— Mitä hullutuksia! Te kysyitte äsken minultacontefantastique'iani.Sallikaa minun nyt vuorostani kysyä, onko tuo teidän kaunis satunne,jossa myös näkyy muistoja lastenkamarista, teidän omaa keksintöänne?
— Kysy veljeltäsi, kysy keneltä älykkäältä ja ymmärtäväiseltä isänmaan ystävältä tahansa, ja he selittävät sinulle kuninkaan itsensäkin myöntävän, että hän ainoastaan näillä keinoin voi pelastua siitä kierosta asemasta, johon hänen neuvonantajansa ovat saattaneet hänet. Isänmaan ystävien tuumien vastustaminen on varmin keino, millä voi saavuttaa kuninkaan suurimman mielipahan. Niiden suosiminen ja kaikin tavoin auttaminen on paras palvelus, mitä hänelle voidaan tehdä, ja paras keino, millä saatetaan osoittaa hänelle alamaista uskollisuutta ja ansaita hänen armollinen suosionsa.
— Siis ovat armeija, aatelisto, kansa ja itse kuningas pettureita, salatuumissa omaa kunniaansa ja itsenäisyyttään vastaan. Mutta taivaan tähden, rouva, jos kaikki ovat pettureita, kuka on sitten enää velvollisuuksien ja omantunnon noudattaja?
—Nous faisons de l'histoire, mon petit faucon!me teemme historiaa. Historia tuomitsee meidät, jälkimaailma kiittää meitä, ja jos sinä, pikku haukkaseni, lennät meidän kanssamme, niin olet lentävä aurinkoa kohden.
— Ja polttava siipeni. Aivan niin, te olette oikeassa.
— Nyt huomaat siis, miten oivallinen saalis tuo paroni Sprengtportenille kirjoittamani kirje on. Kuningas olisi aivan ihastuksissaan siitä hyvästä työstä, minkä hänelle olet tehnyt.
— Onko teillä vielä mitään sanottavaa?
— On — että poistat kasvoiltasi tuon häijyn ilmeen, joka vain rumentaa sinua ja jota sinun ei sopisi kohdistaa äitiisi, joka ei saata olla sinusta pitämättä, vaikka hänellä olisikin paljon syytä nuhdella sinua! Kaikki käy vielä hyvin, kelpo Lennartini! Rauhaa juhlittaessa saat kunnian tarjota minulle käsivartesi alkutanssiin, vanha isäsi saa vielä nähdä sinut ainakin kapteenina … tiedäthän, että se on hänen korkein toiveensa. Ja Otavan pikku Betta sitten … tiedäthän, että hänen isällään on samat mielipiteet kuin minullakin… Tiluksemme ovat rinnakkain, ei tiedä, mitä saattaa tapahtua, jos kerran päätät asettua vakaaksi nuoreksi mieheksi… Tahtoisin mielelläni nähdä sinut onnellisena, Lennartini!
— Jo riittää, rouvaseni. Olen, kuten sanotte, nuori ja kokematon, ehkäpä monesti sokeakin, ja se saattaa olla hyväkin, kun on niin paljon kavaluutta maailmassa. Mutta erään asian olen kuitenkin oppinut, sen nimittäin, että rehellisyys maan perii. Mutkateitä en tunne, rouvaseni; olen suora sotamies ja aion käydä suoraa tietä perille, käyköönpä sitten kuinka tahansa. En tiedä, mitä kuningas ajattelee, mutta kun hän sanoo: eteenpäin, niin minä menen eteenpäin, vaikkapa kaikki muut pysähtyisivätkin ja huutaisivat: seis. Jos näytätte minulle kuninkaan käskyn, seuraan teitä heti. Jos näytätte minulle Sprengtportenin käskyn, lasken pistimen tanaan. Niin on asian laita. Kuninkaan ystävät ovat minun ystäviäni, kuninkaan vihamiehet ovat minun vihamiehiäni. Kummalleko puolelle pitää minun lukea teidät?
— Hyvä Jumala, mikä itsepäisyys! Olenhan sanonut sinulle kuuluvani niihin, jotka tahtovat pelastaa kuninkaan.
— Sanokaapa sitten, mitä nuo merkit tuolla puutarhan lipputangossa tarkoittavat. Toisinaan nostetaan lippua, toisinaan lasketaan. Sitä voisi hyvin luulla joksikin merkinannoksi.
— Jos se todella olisi merkinanto, mitä sanoisit siitä?
— Minä kysyisin kaikella kunnioituksella, mitä Rautasaaresta ilmoitetaan.
— Tyhjänpäiväistä! Se on vain ilmoitus ystävilleni Patasaloon, etten voi tulla kokoukseen ja että heidän pitää varoa odottamattomia vieraita.
— Ahaa, rouvaseni, te olette voittanut minut viekkaudessa. Minun olisi pitänyt arvata se.
— Sinä luulit siis todellakin, pikku valtioviisas kilvoittelijani, että sinä olit tekemisissä vasta-alkajan kanssa, jota muka saattaisit nuhdella mielesi mukaan ja jonka ystäviä saisit pyytää niinkuin teiriä soitimelta? Opi siitä vastedes luottamaan vähemmän erinomaiseen älyysi ja noihin suoriin teihin, joihin olet aina näyttänyt olleen tuiki innostunut siitä pitäen kuin olit voittosilla kylän poikien kanssa. Opi,mon petit faucon, että itse kotkakin kaartelee ilmassa, ennen kuin se iskee saaliinsa niskaan. Muuten en huomaa, miksi tämä vähäpätöinen asia häiritsisi meidän uuden uutukaista ystävyyttämme. Päinvastoin olen, kuten näet, vilpitön sinua kohtaan. Ellemme rupeakaan liittolaisiksi, niin pysykäämme kuitenkin puolueettomina…
— Ei rouvaseni, valehtelisin teille, jos sanoisin myöntyväni puolueettomuuteen. Te tahdotte sotaa…
— Päinvastoin. Minä tarjoan sinulle rauhaa.
— Minä en suostu rauhaan siitä hinnasta, josta te sitä tarjoatte. Te olette minun viholliseni, minä teidän. Erotus on vain siinä, että minä taistelen näkyvillä aseilla…
— Ja minä maanalaisilla miinoilla? Miksi ei? Kunhan vain saavuttaa tarkoituksensa.
— Hyvästi, rouvaseni. Lähden armeijaan Savonlinnan edustalle.
— Antamaan ilmi minut?
— Ei, vaan päästäkseni pois teidän merkinantojenne piiristä.
Niinkuin pohjolan maaperään kylvetty jyvä alituisen valon vaikutuksesta ehtii muutamissa viikoissa itää, kukkia ja kypsyä, niin kypsyvät ihmisluonteetkin nopeasti myrskyisinä aikoina. Monen monet kokeneet soturit, miehet ja vanhukset, jotka elämässä olivat tottuneet punnitsemaan etuja ja tappioita rinnakkain, valitsemaan puolesta ja vastaan puhuvista vaikuttimista, horjuivat siihen aikaan velvollisuuden ja vakaumuksen välillä, samalla kuin poikaset, joilla tuskin oli haituvaakaan leuassa, luonnollisten tunteittensa vaistomaisesta johdatuksesta pysyivät oikealla tiellä, osoittautuivat yht'äkkiä järkeviksi miehiksi. Kansa itse, joka harkitsee vähän, mutta tuntee sitä enemmän, päätti ja toimi samoin kuin nuorukaiset. Mitä kaikkea tehtiinkään sen perittyjen yksinkertaisten oikeuskäsitysten hämmentämiseksi! Ja kuitenkin se pysyi uskollisena, kuten aina ennenkin; se heräsi vain selvempään tietoisuuteen, se kypsyi pikemmin mieleltään mieheksi.
Jos Lennart Croneldilla, kun hän niin odottamatta huomasi saaneensa haltuunsa valtiosalaisuuden, olisi ollut edes joku ystävä, jolta hän olisi voinut kysyä neuvoa, joku tuki, mihin turvautua, olisi hän kenties miettinyt hiukan kauemmin, ennenkuin olisi rohjennut ruveta taisteluun niin tottuneen juonittelijan ja niin pelättävän vastustajan kanssa kuin hänen emintimänsä oli. Nyt ei hänellä ollut mitään valittavaa. Hän ei voinut hiiskahtaakaan kirjeestä saamatta kotiperhettään vaaraan. Hän ei voinut pitää sen sisällystä salassa, vahingoittamatta kuninkaan asiaa ja maan etuja. Hän ei voinut kääntyä paroni Hastfehrin puoleen, koska hänet kirjeessä mainittiin horjuvaksi ystävän ja vihollisen välillä, eikä isänsäkään, sillä hänellä ei onnellisessa tietämättömyydessään ollut halua eikä kykyä sekaantua valtiollisiin juoniin. Oli ainoastaan yksi mahdollinen keino, nimittäin kääntyä kirjeenkirjoittajan itsensä puoleen ja koettaa joko taivuttaa tai peloittaa häntä.
Lennart valitsi viimeksimainitun keinon; on helppo arvata, miten hän siinä menestyi. Rautasaaren ylpeä rouva erosi hänestä pikemmin voittajana kuin voitettuna. Lennart huomasi, ettei hän ollut päässyt kovinkaan pitkälle ensi ottelussa, mutta hän oli kuitenkin tehnyt tyhjäksi tuon petollisen kokouksen saarella eikä suinkaan aikonut häviölle joutuneena luopua asiasta. Savonlinnaan oli hän saanut määräyksen mennä; siellähän hänellä olisi tilaisuutta neuvotella jonkun kuninkaalle uskollisen upseerin kanssa ja ilmaista ainakin osa salaisuuttansa. Mutta ensin hän tahtoi antaa isälleen viittauksen niistä vaaroista, jotka uhkasivat aikaisemmin tai myöhemmin häiritä kunnon vanhuksen rauhaa.
Lennartin tullessa pihaan oli majuri mitä parhaimmalla tuulella ja komenteli juuri emännöitsijää jakamaan viinaa väelle. Kahdesta seikasta hän oli niin hyvillänsä: ensiksikin siitä, ettei sadetta ollutkaan tullut, toiseksi siitä, että ruokakori oli tuotu takaisin rannasta. Tietämättä ollenkaan, miten vihollinen ahnehti maita, hän huolehti vain siitä, että sai tyydyttää oman halunsa lihapalleroilla, ja välitti vähät niistä ukkosenpilvistä, jotka uhkasivat valtakuntaa, kunhan hän vain sai heinänsä kuivina latoihin korjatuiksi.
Korpraali Turkki istui portailla ja leikkasi tupakkaa piippuunsa, ei kuitenkaan virginialaista nurkantakaista, vaan venäjänlehteä. Tupakan kääreenä oli ollut paperi; hän käänteli sitä välinpitämättömästi ja heitti sen kädestään pihalle. Tuuli — muuan ajan tuuli — leyhytteli sitä hetkisen viheriällä nurmikolla ja lennätti sen sitten heinämiesten luo, jotka lepäilivät toisella puolen pihaa. Eräs heistä otti sen käteensä, piti sitä päivää vasten, huomasi siinä jotakin kirjoitusta ja rupesi sitä tavaamaan. Se kävi jokseenkin hitaasti, hän osasi kyllä lukea painettua, mutta ei kirjoitusta, ja moni tuli uteliaana katsomaan, mitä siinä oli. Entisen, viinan turmeleman majurin sulatusuunin kirjurin onnistui vihdoin saada selvä kirjoituksesta ja luki hyvin mahtavan näköisenä seuraavan lähetyskirjeen — yhden niistä monista, joita siihen aikaan jos jollakin tavoin kuljetettiin rajan yli:
"Rakkaat ystävät ja naapurit Ruotsin puolella! Älkää antako houkutella itseänne tottelemaan hirmuvaltaista kuningasta, joka tahtoo saattaa teidät turmioon. Hän on syyttömästi hyökännyt kimppuumme, vaikka me vain haluamme olla hyvässä rauhassa ja veljellisessä sovussa teidän kanssanne. Ruotsin valtakunta on valmis erottamaan hänet virastaan, ja meidän keisarinnamme lähettää viisikymmentä tuhatta miestä teitä vapauttamaan. Auttakaa meitä, rakkaat naapurit, pikaisen rauhan aikaansaamisessa ja pitäkää mieluummin meidän puoltamme, sillä meillä on kaikkea kylliksi, kun teillä vain on raskaat verot, kalliit ajat ja verenvuodatusta. Jos pidätte meidän puoltamme, on teillä ladot täynnä, on viljaa, tupakkaa ja viinaa, mutta jos autatte kuningasta, tuhoo tuli ja miekka teidät ja teidän lapsenne. Tämän tervehdyksen lähettävät teille uskollisen ystävyyden vuoksi
hyvät ystävänne ja naapurinne."
Kersantti Croneld tuli juuri parahiksi kuulemaan, kun mies luki kirjeen viimeistä lausetta; hän sieppasi paperin, repi sen palasiksi ja kysyi vihasta punehtuen, kuka oli tuonut kirjoituksen. Osoitettiin korpraalia, joka kaikessa rauhassa istui portailla piippuaan poltellen.
— Mitä on mielessäsi, vanha narri — sanoi hänen herransa suuttuneena — tahdotko päästä hirsipuuhan maankavalluksesta?
Korpraali katsoi arvoaan alentavaksi vastata ja puhalteli puhaltamistaan sakeita savupilviä lyhyestä savipiipustaan.
— Vastaa, kuka antoi sinulle tämän paperin?
— Tupakka-Matti oli täällä vähän aikaa sitten.
Tupakka-Matti oli Venäjän puolelta kotoisin oleva, niillä seuduin hyvin tunnettu salakauppias, ja hänen oivallinen elinkeinonsa sai aikaan sen, että hänellä aina oli puolustajia kansan keskuudessa. Salaa tuotujen venäjänlehtien mukana leviteltiin rajan toiselle puolelle sodan aikana vihollisen julistuksia, jotka useimmiten olivat hyvin taitavasti sepiteltyjä niiden lukijain käsityskannan mukaan, joille niitä yksinaulaisten tupakkapakkojen kääreinä jaeltiin.
— Tiedätkö, vanha toveri — sanoi kersantti painokkaasti — olisi vahinko harmaata partaasi, jos kapteeni Aflecht, joka on täällä lähistöllä, saisi tietää, mitä olet tehnyt. En tiedä mitään muuta keinoa, kuin että toimitat Tupakka-Matin elävänä tai kuolleena Savonlinnaan.
— Ei kaikki tieto parrassa, vastasi korpraali levollisesti hyvin tunnetulla sananlaskulla.
— Jos tuot salakauppiaan, lupaan sinulle leiviskän tupakkaa vaivastasi.
— Hätätilassa polttaa sammalia, kuului vastaus.
— Se mies on vaarallinen ja voi saada aikaan paljon pahaa. Sinä olet viekas kettu, niin tyhmäksi kuin tekeydytkin, eikä kukaan muu kuin sinä pysty saamaan häntä kiinni. Tee se, toveri, kuninkaan tähden, jollet sitä minun tähteni teekään!
— Kuninkailla ja lapsilla on lyhyt muisti.
— Huuti, mies, sananlaskuinesi, ja muista, miten vanhan herrasi käy, jos saadaan kuulla, että semmoisia kirjoituksia luetaan meidän pihallamme.
Korpraali tuumi, koputti porot piipustansa, kynsi korvallistaan ja vastasi:
— Olkoon!
Tyytyen tähän yksisanaiseen lupaukseen, joka oli salakauppiaan varma turmio, kersantti kääntyi kokoontuneen talonväen puoleen ja kysyi heiltä, mitä he ajattelevat kirjoituksesta.
Savolaiset epäröivät, katselivat ensin toisiinsa, sitten kysyjään, joka heistä näytti liian pieneltä pitämään niin suurta komentoa, eivätkä vastanneet mitään. Vihdoin rohkaisi mielensä pitkä Tikki, joka myös oli joukossa, ja vastasi huulillaan pilkallinen hymy, joka jo kerran ennenkin oli suututtanut kersanttia:
— Leivästä menee mies myllyyn, tupakasta kaupunkiin, viinasta hän menee paholaisen saunaan.
Tuskin se oli sanottu, kun jo hyvin sattunut korvapuusti, sitä voimakkaampi, koska se tulla läimähti aivan odottamatta, kaatoi pitkän puhujan maahan.
— Kyllä opetan sinut, roisto, vastaamaan kohteliaasti, kun kysytään uskollisuutta ja kunniaa! huudahti rohkeasti pieni kersantti, jonka kättä annettu kuritus särki. — Ja te muut — jatkoi hän, välittämättä Tikin uhkaavista silmäyksistä — tiedän kyllä joidenkuiden teistä olevan valmiita myymään ruumiinsa ja sielunsa viinaryypystä tai tupakkamällistä, ja ken sen tekee, hän saa vielä kerran nuoran kaulaansa, ellei häntä sitä ennen ruoskita pois talosta kuin koiraa. Mutta minä tiedän myös useimmat teistä rehellisiksi, kuninkaan ja maan puolta pitäviksi, jotka nauratte tuommoisille paperirääsyille, kun ne tahtovat ryöstää teiltä hyvän omantunnon. He ovat riistäneet puolet meidän laajoista, kauniista kalavesistämme, ja nyt he haluavat ostaa loputkin armoleivällänsä, ikäänkuin ei meillä itsellämme olisi viljavia kaskia ja voimakkaat käsivarret hankkiaksemme, mitä tarvitsemme. Mutta milloin on savolainen vastannut semmoisiin kysymyksiin muulla kuin kirkkaalla säilällä ja lentävällä lyijypalalla kivääristä? Menkää Kuopioon, menkää Mikkeliin ja muuanne missä Savon ja Karjalan vaakuna on maalattuna kirkkoihin tai tulliportteihin, kaikkialla saatte nähdä jännitetyn jousen tai kaksi käsivartta, jotka paljastetuin miekoin ojentuvat toisiaan vastaan. Sillä tavoin on meiltä ennen kyselty täällä rajalla, ja samoin olemme me vastanneet. Jos joukossanne on ketään, joka nyt aikoo luopua isänsä tavoista ja vastata kavaltamalla maansa, niin astukoon hän esiin!
Ei kukaan tullut esiin. Mutta savolainen on älykkäin suomalaisista veljistänsä. Jos Lennart Croneld olisi puhunut pohjalaisille, — olisi hän jo luultavasti saanut vastaukseksi kiven otsaansa tai eläköönhuudon. Kerimäkeläiset olivat kyllä yhtä rehellisiä ajatuksiltaan, mutta heidän ei ollut tapana hätäillä. Sama torppari, joka aamulla oli niin nöyrästi taipunut majurin vihanpurkauksesta, otti nyt puhuakseen ja arveli, että he kaikki kyllä tahtoisivat olla kuninkaan ja maan puolella, mutta kaikki myöskin mielellään eläisivät rauhassa.
Se ehto ei miellyttänyt nuorta ja kuumaveristä kersantti Croneldiä. Hän oli valmis taaskin kuohahtamaan suuttumuksesta, mutta samassa kuului takaa hänen isävanhuksensa tuttu ääni.
— Lakit pois, te kytkettävät mullikat! — huusi majuri iloisesti, käyttäen tavallisia hyväilysanojaan — lakit pois kersantti Croneldin edessä; hän on puhunut kuninkaan kanssa, niin pieni kuin onkin! Pikkuinen ja terävä, vai mitä arvelet sinä, Kumma, sinä vanha rämeikkö? Oletko ennen nähnyt hoikempaa humalasalkoa jääkärin nuttuun puettuna? Ja tiedättekö, mitä kuningas on sanonut hänelle? Kuningas on sanonut luottavansa meihin kuin rauta-aitaan täällä valtakunnan rajalla, ja ken ei minun kanssani huuda "eläköön kuningas!" sen piru perii ja se saa kulkea janoissansa kuin ankka heinäparvella joulusta juhannukseen.
Sitä puhetta ymmärsivät kaikki. Lakit lensivät ilmaan ja savolaiset unohtivat arvelunsa eläköötä huutaessaan.
— Isä, minä tahtoisin puhua teille muutaman sanan, ennenkuin lähden, virkkoi Lennart.
— Viisasteleeko hän? kysyi majuri, hämärästi aavistaen, että oli tapahtunut jotakin hänen tietämättään.
Kersantti asettui rintamaan, tervehti ja sanoi:
— Käskeekö herra majuri antamaan raportin?
— Niin, tule poikaseni, tule, sinä ovela veitikka! vastasi majuri, unohtaen ihastuksissaan itse säännöt ja jääkäritakinkin. — Ja te, nälistyneet papuhaukat, lihottakaa itseänne tässä sen aikaa, kun poikani ilmoittaa ja kertoo, mitä kuninkaalla on vielä sanomista meille.
Saavuttuaan majurin vaatimattomaan huoneeseen — jonka kalustona oli telttasänky, pöytä, pari vanhaa nahkatuolia, joista täyteaine kurkisti esiin, muutamia aseita seinillä, pari ketunnahkaa oven pielessä, niiden yläpuolella muutama hirvensarvi, sitten vielä lautapeli, savituoppi kaljaa, tupakkapöytä, piippuhylly, lakikirja, raamattu, pahoin turmeltunut sotaväen harjoitussääntö ja vihdoin puukehyksissä kolme huonoa vaskipiirrosta, jotka olivat kuvaavinaan Kaarle XII:ta, Adolf Fredrikiä ja Kustaa III:ta — sai Lennart osakseen odottamattoman kunnian, jota ei koskaan ennen ollut tapahtunut hänelle katona. Isä tarjosi hänelle merenvahapiippua ja lisäsi kehoittavasti katsahtaen tupakkarasiaansa:
— Saattaisitpa koettaa minun nurkantakaisiani!
Lennart häpesi noudattaa isänsä kehoitusta ja vastasi, ettei hän vielä ollut oppinut tupakoimaan.
— Miten hyväksi näkee — sanoi vanhus — miten hyväksi näkee. Se johtui siitä, että olet saanut armon puhutella majesteettia. Mutta kerropas nyt minulle, miten pääsit sellaiseen kunniaan.
Lennart kertoi avomielisellä tavallaan, minkä lukija jo tietää hänen kahdesta kohtauksestaan kuninkaan kanssa, eikä jättänyt mainitsematta sitä eriskummallista vastausta, joka hänen käskettiin viedä Itä-Göötanmaan herttualle. Se huvitti sanomattomasti vanhaa sotilasta.
— "Ruohon kasvaessa kuolee lehmä!" toisteli hän. Eipä moista kuultu. Se oli, piru vieköön, sukkelasti sanottu! Olisipa hauska tietää, onko hän koskaan harjoitellut karjanhoitoa? Niin, sillä tavoin voi kyllä sattua keväällä, kun meillä on rehunpuute täällä Savossa ja kun olkikatotkin on syöty tuon siunatun talven aikana. Mutta mitähän majesteetti sillä oikeastaan tarkoitti?
— Minä ajattelin, isä: se ei koske minuun.
— Sattuvasti, poikaseni, sattuvasti kuin kengittäjän vasara hevosen kenkään. Eipä tiedä, vaikka se vastaus olisi pelastanut kuninkaan hengen. Majesteetin pelastaminen on Croneldeilla aivan tapana. Minä pelastin kuningasvainajan Liperin mäissä ja sain tämän rasian, kuten tiedät; minä kerron sinulle sen ihmeellisen tapauksen, kenties et ole kuullut sitä ennen.
— Sen on isä jo kertonut monta kertaa…
— Ei tee mitään, voit hyvin kuulla sen vielä kerran. Minä olin siihen aikaan joukkoineni Juvalla, ja oli perhanan huono keli kevätkesällä…
— Suokaa anteeksi, isä, mutta muistelen isän joskus sanoneen, että isoisällänikin oli kerran onni tehdä Kaarle XII:lle jokin palvelus?
Ainoa keino päästä tuon hyvän majurin juttuja kuulemasta oli puheen johdattaminen hänen isäänsä ja isoisäänsä, joita hän muistoissaan kunnioitti puolipyhimyksinä.
— Vai niin, vai et sinä muista sitäkään juttua, pakisi vanhus, jota oli helppo johtaa syrjään. — Nuori väki on kuin seula, siinä ei pysy mikään. Ei hän ollut sinun isoisäsi, vaan minun, Rutger Croneld, hän oli ratsumestarina Kaarle Maunu Rehbinderin suomalaisessa rakuunajoukossa. No niin, hän veti Narvan luona Kaarle XII:n ylös suosta, ja siinä rymyssä jäi kuninkaalta oikea kinnas lätäkköön. Heti ojensi isoisäni hänelle oman kintaansa sijaan, ja sitten kuningas ratsasti kuin leimaus vinkuvana rajuilmana vihollisten keskelle. Minun isoisäni oli vaikeampi saada hevosensa siitä kirotusta rapakosta, eikä hän sentähden heti päässyt seuraamaan, ja kuinka hän siinä lieneekin kouriessaan sammaleissa löytänyt kuninkaan kintaan. Siinä ei ollut aikaa arvella, mikä on omaa ja mikä toisen. Kuningas oli saanut isoisäni kintaan ja sillä hyvä: isoisäni otti kuninkaan kintaan ja ratsasti herransa jälkeen kuumimpaan kuulasateeseen. Tuossa tuokiossa sai Rutger Croneld musketin kuulan rintaansa ja keihäänpiston läpi ruumiinsa, mutta se ei vielä riittänyt hänelle, hän lyödä läimäytteli vielä ympärilleen kuin pakana, kunnes sai pikku tykinkuulan otsaansa, ja siinä oli vihdoinkin kylliksi. Seuraavana päivänä löytyi hän sieltä kuin kelpo mies konsanaankin lepäämässä monen muun vieressä verisessä lumessa; hänet tunnettiin vaatteista, sillä päästä ei enää ollut paljon tietoa — ja sitten isäni sai hänen vaatteensa, sillä hän oli silloin semmoinen poikanulikka kuin sinä ja palveli halpana vapaaehtoisena rakuunajoukossa. Kukaan ei tullut ajatelleeksi kintaita ennenkuin kahdeksantoista vuoden kuluttua, kun isäni eräänä päivänä löysi Rutger-vainajan rautakäsineet jostakin romuläjästä ja keksi oikean käden kintaan ranteesta sisäpuolelta kuninkaallisen nimimerkin kuninkaallisine kruunuineen. Hän oli siihen aikaan kapteenina helsinkiläisjoukossa, isävainajani, ja hänet lähetettiin Kristiinanhaminaan retkelle Norjaa vastaan. Silloin pälkähti hänen päähänsä ottaa kinnas mukaansa, hän tahtoi antaa sen takaisin oikealle omistajalle. Tässä on teidän majesteettinne omaisuutta, sanoi hän, ja miten minä olen sen saanut, sitä en, piru vieköön, voi käsittää. Siihen kuningas naurahti — hän oli siihen aikaan hyvällä tuulella, ja muisti hänellä oli kuin vuoden vanhalla hevosella — ja sanoi isälleni: sen vaihdoin minä Rutger Croneldin kintaaseen, kun hän Narvan luona kiskoi minua hiuksista. Hänelle en saanut sitä palkituksi, sanoi kuningas, mutta pidä kinnas panttina; kunhan tulee paremmat ajat, niin palkitsen minä sen hänen pojalleen. — Kaikkia vielä, sanoi Jokinen, kun sai ämmän sudenkuopasta. Kuningas kaatui senjälkeen, ja isävainajani sai, kapteeninarvostaan, haavoistaan ja viidenkymmenen plootun palkasta huolimatta, nähdä nälkää koko ikänsä. Mutta vähät siitä, eläköön kuningas! Mitä teet, sen edestäsi löydät, sanoo sananlasku; minä olen saanut kultarasian, ja sinä voit aikaa myöten saada kunniamerkin, jos pysyt lujana.
— Onko isällä kinnas tallella? kysyi Lennart, joka jo siitä lähtien, kun alkoi muistaa, oli kymmeniä kertoja kuullut saman jutun ja aina yhtä innokkaasti ihastunut ajatellessaan Narvaa ja sankarikuningasta.
— Elleivät rotat ole sitä syöneet, mitä ne toivoakseni eivät ole uskaltaneet tehdä, pitäisi sen vielä olla vaatekammion kaapissa isoisäni luotien lävistämän hatun ja vanhojen pistoolikoteloiden vieressä, vastasi majuri.
Nuorukainen oli hetkisen vaiti ja mietiskeli itsekseen. Sitten hän sanoi.
— Nyt minun täytyy lähteä Savonlinnaan.
— Joko nyt? Etkä vielä ole ehtinyt kertoa mitään veljestäsi Detlofista, etkä siitä, mitä olet oppinut Viaporissa. Tunnetko vasemman ja oikean harjoituksissa, nulikka?
— Senhän isä itse jo opetti minulle, kun opin kävelemään.
— Entä säännöt ja sota-asetukset, olivatkohan ne herran makuun?Montako kepinlyöntiä saat antaa miehelle rintaman ulkopuolella?
— Niin monta kuin hän ansaitsee, ja korvapuustin kaupanpäälliseksi, jos hän on röyhkeä.
— Äläpäs, herraseni. Semmoisissa tapauksissa ei lyödä, vaan määrätään ammuttavaksi. Viisasteletko mies? Marssi sotaoikeuden eteen … kahdeksan miestä rivistä … tähtää … laukaise. Se on tuuri. Sen voit pitää muistissa toistaiseksi.
— Isä, te olette ehkä huomannut, että tässä maassa viisastellaan paljon nykyjään.
— Mitä tarkoitat? Eivätkö käskyt olet selvät? Mutiseeko joku?
— Sangen moni, valitettavasti. Mitä tekisitte te, isäni, jos — minä oletan vain, että niin sattuisi — keksisitte jonkun … esimerkiksi jonkun naapureistanne panettelevan kuningasta, vastustelevan hänen käskyjään tai vielä juonittelevankin vihollisen kanssa?
— Mitä tekisin? Sepä on kysymys se, sanoi lukkari, kun pappi kysyi, osaako hän ottaa naukun. Minä hirtättäisin miehen kaivonvipuun, ellei parempaa hirsipuuta sattuisi olemaan käsillä.
— Mutta jos se olisi … esimerkiksi nainen?
— Niin ruoskittaisin hänet kirkonmäellä ja lähettäisin hänet raudoissaHämeenlinnaan.
Nuorukainen huokasi.
— Isä … on tapauksia, joissa täytyy kohdella varovaisesti syyllisiäkin. Täytyy joskus antaa heille aikaa kääntyä takaisin erheistänsä.
— Mitä hullutuksia nyt latelet? Tahdotko opettaa vanhaa isääsi koukkuilemaan virassa? Eikö kuningas käskenyt minua vartioimaan rajaa? Häpeä! Minä lupaan, että majesteetti ei ole saava moittimisen syytä.
— Onko isä muuten tyytyväinen? kysyi Lennart huomattuaan suruksensa, ettei hän isän itsepäiseen luonteeseen voinut mitään vaikuttaa ja että kaikki viittaukset saattoivat vain kiiruhtaa eikä mitenkään estää vanhuksen pään päällä uhkaavaa rajuilmaa.
— No, meneehän tuo vähän kerrassaan, vastasi majuri leppeästi. Sulatusuuni on tosin joutunut vähän rappiolle, ja siihen oli syynä se Harkke rakkari, joka karkasi syksyllä; häntä minä mielelläni pehmittelisin neljänneksen tuntia harkkovasaran alla. Muuten näkyy tulevan hyvä heinävuosi; huhtakylvöt ovat vähän huononpuoleisia, mutta länsi-intialainen tupakkani rehoittaa niin, että sen vertaista tuskin on Baltimoressakaan.
— Eikö isä ole hyvin usein yksinään, kun äitipuoleni on poissa tavallisilla huvimatkoillaan?
— Sattuuhan niin, ymmärrettävästi. Minä neuvon sinulle yhden asian, poikaseni. Kun vaimoväki kerran saa jotakin päähänsä, tekee mies viisaimmin, kun ei ole sitä huomaavinaankaan. Sillä lailla elävät sovussa vaikka koira ja kissakin! Äitipuolesi ja minä emme kinastele koskaan. Hänellä on omat oikkunsa, mutta sukkela ja ymmärtäväinen hän on kuin juutas. Varo vain, ettet mene liian lähelle neulan kärkeä!
— Jospa vain olisin varma siitä, että hän oikein rakastaa isää. Mutta onhan hänellä varmaankin nyt sota-aikana samat mielipiteet kuin isälläkin?
— Kuinkas muuten? Kenen saakelin luulisit uskaltavan viisastella minun kanssani kuninkaasta ja valtakunnasta? Olen varma siitä, että hän sukkelan päänsä avulla on minulle vielä suureksikin avuksi rajaa vartioidessamme. Mutta kun kerran on puhe lurjuksista ja pettureista: kun menet Otavan ohi, poikkea Sivertin luo ja sano hänelle, että hän saa odottaa velkaani lokakuuhun asti, jolloin saan rahoja viljastani. Minua itseäni suututtaisi liiaksi sen jesuiitan luona käyminen … hän on lurjus, aina alla tuulen, ja semmoista väkeä en minä voi kärsiä likitienoillanikaan…
— Minä poikkean Otavaan, jos isä kerran tahtoo. Eikö isällä ole mitään muuta käskettävää?
— On, että syöt päivällistä kanssani, ennenkuin lähdet. Meillä on maukkaita lihapalleroita. Vaimoni tietää mieliruokani. Hän suo minun usein sukia suutani, kuten näet.
Vuoden 1743:n raja, joka kävi Rautasaaren länsipuolitse ja antoi majuri Croneldin kiistämättä nauttia ruotsalaista kansalaisoikeuttaan, ei ollut suonut Otavan omistajalle, kamarineuvos Sivertille, yhtä varmaa asemaa. Turussa piirustettu lyijykynäviiva meni niin suoraan hänen talonsa ja tilustensa halki, että kun talli ja navettarakennukset kartan mukaan kuuluivat Ruotsiin, näytti sama paperi vaunuvajan ja heinäladon olevan Venäjän puolella. Lehmät lypsettiin Ruotsin alueella, mutta kerma kuorittiin Venäjän puolella; toisella ojan reunalla kukki ruotsalaisia ketoneilikoita, toisella reunalla kukoisti venäläisiä ruiskaunokkeja. Kun metsästäjän pyssy pamahti Venäjän puolella, putosi pyy siipirikkona Ruotsin puolelle, ja kun seudun nuoret leikkivät nurmikolla, tapahtui, että venäläistä suuteloa seurasi oitis ruotsalainen korvapuusti.
Kamarineuvos Sivert oli ennen ollut venäläinen virkamies Viipurissa, mutta oli sitten mielistynyt tuohon "kiistanalaiseen alueeseen", ottanut Otavan velasta eräältä rappiolle joutuneelta maalaisherralta ja muuttanut sinne molempine tyttärineen. Vaikka häntä siitä syystä pidettiinkin Ruotsin alamaisena ja hän oli tehnyt valankin, oli hän kuitenkin niin viisas toimimies, että hän katsoi hyväksi aina asianhaarain mukaan lukeutua milloin toiseen milloin toiseen kansakuntaan. Kaikki tiesivät, miten julkeata viinan, tupakan ja siirtomaatavaroiden salakauppaa käytiin rajaseuduilla; mutta tavallisesti sattui niin kummallisesti, että kun ruotsalainen rajaviskaali tapasi epäilyttäviä kuormia Otavan tienoilla, huomattiin tavarain olevan venäläisiä ja muutaman kyynärän päässä rajasta, samoin kuin ne yhtä kieltämättä olivat ruotsalaisia ja Ruotsin alueella, jos tullimies oli venäläinen. Rajaseuduilla täytyy vielä usein vaihtaa rahaakin toisen maan rahaan, ja Otavassa oli aina sitä lajia, mitä haluttiin, vain se oli vikana, että Ruotsin vaihtoarvo oli aina kovin huono, kun ruplia tarvittiin ja ruplain arvo taas ihmeellisesti alentunut, kun oli riksien tarve.
Kun lisäksi vielä Otavan varakas ja avulias herra toimitti yhtä mielellään runsaita muonavaroja venäläiselle linnaväelle kuin ruotsalaiselle rajan lähistöllä olevalle sotajoukollekin, tuli hänestä hyvin pian upporikas pohatta, joka saattoi nauraa itse panettelullekin ja saavutti vuosi vuodelta yhä enemmän sekä omaisuutta että arvoa seudullansa. Niin älykkään keinottelijaneron hedelmät eivät voineet olla kypsymättä. Ei aikaakaan niin olivat useimmat tuon köyhän seudun maatiloista ja monista perintötiloista joutuneet Otavan kamarineuvokselle kiinnityksinä velasta, tapahtuipa se sitten ehdoin tahdoin tai liikeasioiden tähden. Ja koska hän yleensä oli myöntyväinen ja taipuisa herra, hätyytti hän harvoin velallisiaan kohtuuttoman ankarasti; mitä lempeimmin ja ystävällisimmin hän pyysi, että he tulisivat keskustelemaan hänen kanssaan heidän yhteisistä asioistaan ja kuulemaan hänen ajatustaan maan yleistä hyvää tarkoittavista kysymyksistä.
Kun siis sota alkoi, oli kamarineuvos Sivert varma siitä, että useimmat seudun asukkaat noudattaisivat hänen viisaita neuvojaan, eikä kukaan ihmetellyt, että niin rauhaa rakastava mies kehoitti savolaisia olemaan kokonaan ottamatta osaa sotaan ja etenkin kaikkeen sellaiseen, mistä voisi koitua paikkakunnalle ikävyyksiä venäläisten viranomaisten puolelta. Hän selitti heille, miten jumalatonta olisi ruveta vihollisuuksiin paraita ystäviään ja naapureitaan vastaan, kun taas sovussa elämisestä on mitä suurin hyöty; hän selitteli, miten heidän hevosensa vaivaantuisivat ruotsalaisten kuormain kuljetuksesta, miten heidän nuoret miehensä voisivat saada luodin otsaansa, jos he menisivät sotaan, ja miten kaikille lopultakin olisi parasta, että koko maa olisi voimakkaamman vallassa. Ja kun noista puheista tuli jotakin ruotsalaisen päällikkökunnan korviin, osasi kamarineuvos niin taitavasti kuvailla, mitä kaikkea hän oli saanut kärsiä sodasta, ja oivallisilla aamiaisillansa hän jutteli paroni Hastfehrin upseereille niin liikuttavan innokkaasti isänmaan menestyksestä, että vieraat aivan unohtivat kysyä,mitäOtavan puolta hän oikeastaan tarkoitti noilla isänmaallisilla toivotuksillaan.
Olipa kuitenkin eräs velallinen, jota ei haluttanut hakea neuvoa Otavasta, nimittäin vanha, itsepäinen Rautasaaren herra. Häntä eivät kamarineuvoksen kaunopuheisuus eikä valtioviisas taito saaneet uskomaan kahden isänmaan palvelemista mahdolliseksi. Ja kun epäonnistuneen ruukin rakennuskustannukset suurimmaksi osaksi olivat lähteneet kamarineuvoksen laatikosta, mutta eivät vielä olleet ottaneet palatakseen sinne takaisin, oli saarnamies mitä kohteliaimmalla tavalla ilmoittanut muutamien velkakirjojen joutuvan elokuussa lunastettaviksi ja hänen suurien, sodan tuottamain vahinkojensa valitettavasti pakottavan häntä perimään saatavansa.
Mielessä nuo asiat sekä epäselvä aavistus siitä, että isän ja kenties hänenkin kohtalonsa riippuvat hänen neuvokkuudestaan, lähestyi Lennart Croneld Otavan veräjää, kun hän huomasi nuoren tytön, valkea kesähilkka päässä, tulevan läheiseltä niityltä. Impi oli kamarineuvoksen nuorempi tytär, sievä, sinisilmä Betta Sivert.
Hän ei näyttänyt tuntevan nuorta ratsastajaa ja kiiruhti astuntaansa.
— No, pysähdyhän toki, Betta! huusi hän. Etkö enää tunne minua?
Tyttö seisahtui, varjosti kädellä silmiään, koska aurinko kimalteli puiden välitse, tuli sitten muutamilla keveillä hyppäyksillä ratsastajan viereen ja ojensi hänelle luottavasti pienen kätösensä ruskeine, silkkisine puolisormikkaineen.
— Miten sinä olet tullut suureksi! Ja miten koreaksi! huudahti hän lapsellisesti ihmetellen ja silmäillen mielihyvällä nuorta jääkäriä kiireestä kantapäähän.
— Ja miten sinä olet tullut pitkäksi! Ja miten sinä olet kaunistunut sen jälkeen, kun viimeksi soutelimme Puruvedellä! vastasi Lennart yhtä avomielisesti ja laskeutui maahan hevosen selästä. — Muistatko, sanoin aina, että sinusta tulee Otavan kaunein tähti.
Vastauksessa oli kenties jotakin, joka muistutti nuorelle tytölle, etteivät he olleet enää aivan samanlaisia lapsia kuin ennen ollessaan yksissä iloissa ja vaaroissa järven sinilaineilla, sillä hän veti kätensä pois nuorukaisen kädestä ja kysyi vähän hämillään, mihin toinen oli matkalla.
— Ja sitäkö kysyy Betta Otavan veräjällä? Minä aion ensin katsoa, oletko unohtanut minut, ja sitten on minun puhuttava muutama sana isällesi.
— Ei, Jumalan tähden, ei nyt! Sinä olet jo nytkin liian lähellä; minä rukoilen sinua, ratsasta pois täältä, muuten saattavat nähdä ikkunoista sinut.
— Ja miksi pelkäisin, vaikka minut nähtäisiinkin?
— Vihreitä on täällä.
— Mutta eilenhän oli harmaita.
— Ja minä sanon sinulle, että tänään on täällä vihreitä. Huomenna on kenties taas harmaita tai sinisiä.[10] Eihän meillä milloinkaan tiedä, ken on vihollinen, ken ystävä. Isä on kaikkien ystävä ja kestitsee heitä kaikkia.
— Miten on mahdollista, että vihollisjoukko on voinut tunkeutua meidän vartijaimme välitse? Hastfehr ja Ramsay ovat sitäpaitsi miehittäneet kaikki venäläisestä Suomesta tulevat tiet.
— Ja miksi sanot tuota suurta sinistä tietä tuolla, missä vain lohet vartioivat ja hauet ovat vahteina? Vihreät tulivat tänne puolenpäivän jälkeen kahdella suurella veneellä Patasalosta. He olivat saaneet jonkin merkin ja olivat hyvin suuttuneita, en tiedä kehen, joka on ilmaissut jonkin salaisen tuuman. Kapteeni Ladov luuli täällä tapaavansa suomalaisia upseereita Savonlinnasta; minä kuulin hänen sanovan, että kaikki oli niin hyvin edeltäpäin mietitty ja että hän heitättäisi sen, joka on tehnyt tuuman tyhjäksi, käsistä ja jaloista sidottuna järveen, jos hän vain saisi hänet käsiinsä.
— Sano minulle, Betta, sinäkö eilisiltana ilmoitit rakuunoille nähneesi luutnantti Sharpin.
— Oletko siitä suutuksissasi minulle?
— En suinkaan, sinä olet tuottanut minulle sydänsurun, mutta tehnyt samalla myöskin suuren hyväntyön, josta en taida sinua kyllin kiittää. Sanopas, miksi ilmaisit luutnantin?
— Sentähden, että hän on ilkeä mies ja on usein ollut meillä, enkä minä voi sietää häntä. Minä pelkään hänen viimein viettelevän isäni johonkin pahaan, joka saattaa meidät turmioon.
— Tässä, missä nyt olemme, on hevoseni etujalat Ruotsin, takajalat Venäjän alueella. Sano, jos sinä nyt asetut tuolle keisarinnan maalle ja minä seison täällä kuninkaan maalla: tahdotko tulla tälle puolelle minun luokseni, vai vaaditko minua tulemaan sinne.
Tyttö punastui ja meni Lennartin puolelle. Vastaus oli selvä; se ei kaivannut sanoja.
— Kiitos, Betta, kiitos, sitä minä sinusta uskoinkin, sanoi nuorukainen, mieli lämpöisenä ja kevyenä. — Nyt saatan sanoa sinulle, että se, joka teki tänään Ladovin kokouksen tyhjäksi ja jonka hän tahtoisi upottaa järveen, olen minä.
— Sinä! Tiedätkö, melkein aavistinkin sen.
— Älä ole milläsikään, en minä vielä ole hänen käsissään, ja tuskinpa hän minua saaneekaan. Betta, lupaa minulle, että me molemmat olemme yhtä puolta. Isäsi on semmoisilla teillä, jotka voivat viedä hänet turmioon, ja minun isäni laita on jokseenkin yhtä huonosti. Tahdotko auttaa minua pelastamaan heidät molemmat, jos se on mahdollista?
— Tahdon, mielelläni, mielelläni, Lennart! Miten hyvä sinä olet! Ja miten sinä näytät ylväältä noin puhuessasi!
— Ja sitten autat samalla minua kuninkaani ja maani palvelemisessa.Tahdotko, sano?
—Sinunkuninkaasi, Lennart, on minunkin kuninkaani.Sinunmaasi on minunkin maani.
Hänen sanoissaan oli jotakin, mikä pelästytti häntä. Vaikka hän olikin vielä vain lapsi, kuiskasi kuitenkin jokin ääni hänen povessaan, että hän siinä oli valinnut koko elämänsä suunnan. Hän vaikeni aivan kesken ja koetti hymyillä, mutta entisen raikkaan naurun asemasta tulivatkin kyyneleet hänen ihaniin sinisilmiinsä.
Ei ollut Lennart Croneldillakaan enää mitään vastaukseksi.
Monella eri tavalla voi kaksi nuorta sydäntä ymmärtää toisiaan, mutta ei ole suinkaan vähimmin liikuttava se kaino rakkaus, jonka ensimmäinen liekki syttyy lapsellisen kiintymyksen ja isänmaan pyhän alttarin ääressä.
— Hyvä Jumala, minä ihan unohdan, että meidän vihollisemme saattavat milloin hyvänsä keksiä sinut ja sinä voit joutua kostonhimoisen Ladovin käsiin! huudahti tyttö, muistaen äkkiä, missä asemassa he olivat, ja lausuen sananmeidänerikoisella äänenpainolla. — Minä rukoilen sinua, Lennart, ratsasta hetkiseksi tuonne riihen taakse, niin menen minä kotiin kuulemaan, kuinka kauan viheriät viipyvät täällä, ja sitten tuon tai lähetän sinulle vastauksen.
Neuvo oli hyvä ja Lennart noudatti sitä heti. Onneksi oli veräjän ja asuinhuoneiden välillä pitkä raitakuja, ja se esti muita huomaamasta ratsastajaa paitsi erästä renkiä, joka oli pantu vahdiksi, mutta joka ei ollut millänsäkään, kun näki talon nuoren neidin puhuvan vieraalle.
Lennart oli odottanut noin tunnin ajan riihen luona, kun hän näki kahden Aflechtin rakuunan, jotka oli luultavasti lähetetty tekemään tavallisia tilauksia sotaväen tarpeeksi, lähestyvän taloa. Rohkea tuuma johtui Lennartin kekseliääseen mieleen. Hän viittasi rakuunat luokseen, ja kaikki kolme ratsastajaa pysyttelivät hiljaa raitojen kätkössä.
Koivujen varjot pitenivät pitenemistään läheisellä mäellä. Paimentyttö, jolla oli pukuna lyhyt, juovikas villahame ja ruskea liivi ja käsivarret puoleksi paljaina, tuli laulellen pitkin polkua. Sanat ja sävel olivat samat kuin ne, jotka vasta paljon myöhemmin kirjoitettiin muistiin, kun paimentytön ruskeat hiukset olivat jo aikaa sitten iästä lumivalkoiset ja hänen raikas, soinnukas äänensä vapisi kuin syksyn tuuli kuihtuneissa lehdissä, mutta Savon saloilla syntynyt laulu yhä vielä oli yhtä kevätnuori ja yhtä surumielisen viehättävä:
Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuollaKuninkaan kultaisen kartanon puolla,Voi minun lintuni, voi minun kultani.Kun et tule jo!
Linnut ne laulavat sorealla suulla,Soreampi kultani ääni on kuulla.Voi minun lintuni, voi minun kultani,Kun et tule jo!
Laulu kaikui kirkkaasti viileänä kesäiltana; ja vihreä, auringon valaisema kunnas heijasti leikitsevin kaiuin takaisin sanat ja säveleet kuin kalliosta kimmahtavat höyhenpallot, ja ne satoivat kuin kukkaset nuorukaisen sydämeen. Vihamielisten intohimojen, vihan ja kavaluuden keskellä kaikui siinä hänen korviinsa rauhanrukous luonnon omasta, vilpittömästä, rakastavasta rinnasta, ja silloin hän käsitti sen tarkoituksen. Silloin vasta selvisi hänelle täydelleen, miksi hän tahtoo elää ja taistella ja miksi hän saattaa, jos kohtalo niin määrää, ilomielin kuolla. Täällä, tässä ihanassa maassa, välkkyvän järven rannalla, täällä vihreiden koivujen varjossa ja vaipuvan auringon iltaloisteessa sykki hänelle nuori sydän, joka lähetti hänelle tervehdyksensä paimentytön laulussa. Isänmaa oli nyt saanut sielun, se oli saanut elävän muodon, se katsoi häneen tytön silmistä, ja hän tunsi sen piirteet Betta Sivertin valkoisen päähineen alta. Nuo kuvat, ylevä ihanne ja lämmin, kukoistava todellisuus sulivat yhdeksi, ja silloin oli kaikki niinkuin pitikin olla. Taistella, taistella aina kuoloon saakka rakastetun maan ja jalosydämisen tytön puolesta, sen lupauksen teki Lennart Croneld ensi nuoruuden puhtaassa ihastuksessa, ja se lupaus teki hänet onnelliseksi ja uljaaksi.
Seuraavana silmänräpäyksenä hänen käytännöllinen luonteensa sai taas voiton haaveksivista ajatuksista, ja hän astui muutaman askeleen paimentyttöä kohden, joka hänet nähtyään lakkasi laulamasta. Kun tyttö oli tarkoin katsonut, ettei kukaan näe heitä, antoi hän hänelle pienen, kokoonkäännetyn paperin ja meni sitten äänetönnä menojaan edelleen, salaa kuitenkin katsahtaen taaksensa kauniiseen, jääkäripukuiseen nuorukaiseen.
Paperissa oli vain sanat:
"V:ät lähtivät juuri veneillänsä rannasta. Saatat tulla, mutta ole varovainen, älä ilmaise itseäsi äläkä minua. Minua pidetään silmällä, mutta olen aina sinunB:si."
Lennart suuteli kirjettä, ensimmäistä, minkä kukaan tyttö oli lähettänyt hänelle, sitten hän repi paperin pieniksi palasiksi ja vieritti ison kiven niiden peitteeksi. Kaksi minuuttia sen jälkeen ajaa karauttivat nuo kolme ratsastajaa Otavan raitakujaan ja sitoivat hevosensa taloa lähinnä olevan, valkoiseksi maalatun veräjän pieleen. Rakuunat saivat käskyn pysyä toistaiseksi paljastetuin sapelein veräjän luona, jossa heitä salin ikkunoista katseltaessa voitiin pitää suuremman, puiden takana olevan sotavoiman etujoukkona.
Salissa oli Lennartia vastassa kamarineuvos Sivert, joka oli äsken palannut venelaiturilta, varmana siitä, että hänen vaaralliset ystävänsä olivat poissa näkyvistä lähimmän niemen takana. Hän oli hieno ja siisti, tuskin viidenkymmenen vuoden vanha herra, tekotukka oli tavattoman sileäksi suorittu ja hyvin puuteroitu, palmikko niskassa moitteeton, posket olivat maidonvalkeat, niin että ne olisivat sopineet nuorukaisellekin, huulilla väreili alinomainen hymy, selkä oli notkea kuin olisi se aina ollut ponnistimen varassa, ruskeassa takissa oli suuria ja kirkkaita hopeanappeja, silkkiliivit keltaiset, housut keltaiset, silkkisukat moitteettomat, pohkeet pyöreät, kengät soreat, venäläisestä kiiltonahasta, suurien hopeasolkien koristamat.
Tämä mahtava ja kuitenkin kohtelias herra katsahti vasten tahtoaan vielä kerran venelaituriin päin, kun hän tunsi jääkäripuvun, ja pyysi sitten uutta vierastaan astumaan työhuoneeseensa.
— Mitä minä näkeh? Minu oivallin noor ysteven Rauttasaarest, minu vanha rehellis ysteven poik! huudahti kamarineuvos murteellisella sekasotkulla ja pudisti ainakin kolme tai neljä kertaa nuorukaisen kättä. — Se noor här neyttä juur pulskeelt ulos kun prints uudes, gants uudes uniformus; minu ilahutta nähdä hentä tervenä. Toivon, pappa jaksa hyväh? Ja se oivallin mama möös hyväh? Se ilahutta minuh, se huvitta minuh niinkun vanhah ysteve. Me eläm juur hoonos ajois, minu noor här, sa olla tyyty tärveydel, se on se tärke täs mailmas.
— Isäni — sanoi Lennart — käski minun tervehtiä herra kamarineuvosta ja kysyä, eikö hän voisi saada aikaa velkansa suorittamiseksi lokakuuhun asti, jolloin hän toivoo saavansa jotakin kokoon viljasta. Tätä nykyä olisi se hänelle hankalaa, ja onhan kartano täytenä vakuutena.
— Ah mitäh, se pien rahtune kaks tuhat riksdaaleri se mar ei voi haitta minu rehellis vanha ysteve, jol ole niin suur peltot ja niittyt ja isoh rautavasar ja se kaunis kalaves niin oivallin lohhin ja siikin kans! Toivon pappa tahto teke minul se pien hyve työ näil köyhe ajoil, kun vaivasel maamies kun minäh on neljtoist peive monin ison kontributionin kans ja stuur sotaväk, joka kestitse joka stunti talos ja vaati yht ja toist. Vissist, vissist, minu noor här, tule palvel kuningas, tule palvel maatas, minäh sanon, se on ordentlist, niinku pite oli. Minäh palvel möös minu maa ja kuningas Gustaff — oh, yks merkillis jalo har! Mine on sanonu sotamees: minu ysteve, olen sanonu, tos on minu heinelatoh, tos on minu olki, tos on minu ruisjauh, min en nin tarkist luve muutama satoi leiviske — ja he rehellis rootslaset ja soomlaset ova tehny minul se kunnia, ette ova pitenet hyväks minu hyvä jauhot ja pitkä olkit ja minu kaunis heine. Nin mites tekke? Täyty palvele esivaltah, jos tuleki kerjeleseks lopus.
— Suokaa anteeksi — jatkoi Lennart, joka oli päättänyt pysyä tyynenä — ne kaksituhatta riksiä ovat hyvin vähäarvoiset herra kamarineuvokselle. Jos isäni sitä vastoin täytyisi myydä talonsa, ei hän nyt sodan aikana saisi sille ostajaa puolestakaan sen arvosta.
— Nin, siine se näkke, sen sodan, alinaikan se sota. Minu vanha rehellis ysteve tahtoi sotah. Mine on sano hänel: minu hyve major, olen sano hänel, me maameehet toivotam se rakas rauha, tehkemme meiden parast sota estemen! Ei, minu hyvä major Rauttasaarest tahto sota, nyt hänel on se sota, ja nyt saa hen itsens selvitte nin hyvä kun voi.
— Herra kamarineuvos aikoo siis todellakin ajaa vanhan rehellisen miehen talosta ja tilalta sentähden, että hän on seurannut vakaumustansa ja omalla tavallaan tahtonut auttaa kuninkaan asiaa?
— Mine vakutan minu noor härre sen, se teke minul paha, kovi paha, mutta mine ei voin site autta. Mine ei taida menete minu piente saatavan, mine on itse ruineerattu; elken puhu siit enee.
— Niinkuin herra kamarineuvos suvaitsee, vastasi Lennart, tuskin enää saattaen hillitä itseään. — Onko herra kamarineuvoksella mitään käskettävää Savonlinnaan?
— Nichts, nichts, minu noor ysteven. Terveisi hyvil ystävil rootslasil. Mine toivo, he pia ottava se pien rakkari linna, ku heite haitta.
— Vienkö myös terveisiä kapteeni Ladovilta?
— Was? Kapteen Ladov?
— Niin, häneltä, joka tuskin tunti sitten lähti laiturista.
Kamarineuvos käänteli komeaa tekotukkaansa ja tuijotteli sameilla silmillään rohkeata kysyjää, ikäänkuin olisi tahtonut katsoa hänen lävitsensä.
— Mine ei tunne yks kapteen sil nimel, sanoi hän hyvin vakuuttavasti.
— Mutta minä tunnen hänet, jatkoi kersantti. Olkaa hyvä, kuunnelkaa minua hetkinen. Sopimuksen mukaan piti tänään puolen päivän aikaan olla kokous Patasalossa. Kapteeni Ladovin tuli johtaa puhetta Venäjän puolelta, ja Ruotsin puolelta odotettiin muutamia luotettavia henkilöitä. Aikooko herra kamarineuvos kenties käydä soutelemassa näin kauniilla ilmalla?
— Was! Dumme Geschichten![11]
Kun kamarineuvos Sivert joutui hämilleen, taukosi hän puhumasta tuota rumaa sekasotkua, jota hän oli oppinut Viipurissa ollessaan, ja puhui sensijaan aivan ymmärrettävää saksaa. Kieli oli hänessä jonkinlaisena ilmapuntarina, joka osoitti asiain painon elohopeaan hänen tekotukkansa alle.
— Kokous tuli ilmi, jatkoi Lennart yhä vakavammin, ja osanottajat olivat vähällä joutua suomalaisten joukkojen käsiin, mutta onneksi annettiin heille ajoissa merkki vaarasta, ja he hajosivat mikä minnekin. Kapteeni Ladov oli kyllin rohkea poiketakseen kahdella hyvin varustetulla veneellä Otavaan, toivoen täällä tapaavansa muutamia kokouksesta poissa olleita ruotsalaisia upseereja Savonlinnan piiritysväestä ja saadakseen teidän kanssanne, herra kamarineuvos, puhella jotakin tuosta yhteisestä tuumastanne, paroni Hastfehrin armeijan yllyttämisestä kapinaan ja hänen väkensä pakottamisesta vetäytymään pois Venäjän alueelta. Te olette vastannut hänelle, että vielä on kärsivällisesti odotettava pari viikkoa asiain kehkeämistä. Te olette luvannut hänelle, että silloin on kaikki oleva valmiina, ja te toivotte kohta näkevänne sen päivän, jolloin valtakunnan raja ei enää käy Otavan kartanon halki, vaan — kenties? — ehkä Tornion sivuitse. Sepä kuitenkin vahingoittaisi aimo lailla oivallista tupakan ja viinan kauppaa.
— Junger Mensch, Sie werden unvserschämt![12]
— Minä lopetan kohta. Teille tehdään väärin, herra kamarineuvos, kun sanotaan teidän palvelevan kahta herraa ja houkuttelevan muita tekemään samoin. Te palvelette todellisuudessa ainoastaan yhtä, minun ei tarvitse sanoa teille ketä, ja sen yhdenkin voisitte te pettää, jos joku toinen olisi kyllin rikas tarjoamaan teille suurempaa palkkaa. Jotta saavuttaisitte tarkoituksenne, olette te salavehkeissä Ladovin ja keskusteluissa Sharpin kanssa. Sitä paitsi odotatte te piakkoin ystäväänne asessori Pistolekorsia Viipurista. Te olette yhteydessä nuuskijoiden ja yllyttäjien kanssa seitsemällä haaralla, ja erikoisesti te olette palkannut erään, viekkaimman heistä kaikista — Tupakka-Matin — levittämään kehoituksia valtakunnan kavaltamiseen kaikkialle täällä rajalla. Tiedättekö, herra kamarineuvos, etten minä, vaikka olenkin köyhä ja vaikka minulla on vain yksi Jumala, yksi takki ja perintönä teidän hallussanne olevia velkakirjoja, etten minä sittenkään tahtoisi olla teidän sijassanne, jos tänään tai huomenna joku kersantti, esimerkiksi minä, muassani kuusi tai kahdeksan luotettavaa Savon jääkäriä, jotka eivät ymmärrä muuta kuin käskyjä, asettuisin tähän, missä nyt seison, teidän ovenne eteen ja sanoisin, kuten minä nyt sanon:kuninkaan nimessä vangitsen minä teidät!
Se, joka ei tuntenut Lennart Croneldia eikä hänen tavatonta uhkavarmuuttaan, olisi ehdottomasti heti ajatellut, että tuollainen poika, mitätön, pieni kersantti, joka tuskin oli astunut ensi askeleita virassaan, ei mitenkään olisi uskaltanut puhua näin maakunnan arvokkaimman miehen, Otavan mahtavan herran edessä, ellei hänellä olisi ollut taskussaan vangitsemiskäsky ja mukanaan kuusi tai kahdeksan miestä, jotka vain odottivat sovittua merkkiä syöksyäkseen sisään panemaan kiinni vankinsa. Kamarineuvos Sivert oli siitä niin varma, hän näki itsensä niin äkkiä paljastetuksi ja huomasi niin selvästi, mikä kaikki häntä uhkasi, jos hänen tuumansa tulisivat ennen aikojaan ilmi, että hän kerrassaan kadotti kaiken neuvokkuutensa ja katseli pakotietä. Hän lähestyi avonaista, matalalla olevaa ikkunaa, joka oli raitakujalle päin, ja huomasi ensimmäiseksi rakuunat, jotka paljastettuine sapeleineen vartioivat veräjän luona. Siinä oli jo liikaa pahalle omalletunnolle. Kamarineuvos turvautui rukouksiin tavalla, joka olisi suuresti huvittanut pikku kersanttia, ellei hän olisi tarvinnut koko mielenmalttiansa voidakseen olla itseään ilmaisematta ja päästämättä voittoa käsistään yhtä pian kuin hän sen oli saanutkin.
— Grosser Gott, Sie werden mich doch nicht unglücklich machen![13] huokasi onneton vehkeilijä.
— Minä noudatan käskyä, herra kamarineuvos; laittautukaa valmiiksi heti seuraamaan minua, tai minun on kutsuttava väkeni, vastasi kersantti tuimasti, ovea vartioiden.
Kamarineuvos ryhtyi taas puhumaan sekasotkuaan, ja se todisti hänen ponnistavan sukkelaa älyään pulasta päästäkseen.
— Jos peen summa dengi … mine meinan, jos noin mitättömä tuhannen riksdaaler, nin kuin vähäin todistus minu iankaikkisest kiitollisuudest, vois taivutta minu noor ysteve sydän laske minu pujahtaman pois…
— Se on mahdotonta. Minun tulee noudattaa käskyä.
— Mine sano tuhat riksdaaler … mine meina kakstuhat, huokasi luulottelija-vanki.
— Minun käskyni, herra kamarineuvos! Suvaitsetteko joutua?
— Nelje tuhat riksdaaler! Hyvä noor här, siin on kaik, Jumalitte, mite mine omista… Viis tuhat… Mine on menny mees… Kuus tuhat … kerjeläin ei on köyhämp… Kymmen tuhat… Das wird mein Tod!
— Hyi, herra kamarineuvos! Luuletteko todellakin voivanne lahjoa Savon jääkäriä kultavuorillakaan? Olisipa ollut toista, jos olisitte käyttäytynyt inhimillisemmin vanhaa isääni kohtaan.
— Hyve, rakas här Croneld … älkä panka pahaks minu sopimaton raljeri! Minekö haittais vanha rehellis Rauttasaare ysteve! Eikö mite — rakast kunno major! Mine on juur tarkastan ne joutava velkakirja, ne on juur minu pöydäl. Antakaa mine van paet, ja mine revi ne kaik kappaliks! huudahti vanki ottaen pöytälaatikosta esiin nuo onnettomat velkakirjat.
— Olkoon sitten menneeksi, perheenne tähden, herra kamarineuvos, joskaan ei teidän itsenne tähden. Minä otan velkakirjat, en repiäkseni niitä rikki enkä kieltääkseni velkaamme, vaan jotta isäni saa ne maksaa, milloin hänen paraiten sopii. Nyt on jo hämärä ja ikkunat ovat puutarhaan päin. Annan väkeni tarkastaa koko talon, ja sillä välin saatte aikaa paeta, mutta huomatkaa tarkoin, vain kahdella ehdolla.
— Sogleich, heti, här Croneld. Mite se pite olla?
— Ensiksikin antakaa minulle luettelo kaikista Ruotsin Suomessa olevista puoluelaisistanne.
— Ottaka he, ne konna meehet. Hirttäkä ne kaik tyyn. Täs on minu punai kirja. Yks pikku leht saan mine tok repäiste pois, eik nin? Ainoasten yks mitetön peen Familiengeschichte, perhejut.
— Ei kirjaintakaan saa ottaa pois.
— Mutta, minu hyve, noor här, muistake, että teiden armollin rouva mama on möös täs punai kirjas!… Ahaa, Sie haben sich verrechnet, mein Herr![14] Jos saateta minu hukka, nin kukistan mine rouva maman.
— Te petytte. Kun äitipuoleni näki kaiken tulleen ilmi, pakeni hän rajan yli tänään puolenpäivän aikaan.
Lyhyt voitonriemu hävisi taas kamarineuvoksen maidonvalkeilta poskilta. Tekotukka käännettiin toisin päin, ja huokauksin annettiin punainen muistikirja kersantti Croneldille, joka heti huomasi sen sisällyksen sangen tärkeäksi.
— Saaha mine veede muas minu rahha ja minu paperi? kysyi rikollinen, tuskaisen kiireesti mellastaen kaapissa ja rahakirstussaan.
— Kaikkien rahain ja vekselien suhteen saatte menetellä, miten vain tahdotte, mutta paperit täytyy minun tarkastaa, ennenkuin voin sallia, että viette pois mitään, mikä saattaisi olla tärkeää kruunulle. Pyydän teitä, kiiruhtakaa; väkeni käy maltittomaksi.
Kohtaus alkoi tulla naurettavaksi, ja ellei yllättävä hämärä olisi auttanut Lennartia salaamaan hymyään, olisi voitto vielä voinut mennä hukkaan niin viekkaan vastustajan kanssa oteltaessa. Mutta kamarineuvos Sivert oli sellaisen pelon vallassa, että se riisti häneltä kaiken maltin. Kersantti otti haltuunsa kaikki paperit, jotka olivat vähänkin tärkeitä, koko yksityisen kirjeenvaihdon, vieläpä velkakirjatkin, joilla Otavan valtias piti koko seutua ahtaalla, ja jotka Lennart päätti toistaiseksi jättää lähimpään lääninkansliaan. Kun tuo kaikki oli tehty, kysyi vanki surkealla äänellä, eikö hän saisi ottaa jäähyväisiä perheeltään.
— Mahdotonta, kuului vastaus. Väkeni saattaa tulla milloin hyvänsä, ja silloin on kaikki hukassa. Muuten voitte palata ensimmäisenä sateisena yönä määräämään perheenne ja omaisuutenne hoidosta. Mutta vielä on jäljellä toinen ehto.
— Noch eins! Mein Gott![15]
— Toisesta ei teille ole mitään vaivaa. Sillä siitä, miten vaikenette äitipuoleni asioista, riippuu mihin toimenpiteihin ryhdytään Otavan suhteen, jonka te jätätte pantiksi, ja muuten koko minunkin toimintatapani.
— Mine on vait, ninkun se mykke kala. Ja nythen mine saa pakene?
Lennart aukaisi puutarhanpuoleisen ikkunan, sillä sinne eivät rakuunat nähneet, ja oli tarkastavinaan, oliko tie auki. Hän ei voinut kieltää itseltään huvia katsella, miten tuo vanha papereista ja rahoista täyteläinen kettu hupsun tavoin luikki ulos omasta ikkunastaan.
— Tie on vaaraton, mutta rientäkää kaikin mokomin! kuiskasi hän.
Vielä syvä huokaus, ja kamarineuvos Sivert oli hengästyneenä jo hiipinyt puutarhaan ikkunasta, joka oli vain kuusi korttelia maasta.
Lennart näki hänen häviävän puiden varjoon ja rohkeni vasta silloin remahtaa iloiseen nauruun.
— Juokse — sanoi hän itsekseen — juokse tiehesi, vanha konna, joka olet pettänyt koko maailmaa ja nyt joudut noin pahoin huonon omantuntosi pauloihin! Riennä kaikin mokomin, ettei väkeni saa kiinni sinua. Kunniani kautta, Lennart Croneld, sinä olet ansainnut saada jonakin päivänä kantaa sotamarskin sauvaa, sillä sinä komennat kaksimiehistä armeijaa ja ajat vihollisen pakoon pelkällä ruudilla… Mutta jo on aika ilmoittaa Betalle, miten asiat nyt ovat, ja sitten pujahtaa itse tiehensä, vaikkei ikkunasta.
Hän raotti varovasti lähintä ovea eikä pettynytkään. Nuori tyttö oli kuunnellut, mutta tajuamatta asian oikeaa laitaa, ja lensi nyt levottomana häntä vastaan.
— Ole huoletta, sanoi Lennart, isäsi palaa muutaman päivän kuluttua tai heti, kun hän saa tietää kaiken olleen vain pahaa ilveilyä.
Ja sitten hän kertoi lyhyesti sotajuonensa.
— Mutta ethän tahdo syöstä häntä ja meitä kaikkia onnettomuuteen? kuiskasi Betta rukoilevalla äänellä.
— Toivon voivani välttää sen, vastasi nuorukainen luottavasti. Tiedäthän muuten, että minunkin omaiseni ovat sekaantuneet näihin salaliittoihin. Mutta jos isänmaan pelastus riippuisi kaiken ilmaisemisesta, silloin, Betta… Oletko valmis antamaan alttiiksi kaikki, mitä sinulla on rakkainta maan päällä, kuten minä olen valmis uhraamaan onneni, elämäni … yksin sinutkin!
Nuori tyttö kietoi itkien kätensä hänen kaulaansa.
— Yksin sinutkin! kuiskasi hän.
— Rohkeutta, Betta, rohkeutta! Kaikki kääntyy vielä hyväksi. Jumala ei vaadi meiltä liian suuria uhreja. Ja jos eroammekin, niin tapahtuu se vain joksikin ajaksi. Eikö niin, me näemme toisemme … jos minä pääsen hengissä ensimmäiseltä sotaretkeltäni.
— Sinun pitää elää, Lennart … minun tähteni. Ja jos kaadut, näemme me toisemme sittenkin… Hyvästi!
— Hyvästi!
Keskellä tärkeää Kyrössalmea, pohjoisten ja eteläisten Saimaan vesien yhdistäjää, kohosi jo vuodesta 1475 saakka pienoinen Olavinlinna, jota viime aikoina on nimitetty Uudeksi linnaksi ja kansan kielellä Savonlinnaksi. Perustamisestaan se saa kiittää urhoollista, mutta julmaa ritari Erik Akselinpoikaa, Totten kuuluisan suvun jäsentä, samaa, joka varusti Viipurin kaupungin muureilla. Hän ei ollut mikään ujo herra, tuo Erik Akselinpoika: hän oli mielestään yhtä hyvä kuin kuka muu tahansa ja julisti omalla uhallaan sodan Venäjän tsaaria vastaan. On huomattava, että tsaari, joka ei ollut huonompi mies kuin Venäjän vapauttaja, Ivan III Vasilinpoika, taisteli juuri silloin elämästä ja kuolemasta mongolien keltajoukkoa vastaan ja ehkä arveli, ettei ole suurta lukua, saako yhden hyttysen pureman lisäksi vai ei; mutta Erik Akselinpoika ajatteli toisin. Todistaakseen, että niin oli laita, hän lähti vuonna 1479 pieni, mutta hurja joukko mukanaan Olavinlinnasta Venäjän alueelle ja pureskeli niin tuntuvasti ympärilleen, että hävitti kahden-, kolmenkymmenen penikulman alalta koko maan autioksi, tuhosi ja tappoi, mitä tapasi, miehet, vaimot ja karjaa monin tuhansin.
Se vieraissakäynti oli, kuten helposti saattaa käsittää, molemmin puolin yhtäläisen kohteliaisuuden vuorottelua, ja sitä seurasi kohta Venäjän vastavierailu. Tuskin oli tsaari etelässä saanut aikaa hengähtää, ennenkuin hän jo päätti kokonaan musertaa hyttysenpesän pohjoisessa, ja sen hän teki vuorostaan niin perinpohjin, että puoli Suomea savusi tuhkana ja tuhka sammutettiin verivirtoihin. Tuossa kauheassa hävityksessä oli vuonna 1495 maan itäosassa vain kaksi linnaa uhkaavina ja voittamattomina kuin kotkan pesät lumimyrskyssä, nimittäin etelässä "pamauksesta" kuuluisa Viipuri ja pohjoisessa Olavinlinna, t.s. Savonlinna. Aina siitä asti oli Savonlinna itäisen naapurin silmätikkuna, mutta pysyi uljaana monissa tukalissa vaiheissa ja monen suomalaisen, ruotsalaisen ja tanskalaisen herran vallitessa, kunnes venäläiset valloittivat tuon pienen linnan juhannuspäivänä vuonna 1714. Rauhanteossa vuonna 1721 annettiin Savonlinna takaisin, mutta moskovalainen anasti sen taas 1742 ja rauhanteossa hän sai pitääkin sen mainittuine särmäkartionmuotoisine raja-alueineen. Kolmine pyöreine torneineen ja järkähtämättömine harmaakivimuureineen, joita läpikuultavan kirkkaat vedet joka puolelta kuvastavat, se on nykyjään sievä, entis-aikain sotataitoa esittäväksi näytteeksi soveltuva ja kaunein, paraiten säilynyt linna, mitä Suomessa on jäljellä sen veriseltä keskiajalta. Linnoitusarvostansa sen on kuitenkin vähitellen yhä enemmän täytynyt luopua, ja vuonna 1849 vapautettiin sen viimeinenkin vartioväki, parikymmentä miestä, vaivalloisesta puolustautumisesta rottia vastaan, jotka tahtoivat anastaa Erik Akselinpojan muinaisen taistelupesän.
Mutta koska Savonlinna oli syvien luonnollisten vallihautojen ympäröimä ja vartioi tärkeätä kulkuväylää, pidettiin sitä vielä 18:nnella vuosisadallakin Savon avaimena. Sen olisi tosin vihollinen salmen itäpuolella olevilta mäiltä voinut ampua maan tasalle kuin lumilinnan, jos se olisi ottanut äärettömällä vaivalla kuljettaakseen sinne järeitä tykkejä. Mutta koska sitä ei suinkaan tarvinnut pelätä katsoen siihen, miten vaillinaisin varustuksin Ruotsi aloitti 1788:n vuoden sodan, seurasi vähäinen venäläinen vartioväki, kaksi jääkärikomppaniaa, jokseenkin rauhallisesti onnistumatonta äkkihyökkäystä, jolla prikaatin päällikkö, paroni Hastfehr toivoi voivansa linnan anastaa sodan alussa.
Silloinen Savon prikaati, noin 1600 miestä, oli heinäkuun 2. päivänä osittain vesitse, osittain maitse tullut Puumalasta ja Rantasalmelta sekä ilman erikoista vaivaa vallannut mitättömän ja varustamattoman Savonlinnan kaupungin, joka sijaitsee Malmisaarella, länsipuolella linnaa, mistä sen erottaa kolmen sadan kyynärän levyinen salmi. Muutamilla pienillä kenttätykeillä, niitä oli kymmenkunta ja joukossa ainoastaan yksi 16-naulainen, kysyttiin selvällä ruotsin kielellä, tahtoiko linna antautua, mutta vastaus tuli hieman karkeammasti venäjäksi, ettei mieli tee.
Hastfehr päätti silloin kääntää täytymyksen ansiokseen ja saartaa vihollisen, jota hän ei voinut piirittää, jakoi joukkonsa ja lähti itse loitommaksi itään päin estääkseen avuksi tulemisen, samalla kuin eversti Stedingk ja Brunow jäivät vain noin kuuden- tai kahdeksansadan miehen kanssa Savonlinnan muurien lähistölle. Etuvartijoita itäisillä saarilla ja niemillä, pieniä pattereita siellä täällä vihollisen "hauskuttamiseksi", vartijoita veneissä sieppaamassa viholliselle tulevia ruokavaroja, yöt ja päivät ne tarkkaavaisina tahtoivat täyttää virkansa, mutta korttia lyömässä ja linnustamassa ne, jotka eivät pitäneet lukua velvollisuuksistaan — muuten kielimistä ja kulkupuheita pääarmeijasta, laivastosta ja vihollisesta, poliittista viisastelua, lopulta alakuloisuutta, epävakaisuutta, tyytymättömyyttä ja epäluuloa päälliköiden kesken — sellainen oli lyhyesti tila Savonlinnan ulkopuolella siinä osastossa, joka ensin oli aloittanut sodan ja jonka ripeän eteenpäin tunkeutumisen avulla kuningas toivoi sekä Savonlinnan että Lappeenrannan, vieläpä ehkä lujan Viipurinkin kukistuvan.
Lyhyt kesäyö oli peittänyt hämyverhoonsa sekä ystävän että vihollisen, kun kersantti Croneld, kätkettyään varovasti Otavasta saadut paperinsa kiven alle metsään, ilmoittautui virantoimitukseen Pääskylahden kylässä neljännespenikulman päässä linnasta. Siellä oli sata tai puolentoistasataa miestä everstiluutnantti paroni Otto Ramsayn johdolla hoitamassa vartiointia järvien rantamilla Haapaveden pohjoispuolella; mutta koska kuului tykkien pauketta ja Lennartin komppania oli lähempänä vihollista, ratsasti hän edelleen ja lähestyi pitkän, kivisen, linnan vastassa olevan niemen kärkeä.
Jotakinhan piti tehdä tuon yksitoikkoisen saartamisen ajalla, josta Stedingk kirjoitti kuninkaalle, että kreikkalaiset eivät suinkaan olisi viipyneet kymmentä vuotta Troijan muurien edustalla, jos heillä olisi ollut puoleksikaan niin ikävä kuin hänellä Savonlinnassa. Silloin tällöin keskusteltiin tykkien laukauksilla, silloin tällöin tehtiin vaihteen vuoksi retki vihollisen sivuvarustuksia vastaan; mutta linnan päällikkö — "vanha turkkilainen", joksi häntä sanottiin, koska hän lienee ollut syntyisin tatarilainen — ei juuri suvainnut yöleponsa häiritsemistä, ja sentähden oli jotenkin tavatonta tänä yönä kuulla tykkien niin vilkkaasti paukkuvan. Jotakin erinomaista mahtoi olla tekeillä. Lennart hehkui halusta ensi kerran elämässään koetella ammattiaan ja vaaran viehätysvoimaa.
Hän nousi mäelle ja katseli sykkivin sydämin näytelmää, joka hänestä oli aivan uutta ja hurmaavaa. Alempana levisi kolmelle taholle hiljaisia, tummia vesiä, hänen edessään oli tuo vanha linna, jonka kolme tornia näytti kohoavan ja katoavan pilviin; kauempana näkyi suomalaisten vartiotulia ja sieltä täältä jokin yksinäinen valo puolittain poroksi ammutusta kaupungista; vasemmalla puolen oli metsätöyry, jonne päin viholliset tähtäsivät tykkejänsä. Salama toisensa jälkeen leimahti linnan mustista muureista, valaisi öisen, pilvisen taivaan ja kuvastui salmeen, joten jokainen tulisäihke välähti kahtena. Keskellä laukausten pauketta, jonka kallioisten rantain kaiku toisteli satakertaisena, voi selvästi erottaa kuulain räjähtelyt vasten kiviä, joista ne voimattomina ponnahtelivat takaisin, ja puiden ryskeen, joita nuo öiset rautalinnut karsivat. Metsätöyryltä pamahti vain silloin tällöin jokin kivääri, joka laukaistiin enemmän kohteliaisuudesta kuin minkään tosi vaikutuksen vuoksi ja joka kuului tykkien jyrinässä suututetun lapsen voimattoman uhkauksen kaltaiselta.
Lennart luuli joskus myös erottavansa pimeästä haavoittuneen maamiehen hillittyä valitusta. Hän joudutti käyntiänsä, hyppi halkeamien ja kantojen yli ja näki viimein varjontapaisia haamuja, jotka kyyristyivät kivien taa.
— Wer da? Ken siellä? kuului äkkiä ääni hänen edestänsä ja kiväärin piippu ojennettiin tuskin neljän askeleen päässä hänen otsastaan.
— Hyvä ystävä, oli vastaus.
— Tunnussana?
— Savonlinna.
— Saat mennä!
Ne olivat Savon jääkäreitä, hänen omaa osastoaan, jolla siinä oli koko joukko yötyötä. He olivat saaneet käskyn käyttää pilvistä yötä hyväksensä ja rakentaa niin hiljaa kuin mahdollista patterin kahta kolminaulaistykkiä varten sille mäelle, joka oli tuskin puolenkolmattasataa kyynärää lähimmästä linnan osasta ja josta käsin siis toivottiin voitavan ampua muurin yli ja siten, ellei juuri musertaa, niin ainakin melkoisesti huolestuttaa vihollista. Yö ei kuitenkaan ollut tarpeeksi pimeä, ja kun venäläiset olivat olleet siksi varovaisia, että olivat raivanneet metsän pois läheltä rantaa, keksittiin rohkeat jääkärit, ennenkuin he olivat ehtineet rakentaa rintasuojusta kukkulalle. Linnassa pärrytettiin hätärumpua, "trevogaa", ja luotia alkoi rakeiden tavoin sinkoilla rannalle. Turhaan olivat jääkärit, joiden lisäksi oli tullut muutamia tykkimiehiä ja vallinluojia, koettaneet vierittää kiviä ja hiekkasäkkejä suojaksi itsellensä ja tykeillensä. Heidät ajettiin takaisin verissä päin ja he näkyivät vartoilevan käskyä peräytyä mäen suojassa odotteleviin veneisiin.
— Eikö ole yhtään lempoa, joka tuoda lennättäisi tänne muutamia hietapusseja? kiljui Otto von Fieandt, siihen aikaan vain tavallinen kapteeni, mutta yhtä vakaa ja juro, yhtä mielistynyt patukkaan, tupakkaan ja haukkumasanoihin kuin kaksikymmentä vuotta myöhemmin, jolloin Vänrikki Stool oppi hänet tuntemaan.