookas nainen, jonka nimi oli Lotte, veti minua lempeän ystävällisesti puoleensa. Ei ollut enää ensikertaa, jolloin kaunis ja rakastunut nainen lähestyi minua säälien ja ihmeellisen luottavaisesti, ja tälläkin kerralla se minulle tuotti samalla sekä iloa että tuskaa; tämä sävel oli kuitenkin minulle jo ennestään hiukan tuttu, enkä ottanut sitä kovin vakavasti. Minulle on vielä monasti sattunut, että rakastunut nainen on kunnioittanut minua erikoisella ystävällisyydellään. He pitivät minua kaikki yhtä kykenemättömänä mustasukkaisuuteen kuin rakkauteenkin, lisäksi tuli sääli, ja niin lähestyivät he minua puoleksi äidillisellä ystävällisyydellä.
Valitettavasti en ollut sellaisiin suhteihin vielä lainkaan harjaantunut enkä vielä saattanut läheltä katsella lemmen onnea ajattelematta samalla hiukan itseänikin ja sitä että minäkin oikeastaan sentään olisin mielelläni kerran tahtonut kokea samanlaista. Se hiukan vähensi iloani, mutta kuitenkin oli tämä miellyttävä iltahetki, jonka vietin kauniin naisen ja synkänhehkuvan, voimakkaan ja rajun miehen kanssa, joka minusta piti ja huolehti ja kuitenkaan ei voinut minulle osottaa rakkauttaan toisin kuin hän sitä osotti naisillekin, väkivaltaisesti ja oikullisesti.
Kun tyhjensimme viimeistä pikaria jäähyvästiksi, nyökäytti hän minulle päätään ja sanoi: "Oikeastaan pitäisi minun nyt esittää teille veljenmaljan tyhjentämistä, eikö totta? Tekisinkin sen mielelläni. Mutta jätämme sen sikseen, voimme olla näinkin. Aikaisemmin oli minulla tapana heti sinutella jokaista, joka minua miellytti, mutta se ei ole hyvä ainakaan virkaveljien kesken. Olen kuitenkin myöhemmin joutunut riitoihin kaikkien kanssa."
Tällä kertaa ei osakseni tullut happamanmakeata onnea saattaa ystäväni rakastajatar kotiansa, hän jäi sinne, ja minusta olikin parempi niin. Matka, käynti kapellimestarin luona, jännitys huomispäivän johdosta, uudelleen Muothin kanssa alkanut seurustelu, kaikki oli tehnyt minulle hyvää. Huomasin vasta nyt, miten ujoksi ja ihmisaraksi olin käynyt tuon pitkän, yksin vietetyn vuoden kuluessa ja tunsin mielihyvällä jälleen toimivani ihmisten joukossa, jälleen kuuluvani maailmaan.
Varhain seuraavana aamuna saavuin kapellimestari Rösslerin luokse. Tapasin hänet aamunutussa ja parta ajelemattomana; hän lausui kuitenkin minut tervetulleeksi ja kehotti minua soittamaan, ystävällisemmin kuin eilen, asettaen eteeni kirjoitettuja nuotteja ja itse istuutuen pianon ääreen. Soitin parhaani mukaan; kuitenkin tuotti huonosti kirjoitettujen nuottien lukeminen minulle hiukan vaivaa. Kun olimme lopussa, pani hän mitään sanomatta eteeni toisen nuottilehden, joka minun piti, soittaa ilman säestystä, ja sitten kolmannen.
"Hyvä on", sanoi hän. "Nuottien lukemiseen täytyy teidän vielä hiukan enemmän tottua. Tulkaa tänä iltana teatteriin; teen teille sijaa, jotta voitte soittaa toverinne vieressä, joka tähän saakka yksinään on vaivoin täyttänyt tehtäväänsä. Aika tulee olemaan hiukan täpärä. Silmäilkää edeltäpäin huolellisen puoleisesti nuotteja, tänään ei ole lainkaan harjotusta. Annan teille lapun, joka mukananne te menette teatteriin kello yhdentoista tienoissa noutamaan nuotit."
En vielä oikein ollut selvillä siitä, mistä tuuli puhalsi, mutta huomasin, ettei tämä mies pitänyt kyselyistä, ja menin. Teatterissa ei kukaan tahtonut tietää mitään nuoteista ja ottaa kuunnellakseen mitä minulla oli asiaa; en ollut koko menoon vielä tottunut ja jouduin neuvottomaksi. Silloin lähetin pikalähetin Muothin luokse, hän saapui, ja heti sujui kaikki aivan erinomaisesti. Ja illalla soitin ensi kertaa teatterissa, huomaten kapellimestarin pitävän minua tarkasti silmällä. Seuraavana päivänä sain paikan.
Niin omituinen on ihminen, että minut keskeltä uutta elämää ja täyttyneitä toiveita monasti valtasi nopeasti ohimenevä, vain kevyesti ja ikäänkuin harsojen takaa tuntuva koti-ikävä, yksinäisyyden, niin, jopa päivien yksitoikkoisuuden ja tyhjyyden kaipuu. Silloin tuntui minusta kotikaupungissa vietetty aika, jonka ikävästä yksitoikkoisuudesta olin lähtenyt niin kiitollisena, ikäänkuin joltakin kaipaamisen arvoiselta; nimenomaan ajattelin todellisella kaipuulla vuoristossa kaksi vuotta sitten viettämiäni viikkoja. Luulin tuntevani, ettei minun osakseni ollut määrätty menestys ja onni, vaan heikkous ja sortuminen elämässä, ja että ilman näitä synkkiä varjoja luomisen lähde minussa kumpuaisi hitaampana ja niukempana. Tosiaankaan ei ensi aluksi ollut puhettakaan luovan työn hiljaisista hetkistä. Ja muuten voidessani hyvin ja viettäessäni täyteläistä elämää luulin yhä kuulevani, mitenkä salainen lähde syvällä sisimmässäni hiljaa valittaen kohisi.
Orkesterissa soittaminen tuotti minulle iloa, istuin ahkerasti partituurien ääressä ja pyrin halukkaasti yhä eteenpäin tällä alalla. Hitaasti opin käytännöllisesti sen, minkä tähän saakka olin tuntenut ainoastaan teoreettisesti ja etäältä, yksityisten soittimien laadun, sävyn ja merkityksen alhaalta ylös saakka, kuulin ja tutkiskelin sen ohella näyttämömusiikkia ja toivoin yhä vakavammin sitä aikaa, jolloin uskaltaisin ryhtyä säveltämään omaa oopperaa.
Tuttavallinen seurusteluni Muothin kanssa, joka oli yksi oopperan ensimäisiä ja kunnioitetuimpia taiteilijoita, saattoi minut nopeasti lähemmäksi kaikkea ja hyödytti minua paljon. Mutta vertaisteni, orkesteritoverien joukossa, oli se minulle vahingoksi; ei syntynyt sitä avoimen ystävällistä suhdetta, jota olin toivonut. Vain orkesterimme ensimäisen viulun soittaja, Teiser niminen steiermarkilainen, lähestyi minua ja tuli ystäväkseni. Hän lienee ollut noin kymmentä vuotta vanhempi minua, vaatimaton, avomielisen näköinen mies, jolla oli hienopiirteiset, lempeät ja herkästi punehtuvat kasvot ja joka oli hämmästyttävän musikaalinen, omaten nimenomaan uskomattoman herkän ja tarkan korvan. Hän oli yksi niitä, jotka löytävät taiteesta tyydytyksen, tahtomatta itse näytellä mitään osaa. Hän ei ollut mikään esittävä taiteilija eikä myöskään ollut milloinkaan säveltänyt, hän soitti tyytyväisenä viuluaan ja tunsi vilpitöntä iloa siitä, että taisi ammattinsa perinpohjin. Jokaisen alkusoiton tunsi hän perinpohjaisesti, miltei paremmin kuin joku johtaja, ja milloin tuli loistokohta tai joku erikoinen hienous, milloin joku erikoinen soitin kauniisti ja omituisesti esiintyi muiden joukosta, silloin hän säteili ja nautti enemmän kuin kukaan muu. Hän käytteli miltei kaikkia soittimia, niin että minulla oli joka päivä häneltä, kysymistä ja oppimista.
Kuukausimääriin emme puhuneet keskenämme muista kuin ammattiasioista, mutta minä pidin hänestä ja hän huomasi, että minä todenteolla pyrin oppimaan jotain; siten syntyi meidän keskemme myötätuntoisuus, josta ei enää paljoa puuttunut ystävyyteen. Lopulta sitten kerroin hänelle viulusonaatistani ja pyysin häntä kerran soittamaan sitä kanssani. Hän suostui ystävällisesti ja tuli määrättynä päivänä asuntooni. Valmistaakseni hänelle pienen ilon olin hankkinut hänen kotiseutunsa viiniä; sitä joimme lasillisen, minkä jälkeen asetin nuotit hänen eteensä, ja me aloimme. Hän soitti erinomaisesti suoraapäätä nuoteista, mutta äkkiä hän taukosi ja antoi jousensa vaipua.
"Mutta Kuhn", sanoi hän, "tämähän on hiton kaunista musiikkia. Sitä en soita näin vain umpimähkää, sitä täytyy ensin tutkia. Otan nuotit mukaani kotia. Saanko?"
Sen hänelle lupasin, ja kun hän tuli takaisin, soitimme sonaatin alusta loppuun, kahteen kertaan, ja kun olimme päättäneet, löi hän minua olalle ja huudahti: "Te pikku kettu! Esiinnytte aina kuin joku pojannaskali, ja salaa teette tällaisia! Enhän tahdo sanoa paljoa, kun en ole professori, mutta vietävän kaunista se on!"
Ensimäisen kerran nyt teostani kiitti joku, johon todella luotin. Näytin hänelle kaiken muunkin, myöskin laulut, jotka parhaillaan olivat painossa ja ilmestyivät pian sen jälkeen. Mutta että olin ollut kyllin rohkea ajattelemaan oopperankin säveltämistä, sitä en kuitenkaan uskaltanut sanoa hänelle.
Tähän muuten niin miellyttävään aikaan pelästytti minua pieni tapaus, jota en milloinkaan ole saattanut unhottaa. Muothin luona, missä kävin ahkerasti, en ollut enää kotvaan aikaan tavannut kaunista Lottea, mutta en sen johdosta ollut ajatellut sitä enkä tätä, sillä hänen rakkausjuttuihinsa en tahtonut sekaantua, vaan mieluummin olla niistä kokonaan tietämättä. Sen vuoksi en ollut häneltä milloinkaan tiedustellut asian laitaa, ja muuten ei hän milloinkaan puhunut kanssani näistä seikoista.
Eräänä iltapäivänä istuin huoneessani silmäillen erästä partituuria. Ikkunalla nukkui musta kissani auringonpaisteessa, koko talossa oli aivan hiljaista. Silloin kävi ulko-ovi, joku astui sisään, vaihtoi muutamia sanoja asuntoni emännän kanssa ja tuli minun oveani kohti, jolle heti kolkutettiin. Menin avaamaan, ja sisään astui kookas, hienopukuinen nainen, jonka kasvot olivat harson peitossa ja joka sulki heti oven jälkeensä. Hän astui pari askelta huoneessa, veti syvään henkeään ja otti vihdoin harson pois. Tunsin Lotten. Hän näytti kiihottuneelta, ja aavistin heti, miksi hän oli tullut. Pyynnöstäni istuutui hän; hän oli ojentanut minulle kätensä, mutta ei ollut vielä virkkanut sanaakaan. Kun hän huomasi minun hämilläoloni, näytti hän tuntevan helpotusta, ikäänkuin olisi hän pelännyt, että minä lähettäisin hänet heti takaisin.
"Heinrich Muothinko vuoksi?" kysyin vihdoin.
Hän nyökytti päätään. "Tiesittekö jotain?"
"En tiedä mitään, arvelin vain."
Hän katsoi minua silmiin, kuten sairas lääkäriä, oli vaiti ja riisui hitaasti hansikkaat käsistään. Äkkiä nousi hän ylös, pani molemmat kätensä minun olkapäilleni ja tuijotti minuun suurin silmin:
"Mitä pitää minun tehdä? Hän ei ole milloinkaan kotona, hän ei kirjota minulle milloinkaan, hän ei edes avaa kirjeitäni! Kolmeen viikkoon en ole saanut kertaakaan puhua hänen kanssaan. Eilen olin siellä; tiedän hänen olleen kotona, mutta hän ei avannut. Ei edes koiraansa viheltänyt hän takaisin; se repi minulta vaatteet, sekään ei enää tahdo tuntea minua."
"Onko teillä sitten ollut riitaa hänen kanssaan?" kysyin, jotten istuisi aivan äänettömänä.
Hän nauroi. "Riitaa? Voi, riitaa meillä kyllä on ollut alusta alkaen! Siihen olin jo tottunut. Ei, viime aikoina oli hän jopa kohteliaskin, ja se minusta alusta alkaen oli epäillyttävää. Kerran ei hän ollut kotona, pyydettyään minua tulemaan, ja kerran ilmotti hän itse tulevansa, eikä tullut. Lopulta hän kerran minua teitittelikin! Voi, jospa hän ennemmin sentään olisi taas lyönyt minua!"
Pelästyin kovasti. "Lyönyt…?"
Hän nauroi jälleen. "Ettekö tiennyt sitä? Voi, hän löi minua monasti, mutta ei nyt enää pitkiin aikoihin. Hänestä on tullut kohtelias, hän teititteli minua, ja nyt ei hän enää tunne minua. Hänellä on toinen, niin luulen. Sen vuoksi tulin. Sanokaa se minulle, pyydän teitä! Onko hänellä toinen! Te tiedätte sen! Teidän täytyy se tietää!"
Ennenkuin ennätin torjua, oli hän tarttunut molempiin käsiini. Olin kuin kangistunut, ja niin mielelläni kuin halusinkin vapautua hänestä ja tehdä kohtauksemme niin lyhyeksi kuin mahdollista, olin kuitenkin miltei iloinen sen johdosta, ettei hän antanut minulle lainkaan suunvuoroa, sillä en olisi tiennyt mitä sanoa.
Hän oli tyytyväinen sen johdosta että minä häntä kuuntelin ja hän pyysi, kertoi ja valitti kiihkeän intohimoisesti. Mutta minä katselin yhä noihin kyyneleisiin, kypsyneihin, kauniisiin kasvoihin enkä voinut ajatella muuta kuin: "Muoth on lyönyt häntä!" Olin näkevinäni hänen nyrkkinsä, ja minua kauhistutti tuo mies ja tuo nainen, jolla lyöntien ja halveksumisen ja hylkäämisen jälkeenkään ei näyttänyt olevan muuta ajatusta eikä toivomusta, kuin löytää jälleen tie hänen luokseen ja takaisin samoihin nöyryytyksiin.
Vihdoinkin tulva tyrehtyi, Lotte puhui hitaammin, näytti olevan hämillään ja tajuavan aseman sekä vaikeni vihdoin. Samalla irrotti hän kätensä minun käsistäni.
"Hänellä ei ole ketään toista", sanoin hiljaa, "ainakaan en minä tiedä mitään sellaisesta enkä myöskään sitä usko."
Hän katsoi minuun kiitollisena.
"Mutta auttaa en teitä voi", jatkoin. "En koskaan puhu hänen kanssaan tällaisista asioista."
Olimme molemmat hetkisen aikaa ääneti. Minun täytyi ajatella Marionia, kaunista Marionia ja tuota iltaa, jolloin olin kävellyt hänen rinnallaan töhnin puhaltaessa ja jolloin hän niin urhoollisesti oli pitänyt rakastettunsa puolta. Oliko hän lyönyt tätäkin? Ja juoksiko tämäkin yhä hänen jäljessään?
"Miksi oikeastaan tulitte minun luokseni?" kysyin.
"En tiedä; jotain minun täytyi tehdä. Ettekö luule hänen enää lainkaan ajattelevan minua? Te olette hyvä ihminen, te autatte minua! Te voisitte toki kerran koettaa, kerran kysyä, puhua hänelle minusta…"
"Ei, sitä en voi. Jos hän teitä vielä rakastaa, tulee hän itse jälleen luoksenne. Ja ellei, niin silloin — — —"
"Mitä silloin?"
"Silloin unohtakaa hänet, hän ei ansaitse sitä, että te niin suuresti nöyryytätte itseänne."
Silloin naurahti hän äkkiä.
"Voi teitä! Mitä tiedätte te rakkaudesta!"
Hän on oikeassa, ajattelin, mutta se koski minuun kuitenkin. Vaikka lempi ei ollut löytänytkään tietä luokseni, vaikka seisoinkin syrjässä, mikä velvollisuus minun oli olla toisten uskottuna ja auttajana? Säälin naista, mutta halveksin häntä vielä enemmän. Jos rakkaus oli tätä, vuoroin julmuutta ja vuoroin nöyryytystä, silloin oli parempi elää ilman rakkautta.
"En tahdo riidellä", sanoin kylmästi. "En ymmärrä sen luontoista rakkautta."
Lotte kietoi harson jälleen kasvoilleen.
"Minä lähdenkin jo."
Nyt hän jälleen säälitti minua, mutta enhän voinut antaa tuon hullun kohtauksen alkaa uudelleen; sen vuoksi olin ääneti ja avasin hänelle oven, jota kohti hän astui. Saatoin hänet ohi uteliaan emännän portaille saakka; siellä kumarsin hänelle, ja hän meni sanomatta enää mitään ja minuun katsomatta.
Surullisena silmäilin hänen jälkeensä enkä päässyt pitkään aikaan irti hänen kuvastaan, joka yhä oli silmieni edessä. Olinko minä tosiaankin aivan toisenlainen ihminen, kuin kaikki nuo muut, kuin Marion, kuin Lotte, kuin Muoth? Oliko tuo tosiaankin rakkautta? Näin heidän kaikkien, noiden intohimon ihmisten, hoippuvan kuin myrskyjen heitteleminä ja ajautuvan epävarmuutta kohti, miehen tänään halun ja huomenna kyllästymisen kiusaamana, synkästi rakastaen ja häikäilemättä siteitä katkaisten, ei mistään viehtymyksestään varmana eikä mistään lemmestään iloitsevana, ja naiset hurmautuneina, loukkauksia ja lyöntejä sietäen, vihdoin hyljättyinä ja kuitenkin yhä hänessä riippuen, mustasukkaisuuden ja halveksitun rakkauden alentamina, uskollisina kuin koirat. Tuona päivänä jälleen kerran sangen pitkistä ajoista minä itkin. Vuodatin tahtomattani kiukkuisia kyyneleitä näiden ihmisten vuoksi, ystäväni Muothin, elämän ja rakkauden vuoksi, ja hiljaisempia, salaisia kyyneleitä itseni vuoksi, minun, joka elin kaiken tuon keskellä ikäänkuin toisessa tähdessä, joka en ymmärtänyt elämää, joka kaipasin rakkautta ja jonka kuitenkin täytyi sitä peljätä.
Heinrich Muothin luona en enää pitkään aikaan ollut käynyt. Hän saavutti näihin aikoihin riemuvoittoja Wagner-laulajana ja häntä alettiin pitää "tähtenä". Samaan aikaan minäkin vaatimattomasti astuin julkisuuteen. Lauluni ilmestyivät painosta ja saivat ystävällisen vastaanoton, ja kaksi kamarimusiikkisävellystäni esitettiin konserteissa. Ystävieni taholta sain hiljaista tunnustusta, kritiikki pysyi vielä ääneti odottavalla kannalla tai kohteli minua lempeästi vasta-alkajana.
Olin paljo viulunsoittaja Teiserin seurassa, hän piti minusta ja kiitteli teoksiani ystävän ilolla, ennusti minulle suurta menestystä ja oli aina valmis soittamaan kanssani. Kuitenkin puuttui minulta jotain. Tunsin kaipaavani Muothin luokse, mutta vältin häntä yhä. Lottesta en kuullut enää mitään. Miksi en ollut tyytyväinen? Moitin itseäni siitä, ett'ei uskollisen kelpo Teiserin seura minulle riittänyt. Mutta hänessäkin kaipasin jotain. Hän oli minusta liian iloinen, liian aurinkoinen, liian tyytyväinen, hän ei näyttänyt tuntevan mitään syvyyksiä. Muothista ei hänellä ollut hyvää sanottavana. Monasti teatterissa, kun Muoth lauloi, katsoi hän minuun ja kuiskasi: "Näetkö, miten hän taas hutiloi! Hän on jo aivan pilalla! Mozartia ei hän milloinkaan laula; hän kyllä tietää, miks'ei." Minun täytyi myöntää hänen olevan oikeassa, enkä kuitenkaan tehnyt sitä täydestä sydämestäni, riipuin yhä vielä kiinni Muothissa, enkä kuitenkaan osannut häntä puolustaa. Muothissa oli jotain, mitä Teiserillä ei ollut, mitä hän ei tuntenut ja mikä minut liitti Muothiin. Se oli ikuinen ikävä, kaipuu ja tyytymättömyys. Ne minut ajoivat opintoihin ja työhön, ne minut saivat tarttumaan kiinni ihmisiin, jotka olivat liukuneet käsistäni, juuri niinkuin Muothinkin, jota tämä sama tyytymättömyys kannusti ja kiusasi. Säveltäminen oli aina oleva kutsumukseni, sen tiesin, mutta halusin myöskin kerran saada luoda onnen ja yltäkylläisyyden ja häiritsemättömän ilon tunteesta enkä aina vain kaipauksesta ja sydämen orpoudesta. Ah, miksi ei minua tehnyt onnelliseksi se, minkä kuitenkin toki omistin, musiikkini? Ja miks'ei Muoth ollut onnellinen siitä, mitä hän omisti, rajusta elinvoimastaan ja naisistansa?
Teiser oli onnellinen, häntä ei vaivannut mikään saavuttamattoman kaipuu. Hänellä oli lempeä, epäitsekäs ilonsa taiteesta, jolta hän ei vaatinut yhtään enempää, kuin mitä se hänelle antoi, ja ulkopuolella taidetta oli hän vielä tyytyväisempi, silloin tarvitsi hän vain pari ystävällistä sielua, kenties sattumalta lasillisen viiniä ja lomapäivinään huviretken maalle, sillä hän oli innostunut matkailija. Jos teosofien opissa oli jotain paikkansa pitävää, niin täytyi tämän miehen olla jo miltei täydellinen, niin hyvä hän oli olemukseltaan ja niin vähän antoi hän intohimon ja tyytymättömyyden päästä sydämeensä. Kuitenkaan en olisi tahtonut olla hänen kaltaisensa. En tahtonut olla kukaan muu, tahdoin pysyä omassa kuoressani, joka kuitenkin monasti oli minulle liian ahdas. Aloin tuntea itsessäni voimaa sen jälkeen kuin teokseni hiljalleen alkoivat vaikuttaa, ja olin jo tulemassa ylpeäksi. Joku ihmisten luokse johtava silta täytyi minun löytää, minun täytyi jollain tavalla voida elää heidän joukossaan, olematta aina alakynnessä. Jollei ollut muuta tietä, saattoi kenties musiikkini johtaa minut siihen. Elleivät he rakastaneet minua, täytyisi heidän rakastaa minun teoksiani.
Sellaisista hulluista ajatuksista en päässyt irti. Ja kuitenkin olin valmis antautumaan, uhraamaan itseni, kun vain joku olisi tahtonut minut saada, kun vain joku olisi todella ymmärtänyt minua. Eikö musiikki ollut maailman salainen laki, eivätkö maat ja tähdet kulkeneet harmonisesti ratojaan? Ja minunko piti jäädä yksin, olla löytämättä ihmistä, jonka olemus sointui yhteen omani kanssa?
Vuoden olin näin elänyt vieraassa kaupungissa. Paitsi Muothia, Teiseriä ja johtaja Rössleriä oli minulla aluksi ollut sangen vähän seuraa, mutta viime aikoina olin joutunut suurempiin seurapiireihin, jotka eivät minua viehättäneet, mutta eivät myöskään olleet minulle vastenmielisiä. Sen johdosta että kamarimusiikkisävellyksiäni oli esitetty konserteissa, olin tullut tuttavaksi myöskin ulkopuolella teatteria olevien musiikkimiesten kanssa; kannoin nyt pikku piirissäni hiljaa kasvamassa olevan maineen miellyttävää kuormaa, näin että minut tunnettiin ja huomattiin. Kaikesta maineesta on se suloisinta, jolla ei vielä ole takanaan suurta menestystä, joka ei vielä herätä kateutta, ei vielä eristä. Kulkee mukanaan tietoisuus siitä, että tulee siellä täällä huomatuksi, mainituksi nimeltä, kohtaa ystävällisiä katseita, näkee vertaisten nyökäyttävän päätään hyväntahtoisesti ja nuorempien tervehtivän kunnioittavasti, ja kantaa yhä mukanaan salaista tunnetta siitä, että paras vielä on tulematta, niinkuin kaikki nuoret ajattelevat, kunnes näkevät, että paras on jo mennyttä. Minun nautintoani vähensi enimmän se, että aina luulin huomaavani tunnustuksen seassa sääliä. Tuntuipa usein siltä, että minua säästeltiin ja oltiin siksi minulle niin ystävällisiä, että olin rampa poloinen, jolle mieluisasti suotiin jotain iloa.
Erään konsertin jälkeen, missä oli esitetty muuan minun sävellykseni kahdelle viululle, tutustuin rikkaaseen tehtailijaan Imthoriin, joka oli tunnettu innokkaaksi musiikin ystäväksi ja nuorten kykyjen suosijaksi. Hän oli jotenkin pienikasvuinen, tyynennäköinen mies, jolla oli harmahtavat hiukset ja jonka ulkomuodosta ei voinut arvata enemmän hänen rikkauttaan kuin hänen läheistä suhdettansa taiteeseenkaan. Mutta siitä, mitä hän kanssani puhui, saatoin kyllä huomata, miten paljo hän ymmärsi musiikkia; hän ei lausunut umpimähkäisiä ylistelyjä, vaan antoi tyynen, asiallisen hyväksymisensä, joka oli enemmän arvoinen. Hän kertoi minulle, minkä jo olinkin aikaisemmin saanut tietää toiselta taholta, että hänen kotonaan useasti toimeenpantiin soitannollisia iltoja sekä uuden että vanhan musiikin esittämistä varten. Hän antoi minullekin kutsun ja lausui lopuksi: "Teidän laulunne ovat myöskin tutut meille, pidämme niistä paljo. Valmistatte ilon myöskin tyttärelleni."
Vielä ennen kuin tulin käyneeksi hänen luonaan sain kutsun. Herra Imthor pyysi lupaa antaa esittää minun Es-duuri-trioni hänen kotonansa. Pari kelpo taiteilijaa, sellon- ja viulunsoittaja, oli käytettävissä, ja minulle oli varattu ensimäinen viulu, jos olin halukas ottamaan osaa esitykseen. Tiesin että Imthorin tapana oli aina maksaa sangen hyvä korvaus niille ammattitaiteilijoille, jotka esiintyivät hänen luonaan. Sellaiseen en olisi mielelläni tahtonut suostua, ja kuitenkaan en tiennyt, kuinka kutsu oli tarkotettu. Lopuksi kuitenkin otin tarjouksen vastaan, molemmat soittotoverini kävivät luonani saamassa nuotit, ja meillä oli muutamia harjotuksia. Välillä kävin Imthorin luona, mutta en tavannut ketään kotoa. Sitten tuli sovittu ilta.
Imthor oli leskimies ja asui vanhassa, yksinkertaisen jykevässä porvaristalossa, yhdessä noita harvoja, joilla vielä keskellä yhä suurenevaa kaupunkia oli vanhat puutarhansa pienentämättöminä ympärillään. Puutarhasta en nähnyt paljoa illalla tullessani, näin vain lyhyen lehtokujan korkeita plataaneita, joiden runkoja valoisat kohdat lyhdynvalossa osottivat, ja välillä pari vanhaa, tummentunutta kiviveistosta. Korkeiden puiden takana sijaitsi vaatimattomasti vanha, leveä ja matalaksi rakennettu talo, jossa ulko-ovelta alkaen käytävien, portaiden ja kaikkien huoneiden seinät olivat täynnä vanhoja maalauksia, perhemuotokuvia ja mustuneita maisemia, vanhanaikaisia näköaloja ja eläinkuvia. Saavuin yht'aikaa toisten vieraiden keralla, ja meidät otti vastaan talon seuranainen, joka johti meidät sisään.