Minä olin hämilläni niin ettei sitä voi kuvailla. Minä en epäillyt hänen sanojaan; minä en voinut epäillä kertomuksen ainoatakaan yksityiskohtaa, joilla oli mitä juhlallisimman totuuden leima, mutta tarinan kauhistuttavat puolet saattoivat minut ihan pois suunniltaan. Minä huomasin, että konduktööri katsoi minuun: Minä kysyin:
— Kuka tuo mies oli?
— Hän oli kongressin jäsen entisaikaan ja kaikkein huomatuimpia. Mutta sitte sattui kerran hänen junansa tarttumaan kiinni lumikinoksiin ja hän oli kuolla nälkään. Hän oli melkein kokonaan paleltunut ja nälän näännyttämä ja hän oli sairaana ja mielipuolena pari kolme kuukautta sen perästä. Nyt hän on taas terve, mutta hänellä on omat päähänpistonsa, ja kun hän pääsee puhumaan siitä tapahtumasta, ei hän hellitä ennenkuin on syönyt suuhunsa kaikki ne matkustajat, joista hän puhuu. Hänellä on heidän nimensä muistissaan yhtä selvänä kuin se että kaksi kertaa kaksi on neljä. Kun hän on saanut syöneeksi kaikki muut paitsi itseään, sanoo hän aina:
— Sitte tuli tavallinen aamiaisvaalin toimittamisen aika, ja koska mitään vastalauseita ei tehty, tulin minä asianmukaisesti valituksi, ja siinä loppu.
Tuntui tavattoman helpottavalta tietää, että olin kuullut ainoastaan höperön viattomia mielikuvituksia sen sijaan että ne olisivat olleet verenjanoisen ihmissyöjän todellisia kokemuksia.
On ehkä hyvä kirjottaa yleisön huviksikin, mutta paljon ylevämpää ja jalompaa on kirjottaa sen valistamiseksi, sen hyödyksi. Tällä kirjotuksella on ainoastaan viimeksi mainittu tarkotus. Jos se voi parantaa jonkin kärsivän yksilön terveyden kanssaihmisteni seassa, sytyttää toivon ja iloisuuden tulen hänen sammuviin silmiinsä ja jälleen henkiin herättää menneitten päiväin reippaat, jalot tunnelmat hänen kuolleessa sydämessään, niin tulevat vaivani kyllin palkituiksi ja minun sieluni täyttää se onnellinen autuus, jota kristitty tuntee tehtyään hyvän ja omaa etua pyytämättömän työn.
Koska minä olen elänyt puhdasta ja tahratonta elämää, on minulla oikeus uskoa, ettei kukaan, joka minut tuntee, tule hylkäämään niitä neuvoja, joita nyt aijon antaa, pelosta että minä muka koettaisin pettää häntä. Lukekoon yleisö seuraavassa esittämäni kokemukset vilustumisen parantamisessa ja seuratkoon sitte minun esimerkkiäni.
Eräässä Virginiassa sattuneessa tulipalossa kadotin minä kotini, onneni, terveyteni ja kapsäkkini. Kahdesta ensinmainitusta vahingosta ei nyt maksa puhua, sillä kodin ilman äitiä tahi sisarta tahi jotain kaukaista naissukulaista, joka korjaamalla talteen likaiset liinavaatteet tahi edes noutamalla saappaat uuninkomerosta muistuttaisi siitä että on edes joku, joka ajattelee ja rakastaa — sellaisen kodinhan voi helposti hankkia sijaan. Enkä minä paljon piitannut onneni kadottamisestakaan, sillä koska kerran en ollut mikään runoilija, ei alakuloisuus olisi kauvan mieltäni painanut.
Mutta hyvän terveyden ja paremmanpuoleisen kapsäkin menettäminen oli tuntuvampi kolaus.
Sinä päivänä, jolloin tulipalo sattui, vilustuin minä ankarasti ylenmäärin ponnisteltuani pelastaakseni jotakin. Päälle päätteeksi ei minulla ollut mitään hyötyä suunnitelmastani tulen sammuttamiseksi, sillä se suunnitelma oli niin monimutkainen, etten saanut edes sitä valmiiksi ennenkuin puoli viikkoa perästäpäin.
Kun ensi kerran aloin ryhtyä varokeinoihin vilustumista vastaan, kehotti minua muuan ystäväni pesemään jalkani lämpimällä vedellä ja sitte menemään maata. Minä tein sen. Kohta sen perästä neuvoi minulle eräs toinen ystävä kylmää suihkua. Minä otin senkin. Tunnin perästä sanoi minulle muuan toinen sääntönä olevan, että vilustuessa on syötävä ja kuumeessa sulatettava. Minulla oli kumpaakin. Minä katsoin senvuoksi parhaaksi ahmia vatsani täyteen vilustumisen vuoksi ja olla siitä mitään mainitsematta kuumeelle ja antaa sen sitte sulaa jonkin aikaa.
Sellaisessa tapauksessa kuin tämä en minä tee tavallisesti mitään puolinaista; minä söin oikein vahvasti, tein tuttavuutta erään tuntemattoman herran kanssa, joka juuri samana aamuna oli avannut uuden ravintolansa; hän seisoi hiukan loitompana ja odotti kunnioittavan äänettömänä, kunnes olin lopettanut vilustumissyömiseni, ja kysyi sitte, tokko ihmiset täällä Virginiassa olivat paljon vilustumisen vaarassa? Minä vastasin, että niin luulin olevan.
Hän meni ulos ja irrotti sylttinsä seinältä sulkeakseen koko ravintolaliikkeensä.
Minä läksin konttoriini ja tapasin tiellä muutaman tuttuni, joka selitti, ettäjosyleensä tahdottiin parantaa vilustumista, niin oli juotava neljänneskannua lämmintä suolavettä. Minä luulin, että sisälleni tuskin enää olisi sopinut, mutta koetin kumminkin. Tulos oli hämmästyttävä. Luulin melkein, että kuolematoin sieluni purkautuu ulos.
Kun minä nyt kerron kokemuksiani ainoastaan niiden hyödyksi, jotka potevat nyt mainitsemaani tautia, niin toivon minä, että he ymmärtävät varotukseni käyttämästä sellaisia parannuskeinoja, jotka minusta tuntuivat tehottomilta, ja sitä näkökohtaa silmällä pitäen varotan minä heitä juomasta lämmintä suolavettä. Se on kenties hyvinkin hyvä lääke, mutta minusta se on ehdottomasti liian voimakasta. Jos kaulani vielä kerran vilustuisi ja minulla olisi valittavana joko maanjäristys tahi neljänneskannua lämmintä suolavettä, niin koettaisin ensiksimainittua.
Sitte kun vatsassani raivonnut myrsky oli asettunut eikä enää ketään laupeita samarialaisia ollut teillä eikä kujilla, lainailin minä edelleenkin nenäliinoja niistääkseni ne rikki pieniksi palasiksi, niinkuin olin tehnyt vilustumisen ensi kautena. Silloin tapasin minä erään naisen, joka juuri oli tullut sisämaasta ja joka sanoi asuneensa sellaisella seudulla, missä lääkäreitä oli harvassa. Välttämättömyyden pakottamana oli hän tottunut parantelemaan yksinkertaisia pikkutauteja. Minä arvelin, että hänellä oli äärettömän suuri kokemus alallaan, sillä hän näytti ainakin sadanviidenkymmenen vuoden vanhalta.
Hän valmisti sekotuksen siirapista, sievedestä, tärpätistä ja muutamista muista aineksista ja kehotti minua juomaan lääkettä viinilasin verran joka viidestoista minuutti. Minä otin sitä vaan yhden annoksen, se riitti; se poisti minulta kaikki moraaliset käsitteet ja sai hereille luontoni huonoimmat taipumukset. Sen huonosta vaikutuksesta hiipi aivoihini kaikenmoisia alentavia ajatuksia, mutta käteni olivat liian heikot voidakseni ryhtyä niitä toteuttamaan; elleivät minun voimani olisi uupuneet vilustumisen vuoksi käyttämistäni luotettavista parannuskeinoista, olen varma siitä että samalla hetkellä olisin voinut ryöstää vaikka kirkkomaan.
Niinkuin useimmilla muillakin ihmisillä, on minullakin usein ollut alhaisia vaikuttimia, mutta en koskaan ennenkun nautin nuo lääkkeet ollut tuntenut nahkassani sellaista yliluonnollista roistomaisuutta ja ollut vielä ylpeä siitä. Parin päivän kuluttua olin taas valmis alottamaan laastaroimisen itseni kanssa. Otin muutamia vaarattomampia lääkkeitä ja onnistuin viimein ajamaan vilustuksen päästä keuhkoihin.
Aloin yskiä lakkaamatta ja ääneni laski nolla-asteen alapuolelle; minä puhuin ukkosen kaltaisella bassoäänellä, kahta oktaavia alemmassa äänilajissa kuin tavallisesti. Unta sain ainoastaan rykimällä itseni lopen väsyksiin, mutta heti kun aloin puhella unissani, heräsin rämisevään ääneeni.
Minun tilani kävi vakavammaksi päivä päivältä. Minulle annettiin puhdasta paloviinaa, join sitä. Sitte paloviinaa ja siirappia; sitä nautin myöskin. Sitte paloviinaa ja valkosipulia; minä panin siirappia joukkoon ja nautin kaikkia kolmea sekasin. En huomannut mitään erityistä tulosta.
Minä katsoin parhaaksi matkustaa terveyteni hoitamista varten. Matkustin Tahoe-järvelle sanomalehtimiestoverini Wilsonin kanssa. On ihan hupaista muistella, miten komeasti me matkustimme. Me ajoimme samoissa kyytivaunuissa kullankaivajain kanssa, ja ystävälläni oli kaikki matkakapineet mukanaan, nimittäin kaksi hienoa, silkkistä nenäliinaa ja äidinäitinsä valokuva. Me purjehdimme ja metsästimme ja kalastimme ja tanssimme kaiket päivät ja minä lääkitsin yskääni kaiket yöt. Mutta sairauteni tuli yhä pahemmaksi ja pahemmaksi.
Minulle suositettiin kylmiä kääreitä. En ollut vielä koskaan vastustanut mitään parantamiskeinoa ja minusta tuntui epäjohdonmukaiselta vastustaa nytkään; päätin senvuoksi koettaa kylmiä kääreitä, vaikkei minulla ollut aavistustakaan siitä minkälaista se mahtoi olla.
Niitä annettiin minulle keskiyön aikaan ja ulkona oli hyvin kylmä. Rinta ja selkä riisuttiin paljaaksi ja jääkylmässä vedessä liotettu lakana (se näytti tuhat metriä pitkältä) käärittiin minun ympärilleni, kunnes minä olin sellaisen rasuluudan näköinen, jolla tykkejä puhdistetaan.
Se on julma keino. Kun kylmä lakana sattuu lämpimään ihoon, silloin hypähtää rajusti ylös ja pidättää henkeään, aivan kuin kuolinkamppailussa. Ytimet säärissäni jäätyivät ja sydämeni lakkasi sykkimästä. Luulin viimeisen hetkeni tulleen.
Älkää koskaan suvaitko kylmiä kääreitä, — älkää koskaan. Lähinnä sitä seikkaa, että tapaat tutun naisen, joka — syistä, jotka hän itse parhaiten tietää — ei näe sinua, vaikka katsoo sinuun, eikä tunne sinua vaikka näkee sinun, on tämä kaikkein kauheinta maailmassa.
Mutta kun kylmät kääreet eivät voineet parantaa minun yskääni, kehotti muuan ystävätär panemaan sinappilaastarin rinnan päälle. Minä luulen, että se tosiaankin olisi minut parantanut, jos nuorta Wilsonia ei olisi ollut. Sänkyyn mennessäni asetin sinappilaastarin — joka oli tavattoman suuri, kahdeksantoista neliötuumaa — viereeni tuolille, niin että voisin sen ottaa silloin kuin haluaisin. Mutta nuorelle Wilsonille tuli yöllä nälkä ja…
Oltuani viikon verran Tahoe-järven rannalla matkustin Steamboat-Springsiin, ja paitsi höyrykylpyjä nautin inhottavinta lääkettä mitä milloinkaan on valmistettu. Se olisi kyllä parantanut minut, mutta minun täytyi palata Virginiaan, jossa minun, huolimatta päivittäin nauttimistani monista lääkkeistä, onnistui lisätä sairauttani senkautta että en ollenkaan pelännyt ja kävin liian ohuesti puettuna.
Lopuksi päätin matkustaa San Franciskoon ja ensi päivänä siellä ollessani neuvoi eräs nainen minua juomaan tuopin whiskyä vuorokaudessa ja muuan ystäväni neuvoi sitä samaa. Jok'ainoa kehotti minua juomaan tuopin; siitä tuli yhteensä kannu. Minä join sen, mutta vieläkin elän.
Mitä ystävällisimmässä tarkotuksessa olen nyt kertonut kaikille sairaille ja kärsiville niistä monista parannuskeinoista, joita minä viime aikoina olen käyttänyt. Koetelkoot hekin niitä; ellei niistä ole heille apua, niin eihän se muuta haittaa kuin ottaa heistä korkeintaan hengen.
Kaikkiin siivoojattariin, olkootpa minkä ikäisiä tahi minkä maalaisia tahansa, kohdistan minä kaikkien poikamiesten kirouksen! Senvuoksi että:
He asettavat aina päänaluksen väärään päähän, niin että kun tupakoi ja lukee ennen nukkumistaan (mikä on poikamiesten vanha, kunniallinen tapa), täytyy pitää kirjaa ylhäällä epämukavassa asennossa, niin ettei kaasuvalo loista suoraan silmiin.
Kun he aamulla näkevät, että päänalus on muutettu sängyn toiseen päähän, eivät he huomaa sitä pieneksi, ystävälliseksi viittaukseksi, vaan ylpeillen rajattomasta vallastaan ja tuntematta vähääkään sääliväisyyttä meitä kohtaan laittavat he vuoteen aivan samalla tavalla kuin ennenkin ja salaa nauttivat siitä kiusasta, jota heidän tyranniutensa meille tuottaa.
Vaikka he taaskin näkevät, että tyyny on muutettu, tekevät he vanhan tapansa mukaan ja koettavat siten katkeroittaa sitä elämää, jonka herramme on meille antanut.
Elleivät he voi muulla tavalla saada valoa epäedulliseen asemaan, niin muuttavat he sängyn.
Jos sinä vedät matka-arkkusi hiukan ulommas seinästä, niin että arkun kansi voi pysyä auki: niin työntävät he aina arkkusi seinään kiinni. Sitä tekevät he vallan innolla.
Jos tahdot saada sylkilaatikon johonkin määrättyyn paikkaan, panevat he sen aina aivan toisaalle.
He panevat aina tohvelisi sopimattomiin paikkoihin. Etenkin on heille nautintoa työntää ne niin kauvas sängyn alle kuin seinä sallii. He tekevät sen siitä syystä että sinä olisit pakotettu kumartumaan vähemmän miellyttävään asentoon ja onkimaan niitä pimeässä saappaillasi ja kiroilemaan.
He asettavat aina tulitikkulaatikon väärään paikkaan. He miettivät sille jokaista päivää varten uuden paikan ja panevat pullon tahi jonkun muun helposti särkyvän lasiastian siihen missä tikkulaatikko ennen oli ollut. He tahtovat siten narrata sinua särkemään lasiesineen pimeässä kuleksiessasi ja tuottaa senkautta sinulle harmia.
He muuttelevat alituiseen huonekaluja. Kun tulet yöllä huoneeseesi, voit olla varma siitä että löydät kirjotuspöydän siitä missä vaatekaappi oli aamulla. Ja jos aamulla ulosmennessäsi näet likaämpärin ovella ja keinutuolin akkunan luona, niin tullessasi kotiin keskiyön seudussa kompastut yli keinutuolin ja akkunan luo tultuasi istuudut likaämpäriin. Sinä suutut. Heistä se on hauskaa.
Panetpa mihin tahansa jonkin esineen, eivät he anna sen olla siinä. He muuttavat sen toiseen paikkaan heti kun tulevat. Se on jo mennyt heidän veriinsä. Heitä huvittaa ilkeyden tekeminen ja niskotteleminen. He kuolisivat, jos eivät saisi olla häijyjä.
He keräilevät aina kaikki vanhat sanomalehtipalaset, jotka sinä olet heittänyt lattialle, ja järjestävät ne huolellisesti pöydällesi, mutta sytyttävät tulen takkaan arvokkailla käsikirjoituksillasi. Jos sinulla on jokin vanha arvoton paperilappu, josta välttämättä tahdot päästä erillesi, niin heitäppä se mihin nurkkaan tahansa, ovat kuitenkin kaikki ponnistuksesi turhia, sillä he aina nuuskivat sen lapun käsiinsä ja panevat sen joka päivä pöydällesi samaan paikkaan. Se tekee hyvää heidän sieluilleen.
Ja he käyttävät hiusöljyä enemmän kuin kuusi miestä. Jos heitä syytetään siitä että he ovat sitä varastaneet, valehtelevat he itsensä vapaiksi. Ajattelevatko he jotain toista elämää tämän elämän jälkeen? Eivät pennin edestä.
Jos sinä jätät avaimen ovelle mukavuuden vuoksi, vievät he sen konttoriin ja antavat portinvartijalle. Syynä siihen on heillä muka olevinaan se että tahtovat suojella omaisuuttasi varkailta; mutta itse asiassa tekevät he sen pakottaakseen sinun juoksemaan rappuja edestakaisin, tultuasi väsyksissä kotiin, tahi lähettävät palvelijan sitä tuomaan, ja tuo palvelija tietysti odottaa, että sinä antaisit hänelle juomarahoja. Ja minä otaksun, että tässä tapauksessa jakavat nuo syvälle vajonneet lurjukset rahat keskenään.
He haluavat laittaa sänkysi kuntoon ennenkuin olet noussut ylös, häiritäkseen siten sinun untasi ja saattaakseen sinut raivostumaan; mutta kun olet noussut ylös, palaavat he vasta seuraavana päivänä.
He tekevät kaikkia konnantöitä mitä voi ajatella, ja sen he tekevät ainoastaan ilkeydestä.
Siivoojattaret ovat kylmiä kaikille inhimillisille tunteille.
Jos saisin valtiopäivillä hyväksytyksi sellaisen ehdotuksen, joka tarkottaisi siivoojattarien hävittämistä, niin ehdottomasti sen tekisin.
Kaikki muu voi muuttua, mutta ei parturit, ei heidän käytöstapansa eikä heidän ympäristönsä. Ne eivät muutu koskaan. Mitä kokee käydessään ensimäistä kertaa parturituvassa, sitä samaa kokee aina kaikissa parturituvissa elämänsä viimeiseen päivään asti. Minä ajatin partani tänäkin aamuna tavallisuuden mukaan. Eräs herra lähestyi parturin ovea Jones Streetiltä juuri samaan aikaan kuin minä lähestyin sitä Main Streetiltä — sehän on niin tavallista. Minä koetin kiiruhtaa, mutta se ei auttanut; hän pujahti ovesta sisälle muutamaa askelta ennen minua, minä seurasin hänen kintereillään ja näin hänen istuvan sille ainoalle vapaalle tuolille, joka oli parhaan parturin hoidossa. Niinhän se aina käy. Minä istahdin toivoen saavani sen tuolin, jota hoiti etevämpi niistä toisista partureista, sillä hän oli jo alkanut kammata kerittävänsä tukkaa, kun hänen toverinsa ei vielä ollut ehtinyt edes öljytä oman miehensä hiuksia. Minä odottelin jännityksellä. Kun näin, että numero 2 alkoi voittaa numero 1:htä, muuttui jännitykseni levottomuudeksi. Kun n:o 1 keskeytti hetkeksi työnsä ottaakseen eräältä äsken tulleelta maksua päänpuhdistuspiletistä ja päästi siten toverinsa menemään edelle, muuttui levottomuuteni tuskaksi. Kun n:o 1 ryhtyi jälleen työhönsä ja kun he molemmat yht'aikaa ottivat pois liinan ja puhdistivat pois liian puuderin ajelluilta poskilta, niin riippui hiuskarvasta, kumpiko ehtisi ennemmin sanoa: "Olkaa niin hyvä!" ja sydämeni ihan sytkytti jännityksestä. Mutta kun n:o 1 viimeisessä silmänräpäyksessä pysähtyi suoriakseen pari kertaa kundinsa kulmakarvoja, näin minä, että hän oli hävinnyt, ja minä nousin ylös harmistuneena ja läksin ulos pelastuakseni joutumasta n:o 2:den käsiin, sillä minulla ei ole niin suurta luonnonlujuutta, että tyynesti voisin katsella odottavaa parturia silmiin ja sanoa hänelle odottavansa niin kauvan kuin hänen toverinsa tuoli joutuu vapaaksi.
Olin neljännestunnin ulkona ja tulin sitte takaisin toivoen onnistuvani paremmin. Nyt olivat tietysti kaikki tuolit ylösotetut ja lisäksi istui neljä miestä vuoroaan odottamassa äänettöminä, miettiväisinä, tuskastuneina, ilman seuraa, niinkuin tavallisesti aina odotellessaan vuoroaan parturituvassa. Minä istahdin muutamalle vanhalle rautaselkäiselle sohvalle ja kulutin aikaani tutkimalla seinille kiinnitettyjä ilmotuksia kaikemmoisista hiustenvärjäysvoiteista. Sitte luin rasvaiset nimet yksityisten henkilöiden hiuskonjakkipulloista; luin yksityisten parranajokuppien nimet ja numerot; tutkin seinillä olevia, kärpästen tahrimia ja rikkinäisiä painokuvia, jotka esittivät tappeluita, entisiä presidenttejä, huolettomasti loikoilevia sultaanin vaimoja ja tuota ijankaiken inhottavaa nuorta tyttöä, joka panee nenälleen isoisänsä silmälasit; vannoin sydämessäni kirousta ja kuolemaa isoisälle kanarialinnulle ja inhottavan äreälle papukaijalle, joita on melkein kaikissa parturituvissa. Viimein sain käsiini erään eheämmän viimevuotisen kuvalehden, joka oli muutamalla likaisella pöydällä keskellä huonetta, ja katselin sen vääristettyjä esityksiä vanhoista, jo unohtuneista tapahtumista.
Lopuksi tuli minun vuoroni. Muuan ääni lausui: "olkaa niin hyvä!" ja minä istahdin tuolille — tietysti numero 2. Sanoin kohteliaasti, että minulla oli kiire, ja se teki häneen niin syvän vaikutuksen kuin olisi hän kuullut ensi kerran elämässään. Hän tuuppasi pääni syrjään ja kiersi liinan kaulaani. Hän kopeloi hiuksiani kynsillään ja selitti, että ne olisivat leikattavat. Minä sanoin, etten sitä halunnut. Hän pöyhötteli uudelleen ja sanoi, että ne olivat liian pitkät nykyisen muodin mukaisiksi — sopisi niitä hiukan lyhentää, varsinkin takapuolelta. Minä sanoin, että olin ne leikkuuttanut vasta viikko sitten. Hän seisoi hetkisen vaiti ja katseli luultavasti tukkaani ja kysyi sitte ylenkatseellisella äänellä, kuka ne oli leikannut. Minä riensin vastaamaan:
— Te itse!
Olin saanut hänet kiinni. Hän alkoi nyt sotkea saippuakuohustaan ja katsella peiliin, silloin tällöin kokonaan pysähtyen ja asettuen ihan peilin eteen tarkasti tutkimaan leukaansa tahi pusertamaan poskestaan jotain näppylää. Sitte saippuoi hän toisen puolen kasvojani perinpohjin ja aikoi juuri ryhtyä saippuoimaan toista puolta, kun kadulla tappelevat koirat kiinnittivät hänen huomiotaan, ja hän juoksi akkunan luo ja seisoi siinä ja katseli niin kauvan kun tappelu oli loppunut ja hän menettänyt tappelun tuloksesta lyömässään vedossa kaksi shillinkiä tovereilleen — seikka, joka minua suuresti huvitti. Hän lopetti saippuoimisen eikä pistänyt saippuaharjaa suuhuni kuin kaksi kertaa. Sitte alkoi hän hieroa saippuoitua leukaani kädellään ja puhellessaan samalla toisten parturien kanssa koirain tappelusta ajoi tietysti suuhuni koko joukon saippuakuohusta tietämättään, mutta minä sen tiesin.
Nyt alkoi hän hangata partaveistään vanhaan remmiin ja viivähti kotvasen keskustellessaan eräistä naamiohuveista, joissa hän edellisenä iltana oli ollut punaseen kaapuun ja kärpännahkalta näyttävään viittaan puettuna — esittäen jonkillaista kuningasta. Hän ihastui siitä että toverinsa laskivat leikkiä hänestä ja eräästä neitosesta, jota hän oli mielistellyt. Hän halusi kaikin keinoin jatkaa keskustelua teeskennellen suuttuvansa toisten pilasta. Tuosta tarinasta sai hän aiheen katsella uudestaan peiliin: hän pani pois partaveitsen ja suki hiuksiaan sangen huolellisesti, veti pienen kiehkuran otsalle ja suori sivuilta tukkansa korvilleen turhantarkasti. Sillävälin kuivui kuohus kasvoilleni ja imeytyi nähtävästi hikihuokosiin.
Nyt alkoi hän parranajamisen, iski sormensa minun kasvoihini, piteli nenästäni kuin ovenrivasta, tyrkki ja tuuppi päätäni sinne tänne, aina sen mukaan kuin mukavuutensa sitä vaati, ja koko ajan ryki ja syleksi sydämensä pohjasta. Niin kauvan kun hän ajeli kasvojeni karkeampia osia, en tuntenut mitään, mutta kun hän alkoi nypistellä ja raappia kaulanahkaani, tuli minulle kyyneleet silmiin. Minä en välittänyt siitä että hän tuli minua kovin lähelle, en välittänyt hänen valkosipulinhajustaankaan, sillä luulen kaikkien parturien syövän valkosipulia, mutta eräs muu seikka saattoi minut luulemaan, että hän oli ruvennut happanemaan sisäpuolelta jo elossa ollessaan, ja se teki minut ylen levottomaksi. Nyt työnsi hän sormensa minun suuhuni, saadakseen ylähuulen paremmin ajelluksi ja silloin tein minä sen havainnon, että hänen toimenaan parturituvassa oli fotogeenilamppujen täyttäminen. Olen usein ajatellut, mahtoiko se olla parturien tehtävä vaiko siivoojattaren.
Nyt koetin minä huvikseni arvailla, mistä paikasta hän mahtaisi sillä kertaa leikata, mutta hän ehtikin raapaista leukaani ennenkuin arveluni oli johtanut mihinkään tulokseen. Heti terotti hän partaveistään — sen olisi voinut tehdä jo ennemmin. Minä en halua tulla ajelluksi liian sileäksi ja sanoin senvuoksi, ettei tarvitse ajella toistamiseen. Koetin saada hänen panemaan pois veitsensä, sillä pelkäsin, että hän iskee sen kaulaani juuri siihen missä on kaikkein arin kohta ja jota partaveitsi ei voi kahta kertaa sivellä saamatta aikaan onnettomuutta. Mutta hän selitti silittävänsä vaan pienen epätasaisen jäljen, ja samassa hipasi partaveitsi kiellettyä paikkaa ja verenvuoto oli itsestään selvä. Hän kastoi pyyhinliinansa kulman rohdosliuokseen ja hosui sillä kasvojani ylen kummallisesti, niin ettei kukaan muu ihminen tee samalla tavalla pestessään toisen kasvoja. Sitte kuivasi hän kaulani ja kasvoni hosuen pyyhinliinan kuivalla osalla, ikäänkuin sillä tavalla ei koskaan kuivattaisi; mutta parturi ei juuri koskaan kohtele kundiaan niinkuin kristittyä ihmistä. Sitte pani hän pyyheliinallaan haavaan rohdosliuosta, senperästä jotain pulveria, sitte taaskin liuosta ja olisi kai jatkanut sitä peliä iankaikkisesti ellen minä olisi pyytänyt hänen lopettamaan… Nyt puuteroi hän koko kasvoni ja alkoi miettiväisenä sukia minun tukkaani ja tutkia sormiaan. Sitte sanoi hän, että hiukseni olisivat välttämättä pestävät. Minä huomautin, että olin pessyt ne perinpohjin kylpiessäni eilen. Olin taas saanut hänet kiinni. Sitte suositteli hän Smithin hiusvoidetta ja tahtoi myydä sitä minulle yhden pullon. Minä kieltäysin ostamasta. Hän ylisteli uutta "Jonesin hajuvettä" ja pyysi minun ostamaan sitä. En siihenkään suostunut. Hän tarjosi jotain keksimäänsä hammaspulveria, ja kun minä en siitä huolinut, halusi hän myydä minulle partaveitsiä.
Kun nämä kaupanhieromiset olivat menneet myttyyn, ryhtyi hän taas työhönsä, kasteli minut aivan märäksi, yksin jalkanikin, öljysi hiukseni vasten tahtoani, hieroi ja hankasi siitä harjalla ison tukon irti ja kampasi sen, mitä jäi jälelle, pystyyn, pyöräytti ikimuistettavan rakkaussuortuvan otsalle, ja suoriessaan harvoja kulmakarvojani ja tahriessaan niitä voiteilla piti hän pitkän esitelmän kaikista niistä tempuista, joita oli opettanut foxterrier-koirilleen; silloin kuulin minä kellon lyövän kahtatoista ja tiesin, että junani oli lähtenyt viisi minuuttia sitte. Silloin irrotti hän liinan, pyyhki sillä kasvojani, suori vielä kerran kulmakarvoja ja huusi iloisena vuoroaan odottavalle vieraalle vanhan tunnussanansa: "Olkaa niin hyvä!"
Se sama parturi kompastui ja kuoli halvaukseen pari tuntia senjälkeen. Minä jään tänne yhdeksi päiväksi saadakseni kostaa — aijon pitää puheen hänen hautajaisissaan.