Ringa oli vaiti. Syntyi äänettömyys, eikä kuulunut muuta kuin kulkusten helinä lumipyryssä metsän keskellä.
Kun arkkitehti Lithau oli muutamia minuutteja ääneti ajanut edelleen, kysyi hän äkkiä matkakumppaniltaan.
— Onko neidillä mitään asiaa Helsinkiin?
Ringa hämmästyi ja huudahti:
— Lähteekö arkkitehti pois?
Lithausta tuntui kuin pimeys olisi hänen ympärillään valjennut tuosta ajattelemattomasta huudahduksesta ja kuin lumipeitteinen talvinen metsä olisi yht'äkkiä muuttunut kesäisen viheriäksi puistoksi.
— Minä matkustan huomenna, vastasi hän.
— Ja tulette takaisin keväällä rakentamaan kartanoamme?
Äänen vieno, hapuileva värinä sanoi paljoa enemmän kuin kysymys.
— Jos Linnaisten kartano olisi koko minun maailmani, ei minua voisi mikään pidättää palaamasta. Mutta täällä ei kukaan kaipaa minua. Minä lähden keväällä Italiaan kahdeksi vuodeksi. Tietääkö neiti, minkä arvoinen Italia on halvimmallekin meistä, jotka tutkimme ja rakastamme taidetta?
— Minä ymmärrän, että siellä voi unohtaa kaikki, yksinpä ystävänsäkin.
— Ei unohtaa entisiä vaikutelmia, ei, vain tehdä ne ihanammiksi, vain jalostaa niitä. Voidakseen unohtaa täytyy ihmisen olla joko hyvin onnellinen tai hyvin onneton. Kun, kuten minä, ei olla kumpaakaan, kun tehdään kysymys elämälle, kuten minä nyt teen, ja odotetaan vastausta, silloin on jokainen uusi vaikutelma vain tulevaisuudelle piirretty kysymysmerkki. Ellen minä olisi mies, ellei minun täytyisi olla mies, tahtoisin minä olla teidän kaltaisenne, neiti Ringa.
— Enpä olisi koskaan uskonut, että arkkitehti tahtoisi vaihtaa osaa kanssani.
— En minä sanokaan tahtovani. Mutta lähinnä sitä, että voi valloittaa maailman lujalla tahdollansa, pidän sen osaa onnellisena, joka voi valloittaa sen sydämellään.
— Tiedättekö, tuon kaiken ymmärtäisi Anna paljoa paremmin kuin minä. Minä olen hirveän tyhmä. Minä voisin pitää sitä imarteluna, ja siksihän ette tarkoittanut sitä.
— En. En tahtonut sanoa muuta, kuin että te olette lapsi.
— Suokaa anteeksi … sen minä olen usein, ehkä liiankin usein, kuullut ma bonnelta.
— On tuleva aika, jolloin olisitte onnellinen, jos saisitte kuulla sen. Me muut olemme vain katkelmia, sirpaleita, lapsi on kokonainen, kaikki. Ja sentähden, että olette lapsi, voitte myöskin, mitä minä en voi — unohtaa!
— Arkkitehdinhän piti sanoa minulle vikani?
— Sanoin, että olette lapsi.
— Eikö sen pahempaa? Se vikahan poistuu vuosien kuluessa.
— Kehittymätön, epäitsenäinen, pehmeä kuin vaha ottamaan vastaan kaikkia vaikutelmia, kaikkien oikkujen leikkikalu…
— Jatkakaa vain! Siinä on edes jotakin.
— Sanoin jo pahimman, mitä tiedän hyvästä lapsesta, ja luullakseni on siinä kylliksi.
Uuden vaitiolon jälkeen Ringa kysyi:
— Onko sitten aivan varma, ettei kukaan kaipaa arkkitehtiäLinnaisissa?
— En tiedä ketään, joka kaipaisi.
— Isähän pitää arkkitehtiä niin suuressa arvossa…
— Hän on saava yhtä hyvän tai paremmankin rakennustöittensä valvojan.
— Ei kukaan voi olla sellainen kuin arkkitehti, niin samanlainen kaikkia kohtaan.
— Neiti Ringahan on itsekin. Neitihän tietää, kuten minäkin, ettei sääty, suku, eipä edes sivistyskään määrää ihmisen arvoa.
— Ja sitten … me iloitsisimme kaikki, jos arkkitehti palaisi Linnaisiin. Mefisto unohtaa muuten kaikki temput, mitkä arkkitehti on sille opettanut.
— Miksei neiti mainitse Triste-Rubania?
— Onko arkkitehti pahoillaan, että olen maininnut hänet ennen?
— Neitihän tietää, että se on minusta aivan yhdentekevää.
— Antakaa anteeksi! Minä en enää puhu hänestä.
— Nyt näkyvät jo Linnaisten tulet. Muutaman minuutin kuluttua emme enää ole, kuten nyt, kaksi vapaata olentoa, kahden kesken lumiaavikolla. Minä en tahdo käyttää väärin aavikon oikeuksia. Sanokaa minulle: minua paleltaa! Ja minä ajan täyttä laukkaa Linnaisten lämpimän takkavalkean ääreen.
— Mutta minua ei palella ollenkaan…
— Kun nämä hanget sulavat keväällä, on Ringa neiti kuuleva peipposen visertävän koivussa ja muisteleva, miten me kerran ajoimme tästä Linnaisten puistoon lumikinoksissa. Minä kuuntelen satakielen laulua Firenzessä ja olen kuitenkin kaipaava takaisin tähän lumiseen talvi-iltaan. Minä olen ehkä katuva, etten ollut täysin suora sinä ainoana kertana elämässäni, jolloin minulta puuttui rohkeutta siihen. Salliiko neiti minun tehdä yhden ainoan kysymyksen?
Ringa oli vaiti, mutta reki kiiti jo veräjästä pihaan ja läheni suuria portaita.
— Kysykää! kuiskasi hän kiireesti ja vavisten.
— Saanko minä, pitääkö minun tulla takaisin Linnaisiin?
Reki pysähtyi, Ringa hypähti maahan. Mefisto oli jo siinä ja hyppäsi korkealle hänen olkapäitään vasten.
— Tulkaa! sanoi hän nopeasti tavallisella leikillisellä äänellään, kääntäen pois päänsä, jottei lyhtyjen valo valaisisi hänen kasvojaan, ja juoksi kaikkia muita nopeammin ylös korkeita portaita.
Arkkitehti oli kuullut kylliksi.
— Hyvät herrat! huusi paroni Littow portailta. — Lasi punssia maistunee nyt mainiolta. Tervetuloa, serkku Winterloo! Minä toivoisin vain, että tulonne syy olisi ollut iloisempi.
— Mitä punssiin tulee — vastasi kapteeni — niin olisi kai oikeastaan minun pitänyt tarjota tänä iltana, mutta, hyvät herra, olenpa satulanlyöttämä, hampaaton valakka, jos minä siihen mitään mahdan. Neljätoista pulloa paloi Syrjänkosken kellariin; avaamattomina, hyvät herrat, avaamattomina — jollei vain Rosengren lurjus… Mutta mitä kannattaa puhua juoduista viineistä ja saaduista suuteloista? Iloisempiko syy? Hm, saammepa nähdä, minä tuumin asiaa… Hän on ihan hullaantunut minuun, hän aivan varmaan tahtoo minua vävykseen, jatkoi kapteeni matalammalla äänellä äidilleen hovineuvoksettarelle. — Mutta minäpä en tartukaan onkeen niin helposti kuin luullaan, ja sitäpaitsi, kuka takaa, etten tee hänelle eräänä päivänä aika kepposta.
— Ei mitään tyhmyyksiä, Eusebius! kuiskasi hovineuvoksetar varoittaen.Niinkuin et niitä jo tänään olisi tehnyt kylliksi!
— Minäkö? Niin, minä voisin kertoa äidille jotakin. Se ei ole niinkään tyhmää, ei ole. Kyllä minä opetan ylpeän paronin panemaan minut kuin renkinsä, mihin vain tahtoo, mutta perhanasti hän ällistyy, kun saa nähdä, että minä olen kostanut…
— Eusebius! Muista, että olemme puilla paljailla!
— Siitä viisi, niinhän olisi käynyt kuitenkin jonakin päivänä. Mutta odottakaas, minä olen tehnyt kaupan. No, äiti kyllä saa vielä kuulla sen aikanansa. Nyt olen janoissani kuin lukkari hautajaisissa.
Linnaisten autiohkot salit eivät olleet koskaan tuntuneet vieraista niin lämpöisiltä ja miellyttäviltä kuin nyt pyryisen matkan jälkeen. Eversti pakotti kaikki, naisetkin, heti juomaan lasillisen punssia lääkkeeksi vilustumista vastaan, ja sitten seura hajaantui puoleksi tunniksi muuttamaan vaatteita, sillä kaikki olivat nokisia ja märkiä Syrjänkosken retkestä.
Kotvasen kuluttua kokoonnuttiin taas teepöydän ääreen kaikki hilpein mielin, kuten on tavallista, kun on suoriuduttu jostakin oudosta tapahtumasta. Kapteeni oli ylen määrin iloinen ja naureskeli alinomaa salaperäisille viittauksilleen, joita ei kukaan ymmärtänyt. Hovineuvoksettareen koski päivän tappio enimmän, mutta jollakin tavoin lohdutti häntä kuitenkin kaikkien niiden kaunisten kapineiden ja tavarain luetteleminen ja kuvaaminen, jotka olivat joutuneet tuhon omaksi Syrjänkoskella, kaikki suvun vanhat hopeat, kaikki suvun vanhat jalokivikoristukset hän mainitsi, kertoili suuresta liinavaatevarastosta ja kallisarvoisesta Diana-puvusta, jota hänen äitinsä, syntyjään Baggehufvud, oli käyttänyt eräissä naamiaisissa Haagassa Kustaa III:n aikana — puhumattakaan hienosta illallisesta, joka oli palanut keittiössä kaikkine ravunpyrstöineen, multasienipiirakkoineen jne., jne., jne., joista kaikista oli enää vain surullinen, mutta suloinen muisto jäljellä. Olipa Triste-Rubankin sinä iltana erittäin hilpeä. Kun hänen katseensa kohtasi arkkitehdin, oli siinä jonkinlaista salaperäistä voitonriemua, jonka merkitystä ei Lithau kuitenkaan viitsinyt ruveta arvailemaan. Hän yksin, hän ja iloinen Ringa neiti olivat sinä iltana tavallista äänettömämmät. Ja niin kului tunti teepöydän ääressä. Sitten eversti ehdotti, että mentäisiin lepäämään päivän vaivoista.
— Annoin laittaa itselleni vuoteen Viheriään kamariin — kuiskasi hän Lithaulle — ja pyydän arkkitehtiä tyytymään minun makuuhuoneeseeni tänä yönä; mutta siitä ei muiden toistaiseksi tarvitse saada vihiä. Luullaan teidän nytkin makaavan Viheriässä kamarissa; vain Holming yksin tietää vaihdon. Jos kuultaisiin minun ärsyttävän kummituksia siellä, saisivat siitä joutavat lorut vain yllykettä, ja minua luultaisiin kyllin narrimaiseksi uskomaan niitä.
— Suvaitseeko herra paroni minun puhua hetkisen kanssanne kahdenkesken? Työni pakottavat minut lähtemään täältä huomenna.
— Joko? Arkkitehti on siis ikävystynyt meihin? Mutta vaikka minusta olisikin sangen mieluista pitää teidät täällä vankina joulupyhien ajan, en kuitenkaan voi olla niin itsekäs, että käyttäisin enää väärin vieraani kärsivällisyyttä. Saatamme mennä yhdessä hetkiseksichamp de bataille'iini, taistelupaikalle Viheriään kamariin. Siellä voimme juoda lasin vanhaa Hochheimer-viiniä ja vielä kerran häiritsemättä neuvotella suunnitelmistamme.
— Miten tahdotte, herra paroni.
— Hyvää yötä, hyvä herrasväki, hyvää yötä, lapseni! Nukkukaa hyvin kaikkien seikkailujenne jälkeen. Arkkitehti on oleva tänä yönä etuvartijanamme Linnaisten kummituksia vastaan.
Ja eversti suuteli sydämellisesti tyttäriänsä otsalle, kuten hänen oli tapana.
— Mefisto, sanoi Ringa, seuraa herra Lithauta!
Koira katsoi häneen kysyvästi suurilla, viisailla silmillään.
— Seuraa herra Lithauta, ole hänen luonaan tänä yönä ja valvo, kun hän nukkuu!
Mefisto heilutti häntäänsä merkiksi, että se ymmärsi, ja seurasiLithauta.
— Tyttö on viisaampi kuin kumpikaan meistä, sanoi eversti hymyillen.Olisipa arkkitehdillä ensi yönä ollut Mefisto liittolaisena, niinepäilen, olisiko mikään kummitus uskaltanut hyökätä asemanne kimppuun.Se saa todellakin olla tänä yönä etuvartijana.
Seura hajosi. Kohta sen jälkeen olivat eversti, paroni Littow ja arkkitehti Lithau äsken sytytetyn pystyvalkean ääressä Viheriässä kamarissa. Heidän jalkainsa juuressa loikoi Mefisto, mukavasti ojennellen itseään tulen lämpimässä, ja heidän välillään oli pieni pöytä ja sillä vanhaa reininviiniä ja kaksi viheriätä lasia.
— Viini — sanoi eversti — on isävainajani kellarista otettua, ja siinä on vuosiluku 1789. Se on vallankumouksellista, mutta siinä on voimaa, pullossa on Ruotsin akatemian mielilauselma: neroa ja makua.
— Viini on hyvää. Se on kuningasmielistä eikä vielä tasavaltalaista.Se on Mirabeau eikä vielä Robespierre.
— Onneksi ei; mutta Mirabeaukin on mennyt monelle päähän.
— Ja Ranskan aateliston jalkoihin.
Eversti nauroi.
— Niin, toden totta, jos tämä viini olisi ranskalaista eikä saksalaista, ei sitä pitäisi olla minun kellarissani. Kun nämä rypäleet kypsyivät, kumosi Ranskan kansalliskokous aateliston etuoikeudet. Onpa jo aika tehdä niin vaaralliset periaatteet vahingottomiksi ja tyhjentää pullo.
Arkkitehtikin hymyili.
— Jos niin helposti saataisiin 1789:n vuoden periaatteet hävitetyiksi, luopuisi moni herra ja jalosukuisuus raittiudesta.
— Meidän aikamme, hyvä herra arkkitehti, on omaksunut, mitä 1789:llä oli hyvää ja järjellistä, mutta karkoittanut muun kansanvillitsijäin harhakuvittelujen joukkoon. Aatelisto on meidän päivinämme luopunut siitä mielettömästä vaatimuksestaan, että se olisi kaikki kaikessa, mutta sillä on vielä jäljellä kohtuullinen toivo, ettei sitä silti panna aivan mitättömäksi.
— Suokaa anteeksi, herra paroni, että teen kysymyksen, joka voinee näyttää liiankin suoralta minun asemassani: mitä on aatelisto meidän päivinämme?
— Suoruus suoruudesta: aatelisto on meidän päivinämme valtakunnan ensimmäinen sääty, sen kunniakkaimpain muistojen ja sen historiallisten perintötapojen kilvenkantaja.
— Mutta mitä on sääty, joka ei koskaan esiinny säätynä eduskunnassa? Suomessahan, herra paroni, täytyy sen säätynä olemisen olla jo unohduksissa.[23]
— Sääty on jäljellä perustuslaissamme, ja sillä on ritarihuone.
—De jure, lain sanan mukaan. Aatelisto katsoo kuitenkin, kuten herra paroni aivan oikein huomautti, itseänsä etusijassa historiallisten perintötapojen kannattajaksi. Mitkä ovat nuo perintötavat? Ne eivät muodosta säätyä eivätkä yhteisöä, ne ovat koko meidän hallitusmuotomme, koko sivistyksemme, lakimme, yhteiskuntalaitoksemme, tapamme. Niin kauan kuin aatelisto yksin kannatti niitä kaikkia — valtiota, yhteiskuntaa, sivistystä, lainlaadintaa, säädyllisiä tapoja — niin kauan aatelisto oli todellakin historiallisten perintötapojen kilvenkantaja, kieltämätön todellisuus ja välttämätön valtion ja sivistyksen elinehto. Nyt, herra paroni, on se kunnia aateliston ja kaikkien säätyluokkien yhteinen kunnia.
— No kunniani kautta, johan Mirabeau on noussut vähän päähämme; siinä ovat nyt seuraukset 1789:n vuoden rypäleistä. Aateluus, hyvä herra Lithau, perustuu samalle pohjalle kuin lainmukainen yksinvalta. Sillä on pysyväinen, kieltämätön oikeusperuste kaikkien sattuman oikkujen ja mielipiteiden vaihtelun varalle, jotka järkyttävät muita yhteiskunnan jäseniä. Aatelisto myöntää nyt kyllä kenen hyvänsä voivan nousta yhtä korkealle; mutta kaikkien muiden etuudet ovat tosiasioita, sattumia; aateliston etuus on periaate,voilà tout, siinä kaikki!
Sanat "hyvä herra Lithau" tuntuivat arkkitehdistä kopeilevammilta kuin hänen silloinen kiihoittunut mielensä saattoi kärsivällisesti sietää. Hän jatkoi sentähden vähän kiihkeämmin, mutta kuitenkin samaan kunnioittavaan tapaan:
— Jos mikään on sattumaa, herra paroni, niin ovat ainakin syntyperää koskevat etuudet satunnaisia. Ainoana todellisesti pysyvänä periaatteena, jonka lainmukainen perustuslaillinen yksinvaltakin nykyjään hyväksyy, ovat kunkin omat mieskohtaiset ansiot…
— Oh, oh, nuori ystäväni, olemmeko jo niin pitkällä? Niin nopeasti ja huomaamatta siirrymme Mirabeausta Camille Desmoulinsiin, sitten edelleen Dantoniin, Marat'han, Robespierreen, kunnes pysähdymme sanskylotteihin, hurjimpiin kumouksen harrastajiin. Yksilön mieskohtaisista ansioista on vain askel kansanvaltaan ja tasavaltaan.
— Minä en ole tasavaltalainen, herra paroni, vielä vähemmin jakobiini. Minä kunnioitan suuresti aatelia sukuperintönä, kunniakkaan nimen laillisena perintöoikeutena. Minä uskallan vain epäillä sen pysymistä valtiolaitoksena ja sen muista kansalaisista eristettyä asemaa.
— Hyvä, herra Lithau, pitäkäämme toistemme vakaumusta kunniassa, älkäämme kiistelkö laitoksesta, joka meittäkin käy määrättyä kulkuansa vuosisatain halki.Enfin, no niin, vielähän meillä on vähän jäljellä 1789:n vuoden viinistä; älköön se estäkö meitä siirtymästä omaan aikaamme ja aineeseemme. Arkkitehdillähän oli vielä jotakin sanottavaa piirustuksista, eikö niin?
— Piirustukset olen selitellyt niin yksityiskohtaisesti kuin olen kyennyt; minulla ei ole siinä suhteessa enää mitään lisättävää. Se aihe, jonka tähden pyysin saada puhua kanssanne kahden kesken, herra paroni, koskee hyvin läheisesti meidän hieman erilaisia mielipiteitämme aateliston asemasta meidän aikanamme.
— Kuinka? Eihän arkkitehti vain aikone kirjoittaa kirjaa siitä?
— Minä en ole koskaan tuntenut halua saavuttaa kunniaa esittämällä kirjallisesti yhteiskuntaoppeja, mutta kyllä sovelluttamalla niitä käytäntöön.
— Minä en voi käsittää, mikä sovelluttaminen…
— Herra paronin valistunut avomielisyys on suonut minun olla yhtä avomielinen. No siis: onko herra paroni kerran tyttäriään kihlatessaan toimiva saman perinnäisen määrätietoisuuden mukaan, johon herra paronin mielipiteet perustuvat tässä asiassa — asiassa, mistä minä äsken sain kunnian lausua omat mielipiteeni.
— Minun on myönnettävä, hyvä herra Lithau, että se kysymys todellakin on minusta hieman odottamaton. Voin vastata siihen vain, että menettelyni siinä, kuten muussakin, on oleva periaatteitteni mukainen.
— Ja kuuluuko niihin periaatteisiin, ettette koskaan aio kunnioittaa aatelitonta miestä, olipa hän ken hyvänsä, antamalla hänelle vaimoksi toisen Littowin-neideistä?
— Herra arkkitehdin kysymys on todellakin suora. Mutta en näe kuitenkaan mitään syytä vastata siihen. Tyttäreni, herra arkkitehti, eivät ole mitään keskustelunaiheita.
— Eivät olekaan, herra paroni; mutta kun tein kysymyksen, joka saattaa näyttää odottamattomalta, niin tein sen pyytääkseni herra paronin suostumusta siihen, että saisin koettaa ansaita neiti Littowin vaimokseni.
Eversti puri huultaan. Niin varmaa, lujaa, avomielistä puhetapaa hän ei ollut odottanut nuorelta mieheltä, joka olematta suurta sukua tai korkea-arvoinen tai rikas, uskalsi tavoitella liittoa erään ylhäissukuisimman perheen kanssa, mitä maassa oli.
— Herra Lithau — sanoi hän vähän epäröityään ja ehkä tietämättään lausuen aatelittoman nimen hieman omituisella tavalla — minä olisin mieluummin toivonut, ettei mies, jota pidän kunniassa — sallikaa sanoa ystävänäni — olisi saattanut minua tukalaan asemaan, jossa minun täytyy sanoa tuntuvan arveluttavalta…
— Älkää jatkako, herra paroni, minä pyydän (ja paperit polttivat arkkitehdin taskussa). Älkää puhuko arveluttavasta, kun on ihmisarvo punnittavana! Minä en ole siksi rohkea, että pyytäisin herra paronin varmaa suostumusta — enhän tiedä, olenko edes niin onnellinen, että saisin hänen suostumuksensa, josta onneni riippuu. Minä pyydän vain lupaa saada koettaa ansaita sen. Linnaisten vieraanvaraisuus on minusta siksi kallis, etten ilman herra paronin lupaa uskaltaisi toivoa sellaista, mikä minun asemassani on tavallisuudesta poikkeavaa.
Eversti muisti sanat, jotka Ringa oli lausunut, kun Anna hylkäsi kreivi Spiegelbergin tarjouksen: "sillä hän rakastaa toista", ja hän oli varma siitä, että arkkitehdin rakkaus kohdistui hänen vanhempaan tyttäreensä.
— Minä en tahdo päättää — sanoi hän — ovatko nuoruuden tavalliset harhaluulot kenties saattaneet sokaista toista tai toista, mutta arkkitehti lienee kyllin oikein ajatteleva käsittämään, että sellainen liitto on mahdoton.
Lithau oli ylpeä, ehkä ylpeämpi kuin nuori mies, joka ei voi mitään vaatia, saa olla, mutta hän jatkoi:
— Herra paroni, sattuma on johtanut meidät tähän huoneeseen, missä muinoin aatelismies, teidän isoisänne, vietti mitä onnettominta perhe-elämää. Jos sukuperä tai rikkaus tekevät ihmisen onnelliseksi, mikä olisi estänyt häntä olemasta onnellinen? Nyt pyytää mies, jolla ei ole kumpaakaan niistä eduista, mutta joka sensijaan on kunniallinen mies ja toivoo paljon tulevaisuudestaan, tytärtänne tai oikeammin mahdollisuutta ansaita hänet. Antakaa nykyisyyden sovittaa menneisyyden onnettomuudet, ja minä lupaan, mikäli minusta riippuu, ettei herra paronin koskaan tarvitse katua sitä, että on kerran murtanut vanhat ennakkoluulot, jotka aikamme hylkää ja joita valistunut ihminen ei voi hyväksyä.
— Herra Lithau nimittäköön vain ennakkoluuloksi sitä, mitä minä pidän periaatteena. Minä pyydän, ettemme jatka puhetta tästä asiasta, ja toivotan arkkitehdille kaikessa ystävyydessä mieluisaa hyvää yötä.
Miten ne polttivat, miten ne polttivat nuo onnettomat paperit arkkitehdin povitaskussa! Kerran toisensa jälkeen kuiskailivat ylpeyden pahat henget hänen korvaansa: hän hylkää sinut halvan syntyperäsi tähden, hän, joka on varastanut sinun nimesi ja jonka kaikki oikeudet ovat lainmukaisesti sinun! Mikset ojenna hänelle tuota paperia, joka musertaisi hänet, ja sano hänelle: lukekaa ja tuomitkaa, kumpi meistä on Littow!… Mutta arkkitehti tukahdutti vielä kerran kapinoitsevat tunteensa ja sanoi ihmeteltävästi itseään hilliten:
— Herra paroni, peruuttakaa nuo sananne! Oppikaa tuntemaan minua paremmin! Määrätkää mikä aika hyvänsä, jolloin saan näyttää, että todella ansaitsen onneni, mutta älkää riistäkö minulta toivoa, että kerran saan teidän suostumuksenne, jos ensin tyttärenne suostuu!
— Palatkaa takaisin sadan vuoden kuluttua, herra Lithau. Ehkä ovat teidän aatteenne silloin jo saavuttaneet voiton, ja sittenhän saamme nähdä.
Samassa nosti Mefisto hiljaa muristen päätään ja vainusi.
— Ei sadan vuoden kuluttua, vaan sata vuotta takaperin, herra paroni! huudahti arkkitehti suuttuneena, ja hänen kätensä pujahti povitaskuun.
Kiusaus oli vastustamaton; minuutti vielä, ja Littowit olisivat kadottaneet nimensä.
— Mitä herra Lithau tarkoittaa sillä? virkahti eversti; vihan puna oli hänenkin korkealla otsallaan.
Arkkitehti horjui, mutta vain silmänräpäyksen ajan.
— Minä tarkoitan — sanoi hän levollisemmin, mutta kuitenkin hieman katkerasti — että asessori von Littowin pojanpojan pitäisi tässä huoneessa mieluummin kuunnella menneisyyden varoituksia kuin uhitella tulevia aikoja.
Mefisto lähti, yhäti muristen, paikaltaan uunin luota ja kierteli nuuskien suurta kaappia, mutta ei uskaltanut mennä paria askelta lähemmäksi sitä. Herrat olivat niin kiintyneet keskusteluunsa, etteivät huomanneet uskollisen villakoiran epäluuloa.
— Ja ken uskaltaa puhutella minua sillä tavoin ja tässä huoneessa! huudahti eversti silmittömästi suuttuneena. — Ei ainakaan pitäisi niin tehdä Lithaun, sen miehen pojanpojan, joka katkeroitti onnettoman isoisäni vanhuuden päivät ja jonka nimeä ei koskaan olisi pitänyt lausua näiden seinien sisäpuolella. Tietääkö herra arkkitehti, miten täysin oikeutetut syyt on Littowin suvulla siihen, että se vähimmin kaikista voi millään tavoin liittyä Lithau-nimeen?
— Liian tarkoin tunnen minä ne.
— Jos tunnette ne, niin sallikaa minun sanoa: minua kummastuttaa, että teidän kaltaisenne kunniallinen ja hienotunteinen mies on hetkeäkään saattanut olla sen mielettömän toivon mairittelevassa lumossa, että hän saisi Littowin omaksensa. Ennen antaisin tyttäreni Linnaisten köyhimmälle torpparille, jos hänellä vain on rehellinen sydän ja puhdas nimi.
Vielä kerran musteni maailma arkkitehdin silmissä. Vielä kerran kuiskailivat pahat hengettäret hänen korvaansa: ansaitseeko armahdusta tuo mies, joka ylpeilee varastetusta nimestään? Muserra hänet! Vielähän sinä voit sittenkin osoittaa hänelle sääliäsi.
Mutta Lithau pyyhkäisi kädellään polttavaa otsaansa, katsoi everstiä vakavasti silmiin ja huudahti:
— Herra paroni, te ette tiedä, mitä sanotte. Te kielsitte minulta tyttärenne; teillä on oikeus tehdä niin, vaikka Littowin suvun pitäisi tyytyä yhteen Katarina Szistovoon! Minä en kerjää onneani siinä, missä sen voisin ottaakin. Jääkää hyvästi, me emme ehkä enää koskaan näe toisiamme. Minä lähden huomenna ennen päivän sarastusta. Jos tietäisitte, mitä olette sanonut, vaatisin minä teitä vastaamaan siitä; nyt saatan minä vain surkutella teitä ja itseäni!
Ja peläten lopultakin joutuvansa hirveän kiusauksen valtaan, jos vielä viipyisi, arkkitehti riensi kiireesti pois, jättäen everstin kummastuksiinsa ja suutuksiinsa.
Paroni Littow asteli mieli kuohuksissa edestakaisin pitkin lattiaa.
— Millainen verraton uskaliaisuus! sanoi hän itsekseen. — Tuo metsistä tullut papinpoika käyttäytyy niinkuin häntä suurisukuisempaa ei olisi olemassa. Ja kuitenkin on tuossa röyhkeässä, uhmaavassa äänessä jotakin, joka miellyttää minua, en tiedä miksi… Mitä vielä, hän on Lithau,c'est cela, siinä kaikki. Jos on totta, että se suku alkujaan on haara meidän suvustamme, niin täytyyhän senkin suonissa virrata jonkin verran Jagielin villiä verta. Sääli vain tuota nuorta miestä! Miksi kiintyy sydämeni häneen huolimatta kaikesta hänen hävyttömyydestään ja kaikesta vastenmielisyydestä, mitä hänen nimensä herätti minussa, kun ensi kerran kohtasimme toisemme? Ei, täytyy uskoa ensi vaikutelmaa, se pettää harvoin. Siitä miehestä voi vielä tulla vihan sytyttäjä sukuumme… Jos Anna rakastaa häntä! Tiedän, että hänen ylevä sydämensä on vapaaehtoisesti hylkäävä hänet … mutta entä jos se murtuisi siitä?Grand dieu, suuri Jumala, miksi hän onkin Lithau? Ja miksi nuo Lithaut polvi polvelta alinomaa vainoavat meitä?
Eversti heittäytyi tuiki uupuneena täysissä pukimissaan vuoteelle. Hän oli kokonaan unohtanut olevansa Viheriässä kamarissa. Hetkisen perästä vei päivän vaivojen tuottama väsymys voiton ja hän nukkui sikeästi. Mefisto vain valvoi loikoillen pitkällään lattialla, kuono syvällä etukäpälien välissä, ymmärtäväiset silmät lakkaamatta suuntautuneina vanhaan kaappiin.
Niin kului ehkä kaksi tuntia. Eversti nukkui levottomasti ja uneksi kantaisästänsä Jagielista. Tuo jättiläiskokoinen soturi seisoi hänen edessään puoliraakalaisen sotilaspuvussa ja suunnattoman suuri sapeli iskuun kohotettuna … äkkiä hän kutistui kokoon, tuli yhä lyhyemmäksi, yhä laihemmaksi, kirkas kypärä muuttui pieneksi, mitättömäksi tekotukaksi, peloittava asepuku koristuksilla kaunistetuksi hännystakiksi, miekka silmäneulaksi, jättiläinen pieneksi, kalpeaksi, asessori Littowin näköiseksi ukoksi, ja ukko ojensi hänelle kellastunutta paperia…
Samassa Mefisto alkoi haukkua kiivaasti, ja eversti heräsi unestaan. Kynttilä oli sammunut; vain himmeästi hehkui hiillos liedestä valaisten synkkää pimeyttä, ja eversti luuli näkevänsä varjon, pimeyttäkin pimeämmän, kulkevan huoneen läpi. Enemmän kummastuneena kuin säikähdyksissään hän hypähti vuoteesta, sytytti tulen vartavasten mukaan otetusta rikkihapolla ja platinasienellä varustetusta lasiastiasta, tuosta jo mainitusta, ennen tulitikkujen keksimistä käytännössä olleesta ylellisyyskapineesta, ja huomasi, etteivät kynttilät olleet itsestään sammuneet, vaan sammutetut. Niiden vieressä oli pöydällä kellastunut paperi, jota ei ollut siinä ennen. Siinä oli vain neljä latinalaista säettä — sama sukuennustus, jonka eversti tämän kertomuksen alussa mainitsi tyttärilleen ja joka päättyi salaperäisiin sanoihin:Decimi sed tertii, cave, Szistove, acum!
Arkkitehti Lithau kiiruhti pois Viheriästä kamarista mitä ristiriitaisimpien tunteittensa vallassa, jotka ahdistivat häntä vielä sittenkin, kun hän kenenkään huomaamatta jo oli päässyt everstin makuukamariin ja heittäytynyt vuoteelle levähtääkseen, vaikka rauhattomastikin, edes lyhyen ajan. Hänen sielunsa täytti milloin suuttumus, milloin suru, milloin vielä kukistumaton epäröinti, mitä hänen asemassaan olisi paras tehdä. Jos hän lähtisi Linnaisista ilmaisematta salaisuutta, saisi hän samalla sanoa ikuiset jäähyväiset Ringa Littowille; hän jättäisi silloin jälkeensä kummallisen tunkeilevaisuuden muiston, ikäänkuin hän olisi ties mistä itsekkäistä syistä tahtonut tunkeutua vapaasukuiseen perheeseen! Salaisuuden ilmaiseminen paroni Littowille, ennenkuin lähempi sukulaisuus vielä oli tasoittanut heidän suhteensa, olisi melkein samaa kuin vaatia Ringaa omaksensa uhkauksin, mikä oli miehen kunniaa, miehen rakkautta alentavaa. Ja mihin kauheaan asemaan hän saattaisikaan siten tuon kunnioitettavan perheen! Sillä hän oli aivan varma, ettei paroni Littowin kaltainen ritarillinen luonne enää päivääkään voisi pitää nimeä, jonka hän tietäisi saaneensa vain isoisänsä petoksen avulla ja Littowin nimen oikean omistajan vahingoksi. Siitä nimestä, joka oli hänen ylpeytensä, olisi hän silloin luopuva kuin häpeästä, mutta miten hän voisi tehdä sen kolmea sukupolvea kieltämättä, tahraamatta esi-isiään ja itseään häviämättömällä häpeällä? Ja vaikkapa ylpeä vapaaherra itse laskeutuisikin sukuperänsä korkeudesta, minkä nimen ottaisi hän itse, minkä nimen saisivat hänen tyttärensä? Lithaunko? Tulisiko tuo sekä aateliton että Littowin suvun vihaama nimi silloin heidän omaksensa? Voisiko paroni Littow milloinkaan suostua ottamaan sitä? Ja olisiko hänellä edes oikeuttakaan ottaa sitä nimeksensä? Eikö everstin isän synty ollut tahrainen, kuten asessori von Littow itse tunnustaa? Eikö sen Lithaun poika, joka oli ryöstänyt Littowin nimen, ollut todellisen Littowin äpäräpoika? Mikä julma kohtalo! Mikä kova ja ansaitsematon rangaistus isien pahoista teoista! Mikä hirveä varoitus sukuylpeydelle, joka piti sukuperän etuutta korkeampana kuin kunkin mieskohtaisia ansioita.
Mitä selvemmin arkkitehti katsoi syvyyteen, joka salaisuuden ilmaisemisesta avautuisi Littowin suvun jalkojen alle, sitä varmemmaksi vakaantui hänen päätöksensä kätkeä onneton salaisuus ainaisiksi ajoiksi omaan poveensa. Hän menettäisi Ringan — hän luopuisi iäksi siitä ikivanhasta nimestä, joka oikeuden mukaisesti oli hänen omansa ja jonka kunniakas sointu vaikutti häneen ehkä vähän enemmänkin kuin hän uskalsi tunnustaa itselleen — kiitokseksi siitä veriuhrista hän saisi lähteä Linnaisista naurettavana kuin tavallinen hyljätty kosija, joka on pyrkinyt korkeammalle kuin siivet kannattavat. Mutta mitäpä siitä kaikesta! Hän lähtisi Linnaisista ylpeänä tietoisuudesta, että on tehnyt jalon työn — varmana siitä, että vaikkei hän koskaan saisikaan Littowin nimeä, hän kuitenkin on näyttänyt ansaitsevansa sen.
Niin mietiskellen Lithau sammutti tulen vakaasti päättäen panna pari tuntia levättyään vähäiset tavaransa kokoon ja lähteä Linnaisista ennen päivän valkenemista, enää näkemättä everstiä ja neitejä. Oli jo myöhäinen yö; pimeys ja hiljaisuus vallitsi suuressa herraskartanossa, mutta uni viipyi eikä tullut painamaan umpeen nuorukaisen silmiä.
Hänestä tuntui, kuin olisi huoneen ovi hiljaa auennut. Verho, joka oli vuoteen edessä, esti häntä himmeässä valossa, joka tähtien loisteesta levisi huoneeseen, näkemästä mitään esinettä. Mutta Viheriän kamarin kummitukset ilmestyivät elävinä hänen mielikuvitukseensa; hän kuunteli hengitystään pidättäen.
Kohtapa liihoittelikin valkoinen olento esiin pimeästä, lähestyi ja tuli verhon sisäpuolelle. Hän näki selvästi, miten haamu tuli aivan hänen luoksensa ja istuutui vuoteen laidalle. Mutta hän ei liikahtanut.
— Nukutko, isä? kuiskasi hiljaa ääni, jonka pehmeä sointu vavahdutti arkkitehtiä enemmän kuin myrskyn kohina korkeissa hongissa edellisenä iltana.
Hän tunsi Ringan äänen, mutta hän ei olisi henkensäkään uhalla nyt voinut vastata hänelle. Hän säpsähti kovasti, mutta oli vaiti. Nähtävästi ei Ringa ollut saanut tietää, että hänen isänsä oli siksi yöksi jättänyt vuoteensa talon vieraalle.
Mutta nuori tyttö huomasi hänen liikahduksensa ja piti sitä luultavasti valveillaolon merkkinä.
— Älä kummastu, että tulen näin myöhään luoksesi — jatkoi hän kuiskaten — mutta minulla on sanottavaa sinulle, eikä sitä voi jättää toiseen kertaan. Arkkitehti lähtee huomen-aamulla varhain.
Lithau saattoi tuskin hengittää.
— Hän lähtee — jatkoi hän — eikä kenties tule koskaan takaisin. Tiedätkö, isä, sinä teet hyvin pahasti siinä, että annat hänen niin lähteä. Niin, hyvin pahasti, siitä voit olla varma. Sinä et ehkä tiedä, että hän rakastaa Annaa…
Vielä sanoiksi pukeutumaton kielto kuoli isäksi luullun huulille. Mikä kummallinen väärinkäsitys?
— Niin, sen saat uskoa; hän sanoi sen itse minulle… Ja jospa tietäisit, kuinka kauan Annakin on häntä rakastanut — aina talvesta asti, minä olen varma siitä. Mutta luuletko, että hän sitä myöntää? Ei, tiedäthän, miten ylpeä hän on. Hän ei ole koskaan sanonut sitä minulle, ja jos sinä kysyisit häneltä, vastaisi hän kieltäen. Mutta kuitenkin minä olen jo kauan ollut asian jäljillä, ja äskettäin eräänä iltana tulin siitä aivan varmaksi, kun hän luuli arkkitehdin ihastuneen ma bonneen… Miten naurettavaa se oli! Arkkitehti ei välitä hituistakaan ma bonnesta. Mutta Anna ei uskalla eikä arkkitehti uskalla tunnustaa sinulle, että he rakastavat toisiaan. Se on hyvin pahasti, näetkös! Nyt arkkitehti lähtee pois eikä tule koskaan takaisin, ja niin he eivät koskaan voi saada toisiaan. Hyvä, armas, rakas isä, anna heidän sentään saada toisensa! Sinä et ehkä tiedä, miltä tuntuu, kun niin sydämensä pohjasta rakastaa toista, jota ei koskaan voi saada omakseen!
Arkkitehti oli kuin kamalassa kidutuspenkissä. Mutta näin pitkälle jouduttuaan hän katsoi syystä välttämättömäksi olla ilmaisematta itseään ja vastasi siis vain epäselvällä rykäisyllä.
Ringa tarttui hänen käteensä, suuteli sitä, ja kuuma kyynel putosi kädelle.
— Ymmärrätkö nyt — jatkoi hän viattomasti — minkätähden minä hiivin tänne Annan luota ja herätin sinut keskellä yötä? Sinä et saa päästää häntä lähtemään, koska Anna rakastaa häntä. Hän on aateliton;soit, n'importe, olkoon, vähät siitä. Hän ei ole edes rikaskaan; mitä se tekee. Tiedätkö, isä, hän on niin viisas ja niin hyvä, ettet voi uskoakaan. Hänestä tulee vielä kerran sekä rikas että ylhäinen. Ensin hän oli minusta pikemmin ruma kuin kaunis, mutta nyt hän on pikemmin kaunis kuin ruma, niin, ei ollenkaan ruma, pikemmin oikein kaunis. Hän on niin komea! Sellaiselta pitää miehen näyttää. Eikä hän ollenkaan pelkää, ei missään vaarassa, sen olen nähnyt; ja miten vakava hän saattaa olla ja kuitenkin ystävällinen! Näkisitpä, millainen hän toisinaan on; hän osaa olla aivan yhtä ylpeä kuin sinäkin. Paitsi sinua ei varmaankaan ole ketään muuta kuin arkkitehti, jota kohtaan voi tuntea niin suurta kunnioitusta ja josta kuitenkin samalla voi niin paljon pitää. Minä en enää uskalla ilvehtiä hänen kanssaan; hän katsoo silloin toisinaan minuun kuin tahtoisi katsoa lävitseni. Anna ei huoli ketään niistä, joita menee kahdeksantoista tusinaan, enkä minäkään… Mutta mitäpä minusta, minä en varmaankaan ole koskaan rakastava ketään muuta kuin Annaa ja sinua… Lupaatko, ettet salli hänen lähteä meiltä ainaiseksi?
Mitä olisi arkkitehti vastannut tuohon lapsellisen viattomaan ylistelyyn ja rukouksiin, joihin hän hyvin, hyvin mielellään olisi suostunut? Hän puristi vain hieman lämpöistä kättä, joka oli hänen kädessään.
Ringa piti sitä myöntymisen merkkinä.
— Miten hyvä sinä olet! sanoi hän kiitollisena. Ja jospa tietäisit, kuinka kaikesta sydämestäni rakastan sinua sentähden? Sano vain vielä kerran, että teet hänet ja Annan onnellisiksi, niin sitten jätän sinut rauhaan. Tai älä, älä sano enää mitään, sillä sinä jo lupasit. Saa nähdä, pidätkö sanasi. Ja vielä eräs asia: tiedätkö, mitä hauskaa on tapahtunut? Waterloo on ihastunut ma bonneen ajettuaan hänen kanssaan. Mutta nyt minä annan sinun nukkua rauhassa. Hyvää yötä, hyvää yötä ja kiitos, kiitos; minä rakastan sinua sanomattomasti!
Niin sanoen Ringa kumartui nopeasti vuoteen yli, painoi suutelon nuoren miehen otsalle ja juoksi hiljaa liitäen pois.
Suutelo oli niin keveä kuin nurmikossa nukkuvan poikasen poskelle tuomesta putoavan kukkasen kosketus, mutta arkkitehdistä tuntui, kuin siitä olisi jäänyt arpi hänen otsaansa ja kuin huoneeseen samalla olisi levinnyt jasmiinien ja narsissien tuoksu.
Untako se oli? sanoi hän hiljaa itsekseen. Mutta ei, hän tunsi vielä raikkaan, viattoman suudelman otsallaan … se vilvoitti hänen polttavaa levottomuuttaan, hän tunsi itsensä niin tyyneksi ja onnelliseksi, ajatuksensa niin puhtaiksi, mielensä niin lempeäksi, ettei hän koskaan lapsuutensa päivistä saakka ollut tuntenut itseään sellaiseksi. Päivänpaiste, jota hänen silmänsä yön tähden eivät nähneet, oli siirtynyt hänen sieluunsa.
Hän lepäsi liikkumattomana ja puoleksi uinaillen, silmät ummessa. Hänen teki mieli ajatella, että valkoinen olento vielä istui hänen vuoteensa reunalla — että pimeän yön ilmestys viihdytti rauhaan hänen sydämensä myrskyt. Ringa oli rukoillut hänen puolestaan, oli rukoillut sisarensa puolesta; millainen sydän olikaan sentään tuolla hetken lapsella!
Mutta kuinka Ringa oli saattanut käsittää väärin Syrjänkoskelta palatessa lausutut sanat? Eikö tuossa lapsellisessa sielussa vielä ollut sijaa millekään muulle tunteelle kuin sisaren, tyttären rakkaudelle? Eikö hän arkana, pelästyen kaikkoisi pois, jos tietäisi, että nuorukainen rakastaa juurihäntä? Se ajatus synnytti uudelleen epäilyksen ja levottomuuden yksinäisen uneksijan sieluun.
Hänen mieltään alkoi uudestaan ahdistaa. Hänestä tuntui siinä puoliunessa ollessaan, kuin olisi hänen vuoteensa ääressä viipyvä valkoinen olento muuttunut, käynyt kammottavan näköiseksi ja katsellut häntä hirvein, kylmin silmäyksin.
Vasten tahtoaan hän avasi silmänsä. Huone oli himmeästi valaistu, vaikkei voinut nähdä, mistä päin, ja hänen edessään vuoteen vieressä, missä Ringa vain muutama hetki takaperin oli istunut, siinä istui nyt Viheriän kamarin kummitus — sama tuhkanharmaa, kalpea haamu, joka oli kumartunut häntä kohti, kun hän ensi yönä Linnaisissa ollessaan oli nukahtanut kirjoituspöydän ääreen asessori von Littowin kuuluisassa työhuoneessa.
Lithau tunsi jäsenissään jääkylmän väristyksen. Mutta hän rohkaisi mielensä ja nousi äkkiä istualleen aikoen tällä kertaa estää haamua pakenemasta. Mutta se ei liikahtanut. Hän istui niin lähellä sitä, että hän taaskin, kuten edellisellä kerralla, selvästi tunsi sen kylmät hengähdykset.
— Kaarle Littow, Szistovon sukua — sanoi haamu vitkaan ja hiljaa, mutta aivan selvästi — Jumala kaikkivaltias, joka kostaa isäin pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen, on tuonut sinut Linnaisiin.
— Kuka olet? kysyi arkkitehti koettaen torjua pelkoa, joka oli saada hänet valtoihinsa.
— Kaarle Littow, Szistovon sukua — jatkoi haamu vastaamatta hänen kysymykseensä — jos lähdet tänään, on kolmannentoista Littowin varjo vainoava sinua kaikkialla minne kulkenetkin, ja pyytävä sinulta haudan rauhaa.
— Kuka olet?
— Kaarle Littow, Szistovon sukua, älä lähde tänään Linnaisista! Pyydä, mitä haluat, ja se annetaan sinulle ennen päivän koittoa.
— Kiusaaja, minä tahdon tietää, kuka olet! huudahti arkkitehti päättävästi ja ojensi kätensä tarttuakseen haamuun.
Se teki torjuvan liikkeen. Arkkitehti sieppasi kiinni sen ojennetusta kädestä; käsi oli jääkylmä. Hän päästi sen heti irti.
— Kuka olet sinä? toisti hän vielä kerran niin lujasti kuin saattoi, ja kylmä hiki valui hänen otsaltaan.
Haamu nyökkäsi päätään hitaasti, surullisesti ja vastasi tuskin kuuluvasti:
— Eräs Lithau!
Nuorukainen kaatui takaisin vuoteelleen. Kaikki musteni hänen silmissään. Kun hän uudelleen tuli tajuihinsa, oli haamu poissa ja kamari pimeä.
Kuin mielipuoli hän hypähti vuoteesta, katkeroituneena ilveistä, jotka jo toistamiseen kiusasivat häntä. Hän sytytti kynttilän ja tarkasti huoneen. Se oli tyhjä, mutta toisiin huoneisiin vievä ovi ei ollut lukossa. Sillä kertaa ei siis huoneeseen pääsemisen tarvinnut merkitä mitään kummittelua. Samasta ovestahan Ringakin oli tullut.
— Ken lienetkin, sinä viettelijä, pahahenki, joka minua ahdistat — olepa tästä tai toisesta maailmasta, niin et ole sittenkään saava minua valtoihisi! — huudahti Lithau suuttuneena. On olemassa vain yksi ainoa keino. Tuo onneton paperi ei suo minulle mitään rauhaa. Jos se palaa, palaa siinä minun nimeni, mutta Ringa Littowin nimi on jäävä puhtaaksi!
Ja niin sanoen hän veti kiireesti kuin kuoleman hädässä, ikäänkuin itseään peläten, asessori Jaakko von Littowin tunnustuksen taskustaan, ja vasen käsi otti palavan kynttilän, oikea piti paperia.
Silloin tarttui joku voimakkaasti hänen oikeaan käteensä. Hän käännähti katsomaan. Hänen takanaan seisoi, kalpeana ja juhlallisesti, eversti, paroni Littow.
— Mitä teette, nuori mies? sanoi eversti ankaralla äänellä, joka toisessa tilanteessa olisi kiihoittanut Lithaun ylpeyttä.
Nyt vastasi arkkitehti vain:
— Minä teen, mitä minun tulee tehdä!
Ja samalla hän lähensi uudelleen paperia tulenliekkiin. Mutta eversti tempasi sen kiivaasti hänen kädestään ja huudahti:
— Paperi on minun omani!
Lithau oli vaiti.
— Toivoisin saattavani kieltää sen, sanoi hän vihdoin tyynesti, melkeinpä kylmästi. Hän oli hillinnyt mielensä.
— Miksikä niin, hyvä herra?
— Voidakseni polttaa sen.
— Millä oikeudella?… Tehän löysitte sen Viheriän kamarin tammikaapista?
— Niin, herra paroni. Tiedättekö, mitä tämä paperi sisältää?
— En. Tiedän vain, että se kuuluu Linnaisten sukuarkistoon ja on tärkeä paperi.
Ja eversti levitti paperin auki lukeakseen sen. Mutta arkkitehti pidätti häntä.
— Herra paroni, sanoi hän, oli kerran mies nimeltä Lysias, jolla oli kylliksi kaikkea, mitä elämässä on onnellista ja toivomisen arvoista: terveyttä, rauhaa, riittävästi varoja, puhdas omatunto, rakastettava perhe, ihmisten kunnioitusta, ja kunniakas, tahraton nimi. Tuo Lysias löysi sattumalta Delfoin temppelin portilla sinetillä suljetun kirjan, jonka kanteen oli kirjoitettu:tässä kirjassa on kohtalosi. Kiihkeän halun valtaamana Lysias tahtoi murtaa sinetin, mutta samassa hän kuuli oraakkelin äänen sanovan: Lysias, uhraa kohtalottarelle! Silloin mies hämmästyi ja sanoi, tietämättä varmaan, mitä oraakkeli tarkoitti: joko on minun uhrattava onneni tai tämä kirja. Mutta hän uhrasi mieluummin kirjan sellaisenaan ja säilytti siten onnensa koko elämänsä ajan.
Eversti punnitsi paperia miettien kädessään ja sanoi:
— Kreikkalainen sallimus oli sokea ja vaati sokeutta. Mutta meidän kohtalottarinamme ovat kaitselmus tuolla ylhäällä ja omatunto täällä alhaalla. Minulla ei ole mitään pelättävää; minä murran sinetin.
— Seis! Vielä hetkinen! Saattaa näyttää siltä, kuin minä olisin julkeana ja omanvoitonpyyntöisenä tahtonut tunkeutua herra paronin perheeseen. Tuo paperi todistaisi syyttömyyteni, mutta se häiritsisi rauhaanne, herra paroni, ja vahingoittaisi tyttäriänne. Älkää sitä lukeko … polttakaa se! Uhratkaa se synkille kohtalottarille, jotka ovat kehränneet Viheriän kamarin onnettomat vaiheet, ja minä lupaan herra paronille, etten koskaan enää läsnäolollani häiritse vieraanvaraisen Linnaisten kartanon rauhaa…
— Jo riittää, hyvä herra. Minä otaksun teidän tarkoittavan hyvää … olenpa siitä varmakin. Ja jotteivät mitkään oudot perusteet näyttäisi vaikuttavan päätökseeni, niin sanon, ennenkuin luen tämän paperin, että minä kunnioitan teitäau fond, itse asiassa — että minä pidän teitä arvossa lahjakkaana, taitavana kunnon miehenä… Minä annan teille luvan, jos sitä vielä toivotte, koettaa voittaa tyttäreni rakkauden … mutta vain yhdellä ehdolla: että muutatte nimenne.
— Muutamia päiviä takaperin olisin siihen vastannut empimättä kieltämällä. Nyt — olkoon se teidän vallassanne. Tuo paperi on vastaava puolestani, mutta olkoon se ennemmin ikuisesti mitään ilmoittamatta!
Eversti katsoi kauan ja terävästi Lithauta. Hän nähtävästi kävi sielussaan taistelua.
— Herra Lithau — sanoi hän lopulta — teidän ajatuksenne ovat yleviä, mitä pidän minä lukua sukuperästänne? Ottakaa tyttäreni, jos hän suostuu, ja pitäkää nimenne, koska olette niin itsepäinen. Mutta jottette luulisi minua uteliaammaksi kuin minun ikäiseni miehen sopii olla, niin — tässä on paperi; minä en lue sitä. Te saatte tehdä sillä mitä tahdotte!
Ja eversti pyyhki pari suurta hikikarpaloa korkealta otsaltaan.
Vastaamatta Lithau otti paperin ja sytytti sen pitäen sitä vakavin käsin kynttilän liekissä. Omituinen surumielinen hymy väikkyi hänen huulillaan. Kellastuneessa paperiarkissa hän uhrasi kohtalottarille häneltä ryöstetyn, lainmukaisesti hänelle kuuluvan loistavan nimen, esi-isäinsä urotekojen perinnön, mahdollisuuden päästä korkeaan asemaan yhteiskunnassa, varmuuden niiden ikuisesta kiitollisuudesta, joiden hyväksi hän uhrasi sen uhrin, mutta jotka eivät nyt edes aavistaneetkaan sitä. Mutta mitäpä siitä? Nyt vasta hän tunsi selvästi ja ylväin tuntein, että hän oli Littowin nimen arvoinen — ettei mikään niistä urhoollisista miehistä, joilla kerran oli Littow-nimi, ollut omistanut sitä kunniakkaampana kuin hän, heidän halpa, huomiota herättämätön jälkeläisensä, jolla oli sama nimi kenenkään siitä tietämättä kätkettynä syvälle oman povensa pohjaan.
Asessori Jaakko von Littowin tunnustus oli kotvasen kuluttua tuhkana. Liekin kirkkaimmilleen leimahtaessa arkkitehti oli aivan selvästi huomaavinaan puoliavoimessa ovessa seisovan Viheriän kamarin kummituksen ja tuhkanharmaana haamuna katsoa tuijottavan häneen. Mutta hän oli vaiti.
— No niin — sanoi eversti tuntien kuin olisi epämääräinen levottomuus poistunut hänen mieltään painostamasta, kun hän katsahti hiiltyneeseen paperiin, missä vielä saattoi selvästi erottaa Jaakko Lithaun nimen — saanko nyt kysyä, mitä se vietävä tuherrus sisälsi?
Arkkitehti hymyili.
— Ei mitään muuta, vastasi hän, kuin todistuksen, että Littowit ja Lithaut olivat muinoin jollakin lailla sukua toisilleen. Mutta siitä on jo siksi pitkä aika, ettei enää maksa vaivaa puhua asiasta.
— Eikö mitään muuta? virkkoi eversti vähän kummastuneena vastaukseksi. — Mutta eihän siinä mitään pahaa ollut, hyvä herra … herra …parbleu, onpa hauskaa, että saan pitää arkkitehtiä kaukaisena sukulaisena ja esittää arkkitehdin sellaisena Annalle…
— Hyvin kaukaisena, herra paroni, enkä minä siis sentähden voi vaatia mitään tuttavuuden kunniaa.
— Vai niin, vai niin … myöntäkää, nuori ystäväni, että tuossa aatelittoman ylpeydessä on yhtä paljon kirpeyttä kuin meidän tunnetussa aatelisylpeydessämmekin! Mutta puhuaksemme Annasta ja koska ei ystävyytemme toivoakseni enää tarvitse pelätä haaksirikkoja, niin saanen ehkä, ollen isä, kysyä, alkoiko teidän rakkautenne viime talvena Helsingissä.
— Minulla oli onni tutustua Annaan hänen tätinsä luona, mutta minulla ei ole mitään syytä tehdä numeroa sellaisesta sattumasta, jota en minä ole etsinyt, eikä Anna neiti ehkä uneksikaan…
—Dame, jopa nyt jotakin! Jättäkää moiset temput hovineuvoksettarelle. Minulla on syytä luulla teidän rakastuneen toisiinne, ja tottahan arkkitehti itse sen paremmin tietää. Ystäväni, älkää perustako liian paljon nuoruudenmieltymykseen. Anna on Littow, ja minun esimerkkini todistavat, että meidän suvullamme on ennakkoluuloja…
— Toivoakseni ei neiti Anna ole kieltävä minulta sisaren ystävyyttä, jos Ringa neiti katsoo minun ansaitsevan enempääkin…
Eversti saattoi vaivoin salata hämmästystään. Hän katsoi kelloaan. Se oli kuusi. Hän soitti ja käski tuoda kahvia. Palvelija ilmoitti kapteeni Winterloon kysyvän, koska paroni saattaa ottaa vastaan.
— Sano hänelle, että arkkitehti on luonani … mutta pyydä häntä tulemaan sisään!
Palvelija meni.
— Ringa on vielä lapsi, jatkoi eversti tyytymättömänä. Hänen kuusitoista vuottansa vastaavat vain muitten neljäätoista.
— En minäkään ole kolmeakymmentä enempää. Minä saatan odottaa.
— Hm … saamme nähdä. Ehkä hän on joskus ymmärtävä teitä. Mutta jos joku olisi vielä eilen sanonut minulle, että minun tyttäreni olisivat niin helppojaà prendre, ottaa …Attendez, odottakaas. Te saatte Winterloosta kilpakosijan…
— Sitä en usko.
Kapteeni astui sisään tavattoman puhtaaksi ajeltuna ja suittuna, vaikkei vielä ollut päiväkään. Kun oli puheltu ilmasta ja kapteeni jonkin verran ylpeänä odottanut (kuten hän itsekseen arveli), että Lithaulla "olisi ollut kyllin älyä mennä tiehensä", menetti hän malttinsa ja alkoi aivan äkkiä:
— Nyt minä tulin kosimaan!
Eversti katsahti arkkitehtiin, ja katse merkitsi melkein samaa kuin: johan minä sanoin!
— Niin, jatkoi kapteeni, nyt minä tulin kosimaan, ja koska tätä herraa näyttää huvittavan kuuleminen, niin sama minusta. Kuulkaas nyt, hyvä herra Lithau, lempo vieköön, sysäsinpä kuin sysäsinkin herran satulasta, mutta siihen saa herra tyytyä; älkäämme sen asian tähden huoliko ruveta riitelemään. Kulunee pitkä aika, ennenkuin herra toisen kerran pääsee ajelemaan erään naisen kanssa, mutta jos se vastoin luuloa tapahtuisi, niin pyydän, ettei herra puhuisi hänelle mitään tyhmyyksiä — ymmärrättekö, herra?
— Jos niin vähässä voin olla teille avuksi, niin varsin mielelläni.
— Serkku Winterloo — sanoi eversti suuttuneena — minä luulen, ettemme minä eikä tyttäreni ole vielä antaneet serkulle oikeutta puhua sillä tavoin.
— Tuhat tulimmaista, appivaari, onko asia niin? No, se ei, hitto vieköön, ollut minun tarkoitukseni. Kuulkaahan nyt, minä tahtoisin niin saakelin mielelläni tehdä teille, appivaari, mieliksi ja ottaa serkku Ringan; niin menenpä niinkin pitkälle, että olen monta viikkoa ollut turkasesti pikiintyneenä tyttöön, mutta eihän sellainen päiväperhonen sovi minulle, appivaari! Eikö hän ole pitkän aikaa tehnyt pilaa minusta kuin lintu kuvasta? Enkä minä, totta totisesti, anna kenenkään ilvehtiä kustannuksellani, pantiinpa minut mihin rekeen hyvänsä. Appivaarin täytyy antaa anteeksi — minä en p—u vie voi ottaa häntä! Kas niin, nyt se on sanottu.
— Kuka on pyytänytkään serkkua ottamaan hänet?Dame, jopa nyt jotakin! En minä eikä tyttäreni, luullakseni.
— Antakaa anteeksi, armollinen setä, niin aivan kuuro ja sokea ei Winterloo ole. Mutta olkoon nyt sinänsä. Setä kai löytää jonkun hyväsukuisen vävyn … ja armollinen äitini saa tyytyä osaansa. Minä tulen juuri hänen luotansa, puhuin hänen vielä vuoteessa ollessaan, jottei hän olisi saanut nostaa jyräkkää koko talossa; sillä tiesinhän, ettei siitä pääsisi ilman tihutusta. Mutta Adelaide on vanhaa sukua Picardiesta. Hänen esi-isänsä ovat taistelleet Gottfrid Bouillonin johdolla; minä luulen, perhana vieköön, että he ovat valloittaneet sekä Troian että Jerusalemin.
— Tarkoittaako serkku neiti Triste-Rubania? kysyi eversti vähän kummastuneena.
— Ketä hittoa sitten? Mehän ajoimme yhdessä. Setä tahtoi uskotella, että tyttö on pelkuri. Oletko pelkuri, ajattelin minä, silloinpa saamme ajaa hurauttaa vähäisen. Hollolalainen raudikkoni ja minä tunnemme toisemme; jos sipaisen sitä ohjaksilla kaulaan, niin se tietää tehtävänsä. Ja niin sitä mentiin! Minä ajoin hurjemmin kuin kadetti, ja niinpä viivyimme tasan yhdeksäntoista minuuttia ja kolmekymmentäviisi sekuntia kumpaisenkin peninkulmapylvään välillä.
— Hyvät silmät pimeässä ja pyryssä.
— Ja sukkelat koivet,par bonheur, kaikeksi onneksi; minä olen syöttänyt sitä hyvin, se on maksanut kelpo rahat, mutta valakan annoin senkin lemmolle, toisin sanoen kaupungin Hakkaraiselle, muutamista samppanjapulloista, jotka päälle päätteeksi vielä jäivät juomatta. Kuten sanottu, appivaari — sanon appivaariksi vanhan tavan mukaan — minä ajoin hurjemmin kuin Napoleon Moskovasta ja melkein kuin kenraali Ramsay, mutta luuletteko tytön pelänneen?Plus vite! plus vite!hihkaisi hän ja kiitteli raudikkoa. Jopa nyt jotakin, ajattelin minä; enkö saa sinusta urakkaa? Ja min lasketin suoraan Martolan niityn poikki, missä reki heilahteli kivien ja kantojen yli kuin kukonhöyhen tuulessa.Plus vite! plus vite!huusi hän taaskin. Kuulkaas, mamseli, sanoin minä, minä kunnioitan teitä, mutta tuhat tulimmaista, minä en voi laskea kovemmin, muuten ajan raudikkoni piloille, se on tuskin neljän vuoden vanha. No, täytyyhän meidän sitten tyytyä, sanoi hän, ja niin aloimme me puhella järkevästi. Hän on ymmärtäväinen tyttö; hän pitää hevosista…
— Triste-Ruban on järkevä tyttö…
— Niin on. Kun pääsimme Linnaisten portille, oli asia jo melkein selväksi puhuttu.
— Mutta, hyvä Winterloo, eiköhän se liene käynyt vähän liian hätäisesti? Minä pidän Triste-Rubania arvossa, hänellä on monta hyvää puolta, mutta epäilen, sopiiko hän maalaisherralle, joka tarvitsee kätevän, käytännöllisen vaimon, sellaisen, joka osaa hoitaa taloutta täällä sydänmailla…
— Jättäkää se nyt sikseen, minä pidän myöskin Ringa serkkua arvossa, mutta tokkopahan hän ymmärtää paremmin hoitaa juottovasikoita kuin Adelaide? Siitä ei enää maksa vaivaa puhua. Sanalla sanoen, minä aion naida, ja minä aion naida Adelaiden. Syrjänkoski on nyt kuin onkin mennyttä kalua, ja velkojani saavat tyytyä siihen, mitä on jäljellä. Kun ei ole mitään muuta tekemistä, niin naidaan. Setähän voi vuokrata minulle torpan, niin on minulla kaikki, mitä kunnon mies tarvitsee: tölli ja sydän.
Kelpo kapteeni nauroi tätä puhuessaan niin hyväntahtoisesti, puoleksi leikillisesti, puoleksi surullisesti, että hyväsydäminen eversti tuli liikutetuksi.
— Ajatelkaamme asiaa, vastasi hän. Jos Syrjänkoski joutuu vasaran alle, niin ei se tule vierasten käsiin. Siinä on hyvät karjalaitumet, sinne voisi perustaa meijerin valmistamaan juustoa sveitsiläiseen tapaan…
— Olkoon menneeksi, setä! Sveitsiläiseen tapaan! No se vasta oivallinen ajatus; olisipa aimo sukkelata maksaa velkansa vanhalla juustolla.
Ja kapteeni nauroi, niin että kyynelet vierivät pitkin hänen punakoita poskiaan…
Herrat erosivat sitten tullakseen taas parin tunnin kuluttua koolle aamiaispöytään.
Lithau kävi kuin unessa koko päivän. Hänestä näytti aivan luonnolliselta ja selvältä se, mitä hän oli tehnyt: hänei ollut voinuttehdä toisin. Mutta mikä oli tuleva, näytti hänestä epävarmalta ja hämärältä. Hän ei ollut tottunut leikkimään ihmissydämillä. Ja monena hetkenä tuntui hänestä, kuin hän olisi Linnaisissa salaperäisen kohtalon vallassa, joka käytti häntä aseenaan sovittaakseen satavuotisen rikoksen. Se yllytti hänen ylpeyttään. Vapaasti ja itsenäisesti hän oli hylännyt nimen; vapaasti ja itsenäisesti hän tahtoi määrätä kohtalonsa. Ja kuitenkin kahlitsivat häntä mitä lujimmat siteet. Sallimus oli tekeytynyt tytöksi ja ilvehti hänen uhkarohkeaa uhmaansa suloisen Ringa Littowin muodossa. Hän tunsi olevansa vanki eikä edes ikävöinyt vapauttaan.
Molemmat Littowin neidit näyttivät hänestä sinä päivänä kummallisemmilta kuin milloinkaan ennen — Anna oli kylmä kuin marmori, Ringa äänetön, alakuloinen ja itkeneen näköinen. Triste-Rubankaan ei ollut entisellään; milloin hän itki, milloin nauroi; milloin hän keimaili kapteenille, milloin seurasivat hänen katseensa arkkitehtiä, ikäänkuin hän olisi tahtonut saada selville, mitä uusi liitto oli vaikuttanut häneen. Tyttö raukka, hän rakasti arkkitehtiä vieläkin; häntä oli halveksittu, ja hän tahtoi kostaa. Kapteeni Winterloo tuli oikeaan aikaan ja sai hänen suostumuksensa.
Everstin ja vastahakoisen hovineuvoksettaren pitkään keskusteltua keskenään päätettiin kihlaus, sillä ehdolla kuitenkin, että Sveitsissä oleva holhooja siihen suostuisi, ja se julkaistiin heti. Siitä syntyi oikea perhejuhla Linnaisten kartanoon. Kilvan osoittivat kaikki Triste-Rubanille ystävyyttään. Neiditkin, jotka olivat siihen asti pitäneet opettajatartaan kunniassa, mutta eivät olleet tunteneet häntä kohtaan mitään hellää myötätuntoa, osoittivat hänelle nyt, ehkä ensi kerran, sydämellistä ystävyyttä, joka saattoi hänet unohtamaan, että hän oli mennyt kihloihinpar dépit, vihasta. Ringa sai osittain takaisin iloisuutensakin, mutta karttoi ilmeisesti sanoa sanaakaan arkkitehdille. Lithausta tuntui, kuin hän olisi seisonut itse Delfoin temppelin portailla ja kuullut salaperäisen äänen alinomaa kuiskaavan sydämessään: uhraa kohtalottarille! uhraa kohtalottarille!
Enkö ole vieläkään uhrannut kylliksi? ajatteli hän… Päivä kului, tuli ilta, eikä Lithau ollut vieläkään lähtenyt.
Aikainen ilta alkoi jo hämärtää Linnaisissa. Suureen saliin oli sytytetty kynttilät. Kapteeni Winterloo morsiamineen laati yhdessä everstin ja hovineuvoksettaren kanssa tulevaisuudensuunnitelmia, jotka koskivat Syrjänkosken meijerin rakentamista. Anna neiti oli jo kotvan aikaa kaivannut sisartaan, mutta luuli hänen menneen yläkertaan heidän huoneeseensa. Vihdoin hän huomasi, että arkkitehtikin oli poissa. Silloin hän kävi levottomaksi ja meni kynttilä kädessä pimeään vierashuoneeseen. Siellä hän näki Ringan istuvan kasvot käsiin kätkettyinä, vaipuneena sohvapöydän hienoa liinaa vasten, ja sohvan nurkassa istui arkkitehti kalpeana ja totisena. Hän ei edes liikahtanutkaan Annan tullessa; mutta Ringa alkoi itkeä, niin kiihkeästi, niin lapsellisesti kuin hänen tapansa oli.
Annan kasvot kalpenivat samassa huomattavasti. Hän pani kynttilän pöydälle, istuutui Ringan viereen ja katsoi arkkitehtiin tummin, läpitunkevin silmin, jotka saattoivat osoittaa yhtä paljon uhkaa ja vihaa kuin ne luultavasti toisissa olosuhteissa olisivat osoittaneet hehkuvaa rakkautta.
— Miksi Ringa itkee? kysyi hän Lithaun puoleen kääntyneenä.
— Siksi, että hän rakastaa sisartaan enemmän kuin itseänsä, vastasi hän.
— Jos rakastat minua, Ringa, niin tule! Sinun paikkasi ei ole täällä! sanoi Anna suuttumuksesta vavisten.
Ringa alkoi vain itkeä entistä kiihkeämmin.
— Sallikaa hänen viivähtää vielä hetkinen, sanoi Lithau tyynesti. Se, mitä minä olen sanonut hänelle, ei pelkää valoa eikä teidän läsnäoloanne, neiti Anna. Paroni Littowin luvalla minä pyydän Ringa neidin rakkautta.
— Riittää, riittää! Minä aavistin sitä! Lapsi parka, älä itke enää, olenhan minä luonasi; minä olen suojeleva sinua isämme myöntyväisyydeltä ja tämän herran tunkeilevaisuudelta. Miksi hän luuleekaan meitä? Luuleeko hän itseään toiseksi Don Juaniksi, jonka muka vain tarvitsee näyttäytyä voittaakseen kokemattomien maalaistyttöjen sydämet? Tule pois… Me toivomme herra Lithaulle parempaa menestystä hänen uusilla valloitusretkillään. Linnaisissa on, pelkään minä, kapteeni Winterloo äskettäin ryöstänyt häneltä ainoan voitonseppeleen, mitä hän olisi täällä saattanut toivoa.
Ringa lakkasi itkemästä.
— Ajat muuttuvat, vastasi arkkitehti surullisesti ja ilman katkeruutta. — Muinoin rakasti Katarina Szistovo aatelitonta. Nyt suostuu Littow sellaiseen liittoon, mutta Katarina Szistovo kohtelee aatelitonta ylenkatsein.
— Ja millä oikeudella tunkeudutte te, herra Lithau, perheeseen, joka ei ole toivonut joutuvansa mihinkään tekemisiin kanssanne? Kuka on sanonut teille, että jonkun Littowin sydän enempää kuin kenenkään muunkaan, joka tuntee oman arvonsa, olisi kenen hyvänsä vallattavissa, joka tulla tupsahtaa maantieltä muka tekemään meitä onnellisiksi tarjoamalla oman rakastettavan persoonallisuutensa?
Arkkitehti nousi.
— Jos vastaus riippuisi minusta, sanoi hän, olisin jo kuullut kylliksi. Mutta vastaus on Ringa Littowin vallassa. Minä alistun siihen, mitä hän sanoo.
Ringa nosti katseensa — valo valaisi hänen kauniita, itkettyneitä silmiänsä ja vaaleita hiuksiaan, joista vallaton kihara oli valunut alas poskelle. Hän katsoi sisartaan sanomattoman kummastuneena ja lapsellisesti ja sanoi hiljaa:
— Minä luulin sinun rakastavan häntä!
Hehkuva puna nousi Annan poskille, mutta hän vastasi nopeasti:
— Sinun pitäisi paremmin tietää, Voinkominäpitää missään arvossa miestä, joka käyttää vieraanvaraisuutta ja tuttavuutta itsekästen tarkoitusten saavuttamiseksi, vieläpä niiden onnenkin kustannuksella, joita hän sanoo rakastavansa.
Lithau seisoi synkkänä ja ääneti, käsivarret ristissä nojautuen oven pieleen, ja katsoi Ringaa. Ringan hienopiirteisten kasvojen kaunis ilme vaihtui kummastuksesta hämmästykseksi, hämmästyksestä mielipahaksi.
— Ei — sanoi hän hiljaa — sinä et ole koskaan rakastanut häntä!
— Minäkö?… En koskaan! huudahti Anna.
— Mutta minä — jatkoi Ringa, ja hänen olemuksessaan ilmeni sellainen päättäväisyys, ettei sitä koskaan ennen oltu hänessä huomattu — minä rakastan häntä, minä! Minä rakastin häntä jo ennen kuin sitä itse tiesinkään, ensi hetkestä alkaen, kun tapasin hänet jäällä. Minä en olisi koskaan sanonut sitä hänelle, jos sinä olisit pitänyt hänestä. Mutta nyt minä sanon sen, vaikkapa koko maailma sen kuulisi. Et sinä eikä kukaan muu voi kieltää minua sitä sanomasta.
— Sinä, Littow! Hän, maantieltä tullut herra.
— Kun olin pieni — jatkoi Ringa yhä päättäväisemmin — teit sinä pilaa nimestäni ja sanoit minun aina pysyvänkin Ringana[24], koska leikin mieluummin talonpoikaistyttöjen kuin sinun ylhäisten koulutoveriesi kera. Sinä olit oikeassa; minä lienen yhä vieläkin Ringa. Mitä minä välitän nimestä! Mutta usko, Anna, eräässä suhteessa minä olen Littow: minä en koskaan luovu siitä, minkä tiedän oikeaksi. Sano häntä miksi hyvänsä; minusta hän on aatelismies, vielä parempi aatelinen kuin sinä ja minä. Katso häntä, Anna! Voiko hän valehdella? Voiko hän pettää, sano? Miten vähän tunnetkaan häntä! Hän voisi uhrata kaikki meidän puolestamme!
— Sinä, joka tunnet maailmaa vain nukkekaapistasi ja ihmisiä kuvakirjoista — mistä sinä tiedät, mikä tämä herra todellakin on?
Silloin Lithau astui väliin eikä antanut Ringan vastata.
— Jo riittää, sanoi hän. Saattaisin vuorostani kysyä, onko komealta sointumaton, mutta kunniallinen aateliton nimi Anna neidin silmissä niin suuri rikos, ettei meidän aikamme valistus eikä miehen luonne, jossa ei ole mitään tahraa, voi tasoittaa juopaa Ringan ja minun väliltäni. Mutta Jumala varjelkoon minua tunkeutumasta kahden sisarsydämen väliin, joiden tulee kuulua toisilleen koko elinajan! Minä annan Anna neidille aikaa, jotta hän oppisi tuntemaan minut paremmin… Nyt lähden onnellisena ja palaan takaisin; jäähän koko onneni tänne. Mutta Ringa on vapaa; minä en sido häntä lupauksen sitein. Ehkä hän on saava sovitetuksi sisarensa epäilyn. Katsokaa tuota lasta, tuota lasta, katsokaa, miten nopeasti hän kehittyy naiseksi! Jääkää hyvästi, Anna neiti! Jää hyvästi, Ringa, iloinen päivänpaisteeni! Tulen takaisin, kun vehreys palaa Linnaisten puistoon…
Samassa jääkylmä käsi tarttui hänen käteensä, ja hänen vieressään seisoi Viheriän kamarin kummitus. Samat tuhkanharmaat kasvot, jotka jo ennen kahdesti olivat katsoneet häntä, katsoa tuijottivat taaskin kiillottomilla, läpitunkevilla silmillään häneen.
Mutta yö, pimeys, hiljaisuus, yksinäisyys, kaikki nuo mielikuvituksen kauhunnäkyjen runsaat lähteet eivät nyt olleetkaan ympäröimässä häntä salaperäisyydellään. Kynttilän valossa ja tyttöjen läsnäollessa kammottava kummitus muuttui ihmisen muotoiseksi, kyyryselkäiseksi, kuihtuneeksi mummoksi, jolla oli yllään jo ammoin vanhentunut puku ja päässä valkoinen päähine, josta otsan tavaton kalpeus kävi vielä huomattavammaksi. Mutta niin kummallinen oli hänen liikkumaton katseensa, niin outo hänen ryhtinsä, johon ei ulkomaailma näyttänyt mitään vaikuttavan, että arkkitehti nytkin tunsi vasten tahtoaan kylmien väreiden karmivan ruumistaan, kun jäinen käsi kosketti häntä.
Olento katsoi häntä muutaman hetken ääneti — veti hänet sitten hiljaa eteenpäin, vei hänet Ringan luo ja yhdisti heidän kätensä. Sitten hän nyökkäsi päätään ja sanoi käskevästi:
— Kaarle Littow, Szistovon sukua, ota morsiamesi!
Nuo sanat, ääni niin soinnuton kuin se olisi kuulunut haudasta, vaikuttivat kaikkiin mitä syvimmin. Ei edes Annakaan uskaltanut vastustaa häntä. Lithau vain näytti epäröivän.
— Kaarle Littow, Szistovon sukua, minä sanon sinulle, ota morsiamesi! toisti vanhus painokkaasti.
— Mitä hän sanoo? kysyi Ringa vavisten.
— Hän uneksii, kuiskasi Anna hämmästyksissään.
Olento pani kätensä ristiin, ja hänen katseensa näytti melkein sammuvan.
— Herra, sanoi hän, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan, sillä kirous on poistunut suvustamme, kuolleet saavat levon haudoissaan, eikä lasten tarvitse kärsiä isäinsä pahojen tekojen tähden. Minä sanon sinulle, Kaarle Littow, Szistovon sukua, ota morsiamesi!
Niin sanoen hän ojensi siunaten kätensä molempia nuoria kohti ja poistui sitten hiljaisin, kuulumattomin askelin jättäen kaikki hämmästyksiinsä.
Anna ja Ringa syleilivät toisiaan.
— Kuka on tuo olento, joka voi lukea salattuja asioita? kysyi Lithau kummituksen hävittyä.