Ja monasti, kun synkät syvyydet ovat vaiti, voimme enemmänkin. Silloin voimme hetkisen olla jumalia, käskevästi ojentaa kätemme ja luoda asioita, jotka eivät ennen olleet olemassa ja jotka, kun ne kerran ovat luodut, elävät ilman meitä edelleen. Me voimme säveleistä, sanoista ja muista halvoista aineksista rakentaa soittimia, tehdä lauluja, jotka ovat täynnä lohdutusta ja hyvyyttä, kauniimpia ja katoamattomampia kuin sattuman ja kohtalon sorahtavat säveleet. Me voimme kantaa jumaluutta sydämessämme, ja aikoina, jolloin olemme sitä täynnä, voi se katsoa meidän silmistämme ja puhua meidän suumme kautta myös muille, jotka eivät sitä tunne tai tahdo tuntea. Emme voi erottaa sydäntämme elämästä, mutta voimme muodostaa sen sellaiseksi, että se on voimakkaampi kohtaloa ja voi musertumatta ottaa vastaan tuskiakin.
Siten olen niinä vuosina, jotka Heinrich Muoth on ollut haudattuna, tuhannesti herättänyt hänet eloon itselleni ja keskustellut hänen kanssaan viisaammin ja hellemmin kuin milloinkaan hänen elossa ollessaan. Ja minä olen, ajan tultua, nähnyt äitini vaipuvan kuolinvuoteelleen ja nähnyt myöskin kauniin, iloisen Brigitte Teiserin, joka vuosikausien odottamisen ja kuihtumisen jälkeen oli mennyt naimisiin erään säveltaiteilijan kanssa, kuolevan ensimäiseen lapsivuoteeseen.
Gertrud on voittanut sen tuskan, joka hänet valtasi, kun lähettämämme kukat saapuivat hänelle kuolleen tervehdyksenä. En puhu useasti siitä hänen kanssaan, vaikka näen hänet joka päivä. Mutta luulen että hän katsoo kevättään kuin etäistä, entisinä matkapäivinä nähtyä laaksoa, eikä kuten kadotettua Eedenin puutarhaa. Hän on saanut takaisin terveytensä ja iloisuutensa, hän laulaakin jälleen. Mutta sen jälkeen kun hän painoi suudelman vainajan kylmille huulille ei hän ole suudellut ketään muuta miestä. Kerran, pari, — näiden vuosien aikana, kun hänen olemuksensa oli toipunut ja kukoisti entisessä loistossaan, — kulkivat ajatukseni vanhaa kiellettyä rataansa häntä kohti ja sanoivat: miksi ei? Mutta salaisesti tiesin jo vastauksen ja ettei minun ja hänen elämässään enää ollut mitään korjattavissa. Hän on ystäväni, ja kun levottoman yksinäisten aikojen jälkeen astun esim. hiljaisuudestani ja olen saanut valmiiksi laulun tai sonaatin, kuuluu se ensiksi meille molemmille. Muoth oli oikeassa, vanhana on onnellisempi kuin nuoruudessa, jota aikaa en kuitenkaan tahdo moittia, sillä se kaikuu kuitenkin kaikissa unelmissani korviini ihanana lauluna ja soi nyt puhtaampana ja kirkkaampana kuin silloin, kun se vielä oli todellisuutta.