Saracenilainen hallitsia lähti kuningas Richardin teltasta, ja pikemmin viittauksilla kuin sanomalla osotettuaan mihin kuninkaattaren ja hänen hovineitostensa teltta oli pystytetty, hän meni vastaanottamaan Montserrat'n markiisia ja hänen seuruettaan, joitten mukavuudesta komeutta rakastava hallitsia oli pitänyt huolta vähemmällä hyvällätahdolla, mutta yhtä suurella vieraanvaraisuudella. Ylöllisimpiä virvotuksia niin itämaisen kuin europalaisen maun-aistin mukaan asetettiin kuninkaallisen ja ruhtinaallisten vierasten eteen heidän teltoissansa; ja niin tarkasti sulttani piti muistissa heidän tapojaan ja makuaan, että kreikalaisia orjia käytettiin heille tarjoamaan viinipikaria, joka on mahomettilaisen kauhistus. Ennenkuin Richard oli atriansa lopettanut, astui sama vanha emiiri sisään, joka oli tuonut Saladinin kirjeen kristittyjen leiriin, ja esitteli hänelle huomispäivän taistelussa noudatettavien juhlamenojen kaavaa. Richard, joka tunsi vanhan tuttavansa mieliteon, kehotti häntä juomaan kanssansa lasin Shirazviiniä; mutta katuvaisen näköisenä Abdallah ilmotti, että itsensäkieltämys hänelle nykyään oli hengen asia; sillä niin suvaitsevainen kuin Saladin monessa muussa suhteessa olikin, noudatti hän sekä ylläpiti kovilla rangaistuksilla profeetan lakia.
"No, ellei hän rakasta viiniä, tuota ihmisen sydämen ilahuttajaa", sanoi Richard, "niin ei ole toivoa hänen kääntymisestään, ja Engaddin hullun papin ennustus raukeaa tyhjäksi kuin akanat tuuleen".
Kuningas ryhtyi nyt määrittelemään tappelu-ehtoja, johon meni melkoinen aika, koska oli tarpeellinen muutamissa pykälissä kuulustella niin hyvin sulttanin kuin vastapuolueitten ajatuksia.
Viimein ne lopullisesti hyväksyttiin ja vahvistettiin franskan ja arapian kivisellä pöytäkirjalla, jonka allekirjottivat Saladin sotatuomarina sekä Richard ja Leopold molempain sotureitten takausmiehinä. Kun Abdallah oli jättänyt kuningas Richardille viime kerran hyvästi sinä iltana, astui de Vaux sisään.
"Se kelpo ritari, joka huomenna on taisteleva", sanoi hän, "pyytää saada tietää, jos hänen sallitaan tänä ehtoona käydä tervehtimässä kuninkaallista kummiansa?"
"Oletko sinä nähnyt häntä, de Vaux?" sanoi kuningas hymyillen; "ja tunsitko entisen tuttavan?"
"Lanercostin neitsyeen kautta", vastasi de Vaux, "niin paljon odottamattomia seikkoja ja muutoksia tapahtuu tässä maassa, että heikkoa päätäni ihan rupeaa pyörryttämään. Tuskin olisin tuntenut Skotlannin sir Kennethiä, ellei hänen kaunis koiransa, joka vähän aikaa on huostassani ollut, olisi hyväillen juossut vastaani; ja sittekin tunsin koiran ainoastaan hänen leveästä rinnastansa, hänen pyöreästä jalastaan sekä omituisesta haukunnastansa; sillä tuo elukka raukka oli maalattu aivan kuin venetialainen portto".
"Sinun älysi pystyi paremmin eläimiin kuin ihmisiin, de Vaux", sanoi kuningas.
"En tahdo kieltää", de Vaux sanoi, "että ne minusta usein ovat tuntuneet rehellisemmiltä eläviltä. Teidän majesteetinne on myöski toisinaan suvainnut kutsua minua itseäni eläimeksi; sitäpaitsi minä palvelen leijonaa, jonka koko mailma tunnustaa eläinten kuninkaaksi".
"Pyhän Yrjön kautta, tuossa osasit keihäälläsi sangen hyvästi kypärääni", sanoi kuningas. "Minä olen aina sanonut että sinussa on vissi määrä sukkeluutta, de Vaux, vaikka saa iskeä moukarilla saadakseen kipinän esiin. Mutta asiaan takaisin! Onko tuo kelpo ritari hyvin varustettu ja asustettu?"
"Täydellisesti, armollinen herra, ja komeasti", de Vaux vastasi. "Minä hyvin tunnen asun — se on sama, jonka venetialainen komisarius tarjosi teidän majesteetillenne juuri kuin sairastuitte, viidellä sadalla byzantinillä".
"Ja jonka hän nyt on uskottomalle sulttanille myönyt arvaten muutamasta dukaatista enemmän ja paikalla tapahtuvaa maksua vastaan? Nuo venetialaiset möisivät itse pyhän haudan!"
"Asepukua ei voitaisi konsanaan kantaa jalommassa asiassa", sanoi deVaux.
"Kiitos olkoon saracenin jalomielisyyden, eikä venetialaisten ahneuden", kuningas sanoi.
"Jumala suokoon, että teidän majesteetinne olisi hieman varovaisempi", sanoi de Vaux levottomasti. "Täällä me nyt seisomme aivan yksinään, kun kaikki liittolaisemme sen taikka tämän loukkauksen tähden ovat meistä luopuneet; me emme enään voi toivoa menestystä maalla, ja meidän tarvitsee vain joutua riitaan tuon amfibillisen tasavallan kanssa, että kadottaisimme kaikki keinot meritse kotia pääsemisen".
"Siitä kyllä minä pidän huolta", sanoi Richard kärsimättömästi; "mutta jätä nuhteesi jo vastaiseksi. Kerro minulle kernaammin, sillä se on tärkeämpää, onko ritarilla rippi-isää?"
"On", vastasi de Vaux; "Engaddin erakko, joka ennen kerta on hänelle toimittanut samaa palvelusta kun hän valmistausi kuolemaan, ripittää häntä nytkin; huhu kaksintaistelusta on houkuttanut erakon tänne".
"Se on hyvä", sanoi Richard; "mutta palatakseni ritarin pyyntöön, niin saat hänelle sanoa, että Richard on vastaanottava häntä, kun hänen velvollisuutensa täyttäminen Erämaan Timantin luona on sovittanut rikoksen Pyhän Yrjön kukkulalla; ja kun kuljet leirin kautta, niin anna kuninkaattarelle tiedoksi, että minä tahdon käydä häntä teltassa tervehtimässä; sano myöskin Blondelille, että hän kohtaa minua siellä".
De Vaux meni, ja noin tunnin kuluttua Richard kääriytyi levättiinsä, otti kitharan käteensä ja kulki kuningattaren telttaa kohti. Monta arapialaista tuli häntä vastaan, mutta käänsivät aina päänsä pois taikka loivat silmänsä maahan, vaikka hän huomasi että he uteliaina katsoivat hänen jälkeen, niin pian kun olivat hänen sivuuttaneet. Hän tästä aivan oikein päätti, että he hänen tunsivat, vaan että joko sulttanin käsky tai heidän oma itämainen häveliäisyys kielsi heitä olemasta huomaavinaan hallitsiaa, joka halusi tuntemattomaksi jäädä.
Kun kuningas tuli kuninkaattaren teltan luo, tapasi hän sen vartioina noita onnettomia, joita itämaalaisten mustasukkaisuus asettaa heidän Zenanansa ympäri. Blondel käveli oven ulkopuolella kosketellen silloin tällöin harppunsa kieliä, tavalla, joka sai afrikalaisia näyttämään elfenluuhampaitansa ja säestämään soittoa eriskummallisilla liikunnoilla sekä kimeillä, luonnottomilla äänillä.
"Mitä sinä puuhaat tämän mustan eläinlauman kanssa, Blondel?" kuningas sanoi; "miksi et mene sisälle telttaan?"
"Siksi että taitoni ei tule päättäni eikä sormittani toimeen", vastasi Blondel, "ja nämä kunnon murjaanit uhkaavat leikata minun pala palalta kappaleiksi, jos yritän eteenpäin".
"Seuraa sitte minua", kuningas sanoi, "niin olen vartiasi".
Mustanahat laskivat tietysti heti Richard kuninkaan edessä piikkinsä ja miekkansa alas sekä loivat silmänsä maahan, ikäänkuin eivät olisi olleet mahdolliset häntä katsomaan. Teltassa he tapasivat kuninkaattaren keskustellen de Vaux'n kanssa. Sillävälin kuin Berengaria tervehti Blondelia, haasteli Richard kuningas hetken aikaa hiljaa ja erillään kauniin sukulaisensa kera.
"Olemmeko vihollisia vielä, ihana Edith?" sanoi hän viimein kuiskaten.
"Emme ole, armollinen herra," Edith vastasi kyllin matalalla äänellä, ettei se soittoa häirinnyt, "ei kukaan voi kantaa vihaa kuningas Richardia vastaan, kun hän vain suvaitsee näyttäytyä semmoisena kuin hän todella on, ylevämielisenä ja jalona, yhtähyvin kuin urhoollisena ja oikeutta rakastavana".
Näin sanoen hän ojensi kätensä kuninkaalle, joka sitä sovinnonmerkiksi suuteli ja sitten jatkoi: "te luulette, kaunis serkkuni, että vihastukseni tuonnoin oli teeskennelty; mutta te erehdytte. Rangaistus, jonka tuolle ritarille määräsin, oli oikeutettu; sillä kuinka suuri kiusaus olikin, petti hän kuitenkin hänelle osotetun luottamuksen. Mutta minä iloitsen kenties yhtä paljon kuin te siitä, että hänellä huomenna on tilaisuus saada kunniansa takaisin ja todellisen varkaan ja kavaltajan päälle heittää se häpeä, joka jonkun aikaa on hänen mainettansa himmentänyt. Ei! jälkimailma moittikoon Richardia hurjasta pikaisuudesta; mutta se tulee samalla sanomaan, että hän tuomarina oli oikea, kun hänen tuli olla, ja armollinen, kun hän saattoi olla.
"Älä itseäsi mairittele, kuninkaallinen serkkuni", Edith sanoi. "Kenties he kutsuvat oikeuttasi julmuudeksi, ja oikullisuudeksi armeliaisuuttas".
"Äläkä sinä ylpistele", sanoi kuningas, "ikäänkuin jos ritarisi jo voittajana olisi riisumaisillansa sitä asua, jota hän ei vielä ole päällensäkään pukenut — Montserrat'n Konradia pidetään hyvänä keihäsniekkana. Mitäs, jos skotlantilainen joutuisi tappiolle?"
"Se on mahdotonta!" sanoi Edith vakavasti. "Omat silmäni näkivät tuon Konradin vapisevan ja vaalenevan kuin kelvoton varas. Hän on syyllinen ja kaksintaistelu on Jumalan oikeuteen vetoaminen — minä taistelisin itse pelvotta häntä vastaan tämmöisessä asiassa."
"Messun kautta, enkä usko että sen tekisit, tyttö", kuningas sanoi, "ja vieläpä hänen voittaisit; sillä ei ole koskaan löytynyt todellisempaa Plantagenet'ä kuin sinä".
Hän vaikeni ja lisäsi hyvin totisella äänellä: "Varo, että yhä edespäin muistat, mitä olet sukuperällesi velkaa".
"Mitä tuo noin totinen neuvo tällä hetkellä merkitsee?" Edith kysyi. "Olenko minä luonnostani niin kevytmielinen, että voisin nimeni ja säätyni unhottaa?"
"Minä tahdon puhua suoraan, Edith", kuningas vastasi, "ja niinkuin ystävälle. — Mitä on tuo ritari oleva teille, jos hän voittajana selviää tästä taistelusta?"
"*Minulle?*" Edith sanoi, häpeän ja närkästyksen punastuksella. "Mitä muuta hän minulle *voipi* olla kuin kunnon ritari, ansaiten semmoista suosioa, kuin kuninkaatar Berengaria saattaisi hänelle osottaa, jos hän olisi valinnut hänen kunnioituksensa esineeksi vähempi-arvoisen sijasta? Köyhin ritari voipi pyhittää itsensä keisarinnan palvelukseen; mutta hänen kunniallinen vaalinsa", sanoi tyttö ylevästi, "täytyy olla hänen ainoa palkintonsa".
"Kumminkin hän on tehnyt ja kärsinyt paljon teidän tähtenne", kuningas sanoi.
"Minä olen palkinnut hänen palveluksensa kunnioituksen ja mielihyvän osotuksella, ja hänen kärsimisensä kyyneleillä", Edith vastasi. "Jos hän toivoi toista palkintoa, olisi hänen pitänyt rakastaa jotakuta omasta säädystään".
"Sinä et siis aio veristä yönuttua hänen tähtensä kantaa?" sanoi Richard kuningas.
"Yhtä vähän", Edith vastasi, "kuin olisin voinut vaatia häntä panemaan henkensä alttiiksi enemmän turhamaisessa kuin kiitettävässä ottelussa".
"Niin tytöt ainian puhuvat", kuningas sanoi; "mutta kun suosittu rakastaja käypi kiihkeämmäksi, sanovat he huo'aten, että tähdet toisin ovat määränneet".
"Teidän majesteetinne on nyt jo toisen kerran uhannut minua onnentähteni vaikutuksella", Edith vastasi ylevästi. "Olkaa siitä vakuutettu, armollinen herra, että, tähtien voimasta huolimatta, ei teidän köyhä sukulaisenne ole menevä pakanan eikä halpasäätyisen seikkailian omaksi. — Sallikaa minun kuunnella Blondelin soitantoa; sillä kuninkaallisten nuhdettenne säveleet ovat tuskin niin mieluiset korvalle".
Loppu illasta ei tarjonnut mitään mainittavata.
Kahdeksaskolmatta luku.
Kuuluiko tappelun tuima ääni,Miekan melske, ratsun korske?
Gray.
Ilman-alan kuumuuden vuoksi oli suostuttu, että se kaksintaistelu, jota varten niin monta eri kansakuntaa nyt oli kokoontunut Erämaan Timantin luokse, tapahtuisi tiimaa jälkeen auringon nousun. Ne avarat turnausaidakkeet, jotka oli rakennettu Leopartin ritarin valvonnan alla, kulkivat kiinteähiekkaisen tantereen ympäri, joka oli satakahdeksankymmentä kyynärää pitkä ja kuusikymmentä leveä. Radan pituus oli pohjasta etelään, että kummallaki taistelulla olisi sama etu nousevasta auringosta. Saladinin kuninkaallinen istuin oli pystytetty radan vasemmalle syrjälle, aivan keskikohdalla jossa taisteliat arvaten tulisivat toisiansa kohtaamaan rynnäkössä. Sitä vastapäätä oli lehteri suljetuilla akkunoilla, niin rakennettu, että naiset, joiden mukavuudeksi se oli pystytetty, saattoivat taistelua katsella, muiden nähtäväksi itse joutumatta. Radan kummassakin päässä oli portit, joita voitiin mielen mukaan avata ja sulkea. Istuimia oli myöskin rakennettu kummeille, vaan arkkiherttua, huomaten että hänen istuimensa oli matalampi kuin Richardin, kielsi siihen istumasta; ja Leijonasydän, joka olisi suostunut vaikka mihin kernaammin, kuin antanut minkään muodonasian lykätä kaksintaistelua vastaiseksi, myönsi mielellään että kummit taistelun kestäessä olisivat ratsujen selässä. Aidakkeiden toisessa päässä seisoivat Richardin ja toisessa Konradin seuralaiset. Sulttanin istuimen ympärille oli hänen loistava georgilainen kaartinsa järjestetty ja muun osan aidakkeesta täyttivät kristityt ja mahomettiläiset katseliat.
Kotvan ennen päivänkoittoa piiritti turnauskenttää vieläki suurempi lukumäärä saracenejä, kuin Richard oli edellisenä iltana nähnyt. Kun auringon loistavan terän ensimäinen säde nousi yli erämaan, kuului tuo heleä huuto: "rukoukseen, rukoukseen!" sulttanin omasta suusta ja siihen vastasi muut, joiden arvo ja hurskaus oikeutti heitä toimittamaan muezzinin virkaa. Mieltä liikuttava oli nähdä kaikkien näiden ihmisten Mekkaan päin kääntyneillä kasvoilla heittäyvän maahan rukoilemaan. Vaan kun he nousivat ylös, näyttivät nyt kirkkaasti loistavat auringon säteet vahvistavan lord Gilslannin edellisenä iltana lausumaa arvelua; sillä ne heijastuivat monesta keihään kärjestä, joka ei eilispäivänä vielä ollut varressansa. De Vaux huomautti herraansa tästä, joka vastasi kärsimättömästi, että hän täydelleen luotti sulttanin rehellisyyteen; vaan jos de Vaux pelkäsi paksua ruumistansa, saisi hän pötkiä tiehensä.
Kohta sen jälkeen kuului vaskirumpujen pärinä, jolloin kaikki saraceniläiset ratsumiehet hyppäsivät hevostensa selästä ja heittäysivät pitkäkseen maahan, aivan kuin toista aamurukousta varten. Tämän he tekivät, antaaksensa kuningattarelle tilaisuutta Edithin sekä muitten hovinaistensa kanssa kulkemaan teltastansa heitä varten määrätylle lehterille. Viisikymmentä miestä Saladinin seraljivartiastosta saattoi heitä, aukinaiset sapelit kädessä, ja oli heille annettu käsky hakata kappaleiksi jokaisen, oli hän ruhtinas tai talonpoika, joka uskaltaisi katsella ohitse kulkevia naisia tahi rohkenisi edes kohottaa päätään, ennenkuin soiton lakkaaminen oli kaikille ilmottanut, että he olivat saapuneet lehterillensä uteliailta silmiltä suojaan.
Tämä taika-uskoinen osote itämaisesta kunnioituksesta kaunista sukupuolta kohtaan antoi kuningatar Berengarialle aihetta lausumaan muutamia moittivia muistutuksia Saladinista ja hänen maastaan, vaan koska heidän luolansa, joksi ihana kuninkaatar nimitti lehteriä, oli tarkasti suljettu ja vartioittu, täytyi hänen tällä haavaa tytyä katselemiseen ja jättää vastaiseksi tuon paljo suuremman huvin tulla katsotuksi.
Sillä välin molempain taisteliain kummit velvollisuutensa mukaan kävivät tarkastelemassa, olivatko he asianomaisesti asustetut ja valmistetut taistelua varten. Itävallan arkkiherttua ei huolinut suuresti kiirehtiä tämän tehtävän suorittamisessa, syystä että hän edellisenä iltana runsaammin kuin tavallisesti oli vääntänyt itseensä Schirazviiniä. Vaan temppeliherrain suurimestari, jolle taistelun päättyminen oli tärkeämpi, tuli varhain aamulla Konradin teltalle. Hänen suureksi kummakseen eivät markiisin palveliat laskeneet häntä sisään.
"Ettekö tunne minua, lurjukset?" sanoi suurimestari vallan närkästyneenä.
"Kyllähän me tunnemme teidät, urhoollinen ja korkeasti kunnioitettava herra", vastasi Konradin asekantaja; vaan ette *tekään* saa tällä hetkellä astua sisään. Markiisi on juuri ripillä".
"Ripillä!" huudahti temppeliherra äänellä, joka osotti levottomuutta samalla kuin kummastusta ja ylenkatsetta. "Ja kuka, jos saan luvan kysyä, häntä ripittää?"
"Herrani kielsi minun sitä sanomasta", sanoi asekantaja, jonka jälkeen suurimestari sysäsi hänen syrjään ja astui telttaan melkein väkisin.
Montserrat'n markiisi oli polvillaan Engaddin erakon edessä ja aikoi juuri alkaa synnintunnustustansa.
"Mitä tämä merkitsee, markiisi?" sanoi suurimestari; "hyi, nouse ylös — tahi jos välttämättä tahdot tunnustaa syntisi, enkö minä ole täällä?"
"Minä olen jo liian usein tunnustanut syntini teille", vastasi Konrad kalpeilla kasvoilla ja epävakaisella äänellä. "Jumalan tähden, suurimestari, mene matkoihisi ja anna minun paljastaa omantuntoni tälle pyhälle miehelle!"
"Missä suhteessa hän on minua pyhempi?" sanoi suurimestari. "Erakko, profeeta, mielipuoli — sano, jos uskallat, missä suhteessa sinä olet minua parempi?
"Rohkea ja häijy ihminen", vastasi erakko, "tiedä, että minä olen lasi-ikkunan kaltainen, jonka kautta jumalallinen valkeus tunkeupi muitten hyväksi, vaikkapa se minua poloista ei hyödytä. Sinä olet rautaristikkojen kaltainen, jotka eivät itse vastaanota valoa, eivätkä sitä jakaa kellekään muulle".
"Älä höpise, vaan laittau tästä teltasta tiehesi", sanoi suurimestari; "tänä aamuna ei markiisi tule tunnustamaan syntinsä kellekään jollei minulle, koska minä en hänestä erkane".
"Onko tämä *teidän* tahtonne?" sanoi erakko Konradille; "sillä älkää luulko että minä tuota ylpeää miestä rupean tottelemaan, jos te vain yhä haluatte apuani".
"Ah", sanoi Konrad neuvotonna, "mitä tahdotte, että minun pitää vastata?Jääkää hyvästi hetkeksi; puhutaan asiasta vasta tarkemmin".
"Oi katala toistaiseksi lykkääminen!" sanoi erakko; "sinä olet sielunsurmaaja! Onneton mies, jää hyvästi ei hetkeksi ainoastaan, vaan kunnes tapaamme toisemme — yhdentekevä missä. Ja mitä sinuun tulee", lisäsi hän, kääntyen suurimestarin puoleen: "*vapise!*"
"Vapise!" sanoi suurimestari ylenkatseellisesti. "Vapista en voi, vaikka tahtoisinki".
Erakko ei kuullut hänen vastaustansa, sillä hän oli jo teltasta lähtenyt.
"Kas niin, tuota pikaa asiaan", sanoi suurimestari, "koska sinun välttämättä pitää suorittaa tuon narripelin. Vaan kuules — minä luulen melkein tuntevani useimmat sydämmesi heikkoudet, niin että voinemme jättää sikseen niiden luettelemisen, joka saattaisi venähtää pitkäksi, ja ryhtyä synninpäästöön heti. Mitäpä niiden likapilkkujen luetteleminen hyödyttää, jotka aiomme pestä pois käsistämme?"
"Kun itse tiedät, mitä olet", sanoi Konrad, "niin herjaat, kun puhut toiselle syntein anteeksi antamisesta".
"Tämä ei ole kanonisen lain mukaan, herra markiisi", sanoi temppeliherra; "sinä olet enemmän tunnollinen, kuin puhdasoppinen. Synninpäästö on yhtä voimallinen, antoipa sen kelvoton pappi tahi pyhimys; jos asianlaita olisi toisin, armahtakoon Jumala kurjaa ripitettävää! Kysyykö haavotettu, onko välskärillä, joka tutkii hänen haavojansa, puhtaat kädet, vai ei? No, ryhdytäänkö tuohon leikkiin?"
"Ei", sanoi Konrad, "kernaammin tahdon kuolla ilman ripitystä, kuin sakramenttia pilkata".
"Kas niin, jalo herra markiisi", sanoi temppeliherra, "ole hyvässä toivossa, äläkä puhu sillä tavoin. Tunnin sisään seisot voittajana turnauskentällä tahi tunnustat syntisi kypärässäsi, kuten urhoollinen ritari ainakin".
"Voi, suurimestari", vastasi Konrad, "kaikki ennustaa onnettomuutta tälle taistelulle. Tuo eriskummainen ilmisaatto koiran vainun kautta, tuon skotlantilaisen ritarin ylösnousemus ja hänen ilmautuminen kuni kummitus turnauskentälle — kaikesta aavistan pahaa".
"Joutavia", sanoi temppeliherra, "minä olen nähnyt sinun rohkeasti laskevan keihääsi häntä vastaan ritarileikeissä ja samanlaisella menestyksellä kummallekin; — ajattele olevasi vain leikkiturnauksessa, ja kukapa sinua voittaa turnausradalla? Hoi, asekantajat ja palveliat, herranne tahtoo varustautua taisteluun!"
Palveliat astuivat nyt sisään ja alkoivat pukea aseet markiisin päälle.
"Minkälainen ilma meillä on tänään?" sanoi Konrad.
"Taivas on pilvessä", vastasi eräs asekantajista.
"Näetsen, suurimestari", sanoi Konrad, "ei mikään ole meille suosiollista".
"Sitä viileämpi on taistella, poikaseni", vastasi temppeliherra. "KiitäJumalaa, joka on lauhkeuttanut Palestinan auringon varsin sinun vuoksi".
Näin suurimestari laski leikkiä; vaan hänen pilapuheensa ei enään vaikuttanut markiisin huolestuneeseen mieleen, ja vaikkapa hän koki näyttää iloiselta, tarttui markiisin synkkämielisyys häneenki.
"Tuo raukka", ajatteli hän, "tulee joutumaan tappiolle ainoastaan heikkoutensa ja pelkurimaisuutensa vuoksi, jota hän kutsuu araksi omaksitunnoksi. Minä, joka en aaveista enkä enteistä säikähdä, joka olen aikeissani luja kuin kallio, minun olisi itseni pitänyt taistella hänen sijastaan. Suokoon Jumala, että skotlantilainen tappaisi hänen paikalla — se olisi, lähinnä hänen voittoaan, paras mitä voisi tapahtua. Mutta käyköön miten hyvänsä, hän ei saa saada toista rippi-isää kuin minua — syntimme ovat liian yhteiset ja hän voisi tunnustaa minun osani omansa kanssa".
Näin ajatellen mielessänsä hän yhä auttoi markiisia asetten päällepukemisella, vaan sanaakaan lausumatta.
Määrätty tunti tuli viimein, torvet rätisivät, ritarit ratsastivat aidakkeiden sisälle, niin varustettuina ratsukaluilla ja aseilla, kuin miesten sopi, joiden tuli tapella kuningaskunnan kunnian puolesta. Heidän kypäränsilmikkonsa olivat aukaistut ja he ratsastivat kolmasti radan ympäri näytelläkseen itseään katsojille. Molemmat olivat uljaita miehiä ja molemmilla oli jalot kasvot. Mutta skotlantilaisen otsa osotti miehuullista uskallusta, loistavaa toivoa, joka melkein oli iloisuuden kaltaista, kun sitävastoin onnettomuutta ennustava alakuloisuus kuvautui Konradin kasvoilla, vaikka hän ylpeydestä koki saada luonnollisen rohkeutensa takaisin. Hänen ratsuhevosensakin näkyi astuvan vähemmin keveästi ja virkusti torvein toitotuksesta, kuin sir Kennethin kaunis arapialainen; jaSpruch-Sprecherpuisteli päätään muistuttaessaan, että kun miekkasille vaatija ratsasti radan ympäri myötäpäivään, se on oikealta vasemmalle, suoritti hänen vastapuolensa saman kiertokulun päinvastoin eli vasemmalta oikealle, jota useimmissa maissa pidetään huonona enteenä.
Väli-aikainen alttari oli rakennettu kuningattaren lehterin alapuolelle ja sen vieressä seisoi Engaddin erakko karmelitamunkkien veljeskunnan puvussa. Muita hengellisiä miehiä oli myöskin saapuvilla. Tämän alttarin luo astuivat toinen toisensa perästä kummiensa saattamina sekä miekkasille vaatija että hänen vastapuolensa. Kumpikin ritari astui hevosen selästä alttarin edessä ja vakuutti asiansa oikeaksi juhlallisella valalla evankeliumin päälle sekä rukoilemalla, että tappelun päätös osottaisi hänen valansa totuutta tahi vääryyttä. He vannoivat myöskin, että olivat tulleet taistelupaikalle ritarillisessa puvussa ja tavallisilla aseilla, ilman loihtimista, talismaneja tahi velhokeinoja voiton saamiseksi puolelleen. Päällekantaja teki valansa vakavalla, miehuullisella äänellä ja rohkealla, reippaalla katsannolla. Kun tämä temppu oli päättynyt, nosti sir Kenneth silmänsä lehteriä kohti ja notkisti päänsä alas, ikäänkuin kunnian-osotuksena niille näkymättömille kaunottarille, jotka olivat siellä, ja hyppäsi sitten, niin raskasaseisena kuin hän oli, ylös satulaan, jalustimeen koskematta, jonka perästä hän antoi ratsunsa, hiljalleen laukaten, kantaa itseänsä määräpaikalle radan pohjoiseen päähän. Konrad astui myöskin alttarin luokse jotenkin rohkeasti, vaan vannoessa hänen äänensä kuului epäselvältä, juurikuin kypärä olisi sen tukehuttanut. Hänen huulensa, joilla hän rukoili taivasta suomaan hänen oikealle asiallensa voittoa, kalpenivat jumalattomaa herjausta lausuessaan. Kun hän kääntyi noustakseen hevosensa selkään, läheni suurimestari häntä, ikäänkuin korjatakseen jotakin hänen kauluksessaan, ja kuiskasi: "pelkuri ja narri! Rohkaise mielesi ja taistele urhoollisesti; muuten, Jumal' auta, vaikka pääsisitkin häntä pakoon, et pääse *minua*!"
Se leppymätön ääni, jolla tämä uhkaus kuiskattiin, teki ehkä markiisin mielenhämmennyksen täydelliseksi, sillä hän kompastui, aikoessaan nousta hevosen selkään; ja vaikka hän kohta jälleen pääsi tasapainoon ja hyppäsi satulaan tavallisella notkeudellaan sekä näytti taitavuuttansa ratsumiehenä, kun hän laukkasi paikalleen vastustajansa vastapäätä, ei tapaus kuitenkaan jäänyt niiltä huomaamatta, jotka pitivät vaaria tappelun päätöstä ennustavista merkeistä.
Kun papit olivat juhlallisesti rukoilleet, että Jumala näyttäisi, kellä oli oikeus puolellansa, menivät he radalta pois. Miekkasille vaatijan torvet nyt kajahtivat muutaman kerran, ja julistaja huusi turnauskentän pohjoisesta päästä: "täällä seisoo hyvä ritari, sir Kenneth Skotlannista, taistelia Englannin kuninkaan Richardin puolesta, joka syyttää Konradia, Montserrat'n markiisia, ilkityöstä ja häväistyksestä mainittua kuningasta vastaan".
Kun sanat Kenneth Skotlannista ilmottivat taistelian nimen ja arvon, jotka eivät ennen olleet yleisesti tunnetuita, kuului kova ja iloinen mieltymyksenhuuto kuningas Richardin seuralaisten puolelta ja teki vastustajan vastauksen melkein kuulumattomaksi, vaikka useaan kertaan vaadittiin äänettömyyttä. Vastustaja vannoi tietysti olevansa viaton ja tarjousi puoltamaan viattomuuttaan ruumiillansa. Molempien taisteliain asekantajat astuivat nyt esiin ja antoivat heille kilven ja keihään, auttaen heitä ripustamaan edellistä kaulaansa, jotta heillä oli molemmat kädet vapaina ohjaksien ja keihään hoitamiseen.
Skotlantilaisen kilvessä näkyi hänen vanha vaakunamerkkinsä Leoparti, vaan siihen oli lisätty kaulapanta ja katkaistu kahle, jotka muistuttivat hänen äskeisestä vankeudesta. Markiisin kilvessä oli hänen arvonimensä[1] johdosta kuvattuna jyrkkä, piikkinen vuori. Ritarit nostivat ja puistelivat keihäitään ikäänkuin koetellakseen kömpelöiden aseiden painoa ja vahvuutta, jonka perästä laskivat ne alas. Kummit, julistajat ja asekantajat vetäytyivät nyt aidakkeiden luo ja molemmat taisteliat istuivat vastapäätä toisiansa, kasvot kasvoja vastaan, keihäät lasketut alas ja kypärinsilmikot kiinni sekä ruumiit niin asepuvulla verhottuina, että he pikemmin olivat valettujen rautapatsaiden kuin lihasta ja verestä luotujen olentojen näköisiä. Odotuksen äänettömyys oli nyt yleinen — katseliat hengittivät nopeasti ja heidän sielunsakin näyttivät siirtyneen silmiin; ei ainoatakaan ääntä kuulunut, paitsi tulisten sotaratsujen korskumista ja raappimista, jotka arvaten mitä oli tulemassa levottomina odottivat saada rynnätä eteenpäin. Näin he seisoivat noin kolme minutia, kun sulttanin merkistä sadan soittokoneen kimeä ääni yhtä haavaa kaikui läpi ilman ja ritarit kannustivat hevosensa, laskivat ohjakset höllälleen, täyttä laukkaa hyökkäsivät eteenpäin ja kohtasivat toisiansa radan keskellä töminällä, joka oli ukkosen jyrinän kaltainen. Voitto ei ollut epäilyksen alainen, ei silmänräpäystäkään. Konrad kyllä osotti olevansa tottunut soturi; sillä hän osasi keskelle vastustajansa kilpeä ja käytti keihästä sellaisella voimalla ja tarkkuudella, että se meni pirstaleiksi teräskärjestään aina rautahansikkaan saakka. Sir Kennethin hevonen peräytyi muutaman askeleen ja lankesi kintuilleen; vaan ratsastaja nosti sen helposti pystyyn kädellä ja ohjaksilla. Mutta Konrad oli auttamattomissa. Sir Kennethin keihäs oli lävistänyt kilven ja milanolaisen teräshaarniskan sekä tunkeunut sensecretineli pansaripaidan läpi, joka pidettiin haarniskan alla, haavottanut häntä syvästi rintaan ja viskannut hänen satulasta, katkennut keihäänkärki haavassa. Kummit, julistajat ja itse Saladin, joka oli astunut alas istuimeltansa, riensivät haavotetun luokse; sillä välin sir Kenneth, joka oli hypännyt hevosen seljästä ja paljastanut miekkansa, koska hän ei vielä tiennyt Konradin aivan avuttomaksi, käski hänen tunnustaa rikollisuutensa. Kypäri riisuttiin kiireesti päästä, ja haavotettu, tuimasti tuijottaen taivasta kohti, vastasi: "mitä vielä tahdotte? — Jumala on tuominnut oikein — minä olen syyllinen — vaan leirissä löytyy syyllisempiä kuin minä, säälikää sieluani ja hankkikaa minulle rippi-isä."
[1] *Montserrat*,Monte Serrato, merkitsee: piikkinen vuori.
Nämät sanat lausuttuaan hän pyörtyi.
"Talismani, se voimakas lääke, kuninkaallinen veljeni", sanoi RichardSaladinille.
"Tuo petturi", vastasi sulttani, "ansaitsisi pikemmin että häntä jaloista laahattaisiin turnauskentällä hirsipuuhun, kuin että hän tulisi osalliseksi talismanin voimasta — ja joku semmoinen kohtalo on myös kirjotettu hänen kasvoihinsa", hän lisäsi tarkasti katseltuaan haavotettua; "sillä vaikka haava ehkä voidaan parantaa, on Azraelin merkki painettu tuon katalan otsaan".
"Kaikessa tapauksessa pyydän sinua tekemään, mitä voit hänen hyväksensä", sanoi Richard, "että hän edes ennättäisi syntinsä tunnustaa — älä tapa sekä ruumista että sielua! Puoli tuntia voipi hänelle olla tuhannen kertaa suuremmasta arvosta, kuin vanhimman patriarkan elinaika".
"Kuninkaallisen veljeni tahto tapahtukoon", sanoi Saladin, "Orjat, kantakaa telttaamme tämä haavotettu mies".
"Se ei saa tapahtua", sanoi temppeliherra, joka tähän saakka oli synkällä äänettömyydellä tapausta katsellut. — "Itävallan arkkiherttua ja minä emme salli, että tämä onneton, kristitty ruhtinas jätetään saraceneille heidän loihtukeinojensa esineeksi. Me olemme hänen kummit ja vaadimme, että hän jätetään meidän hoidettavaksi".
"Se tahtoo sanoa, te kiellätte käyttämästä niitä varmoja keinoja, jotka ovat tarjona hänen tointumiseen?" sanoi Richard.
"Ei, ei suinkaan", vastasi suurimestari, malttaen mielensä. — "Jos sulttani käyttää luvallisia keinoja, niin hän hoitakoon sairasta minun teltassani".
"Veli kulta, tee se, ole hyvä", sanoi Richard Saladinille, "vaikka lupa on jotensakin epäkohteliaasti annettu. Vaan nyt hauskempiin asioihin! — Puhaltakaa torvensoittajat, hurratkaa, englantilaiset, Englannin sankarin kunniaksi!"
Vaskirummut, torvet ja cymbalit helähtivät yhtä haavaa, ja se voimakas säännöllinen hurrahuuto, jolla englantilaiset vanhuudesta ovat ilmottaneet mielisuosiotansa, kuului arabialaisten kimeäin, epäsäännöllisten kirkunain keskellä, kuten urkujen akordit myrskyn vinkuessa. Viimein oltiin ääneti.
"Leopartin urhoollinen ritari", jatkoi Richard, "sinä olet osottanut, että ethiopialainen voipi muuttaa ihonsa värin ja leoparti täplänsä, vaikka oppineet raamatun todistuksella väittävät sitä mahdottomaksi. Kuitenkin minulla on enemmän sanomista teille naisten kuullen, joiden luo minä nyt saatan teidät ja jotka paraiten voivat arvostella ja palkita ritarillisia sankaritöitä".
Leopartin ritari suostuen kumarsi.
"Ja sinä, ruhtinaallinen Saladin, tulet myöskin heitä tervehtimään", jatkoi Richard. "Minä vakuutan, että meidän kuninkaattaremme ei pidä itseänsä tervetulleena, jollei hänelle suoda tilaisuus kiittää kuninkaallista isäntäänsä aivan ruhtinaallisesta vastaanotosta".
Saladin kumarsi miellyttävällä tavalla, vaan ei suostunut kutsuun.
"Minun täytyy haavotettua hoitaa", sanoi hän. "Lääkäri yhtä vähän luopuu sairaastansa, kuin soturi taistelukentältä, vaikkapa hän kutsuttaisiin itse paratiisin saliin. Tiedä sitäpaitsi, kuningas Richard, että itämaalaisen veri ei juokse niin tyynesti kaunotarten seurassa, kuin kansalaistesi. Mitä itse raamattu sanoo? "Hänen neitsyeellinen silmänsä on kuin profetan miekanterä; kukapa rohkenee siihen katsella? Joka ei tahdo tulla poltetuksi, karttaa tulisille hiilille astumasta — ymmärtäväinen ihminen ei pidä tappuroita palavan tulisoiton edessä. — Hän, sanoo viisas, joka on menettänyt aarteen, ei ole järkevä, jos kääntää päänsä sitä katsellakseen".
Richard, niinkuin hyvin saattaa arvata, kunnioitti tätä hienotuntoisuutta, jonka perustuksena oli hänen omasta käsityksestään niin suuresti eroavat tavat, eikä sen kovemmin uudistanut pyyntöänsä.
"Päivälliseksi", sanoi sulttani poislähtiessään, "toivon, että te kaikki suvaitsette atrioida kurdilaisen päällikön mustan kamelinahka teltan suojassa".
Sama kutsumus kulki kaikille kristityille, jotka arvonsa puolesta olivat kyllin ylhäisiä päästäkseen ruhtinaallisiin kemuihin osallisiksi.
"Kuulkaa!" sanoi Richard, "rummut ilmottavat että kuninkaattaremme ja hänen naisensa lähtevät pois lehteriltänsä — ja kas, turbanit vaipuvat maahan, ikäänkuin murhan-enkeli olisi niihin koskenut! Kaikki makaavat pitkänänsä, juurikuin arapialaisen silmän katsahus voisi himmentää ladyn poskien hohdetta! — Tulkaa, lähdetään telttaan ja viedään voittajamme riemusaatossa sinne. Kuinka surkuttelen jaloa sulttania, joka tuntee rakkautta ainoastaan sellaisena kuin alhaisemmat luontokappaleet sitä tuntevat".
Blondel viritti harppunsa sotaisimpiin säveliin, kun voittaja tuotiin kuningatar Berengarian telttaan. Hän astui sisään ja molemmat hänen kumminsa Richard ja Tuomas Pitkämiekka seurasivat häntä kummallakin puolen. Voittaja laskeusi kauniisti polvilleen kuningatar Berengarian eteen, vaikka enemmän kuin toinen puoli tästä kunnianosotuksesta kaikessa hiljaisuudessa oli aiottu kuningattaren oikealla puolella istuvalle Edithille.
"Riisukaa, jalot naiset, häneltä aseet", sanoi kuningas, joka kernaasti noudatti vanhoja ritarillisia tapoja. "Kauneus kunnioittakoon ritarillisuutta! Päästä häneltä kannukset irti, Berengaria! Jos oletki kuningatar, olet kuitenkin velvollinen hänelle osottamaan kaikkea suosiota mitä suinkin voit. — Ota kypäri hänen päästään Edith! Tämän käden kautta vannon, että sinun täytyy se tehdä, vaikka olisit ylpein Plantagenet koko suvussa ja hän olisi köyhin ritari maan päällä!"
Molemmat naiset tottelivat kuninkaan käskyä; Berengaria kiirehtivällä toimeliaisuudella, ikäänkuin pelokkaasti haluten täyttää miehensä tahtoa, ja Edith välistä punastuen, välistä vaaleten, kun hän Pitkämiekan avulla verkalleen ja kömpelösti aukaisi soljet, jotka kiinnittivät kypäriä kaulukseen.
"Ja mitähän odotatte löytävänne tämän rautakuoren alta?" sanoi Richard, kun päästä otettu kypäri paljasti sir Kennethin jalot kasvot, jotka hehkuivat yhtä paljon äsken kestetyistä vaivoista kuin nykyhetken mielenliikutuksesta. "Mitä pidätte hänestä, aatelismiehet ja kaunottaret?" jatkoi Richard. "Onko hän nyt nubialaisen orjan taikka nimettömän, arvottoman seikkailian näköinen? Ei tosiaan, hyvän miekkani nimessä, tässä hänen moninaiset valepukunsa loppuvat! Hän on laskeunut polvilleen teidän eteenne, ilman että olette häntä tunteneet muuta kuin hänen miekkansa kautta — hän nousee ylös, yhtä mainittavana rikkautensa kuin syntyperänsä puolesta. Onnea etsivä ritari Kenneth nousee ylös Davidina, Huntingdonin kreivinä, Skotlannin perintöruhtinaana!"
Yleinen hämmästyksen huuto kuului tämän selityksen johdosta ja Edith pudotti kypärän, jota hän piti kädessään.
"Niin, ystäväni", sanoi kuningas, "niin on tosiaan asianlaita. Te tiedätte, kuinka Skotlannin kuningas petti meidät, kun hän lupasi lähettää tämän urhoollisen kreivin johdannon alla paraat ja jaloimmat soturinsa auttamaan meitä Palestinan vallottamisessa, vaan ei välipuhettansa täyttänyt. Tämä jalo nuorukainen, jonka johdolla skotlantilaiset ristiretkeläiset olisivat marssineet, piti häpeällisenä olla osaa ottamatta pyhään sotaan ja yhtyi meihin Siciliassa pienen ja uskollisen palveliaseurueen kanssa, johon tuli lisäksi monta hänen maanmiestänsä, jotka yhtyivät heihin tuntematta päällikkönsä arvoa. Kaikki kuninkaallisen prinssin uskotut miehet olivat joutuneet kuoleman saaliiksi, paitsi yksi ainoa asekantaja, ja hänen liian hyvästi säilytetty salaisuutensa oli saattaa minun katkaisemaan yhden Europan toivorikkaimman vesan siinä luulossa, että hän ainoastaan oli skotlantilainen seikkailia. — Miksi ette ilmottaneet arvoanne, jalo Huntingdon, kun pikaisen ja kiukkuisen tuomioni kautta jouduitte vaaraan? Oliko se sentähden, että luulitte Richardin voivan väärinkäyttää valtaansa, kruununperillisen kuoleman kautta kostaaksensa kuninkaalle, joka niin usein oli osottanut vihamielisyyttään?"
"Niin pahaa en ajatellut teistä, kuningas Richard", vastasi Huntingdonin kreivi, "vaan ylpeyteni ei myöntänyt minulle ilmaista itseäni Skotlannin prinssinä pelastaakseni henkeä, jonka olin menettänyt velvollisuudestani luopumalla. Muuten olin tehnyt lupauksen olla säätyäni ilmaisematta, kunnes ristiretki oli päättynyt, ja minä ilmaisin sen ainoastaanin articulo mortisja ripin sinetin alla tälle pyhälle erakolle".
"Se oli sitte tieto tästä salaisuudesta, joka pakotti tuota pyhää miestä niin hartaasti rukoilemaan että minä peruuttaisin ankaran tuomioni?" sanoi Richard. "Syystä hän sanoi, että jos tämä urhoollinen ritari minun käskystäni tapettaisiin, minä vastedes soisin sen teon tekemättömäksi, vaikka se olisi maksanut jäseneni — jäsenen! Minä olisin suonut sen jääneeksi tekemättä, vaikkapa henkeni olisin menettänyt — sillä mailma olisi sanonut, että Richard oli väärinkäyttänyt sitä tilaa, johon Skotlannin kruununperillinen, luottaen hänen jalomielisyyteen, oli joutunut".
"Vaan emmekö teidän majesteetiltänne voi saada tietää minkä kummallisen ja onnellisen sattumuksen kautta tämä arvotus viimein on arvattu?" kysyi kuninkaatar Berengaria.
"Minä sain Englannista kirjeitä", sanoi kuningas, "jotka muiden ikävien uutisten joukossa myöskin kertoivat, että Skotlannin kuningas oli vanginnut kolme englantilaista aatelismiestä, jotka olivat vaellusretkellä pyhän Ninianin tykö, ja syyksi maininnut, että hänen perillisensä, jonka oli luultu taistelevan saksalaisten ritarien riveissä pakanoita vastaan Preussissa, tosiaan oleskeli leirissämme ja minun vallassani; ja sen vuoksi Wilhelm aikoi pidättää nämät aatelismiehet panttivankina. Tästä minä ensiksi aloin aavistaa Leopartin ritarin todellista säätyä ja epäluulojani vahvisti de Vaux, joka Askalonista palatessaan toi takaisin Huntingdonin kreivin ainoan palvelian, erään paksupäisen orjan, joka oli kävellyt kolmekymmentä peninkuormaa ilmottaakseen de Vaux'lle salaisuuden, jonka hän olisi voinut ilmottaa minulle".
"Vanhalle Strauchanille on annettava anteeksi", sanoi Gilslannin lordi; "sillä hän tiesi omasta kokemuksesta, että minun sydämeni on hiukan hellempi, kuin jos nimeni olisi Plantagenet".
"Sydämesi hellä, sinä vanha rautamöhkäle, sinä Cumberlannin pii!" huudahti Richard. "Juuri me, Plantagenet'n perhekunnan jäsenet, voimme kerskailla hellistä, tuntehikkaista sydämistä. Edith", sanoi hän kääntyen orpanansa puoleen silmäyksellä, joka juoksutti veret tytön poskille, "anna minulle kätesi, kaunis serkkuni, ja myöskin sinä, Skotlannin prinssi".
"Malttakaa, teidän majesteetinne", sanoi Edith, vetäytyen pois ja koettaen salata hämmennystänsä yrittämättä laskea leikkiä kuninkaallisen sukulaisensa herkkäuskoisuudesta. "Ettekö muista, että käteni piti olla merkki saracenein ja arapialaisten — Saladinin ja koko hänen turbaniin puetun sotajoukkonsa kääntymiseen kristinuskon?"
"Aivan niin, vaan ennustuksen tuuli on siirtynyt ja puhaltaa nyt toisaalta", vastasi Richard.
"Älkää laskeko leikkiä, jottei teitä sidottaisi vahvemmilla kahleilla", sanoi erakko, astuen esiin. "Taivaan sotajoukko ei kirjota muuta kuin totuutta loistaviin aikakirjoihinsa — ihmisen silmä on vain liian heikko selvästi lukemaan niiden kirjotusta. Tietäkää, että kun Saladin ja Kenneth Skotlannista nukkuivat luolassani, luin minä tähdissä, että kattoni alla lepäsi eräs prinssi, Richardin luonnollinen vihollinen, jonka sallimus oli määrännyt Edith Plantagenet'n puolisoksi. Saatoinko silloin epäillä, että tämä olisi sulttani, jonka hyvin tunsin, koska hän usein kävi kammiossani puhumassa taivaankappalten liikunnoista? Taivaslaen loistava valo sanoi vielä lisäksi, että tämä prinssi, Edith Plantagenet'n mies, olisi kristitty; ja minä heikko, tietämätön selittäjä, arvelin Saladinin kääntyväksi kristinuskoon, sitä enemmin, koska hänen suuret avunsa näkyivät tekevän hänen mahdolliseksi oikiaan oppiin. Tunto heikkoudestani on painanut minun maahan; vaan maassa olen löytänyt lohdutusta! En ole oikein lukenut muiden kohtaloita — kuka takaa, etten ole omaani väärin käsittänyt? Jumala ei tahdo, että ihminen tunkeupi hänen neuvotteluihin tahi tutkii hänen kätketyitä salaisuuksia. Meidän tulee odottaa hänen aikaansa, valvomalla, ja rukoilemalla, pelvossa ja toivossa. Minä tulin tänne ankarana ennustajana, ylpeänä profeetana, taitavana, kuten luulin, opettamaan ruhtinaita ja vieläpä varustettuna ylenluonnollisilla tiedoilla, vaan sellaisen taakan rasittamana, jota en luullut muiden hartioiden kuin omaini voivan kantaa. Vaan kahleeni ovat nyt ratkotut! Minä lähden täältä, nöyränä tietämättömyydessäni, katuvaisena vaan ei toivotonna".
Näin puhuttuaan hän erkani seurasta ja sanotaan, että siitä ajasta hulluuden kohtaukset harvemmin vaivasivat häntä, sekä että hänen katumuksenharjotukset tulivat leppeämmiksi ja että parempi toivo tulevaisuudesta seurasi niitä. Itse mielipuolisuudessakin on niin paljo itserakkautta, että vakuutus siitä, että hän niin suurella kiivaudella oli julistanut ja suosinut perätöntä ennustusta, näkyi vaikuttavan kuten suonen-isku ihmisruumiiseen ja asettavan kuumetta, joka raivosi hänen aivoissansa.
Turha on ruveta tarkemmin selvittelemään, mitä tämän perästä tapahtui kuninkaattaren teltassa, tahi tiedustamaan, oliko Kenneth Huntingdonin kreivinä yhtä mykkä Edithin läsnä ollessa, kuin ennen, koska hänen täytyi käyttää itseään tuntemattomana, halpana ritarina. Voipi varmana pitää, että hän nyt tarpeellisella voimalla ilmaisi sitä hellää liekkiä, jota hänen niin usein ennen oli ollut vaikea sanoilla selittää.
Päivällistunti lähestyi nyt ja Saladin odotteli kristittyjen ruhtinasten tuloa erääseen telttaan, joka, suuruuteen katsomatta, aivan vähän ulkonäöltään erosi köyhän kurdilaisen tahi arapialaisen tavallisesta asunnosta; vaan tuon laajan, mustan katon alla oli pidot valmistetut suurimmalla itämaisella komeudella; kallisarvoisimpia mattoja oli levitetty lattialle ja tyynyjä asetettu vierasten mukavuutta varten. Vaan me emme voi ruveta kertomaan komeoista kulta- ja hopeakankaista, uhkeoista arabeskikirjauksista, kallisarvoisista kashmirishaaleista ja indialaisista musliinivaatteista, jotka täällä olivat levitettyinä kaikessa loistossaan; vielä vähemmin kertomaan kaikista sylttiherkuista ja erivärisillä riiskryyneillä ympäröidyistä höystelihoista sekä kaikista muista itämaisen keittotaidon herkuista. Kokonaisia, paistetuita lampaita ja sekä metsä- että aljuja lintuja oli ladottu suurille kulta-, hopia- ja poslinivadeille ja näiden välissä seisoi suuria sorbetilla täytettyjä ruukkuja, jäähdytettyjä lumella ja jäällä Libanonin vuorirotkoista. Kasa komeoita päänaluksia juhlasalin yläpäässä näkyi olevan aiottu isännälle ja niille korkea-arvoisimmille henkilöille, joita hän katsoi hyväksi kutsua tälle kunnia-istuimelle; kaikkialla teltan katossa, vaan varsinkin mainitun kunnia-istuimen päällä riippui joukko lippuja ja viirejä, merkkejä voitetuista tappeluista ja kukistetuista valtakunnista. Vaan etumaisena ja ylinnä kaikkia näkyi pitkä keihäs, johon oli kiinnitetty ruumiin käärinliinat, tuolla merkillisellä kirjotuksella: "Saladinin, Kuningasten Kuninkaan — Saladinin Voitonsankarien Voittajan — Saladinin Täytyy Kuolla". Kaiken tämän loisteen keskellä seisoivat orjat, jotka olivat valmistaneet ruuan, päät kyyryssä ja kädet ristissä, vaiti ja liikkumattomina kuin kuvapatsas tahiautomatit, jotka odottavat taideniekan koskettelemista joutuaksensa liikuntoon.
Sulttania, kuten useimpia hänen aikalaisiaan, vaivasi aikakauden taika-usko ja odottaessaan ruhtinaallisten vierastensa tuloa, hän tarkasteli erästä horoskopia sekä siihen kuuluvaa selitystä, jonka Engaddin erakko oli lähettänyt hänelle, ennen leiristä lähtöänsä.
"Kummallinen ja salaperäinen tiede", hän sanoi itsekseen, "joka luvaten siirtää peitettä tulevaisuuden edestä syrjään, saattaa harhateille niitä, joita se näkyy opastavan oikeaan, ja pimentää sitä näyttämöä, jota se on muka valaiseva! Kuka ei olisi väittänyt, että minä olin se erittäin vaarallinen vihollinen tälle Richardille, jonka vihollisuus tulisi lakkaamaan naimisen kautta hänen sukulaisensa kanssa? Ja kuitenkin nyt näyttää siltä, että tuon urhoollisen kreivin ja prinsessan yhdistys tulee rakentamaan ystävyyttä Richardin ja Skotlannin välillä, joka viimemainittu on hänelle paljo vaarallisempi vihollinen kuin minä, juuri kuin villikissa huoneessa on enemmän peljättävä kuin jalopeura etäisessä erämaassa. Mutta", jatkoi hän puoli-ääneen, "tähtien asema ilmotti myös, että prinsessan mies oli oleva kristitty. — Kristitty!" kertoi hän tuokion perästä — "Tämä antoi mielettömälle haaveksivalle tähtitutkialle aihetta siihen toivoon, että minä luopuisin uskostani! Vaan minua, profeetamme uskollista seuraajaa, sen olisi pitänyt huomauttaa ereyksestäni. Makaa tuossa, merkillinen paperi", hän jatkoi pistäessään sen päänalasensa alle; "kummalliset ovat ennustuksesi ja myöskin vaaralliset, koska ne, silloinkin kuin itsessään ovat tosia, kuitenkin pettävät niitä, jotka koettavat selittää niiden sisältöä. — Mitä nyt? Mitä tämä sisääntunkeminen merkitsee?"
Tämä sanottiin kääpiö Nectabanukselle, joka hirveästi säikähtäneenä syöksi telttaan; hänen rumat kasvonsa olivat kauhusta käyneet vielä rumemmiksi — silmät tuijottivat päässä, suu oli auki ja kurttuiset, rujostuneet kädet ja sormet harillansa.
"Mitä nyt?" sanoi sulttani ankarasti,
"Accipe hoc!" ähkyi kääpiö.
"Hoc!Mitä sanot?" jatkoi sulttani.
"Accipe hoc!" vastasi tuo hämmästynyt raukka, tietämättä kenties, että kertoi samat sanat kuin ennen.
"Mene tiehes!" sanoi sulttani. "Minua ei huvita kuulla hullutuksia".
"En minä ole hullu", sanoi kääpiö, "enemmän kuin tarvitaan, että hulluuteni auttaisi järkeäni ansaitsemaan minulle, kurjalle raukalle, jokapäiväisen leipäni. Kuule, kuule minua, suuri sulttani!"
"No, jos sinä valitat jostakin todellisesta vääryydestä", sanoi Saladin, "on kuningas velvollinen kuulemaan sanojasi, olitpa viisas tai hullu. — Tule tänne kanssani", jatkoi hän vieden hänen teltan sisempään osaan.
Mitä heidän puheensa lie koskenutki, keskeytti sitä pian torvien toitotus, joka ilmotti kristittyjen ruhtinasten tuloa. Saladin tervehti heitä teltassaan kuninkaallisella kohteliaisuudella, joka oli sekä hänen että heidän arvonsa mukainen, vaan erityistä kohteliaisuutta hän osotti nuorelle Huntingdonin kreiville, jolle hän jalomielisesti toivotti onnea hänen nykyisten iloisten toivettensa johdosta, vaikka ne olivatkin tehneet tyhjäksi Saladinin omat toiveet.
"Mutta älä luule, jalo nuorukainen", sanoi sulttani, "että Skotlannin prinssi on enemmän tervetullut Saladinin luokse, kuin Kenneth oli yksinäiselle Ilderimille, kun he tapasivat toisensa erämaassa, tahi kuin alakuloinen etiopialainen oli Adonebek El Hakimille. Urhoollisella ja jalolla sielulla, kuten sinun, on oma arvonsa, huolimatta säädystä ja syntyperästä, juuri kuin tämä raikas juoma, jonka tässä sinulle tarjoan, on yhtä makeaa, juotiinpa se savi-astiasta tahi kultaisesta maljasta".
Huntingdonin kreivi antoi sopivan vastauksen, kiitollisesti tunnustaen niitä monia ja suuria palveluksia, joita jalomielinen sulttani oli hänelle tehnyt; vaan juotuaan Saladinin maljan siitä sorbetipikarista, jonka tämä oli tarjonnut hänelle, ei hän voinut olla hymysuin sanomatta: "urhoollinen ratsumies Ilderim ei tiennyt, miten jää muodostui; vaan antelias sulttani jäähdyttää sorbetinsa lumella".
"Tahdotko, että arapialainen tahi kurdilainen olisi yhtä ymmärtäväinen kuin Hakim?" sanoi sulttani, "joka pukeutuu valepukuun, hänen täytyy antaa sydämensä tunteiden ja päänsä opin olla sen puvun kaltainen, jonka hän on ottanut ylleen. Minä halusin nähdä, miten urhoollinen ja rehellinen ritari Frangistanista käyttäisi itseänsä väittelyssä semmoisen henkilön kanssa, kuin minä silloin näytin olevan. Sentähden olin epäilevinäni yleisesti myönnetyn asian totuutta nähdäkseni, millä perustuksella väitteitäsi puollustaisit".
Kummastelematta kuullen, että jäähdytettyä sorbetia oli saatavissa, tarttui Itävallan arkkiherttua, joka seisoi vähän syrjässä, erinomaisella mielihyvällä ja hiukan kömpelösti suureen maljaan, juuri kun Huntingdonin kreivi oli laskemaisillaan sen luotansa.
"Hyvin virkistyttävää!" huudahti hän aika kulauksen perästä, jonka päivän helle ja kuume-oireet eilispäivän päihtymyksen vuoksi tekivät erittäin tervetulleeksi; ja huoahtaen hän kurotti maljan temppeliritarein suurimestarille. Saladin antoi merkin kääpiölle, joka astui esiin ja karkealla äänellä lausui sanat:Accipe hoc!Temppeliherra säpsähti, kuten hevonen, joka äkkää jalopeuran pensaan juuressa polun varrella; vaan hän tointui heti ja nosti maljan huulilleen, kenties näin salatakseen hämmennystään. — Vaan nämä huulet eivät koskaan koskeneet maljan laitaa. Saladinin miekka lensi tupestaan, kuten salama pilvistä iskee. Se välähti ilmassa ja suurimestarin pää vyöryi teltan toiseen päähän, vaan ruumis jäi sekunniksi seisomaan malja yhä kädessä, ja kaatui sitten, jolloin juoma sekaantui suonista purskahtavan veren kanssa yhteen.
"Petosta!" huudettiin joka taholta ja Leopold, joka seisoi lähinnä Saladinia ja hänen veristä miekkaansa, juoksi taaksepäin, ikäänkuin peljäten että nyt tulisi hänen vuoro. Richard ja muut laskivat kätensä miekkaan.
"Älä pelkää mitään. Itävallan arkkiherttua", sanoi Saladin, yhtä tyynesti, kuin jos ei mitään olisi tapahtunut, "älkääkä tekään. Englannin kuningas, liioin suuttuko siitä, mitä olette nähneet. Ei moninaisten konnantöittensä vuoksi; ei sen väijymyksen tähden, jota hän hänen oman asekantajansa tunnustuksen mukaan mietti kuningas Richardin henkeä vastaan; ei sentähden että hän erämaassa ajoi minua ja Skotlannin prinssiä takaa, niin että meidän täytyi pelastaa henkemme hevosten nopeuden kautta; ei sen vuoksi että hän juuri nyt on yllyttänyt maroniteja karkaamaan päällemme, joka hanke ainoastaan sen kautta on tyhjäksi rauennut, että minä vasten luuloa olin kutsunut kokoon liian monta arapialaista — ei kaikkein näiden rikosten tähden, vaikkapa jokainen niistä olisi ansainnut semmoisen rangaistuksen, hän makaa kuolleena tuossa, vaan sentähden että hän tuskin puolta tuntia, ennenkuin hän läsnä-olollaan saastutti seuraamme, niinkuin samumtuuli myrkyttää ilman, työnsi puukon kumppaninsa ja rikosveljensä. Konrad Montserrat'n sydämeen, jottei tämä tunnustaisi niitä ilkeöitä salahankkeita, joihin he yhteisesti olivat olleet osalliset".
"Mitä! Konrad murhattu? Ja suurimestari, hänen kumminsa ja likin ystävänsä, on hänen murhannut!" huudahti Richard. "Jalo sulttani, en tahdo epäillä sanojasi — kuitenkin tämä on todistettava — muuten —
"Tuossa seisoo todistaja", sanoi sulttani, osottaessaan peljästynyttä kääpiöä. "Allah, joka lähettää meille kiiltomadon valaisemaan yötä, voi saada salaiset rikokset halvimmilla keinoilla ilmi".
Saladin kertoi nyt kääpiön historian, joka kuului lähes näin: mielettömässä uteliaisuudessaan, tahi, kuten hän osaksi tunnusti, näpistelläksensä oli Nectabanus hiipinyt Konradin telttaan, josta hänen palveliansa olivat luopuneet, kiiruhtaen muutamat leiristä pois, ilmottamaan hänen veljelleen tappelun päätöstä, ja toiset nauttien niitä virvotuksia, joita sulttanin anteliaisuus oli heille jättänyt. Haavotettu nukkui Saladinin ihmeellisen talismanin vaikutuksesta, niin että kääpiöllä oli tilaisuus mieltä myöten nuuskia joka paikassa, kunnes raskaiden askelten kopina pelotti häntä menemään piiloon. Hän hiipi esiriipun taakse, josta hän saattoi kuulla ja nähdä kaikki, mitä suurimestari, joka tuli sisään ja huolellisesti sulki teltan oven jälkeensä, sanoi tahi teki. Hänen uhrinsa, joka äkkiä heräsi unesta, näkyi kohta aavistaneen vanhan toverinsa tarkotuksen, sillä hän oli peljästyneellä äänellä kysynyt, minkä tähden suurimestari häiritsi häntä.
"Minä tulen sinua ripittämään ja synneistäsi päästämään", vastasi suurimestari.
Pelästynyt kääpiö ei voinut paljon muistella heidän muuta keskustelua, paitsi että Konrad oli pyytänyt suurimestaria ei taittamaan särkynyttä ruokoa ja että temppeliherra oli työntänyt turkkilaisen tikarin hänen sydämeensä, sanoen:Accipe hoc!jotka sanat sitten kauan kummittelivat piilossa olevan todistajan peljästyneessä mielikuvituksessa.
"Minä hankin varman tiedon tämän kertomuksen totuudesta", sanoi Saladin, "ruumista tarkastuttamalla; ja tuon onnettoman henkilön, jonka Allah on tehnyt rikoksen ilmisaajaksi, käskin teidän läsnä ollessa kertoa murhaajan sanat; ja te itse näitte, minkä vaikutuksen hänen omaantuntoonsa ne tekivät".
Sulttani oli vaiti, ja Englannin kuningas alkoi puhua:
"Jos tämä on totta, jota en suinkaan epäile, olemme olleet todistajina suureen oikeudentekoon, vaikka se näytti toiselta. Mutta minkätähden tässä seurassa? Minkätähden omalla kädelläsi?"
"Olin aikonut toisin", sanoi Saladin; "vaan jollen olisi jouduttanut hänen tuomiotansa, olisi hän kokonaan siitä päässyt; sillä, jos olisin sallinut hänen juoda maljastani, jota hän oli tekemäisillään, kuinka minä sitten, joutumatta pahaan huutoon kesti-ystävyyden lain rikkomisesta, olisin voinut antaa hänen kärsiä sen kuolemanrangaistuksen, jonka hän niin hyvin oli ansainnut? Jos hän olisi tappanut isäni ja sen perästä syönyt leipääni ja juonut maljastani, en olisi koskenut hiuskarvaakaan hänen päässään. Mutta kyllin hänestä — hänen ruumiinsa ja muistonsa kadotkoon meistä".
Ruumis kannettiin pois ja kaikki murhan merkit poistettiin tahi salattiin niin pian ja taitavasti, että selvästi näkyi, että tapaus ei ollut niin tavaton, että se olisi saanut Saladinin palveliat ja hoviväen taidoltansa.
Mutta kristityt ruhtinaat tunsivat mielensä suuresti sortuneiksi äsköisestä tapauksesta ja vaikka he sulttanin kohteliaan pyynnön vuoksi istuivat paikoilleen kemuissa, tapahtui tämä kuitenkin epäilyksen ja hämmästyksen äänettömyydellä. Richard oli ainoa, jonka mieli ei antanut vähintäkään tilaa epäluulolle tahi hämmästykselle, vaan hänkin näytti mietiskelevän jotain ehdotusta ja itsekseen tuumailevan, kuinka hän sen paraiten esittelisi, saadakseen sen hyväksytyksi. Viimein hän tyhjensi suuren viinilasin ja kääntyi sulttaniin pyytäen saada tietää, oliko totta että hän oli kunnioittanut Huntingdonin kreiviä kahdenmiekkaisilla.
Saladin vastasi hymyillen, että oli koetellut hevostansa ja aseitansa Skotlannin perintöruhtinasta vastaan, kuten ratsumiesten oli tapa tehdä erämaassa toisiaan kohdatessaan ja lisäsi kainosti, että vaikka tappelu ei ollut aivan ratkaiseva, hänellä ei ollut erittäin syytä kehua tappelusta. Toiselta puolen ei skotlantilainen tahtonut tunnustaa hänelle näin myönnettyä etevyyttä, vaan halusi suoda sen sulttanille.
"Sinulla on kyllin kunniaa paljaista kahdenmiekkaisista", sanoi Richard, "ja minä kadehin enemmän tätä kunniaa sinulta, kuin kaikkia Edithin hymyilyjä, vaikka yksi ainoa niistä kyllä palkitsisi verisen päivätyön. — Mutta mitä arvelette, jalot ruhtinaat; onko soveliasta, että niin suuri ritariseura eroaisi, tekemättä mitään, josta tulevat aikakaudet voisivat puhua? Mitä on kavaltajan ilmisaanti ja kuolema niin kauniin kunniaseppeleen suhteen, kuin tässä on koolla ja jonka ei pitäisi erota näkemättä mitään, joka enemmän ansaitsisi sen huomiota? Mitä sanotte, ruhtinaallinen sulttani? — Jos me molemmat tämän kunnioitettavan seuran edessä ratkaisisimme tuon kauan riidanalaisen kysymyksen tästä Palestinasta ja siten yhtä haavaa lopettaisimme tämän pitkällisen sodan? Tuolla on rata valmiina, eikä pakanuus koskaan voi toivoa parempaa sankaria kuin teitä; ja jollei arvokkaampaa tarjou, olen minä laskeva hansikkani kristikunnan puolesta ja kaikella kunnioituksella ja ystävyydellä me taistelemme hengen kaupalla Jerusalemin omistamisesta".
Syvä äänettömyys seurasi nyt sulttanin vastausta odotettaessa. Hänen otsansa ja poskensa punehtuivat suuresti, ja moni läsnä-olioista luuli hänen epäilevän, josko hän suostuisi vaatimukseen. Viimein hän sanoi: "jos tappelisin pyhän kaupungin puolesta niitä vastaan, joita me pidämme epäjumalain sekä kuvien, hirsien ja kivien palvelioina, voisin luottaa siihen, että Allah vahvistaisi käsivarteni; tahi jos kuuluisin Melek Ricin miekan alle, en koskaan voisi päästä paratiisin kunniallisemmalla kuolemalla. Mutta Allah on jo antanut Jerusalemin oikeauskoisille ja se olisi profeetan Jumalan kiusaamista, jos minä, luottaen väkevyyteeni ja taitavuuteeni, panisin alttiiksi sen, jonka jo omistan sotavoimieni enemmyyden kautta".
"Jollei Jerusalemin vuoksi", sanoi Richard sellaisen henkilön äänellä, joka pyytää jotakin suosiota paraimmalta ystävältänsä, "niin karatkaamme kuitenkin rakkaudesta kunniaan terotetuilla keihäillä toisiamme vastaan".
"Tätäkään", sanoi Saladin puoleksi hymyillen Leijonasydämen kiihkeälle sotahalulle, "en tätäkään voi hyvällä omallatunnolla tehdä. Isäntä panee paimenen laumalleen, ei paimenen, vaan lammasten vuoksi. Jos minulla olisi poika, joka voisi valtikkaa pidellä siinä tapauksessa, että minä kaatuisin, olisi minulla ehkä oikeus, niinkuin minulla on tahto, uskaltaa tätä rohkeaa taistelua; vaan teidän oma Raamattunne sanoo, että lampaat hajoavat, kun paimenet ovat kaatuneet".
"Kaikki onni on tullut sinun osaksesi", sanoi Richard huo'aten Huntingdonin kreiville. "Minä olisin antanut paraimman vuoden elämässäni tuosta puolesta tunnista Erämaan Timantin luona!"
Richardin ritarillinen innostus elähytti seuran alakuloisia mieliä ja kun vihdoin noustiin ylös pois lähteäkseen, astui Saladin esiin ja tarttui Leijonasydämen käteen.
"Jalo Englannin kuningas", hän sanoi, "iäksi päiväksi me nyt eroamme. Että teidän liittonne on niin hajonnut, ettei sitä enää koskaan voida solmita yhteen, ja että te oman maanne sotavoimilla ette voi yritystä loppuun saattaa, sen te tiedätte yhtä hyvin kuin minä. Minä en voi teille jättää tätä Jerusalemia, jonka omistamista niin hartaasti haluatte. Se on meille, niinkuin teille, pyhä kaupunki. Vaan mitä muuta hyvänsä Richard Saladinilta pyytää, annetaan yhtä mielellään, kuin tuo lähde tuossa vettänsä antaa. Niin, ja samaa Saladin yhtä alttiisti tarjoaisi, jos Richard seisoisi erämaassa ainoastaan kaksi joutsimiestä seurassansa!"
Seuraava päivä näki Richardin palaavan omaan leiriinsä, ja vähän aikaa sen perästä nuori Huntingdonin kreivi joutui naimisiin Edith Plantagenet'n kanssa. Sulttani lähetti tähän tilaisuuteen kuuluisan *Talismanin* morsiuslahjaksi; mutta vaikka monta parannusta toimitettiin sen avulla Europassa, ei yksikään voinut menestymisen ja maineen suhteen vetää vertoja niille, jotka sulttani itse suoritti. Talismani on vielä olemassa; sillä Huntingdonin kreivi testamenttasi sen urholliselle skotlantilaiselle ritarille sirMungo of the Lee'lle, jonka vanhassa ja korkea-arvoisessa suvussa se vielä säilytetään, ja vaikka tenhovoimalla varustetut kivet jo aikoja ovat poistetut uudemmasta farmakopeasta, käytetään talismania kuitenkin vielä verenjuoksun tyrehyttämiseen ja vesikauhun parantamiseen.
Tässä kertomuksemme loppuu, koska ne ehdot, joita vastaan Richard suostui vallotustensa luopumiseen, ovat mainittuina kaikissa tämän aikakauden historioissa.