Kummastuksella kuunteli kristitty ritari tuota outoa kertomusta, josta vielä löytyy jälkiä Kurdistanissa, ja vastasi hetken mietittyään: "todellakin, saraceni, te olette puhuneet oikein — syntyperäänne peljättäköön ja vihattakoon, vaan ylenkatsoa sitä ei voida. Nyt en enää kummastele jäykkää pysymystänne väärässä uskossa, kun se epäilemättä kuuluu siihen pirulliseen mielenlaatuun minkä olette perineet esi-isiltänne, noilta manalaisilta metsästäjiltä, jommoisiksi heitä olette kuvailleet, ja joka pakottaa enemmän valhetta kuin totuutta rakastamaan; enkä enää ihmettele, että mielenne kiihtyi ja riemastui, ja puhkesi ilmi lauluihin ja säveliin, kun lähenitte paikkoja, missä pahat henget olostavat, sillä siitä täytyi teissä herätä yhtä iloisia tunteita, kuin muut tuntevat, lähestyessään maallisten esi-isäinsä kotiseutuja".
"Isäni parran kautta, luulenpa sinun olevan oikeassa", sanoi saraceni enemmän mielissään kuin harmistuneena siitä avosydämisyydestä, millä kristitty oli mietteitään lausunut; "sillä vaikka profeeta — siunattu olkoon hänen nimensä! — meihin on kylvänyt paremman uskon siemenen kuin minkä esi-isämme oppivat Tugrutin lumotuissa linnasaleissa, emme kuitenkaan, toisten mahomettiläisten tavalla, ole kerkeät kiroomaan niitä ylhäistä ja mahtavia alkuhenkiä, joista johdamme syntyperämme. Nämät haltiat, toivomme ja uskomme jälkeen, eivät ole kotonaan kadotettuja, vaan ovat yhä koettelemuksen tiellä ja voivat vielä saada rangaistusta taikka palkintoa. Vaan jättäkäämme nämät molloille ja imameille. Siinä on kyllin, että mitä olemme koranista oppineet, ei meissä ole kokonaan hävittänyt kunnioitusta näitä henkiä kohtaan ja moni meistä vielä, esivanhempaimme muinoisen uskon muistoksi, laulelee runoja semmoista kuin tämä".
Näin sanoen hän alkoi laulaa runoa, jonka kieli ja runomitta olivat vallan vanhanaikaiset, ja jonka muutamat ovat luulleet sepitetyksi joiltakuilta Ahrimanin, pahuuden synnyn, palvelioilta.
Nämä värssyt olivat ehkä hilpeä kyhäelmä joltakin puoleksi-valistuneelta filosofilta, joka tuossa kuvailtussa Ahrimanin jumaluudessa vain tunnusti siveellisen ja luontoperäisen pahuuden voiton; vaan sir Kennethin, Leopartin ritarin, mieleen ne tekivät ihan toisen vaikutuksen; ja laulettuina henkilöltä, joka vastikään kerskailemalla oli maininnut syntyperäänsä haltioista, ne soivat hänen korvissaan itse paholaisen ylistysvirreltä. Tuonlaista sadatusta kuullessaan juuri samassa korvessa, jossa saatana oli saanut kuritusta kärsiä, kun vaati kunnioitusta, mietti ritari mielessään, josko äkillinen eroaminen saracenista riittäisi osottamaan hänen inhotustansa, taikka jos ei hänen ristiretkeiliävalansa pikemmin pakottanut häntä paikalla vaatimaan pakanata taisteloon ja jättämään uskottoman ruumiin erämaan eläinten ruuaksi, kun odottamaton ilmestys äkkiä käänsi hänen huomion puoleensa.
Ilta oli jo tulemaisillaan, vaan hämärä kuitenki vielä salli ritarin huomata, etteivät he kauvemmin saracenin kanssa kulkeneet yksinään vuoristossa, vaan että heitä tarkkaan seurasi eräs tavallista pitempi ja varsin laiha olento, joka hyppeli kallioiden ja pensikkoiden yli niin vikkelästi, että hän hurjan ja viluisen ulkomuotonsa ohessa ritarin mieleen johdatti niitä fauneja ja metsänhaltioita, joitten kuvia tämä oli vanhoissa Roman templeissä nähnyt. Kun skotlantilainen sydämensä yksinkertaisuudessa ei koskaan hetkeksikään ollut epäillyt, että nämä muinaisten Romalaisten jumalat olivat olleet todellisia perkeleitä, niin hän nytkin vakaasti uskoi, että saracenin jumalaton laulu oli kutsunut jonku manalan hengen esiin.
"Vaan mitä se minuun kuuluu?" sanoi rohkea sir Kenneth itsekseen; "kukistukoon paholainen palvelioineen!"
Hän ei kuitenkaan pitänyt tarpeellisena samalla tavoin suoraan vaatia kahta vihollista taisteluun kuin hän arvelematta olisi yhdelle tehnyt. Hänen kätensä oli tarttunut sotanuijaan ja lähellä oli, että pahaa aavistamaton saraceni, palkaksi persialaisesta runostaan, olisi saanut aivonsa maahan lennätetyksi, mitään syytä siihen kuulematta; vaan skotlantilainen ritari pelastui tekemästä jotain, joka olisi ollut musta pilkku hänen vaakunakilvessään. Tuo haahmo, jota hän hetken aikaa oli silmällä pitänyt, oli ensin näyttänyt urkkivan heidän tietänsä piilotellen itseään kallioiden ja pensaitten taa ja hyvin taitavasti hyväkseen käyttäen koleikkoa maata, jonka poikki hän hämmästyttävällä notkeudella kulki. Viimein juuri kuin saraceni hetkeksi vaikeni, tuo olento joka osotti olevansa pitkä, vuohennahkoihin puettu mies, hypähti keskelle polkua, tarttui molemmin käsin saracenin suitsiin ja työnnälti jaloa ratsua niin kovasti taaksepäin, jotta hevonen jaksamatta kärsiä sitä tapaa, jolla tuo äkillinen ryntäjää painoi pitkävartisia kuolaimia ja poskivitjoja, jotka itämaiseen tapaan olivat paksuja rautarenkaita, karkasi pystyyn ja viimein kaatui seljälleen isäntänsä päälle, joka kuitenki heittäymällä syrjään pelasti itsensä musertumasta.
Nyt päällekarkaaja siirti kouransa hevosen suitsista ratsastajan kurkkuun, heittäysi poikivan saracenin päälle ja vaikka tämä oli nuorempi ja ketterämpi, piti häntä allaan, kietoen pitkät käsivartensa vankinsa ympäri, joka puoleksi naurahtaen puoleksi vihastuneena huusi: "Hamako — huppana — päästä irti — näin pitkälle ei oikeutes riitä — päästä irti, eli käytän puukkoani".
"Puukkoasi — uskoton koira!" sanoi vuohennahkainen olento; "pidä se luonasi jos voit!" ja samassa hän väänsi aseen saracenin kädestä ja heilutteli sitä hänen päänsä yli.
"Auta nazareni!" Shirkohf huusi, nyt todella peljästyneenä; "auta, muutoin Hamako minut murhaa!"
"Murhaa sinut?" vastasi erämaan asukas; "niin, kuoleman kyllä olisit ansainnut, kun jumalattomina kiitosvirsillä ylistelet, ei väärää profeetaa ainoastaan, joka on paholaisen edellusmies, maan myöskin itse pahuuden syntyperää."
Kristitty ritari oli tähän saakka hämmästyksestä jähmistyneenä katsellut tätä ottelua, joka tapahtui ja päättyi niin isosti vastoin kaikkia hänen arveluitansa. Kuitenkin hän viimein hoksasi, että hänen kunniansa vaati häntä astumaan kaadetun kumppaninsa hyväksi väliin, ja hän puhutteli sentähden vuohennahkoihin puettua voittajaa seuraavalla tavalla:
"Kuku lienetki, joko hyvä vai paha, niin tiedä että minä tätä nykyä olen vannonut ollakseni uskollinen kumppani saracenille, jota allasi pitelet, ja sentähen kehotan sinua päästämään häntä ylös jaloilleen, taikka minun täytyy hänen puolesta sinun kanssa taistella".
"Ja sovelias tappelu se olisi", vastasi Hamako, "kun ristiretkeiliä ryhtyisi ristimättömän koiran puolesta taistelemaan oman pyhän uskonsa tunnustajan kanssa! Oletko tullut erämaahan Puolikuun puolesta sotimaan Ristiä vastaan? Kyllä olet kelpo Jumalan sotilas, kun kuuntelet niitä, jotka veisaavat saatanan ylistystä!"
Näin puhuessaan hän kumminkin nousi ylös, ja antaen myös saraceninin nousta, jätti tälle takaisin handsharin eli väkipuukon.
"Sinä näet kuinka suureen vaaraan uhkarohkeutesi on sinun saattanut," jatkoi vuohennahka nyt kääntyen Shirkohfiin, "ja kuinka heikkoin välikappalten kautta harjaantunut taitavuutesi ja kiitetty sukkeluutesi voipi tyhjäksi rauveta, kun taivas niin tahtoo. Varo siis itseäsi, oi Ilderim; sillä tiedä että, ellei syntymätähdessäsi olisi tuota välkähystä, joka Jumalalle otolliseen aikaan sinusta lupaa jotain hyvää ja armollista, emme ennen olisi toisistamme eronneet, kuin olisin rikkirepinyt sen kurkun, joka äsken lauleli herjauksia".
"Hamako", sanoi saraceni, vähintäkään suuttumusta osottamatta tuosta kiivaasta puheesta ja vielä kiivaammasta päällekarkauksesta, jota hän äsken oli saanut kokea, "minä pyydän sinua, hyvä Hamako, vasta varovaisemmin pysymään oikeusrajojasi rikkomatta; sillä vaikka hyvänä mahomettiläisenä pidän arvossa niitä, joilta Jumala on tavallisen ihmisjärjen ottanut pois lahjottaaksensa heille profeetallisen hengen, en sentään suvaitse kenenkään kättä hevoseni ohjaksissa entä itseni päällä. Haastele siis halusi mukaan, minulta sinun ei tarvitse mitään peljätä; vaan kokoa kumminkin kyllin järkeä ymmärtääksesi, että jos vielä kerran minua kohtaan väkivaltaa käytät, niin hakkaan karvaisen pääkallosi laihoilta hartioiltasi. Ja sinulle, ystävä Kenneth", hän lisäsi, hevosensa selkään nousten, "täytyy minun sanoa, että kumppalina erämaassa kernaammin odotan ystävällisiä töitä kun kauniita sanoja. Jälkimäisiä olet minulle kyllin antanut; vaan parempi olisi ollut, jos joutusammin olisit minua auttanut taistelussani tuon Hamakon kanssa, jota hulluudessaan miltei ollut henkeäni viedä".
"Kunniani kautta", sanoi ritari, "minussa tosiaan on vika — olin vähän hidas avuksesi heti joutumaan, vaan tuon päälleryntääjän eriskummallinen ulkomuoto, kohtauksen äkillisyys — minusta tuntui ikään kuin hurja, jumalaton laulusi olisi eteemme manannut jonku haltian — ja hämmästykseni oli niin suuri, että pari kolme minuutia kului ennenkuin saatoin tarttua aseisiini".
"Sinä olet tovin kylmäkiskoinen ja varova ystävä", saraceni sanoi; "ja jos Hamako olisi ollut hiukkaakaan hullumpi, niin kumppalisi olisi ikuiseksi häpeäksesi murhattu rinnallasi, ilman että olisit sormeakaan liikuttanut hänen edestään, vaikka hevosen seljässä ja täydessä asussa olit vieressä".
"Kunniasanani kautta, saraceni", sanoi kristitty, "jos tahdot kuulla suoran tunnustukseni, niin luulin tuota outoa olentoa itse paholaiseksi; ja kun hän on sukulaisiasi, en voinut tietää mitä salaisia perheseikkoja teillä saattoi olla toisillenne juteltavia, kun niin ystävällisesti vyöryitte yksissä tuossa kentällä".
"Pilkkapuheesi ei ole mikään vastaus, veli Kenneth", sanoi saraceni; "sillä jos vastustajani olisikin ollut itse Pimeyden ruhtinas, sinun velvollisuutesi kuitenkin olisi sinua käskenyt kumppanisi edestä häntä vastaan sotimaan. Tiedä myös, että oli tässä Hamakossa mitä saastaista ja pirullista tahansa, hän enemmän kuuluu sinun sukuusi kuin minun, koska tämä Hamako juuri on sama erakko, jota olet tullut tapaamaan".
"Tämä!" sanoi sir Kenneth tarkastellen jättiläisentapaista, vaan tuiki laihtunutta olentoa edessänsä "tämä! — sinä lasket leikkiä, saraceni — tämä ei voi olla kunnianarvoisa Theodorik!"
"Kysy häneltä itseltään, ellet uskone minua", vastasi Shirkohf; ja ennenkuin sanat olivat hänen huuliltaan ennättäneet, todisti erakko itse itsestään.
"Minä olen Engaddin Theodorik", hän sanoi "olen vaeltaja erämaassa — minä olen ristin ystävä ja kaikkein uskottomain, heretikkojen ja perkeleenpalveliain vitsaus. Väistykää, väistykää! — Kadotusta Mahometille, Termagauntille ja koko heidän lahkokunnallensa!" — Näin sanoen hän karvaisen pukunsa alta vetäisi esiin varstan tapaisen aseen eli raudotetun ja saranoilla varustetun nuijan, jota hän erinomaisen taitavasti heilutteli päänsä ympäri.
"Siinä näet pyhimyksesi", saraceni sanoi, nyt ensikerran nauraen sille määrättömälle kummastukselle millä sir Kenneth tarkasteli Theodorikin hullumaista käytöstä ja kuunteli hänen sekasortoista höpisemistään. Kun erakko oli nuijaansa jos johonkin suuntaan heilutellut, nähtävästi aivan huolimatta koskiko se jommankumman hänen kumppalinsa päähän, antoi hän viimein näytteen omasta voimastaan ja aseensa kelvollisuudesta iskemällä ison lähellä olevan kiven pirstaleiksi.
"Tuo on mielipuoli", sanoi sir Kenneth.
"Vaan yhtä hyvä pyhimys siltä", vastasi mahomettiläinen, tuon itämaisen hyvin tunnetun luulon mukaan, että mielipuolet ovat välittömän jumalallisen innostuksen alaisia. "Tiedä kristitty, että kun yhdeltä silmältä näkövoima sammuu, niin toinen tulee terävämmäksi — kun toinen käsi on leikattu pois, tulee toinen sitä vahvemmaksi; niinpä kun järkemme maallisissa aineissa on sekava eli kokonaan puuttuu, tulee katseemme taivasta kohti tarkemmaksi ja täydellisemmäksi."
Tässä saracenin ääni sortui erakon ääneen, joka vimmatulla, messuntapaisella nuotilla rupesi huutelemaan: "minä olen Engaddin Theodorik — olen erämaan kekäle — olen uskottomain vitsaus. Leijona ja Leoparti tulevat kumppanikseni ja lähtevät komerooni suojaa etsimään; vaan kili ei heidän kynsiään pelkää. — Minä olen kekäle ja tulisoitto — Kyrie Eleison!"
Laulunsa lopetettua, hän kiireesti juoksi kappaleen eteen päin ja hypähti senjälkeen kolme kertaa tavalla, joka voimistelu-akatemiassa olisi ansainnut suurta kiitosta, vaan niin vähän sopi hänen erakkomaisuudellensa, että skotlantilainen ritari joutui aivan kummiinsa ja hämilleen.
Saraceni näytti erakkoa paremmin ymmärtävän. "Te näette", hän sanoi, "että hän odottaa meitä seuraamaan häntä celliinsä, ja se onkin ainoa suojapaikka, minkä yöksi voimme saada. Te olette Leoparti, kilpenne kuvan mukaan — minä olen Leijona, nimeni johdosta — ja kilillä hän, viitaten vuohennahkaiseen pukuunsa, tarkottaa itseänsä. Meidän kuitenkin täytyy häntä pitää näkymissä; sillä hän on nopea kuin dromedari".
Se ei tosiaan ollutkaan mikään helppo asia, vaikka arvoisa opas aina väliin pysähtyi ja viittoi heille kädellään, ikäänkuin kehottaakseen heitä kulkemaan eteenpäin; sillä perehtynyt kun hän oli kaikkiin erämaan mutkallisiin syvänteisiin ja soliin, ja lahjotettuna erinomaisella ketteryydellä, jota ehkä hänen sekava mielentilansa piti alituisessa harjotuksessa, hän vei ritareita vuorenrotkojen läpi ja pitkin polkuja, joilla keveästi asustettu saracenikin oppineella arapialaisella ratsullaan oli suuressa vaarassa, ja joilla rautaan puettu europalainen ja hänen raskaasti kuormitettu hevosensa olivat niin arveluttavassa pulassa, jotta ratsastaja mielellään olisi sen vaihtanut yleisen tappelun vaaroihin. Hän siis suuresti ilostui nähdessään viimein tämän hurjan ratsastamisen perästä heidän pyhän oppaansa seisovan erään luolan aukolla, suuri tuli-soitto kädessä, joka oli kastettu maapihkaan ja joka levitti loimoavan valon sekä kovan tulikiven hajun.
Tästä tukehuttavasta höyrystä peljästymättä, ritari nakkausi alas hevoseltaan ja meni luolan sisustaan, joka ei juuri näyttänyt erityistä mukavuutta tarjoavan. Se oli jaettu kahteen osaan, joista etumaisessa oli kivi-alttari ja ruovoista tehty ristiinnaulitun kuva: Tämä oli erakon kappeli. Yhdelle syrjälle tässä ulkopuolisessa luolassa ritari, vaikka vähän arvelemalla, koska ympärillä olevat esineet hänessä herättivät hurskasta kunnioitusta, sitoi hevosensa kiini, ja valmisti sille yösijan, saracenin esimerkin mukaan, joka kertoi, että tämä oli talon tapa. Erakko sillaikaa järjesteli sisempää suojaa vieraitansa varten, jotka kohta kävivätkin sinne. Etumaisen luolan perällä pieni, höyläämättömistä laudoista tehdyllä ovella suljettu aukko saattoi erakon makuukammioon, joka näytti mukavammalta. Laattian oli isännän työ saanut karkean sileäksi ja sen päälle oli siroteltu valkeaa hiekkaa, jota hän joka päivä kasteli muutaman pienen lähteen vedellä, joka kumpusi esiin yhdestä kallion nurkasta, virkistäen tässä tukalassa ilman-alassa yhtä paljon korvaa kuin makua. Kaisloista kudotut matot olivat asetetut seinäin vierustalle; seinät olivat kuten laattiakin karkeasti tasotetut ja erilaisia kasveja ja kukkia oli niihin ripustettu yltympäriinsä. Kaksi vahasoittoa, jotka erakko sytytti, antoivat tälle viileytensä ja hyvän hajunsa kautta miellyttävälle paikalle ilahuttavan ulkonäön.
Yhdessä huoneen nurkassa näkyi muutamia työkaluja, toisessa oli komero karkeasti veistetylle pyhän neitsyen kuvalle. Pöytä ja kaksi tuolia ilmaisivat Itämaisista talouskaluista erkanevan muotonsa kautta, että olivat erakon omaa käsi-alaa. Pöydälle oli Theodorik tuonut ei ainoastaan ruoko- ja palkokasveja, vaan myöskin kuivattua lihaa, jotka hän toimeliaasti järjesteli siihen tapaan, että se herättäisi hänen vierastensa ruokahalua. Tämä kohteliaisuudentapaisuus, vaikka äänetön ja ainoastaan ruumiin liikunnoilla osotettu, oli sir Kennethistä aivan mahdoton sovittaa yhteen hänen entisen hurjan ja väkivaltaisen menettelemisensä kanssa. Erakon käytös oli nyt muuttunut vakaiseksi, ja nähtävästi ainoastaan uskonnollisen nöyryyden tunne esti hänen kasvojansa, jotka alituisesta paastoamisesta olivat kovin laihtuneet, näyttämästä yleviltä ja jaloilta. Hän polki cellinsä permantoa miehen tavalla, joka on syntynyt ihmisiä hallitsemaan, vaan on vallastaan luopunut ruvetakseen taivahan palveliaksi. Sittenkin on myönnettävä, että hänen suunnatoin suuruutensa, hänen leikkaamattomain hivustensa ja partansa pituus sekä hänen syväkuoppaisen ja tuiman silmänsä tuli paremmin sopivat sotilaalle kuin eräkkäälle.
Itse saracenikin näytti jollakin kunnioituksella katselevan paikan isäntää, kun tämä näitä askareitaan toimitteli, ja hän kuiskasi hiljaa sir Kennethille: "Hamako on nyt paremmalla tuulellansa, vaan hän ei rupea puhumaan ennenkuin olemme atrioineet — tämmöisen lupauksen hän on tehnyt".
Sanaa virkkamatta Theodorik siis viittasi skotlantilaiselle istumaan alas toiselle matalalle tuolille, samalla kuin Shirkohf kansansa tavan mukaan asettui mattoläjälle. Erakko kohotti nyt molemmat kätensä, ikäänkuin siunatakseen niitä virvotusaineita jotka hän oli asettanut vierastensa eteen, ja nämä ryhtyivät syömään yhtä äänettöminä kuin hän itse. Saracenille tämä yksivakaisuus oli luonnollinen, ja kristitty noudatti hänen hiljaisuuttaan, mielessään ajatellen tilansa omituisuutta ja kuinka isosti eriäväinen se kaino, totinen ja miellyttävä toimeliaisuus, jolla Theodorik nyt täytti isännyyden velvollisuutta, oli niistä hulluista, raivokkaista liikenteistä, niistä kimeöistä huudoista ja väkivaltaisista töistä, joita hän osotti, kun he ensin hänen kohtasivat.
Kun heidän atriansa oli päättynyt, korjasi erakko, joka ei itse ollut palaakaan maistanut, ruuantähteet pöydältä, ja pannen saracenin eteen sorbetkruukun osotti skotlantilaiselle viinipulloa.
"Juokaat, lapseni", hän sanoi — nämät oli ensimäiset sanat, mitkä hän oli lausunut — "Jumalan antimia tulee nauttia, kun Antajaa muistellaan".
Tämän sanottuaan hän meni etumaisten luolaan, arvattavasti rukouksen pitoon, jättäen vieraansa kahdenkesken sisempään suojaan; jolloin sir Kenneth useoilla kyselmillä koki tiedustella mitä Shirkohf heidän isännästänsä tiesi. Paljas uteliaisuus ei kehottanut häntä näihin kyselemisiin. Niin vaikea kuin oli sovittaa munkin ensimäistä loukkaavaa menetystä hänen nykyiseen nöyrään ja hiljaiseen käytökseensä, vielä mahdottomammalta näytti sen yhdistäminen siihen suureen kunnioitukseen, jota, sir Kennethin tiedon mukaan, erakko nautti kristityn mailman valistuneimmilta pappismiehiltä. Theodorik, Engaddin erakko, oli tässä omaisuudessaan vaihellut kirjeitä paavien ja kirkolliskokouksien kanssa ja kirjeensä, täynnä kaunopuheellista innostusta, olivat kuvailleet sitä sortoa, jota latinalaiset kristityt uskottomilta kärsivät Pyhällä maalla, tuskin heikommilla väreillä, kuin mitä Erakko Pietari käytti Clermontin konsiliossa, ensimäistä ristiretkeä saarnatessaan. Näin kunnioitettavassa ja isosti kunnioitetussa henkilössä tavatessaan mielipuolen fakirin hullut käytöstavat joutui kristitty ritari kahden vaiheelle, josko hänen pitäisi hänelle ilmottaa eräitä tärkeitä asioita, joita muutamat ristiretken pääjohtajat olivat hänelle uskoneet.
Näitten ilmotusten anto oli ollut sir Kennethin näin kummallista tietä kulkevan pyhän matkan päätarkotus; vaan se, mitä hän tänä iltana oli nähnyt, pakotti häntä viivähtämään ja arvelemaan, ennenkuin hän ryhtyi asiansa suorittamiseen. Emiriltä hän ei paljon tietoja saanut, mutta niiden pääsisältö oli seuraava: — sen mukaan, mitä hän oli kuullut, oli erakko ennen ollut uljas ja voimallinen sotilas, viisas neuvotteluissa sekä voittoisa tappeluissa, jota jälkimäistä hänestä kyllä saattoi uskoa sen suuren väkevyyden ja notkeuden tähden, josta emiiri usein oli näytteitä nähnyt; — että hän oli Jerusalemiin tullut ei pyhissä vaeltajana, vaan miehenä, joka elinajakseen aikoi pyhään maahan jäädä. Vähän myöhemmin sen jälkeen hän oli asettunut keskelle niitä hävityksen paikkoja missä he nyt olivat hänen tavanneet, kunnioituksen esineenä latinalaisilla kovista katumusharjotuksistansa ja turkki- ja arapialaisilla niiden mielenvian merkkien tähden, joita hän osotti ja joita he pitivät yliluonnollisen voiman vaikuttamana. Heiltä hän oli saanut nimen Hamako, joka turkin kielessä merkitsee mielipuolta. Shirkohf itse ei oikein tiennyt, mitä heidän isännästä ajatella. Hän oli ollut, hän sanoi, viisas mies ja saattoi usein monet tiimat pääksytysten pitää luentoja siveellisyydestä ja viisaudesta, ilman vähintäkään nähtävää järjenhämmennystä. Toisin ajoin hän oli hurjapäinen ja väkivaltainen, vaan ei koskaan ennen hän ollut häntä nähnyt niin vimmattuna kuin hän tänä päivänä oli näyttänyt olevan. Varsinkin hän hurjistui, jos hänen uskontoaan herjattiin, ja huhu kertoi muutamista kuljeksivista arapialaisista, jotka olivat hänen jumalanpalvelusta pilkanneet ja hänen alttarinsa häväisseet, ja joitten kimppuun hän sentähden oli karannut sekä lyönyt heidät kuoliaiksi lyhyellä nuijallaan, jota hän kuljetti muassaan kaikkein muitten aseitten asemesta. Tämä tapaus oli herättänyt suurta huomiota ja pelko erakon rautanuijaa yhtä paljon kuin hänen kunnioittamisensa Hamakona kehotti rosvoavia heimokuntia jättämään hänen asuntoansa ja kappeliansa rauhaan. Hänen maineensa oli niin laajalle levinnyt, että Saladin oli antanut erityiset käskyt hänen turvakseen ja suojeluksekseen. Saladin itse ja muut mahomettiläiset ylimykset olivat monta kertaa käyneet hänen luonaan, osittain uteliaisuudesta, osittain kuin toivoivat niin oppineelta mieheltä, kuin kristityltä Hamakolta, saavansa tietoa tulevaisuuden salatuista tapahtumista. "Hänellä oli", jatkoi saraceni, "korkea Rashid eli tähtitorni, rakettu taivaantappalten ja etenkin kiertotähtien tarkastamista varten; joitten liikunnot ja vaikutukset, niinkuin sekä kristityt että mahomettilaiset uskoivat, määräsivät maallisten tapausten menoa ja niitä ennustivat".
Tämä oli emiiri Shirkohfin ilmotusten pääsisältö, ja se jätti sir Kennethin kahden vaiheelle siitä, oliko tuo mielipuolisuus syntynyt satunnaisesta, liiallisesta uskonhartaudesta, taikka jollei kaikkityyni ollut paljasta teeskentelemistä ja vain siitä seuraavain etujen tähden tavaksi otettua. Kumminkin uskottomat näyttivät ulottavan kohteliaisuuttaan häntä kohtaan tavattoman suureen määrään, Mahometin seuralaisten uskonvimmaan katsoen, joitten keskellä hän eleli, vaikka heidän uskontonsa julkisena vihollisena. Sir Kenneth ajatteli myöski että erakko ja saraceni olivat likemmin tuttuja kuin mitä jälkimäisen sanoista saattoi päättää, eikä häneltä ollut jäänyt huomaamatta, että edellinen oli jälkimäistä puhutellut toisella nimellä kuin minkä tämä oli hänelle ilmaissut. Kaikki nämä asianhaarat kehottivat varovaisuuteen, jollei epäluuloon. Hän päätti tarkkaan pitää isäntäänsä silmällä eikä liiaksi kiiruhtaa sen tärkeän asian ilmottamisella, joka hänelle oli uskottu.
"Kuulepas saraceni", hän sanoi; "minusta isäntämme mielikuvitus häälyy yhtä paljon nimien kuin muitten aineitten suhteen. Sinun nimesi on Shirkohf ja vastikään hän sinua mainitsi toisella nimellä".
"Kun vielä oleskelin isäni teltassa", vastasi kurdilainen, "oli nimeni Ilderim, ja moni minua vieläkin niin nimittelee. Sotakentällä ja sotilasten kesken olen tunnettu Vuoren Leijonaksi, koska hyvä miekkani on sen minulle hankkinut. — Vaan, hiljaa! Hamako tulee — hän käskee meitä levolle menemään — minä tunnen hänen tapansa — kukaan ei saa häntä nähdä hänen öillisissä hartaudenharjoituksissa".
Erakko astuikin sisään ja pannen kätensä rinnalleen ristiin, kun hän seisoi heidän edessään, sanoi juhlallisella äänellä: "siunattu olkoon Hänen nimensä, joka on hiljaisen yön säätänyt seuraamaan toimellisia päivää, ja levollisen unen virvottamaan väsyneitä raajoja ja vaivattua henkeä rauhottamaan".
Molemmat soturit vastasivat "amen!" ja nousten pöydästä valmistausivat menemään vuoteillensa, jotka heidän isäntänsä käden viittauksella heille osotti, kun hän kummalleki kumarrettuaan lähti huoneesta pois.
Leopartin ritari riisui nyt raskaan rauta-asunsa yltään, jolloin hänen saracenilainen kumppalinsa ystävällisesti häntä auttoi päästämään solkia ja hakasia auki, kunnes hänen päälleen vain jäi säämiskänahkainen ihokas, jota ritarein ja asekantajain oli tapa pitää harniskan alla. Jos saraceni oli vastustajansa voimaa ihastellut, kun hän oli teräkseen puettuna, ei hän nyt vähemmin kummastellut hänen jäntevän ja voimattaan vartalonsa kaunista yhdenmukaisuutta; ja kun ritari puolestaan, kohteliaisuutta kostaaksensa, auttoi saracenia hänen päällyspukunsa riisumisessa, että hän voisi maata mukavammin, oli hänen taas vaikea käsittää kuinka noin hennot jäsenet ja tuo hoikka ruumis saattoivat sisältää sitä väkevyyttä, jota hän heidän kaksintaistelussa oli osottanut.
Kumpikin sotilas rukoili, ennenkuin asettui leposijallensa. Mahomettilainen kääntyi päinkeblaa, eli sitä kohtaa, jonne kunkin profetan uskolaisen tulee rukouksensa suunnata, ja jupisi pakanallisia rukouksiansa, kun sitä vastoin kristitty, vetäytyen ulommaksi uskottoman saastaisista läheisyydestä, asetti suuren, ristikahvaisen miekkansa pystyyn ja notkistaen polvensa tämän pelastuksen merkin edessä luki rukousnauhansa hartaudella, joka yhä yltyi, kun hän muisteli niitä seutuja, joitten läpi hän oli kulkenut, ja vaaroja, joista hän päivän kuluessa oli pelastunut. Matkan vaivoista väsyneinä molemmat sotilaat kohta nukkuivat sikeästi, kumpikin erityisellä vuoteellaan.
Neljäs luku.
Kenneth skotlantilainen ei tiennyt kuinka kauan hänen aistinsa olivat olleet syvään lepoon vaipuneina, kun hän heräsi siitä että tunsi painon rinnallaan, joka ensin hänessä synnytti sekavan unennäön taistelusta voimallisen vastustajan kanssa, vaan viimein sai hänen täydelle taidolleen. Hän oli juuri kysymäisillään kuka siellä, kun hän silmänsä avattuaan näki tuiman ja hurjannäköisen erakon seisovan vuoteensa vieressä, oikealla kädellään painaen hänen rinnalleen ja vasemmassa pitäen pientä hopeaista lamppua.
"Olkaa hiljaa", sanoi erakko, kun makaava ritari kummastellen katseli häntä; "minulla on teille jotain sanottavaa, jota tuo uskoton ei saa kuulla".
Nämät sanat hän lausui franskan kielellä, eikälingua francalla, eli sillä itämaisten ja europalaisten kielten sekotuksella, jota he tähän saakka olivat keskensä käyttäneet.
"Nouse ylös", hän jatkoi; "ota viitta yllesi, älä puhu, astu hiljaa ja seuraa minua".
Sir Kenneth nousi ja otti miekkansa.
"Sitä ei tarvita", sanoi erakko kuiskaten; "me menemme sinne, missä hengen aseet mahtavat paljon, vaan lihalliset vain ovat kuin ruoto ja kuihtunut kurpitsa".
Ritari laski miekkansa alas vuoteen viereen entiselle paikalleen ja lähti seuraamaan salamielistä isäntäänsä ilman muuta asetta kun väkipuukkonsa, josta hän tässä vaarallisessa maassa ei koskaan luopunut.
Erakko nyt hitaasti kulki eteenpäin ja ritari astui hänen jälessään, vieläkin epäillen, josko ei tuo musta haahmo, joka tietä osottaen liikkui hänen edessään, itse teossa ollut sekavan unennäön luoma. Aivan kuin varjot he siirtyivät ulkomaiseen suojaan, pakanallista emiiriä häiritsemättä, joka yhä makasi uneen vaipuneena. Ristin edessä alttarilla paloi ulkohuoneessa toinen lamppu, käsikirja oli avattuna ja laattialla näkyi katumusvitsa eli hienosta rihmasta ja rautalangasta punottu ruoska, jonka siimoissa huomasi vasta vuodatetun veren pilkkuja, — epäilemätön todistus munkin ankarista katumuksenharjotuksista. Tässä Theodorik lankesi polvilleen ja viittasi ritarille laskeutumaan hänen viereensä niille teräville pikku kiville, jotka näyttivät siihen asetetun ainoastaan tehdäkseen asemaa rukoillessa niin epämukavaksi kuin suinkin; sitten hän luki useoita katolisen kirkon rukouksia ja veisasi matalalla, vaan totisimmalla äänellä kolme katumusvirttä. Laulaessaan hän huokaili, kyynelöi ja nyyhki katkerasti, joka osotti kuinka syvästi hän tunsi tuota lukemaansa jumalallista runoutta. Skotlantilainen ritari otti suurella hartaudella osaa näihin toimituksiin, ja hänen ajatukset isännästään alkoivat sillä välin siihen määrään muuttua, että hän epäili, jollei hänen tullut häntä pitää pyhimyksenä, hänen katuvaisuutensa ankaruuden ja hänen rukoustensa innollisuuden tähden; ja kun he laattialta nousivat pystöön, seisoi hän nöyristyneenä hänen edessään, niinkuin oppilas kunnioitetun mestarin edessä. Erakko puolestaan oli muutaman hetken äänettömänä ja ajatuksiinsa vaipuneena.
"Katso tuohon komeroon, poikani", hän sanoi viitaten cellin perimpään nurkkaan; "siitä löydät hunnun — tuo se tänne".
Ritari totteli ja löysi pyydetyn hunnun eräässä seinään hakatussa ja pajusta kudotulla ovella suljetussa syvennyksessä. Kun hän toi sen valkean valoon, havaitsi hän, että se oli rikkinäinen ja muutamissa paikoin tahrattu jollakin mustalla aineella. Erakko katseli sitä syvällä, vaan hillityllä liikutuksella ja hänen täytyi haikealla valituksella ilmaista tunteensa, ennenkuin hän saattoi skottilaista ritaria puhutella.
"Sinä kohta saat nähdä kalliimman aarteen, mitä mailmassa löytyy", sanoi hän viimein; "oi minua, että silmäni ovat kelvottomat sitä kohti kohoamaan! Ah, minä olen vain se halpa ja ylönkatsottu merkki, joka väsyneelle matkamiehelle osotan rauhan ja turvallisuuden satamaa, vaan jonka itse iäksi täytyy ovien ulkopuolelle jäädä. Turhaan olen paennut vuorten syvimpiin rotkoihin ja keskelle janoavaa erämaata. Viholliseni on ennättänyt minut sielläkin — juuri hän, jota olen kieltänyt, on seurannut minua varustuksilleni asti".
Hän vaikeni taas hetkeksi ja kääntyen skottilaiseen ritariin sanoi sitten vakavammalla äänellä: "te tuotte minulle tervehyksen Englannin Richardilta?"
"Minä olen lähetetty kristittyin ruhtinasten neuvoskunnalta", vastasi ritari; "koska Englannin kuningas on sairas, ei hänen Majesteetinsa ole minua käskyillänsä kunnioittanut".
"Teidän merkkinne?" kysyi erakko.
Sir Kennethiä arvelutti — entiset epäluulot ja ne mielenvian osotteet, jotka hän erakossa varemmin oli huomannut, johtuivat äkisti hänelle mieleen; vaan kuinka epäillä miestä, jonka tavat olivat niin pyhät? — "Tunnussanani", hän viimein sanoi, "on tämä: kuninkaat kerjäävät kerjäläiseltä".
"Se on oikein", sanoi erakko, kun toinen oli vaiti; "minä tunsin teidät kyllä; vaan vahtimies paikallaan — ja minun on tärkeä — tiedustelee niin ystävää kuin vihollista".
Hän tämän jälkeen lähti kulkemaan lampullaan, palaten takaisin samaan huoneeseen josta olivat tulleet. Saraceni makasi vuoteellaan, yhä sikeässä unessa. Erakko seisahtui hänen viereen ja katsoi alas hänen päällensä.
"Hän nukkuu pimeydessä, eikä häntä saa herättää", sanoi hän.
Emiirin asento synnytti todella käsityksen syvästä levosta. Toinen käsivarsi, jonka hän oli heittänyt poikkipuolin ruumistaan, maatessaan kasvot puoleksi seinään päin kääntyneinä, peitti pitkällä leveällä hihallaan suuren osan hänen kasvoistaan; vaan korkea otsa oli kuitenkin näkyvissä. Kasvojen jänteet, jotka hänen valveella ollessaan olivat niin tavattoman hilpeät, olivat nyt liikkumattomat, ikäänkuin kasvot olisivat olleet mustaan marmoriin hakatut ja pitkät, silkinhienoiset silmäripset peittivät hänen läpitunkevia haukansilmiänsä. Aukinainen hervoton käsi, ja syvä, säännöllinen ja hiljainen hengitys osottivat kaikki rauhallisinta lepoa. Omituisen ryhmän muodosti makaaja tuossa laattialla ja nuo kaksi pitkää miestä hänen edessään: erakko karvaisessa vuohennahkapuvussaan, pitäen lamppua kädessä, ja ritari ruumiinmukaisessa säämiskätakissaan; edellinen ulkonäössään ilmaisten asketisen synkkyyden ankaruutta, jälkimäinen huolestuneella uteliaisuudella selvästi kuvattuna miehuullisissa kasvoissaan.
"Hän nukkuu sikeästi", sanoi erakko entisellä matalalla äänellä, ja kertoi sitten äsken lausutut sanansa, vaikka muuttaen niiden merkityksen sanallisesta kuvannolliseksi: "hän nukkuu pimeydessä; vaan hänellekin kerran päivä on koittava. — Oi, Ilderim! sinun ajatuksesi, kun olet valveella, ovat vielä yhtä turhamaiset ja sekavat, kuin ne, jotta nyt hurjasti hyörivät uinahtaneissa aivoissasi; vaan torvi kerran kaikuu ja unennäkö haihtuu".
Näin sanoen ja viitaten ritarille seuraamaan häntä, erakko astui alttarin taakse ja painoi vieterille, joka ääntämättä auveten, paljasti pienen, luolan seinään niin sievästi taitetun rauta-oven, että ainoastaan tarkin tutkinto saattoi sen huomata. Ennenkuin erakko kuitenkaan uskalsi ovea kokonaan avata, kaatoi hän vähän öljyä lampusta saranoille; ja kaitaiset kallioon hakatut portaat tulivat näkyviin, kun rauta-ovi viimein oli aivan auki.
"Ota tämä huntu", sanoi erakko surullisella äänellä, "ja peitä sillä silmäni; sillä minä en saata katsella sitä aarretta, jonka heti saat nähdä, ilman synnittä ja julkeudetta".
Mitään vastaamatta, ritari kiiruusti sitaisi hunnun munkin pään ympäri, ja viimemainittu alkoi portaita nousta miehen tavalla, jota oli liian tiehen tottunut valoa tarvitakseen, vaikka hän samalla näytti lamppua skotlantilaiselle, joka hänen jälessään astui monet asteet noita kapeita portaita ylös. Viimein he joutuivat pieneen, epämukaiseen holviin, jonka yhteen nurkkaan rappuset päättyivät ja jonka vastapäisessä nurkassa toiset portaat näkyivät saattavan yhä ylemmä. Kolmannessa kulmassa oli götiläinen portti, karkeasti koristettu tavallisilla, yhteen ryhmitetyillä kolonneilla ja veistoksilla ja varustettu kovasti raudotetulla puoli-ovella. Tälle ovelle erakko käänsi askeleensa, jotka näyttivät horjahtelevan, kun hän sitä lähestyi.
"Riisu kengät jaloistasi", sanoi hän kumppalilleen; "sillä paikka, jolla seisot, on pyhä. Karkota sydämesi sisimmästä pohjasta kaikki maalliset ja lihalliset ajatukset; sillä niitten muisteleminen tällä paikalla olisi kuolemansynti."
Ritari pani käskyn mutaan kenkänsä syrjään, ja erakko sillä välin oli hetken aikaa ääneti ikäänkuin hänen sielunsa olisi hiljaiseen rukoukseen ollut vaipuneena, ja kun hän taas liikahti, hän käski ritarin kolmesti kolkuttaa tuolle puoli-ovelle. Hän teki niin. Ovi aukeni itsestään, ainakaan sir Kenneth ei nähnyt ketään, ja samassa kirkkain valo ja väkevä, miltei tukahuttava tuoksu ihanimmista haju-aineista virtasi häntä vastaan. Hän väistyi pari kolme askelta taaksepäin ja hetki kului, ennenkuin hän tointui tuon pimeästä valkeuteen äkkiä tapahtuneen muutoksen häikäisevistä ja hurmaavista vaikutuksista.
Kun hän astui sisään huoneeseen, mistä tämä valonvirta tulvasi, näki hän että valo lähti ryhmään asetetuista, puhtaimmalla ja paraimman hajuisella öljyllä täytetyistä hopealampuista, jotka hopeisista vitjoista riippuivat alas erään pienen götiläisen kappelin katosta, joka, samoin kuin suurin osa erakon eriskummaista asunnosta, oli kovaan kallioon hakattu. Vaan kun kaikissa muissa paikoin, mitkä sir Kenneth oli nähnyt, kallioon laskettu työ oli ollut koristelemattominta ja karkeinta laatua, oli sitä vastoin tässä kappelissa taitavimpain artitehtein kekseliäisyyttä ja taitoja käytetty. Suippukaarenmuotoon tehtyä kattoa kannatti kummallakin puolella kuusi harvinaisimmalla taiteellisuudella veistettyä pilaria; ja se tapa, jolla ontevain kaarten risteykset sievillä koristuksilla toisiinsa yhistyivät, soveltui rakennustaiteen ja aikakauden hienoimpaan kaunetuntoon. Pylväsriviä vastaavina oli molemmin puolin kuusi kauniilla veistoksilla koristettua komeroa, joista kukin sisälti yhden apostolin kuvan.
Kappelin ylä- ja itäpäässä seisoi alttari, ja sen takana kallis, kullalla runsaasti kirjailtu esirippu persialaisesta silkistä peitti muuriin tehtyä syvennystä, joka epäilemättä sisälsi jonku erittäin pyhän kuvan eli jäännöksen, jonka kunniaksi tämä eriskummainen rukouspaikka oli rakettu. Siinä vakuutuksessa että näin oli asianlaita, ritari astui kohti alttaria, ja langeten polvilleen sen eteen, kertoi tulisella innolla rukouksiaan, kun hänen hartautensa sen kautta häirittyi, että esirippu äkkiä nostettiin, eli oikeammin vedettiin syrjään, hänen näkemättä kuinka ja keneltä; vaan tällä tavoin paljastetussa komerossa hän havaitsi hopeasta ja ebenholtsista valmistetun kaapintapaisen kapineen kaksoisovilla, joka pienennetyssä muodossa kuvasi götiläistä kirkkoa.
Kun hän kiinteällä uteliaisuudella tuijotti tuota kapinetta kohti, kimmahtivat kaksoisovet auki, ja näyttivät katsojalle suuren puukappaleen, josta helotti sanatVera Crux, ja samalla vaimonpuolinen kööri lauloiGloria Patri. Kun laulu herkeni, sulkeusivat kaapin ovet, esirippu vedettiin taasen eteen, ja ritari, polvillaan alttarin edessä, saattoi nyt häiritsemättä jatkaa hartauttaan sen pyhän jäännöksen kunniaksi, jota juuri oli hänelle näytetty. Hän teki niin, sen henkilön syvällä tunnolla, joka omin silmin oli nähnyt pelättävän todistuksen uskontonsa totuudesta, ja melkoinen hetki kului, ennenkuin hän rukouksensa lopetettua nousi ylös ja katsoi ympärilleen erakon perään, joka hänen oli tähän pyhään, salaiseen huoneeseen saattanut. Hän havaitsi hänen, pää vielä huntuun käärittynä, rangaistun koiran tavalla makaavan kappelin kynnyksellä, jonka yli hän ei näyttänyt rohkeavan käydä. Hänen asemansa osotti pyhintä kunnioitusta, suurinta katumusta, niinkuin hänen sisällisten tunnettensa kuorma olisi häntä maahan asti painanut ja kokonaan musertanut. Skotlantilaisesta tuntui että ainoastaan syvimmän katumuksen, omantunnonvaivain ja nöyryyttämisen tunne oli saattanut masentaa noin väkevää ruumista ja noin ylpeää sielua.
Hän lähestyi erakkoa ikäänkuin häntä puhutellakseen; vaan tämä aavisti hänen aikomuksensa ja jupisi, pään ympäri kierretyn hunnun tähden tukehutetulla äänellä, joka kuului ikäänkuin käärinliinoihinsa hankitusta ruumiista tullen: "odota, odota onnellinen sinä, joka saat katsoa — näky ei vielä ole kaikki". Näin sanoen hän nousi ylös, peräytyi kynnykseltä, jolla hän tähän saakka oli maannut pitkänään, ja sulki kappelin oven, joka, heleästi kaikuvalla vieterillä sisäpuolelta mennen lukkoon, niin tarkasti liittyi muuhun kallioon, johon kappeli oli hakattu, että Kenneth tuskin huomasi missä aukeama oli ollut. Hän oli nyt yksin tuossa valaistussa kappelissa, joka sisälsi sen kuvan jota hän äskettäin oli palvellut, ilman muita aseita kuin puukkonsa tai muita seuralaisia kuin hurskaat ajatuksensa ja pelkäämätön rohkeutensa.
Epätietoisena siitä, mitä nyt tulisi tapahtumaan, vaan päättäen odottaa tapausten menoa, käveli sir Kenneth edestakaisin yksinäisessä kappelissa kukon ensimäiseen laulamaan asti. Tällä hiljaisella hetkellä, jolloin yö ja aamu toisiinsa sulaavat, kuuli hän, mutta mistä päin, sitä hän ei voinut erottaa, senlaisen pienen hopeakellon äänen, jota soitetaan ehtoollisleipää kohotettaissa messun menoissa eli uhrissa, kuten sitä kutsutaan. Aika ja paikka tekivät tämän soiton kammottavan juhlalliseksi, ja kuinka urhea ritari olikin, vetäytyi hän kumminkin kappelin etäisimpään, alttaria vastapäiseen nurkkaan, saadakseen häiritsemättä pitää tämän odottamattoman ilmotusmerkin seurauksia silmällä.
Kauan ei aikaa kulunut, ennenkuin silkkinen esirippu uudelleen vedettiin syrjään ja tuo pyhä kaapi taasen näkyi hänelle. Kun hän kunnioituksella lankesi polvilleen, kuuli hän vaimonpuolisen köörin laulavanLaudes-virttä eli katolisen kirkon varhaisinta jumalanpalvelusta. Ritari kohta huomasi, että laulajien äänet eivät kauvemmin kuuluneet etäältä yhdestä kohti, vaan lähenivät kappelia ja tulivat yhä kovemmiksi, kun ovi, joka suljettuna oli yhtä näkymätön kuin se, josta hän itse oli tullut sisään, aukeni holvin toisessa päässä ja antoi köörin sävelten vapaammin tulvailla kappelin suippukaarten alatse.
Tuskallisen pelon vallassa ritari loi silmänsä aukkoon päin, ja yhä edelleen pysyen polvillaan siinä hartaassa asemassa, jonka paikka ja tilaisuus vaativat, odotti näitten valmistusten päätöstä. Juhlakulku näytti nyt olevan tulossa ovesta sisään. Ensin neljä kaunista poikaa, joitten paljaat käsivarret, kaulat ja sääret osottivat itämaisen ihon vaskiväriä ja jyrkästi erkanivat heidän lumivalkoisesta kauhtanasta, astui parittain kappeliin. Ensimäinen pari kantoi suitsutusastioita, joita he edestakaisin heiluttelivat, siten yhä enentäen niitä hyviä hajuja, joista kappeli jo oli täytetty. Toinen pari nakkeli kukkaisia.
Näitä seurasi tarkassa ja juhlallisessa järjestyksessä ne vaimonpuolet, jotka kuuluivat kööriin; kuusi, jotka, heidän mustista messukasukoista ja mustista hunnuista valkoisten vaatteidensa päällä päättäen, olivat vihityitä nunnia Karmeliitain sisaruskunnasta, ja yhtä monta joitten valkeat viitat ilmaisi heitä noviseiksi eli luostarin satunnaisiksi asukkaiksi, jotka eivät vielä olleet lupauksen kautta luostari-elämään sitoutuneet. Edellisillä oli suuret rukousnauhat käsissä, kun sitä vastoin heitä seuraavat nuoremmat ja notkeammat naiset kantoivat punaisista ja valkoisista ruusuista sidotuita seppeleitä. He astuivat juhlasaatossa ympäri kappelia, eivätkä ollenkaan näyttäneet huomaavan Kennethiä, vaikka kulkivat häntä niin liki, että heidän helmuksensa milteivät häneen koskeneet; ja kun he lauluansa jatkoivat, ei ritari epäillyt olevansa yhdessä noista luostareista, joissa jalot kristityt neidot ennen muinoin julkisesti olivat pyhittäneet itsensä kirkonpalvelukseen. Suurin osa niistä oli hävitetty, sittekun mahomettiläiset olivat vallottaneet Palestinan, vaan useat, jotka lahjomisilla olivat itselleen hankkineet voittajain suosiollisuuden, taikka sääliväisyydestä eli ylenkatseesta sen saaneet, vielä hiljaisuudessa toimittivat niitä kirkonmenoja, joihin heidän lupauksensa heitä velvotti. Vaan vaikka Kenneth tiesi asianlaidan olevan näin, niin kumminkin paikan ja tiiman juhlallisuus, näiden pyhäin neitsyeiden äkkiarvaamaton ilmestyminen, ja se aaveen kaltainen tapa, jolla he kulkivat hänen sivu, vaikuttivat niin valtavasti hänen mielikuvitukseensa, että hän tuskin jaksoi käsittää, että tuo kaunis juhlasaatto, jonka hän näki, oli tämän maailman ihmisistä syntynyt; niin suuressa määrin tuo kööri näytti yliluonnollisilta olennoilta, jotka kantoivat ylistystänsä koko ihmiskunnan palveltavalle esineelle.
[Kuva: Leopartin ritari nunnain jumalanpalveluksen aikana]
Tämä oli ritarin ensi aatos, kun saatto kulki hänen sivutsensa, liikkumatta enemmän kuin mitä häthätää vaadittiin eteenpäin pääsemistä varten, niin että he, siinä himmeässä valossa, jonka lamput levittivät huonetta pimittävien suitsutussavupilvien läpi, pikemmin näkyivät liukuvan kuin kävelevän eteenpäin.
Vaan kun he toisen kerran kappelia kiertäessään kulkivat sen paikan ohitse, jossa hän oli polvillaan, taittoi yksi noista valkoviittaisista neitosista, hänen sivutsensa siirtyessään, ruususilmikon siitä seppeleestä, jota hän kantoi, ja pudotti sen, ehkä tietämättä, sormistaan sir Kennethin jalkain eteen. Ritari säpsähti ikäänkuin puukon pistoksesta; sillä kun mieli kovin kiihkeästi jotakin tuntee taikka vartoo, virittää vähäpätöisin, arvaamaton tapaus sen sytytyslangan tuleen, jonka mielikuvitus jo on laskenut. Mutta hän hillitsi liikutuksensa, ajatellen kuinka helposti tuonlainen turhanpäiväinen seikka oli voinut tapahtua, ja että ainoastaan laulajien liikkumisen yksitoikkoisuus teki tämän tapahtuman ollenkaan huomattavaksi.
Kuitenki, kun juhlasaatto kolmannen kerran kierti kappelia, seurasivat Kennethin silmät ja ajatukset yksinomaisesti tuota yhtä novisia, joka ruususilmikon oli pudottanut. Hänen astuntansa, hänen kasvonsa, hänen vartalonsa, olivat niin täydellisesti samannäköiset kuin toisten köörilaulajien, että oli mahdoton hänessä havaita vähintäkään eriäväisyyttä, ja kuitenkin Kennethin sydän sykki kuni häkistään pyrkivä lintu, aivan kuin se tunnollisilla kehotuksillaan olisi tahtonut hänelle vakuuttaa, että tuo vaimonpuoli, joka kulki oikealla puolen novisein toisessa rivissä, oli hänelle kalliimpi ei ainoastaan kaikkia läsnäolioita, vaan myös koko naissukupuolta. Rakkauden romantillinen into, jota ritarillisuuden säännöt elähyttivät ja järjestelivät, soveltui hyvin yhtä romantillisiin uskonnollisiin tunteisiin, ja melkein saattoi sanoa, että ne enemmän kiihdyttivät kuin vastustivat toisiansa. Hehkuvalla mielellä, joka vivahti uskonnolliseen hartauteen, sir Kenneth, jonka tunteet värähtelivät sydämestä sormenpäihin asti, sentähden odotti uutta merkkiä sen henkilön läsnäolosta, jota hän lujasti luuli ensimmäisen antajaksi. Ehkä aika oli aivan lyhyt, jonka kuluessa juhlasaatto taas suoritti kierroksen kappelin ympäri, se tuntui ijankaikkisuudelta Kennethille. Vihdoin se neito, jota hän niin hartaalla huomiolla oli silmällä pitänyt, läheni — ei ollut mitään erotusta tämän hunnullaan peitetyn ja toisten välillä, joitten kanssa hän tasaisin askelin astui; vaan juuri kun hän kolmannen kerran kulki kumarruksissa olevan ristiretkeiliän ohitse, samalla pieni ja sievä muotoinen käsi, niin kaunis että se antoi korkeimman käsityksen sen ruumiin täydellisistä muodoista, johon se kuului, pisti hiukan esiin harsun linnikon poimuista, ikäänkuin kuutamonsäde kesäisen yön pilvihattaroista, ja taasen ruususilmikko putosi Leopartin ritarin jalkain eteen.
Tämä uudistettu merkki ei voinut olla satunnainen — yhtä vähän kuin tämän tuskin nähdyn, vaan ihanan naiskätösen yhtäläisyys sen kanssa, jota hänen huulensa kerran olivat suudelleet ja jonka armaalle omistajalle ne silloin olivat vannoneet ikuista uskollisuutta, saattoi olla paljas sattumus. Jos hän olisi useampia todistuksia tarvinnut, niin kimaltihan tuossa lumivalkoisessa sormessa se verraton rubinisormus, jonka määrätöntä arvoa Kenneth kuitenki olisi pitänyt halvempana kuin vähintäkään tuon sormen antamaa merkkiä — ja vaikka neito oli hunnun peitteessä, hän kuitenki, josko sattumalta, vai mielisuosiosta, sai nähdä yhden vallattoman kiharan noista mustista palmikoista, joitten jokainen hivus oli hänelle satoja kertoja kalliimpi kuin raskaat kultavitjat. Se oli hänen sydämensä lemmitty. Vaan että hän oli täällä — tässä jylhässä, yksinäisessä erämaassa — pyhäin naisten joukossa, jotka olivat sydänmaihin ja luoliin paenneet salaisuudessa viettääksensä näitä kristillisiä kirkonmenoja, joita he eivät julkisesti tohtineet toimittaa — että tämä todestaanki oli totta — se tuntui kovin mahdottomalta — sen täytyi olla unennäkö — mielikuvitteen pettävä harhaus. Kun nämät mietteet kiertelivät Kennethin mielessä, poistui juhlakulku samaa tietä jota se oli kappeliin tullut. Nuo nuoret kuoripojat, nuo mustat nunnat, katosivat vähitellen yksi toisensa perästä aukinaisen oven kautta — viimein tuli hänenkin vuoro, jolta Kenneth oli nuo kahdet merkit saanut — vaan ulosastuessaan hän käänti päätään, aivan vähäisen kyllä, mutta kumminkin huomattavasti sinnepäin, jossa ritari liikkumatonna kuin kuva, vielä makasi polvillaan. Hän näki hänen huntunsa vielä kerran liehahtavan — nyt se katosi — ja pimeys laskeusi ritarin sieluun, melkein yhtä synkkä kun se joka kohta sen jälkeen ympäröi hänen ulkonaiset aistinsa; sillä viimeinen veisaajista oli tuskin ennättänyt kynnyksen yli, kun ovi pamahti kiini ja samassa silmänräpäyksessä laulukunnan äänet vaikenivat, kappelin lamput yhtaikaa sammuivat ja sir Kenneth jäi yksin pilkkopimeään. Vaan Kennethistä yksinäisyys, pimeys ja hänen kummallisen tilansa epätietoisuus eivät olleet mitään — hän ei niitä ajatellut — ei niistä huolinut — ei huolinut mistään muusta maailmassa kuin tuosta katoovasta näystä, joka äsken oli hänen ohitsensa liihotellut, ja niistä suosion osotuksista, jotka hän oli saanut. Hän hapuili laattialta niitä ruususilmikoita, jotka neito oli pudottanut — likisti niitä vasten huuliansa — vasten rintaansa — nyt vuorotellen, nyt samalla kertaa — hän suuteli niitä kylmiä kiviä, joita tyttö, sen mukaan kuin hän saattoi arvata, oli juuri polkenut — hän teki kaikkea sitä hulluutta, johon tulinen rakkaus yllyttää ja oikeuttaa niitä, jotka sen valtaan ovat joutuneet; vaan tämmöisiä palavan lemmen osotuksia tavataan jokaisessa aikakaudessa. Omituista ritarillisuuden aikakaudelle oli kuitenki, että ritari hurjimmassa mielikiihkossaan ei vähintäkään ajatellut seurata eli vakoilla näin romantillisen rakkauden esinettä; että hän muisteli häntä ikäänkuin jumalatarta, joka, suvaittuaan hetkeksi nayttäytä nöyrälle palveliallensa, taasen oli vetäynyt pyhyytensä pimeyteen — eli kuni johtotähteä joka jollakin tärkeällä hetkellä heitettyään suosiollisen säteen, taasen kääriytyi pilvipeitteeseensä. Hänen sydämensä lemmityinen oli hänestä korkeampi olento, jonka liikkeitä ei saanut tiedustella eikä tarkastella, vaan joka häntä ilottaisi näöllään, tahi masentaisi poissa-olollaan, riemastuttaisi hyvyydellään eli saattaisi totuudellansa epätoivoon, aina oman mielensä mukaan, ja ilman mitään kiusaa tai muistutusta sankarinsa puolelta, joka vilpittömästi häntä sydämellä ja miekalla palvellen ei muuta pyytänyt kuin täyttää hänen käskyjänsä ja omien töittensä loistolla enentää hänen mainettansa.
Tämmöiset olivat ritarillisuuden lait ja rakkauden, joka oli niiden perusaate. Mutta Kennethin lemmen olivat toiset ja vielä kummallisemmat asianhaarat tehneet romantilliseksi. Hän ei koskaan ollut edes kuullut armahansa ääntä, vaikka hän usein ihastuneena oli katsellut hänen kauneuttansa. Neito kuului seurapiiriin, johon ritarin arvo kyllä salli hänen lähestyä, vaan ei yhtyä; ja kuinka suurta kunnioitusta hän nauttikin sotaisesta taidosta ja rohkeudesta, täytyi kuitenkin köyhän skottilaisen ritarin palvella jumalatartaan miltei yhtä pitkän matkan päässä, kuin se väli, joka erottaa persialaista jumaloitusta auringosta. Vaan milloin olisi naisen ylpeys ollut liian suuri ylenkatsoakseen jos kuinkaki halpa-arvoisen rakastajan innostunutta hartautta? Tuon ylhäisen ladyn silmä oli seurannut häntä turnauspelissä, hänen korvansa oli kuullut hänen kiitostansa jokapäiväisistä tappeluista kerrottaissa; ja vaikka kreivit, herttuat ja lordit kilvan pyysivät hänen suosiotansa, se liehui, alussa ehkä ehdottomasti eli tietämättäki, köyhän Leopartin ritarin puoleen, jolla tuskin oli muuta kuin miekka arvonsa kannattamiseksi. Katsellessaan ja kuunnellessaan, lady näki ja kuuli tarpeeksi vahvistuakseen siinä mieltymyksessä, joka ensin huomaamatta oli hänen vallannut. Ritarien persoonallista kauneutta kehuttaissa eivät siveimmätkään naiset Englannin sotaisessa hovissa epäilleet Kenneth skotlantilaiselle etusijan antamasta; ja huolimatta niistä suurista rikkauksista, joita ruhtinaat ja päärit lahjottivat kuleksiville laulajille eli ministreleille, sattui usein, että puolueeton ja itsenäinen henki vallotti runoilian ja kannel kaikui sankarin ylistykseksi, jolla ei ollut konkareita eikä kalliita vaatteuksia antaa hänelle omistetun kunnian palkinnoksi.
Ne hetket, jolloin hän kuunteli rakastajansa kiitosta, tulivat vähitellen yhä mieluisemmiksi korkeasukuiselle Edithille, koska ne olivat vaihetuksena niissä imarruksissa, joihin hänen korvansa oli kyllästynyt, ja antoivat hänelle aihetta salaisiin miettimisiin, joitten esineeksi ritari, yleisen ajatuksen mukaan, näytti paremmin ansaitsevan tulla, kuin ne jotka olivat häntä etevämmät arvossa ja rikkauksissa. Kun hänen huomionsa alituisesti, vaikka varovasti, kiintyi sir Kennethiin, vakaantui hän yhä enemmän ja enemmän ritarin persoonallisista tunteista häntä kohtaan, samoin kuin hän omassa mielessään yhä enemmän varmistui siitä, että hän Kenneth Skotlantilaisessa näki sen ritarin, jonka sallimus oli määrännyt onnen vaihteluissa — ja tulevaisuus näytti synkältä ja vaaralliselta — hänen kanssaan jakamaan sitä tulistuttavaa tunnetta, jonka valtaa aikakauden runoiliat kuvailivat niin yleiseksi, ja jota sen ajan tavat ja siveyskäsitteet asettivat miltei itse uskonnon rinnalle.
Mutta älkäämme salatko totuutta lukioiltamme. Kuinka ylevät Edithin mielipiteet olivatkin, niinkuin nuorelle, Englannin valta-istuinta likellä seisovalle neidolle sopi, ja niin tyydytetty kuin hänen ylpeytensä täytyi olla tuosta äännettömästä, lakkaamattomasta kunnioituksesta, jonka tuo suosittu ritari hänelle omisti, löytyi kumminkin hetkiä, jolloin rakastavan ja rakastetun naisen tunteet nurkuivat niitä rajotuksia vastaan, joilla hänen asemansa sekä hovimenot häntä ympäröivät, ja jolloin hän miltei moittinut rakastajansa arkuutta, joka näkyi päättäneen ei näitten rajojen ylitse pyrkiä. Sukuperän ja arvon etiketti — käyttääksemme nyky-aikaista puhepartta — oli hänen ympäri luonut loihtopiirin, jonka yli sir Kenneth kyllä saattoi kumartua ja heittää silmänsä, vaan jonka sisään hän yhtä vähän saattoi astua, kun ilmoihin manattu henki voipi kulkea niiden rajain yli, jotka mahtavan velhon noitasauva on määrännyt. Vasten tahtoaki tunkeusi se ajatus neidon mieleen, että hänen itsensä täytyi kulkea tuon säädetyn rajan ulkopuolelle, vaikkapa vain kauniin jalkansa äärimmäisellä päällä, antaakseen noin ujolle ja kainostelevalle rakastajalle tilaisuutta niin vähäisen suosionosotuksen saantiin, kuin hänen kenkänsä rihmojen suutelemiseen. Hänellä oli mainio esimerkki "Kuninkaan tyttäressä Unkarista", joka tällä tapaa jalomielisesti rohkaisi "halpasukuista aseenkantajaa"; ja Edith, vaikka kuninkaallista sukua, ei ollut enemmän mikään kuninkaan tytär, kuin hänen rakastajansa halpaa säätyä — kohtalo ei ollut heidän rakkaudellensa rakentanut niin ylipääsemätöntä estettä. Kumminkin neidon sydämessä oli jotakin — tuo kainosteleva ylevyys, joka kahlehtii itse rakkautta — joka huolimatta hänen säätynsä etevyydestä, kielsi häntä ensi askelta astumasta; hienotunteisuushan aina vaatii sitä rakastajalta. Sitäpaitsi sir Kenneth oli ritari niin kohtelias, niin jalo, niin täydellinen ja, ainakin hänen mielestään, niin tarkasti tunteva, mitä hän oli itsellensä ja neidolle velkapää, että, niin tylyltä ja kylmältä kuin tyttö näyttikin, hänen kunnioitustansa vastaanottaessaan ikäänkuin jumalankuva, jonka ei arvella tuntevan eikä huolivan rukoiliansa hartaudesta, hän kuitenkin pelkäsi kovin aikaisin astua kunnia-istuimeltaan alas, ettei siten alentaisi itseään ihastuneen rakastajansa silmissä.
Vaan todellisen epäjumalan hurskas palvelia voipi huomata suosion merkkejä marmorikuvanki kovissa, liikkumattomissa kasvoissa, eikä siis ole kumma, jos ritari luuli huomaavansa jotain yhtä suosiollisesti tulkittavaa loistavan rakastettavan Edithin kirkkaissa silmissä, kun hän, jonka kauneus enemmän esittyi katseen voimassa kuin säännöllisissä kasvoinjuonteissa ja heijastavassa ihon valkeudessa, loi silmänsä ritariin.
Niin isosti varovainen kuin neito oli ollutki, oli hän kuitenkin tullut näyttäneeksi pieniä todistuksia mieltymyksestänsä ritariin; sillä kuinka tämä muuten heti ja ilman epäyksettä olisi tuntenut tuon kauniin käden, josta tuskin kaksi sormea näkyi hunnun alta, eli kuinka hän olisi voinut olla niin täydesti vakuutettu siitä, että kaksi jälekkäin hänen eteensä pudotettua kukkaa oli aiottu tunnusmerkiksi hänen sydämensä haltiattarelta? Mutta me emme voi koettaa selittää, minkä vaarinottojen, minkä salaisten merkkien, silmäysten eli viittausten, tai minkä rakkauden vapaamuurarisuuden kautta tämä hyvä sopu oli syntynyt Edithin ja hänen rakastajansa välillä; sillä me olemme ijälliset, ja tuommoisia vähäisiä hellyydenosotteita, joita nuoremmat silmät helposti hoksaavat, ei meidän näkövoimamme pysty erottamaan. Siinä kyllin, että semmoinen sopu oli olemassa kahden hengen välillä, jotka eivät koskaan olleet puhutellut toisiaan, vaikka sitä Edithin puolelta hillitsi vakuutus niistä vaaroista ja vaikeuksista, jotka välttämättä seuraisivat kutakin heidän lempensä edistymistä, ja ritarin puolelta tuhannet epäilykset ja varomiset, että hän olisi liian paljon arvoa pannut niille vähäisille neidolta saaduille suosionosotuksille, joita tietysti keskeytti pitkät loma-ajat näennäistä kylmäkiskoisuutta, kun neito, osittain peljäten herättää toisten huomaavaisuutta ja siten saattaa rakastajansa vaaraan, osittain varoen hänen arvossaan alenevansa, jos näyttäisi liian myöntyväiseltä, katsoi velvollisuudekseen kohdella häntä välinpitämättömyydellä, aivan kuin hän ei olisi häntä huomannut.
Tämä kenties ikävä puheenpito, joka kuitenki on kertomuksellemme ollut tarpeellinen, selittäköön rakastajain välillä huomattavaa sopusointua, jos niin jyrkkää sanaa saamme käyttää, kun Edithin odottamaton ilmestyminen kappeliin niin väkevästi vaikutti ritarin tunteisiin.
Viides luku.
Telttoihimme haltiatTurhaan päästä kokevat.Termagaunt ja AstarothKäskystämme poistukoot.
Warton.
Syvin hiljaisuus, synkin pimeys vallitsivat enemmän kuin tunnin aikaa kappelissa, jonne jätimme Leopartin ritarin vielä polvilleen, vuorotellen kiittäen Jumalaa ja sydämensä lemmittyä siitä suosiosta, joka oli hänen osaksi tullut. Hänen oma kohtalonsa, oma turvallisuutensa, joka harvoin häntä isosti huoletti, ei nyt ollut hietajyväsen veroinen hänen aatoksissaan. Hän oli lady Edithin lähisyydessä, oli saanut todisteita hänen mieltymyksestänsä, hän oli paikalla, joka oli pyhitetty kunnioitettavimmalle pyhälle jäännökselle. Kristitty sotilas ja innollinen rakastaja ei voinut peljätä mitään, ei ajatella mitään paitsi velvollisuuttaan Jumalaa ja lemmittyänsä kohtaan.
Kun sanottu aika oli kulunut, kajahti holvitetussa kappelissa kimeä vihellys, sellainen kuin se jolla metsästäjä kutsuu havukkaansa takaisin. Se oli paikalle jotenki sopimaton ääni ja kehotti sir Kennethiä olemaan varuillansa. Hän hypähti pystöön kumarruksistansa ja tarttui kädellänsä puukkoon. Kitisevä ääni ikäänkuin vääntimestä ja kehristä alkoi nyt kuulua ja ylöspäin aukosta lattiassa kohoava valo osotti, että lasku-ovi oli nostettu ylös tai laskettu. Heti senjälkeen pitkä, kuivettunut käsivarsi, osaksi paljas, osaksi peitetty punaisesta silkistä tehtyyn hijaan, kohosi ylös aukosta, pidellen lamppua niin ylähällä kuin mahdollista, ja se ruumis, johon käsivarsi kuului, nousi askel askeleelta kappelin lattian tasalle. Näin ilmi tuleva olento osotti olevansa ilkeännäköinen kääpiö, summattoman suurella päällä, päässä lakki, kummallisesti koristettu kolmella riikinkukon höyhenellä, ja yllänsä punainen silkkipuku, jonka komeus teki hänen rumuutensa vielä enemmän silmiinpistäväksi. Hänellä oli sitäpaitsi kultarenkaat kalvosissa ja käsivarsissa sekä vyötäisillään valkea silkkihuivi, johon oli pistetty kultakahvainen tikari. Vasemmassa kädessä tämä eriskummainen olento piti jonkunlaista luutaa. Päästyään kokonaan aukosta ylös, hän seisahtui ja ikäänkuin tarkemmin näytelläkseen itseänsä, lasti verkalleen lampun kasvojensa tasalta alaspäin, jälekkäin valaisten hurjannäköistä muotoansa ja kuvattomia, vaan jänteviä jäseniään. Vaikka epäsuhtainen ruumiiltaan, ei hän niin rujokas ollut, että se olisi osottanut mitään voiman taikka notkeuden puutetta. Kun sir Kenneth katsoa tuijotti tätä iljettävää otusta kohti, muistui hänen mieleensä tavalliset kansantarut gnomeista eli haltioista, jotka asuvat maanloukeroissa; ja niin isosti tämä kuvatos vastasi niihin käsityksiin, mitä hänellä heidän ulkonäöstä oli, että siihen inhotukseen, jolla hän katseli häntä, sekaantui, jos ei juuri pelko, niin ainakin senlaatuinen kammo, minkä rohkeinkin välttämättä tuntee yliluonnollisen olennon läsnäollessa.
Kääpiö vihelsi uudestaan ja kutsui niin aukosta esiin kumppalin, joka rumuudessa veti hänelle vertoja. Tämä toinen henkilö nousi ylös samalla tapaa kuin ensimäinen; vaan se oli vaimonpuolinen käsivarsi, joka nyt lamppua kohotti siitä maanalaisesta holvista, josta nämät ilmiöt ylenivät, ja vaimonpuoli, ruumiinrakennuksen ja ulkomuodon suhteen aivan edellisen kaltainen, joka hitaasti kohosi laattian alta. Hänenki pukimensa oli punaisesta kullalla kirjaillusta silkkivaatteesta, eriskummaisesti leikkailtu ja laskettu, niinkuin hän olisi kuulunut johonkin ilveiliä- eli silmänkääntäjäjoukkoon, ja yhtä huolellisesti kuin edeltätuliansa valaisi hänkin kasvojaan ja koko ruumistaan, jonka inhottavaisuus ei näyttänyt vähemmältä kuin miehen. Vaan kaiken tämän kamalan ulkonäön ohessa löytyi kuitenkin molempain kasvoissa jotain, joka suurimmassa määrässä ilmaisi sukkelaa ja terävää ymmärrystä. Tämä tuli heidän kirkkaista silmistään, jotka syvistä kuopistaan mustain, tuuheain kulmakarvain alta säihkyivät erinomaisella loistolla, joka, samoin kuin kiilto sammakon silmässä, jossakin määrin näkyi korvaavan heidän kasvojensa ja vartaloittensa kauheaa rumuutta.
Sir Kenneth seisoi ikäänkuin lumottuna sillä välin, kuin tämä armas parikunta, vieritysten kulkien ympäri kappelia, näytti palveliain tavoin askaroivan sen laasemisessa; mutta kun he vain käyttivät toista kättä, ei lattialla ollut suurta hyötyä heidän työstään, jota he toimittivat kaikenlaisilla heidän eriskummalliselle ulkomuodolle täydellisesti sopivilla ilveillä ja tempuilla. Kun he toimituksessaan lähenivät ritaria, he herkesivät luutiaan käyttämästä ja asettuen aivan sir Kennethin eteen, näyttivät taas verkalleen lampuilla päällensä, ikäänkuin salliaksensa hänen tarkasti tutkia heidän läheltä katsoessa ei suinkaan kauniimpia kasvojansa ja havaita sitä erinomaista vilkkautta ja voimaa, jolla heidän mustat, säihkyvät silmänsä heijastivat lampun valoa. He näyttivät senjälkeen molemmilla lampuilla ritarin päälle, ja tarkkaan häntä silmäiltyään, kääntyivät toisiansa kohti ja purskahtivat naurunhohotukseen, joka kajahti hänen korvissaan. Tämä ääni oli niin kamala, että väristys puistutti sir Kennethiä ja hän pyysi heitä Jumalan nimessä sanomaan hänelle, ketä he olivat, jotka noin hulluilla käytöksillä ja jumalattomilla huudoilla häväisivät tätä pyhää paikkaa.
"Minä olen kääpiö Nectabanus", sanoi rujukuvainen mies äänellä, joka soveltui hänen vartaloonsa ja joka enemmän muistutti yölepakon huudosta kuin päivillä kuuluvaa ääntä.
"Ja minä olen Genevra, hänen rouvansa ja lemmikkinsä", vastasi vaimonpuoli kimeällä ja sentähden vielä hirveimmällä äänellä, kun hänen kumppalinsa.
"Mitä te täällä teette?" kysyi ritari uudestaan, tuskin vieläkään vakuutettuna siitä, että edessään näki ihmisolennoita.
"Minä", vastasi mies suurella teeskennetyllä juhlallisuudella ja arvolla, "olen kahdestoista Imami — minä olen Mahomet Mohadi, oikeauskoisten johdattaja ja edelläkäviä. Minua ja seuruettani varten seisoo satamäärä hevosia satuloittuna pyhässä kaupungissa, ja sama määrä pelastuksen kaupungissa. Minä olen se jonka tulee todistaa, ja tämä vaimonpuoli on yksi sulottareistani".
"Sinä valehtelet!" keskeytti nainen vielä kimeämmällä äänellä, kun hänen oli; "minä en ole sulottariasi, ja sinä et ole mikään uskoton heittiö kuin tuo Mahomet, josta puhut. Kirous hänen arkkunsa yli! — Minä sanon sinulle, sinä Issaskarin aasi, että sinä olet Arthur, Britannian kuningas; jonka velhottaret salaa veivät Avalonin taistelutantereelta, ja minä olen se kauneudestaan kuuluisa Genevra".
"Vaan totta puhuaksemme, jalo herra", sanoi mies, "olemme onnettomia, ruhtinaallisia henkilöitä, jotka Jerusalemin kuninkaan Guyn suojeluksen alaisina elimme, kunnes uskottomat ilkiöt ajoivat hänen pois omasta pesästään — taivahan salamat heidät kuluttakoot!"
"Hiljaa!" käski ääni sieltä päin mistä ritari oli tullut sisään, "hiljaa, mielettömät, ja pois täältä! Tehtävänne on loppunut."
Kääpiöt tuskin ennättivät tämän käskyn kuulla, ennenkuin he toisilleen sipisivät ymmärtämättömällä kähisevällä kielellä, ja yhtäkkiä sammuttivat lamppunsa sekä jättivät ritarin syvään pimeyteen, jota kohta seurasi sen sopivin kumppali, täydellinen hiljaisuus, niin pian kuin poismeniäin askelten ääni oli herjennyt kuulumasta.
Ritari tunsi hoivan mielessään noitten onnettomain olentojen mentyä. Heidän puheesta, käytöksestä ja ulkonäöstä hänen täytyi päättää, että he kuuluivat niihin viheliäisiin ihmisolentoihin, joita rumuus ja heikkojärkisyys tuomitsivat joutilaisiksi lisäkaluiksi aatelisperheisiin, missä heidän muotonsa ja hulluutensa olivat huvituksen aineena koko talonväelle. Skottilaista ritaria, joka ei missään suhteessa ollut aikakauden käsitteistä ja tavoista korkeammalle kohonnut, olisi näitten ihmisparkain maskeradi kussaki muussa tilassa ehkä hyvinki huvittanut, vaan nyt heidän höpinänsä ja hullut liikkeensä häiritsivät hänen syviä, hurskaita mietteitänsä, niin että hän todella ilostui heidän poismenostansa.
Muutama hetki senjälkeen aukeni hitaasti se ovi, jonka kautta hän oli tullut, ja kun se jäi raolleen, huomasi hän heikon, kynnykselle asetetusta lampusta lähtevän valon. Sen himmeässä liehahtelevassa loistossa hän erotti mustan haamun, joka oli kyyryllänsä oven ulkopuolella, ja kun ritari kävi likemmäksi, tunsi hän tuossa haahmossa erakon, maaten pitkänään samassa nöyrässä asemassa, jossa hän viimein oli hänen nähnyt ja jossa hän epäilemättä oli pysynyt koko sinä aikana, kuin hänen vieraansa oli ollut kappelissa.
"Kaikki on ohitse", sanoi erakko, kuullessaan ritarin lähestyvän, "ja suurimman syntisen maan päällä, sekä sen, joka saa pitää itseänsä onnellisimpana ja enin kunnioitettuna koko ihmiskunnassa, täytyy nyt tästä huoneesta lähteä. Ota lamppu ja taluta minua portaita alas; sillä en saa silmiäni aukaista valolle, ennenkuin olen kaukana tästä pyhästä paikasta".
Skottilainen ritari totteli ääneti; sillä hänen näkemisistään syntynyt juhlallinen, miltei riemastunut tunne oli tukeuttanut itse uteliaisuuden; ja jotenkin tarkasti hän talutti erakkoa niiden monien salakäytävien ja porrasten kautta, joita he noustessaan olivat kulkeneet, kunnes he viimein saapuivat erakon luolan ulkohuoneeseen.
"Kuolemaan tuomittu pahantekiä on taasen vankeuskomerossaan, säästetty yhdestä surkeasta päivästä toiseen, kunnes hänen hirmuinen tuomarinsa vihdoin käskee panna hänen hyvin ansaitun tuomionsa täytäntöön".
Nämät sanat sanoessaan erakko riisui hunnun pois, joka oli ollut hänen päänsä ympäri kääritty, ja katseli sitä syvällä hillityllä huokauksella; ja niin pian kuin hän oli sen pannut takaisin siihen piilopaikkaan, josta hän sen skotlantilaisella oli otattanut, sanoi hän kiivaasti ja ankarasti seuraajalleen: "pois, pois — levolle, levolle! Nukkukaa te — te saatte nukkua — minä en saata enkä saa".
Kunnioittaen sitä syvää mielenliikutusta, jolla tämä lausuttiin, meni ritari sisempään huoneeseen; vaan kuin hän mennessään silmäili taaksepäin, näki hän erakon hurjalla kiireellä riisuvan karvaisen takkinsa yltään ja paljastavan hartiansa, ja ennenkuin hän ennätti sulkea sen hataran oven, joka erotti luolan molemmat osastot, kuuli hän ruoskan lyömiä ja katumusharjottajan voivotuksia sen kovan kurituksen tähden, jota hän itselleen saattoi. Kylmä väristys puistutti ritaria, kun hän mietiskeli, että mahtoi olla törkeä synti ja kovat omantunnonvaivat, joita näin ankara kuritus nähtävästi ei voineet poispyyhkiä eli lievittää. Hän luki hartaasti rukouksensa, heittäysi kovalle vuoteelleen, silmäili hätäisesti yhä nukkuvaa mahomettilaista ja vaipui, päivän ja yön vaihtelevista kohtauksista uupuneena, rauhallisesti ja levollisesti kuin lapsi uneen. Aamulla noustuaan hän erakon kera piti useita neuvotteluita tarkoista asioista, jotka pakottivat häntä luolassa viipymään vielä kaksi päivää, joina hän oli niin tarkka hartautensa harjotuksissa, kuin pyhissävaeltajan tulee olla; vaan hänelle ei enään suotu tilaisuutta pääsemään kappeliin, jossa hän oli nähnyt niin kummallista seikkoja.
Kuudes luku.
Uus' näkymö — ja torvet kaikukoon,Kun jalopeura luolast' ajetaan!
*Vanha näytelmä.*
Niinkuin esisanamme ilmottavat, täytyy tapahtumapaikan nyt siirtyä Jordanin vuorisista sydänmaista Englannin kuninkaan Richardin leiriin, joka silloin oli sijotettu St. Jean d'Acren ja Askalonin välille, ja sisälti sen sotavoiman, jolla Leijonasydän oli toivonut tekevänsä voitollisen retken Jerusalemiin — hanke joka luultavasti olisi onnistunut, ellei toisten siihen osaaottavain kristittyjen ruhtinasten kateus olisi hänen aikeillensa ollut esteenä; sillä heitä loukkasi englantilaisen hallitsian hillitsemätön ylpeys ja Richardin peittämätön ylenkatse veljiänsä toisia hallitsioita kohtaan, jotka vaikka arvossa hänen vertaisiansa, kumminkin uljuudessa, pelkäämättömyydessä ja sotaisissa avuissa olivat häntä halvemmat. Tuommoinen epäsopu, etenkin Richardin ja Franskan kuninkaan Philipin välillä, aikaansai riitoja ja esteitä, jotka lamauttivat kaikkia tuon urhoollisen, vaan kiivasluontoisen Richardin esittämiä tehollisia toimia, sillä välin kuin ristinsotilasten rivit yhä harvenivat, ei ainoastaan yksityisten henkilöiden, vaan kokonaisten joukkojen eroamisen kautta, jotka läänitysherrainsa komennossa luopuivat taistelusta, jonka eivät toivoneet voitolla päättyvän.
Niinkuin saattoi odottaa, vaikutti ilmanalakin haitallisesti pohjoismaiden sotilaisiin, ja sitä suuremmassa määrässä kuin ristiretkeiliäin irstas elämä, niin sopimaton niille perusaatteille ja tarkotuksille, jotka olivat heitä pakottaneet aseisiin tarttumaan, teki heidät huokeaksi saaliiksi polttavan helteen ja kylmän kasteen vahingollisille vaikutuksille. Siihen alakuloisuuteen, joka oli näitten tappioiden seurauksena, tuli lisäksi se, jonka vihollisten miekka teki. Saladin, jonka nimi loistaa ensimäisenä Itämaitten historiassa, oli omasta onnettomasta kokemuksesta oppinut että hänen keveästi varustetut joukkonsa eivät suljetussa tappelussa voineet kestää teräkseen puetettuja frankeja vastaan, sekä samalla tullut huomaamaan ja pelkäämään vastustajansa Richardin uskaliasta luonnetta. Mutta jos hänen väkensä useamman kuin yhden kerran joutuivat suureen tappioon, hankki hänelle hänen sotavoimainsa enemmyys voiton niissä vähemmissä kahakoissa, joita ristiretkeiliät usein eivät voineet välttää, ja samassa määrässä kuin hänen päällekarkaajansa armeija hupeni, tulivat sulttanin toimet tässä pikku sodassa yhä lukuisemmiksi ja rohkeammiksi. Ristiretkeläisten leiriä kierteli ja melkein piiritti suurilukuiset joukot keveätä ratsuväkeä, joita helposti kuin ampiaisparvia saattoi kuoliaaksi kouristaa, kun niihin kerta pääsi käsiksi, vaan jotka olivat varustetut siivillä, paetakseen väkevämpää voimaa, ja okailla pistelläkseen. Alituisia otteluita tapahtui etuvahtein luona ja muonaretkillä, joissa moni kallis henki menetettiin, ilman vastaavaa hyötyä; transportteja siepattiin ja yhdistyksiä katkaistiin. Ristiretkeiliäin täytyi hankkia itselleen elatuksensa hengen uhalla, ja yhtävähän kuin ennenmuinoin voitiin Bethlehemin lähteestä saada sitä vettä, jota kuningas David, yksi maan entisistä hallitsioista himosi, yhtä vähän sitä nyt saatiin ilman verenvuodatuksetta.
Voimallisena vastapainona näille vastuksille oli kyllä Richard kuninkaan järkähtämätön lujamielisyys ja väsymätön toimeliaisuus. Alati ratsunsa seljässä muutamain parhaimpain ritariensa kanssa, valmiina rientämään jokaiseen paikkaan, mistä vaara uhkasi, hän usein ei ainoastaan tuonut odottamattoman avun kristityille, vaan hajottikin uskottomat, vaikka he olivat aivan varmat voitostaan. Mutta ei Leijonasydämenkään rautaruumis voinut ilman haitatta kärsiä epäterveellisen ilmanalan vaihetuksia ja sen ohessa alituisia ruumiin- ja sielunponnistuksia. Hän sairastui senlaiseen hivuttamaan kuumeeseen, joka Aasiassa liikkuu, ja joutui, kaikella suurella voimallansa ja vieläki suuremmalla rohkeudellansa, kykenemättömäksi ensin nousemaan hevosen selkään ja sitten olemaan niissä sotaneuvotteluissa läsnä, joita ristiretkeiliät aika tavasta pitivät. Vaikea oli päättää, jos tämä pakollinen joutilaisuus tuli englantilaiselle hallitsialle enemmän harmittavaksi tai helpommaksi sen kautta, että ristiretkeiliät päättivät sopia kolmenkymmenen päivän aselevosta sulttani Saladinin kanssa; jos häntä yhdeltä puolen suututti se viivästys, minkä tämä aikaansai suuren hankkeen edistymisessä, lohdutti häntä toiselta puolen vakuutus, että hänen sotakumppaninsa eivät niittäneet mitään laakereita, hänen toimetonna sairasvuoteella maatessaan.
Mutta mitä Leijonasydän vähimmin saattoi kärsiä, oli se yleinen toimettomuus, joka ristiretkeiliäin leirissä alkoi näyttäytyä, niin pian kuin hänen sairautensa muuttui arveluttavammaksi, ja niistä tiedoista, jotka hän tykönään olevilta miltei vasten heidän tahtoaan sai, hän havaitsi, että sotaväen toiveet olivat alenneet samassa määrässä kuin hänen sairautensa yltyi, ja että välirauhaa täytettiin, ei armeijan lisäämiseksi, sen masentuneen rohkeuden elähyttämiseksi, sen vallotushimon kiihdyttämiseksi ja sen valmistamiseksi äkilliseen ja uskaliaaseen marssiin pyhää kaupunkia vastaan, joka oli sotaretken maali, vaan heikenneen armeijan leirin vahvistamiseksi kaivantohaudoilla, paalutuksilla ja muilla linnotuskeinoilla, ikäänkuin olisi valmistettu itseään sodan uudestaan syttyessä pikemmin torjumaan mahtavan vihollisen päällekarkausta, kuin asettumaan vallottajan ja ahdistajan ylpeään asemaan.