— Vanhat verkot, joihin olin kietoutunut koulussa, ovat ruvenneet repeilemään, puhui hän vakaasti, ensi ihastuksesta toinnuttuamme. Olen tullut huomaamaan, ett'ei minusta olekaan arveluttavaan papin toimeen… en ole luotu siksi. Niinkuin muistat, oli minulla koulussa suuri taipumus matematiikkiin, ja olen nyt päättänyt antautua kokonaan tuon korkeimman tieteen palvelukseen. Se on se ainoa, johonka minä tunnen sisällisen kutsumuksen minuani vetävän. Sillä tiellä, eikä millään muulla…
Enempätä emme saaneet asiasta kahden kesken jutella, kun toisia iloisia tovereita syöksyi huoneeseen oven täydeltä, ja noin vakavat asiat eivät kuulu päiväjärjestykseen senlaisessa seurapiirissä.
Kovin kauvan ei saanut hän mieliainettaan yliopistossa tutkia. Kun Suomen kansa otti nykyisten sivistyskansain kuorman, yleisen asevelvollisuuden, niskoilleen, niin syttyi isänmaallinen innostus moneen nuorukaiseen lähteä palvelemaan maatansa tuolla uudella alalla, opettamaan isänmaan poikia sotapalvelukseen. Tämä innostus tarttui entiseen toveriinikin. Hän lähti kadettikouluun, päästäksensä upseeriksi. Ja miksikäpäs ei olisi mennyt? Olihan hänellä suuri taipumus matematiikkiin, ja sitä ainetta kuulutaan sotakoulussa tarvittavan. Niin hän lähti ja tietysti pääsi oppilaaksi kouluun.
Muutamien vuosien päästä, kun olin jo melkein unhottanut entisen toverin, tapasin hänet taas aivan sattumalta. Olin muutamana kesänä matkoilla sisämaassa ja saavuin muutamakseen vanhaan koulukaupunkiimme. Siinä kun ei ollut valitsemisen varaa kortteerien puolesta, niin menin seurahuoneelle, jossa olin joskus ennenkin majaa pitänyt. Salongissa istui siellä muutamia herrasmiehiä, puhua pärpätellen, naureskellen ja rähisten, niinkuin iloiset juomaveikot konsanaankin. Muutamassa syrjäpöydässä istui sotilas, upseeri, yksin, pää käden nojassa ja punssiksi edessä. Katselin, sattuisiko olemaan tuttavata seurassa, mutta upseeriin en suurin huomiotani kääntänyt, sillä ainahan niitä näkee tähän aikaan; sitä vähemmän veti se huomiotani puoleensa, kun en muistanut ketään tuttavata univormumiestä niillä tienoin olevan. Painausin muutamaan pöytään ja pyysin jotakin ruokaa. Kun upseeri kuuli ääneni, hypähti hän kuin unesta ja kääntyi minuun päin, mutta neiti astui samassa väliimme, tarjoten ruokalistaa minulle. Tytön poistuttua, katsella tuijotti mies yhä minuun. Tuntui oudolta sotilaan kylmä katse. Käännyin toisaalle ja otin sanomalehden käteeni.
Tunsin näkemättä kuinka sotilas nousi ja asteli vakavin askelin minua kohti.
— Näenkö oikein…? Ka, terve, vanha veli! kuului ääni vierestäni, ja samassa tunsin minäkin vanhan toverini.
— Terveh! huudahdin minä, kavahtaen seisalleni ja tarttuen hänen ojennettuun käteensä.
Toveroisen aikaa kului pelkissä molemminpuolisissa ihastushuudahduksissa.
— Mitä saan tarjota? kysyi hän. — Tilasin ikään ruokaa.
— Ei, ei! Peruuta se, juodaan ensin jotakin.
— Täytyy saada ruokaa, olen nälissäni matkan perästä. Etkö sinäkin…?
— Samapa se, mutta ei annoksittain erikseen, vaan aterioittain yhteisesti. On niin ikävätä, kun kukin syöpi kupistaan kuin äkäset porsaat. Otetaan pieni seksa ja syödään niinkuin ennen Helsingissä. Se on sitovaa, lähentävää, yhdistävää näin vanhojen veljien kesken.
Näin puhuen meni hän peruuttamaan pyyntöni ja tilaamaan seksaa.
Odottaessamme sai hän selitellä sotilasoloja.
"Syödessä tulee ruokahalu" ja mekin söimme oikein mielihalusta, "kun kerran taas olimme tavanneet toisemme" — niinkuin hän sanoi — ja juttelimme iloisesti ja muistelimme menneitä hauskoja hetkiä.
Aterioittuamme tilasi hän kahvia "me'avec."
— Oletko sinäkin tullut tänne saamaan voimaa kotipaikalta, uutta voimaa? kysäsi hän äkkiä.
— Eihän tämä ole minun kotipaikkani.
— Eipä, ei! Ei minunkaan, vaan täällähän ne hyvät päätökset tehtiin.
— Taidettiinhan niitä tehdä täälläkin, mutta mitäpä niistä…
— Niistäkö?! Niiden tähden minä olen tänne tullut. Näetkös, minä en ole ikinä senlaista katkerata typeryyttä tehnyt, kuin silloin kun erosin teoloogisesta tiedekunnasta ja läksin maailman tielle.
— Onhan sinulla elämän avain kädessä, päätä ja aukase! muistutin minä.
— Sinä lyöt minua omilla aseillani ja siinä sinä epäilemättä olet aivan oikeassa, mutta — helppo sitä on sanoa. Minulla oli jo ovi auki, mutta minä vedin sen itse kiinni jälleen ja nyt sitä on vaikeampi aukasta.
— Mutta olethan sinä vielä nuori ja voit jatkaa opinnoitasi yliopistossa. Heitä hornan tuuttiin koko sotilasala, palaa pääkaupunkiin ja suorita tutkinnot.
— Luuletko sitten että minä aion tälle alalle jäädä? En koskaan.Ensi syksynä, kun kesäpalvelus loppuu, eroan ja lähden jatkamaan.
— Toivotan hartaasti onnea ja menestystä!
— Kiitos! Ja nyt olen tullut tänne saamaan uutta voimaa näiltä armailta kotipaikoilta. Olen käynyt kaikissa entisissä muistettavissa paikoissa. Tänä aamuna olin Inkilän mäellä. Siellä oikeastaan pitäisi käydä syksyllä ja talvella, niinkuin ennen vanhaan. Mielikuvitus toi kuitenkin eteeni syksyn ja talven. Kaikki oli niinkuin ennenkin, suloista ja suosiollista… kaikki muu paitse minä itse. Minä en tahtonut oikein sopeutua kaikkeen siihen, vaan vähitellen heltyi mieli ja suli sydän. — Viime sunnuntaina kävin kirkossa, tuossa samaisessa kirkossa, jossa koulupoikana niin usein sain kuulla sanaa julistettavan. Olin ihan sulaa kyyneleihin, niin siellä vaikuttivat menneet muistot.
Ja hän selitti taas, niinkuin ennen koulupoikana, kuinka pappi oli saarnannut, kuinka se oli sen ja senkin paikan selittänyt. Hän innostui ja puhui niin kauniisti, kuinka jaloa ja suurta on olla sananjulistajana, kun saapi elämän sanalla ravita isoovia ja janoovia sieluja… niin kauniisti, etten tässä voi yrittääkään sitä esittää, vaikka se vieläkin lämmittää mieltäni, kun sitä muistelen.
Myöhä jo oli, puolessa valossa, kesäinen yö, kun läksimme talosta. Kun laiva, jossa minun piti matkustaa, lähti seuraavana aamuna ani varhain, niin menin laivaan yöksi. Hänenkin oli määrä matkustaa seuraavana päivänä komppaniaansa. Hän saatteli minua rantaan, jossa heitimme hartaat jäähyväiset sillä varmalla välipuheella, että ensi syksynä tapaamme toisemme Helsingissä, yliopistossa.
Kauvan istuin vielä laivan kannella ja arvelin tämän elämän kummallista menoa. Sinervä selkä lepäsi tyynenä, ilma oli sakea ja hiestävä ja nouseva päivä alkoi hienosti rusottaa koillisella taivaan rannalla. Metsistä kaikui lintujen aamulaulu ja käkönen kukkua helkytteli etempänä lehdossa. Laiva vaan tuntui nukkuvan sikeätä untaan, huokuen raskaasti, virkistyäksensä uuden päivän uusiin toimiin.
Sittemmin en ole häntä kuin kerran nähnyt ja silloinkin taas sattumalta eräässä kievarissa. Muutamien vuosien kuluttua edellisestä kohtauksesta jouduin moniaalle asemalle odottelemaan junan tuloa koko päiväksi. Koetin kuluttaa aikaa miten parhaiten taisin. Muutamakseen neuvottiin minut muutamassa talossa, josta pyysin leposijaa, kievariin, että "kyllä siellä laittavat."
Kievarin vierashuoneessa makasi mies paitahihasillaan sohvalla. Hän vääntäysi ylös, kun minä tulin sisään, ja hierusti silmiään.
— Mistä vieras? kysyi hän, katsomatta minuun. Ääni oli tuttu ja kysyjä oli entinen toverini, kun tarkemmin katsoin.
— Parempiko kysymä kuin näkemä? kysäsin minä vastaan.
— Voi tuhatta laivaa! Sinäkö se olet, vanha veli? kiljasi hän, kavahtaen kaulaani.
Hevillä en päässyt miehestä irti.
— En ole tavannut sinua pitkään aikaan, sanoi hän.
— Syy kait ei ole minun. Sinä et tullut, niin kuin puhe oli.
— En tullut, en, sanoi hän painavasti, katsella tuijottaen suoraan eteensä.
— Et ehtinyt?
— Minussa ei ollut miestä siihen.
— Kuinka niin?
Hän oli tovin aikaa ääneti.
— Minussa ei ollut miestä… olen kovin kulunut.
— Etpä siltä näytä, olet vaan hieman laihtunut.
— Vaanpa henkisesti.
— Onko sotapalvelus sitten niin rasittavaa ja hengen päälle käypää?
— Ei, vaan minä olen ajanut oman itseni edelle, sanoi hän ykskantaan ja katseensa kävi jäykäksi ja synkän näköiseksi.
Katselin miestä hämilläni, ymmärtämättä häntä ollenkaan.
— "Kovin kulunut" ja "ajanut oman itseni edelle!"
En ymmärrä sinua ollenkaan, selitin minä.
— En sitä oikein tajua itsekään, vaan koetan selittää. Kun mielikuvituksessa olen mennyt niin pitkälle, etten itse jaksa todellisuudessa tallustella perässä, niin sitä sanon oman itseni edelle menemiseksi. Ja kun saat kuulla, että minä olen usein hengessä selittänyt sanaa ja saattanut monta sielua oikealle tielle, että minä olen matematiikan professorina monta monituista kertaa selittänyt tieteen ongelmoita innokkaalle kuulijakunnalle ja vienyt tiedettäni eteenpäin, että minä olen kenraalina johtanut Venäjän suuria sotajoukkoja vihollista vastaan ja saanut mainetta ja kunniaa, niin et ollenkaan ihmettele, jos sanon, että olen kulunut, kovin kulunut… Niissä kuluu sellaisissa.
Näin puheli hän kiihtyneenä saarna-äänellä ja silmänsä säihkyivät oudosti. Hän oli kuin mielipuoli.
Minä katselin häntä hämmästyneenä, voimatta sanoa mitään.
— Tuosta muistojen verestämisestä silloin, kun viimeksi tavattiin, ei tullut sitä, mitä toivoin. Muistot kyllä kirkastuivat, mutta uutta voimaa en saanut… kirkastuivat niin, että ne nielevät minut kokonaan, että useimmin ajoin olen kuin entisissä oloissa, koulupoika, joka varmasti on päättänyt pyrkiä papiksi. Näissä tiloissa olen aina kuin poissa nykyisyydestä, etten tiedä mitä ympärilläni tapahtuu.
Hän oli aivan rauhoittunut ja levollinen tätä puhuessaan.
— Ja sekö se sinut esti saapumasta yliopistoon silloin viime kerralla?
— Osaksi se, osaksi muukin. Muistatko sinä vielä nuo sanat, jotka lausuin yliopiston porstuassa?
— Mitkä sanasi? kysyin minä, tekeytyen muistamattomaksi.
— Senpä elämän avaimen.
— Mitäpä niistä. Silloin oltiin sillä ijällä, jolloin mielellään käytetään mahtipontisia lauseita ja väkisanoja.
— Se oli merkillinen lause, se, mikä sen sitten lieneekään mieleeni lähettänyt.
— Soma lause, sanoin minä, sanoakseni jotakin.
— Silloin käytin sitä ajallisen elämän uran valitsemisesta, nyt olen saanut sille pysyväisemmän merkityksen. Se avain avaa meille elämän oven vasta toisessa elämässä. Ja kun kerran olin tästä selvillä, ei tehnyt mieleni enää jatkaa lukujani. Päätin pysyä siinä, missä olen, tehdä tehtäväni ja valmistautua tulevata elämätä varten.
— Ja kun noin ajattelet, ei pitäisi sinulla olla mitään valittamista, muistutin minä.
— Ei o—le—le—ka—aan, sanoi hän vetäen pitkään tavuita.
Sitten istui hän pitkän aikaa ääneti ja katseli ulos ikkunasta. Hän näytti rauhalliselta ja kasvoilla väreili iloinen, hymyilevä ilme.
Hetken päästä kääntyi hän minuun.
— Minä en tahdo enää pysyä koossa. Työtouhussa olen aina levollinen ja iloinen, mutta joutohetkinä joudun taas muistojen pyörteeseen. Silloin olen tosiaankin kuin koulupoika, joka on päättänyt lukea, suorittaa tutkintonsa ja pääsee toiveittensa perille. Ja siellä sitten toiveitteni perillä häälyn sinne ja tänne. Milloin siellä on saarnaaja, milloin tiedemies, milloin arvokas sotilas, ja kun näistä selviän, olen se mikä olen ja teen työni niinkuin muutkin. Toisin vuoroin vaivaa minua katkerasti taas se seikka, että erosin siltä tieltä, jonka kerran olin valinnut ja jota olin jo lähtenyt kulkemaan.
— Sinun täytyy koettaa päästä noista mielikuvituksista! Sinun pitää puhutella lääkäriä, hyvä veli.
— En minä niistä pääse, vastasi hän vakavasti.
Samassa tuli muita matkustajia huoneeseen ja keskustelumme katkesi siihen. Olikin jo aika lähteä asemalle. Hän tuli kanssani sinne. Matkalla en hennonut enää kosketella noita helliä kieliä, eikä hänkään niistä mitään lausunut. Näytti kuin olisi kainostellut äskeisiä puheitaan. Vasta kun juna vihelsi ja minä hyppäsin siihen, sanoi hän kuin itsekseen:
— En minä niistä pääse.
Eikä hän niistä päässyt… Hän ei pysynyt enää koossa.
Sittemmin en häntä kertaakaan tavannut.
Perästä päin sain kuulla, että hän vähitellen oli sekautunut kokonaan, joutunut mielipuolena hourupäisten parannuslaitokseen. Siellä oli hän alussa raivonnut, sitten yhä sumentunut ja painunut täydelliseen tajuttomuuteen. Parantumattomana oli hän sairashuoneesta laskettu kotona hoidettavaksi…
Nyt hän on kuollut, sammunut sumea henki.
Varmaankin on elämän avain hänelle toisessa elämässä avannut sen oven, jonka takana on aivan samantekevätä, onko kenraalina johtanut suuria sotajoukkoja taikka vänrikkinä komentanut reservipoikia.
Meren joulu.
— Etkö ole sitä kuullut ennen? kysyi hän, kun minä ihmettelin hänen mainitessaan jotakin meren joulusta.
— En, en — muistaakseni.
— Voin sen kertoa sinullekin.
Olimme tulleet tuttaviksi, hän ja minä. Hän oli ikämies, kokenut… sen verran on lupa ilmoittaa… minä nuori, vasta neulalta heitetty ylioppilas.
— Isäni olisi tahtonut minusta pappia, alkoi hän, äitini ehkä sitä samaa, mutta ne toiveet pettivät, niin kuin monet muutkin sellaiset tässä maailmassa. Kaksi vuotta kyllä oljentelin teoloogina Helsingissä, mutta en tikkua ristiin tehnyt sitä varten. Siirryin sitten omin lupini lainopilliseen tiedekuntaan. Koetin siinä harjoitella lakitieteellisiä opinnoita, mutta eipä ne nekään tahtoneet edistyä. Rahaa tietysti tarvittiin, kun en minä enempätä kuin moni muukaan varakkaan poika ollut oppinut kultaista säästäväisyyttä. Olin lakitieteitä tutkinut pari vuotta, kun isäni sai tietää — mistä lienee saanut — että minä en kuulu koko teoloogiseen tiedekuntaan enkä yleensä ole tehnyt mitään yliopistossa ollessani.
Sepä oli vasta kirje, jonka isältäni tämän johdosta sain. Hän oli ankara mies, jonka kanssa ei ollut leikkimistä. Hän oli kerrassaan raivostunut. Kirje oli täynnä ankaroita nuhdesanoja ja uhkauksia. Se musersi minut kokonaan, varsinkin kun sain samassa veljeltäni kirjeessä kiellon, että elä ollenkaan tule jouluksi kotia, isä on kiukustunut ja sanonut sitä ja sitä. Mitä auttoi tässä äitini ja sisareni hellä kirje, jossa he hartaasti pyysivät minua tulemaan heti kotia sekä lupasivat lepyttää vihastuneen isän. Heidän kehotustaan olisi tietysti pitänyt heti noudattaa, mutta siihen minussa ei ollut miestä, vaan päätin olla joulua Helsingissä.
Ilmoitin lyhyesti armaalle äidilleni, että minä en lukujeni tähden kerkiä kotona käymään, ja pyysin hänen lepyttämään isää sekä selittelin aikeitani ja mitä kaikkea lienen puhunutkaan.
Tuo parin viikon aika, joka vielä oli jouluun, kului pelkässä tuskassa ja ahdistuksessa. En ollut kertaakaan vielä ollut joulua kotoa poissa, vaan viettänyt sen aina kotona omaisteni iloisessa seurassa. Kaikista jouluista, niin pitkälle kuin muistaa voin, oli minulla vaan vihantia, kirkkaita muistoja. Nyt oli käyvä toisin. Toverit olivat menneet kotiinsa ja niitä, jotka olivat jääneet, en tahtonut tavata, vaan karttelin miten parhaiten taisin.
Valkeni sitten viimein jouluaatto. Ilma oli sakea ja raskas ja sataa tuhuutti siitettä, joka puolelta päivin muuttui vedeksi. Ei ole pitkä joulunaikuinen päivä kirkkaallakaan ilmalla saatikka sitten tuonlaisella. Mutta minusta tuo aatto oli pitkä kuin tuskallinen ijankaikkisuus. En tahtonut mennä ulos päiväsaikaan, kun pelkäsin tapaavani tuttavia. Pysyin kotona koko päivän ja olin muuten kuin mieletön. Isäntäväkeni pyysi minua viettämään joulua heidän luonansa. Minä kiitin ja kieltäysin. Minulla oli toista mielessä.
Päätin lopettaa päiväni sinä iltana.
Illan hämärässä läksin ulos etsimään keinoa aikeeni täyttämistä varten. En tiennyt oikein itsekään, mihin piti mennä ja mitä yrittää.
Kuljin kauppatorin ylitse. Siellä oli vielä joulukuusen myyjiä ja onnellisia ostajia. Olin jähmettyä tuskasta, kun näin nuo kuuset ja muistin, kuinka monta jouluiltaa olin tuonlaisen ympärillä viettänyt.
— Etsiikö herra kuusta? kysyi eräs myyjä ystävällisesti.
— En, vaan muuta puuta, vastasin minä ja ajattelin hirsipuuta ja menin matkaani.
Koko illan samoilin pitkin katuja tietämättä itsekään mihin mennä. Mitään, keinoja päätökseni toimeen panemiseksi en keksinyt enkä tainnut kyetä suurin ajattelemaankaan.
Vähitellen alkoi elämä kaduilta hälvetä ja siirtyä huoneisiin Vihdoin ei näkynyt kuin joku yksinäinen kulkija, joka jouduttaen askeleitaan kiiruhti kotikullan lämpimille. Yhä enemmän alkoi sitä vastaan näkyä elämätä ja liikettä huoneista. Yhä useammasta ikkunasta alkoi valo virrata kadulle ja kuulua puhelu ja iloinen nauru. Kaikki viettivät iloisesti jouluaattoaan omaistensa helmassa, kaikki muut paise minä.
Vihdoin ei ollut kaduilla ketään muita kuin minä, levoton yökulkija.
Kun arvasin kortteerissani asetutun levolle, palasin sinne, päätöstäni toimeen saamatta.
Asetuin levolle, päästäkseni unen helmassa lepoa nauttimaan. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Peppuroin ja kiemuroin sängyssä kuin painajaisen vaivaama. Mieleeni tuli koti ja omaiseni siellä ja kaikki. Arvelin, kuinka siellä nyt tällä hetkellä joulukuusi kirkkaana loistaa vanhassa ystävällisessä salissa, kuinka joululahjat ovat jaetut ja asetutaan illallispöytään, eikä kukaan minua muista eikä ajattele eikä tiedä minkälaisessa tuskassa ja ahdistuksessa minä olen… Olin ihan kuristua.
Senlainen se on ihminen itsekkäisyydessään.
En jaksanut käsittää, että kotonani minua kaikki ikävöivät, vanhempani, sisareni ja veljeni, palvelijat ja ehkäpä nimikkohevosenikin tallissa, en tajunnut, että omaisteni joulu ei voinut olla entisenlainen, kun en minä ollut seurassa, en tiennyt, että olivat aatto-illan istuneet ääneti, illallispöydässä puhelleet hiljaa kuin hautajaisissa ja menneet aikaseen maata, kenenkään kuitenkaan unta saamatta…
Perästäpäin sain kaikki tietää.
Nousin ylös, puin päälleni ja läksin ulos yön selkään: jostakin piti löytää rauha taikka hauta.
Ilma oli tällä välin muuttunut: Oli ruvennut tuulemaan ja se oli karkottanut sumut ja ohentanut pilvet ja kun oli kuuvalo, niin oli yö valosampi kuin samea päivä.
Kadut olivat tyhjät ja hiljaiset, ei edes järjestyksen valvojaa näkynyt liikkeellä… Kukapa se jouluyönä menisi kenenkään rauhaa rikkomaan. Oli kuin pyhä rauha olisi tosiaankin lumonnut levottoman elämin.
Yksi vaan oli rauhaton kadulla, yksi ihminen, järkevä muka.
Päätin mennä suoraan mereen. Siellä oli rauhoittuva rauhaton rinta.
Tiesin Ursinin kallion luota pistävän mereen niemekkeen, joka oli aikeilleni sopiva. Siellä ei tähän aikaan olisi ketään näkevätä, kuulevata.
Jo kaukaa kuului meren mahtava pauhina.
— Siellä on toinen rauhaton, joka ottaa toisen rauhattoman luokseen, arvelin itsekseni.
Mahtavina vyöryivät kuohupäiset aallot meren aavalta selältä rantaa kohden, mutta pian heidän valtansa kukistui ja toivottomasti roiskahtaen, ikäänkuin viimeisiä voimiaan ponnistaen, painaltuivat murtuneina takaisin syvyyteen, ja toinen vyöryi päälle, säälimättä sortunutta koettaen murtaa kovaa kalliota. Mutta vahvana kesti kallio ryntäyksen, niinkuin oli vuosisatoja tehnyt.
Voimakas tunne valtasi mieleni ja levollisemmin alkoi elämän virta kuohua suonissa tuota mahtavan meren ja järkähtämättömän kallion keskinäistä voimankoetusta katsellessani.
Koetin päästä likemmäksi rantaa, parempaan paikkaan, ihaillakseni oikein meren kuohuvata temmellystä, kun pelottavan iso aalto tyrskähti rantaan. Minä vähän säpsähdin tuosta, jalkaani livetti kaljamassa ja minä keikahdin selälleni…
Kuinka kauvan makasin tainnuksissa, en voi tarkoin sanoa. Kun viimein aukasin silmäni, oli ilma ylennyt ja korkea taivas kaareutui luonnon ylitse. Tuuli oli poistanut pilvet ja kuuhut, joka oli lopettamaisillaan yöllisen työnsä, valaisi vienosti seutua ja meri pauhasi yhtä mahtavana kuin ennenkin.
Päätäni tunsin hirveästi pakottavan ja hartiani tuntuivat olevan rikki. Suurella tuskalla pääsin istuilleni ja käänsin katseeni merelle.
En ikinä unhota sitä näkyä! Kuun lievässä valossa välkkyi meri omituisista väreistä. Aaltojen noustessa ja laskiessa muodostui kummallisia, monivärisiä valojuomuja. Oli kuin tuhansia erivärisiä valoja ja soihtuja olisi ollut jokaisen laineen harjalla ja aaltojen pohjassa ja jokainen puhkeava tyrsky toi uusia ja yhä uusia valoilmiöitä esiin. Meren mahtava pauhu kuului kuin valtava urkujen soitto, joilla säestetään ylistysvirttä laulavata kööriä.
Se oli valtavin jouluvirsi mitä koskaan olen kuullut. Mieleni heltyi ja kyyneltulva täytti silmäni.
Siinä samassa tärisytti ilmaa kumea, kutsuva ääni, voimallisempi meren veisuuta, kohta toinen ja kolmas…
Se oli Nikolainkirkon kumajava kello, joka kutsui kansaa aamukirkkoon.
Ne kutsut olivat minullekin… Ne ovat kaikille.
Olikinpa siitä aikaa, kun olin kirkossa käynyt.
Kiitin merta sydämmessäni, nousin ylös ja läksin kutsuvata ääntä kohti.
Kun astuin kirkkoon, alkoi samassa kuulua alttarilta ylentävä ylistyslaulu, johon urkujen ylevä ääni yhdistyi:
Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!
Minä painausin penkkiin ja itkin…
Kirkosta lähtiessäni olin kokonaan rauhoittunut. Toivotin äidilleni iloista joulua sähköteitse ja vielä samana päivänä kirjoitin isälleni.
Sitä seurasi täydellinen sovinto isäni ja minun välillä ja hän oli tytyväinen, vaikka eivät hänen toiveensa tulleetkaan minun suhteeni täytetyiksi, niinkuin hän olisi tahtonut…
Tätä sanon minä meren jouluksi sen vuoksi, että meren valtavuus esti minut itsemurhasta sekä siitä syystä että kokonainen meri tulisi niistä kyyneleistä, joita sain vuodattaa, ennen kuu Jumala kirkasti itsensä sydämmessäni ja minä sain uutta voimaa.
Tähän lopetti kertoja.
Heräämiseni.
Oli heleä heinäaika. Koko viikon oli ollut kaunista, pilvetöntä poutaa. Heinänteko oli täydessä vauhdissa. Kaikkialla niityillä ja heinämailla oli kiire, tulinen kiire, kun edellisellä viikolla ei oltu sopimattomien säiden vuoksi saatu mitään kokoon, vaan sitä enemmän kaadettu kumoon, seuraten vanhaa, viisasta neuvoa, että joka sateella niittää, se poudalla kokoaa. Mitä viime viikolla oli niitetty, se oli nyt kokoon saatava. Kiire oli siis, tulinen kiire kaikkialla niityillä ja heinämailla, sitä kun ei voi arvata kauvanko poutaa kestää.
Meilläkin oli koko viikon niitokset hajallaan Sydänmaan niityllä. Siellä oli kaikki väki työssä, niin vuosipalkolliset kuin kesämiehet ja kasakat.
Viikon lopulla lähetti isäni minut sinne katsomaan, kuinka heinänkokuu kävi. Ja määrätty oli, että, jos työ näytti käyvän veltosti ja leväperäisesti, minun oli jäätävä sinne antamaan pontta käynnille.
Sydänmaan niitty on laaja suoniitty, jonka lävitse juoksee pieni puro. Se on siis jonkinlaista jokivartta. Siinä on monen kyläkunnan niityt yhdessä jaksossa. Pohjoispuolella sitä on metsätön vuori, kun toisaalla taas on alavata, metsäistä maata.
Läksin ani varhain aamulla matkaan, joutuakseni perille aamuviileän aikana. Noin kello kuuden korvilla olinkin jo mäellä, jolle näkyi koko niittylakeus. Ei ikinä mene mielestäni se näky, joka siinä avautui silmieni eteen. Koko niittyaukealla, niin pitkälti kuin silmä kantoi, liehui työväkeä vaaleoissa ja valkosissa puvuissa. Mitkä hajoittelivat rukoja, mitkä kouhottelivat karhoja, mitkä tekivät luokoja, ja toisin paikoin heilui vielä reippaita miehiä, viikatteet kädessä. Oli siinä elämätä, reipasta, iloista heinäajan elämätä. Ääretön on se työn paljous, joka lyhyellä heinäntekoajalla suoritetaan. Sinä aikana tehdään milt'ei enemmän työtä kuin koko muuna aikana vuotta. Jokainen, halvin päiväläinenkin silloin pitää kunnian asiana ponnistaa kaikki voimansa, ihan äärimmäisiin asti, jokainen tekee kuin omaa työtään. Eikä siinä joudeta suurin lepoja pitämään eikä öitä makaamaan. Auringon päivätyö on lyhempi kuin heinämiehen…
Ensi silmäyksellä jo huomasin, minkä jättiläistyön meidän väkemmekin oli sillä viikolla suorittanut ja että työ oli aivan lopuillaan, eikä siis minua siellä enää ollenkaan tarvittu. Viivähdin kuitenkin hetkisen heinämiesten luona, siksi että söin heidän kanssaan einettä ja läksin sitten kotia kohti viemään hyvää sanomata.
Joutuakseni pikemmin perille ja saadakseni metsän siimeksessä suojaa auringon polttavilta säteiltä, päätin oijustaa poikkimaiseen sydänmaan kulmitse kotia. Siitä ei mennyt mitään tietä eikä polkua, eikä edes karjan uraa, vaan kun oli siitä kautta ennenkin kulkenut, niin eihän siinä ollut mitään kammoksuttavata.
Ilomielin ja tyytyväisenä astuin metsän mieluisaan poveen ja aloin matkani. Se on rauhallinen kuin äidin syli tuo tyynen metsän povi. Raitis tuoksu lemusi vastaani ja joka aukosta ja joka mäeltä hymyili viettelevästi etäinen sinertävä salo. Nautin täysin henkäyksin tuoretta metsän tuoksua, ja salon hiljainen elämä viehätti minua. Kotvasen kuljettuani, istausin kivelle levähtämään ja katselemaan somallista seutua, joka aukosta pisti eteeni. Siinä oli lampi, sen takana pienonen niittypatama, jonka reunasta kohosi rintava aho, ja molemmin puolin reunusti musta metsä lammen kirkasta silmää. Omituiselta näytti tuo maisema. Kivi, jolla istuin, oli korkealla rantatöyräällä, ikäänkuin putoamaisillaan lampeen, jonka ranta näytti alkavan aitani. Lampi edessäni oli yhtä syvä kuin taivas oli korkea. Se oli kuin pelottava syvyyden kaivo, jota ympäröi synkkä salo sekä ylhäällä rannalla että alhaalla syvyydessä ja taustalla loiveni mäen rinta. Katsellessani veteen, näin ahon äärimmäisessä reunassa suuren kuusen, joka pisti syvemmälle kaikkia muita puita, alemma, yhä alemma syvyyttä kohti. Tuuhea se oli ja valtava ja valtasi mieleni kokonaan. Hetken päästä olin kyllästynyt syvyyteen. Sinne ei vienyt minun tieni. Ummistin silmäni ja nostin pääni, päästäkseni erilleni syvyyden viettelevästä kuvastimesta. Kun sitten avasin silmäni, tapasivat katseeni tuon valtaavan kuusen. Nyt se ei ollut enää syvyydessä, vaan ahon yläreunassa lammen takana, korkeammalla muita puita. Se oli minusta kuin rauhan enkeli, joka siunasi maata ja muuta metsää, ympäröivää seutua. Olin kokonaan kiintynyt kuuseen. Kun siitä toinnuin ja aijoin lähteä jatkamaan matkaani, en enää tiennytkään, mihin päin oli mentävä. Niin oli minut hurmannut seutu ja metsän hiljainen henkevyys. Koetin tähystellä taivaalle ja ottaa suuntaa auringosta. Se ei ollut pitänyt huolta minusta, ei ollut seisahtunut odottamaan minua. Se oli kulkenut tietään jättäen minut siihen, missä olin. Näissä toimissa toperruin yhä enemmän ja kohta olin selvillä, että olin eksyksissä. Tämä huomio ei ollenkaan mieltäni masentanut. Päätin pitkittä arveluitta pyrkiä seudun valtijasta, turvallista kuusta kohti. En luullut voivani ihan veden viertä astua, kun arvelin rannalla olevan ryteikkötä ja kun se muuten oli jyrkkärinteinen, vaan poikkesin ulomma metsään ja läksin kiertämään lampea. Kuljin, ja mielestäni olisi pitänyt jo kahdestikin tuon kuusen vastaani tulla. Sitä vaan ei kuulunut ja väsyttääkin jo alkoi. Kuljin ja kuljin. Mitä kummaa! Siinä oli aukko edessäni, aukko samanlainen kuin äsköinen, josta avautui samanlainen näköala eteeni kuin se, jota olin äsken ihaillut. Ihmettelin ja katselin ja katselin ja ihmettelin. Se oli se sama aukko, josta vasta olin syvyyttä silmäillyt, sama kuusi takana, joka oli näyttänyt niin valtavalta sekä alhaalla syvyyden pohjassa että ylhäällä ahon reunassa kirkasta taivasta vasten, sama oli kivi, jolla ojin istunut. Sama, sama, samaa kaikki. Olin kiertänyt lammen niin kauvatse ett'en ollut kuusta huomannut…
Muistui mieleeni kuulemani kertomus, että eksyneet useinkin joutuvat, pitkät matkat kuljettuaan, samaan paikkaan, missä ensin huomasivat olevansa eksyksissä. Tämän muistin, mutta en siitä hämmästynyt. Muistan aivan hyvin kuinka kummallisella mielellä olin. Olisin tahtonut häipyä metsän hiljaiseen henkeen. Metsän hengeksi olisin suonut henkeni ja näkyväisen olentoni pieneksi näreeksi kiven viereen, jolla olin istunut, että olisin aikani saanut ihailla luonnon käsittämätöntä syvyyttä lammen tyynessä povessa ja turvallisesti kääntyä korkeata kuusta kohti, joka valtavana kohosi ahon reunassa näköalan taustalla. Kuusi, kuusi, vihanta kuusi! Se oli soitto sisimmässäni.
Arvelin, että kyllä kait niityltä, järven takaa, viepi joku polku kyliä kohti, ihmisasunnoille. Mutta ett'en antaisi metsän enää kuljettaa itseäni harhaan, päätin koettaa laskeutua jyrkkää, pelottavaa rinnettä rantaan ja yrittää sitä pitkin niitylle. Se oli helpompata kuin luulinkaan ja rannalla oli karjan ura.
Sillä välin oli päivä mennyt pilveen. Ja kun pääsin aholle, näin että musta, synkkä pilvi nousta mouvotti taivaalle ja tahtoi herruutta yläilmoissa. Ilma oli tukahduttavan kuuma ja tunkka. Noustessani ahoa ylös, huomasin, että ukonilma oli tulossa. Salamat leimahtelivat ja jyrinätä alkoi kuulua. Mikä oli turvana, kun en tietäkään löytänyt… mikä oli turvana. Olin jo ahon yläreunassa ja siinä oli kuusi, tuuhea kuusi, jota edempätä olin ihaillut. Vettä alkoi vihmoa pilvestä. Olin väsynyt enkä tiennyt mihin mennä. Katselin vanhaa, harmaapartasta kuusta, joka näytti ystävällisesti hymyilevän. Se tarjosi ainakin sateen suojan. Hiivin sen turviin, sen laajain, lehväisten oksain alle. Se oli turvallinen paikka, ei mikään sade sinne osunut. Minua alkoi painostaa. Heitin kengät jalastani, otin puseron päältäni ja panin sen kenkäin päälle päänalaseksi ja rupesin pitkälleni.
Lepo tuntui väsyneestä hyvältä ja miellyttävä tunne hervosi jäseniä, mutta mieli alkoi liikkua sitä vilkkaammin. Ensin tuli mieleeni äitini ja että mitähän hän sanoisi, jos tietäisi poikansa makaavan puun juuressa keskellä erämaita, rajuilman noustessa. Siitä oli hyvä, ettei hän sitä tiennyt, että siltä puolen voin olla huoleti. Sitten muistin sisarukset kotona ja kuinka heillä on hyvä, kun saavat, illallisen syötyään, nukkua turvallisen huoneen sänkyyn. Silloin tahtoivat vesikierteet tulla silmiini ja sisässäni tuntua nälän oireita. Eikähän se ihme ollutkaan, kun en ollut syönyt muuta kuin minkä aamupäivästä heinämiesten luona ja koko päivän olin ollut liikeliepeellä. Yksinäisyyskin rupesi tuntumaan oudolta ja turvattomalta. Mieli alkoi myrtyä, mutta samassa ilmestyi isäni kuva eteeni. Kohta silloin kuivuivat vaikeroimisen vedet silmistäni, kun muistin hänen opetuksensa ja neuvonsa, että missä erämaassa ihminen vaeltaneekin, hän ei koskaan ole yksin eikä turvaton, sillä yksi on, joka aina valvoo, on seuralaisena ja murheen pitää. Tämä muisto teki hyvää ja rauhoitti. Oikein näpisti katumus sydänalaa arvellessani, että nyt, kun kerran tarvitsi turvautua vanhempaini opetuksiin ja hyviin neuvoihin, olin ne kokonaan unhottamaisillani. Saadakseni mieleni täysin levolliseksi, aloin hartaasti muistella kaikkia niitä opetuksen kohtia, jotka osottivat, mistä yksinäinen saapi seuraa, turvaton turvaa ja murheellinen lohdutusta. Nämä muistot rauhoittivat mieltäni, antoivat voimaa, ja yksinäisyyden tunne katosi kokonaan sekä olin ihan varma mielessäni, että seuraavana aamuna kyllä löydän polun ja osaan kotia. Ja kohta olin täysin vakuutettu, ett'en ikänä ole maannut sen turvallisemmassa paikassa. Sateen tohina, tihenevät salaman leimaukset ja koveneva jyrinä eivät minua härinneet ollenkaan. Suljin silmäni ja nukuin kohta. Enkä tiedä koskaan rauhallisemmin ja paremmin maanneeni kuin sinä yönä.
Kun heräsin, arvelin jo olevan aamun, kun tunsin itseni virkistyneeksi ja voimakkaaksi. Ilma tuntui tuoreelta ja raittiilta. Ei näkynyt leimahtelevia salamoita eikä kuulunut mitään jyrinätä. Pistin kengät jalkaani, puseron päälleni, kiitin sydämmessäni kuusta ja kuusen kasvattajaa hyvästä yösijasta ja pyörähdin lehväin alta vapaaseen ilmaan.
Mikä aamu, mikä pirteä, kirkas aamu! Ei ainoatakaan pilven hipaletta näkynyt taivaalla. Sama Herra, joka oli ne lähettänyt, sama oli käskenyt ne poistumaankin. Aurinko oli jo lähtenyt metsän povesta hänkin mutta ei ollut vielä ehtinyt pitkältä taivalta tehdä. Koko luonto oli kuin uudesta luotu. Raittiisti huokui vihanta metsä. Silmäilin ihastuksissani seutua. Koko ahon rinta hohti vesihelmistä kuin kirkkaista tähdistä. Jokaisesta pensaasta, jokaisesta lehtipuusta kimalteli monivärisiä säteitä ja sankka havumetsä oli niin iloisen, niin tyytyväisen näköinen. Lampi ahon alla hymyili armaasti ja taivaan korkeus ja salon vihannuus näytti samalta sen syvyydessä. Metsistä kuului monenlaista iloisten lintujen aamulaulua, liverrystä ja vihellystä.
Hämmästyneenä seisoin keskellä tuota luonnon juhlallisuutta. Mieleni keveni ja oli kuin olisin kokonaan haihtunut suureen luontoon, puiksi ja pensaiksi, kukiksi ja ruohoiksi, vesipisaroiksi ja ilman puhtaaksi hengeksi. Se oli kuin herääminen uuteen, ennen näkemättömään elämään…
En tiedä, kuinka olin osunut niittypataman veräjälle, josta lähti polku metsään. Kevein askelin läksin astua kapsuttelemaan polkua ja puolen päivän aikaan avautui tuttu kylä eteeni ja sieltä näkyi tuttuja paikkoja ja koti ja kaikki. Kyyneleet täyttivät silmäni ja minun täytyi istuutua tiepuoleen katselemaan armasta kotia.
Kerroin kotona harhateistäni. Toiset lapset keräytyivät ympärilleni, äitini syleili kyynelsilmin minua ja isäni oli liikutettu ja sanoi, että vasta kokemuksesta tieto eläväksi tulee.
Tämmöinen oli heräämiseni, joka ei koskaan mene mielestäni ja jonkalaista en ennen enkä jälkeenkään päin ole elänyt vaan jonka tiedän vielä kerran tulevan, mutta siitä en ole sinulle kertomassa, hyvä lukija, eikä se olekaan tarpeen, sillä me tiedämme kaikki kerran heräävämme uuteen päivään, tiedämme valkenevan aamun eteemme, josta meillä on vaan hämärä käsitys, mutta varma tieto.
Milloinka Rooma perustettiin?
Koulumuisto.
Muutamana syksynä tuli meidän luokalle uusi oppilas.
— Eihän siinä mitään ihmettä ole, jos kouluun uusia oppilaita tulee, sillä joka syksyhän senlaista tapahtuu, arvellee ehkä joku. Ei olekaan, enkä tätä ihmeenä mainitsekaan sen vuoksi, että kouluun niitä tuli, vaan siitä syystä että yksi tuli meidän luokalle, joka ei ollut lisinyt vaan päinvastoin vähennyt siitä, kun "Lapin koulun" ensi luokalta alettiin ja nyt oltiin jo "Suuren koulun" viimeisellä. N.k. "vanhojakaan" ei ollut luokallamme ollut kertaakaan, kun edellämme oleva luokka oli siksi etevä, ett'ei siitä yksikään jälkeen jäänyt.
Outo ilmiö se siis oli että uusi mies tuli joukkoomme.
Hän oli pieni kasvultaan, laiha, hintelo ja kivuloisen näköinen, mutta mieleltään virkku ja iloinen, avonainen ja hyväntahtoinen. Päänsä, jota lyhyeksi leikattu vaalea tukka somisti, oli pieni, melkein oudon pieni, mutta säännöllisesti muodostunut; kauniisti kupuva otsansa oli aina kirkas ja valoisa, vaikka laihoilta kasvoilta oli haihtumassa nuoruuden heleät värit; pienet, raukeat silmänsä katselivat tavallisesti ystävällisesti ja henkevästi, toisinaan niissä välähteli omituinen liekki; nokka hänen oli kyömy ja ohut, melkein läpikuultava, ja leveä suunsa oli varustettu ohuvilla ja niin kaitasilla huulilla, että ne tuskin ylettyivät peittämään valkoisia hammasrivejä. Ja kun vielä mainitsen että leukansa oli suippo ja terävä ja kaula laiha, pitkä ja hieman eteenkäsin koukistunut, niin on ihminen valmis.
Hän seisoi laivarannassa kun meistä muutamia 1 p:nä Syyskuuta saapui pienessä laivassa kouluun kaupungin rantaan. Meitä poikia tähysteli hän pitkään ja sitten, arvaten meidän olevan koululaisia, tuli puhuttelemaan.
— Oletko koululainen? kysäsi hän minulta.
— Olen.
— Mistä koulusta? Mainitsin koulun ja luokan.
— Sepä hupaista! huusi hän lapsellisen riemuisena. Minä olen uusi oppilas samalta luokalta… päässyt samalle luokalle… vasta tullut!
Hän puhui vienolla äänellään niin mielissään, ystävällisesti, iloisesti ja luottavasta, että luuli tavanneensa iki vanhan tuttavan.
— Terve! sanoin minä liikutettuna uuden toverin armaudesta.
Ja niin oli tuttavuus tehty, ystävyys syntynyt välillämme, joka kesti niin kauan kuin meidän oli sallittu yhdessä olla ja elää. Yhtä sievään oli hän tutustunut muihinkin tovereihin, vaikka eivät kaikki hänestä pitäneet. Irvihampaat, sellaiset, jotka luulevat jotakin olevansa ja joita aina on joka koulussa, koettivat heti valjastaa suitaan, saadaksensa uuden tulokkaan narrikseen. Mutta siinä he pahoin pettyivät. Häneen ei pystynyt mikään. Terävinkin pistosana kimposi hänestä tylsyneenä takaisin vasten heittäjän itsensä naamaa. Hän otti kaikki asiat tosiksi, ymmärtämättä laisinkaan pilapuheita. Noloksi kävi hänen edessään leikinlaskija. Kun yrittivät pistellä häntä sillä, että oli jo kolmatta vuotta samalla luokalla, niin selitti hän aivan rauhallisesti, että sehän oli luonnollista. Jos ei pääse kahdessa vuodessa luokalta muuttamaan, niin täytyy olla kolme, ehkäpä neljäkin vuotta samalla luokalla. Minkäs sille sitten kukaan teki, senlaiselle.
Ja koulussa oli hän tosiaankin jo ollut jossakin kaksi vuotta samalla luokalla, mutta hänen oli täytynyt erota. Sitten oli tullut meidän kouluun ja päässyt samalle luokalle tutkimatta — seikka, josta ystävämme oli kovin mielissään ja usein sitä mainitsi. Hänen vanhempansa olivat aikoneet jättää silleen hänen koulunkäyntinsä, mutta sen oli poika ottanut niin pahakseen, että hänen heikko terveytensä oli alkanut siitä kärsiä. Lääkärin kehotuksesta oli poikaa sitten tarjottu meidän kouluun. Kyllähän rehtorimme oli koettanut selittää, ett'ei valtion oppikoulu ole mikään parannuslaitos, vaan oli hän kuitenkin suostunut pojan vastaan ottamaan hänen siivon käytöksensä tähden.
Ja siivo hän olikin, peräti siivo. Ei hän luokalla melunnut eikä telmännyt, oli hiljukainen puheissaan ja näytti tarkoin ja hartaasti seuraavan opetusta. Siitä ei ollut kuitenkaan hänelle suurta apua, siitä hartaudesta, sillä hän ei oppinut sanottavasti mitään. Hän oli nimittäin yhtä heikko henkisesti kuin ruumiiltaankin. Hänen päähänsä eivät pystyneet tieteitten alkeet. Äidinkieltään, ruotsia, hän hieman osasi ja oppi hiukan saksaa, muuta ei mitään. Yhteen kysymykseen osasi hän kuitenkin aina oikein vastata, kysymykseen: Milloinka Rooma perustettiin? Ja historian-opettaja se muistikin häneltä tuota seikkaa kysyä sekä sopivassa että sopimattomassa kohdassa. Kun eräs toveri pilanpäin kysäsi, kuinka hän oli niin tarkoin perehtynyt tuohon asiaan, selitti hän toimessaan, että hän tässä toissa kesänä oli tuon vuosiluvun päähänsä päntännyt, kun se edellisenä talvena oli hänelle niin suurta kiusaa tehnyt. Ja tuon vastauksensa, vuonna 753, niinkuin oppikirjamme ilmoitti, sanoi hän aina niin varmasti ja omituisen iloisella tavallaan, ett'ei häneltä tehnyt mieli juuri muuta kysymäänkään. Ainahan se meni mukiin, jos historian ja vanhan latinan opettaja sai syytä kysyä että milloinka Rooma perustettiin, mutta kun luonnontieteitten opettaja alkoi vatkuttaa samaa kysymystä, niin rupesi se jo tuntumaan kovin hassulta. Mutta poika itse ei näyttänyt siitä välittävän. Hän piti aivan luonnollisena, että häneltä kysyttiin sitä, mitä hän tiesi, olipa sitten tunnilla puhe mistä hyvänsä.
Niin sitä käydä jyrättiin koulua ja vähitellen totuttiin siihen, että useimmalla oppitunnilla kuului ainakin yksi kysymys: Milloinka Rooma perustettiin.
Vakava, mutta leikillinen rehtorimme, joka opetti uskontoa, ei ollut koskaan tuota kysymystä tehnyt, vaikka ei hän muihin kysymyksiinsäkään vastausta saanut. Tästä ei ollut toverimme laisinkaan tyytyväinen. Jouduimme siten vihdoin lukemaan apostoli Paavalin matkoja ja siinä tuli Roomastakin puhe. Kun tästä oli läksy kuulusteltavana, oli roomalaistoverimme levotoin ja kiihtynyt. Hän ei osannut enempätä kuin ennenkään. Silloin lähenimme Roomaa.
— Se on hyvin vanha kaupunki tuo Rooma, sanoi rehtori toimessaan.Milloinka se perustettiin, Mollström?
— Vuonna 753, vastasi ystävämme riemuissaan.
— Neen, äänsi rehtori, niinkuin hänen tapansa oli niin-sanaa lausua.
Koko luokka istui jännityksessä katsellen tarkoin rehtorin kasvoja. Jos hetkeksikään olisi ilmestynyt hänen huulilleen tavallisesta poikkeava hymyily tahi naurahdus, olisi koko luokka pärähtänyt nauruun. Mutta rehtorin vakavuus pelasti toverimme, joka oli suuresti mielissään kun sai kerran "uskonnossakin" ja "vielä rehtorille" vastata aivan oikein.
Näin kului syyslukukausi, meni joululupa ja virkistyneinä kokoonnuttiin alottamaan kevätlukukautta. Kaikki muut olivat virkeitä ja reippaita paitsi se roomalaistoverimme. Hän oli surkastunut ja näivettynyt. Hänen vieno äänensä oli painunut melkein kuulumattomaksi. Ainoastaan silmänsä olivat vielä ennallaan. Päivä päivältä kuihtui hän yhä ja kävi voimattomammaksi. Viimein täytyi hänen lähteä kesken päivin pois koulusta. Se oli surullinen hetki. Hän saapui, niinkuin muutkin, aamusella kouluun, mutta jo tunnin päästä täytyi hänen lähteä kotiin, ja sille tielle hän jäi. Usein lähetti hän sanan luokkatovereilleen että tulla ja tulla häntä katsomaan, ja ahkerasti häntä tervehtimässä käytiinkin. Kohta oli hän vuoteen omana ja riutui riutumistaan. Muutaman kuukauden perästä näytti loppu käsissä olevan.
Eräänä iltana tuli monias tovereistani pyytämään minua kanssaan sairasta katsomaan kun se oli lausunut hartaan halunsa saada tavata tovereitaan. Kelmeänä makasi hän vuoteellaan meidän saapuessamme. Tuskin huomattava ihastuksen punaväre kulki hänen laihojen kasvojensa yli, kun astuimme sisään. Lääkäri oli hetkinen sitten lähtenyt hänen luotaan — viimeisen kerran. Sairas ei jaksanut paljon puhella, vaan virkistyi muuten tulostamme jonkun verran. Hänen kuihtuneilla kasvoillaan ja sammuneissa katseissaan näkyi jonkunlainen halu saada sanoa meille jotakin, mutta hän joko ei jaksanut taikka ei voinut, näytti kuin olisi hän odottanut meiltä jotakin. Surumielin katselimme sairasta.
— Milloinka Rooma perustettiin? kuulin silloin toverini arvelevan enemmän kuitenkin itsekseen kuin kuultavasti.
— Vuonna 753, kuiskasi sairas tyytyväisenä hymyillen.
Hänen kasvoilleen nousi punerva väre, jota heti seurasi sinertävä varjo. Hän ojensi toisen kätensä minulle, toisen toverilleni ja katseli ihastuneen näköisenä meitä molempia. Kohta kuitenkin alkoivat silmänsä painua umpeen, ja sitä myöten kuin ne ummistuivat, haihtui niistä elämän valo kuin Elokuun myöhäinen iltarusko läntiseltä taivaan rannalta, ja kasvoille jäi sinertävä varjo. Tunsin kuinka hänen kätensä kylmeni kädessäni, mutta mitään tuntuvampaa ilmettä tahi merkkiä kuoleman hiljaisesta työstä ei ollut huomattavissa. Minä laskin hänen kätensä omastani ja huomasin oitis, että vieno henki oli lähtenyt riutuneesta ruumiista ja muuttanut siihen kouluun, jossa ei enää kysellä:
Milloinka Rooma perustettiin?
Testamentti.
— Nyt se on ukki kuollut.
— Niinpä tuntuu.
— Käsketin sinut tänne…
— Niinhän ne tuntuivat akat ääninä pitävän.
Panivat tupakan.
— Se on tehnyt testamentin.
— Olipahan tuolla mitä testamentteerata.
— Olipa… Onhan tässä yhtä ja toista, rahaa, jos muutakin.
— Onko se sinun hotelliasi tuo testamentti?
— Minullehan sen vainaja jätti.
— Sinusta tulee nyt koko mies.
— Niinhän se taisi ukkivainaja meinata… Voimmehan silmäillä tuota paperia, sanoi tämä ja pistäysi ulos hakemaan testamenttia, joka oli toisen pohjakamarin kaapissa.
Ja niinhän se oli ukki meinannut.
Hän oli testamentannut koko suuren omaisuutensa, niin kiinteän kuin irtaimen vanhemmalle vävylleen. Testamenttia oli hän säilyttänyt tarkoin kuin silmäteräänsä, kunnes vähää ennen kuolemataan oli uskonut sen sille jolle se kuuluikin. Se oli pitänyt panna saman huoneen kaappiin, jossa hän sairasti, saadaksensa pitää kaappia silmällä viimeiseen asti. Siihen oli hän heittänyt viimeisen silmäyksen tämän maailman valossa ja sitten sulkenut näkimensä ikuiseen uneen siinä varmassa toivossa ja tiedossa, että hänen hiellä ja vaivalla kokoamat varansa olivat jääneet hyviin käsiin.
Siinä hän makasi kuolinvuoteellaan, kun ei oltu vielä ehditty pestä eikä viedä riiheen paikkakunnan tavan mukaan. Valkosen lakanan oli tytär kuolleen katteeksi heittänyt.
Säpsähti hieman onnellinen vävy, kun astui huoneeseen ja näki vainajan kylmät, levolliset kasvot. Jalka ei tahtonut tehdä palvelustaan eikä viedä häntä kaapin luokse. Vasten tahtoansa seisahtui hän ja katseli hetkisen ukkia, että avaako tuo vielä silmänsä ja nuhtelee ja estää häntä aikeistaan. Turha pelko! Eihän kuollut kummittele… Ei hievahtanut, ei piirre kasvoissa värähtänyt. Siinä lepäsi ukki ikuista untaan, huoletonna asioista, joista hän ennen oli ollut hyvinkin huolellinen. Oikein hymähti heikkouttaan elävä mies.
— Olisihan sitä saattanut ensin saattaa ukin maan poveen ja sitten vasta näistä… mutta eteenpäin elävän mieli, ja toisekseen ei tämä asia siedä viivytystä, sillä mikä sen tietää mitenkä se mieli muuttuu.
Hän otti ja avasi kaapin, hiljaa ja varovasti, ett'ei mitään ääntä, pienintäkään rapsahdusta kuulunut. Senlainen on tapa kaunis kansallamme kunnioittaa ruumiin rauhaa. Sitten hiipi hän varpaillaan ulos ja painoi oven varovasti — ei ihan kiinni. Raosta täytyi hänen vielä tahtomattaankin salaisesti silmäillä oliko kaikki niinkuin olla piti ja oliko hän päässyt pujahtamaan huomaamatta.
* * * * *
Siinä lepäsi ukki rauhallisesti, otti unta senlaista, jommoista ei ollut elämän hyörinä ja pyörinä hänelle koskaan suonut, sitten tunnottoman lapsuuden päiväin. Nyt vihdoinkin oli tullut levon aika pitkä, pitkän pitkä ja rauhallinen.
— Sieti sitä jo hänenkin, haastelivat ihmiset, päästä ansaittuun lepoon, lakata häärimästä ja ahnehtimasta tämän maailman hyvyyttä. Johan tuon olisi aikoja luullut riittävän yhden miehen osaksi, jopa jo…
Ja riittihän se.
Puoli miljoonaa oli paperissa, jonka vävy otti kaapista näyttääkseen toiselle langolleen.
Puoli miljoonaa meidän maaseutumme pienissä, köyhissä oloissa!
Mitä työtä, tuskaa, vaivaa ja valvomista oli noitten varojen hankkimisessa tarvittu, käytetty ja kärsitty, se tuskin juolahti perillisten mieleen.
Hän ei ollut perinyt, tuo vainaja, mitään, sillä mistäpä kulkupoika mitään perisi. Sillä ei ole rikkaita sukulaisia ja jos onkin, on niillä tavallisesti omat perillisensä, ett'ei mierolaiselle mitään liikene. Eikä hän ollut rikkaasta nainnut, sillä harvoin se renkimies joutuu siihen rikastumisen tilaan. Ei mitään senlaista. Itse oli hän hankkinut kaikki. Oli niissä kuitenkin ollut hankkimista niissä varoissa, työtä, tuskaa, vaivaa ja valvomista.
Hänen elämänsä oli ollut pitkä, vaikkei hän kuollessaan ollut täyttänyt vielä kuuttakymmentäviittä. Tapaukset ja käänteet eivät siinä ole monet eivätkä monivaiheiset, tavallista menoa vaan.
Lapsuutensa oli ollut tavallisen köyhän lapsen. Viisivuotiaana oli hän joutunut mierontielle. Silloin oli kuollut isä ja kun äiti oli kivuloinen eikä kyennyt pitämään huolta itsestään ja lapsestaan, saivat he kokea sen ajan köyhäin kohtelua, kovuutta. Ensin oli riepotettu äitiä lapsinensa kyläkyydillä talosta taloon. Sitten oli tullut hiukan parempata. Rovastin toimesta, joka sääli heikkoa äitiä ja turvatonta lasta, oli heidät toimitettu vakinaiseen paikkaan, huutolaisiksi. Kymmenvuotiaana oli hän lähtenyt juoksupojaksi ja viidentoistavuotiaasta oli pitänyt huolta äidistään. Palveltuaan useita vuosia renkinä, oli hän ostanut mökin ja pannut sen äärettömällä ahkeruudella ja säästäväisyydellä kelpo kuntoon. Tähän tullessaan oli hän akottunut: nainut yhtä toimellisen kuin säästäväisen palvelustytön. Kun isäntä, jonka maalla mökki oli, oli huolimattomuutensa ja leveän elämänsä tähden köyhtynyt ja talonsa rappiotilaan saattanut, vaihtoi hän tämän kanssa tiluksia, antaen täydessä kunnossa olevan mökin kerrassaan ränsistyneestä talosta ja vielä hyvän summan rahaa. Tässä vasta tuli hänen ja vaimonsa kunto ja kestävyys näkyviin. Sen näytti hän mahdolliseksi, mikä muista näytti kerrassaan mahdottomalta. Tarmolla ryhtyi hän työhön, taisteli ja voitti. Monta oli ihmisillä kertomusta hänen tavoistaan ja menettelyistään, hänen ahneudestaan ja itaruudestaan. Nauruna oli häntä pidetty ja pilkkana hänen toimiaan, kuinka Kivelän isäntä ei syönyt eikä juonut eikä pukeutunut kuin repaleihin, kuinka hän aina oli itse työväkensä etunenässä, olipa aika mikä hyvänsä, talvi taikka kesä ja työ mitä tahansa; kuinka hän oli voinut olla oma piikansa, oma renkinsä: oli lypsänyt, kuorinut pyttyjä, kirnunut, keittänyt, leiponut y.m. tehnyt, kun ei muita ollut taikka muut eivät joutaneet; kuinka hän ei nukkunut öillä eikä levännyt päivillä; kuinka hän ei antanut palvelijoilleen ruokaa eikä rahaa eikä vaatteita. Kaikkien täytyi kuitenkin tunnustaa, ett'ei missään palvelijat pysyneet niin kauan paikoillaan kuin Kivelässä, ne eivät olleet vaan vuoden, pari, kolme, vaan kymmenen, parikymmentä, vieläpä kauvemmankin.
Tätä ihmettelivät ihmiset tietämättä, että Kivelä oli maailman jaloissa oppinut tuntemaan ihmisiä ja osasi valita kaltaisensa palvelijat. Ne olivat aina kuin luodut Kivelän tapoihin. Ja jos ei joku sitä tullessaan ihan ollut, se ajan oloon siksi kasvoi. He söivät ruokaa mitä näkivät isännän syövän, tyytyivät pukuun siihen, missä näkivät isännän käyvän, pitivät kunnianaan kestää työssä siinä, missä isäntäväkikin. Senlainen lauma kuin paimenkin.
Vaimo ei kestänyt taistelussa, vaan kaatui kesken ikänsä. Ihmiset olivat tietävinään, että hän oli kovissa töissä rasitettu kuoliaaksi. Isäntä suri katkerasti poismennyttä uskollista toveria, mutta tavoistaan ei luopunut hituistakaan, eikä muutenkaan emännän kuolema vaikuttanut talon menoihin. Vanhin tyttö, joka äidin kuollessa oli vasta rippikoulusta päässyt, astui hänen sijaansa. Lapset kun olivat kasvaneet työhön ja järjestykseen, niin ei pahaa aukkoa oloihin jäänyt, jos äidistäkin aika jätti. Nuorin lapsi oli tyttö hänkin ja useampia ei niitä ollutkaan. Olihan se isä toivonut miehistä perillistä, mutta mistäpäs sen otti, kun ei Jumala antanut.
Kun emäntä oli saatu kunnialla hautaan, meni elämä talossa entistä latuansa.
Kivelä vaurastui vaurastumistaan ja muutti kokonaan muotonsa uuden isännän ankaroissa kourissa. Läheinen talo oli ostettu lisäksi ja muokattu hyvään kuntoon sekin. Isäntää alettiin pitää rikkaana, seurakunnan ensimmäisinä, jonka maine kuului laajalti ympäristöön. Hän vaan ei hetkeksikään muuttanut vanhoja tapojaan eikä jättänyt töitään ja toimiaan. Vaikeni siinä ihmisten nauru ja pilkka ja nöyrinä tulivat hätäiset häneltä apua ja neuvoja saamaan.
Hän oli pienikasvuinen, vähäpätöisen näköinen, tavallinen. Hänen muotonsa ei ollut varsin tavallinen. Tukkansa oli vaalea, suora, keskeltä jakaisella, otsa mykevä, kookas, kulmat korkeat, varustetut pitkillä, tuuheilla kulmakarvaviuhakkeilla, silmänsä olivat pienet, siniset, levolliset, nokka ohut, litteä ja kippura, sieraimet isot, ohutreunaiset, läpikuultavat, posket punakat ja pullevat, suu leveä, huulet ohuet ja tivit, leukansa oli pitkä ja terävä. Senlainen oli miehen muoto.
Luonteeltaan oli hän hiljainen, rauhaa rakastava, mutta päättäväinen ja vaativa. Hän puhui tavallisesti nöyrästi, hiljaisella äänellä niinkuin vaatimaton kerjupoika, mutta mitä hän kerran päähänsä sai ja oikeaksi katsoi, sitä ei kukaan muuksi muuttanut eikä toiseksi tehnyt, ja silloin tiukkeni ääni ja voimistui, jos puheella asiaa puolustaa piti.
Yhteisiin seurakunnan asioihin ei hän sekautunut koskaan.
— Tottapahan pappi ja lukkari ne asiat hoitavat, kun kerran siitä palkankin saavat, sanoi hän aina, kun niihin puhe kääntyi. Ja niinpä taisi ollakin siihen aikaan.
Muutaman kerran joulun seutuun tuli Kivelään komeita vieraita suurella melulla, kellojen ja kulkusten kanssa kuin suuret herrat. Pulska oli supiturkki miehen päällä ja välähtelivät hopeankarvaiset hevosvärkit uljaan orihin seljässä. Se oli äveriään talon poika naapuri seurakunnasta, joka puhemies mukanaan tuli kosimaan kuulun Kivelän Annaa.
Isäntä otti vieraat ystävällisesti vastaan tapansa mukaan.
— Ei tuota tässä meillä tarvita, sanoi hän salaa tyttärelleen, liian isosta… Mikä lieneekään tuhlaaja… hävittää kaikki. Ei tuota tässä meillä tarvita.
— Eikä tarvita, vastasi tytär varmasti, mutta nöyrästi.
Ja vieraat saivat mennä niine hyvineen kuin olivat tulleetkin.
Pääsiäispyhinä tulivat uudet sulhaset. Se oli varakkaan talon isäntä eräästä sydänmaan kylästä, vanha tuttu, joka poikansa kanssa tuli koommin niinkuin vieraiksi, mutta yksi tie, kaksi asiata.
Kivelä arvasi kohta asian ja päätti puhua tyttärensä kanssa jo edeltäpäin.
— Tiedätkö sinä, Anna, mitä asioita noilla vierailla täällä on?
— En! En tiedä, isä.
— Minä arvaan ja ilmoitan jo edeltäpäin sinulle, että jos… niin että tiedät, että tuo tarvitaan tässä. Minä alan jo vanheta… tuo on meille otettava, kelpo mies.
— Otetaan vaan, kun isä niin tahtoo, vastasi tytär kainosti.
Ja kun sitten isä poikansa puolesta esitti asian, niin oli tämän varsin helppo vastata.
— Mitäpä meillä vanhoilla lienee paljoksi sanomista, kun nuoret keskenänsä sopinevat… Kyllähän tässä jo nuorempi mies tarvittaisiin ja sinullahan noita on poikia… Kun nuoret keskenänsä sopinevat, niin…
Ainahan ne nuoret sopivat.
Ja vuoden päästä oli Kivelässä vävy, nuori isäntä.
Jo tullessaan oli vävy tiennyt, ett'ei siinä talossa jouda kukaan herraspäiviä viettämään ja niin kävikin. Aluksi oli hän toivonut saavansa toisen talon haltuunsa, mutta sillä korvalla ei appi ottanut kuullakseen. Uusi työmies vaan tuli taloon lisää, siinä kaikki mitä vävyn tulosta seurasi. Appi piti itse isännyyden, piti sen kuolemaansa asti.
Nuorempi tytär oli kokonaan toista maata kuin vanhempi. Hän oli iloinen ja hilpeä, laulava ja naurava, avomielinen ja suora. Rippikoulussa, jota pidettiin neljä viikkoa, oli hän saanut tutustua kirkonkylän tyttöihin ja herrasneitosiin. Varsinkin rovastin tyttärien kanssa tuli hän hyväksi ystäväksi. Kun ne olivat soitannollista väkeä, oppi hänkin siellä laulamaan lauluja monenlaisia ja lukemaan muutakin kuin hengellisiä kirjoja. Kirjallisuutta sitä, mitä kielellämme oli, sai hän lainakirjastosta, jonka hoitajana oli rovastin vanhin tytär. Kotia täytyi tosin kirjat salaisesti kuljettaa ja vielä salaisemmasti niitä viljellä, sillä isä ei ollenkaan suvainnut tuonlaista "joutavuutta" ja "ajan hukkaa", vaan kävihän se sitenkin. Ainahan sitä on lomaa lukemiseen, kun vaan on halua ja harrastusta.
Isännän tarkotus oli saada toinenkin mieleisensä vävy, jonka voisi asettaa syrjätalon isännäksi; vanhempi saisi jäädä Kivelään, kun hänestä aika jättää.
Senlaista oli helpompi ajatella kuin toimeen saada, sen sai isäntä kokea, hänkin, joka oli tottunut vastuksia voittamaan.
Kun isä koetti tarjota mieleistään miestä nuoremmalle tyttärelleen niinkuin oli tehnyt vanhemmalle, karahti yritys heti kallioon.
— Ei se ole isä, joka tyttärelleen miehen valitsee, vaan tytär itse; paitse sitä en minä näe tässä vielä mitään kiirettä miehelään, sanoi tyttö hörymättä, mutta nöyrästi.
Isä äimistyi, eikä virkkanut mitään.
Siihen tapaan ei siis asia onnistunut ollenkaan.
Isä koetti ankaruutta, mutta yhtä huonolla menestyksellä.
— Minä en huoli koskaan miehestä, joka ei minua miellytä. Pyydän nöyrästi, että isä ottaa huomioon tämän seikan. Minunhan sen kanssa täytyy elää yhdessä maailman läpi ja tulla toimeen vielä sittenkin kuin te olette muuttanut toiseen elämään.
Ukko kauhistui tuonlaista puhetta ja jäi sanattomaksi, arvellen että mistä hornan kattilasta se tuonlaisia tuumia ja puheita on saanut.
— Etkö sitten aio ottaa miestä ollenkaan? ärähti isä.
— Kun mieleiseni tulee, senlainen, jota minä voin rakastaa, joka myöskin pitää minusta, rakastaa minua, niin en tiedä miksi en häntä ottaisi miehekseni; luulen, että niin tekisi jokainen muukin tyttö. Silloin ei jää, isä hyvä, teille mitään muuta tehtävätä, kuin antaa suostumuksenne ja siunata liittomme.
Tämän puhui tyttö kuin kirjasta. Keveästi, melkein leikillisesti, mutta kuitenkin siten, senlaisella äänenpainolla, että isä tajusi sen olevan täyttä totta ja vakavuutta.
Hän oli kuin puusta pudonnut.
— Senlaista ei tule koskaan, tiuskasi hän viimein.
— En tiedä, tuleeko vai ei, vaan mahdotonta se ei ole, vastasi Sanna levollisesti ja meni töilleen.
Isä oli ähmissään eikä tiennyt mitä ajatella. Ensi kerran elämässään näki isäntä edessään ojan, jonka yli ei päässyt… pitäneekö kiertää ympäri.
— Mitäs hupsutuksia!
Se tuli sitten kuitenkin, se mielitietty, tuli pikemmin kuin ukki oli osannut, aavistaakaan.
Se ei ollut kukaan muu kuin Rantalan Samppo, torpan poika naapurista,Sannan kasvinkumppani, leikkitoveri.
Tapahtui tuo ikivanha seikka, joka on niin luonnollinen ja josta on usein kuultu, kirjoitettu ja luettu.
Hän oli muutamia vuosia vanhempi Sannaa. Yhdessä olivat he viettäneet lapsuutensa ajan, yhdessä alkaneet yhtä viehättävät nuoruutensa päivät, ja samalla kertaa päässeet Herran pyhälle ehtoolliselle.
Sanna oli kertonut hänelle kaikki, mitä oli kirjoista lukenut, ja toimittanut kirjallisuutta hänellekin.
Rantalassa oli rakennuksella uusi tupa, jota isä ja poika yhdessä valmistivat. Sen oli isä ehdottanut rakennettavaksi, kun alkoi huomata, mihin päin asiat rupesivat kallistumaan. Kun tupa oli täydellisesti valmistunut sisustettu ja kaikki, esitti Samppo isälle naima-aikeensa.
Isä oli hämmästyvinään.
— Oikeinko kotivävyksi isoon taloon? kysyi hän puolittain ivalla.
— Ei, vaan miniän tuon tähän.
— Puhu asiasta äidillesi, sehän se ne sellaiset…
Äiti yhtyi ilolla asiaan, joka ei hänelle ennestäänkään ollut vieras.
Kun asiasta oli perinpohjin keskusteltu, lähti isä Kivelään.
Lyhyeen siellä asiat päättyi. Isäntä ei kärsinyt Samppoa eikä hänen isäänsä, naimisasiasta ei ottanut puhuaksensa sanaakaan. Jos Sanna tahtoi mennä, niin sitä hän ei sanonut voivansa väkipakolla estää, vaan siinä tapauksessa ei tytön tarvitsisi odottaa mitään eikä minkäänlaista kotoansa, sen verran sanoi hän kuitenkin voivansa.
Se oli viimeinen sanansa.
Kivelä ei vieronnut Samppoa sen vuoksi, että se oli köyhän mökin poika, alhainen muka rikkaan rinnalla. Hän ei miestä varoilla mitannut, sillä kokemuksesta hän tiesi, että köyhästä se rikas tulee, jos on tullakseen. Mutta kun hän oli aikoinaan ollut epäsovussa, riidoissa, Sampon isän kanssa, oli hän saanut päähänsä, että nyt tahdottiin kostoksi hänen tyttärensä kautta päästä hänen varoihinsa käsiksi, laiskoina elelemään, herrastelemaan hänen hikensä vaivannäöillä.
Se oli miehen usko, jota ei paljailla puheilla voitu horjumaan saada, ja hän ennätti kuolla ennenkuin ehti kokemuksen kautta saada Samposta toisen käsityksen.
Sanna itki katkerasti, kun sai kuulla isänsä tuomion, mutta luopua aikeestaan, sitä hän ei voinut, ei mitenkään.
— Minä en ollenkaan itke sen vuoksi, että te, isä, minulta perinnön kiellätte, sillä olettehan te sen itse näyttänyt paremmin kuin kukaan muut, että kyllä kaksi nuorta, tervettä ihmistä tässä maailmassa toimeen tulee, vieläpä rikastuu, kun vaan tahtoo, vaan minä surkeilen sitä, että minun täytyy kotoa lähteä vastoin isäni mieltä ja tahtoa.
Päätös oli tehty molemmin puolin, luja kuin vuoren selkä.
Sanna kuivasi kyyneleensä ja muutti mökkiin.
Vihkiäiset olivat Rantalan uudessa tuvassa. Vieraita oli vaan vähä, läheisimpiä sukulaisia; Kivelästä sisar Anna miehineen, ukki ei ollut tullut.
Väleen perehtyi Sanna uuteen kotiinsa, mutta ei silti unhottanut entistä. Hän kävi siellä, milloin soveltui, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut ja oli muutenkin yhtä iloinen, naurava ja laulava kuin ennenkin.
Samppo ei ollut Kivelässä käynyt sitten kun Sanna muutti. Hänestä tuntui niin kummalta, kun hän nyt istui Kivelän kamarissa heti, kun ukin pää oli kaatunut.
* * * * *
— Tässä se on, sanoi lanko sisään tultuansa, antaen kirjan.
Se oli lyhyt, yksinkertainen ja selvä, se vainajan viimeinen tahto, testamentti. Siinä ilmoitti hän, että kaikki hänen omaisuutensa, olipa se mistä nimestä hyvänsä, oli tuleva hänen vävyllensä Kaapro Kähköselle; toisesta vävystä ei oltu mainittu sanaakaan. Ehtoja ei ollut muita kuin hyvät maahanpanijaiset, kahdeksan sadan markan maksava muistokivi haudalle ja rautainen aita ympärille.
Se oli papin tekemä ja lukkari oli toisena todistajana.
Samppo antoi testamentin takaisin lausumatta sanaakaan.
— Mitäs sanot? kysyi Kaapro.
— Mitäpäs siihen… Onhan se jo aikoja päiviä ollut tietty asia, vastasi Samppo tyytyväisesti.
— Minä en ole siihen ollenkaan tyytyväinen.
— Onhan se vainajan viimeinen tahto.
— Vaikkapa vaan…
Hän nousi, riipasi äkkiä tulen, sytytti paperin, pisti sen uuniin ja vetäsi peltit auki.
Samppo istui tyynenä ja katseli kuinka testamentti muutti olomuotoansa.
Pianhan se olikin, vainajan viimeinen tahto harmaana tuhkana.
— Jumalan kiitos! Nyt se on tehty, sanoi Kaapro.
— Mikä on tehty? kysyi Samppo verkalleen, enemmän itsekseen kuin vastausta saadakseen.
— Se, minkä ukki itsekin olisi tehnyt, jos vaan olisi saanut kauvemmin elää, kuului vastaus.
Miehet istuivat kotvan aikaa sanattomina.
— Asiain näin ollen ei ukilta ole jäänyt mitään testamenttia. Nyt olemme me molemmat perilliset ja on tässä meille kummallekin talo mieheen molemmille ja muuta tavarata enemmän kuin tarpeeksi, puhui Kaapro tyytyväisenä.
Samppo kuivaili silmiään.
— Parasta kai on, että tämä asia on vaan näin meidän kesken, ehdottiKaapro.
— Niinkuin tahdot.
— Ja nyt vasta voimme ukille pitää hautaiset, hautaiset sellaiset, kuin hän ansaitsee, sanoi Kaapro hymyillen.
Ja niin he tekivätkin.
Onnen saari.
Kaukana meren ulapalla on saari, joka hiukan häämöittää maihin. Se on kummallinen saari sen puolesta että sitä ympäröipi erityinen auer, usmaverho, joka usein muuttaa väriään. Milloin säihkyy se kuin sädekehä, milloin hohtaa hopealta, milloin kullalta, milloin taas tummenee, samenee ja näyttää synkältä, toivottomalta. Ja meren elämä vaan lisää saaren värivaihteluita, sillä meri on tässäkin kaltaisensa: vuoroin rauhaton ja myrskyinen, vuoroin tyyni ja rauhallinen. Kukaan ei tarkoin tiedä minkälainen tuo saari muuten on, vaan jokaisella on siitä oma, omituinen käsityksensä. Harva on nimittäin sinne päässyt, ei kukaan ole takaisin tullut.
Se saari on nimeltä Onnen saari.
Ja ihmiset juoksevat rannalla, kurkottelevat ja pyrkivät tuohon saareen.
On siinä vilskettä! Juoksentelee, liehuu kansaa kaikellaista. On siinä rikkaita pohatoita, herroja ja rouvia, komeissa, viimeisen muodin puvuissa; on siinä virkamiehiä ja kauppiaita, on sotilaita ja siviilimiehiä, on työnantajia ja työmiehiä, tehtaan-isäntiä ja käsityöläisiä, on koronkiskojia ja kerjäläisiä… Kaikkea siinä on kansaa ja kaikilla on sama matka ja pyrkimys: saareen selälliseen, Onnen saareen, pitäisi kaikkien päästä.