Neiti Triste-Rubania rauhoitti kuitenkin se, ettei vasta tullut vieras vähimmässäkään määrässä antanut houkutella itseään vastaamaan Ringa neidille toisin kuin hänen asemansa vaati. Hän hymyili Ringan leikkipuheille, hän vastasi pilalla hänen pilaansa, mutta aina niin hienotunteisesti ja varovasti, että se ihmetytti Triste-Rubania.
— Tuo mies — ajatteli hän itsekseen — lienee ollut hyvässä seurassa. Hän ei ole aivan niin täydellinen kuin kreivi, ja hänen pukunsa on liian yksinkertainen vetääkseen vertoja niin oivalliselle keikarille kuin kreivi on. Mutta ei voi kieltää, että hänellä on erikoinen käytöstapa, joka sopii hänelle. Tuskin voi häntä sanoa kauniiksi, eivätkä hänen ruskeat hiuksensa ole läheskään niin muhkeat kuin kreivin musta tukka. Mutta kaulustin oncomme il faut, nuhteeton, ja silmissä on omituinen syvä ilme.Enfin, lyhyesti, elleice monsieur là, tuo herra, olisi alhaista sukua, voisi häntä alussa pitää hienona miehenä; niin, tahtoisinpa sanoa, oikeana miehenä. Minä voisin ehkä taivuttaa itseni osoittamaan hänelle huomiota, se hivelisi hänen mieltään, ja … eihän voi tietää, vaikkapa lopuksi saattaisin suostua jäämään ainaiseksi tänne koleaan, köyhään pohjolaan…
Pienen, toisista riippuvaisen, mutta viisaan tytön hiljaisen harkinnan keskeyttivät nyt pieni hopeamalja, jonka tuli, silloin yleisen, mutta sittemmin hylätyn vanhan tavan mukaan olla aterian lopettajana, ja eversti Littow, joka kehoitti tyhjentämään lasin niiden vierasten kunniaksi, jotka hänellä oli ilo nähdä talossaan. Ensiksi hän tahtoi esittää arvoisan serkkunsa, hovineuvoksetar Winterloon maljan, hänen, joka sattumalta nyt edusti sekä läsnä että poissa olevaa…
Hovineuvoksetar parka kumarsi sievästi vanhaa päätään ja lausui kiitollisuutensa hyvin arvokkaasta kohteliaisuudesta, jota "herra kapteeni" suvaitsi osoittaa hänelle ja hänen pojallensa … kun samassa ovet ryskyen aukenivat ja sisään astui raskain askelin kadonnut ja kauan kaivattu kapteeni Eusebius Winterloo.
Kapteeni Winterloon palaaminen vaikutti hovineuvoksettareen, hänen äitiinsä, niin kummallisesti, että hän hetkeksi unohti kaikki kursailut ja syleili lumista poikaansa melkein niinkuin mikä äiti hyvänsä olisi tehnyt hänen sijassaan. Mutta pian hän sai uusien huolten aihetta siitä häikäilemättömästä eikä ollenkaan ylhäisestä tavasta, jolla kunnon kapteeni ja ikävöity poika katsoi hyväksi kertoa seikkailunsa.
— Niin, olipa hän aika talviharakka, tuo pikku armollinen Ringa serkkuni! huudahti kapteeni tyhjentäessään aimo lasin hopeamaljan lämmittävää sisällystä. — Meidän piti tavata saarella; se aie meni ihan helkkariin, hän kierteli kuin tullilaiva virolaisen viinajaalan ympäri, ja vihdoin painui tuulen mukana ja levitti kaikki purjeensa aivan myötäiseen! No niin, ei nyt hyödytä, rakas äiti, iskeä silmää. Maljanne, äiti! Minä arvelin alussa: menköön vain, kyllähän höllentää purjeensa. Mutta sitten tuli tuo kirottu pyry, ja minä tietysti luulin, että tyttölepakko marssisi vastatuuleen kuin ankka kuivalla maalla — vai niin, eikö se taaskaan ollut paikallaan? Ja silloin minä lähdin perästä kuin moitteeton seuraritari ainakin, jottei sievän pikku serkkuseni tarvitsisi ikävöidä minua, ja saatanpa vakuuttaa armolliselle herrasväelle, että vaikka minulla kymmenen vuotta sitten oli aika sukkelat jalat, niin ei se enää ollut mikään helppo tehtävä, kun painopiste on kallistunut niin paljon syrjään, ja tuota pikaa oli serkku Ringa tiessään. Mikä neuvoksi? Minä annoin mennä aimo vauhtia tuulen mukana ja ajattelin: tapaammehan toisemme Kurunmaan luona tuolla vastapäätä, ellemme ennen tapaa. Mutta tuuli peijakas lienee sillä välin kääntynyt pari kolme viivanväliä, sillä kun vihdoinkin sain maan näkösälle, oli edessäni Syrjänkosken harju, ja minä risteilin tuskin virstan päässä talosta. Tyttöä ei näkynyt, ja olinko minä kenen koira, etten melkein omalla veräjälläni ollessani olisi poikennut kotiin ottamaan ryyppyä ja voileipää? Kun se oli tehty, panetin voikon valjaisiin, mutta sillä pahuksella on patti jalassa, ja niinpä siten kesti jahnustaa ympäri järven. Sitten kohtasin nimismies Grönforsin Askolan mäessä, ja sillä aikaa kun otimme hänen taskumatistaan naukut lämmikkeeksi pakkasessa, sain minä kertoilla hänelle jos jotakin käsittämätöntä eräästä maankiertäjästä, jota hänen oli käsketty tiedustella, ja siten olin vähällä jäädä armollisen sedän herkullisilta päivällisiltä. Maljanne, Ringa serkku! Hitto vie, onpa kuin onkin hauska nähdä teidät terveenä! Mutta se teidän täytyy myöntää, pikku simasuu, että tuo kamelia on minun hyvin ansaittua omaisuuttani. Prrr, naurakaa tai itkekää, mutta minä kannan sitä ensi sunnuntaina napinreiässä teidän kunniaksenne serkku, sen vakuutan, ja toivon vain, että voisin kantaa teitä itseänne samalla lailla … toisin sanoen, napin ja liivin alla, aivan sydämelläni, sillä te olette, peeveli vieköön, oiva tyttö. Rohkeutta on teillä kuin krenatöörillä ja jalat kuin heinäkirpulla — no, no, se ei kuulu tähän; maljanne, appivaari!
Mahdotonta on kuvailla onnettoman hovineuvoksettaren tuskaa kapteenin pitkän puheen kestäessä, joka kyllä osoitti tavallista lähempääkin tuttavuutta Grönforsin taskumatin kanssa. Kun hän kauhukseen huomasi, että hänen silmäniskunsa ja rykimisensä vain pahensivat asiaa, koetti hän toista keinoa, ei ollut kuulevinaan koko juttua, alkoi puolustukseksi kaunopuheisesti selitellä everstille, miten tavattoman levottomaksi hänen poikansa oli tullut Ringa neidin retkestä ja miten hän nyt iloissaan puheli sellaisella tavalla, että saattoi syntyä omituisia epäilyjä, vaikka hän oli niin raitis, että kirnumaito ja kalja olivat hänen jokapäiväistä juomaansa, ja … ja… Siinä keskeytti hänet eversti hymysuin selittäen, että päivä oli ilonpäivä, jolloin kaikki puolustelut olivat aivan tarpeettomia, ja sen todisteeksi hän kilisteli kapteenin kanssa lasia, vakuuttaen olevansa hänelle kiitollinen siitä suuresta vaivasta, jota hän oli nähnyt Ringaa etsiessään.
Mutta kapteeni Winterloo oli sinä päivänä loistavalla tuulella, ja iloisuutta edisti vielä hopeamaljan hieno punssi; hän ei siis ollutkaan halukas luopumaan rakkaasta puheenaiheestaan. Kenties hän aavisti hämärästi, ettei hänellä ehkä toisella kertaa olisikaan rohkeutta, ja päätti sentähden käyttää hyväkseen tilaisuutta, joka jo oli luiskahtamaisillaan hänen käsistään. Lasi oikeassa kädessä, vasen käsi housuntaskussa hän kääntyi puheessaan milloin everstin, milloin Ringan puoleen, joka naurulta töin tuskin saattoi pysyä soveliaisuuden rajojen sisällä arveluttavassa asemassaan kahden sellaisen tuota alaa hallitsevan suurvallan välissä kuin hovineuvoksetar ja opettajatar olivat.
— Kas niin, armollinen setä — jatkoi kapteeni hyväntahtoisesti — nyt olemme kilistelleet sille asialle, ja mitä pahaa siinä olisi? Koreamman vävyn voisi armollinen setä saada, laihemman ehkä myöskin, vaikka taivaan Isä ja ruununvouti tietävät, ettei Syrjänkoski enää ole juuri lihavimpia. Mutta rehellisempää sielua on sedän vaikea löytää, vaikka minä itse sen sanon, ja armas äiti voi todistaa sen, jos hänellä on rohkeutta puhua suoraan, hän kun pitää mutkitteluista. Vai mitä arvelette, pikku serkku? No peeveli! pitää kai hänenkin saada sanoa ajatuksensa asiasta. Enkö minä ole kyllin kaunis hänelle, mitä sanotte? Hienomman ukon hän saattaisi saada — terveydeksenne! Mutta jos hän pitää sievästä reestä ja ajajasta, joka osaa ohjaksia hallita, ja hyvästä raudikosta, joka ravaa puoli peninkulmaa kymmenessä minuutissa ihan rikkomatta eikä ole mikään venäläinen viistotaltta tai muu kullattu puuhevonen, jotka, tonttu vie, nyt ovat muodissa, vaan oikea savolainen, jonka itse su'in joka aamu tallissa — niin, olkaa hyvä ja istukaa, sanon minä! Olkaa hyvä ja istukaa, sanon minä! Ja nyt tyhjennän tämän lasin kaikkien kauniiden tyttöjen kunniaksi — maljanne, serkku! — ja koska se malja oli erittäinkin aiottu eräälle neidille, niin … hitto vie, Ringa serkku, sinä voisit ihan hyvin sinutella minua, koska toivomme tulevamme lähemmin tuttaviksi, ja sitten sinä minun mielestäni voisit antaa minulle suuta…
Niin sanoen hoiperteli kapteeni, jonka silmät jo alkoivat käydä vähän sumuisiksi, pari askelta eteenpäin toteuttaakseen uhkauksensa, mutta Ringa pujahti vaivatta hänen käsistään, ja siitä seurasi, että iloinen kapteeni kavahti hovineuvoksetarta kaulaan ja suudella läjäytti häntä.
— Eusebius … mutta Eusebius, sinä häpäiset itsesi, poikani! Mene, mene! kuiskasi onneton äiti aivan suunniltaan häpeästä ja veti hänet puoleksi väkisin ovelle.
— En lähde, ennenkuin saan suuta pikku morsiameltani, vastasi kapteeni, pääkoppa yhä sekavampana, ja koetti tavallisella itsepäisyydellään päästä irti.
Everstin täytyi nyt ruveta välittäjäksi, ja hän ehdotti, että kaikki herrat kävisivät päivällislevolle päivän vaivojen jälkeen. Mutta koville otti, ennenkuin kapteeni myöntyi. Vasta sitten, kun hän huomasi, että Ringa neiti jo oli lähtenyt ruokasalista, antoi hän vastahakoisesti viedä itsensä pois, yhä kuitenkin nimittäen häntä pikku morsiamekseen, jonka kanssa hän täyttä neliä karauttaisi Syrjänkoskelle "kaikista Peilikentistä ja peilitaistelijoista huolimatta",[22] ja samassa hän katsahti uhkaavasti kreiviin, joka seisoi välinpitämättömän ja levollisen näköisenä ikkunapieleen nojaten.
Mutta tuskin oli eversti päässyt huoneesta uppiniskaisen vieraansa kanssa, kun jo kreivi tuli hänen perässään ja hiljaa pyysi saada puhella kahden kesken. Eversti suostui siihen vähän hämillään, ja kohta kuului Linnaisten salista vain palvelijain hälinää, kun he korjasivat astioita pöydästä.
Muutamien tuntien kuluttua kokoontuivat Linnaisten asukkaat ja vieraat taaskin teepöydän ääreen. Mieliala oli muuttunut, asema epäselvä. Kapteeni oli maatessaan menettänyt rohkeutensa; pää erittäin sileäksi suittuna, takki hyvin kiinni, hän istui siinä neuvottomana ja harvasanaisena; ei ollut enää kysymystäkään sinuttelemissuutelosta. Hovineuvoksetar koetti kiitettävällä tavalla pitää suvun arvoa yllä ja mainitsi sivumennen "äkillisestä huimauksesta", joka hänen Eusebiustaan vaivasi; hän oli perinyt sen isävainajaltaan. Eversti näytti olevan hämillään ja tavallista enemmän ajatuksissaan, kreivi sitä vastoin lateli loppumattomasti kohteliaisuuksiaan ja suuren maailman kaskuja, joita hän kertoi tavattoman taidokkaasti. Anna oli allapäin ja ääneti. Ringa, päivänpaisteena kuten ainakin, ilvehti lakkaamatta herra Lithaun kanssa, joka puolestaan oli tasainen ja vakava, milloin hymyili viehättävälle tytölle, milloin keskusteli neiti Triste-Rubanin kanssa.
Niin kului ilta. Kun seura viimein hajaantui, kysyi eversti leikillä, pelkääkö herra Lithau aaveita.
— Minulla ei vielä koskaan ole ollut kunniaa tutustua niihin — vastasi nuori mies samoin leikillisesti — mutta mielelläni tahtoisin tutustua.
— Toivonpa sitten vain, ettei teillä huomisaamuna olisi syytä katua tuttavuutta, jatkoi eversti. Teidän asianne on, nuori ystäväni, hankkia parempia mukavuuksia Linnaisten kartanoon, joka näyttää niin suurelta, että siihen luulisi mahtuvan kokonaisen pikkukaupungin, ja kuitenkin on sisältä järjestetty niin huonosti, ettemme nyt, kun meillä on kunnia nähdä muutamia vieraita luonamme, saata tarjota teille rauhallisempaa majaa kuin isoisäni aution työhuoneen, jota nimitämme Viheriäksi kamariksi. Minun täytyy ilmoittaa teille, että huone on taikauskoisen kansan kesken pahassa maineessa kaikenlaisista kummituksistaan ja tämä vuodenaika on sopivin niiden vierailuille.
— Mefisto rupeaa aina ulvomaan, kun se viedään sinne, ja joka kerta, kun vanha hovimestarimme Holming on juonut lasinkaan, kuulee hän aina raskaita askelia Viheriästä kamarista, puuttui puheeseen Ringa sormellaan varoittaen. — Serkku Waterloon ei pitäisi milloinkaan maata siinä huoneessa, lisäsi hän hiljemmin.
— Antaudun vaaraan sitä mieluummin — sanoi Lithau — kun minun velvollisuuteni on vähän häiritä tämän vanhan talon kotihaltioita. Kohtuullistahan on, että he saavat edeltäkäsin kostaa, jos tahtovat.
Neiti Triste-Ruban ehdotti arkkitehdille hovimestarin huonetta, joka oli lämmin ja mukava, mutta arkkitehti epäsi ehdotuksen.
— Mitä arvelisivat tonttuset niin pelkurimaisesta vastustajasta? lisäsi hän.
Asia oli siis päätetty, kaikki toivottivat toisilleen hyvää yötä. Mutta eversti jäi vielä hetkiseksi tyttäriensä luo.
— Lapseni — sanoi hän vakavasti — tämä päivä on ollut vaiherikas. Teille on tehty tarjous leikillä ja tarjous toden teolla. Sinä olet lapsi, Ringa; minä annan anteeksi, että hymyilet. Enkä myöskään vaadi sinulta vastausta, jonka tiedän jo edeltäkäsin ja hyväksyn, mutta minun täytyy huomauttaa sinulle, että kapteeni Winterloo on kunniallinen mies ja hyvästä, vaikkakin köyhästä suvusta. Vaikka hän tänään on näyttänyt heikon puolensa, on se vain harvinainen poikkeus, ja koska hänen luonteensa on muuten parhaita, mitä tunnen, toivon, että sinä ainakin kohtelet häntä sillä kunnioituksella, minkä kunnon mies ansaitsee.
Ringa oli vaiti.
— Annaseni, — jatkoi eversti, kreivi Spiegelberg on anonut sinua omakseen.
Anna alkoi vavista. Eversti huomasi sen.
— Tunnen liian vähän tuota nuorta herraa — virkkoi hän — voidakseni sanoa mitään hänen luonteestaan, mutta minä tutustuin hänen isäänsä Mitaussa. Suku on lukuisa ja nuorenlainen, mutta tilukset ja kreivin nimi joutuvat vanhimmalle pojalle, ja siis hänelle, joka nyt kosii sinua. Hän on esittänyt minulle hyvin ansiokkaita suunnitelmia talonpoikain tilan parantamiseksi hänen suurilla tiluksillaan Mitaun lähistöllä. Minä en pidä tätä tarjousta sopimattomana, jos sinä siihen suostut; mutta tiedäthän, tyttäreni, etten minä koskaan pakota sinua liittoon, jota sydämesi ei hyväksy. Mieti siis, lapseni, ja sano minulle vastauksesi varhain huomisaamuna.
— Minun vastaukseni on jo edeltäkäsin valmis, hyvä isä! Minusta ei koskaan tule kreivi Spiegelbergin puolisoa.
Everstin otsa synkistyi.
— Ja mistä niin nopea, niin perusteeton vastenmielisyys? kysyi hän.
Anna oli taaskin vaiti. Mutta Ringa heittäytyi isän kaulaan ja kuiskasi hiljaa:
— Sillä hän rakastaa toista.
Linnaisten kartanon päärakennus oli, kuten jo kuulimme everstin huomauttavan, tavattoman eriskummallinen laitos, jota tehdessään rakennusmestari näytti noudattaneen yksinomaan omia päähänpistojaan. Alkujaan lienee rakennusta aiottu keskikokoiseksi, kaksikerroksiseksi kivirakennukseksi, joka vieläkin oli keskuksena ja ytimenä ja jonka alakerrassa eversti asui ja yläkerrassa, jossa paitsi suunnattoman suurta salia oli vain kolme asuttavaa huonetta, molemmat Littowin neidit, neiti Triste-Ruban ja kamarineitsyt. Mutta perustaja ei ollut tyytynyt kivirakennukseen, vaan oli tehnyt lisäksi kaksi kylkirakennusta puusta, joista toinen, yksikerroksinen, oli palvelijain asuntona. Toinen, päinvastaisella puolella oleva, oli kummallinen kolmikerroksinen puurakennus, jonka ylin kerros tornin tavoin kohosi muuta kartanoa korkeammalle ja päättyi tasaiseen, rautakaitein ympäröityyn kattoon. Se oli jo hyvin rappeutunut ja ränsistynyt, joten ainoastaan alakerran kahdessa huoneessa asui everstin yhdeksänkymmenvuotias täti, Justina neiti, vanhoine uskollisine palvelijattarineen. Tuon kylkirakennuksen ylimmässä kerroksessa oli niin sanottu Viheriä kamari, asessori Jaakko von Littowin muinainen työhuone, joka sillä kertaa oli tarpeen mukaisesti lämmitetty.
Arkkitehti Lithau sai nuo tiedot mennessään huoneeseen Holmingin saattamana, vanhuksen, joka oli talossa tuommoinen "kaikki kaikessa", hovimestari, puutarhuri, tallimestari ja kaikenlainen mestari aina tarpeen ja vuodenaikojen mukaan, vieläpä koulumestarikin muutamia viikkoja ennen kylänlukusia. Nuoren miehen tottunut silmä oli jo hänen tullessaan taloon aamupäivällä pääpiirtein huomannut tuon rakennuksen kummallisen muodon, ja hän oli jo ajatuksissaan tehnyt suunnitelman, miten se perinpohjaisesti korjattaisiin uuteen asuun. Sitä enemmän huvitti häntä eriskummallisen ja epämukavasti sisustetun talon näkeminen sisältäkin päin.
Puurakennuksen yhdisti välittömästi kivirakennukseen kapea käytävä, joka vei yläkerran suuresta salista alakertaan. Sieltä oli mentävä neljän, viiden hyvin pienen huoneen läpi, kunnes kapeita, mutkikkaita portaita myöten saavuttiin kolmanteen kerrokseen, missä vihdoin kahden suurenlaisen huoneen läpi päästiin matkan perille, Viheriään kamariin.
Koko tuo vaeltaminen ummehtuneiden, autioiden, asumattomien huoneiden läpi ei suinkaan ollut mitään hauskaa. Mutta arkkitehti oli noita käytännöllisiä miehiä, jotka eivät suurestikaan pidä lukua mielikuvituksen haihatteluista, kun ajatukset ovat kiintyneet hetken tarpeisiin.
Hovimestari seisahtui ja tekeytyi arvokkaan näköiseksi kuin talon vanha, uskollinen palvelija ainakin, ja valaisi lyhdyllään Viheriän kamarin ovea.
— Nyt olemme perillä, sanoi hän. Suokaa anteeksi, että minä rohkenen kysyä, eikö olisi parasta lähteä samaa tietä takaisin.
— Minä en tahdo vaivata Holmingia, vastasi arkkitehti, käsittäen kysymyksen aivan väärin. — Minäpäs vain sytytän kynttilän, sitten tulen kyllä omin neuvoin toimeen, ja te saatte palata.
— Minä arvelen — jatkoi hovimestari — että koska herra on nuori ja ehkä monestikin maannut kestikievarissa, niin voisin uskaltaa tarjota oman sänkyni tuolta alhaalta. Minä olen leskimies ja saatan yhtä hyvin maata missä tahansa.
— Kiitoksia, kunnon mies; olen monenakin yönä maannut paljaan taivaan alla ja tulen siis kai toimeen täälläkin, vastasi arkkitehti ja avasi samassa oven.
Lämmintä, ummehtunutta ilmaa ja niin sanottua kylmää häkää lehahti häntä vastaan. — Tästä tulee kyllä hyvä, kun vain avaan pellit, lisäsi hän.
Hovimestari seurasi vastahakoisesti.
— Jos rohkenen sanoa, virkkoi hän, niin makaan ennemmin lumella taivasalla kuin asessori von Littowin kamarissa. Minä en voi ymmärtää, mitä armollinen eversti ajatteli… Mutta vanhoilla ja viisailla ei ole tähän aikaan mitään sanomista. Ja minä olen kuitenkin omin korvin kuullut ja omin silmin nähnyt… Kuuteen tai seitsemäänkymmeneen vuoteen ei ole muita maannut asessorin kamarissa kuin kaksi henkeä. Toinen oli majuri Winterloo vainaja, armollisen kapteenin isä, ja se tapahtui noin kaksikymmentä vuotta sitten. Häntä oli ehkä vähän liikaa kestitty, jos rohkenen sanoa, mutta hän ei ollut turhanarka, sen tietää ryssä ja lempo, ja hän pani eräänä iltana tuohon sänkyyn makaamaan, mutta kun hän heräsi, oli hän puistossa, viholaisia oli päänalaisena ja toinen jalka kalalammikossa. Minäpä juuri hänet siitä löysin aamulla varhain; hän nukkui kuin pölkky.
— No siitä minä kyllä varjelen itseni, huomautti arkkitehti hymyillen, sytytti kaksi kynttilää ja katseli matkasta väsyneen nuorukaisen mieltymyksellä hauskannäköistä vuodetta, joka oli tehty vanhanaikaiseen uutimilla reunustettuun sänkyyn seinän viereen vastapäätä ikkunoita.
— Hm, niin, semmoisiahan ne ovat ne nuoret tähän aikaan. Ei maksa vaivaa puhua heille mitään, mitä vanhat ihmiset ovat sekä nähneet että kuulleet.
— Ka, onhan tuossa puita, minä teen uudestaan tulen uuniin, jotta tulee raitista ilmaa, ja sillä aikaa saattaa Holming polttaa sikarin tässä kanssani ja pakista, mitä olette nähnyt, sanoi nuori mies, jota huvitti hovimestarin juhlallisuus ja salaperäinen kasvojenilme. Sikarit olivat vielä siihen aikaan harvinaista ylellisyyttä.
— Jos rohkenen, niin kiitän kaikkein nöyrimmästi, ja koska teidän armonne … toisin sanoen, koska herra näyttää ymmärtäväiseltä nuorukaiselta, jolle en voi toivottaa muuta kuin hyvää, niin rohkenen minä luvallanne kysyä säätyänne ja arvoanne…
— Arkkitehti … rakennusmestari.
— Kiitän nöyrimmästi, kyllähän ymmärrän, että olette jokin suurempi mies kuin Söderholm, joka rakensi kirkkoon uuden sakastin. Mutta kuuluu asiaan tietää, miten asia on. Ja jos armollinen prefehti sallii minun asetella puut uuniin, niin panen minä koivuhalot pystyyn ja tuohet vähän taaemma niin ne palavat kauemmin, sillä metsää on meillä, Jumalan kiitos, tarpeeksi Linnaisissa. Ja mitä nyt asessori von Littowiin tulee, niin oli hänen laitansa niin, että kansa sanoo hänen myyneen itsensä jollekin, jonka nimeä en viitsi lausua.
Siinä hovimestari vaikeni ja katsahti ympärilleen hieman hämmästyneenä sanasta, joka oli vähällä päästä kuuluville. Mutta hänen kuulijansa tyyni ja varma katse rohkaisi häntä, ja hän jatkoi vähän varovammin:
— Minä sanon vain, mitä kansa sanoo, ja kuolleiden tulee antaa maata rauhassa. Mutta merkillinen mies oli armollinen asessori vainaja, niin etten ihmettelekään, että ihmiset puhuivat hänestä kaikenlaista. Ensiksikin hän oli kasvanut Puolan pakanoiden seassa, ja Uudenkaupungin rauhan jälkeen hän palasi tänne köyhänä kuin kirkonrotta, niin että ihmiset sanoivat hänen elättäneen itseään paikkailemalla toisten vaatteita; hänen oma nuttunsa ei liene ollut kovinkaan eheä siihen aikaan. Sitten hän oppi ruotsia, jota hän ei osannut ennen, ja pääsi kirjuriksi komisariaattiin ja haali aina jonkin roposen kokoon, sanottiin, mutta laihat olivat päivät aina siihen asti, kunnes Lappeenrannan sota alkoi ja asessori vainaja sai toimekseen hankkia muonaa armeijalle. Siinä oli hänen onnensa, jos se muuten mikään onni oli, sillä hänestä tuli parissa vuodessa upporikas. Niin hänestä tuli mahtava mies ja asessori, hän osti Linnaisten kartanon Winterloilta, jotka sillävälin olivat joutuneet rappiolle, ja nai köyhän neiti Ahlekorsin. Neiti otti sen juuttaan kullan tähden — liikkuikohan tuolla jotakin uutimissa? — ja ihmiset sanovat, että asessori rakennutti tämän kummallisen kylkirakennuksen voidakseen oikein hyvin vartioida häntä, sillä häntä varten tehtiin Viheriä kamari tänne maailmanmatkojen päähän, ja asessori itse asui noissa huoneissa toisessa kerroksessa, niin ettei rouva päässyt ulos mitään muuta tietä kuin hänen huoneittensa kautta. Ilkeä hän oli kuin synti, sen taivas tietäköön. Ja kun rouva ei kuitenkaan voinut elää ilman ilmaa, sehän on selvää, ja kun asessori ei koskaan uskaltanut päästää häntä ulos, ellei hän itse ollut mukana, teetti hän katon tuonne ylös tasaiseksi kuin lattian, ja siellä hän sai kävellä mielin määrin aurinkoa, kuuta ja tähtiä katselemassa. Tietäkäähän, minun nuorena ollessani oli vielä ihmisiä, jotka muistivat, miten hän siellä käveli ypö yksin edestakaisin katolla valkoinen yönuttu yllään ja pitkät, mustat hiukset valtoinaan. Sattuipa siihen aikaan, että Syrjänkoskella oli nuori kotiopettaja nimeltä Lithau…
— Minun isoisäni! huudahti arkkitehti hämmästyneenä.
Hovimestari näytti joutuvan hämilleen.
— No, jos hän oli armollisen prefehtin isoisä, niin jätämme sen asian sikseen, jatkoi hän hetkisen vaiti oltuaan valtioviisaan varovaisuudella. — Sanon vain, mitä ihmiset kertoivat minun nuorena ollessani; kuulin sen vanhalta Strömin muorilta, joka oli entisaikoina ollut asessorilla lapsenpiikana. No niin, kaikenlaista kummallista tapahtui Linnaisissa…
— Kyllä Holming saattaa aivan huoletta kertoa siitä minulle. Saanko tarjota paremman sikarin? Ensimmäinen ei luullakseni palanut hyvin.
— Kiitoksia vain, kyllähän minulle… Koska ette pane pahaksenne, niin rohkenen sanoa, mitä ihmiset sanovat, nimittäin että nuori armollinen rouva raukka sai asessorin julmuuden tähden päähänsä semmoisia ajatuksia, joita hän ei muuten koskaan olisi joutunut ajattelemaan. Ja koska Syrjänkosken nuori kotiopettaja retkeili usein ympäristössä kokoamassa ruohoja ja pistelemässä kärpäsiä neuloihin, niin sattui monestikin, että hän tuli Linnaisten puistoon; mutta heti, kun asessori sai sen tietää, joutui hän raivoihinsa ja uhkasi ampua hänet, jos hän vielä uskaltaisi tulla puolen peninkulman päähän Linnaisista. Sanotaan nuoren miehen olleen sitä lajia, joka ei pelkää ruutilaukausta enempää kuin lumipalloa…
— Sellaisen uskon kyllä isoisän olleen. Hän oli suuren Linnén oppilas, hän kokoili kasveja ja eläimiä, mutta oli hänessä hieman soturiakin, vaikka hänestä sittemmin tulikin pappi, eikä hänen jälkeläistensä ole vielä tähän päivään asti oikein onnistunut saada sotilasta haihtumaan itsestään. Jatkakaa!
— No, silloin kävi asessori entistään hullummaksi, eikä sekään auttanut, että armollinen rouva lahjoitti hänelle eräänä päivänä reippaan pojan, josta sittemmin ajan pitkään tuli paroni ja korkea herra ja meidän everstimme isä. Sen sijaan, että asessori olisi muitten tavallisten ihmisten tavoin iloinnut sellaisesta Jumalan lahjasta, muutti hän itse tänne Viheriään kamariin, jottei hänen tarvitsisi minuutiksikaan päästää armollista rouvaa näkyvistään, ja rouva raukka sai sitten istua pahemmin kuin vanki suljettuna tuohon vieressä olevaan pieneen siniseen kamariin, ja olo kävi hänestä lopulta niin raskaaksi, ettei hän voinut sitä kestää. Eräänä yönä tähän aikaan vuodesta istui Strömin muori, joka silloin oli nuori tyttönen, lasta kätkyessä tuutien tuossa ulkopuolisessa huoneessa, kun hän näki armollisen rouvan, sama valkoinen yönuttu yllään, pitkät mustat hiukset olkapäille valuen, tulevan hiipien kehdon luo ja suutelevan lasta. Mutta asessori, joka oli herkkäuninen, tuli heti hänen perässään ja kysyi, mitä hänellä oli siellä tekemistä. — Ei mitään, vastasi armollinen rouva, tahdoin vain suudella lastani. — Mene makaamaan, sanoi asessori ja salpasi sitten sinisen kamarin oven, niin ettei armollinen rouva enää päässyt ulos. No hyvä, tai paremmin sanoen paha kylläkin. Aamulla, kun asessori meni sinne katsomaan, miksi armollinen rouva viipyi niin kauan, oli vuode koskematta ja huone tyhjänä. Asessori juoksi silloin heti kapeita kiertoportaita myöten, jotka alkavat sinisestä kamarista, laakealle katolle, ja katto oli yhtä tyhjä kuin kamarikin. Mutta kauan ei hänen tarvinnut etsiä, sillä suoraan alhaalla puutarhassa, paikassa, mihin paroni vainaja sittemmin istutti korkeat lehtikuuset, jotka prefehti ehkä on nähnyt, siinä oli armollinen rouva, hienohipiäiset posket niin kalvaina kuin hänen valkoinen yönuttunsa, eikä ollut muuta tekemistä kuin pitää komeat hautajaiset, joihin koko palvelusväki sai suruvaatteet lahjaksi hautajaisrinkelien lisäksi, ja kirkko oli valaistu paksuilla vahakynttilöillä, sillä hänet haudattiin illalla ja uuteen sukuhautaan, jonka rautaportin yläpuolella on Littowin vaakuna, ja hän tulikin sinne ensimmäiseksi ruumiiksi. Minun pitää niistää kynttilät, täällä on niin pimeä.
— Millä mielin oli asessori sitten?
— Niin oli kuin hämähäkki loukossaan. Hän lähetti pojan Tukholmaan, sulkeutui itse Viheriään kamariin, säästi jokaikisen pennin 364 päivänä vuodesta ja 365:ntenä päivänä piti pidot, jotka maksoivat enemmän kuin koko pitäjän kruununverot. Eräänä sellaisena päivänä oli kuningas asessorin vieraana, mutta senkö paremmaksi hän siitä tuli? Vihdoin hän nai toisen kerran presidentti Gripenstormin lesken, mutta hänestä hän sai jäykän komennettavan, joka ei antanutkaan pitää itseään kurissa; hän oli melkoista lujempi ja asui everstin nykyisessä huoneessa. Heille syntyi tytär, neiti Justina, ja kohta sen jälkeen meni toinen armollinen rouva edellisen luokse muurattuun hautaan. Sitten asessori eli vielä viisi tai kuusi vuotta, ja hänen nähtiin usein kävelevän tuolla, samalla katolla, missä… Kuulitteko mitään? Minusta oli kuin olisi joku kävellyt tuolla ylhäällä…
Syntyi vaitiolo. Holming huomasi, että vanhat kaidepuut vain natisivat tuulessa, ja jatkoi kuiskaten: — Asessori oli, kuten sanottu, usein katolla, ja enimmäkseen öisin. Jotkut sanoivat hänen silloin seurustelevan armollisten rouva-vainajien kanssa ja kiusaavan heitä vielä toisessakin maailmassa. Toiset uskoivat hänen oleskelevan paholaisen seurassa ja opettelevan tekemään kultaa. Mutta Strömin muori, joka vielä palveli talossa, väitti hänen tarkastelevan tähtiä ja alinomaa mietiskelevän jonkin oikaisemista, minkä hän ennen oli saattanut hullulle tolalle. Poikaansa hän ei kärsinyt koskaan, mutta rahaa hän lähetti niin paljon kuin se nuori herra konsanaan tahtoi. Tytär Justina, joka silloin vielä oli lapsi, oli usein hänen luonansa Viheriässä kamarissa, ja lieneekö hän silloin opettanut lapsi raukalle velhotemppujaan vai miten lienee ollut laita, mutta armollinen neiti on koko ikänsä ollut vähän kummallinen, niin että hän, huolimatta kaikista rahoistaan ja joltisenkin sievästä ulkomuodostaan, jäi, kuten sanotaan, naimarajan taakse. Ja ollakseni nyt rohkea minä sanon, miten asessorille kävi. Hänet löydettiin eräänä aamuna kuolleena katolta, ja kiikari hänen vierestänsä, ja kattolaudassa oli poltettu merkki, ja — hovimestari katsahti arasti ympärilleen — se olihevosen jalankuva.
Arkkitehti oli siksi varomaton, että hymyili. Se koski kertojan arimpaan kohtaan.
— Niin — jatkoi hovimestari äreästi — armollinen prefehti saattaa kyllä nauraa tänään; saammepa nähdä, nauraako hän huomenna nukuttuaan yön Viheriässä kamarissa. Minäkin olen maannut yhden yön tässä huoneessa, jos sitä voi makaamiseksi sanoa, kun on seurana sellaisia, joiden kanssa elävät kristityt ihmiset eivät tahdo olla missään tekemisissä.
— Mutta siitähän Holmingin pitää kertoa minulle. Tuleehan minun tietää, mitä minulla on odotettavana, voidakseni olla varuillani.
— Nyt on myöhä, makuu on tarpeen prefehtille ja minulle myöskin, prefehti saa kyllä ajoissa sekä nähdä että kuulla ehkä enemmänkin kuin toivoisi. Sellaista eivät nuoret tähän aikaan usko, vaikka kuolleet nousisivat kääriliinoissaan, ja miksi kannattaisi minun ruveta niin rohkeaksi ja kertoa sellaista? Sen verran saatan sanoa, että on parasta antaa kynttilöiden palaa, ja pitäkää silmällä tuota kaappia, jos pysytte valveilla. Ja jos pieni, harmaa ukko viittaisi tulemaan perässään, niin varokaa kaikin mokomin tekemästä sitä; sitä voisitte saada katua, eikä tiedä, mitä saattaa tapahtua. Hyvää yötä nyt ja nukkukaa, jos voitte, mutta nukkukaa vain toisella silmällä, enempää minulla ei enää ole sanottavaa.
Eikä enää lähtenytkään enempää Holming vanhuksesta, joka oli, kuten kaikki vanhat palvelijat, hyvin arka arvostaan eikä niinkään pian antanut naurua anteeksi, kun hän kerran oli kunnioittavasti uskonut toiselle semmoista, mitä hän piti hyvin tärkeänä. Hänen nuori kuulijansa antoi hänen sentähden lähteä ja lepytti hänet jo puoleksi siten, että saattoi häntä toiseen kerrokseen asti, mistä ukko, jonka todellakin oli onnistunut saattaa itsensä pelkäämään kolkkoa paluumatkaa, näytti olevan sangen hyvillään.
Lithau palasi sitten yksinään vaaralliseen kamariin hieman tuntien kammoa vanhuksen kertomuksen johdosta, mutta lujasti päättäen olla jättäytymättä ajatusten valtaan, joita kiihoittunut mielikuvitus helposti synnyttää tuollaisissa tilaisuuksissa. Hänen ensi huolenaan oli lukita ulko-ovi ja sitten tarkoin tutkia huone, joka hovimestarin puheen mukaan ei olisi suova hänelle mitään kadehdittavaa yölepoa.
Huone oli melkoisen suuri, seinät olivat verhotut viheriäisillä, ajan turmelemilla seinäpapereilla, joista se olikin saanut nimensä; siinä oli vanhanaikuinen avotakka ja kaksi neliruutuista ikkunaa, joista oli laaja näköala kuutamon heikosti valaisemaan, lehdettömään puistoon ja etäämpänä olevalle jäätyneelle järvelle. Vastapäätä ikkunoita oli sänky raskaine viheriäisine kirjosilkkiuutimineen, eikä sen lähellä näkynyt mitään epäiltävää. Oven vastaisen seinän peitti puolittain suuri ja raskas maalaamaton, kauniilla puuleikkauksilla koristettu tammikaappi, tuommoinen pyhä jäännös, jommoisia vielä toisinaan tapaa vanhoissa taloissa ja jotka luonteenomaisesti osoittavat menneiden aikain kauneusaistia. Sen ovet olivat lujasti lukittuina, sen takaseinä oli aivan kiinni kamarin seinässä, ja ylinnä kaapin päällä oli saviastia. Lisäksi oli huoneessa ainoastaan pienehkö kirjoituspöytä, sekin tammesta, täytetty nahkatuoli, jonka kuluneesta päällisestä näkyi, että sitä oli kauan käytetty, ja neljä tai viisi korkeanojaista tuolia. Seinillä sitä vastoin riippui koko joukko erilaisia esineitä, joten huone näytti muinaisjäännösten säilytyspaikalta. Lähinnä kaappia riippui tavattoman suuri kalpa puoleksi hajonneessa huotrassaan; sitä likinnä kaksi pitkää ratsupistoolia ja kaksi sellaista raskasta, epämukavaa ampuma-asetta, joita nimitettiin väkipyssyiksi, kaksi hyvin hienotekoista sapelia pahasti ruostuneine kahvoineen, luultavasti muinoin sotasaaliina Puolasta anastettuja; neljä tomun peittämää tekotukkaa; sitten kokonaista kolmetoista hyvin erimuotoista keppiä ja viisi tai kuusi ratsuraippaa; neljä metsästystorvea; kolmet tai neljät hirvensarvet; neljä kolmikolkkaista hattua; kaksi pitkää tikaria ("miekkapuukkoa") ja kaksi lyhyttä; vihdoin viisi tai kuusi erisuuruista puukkoa messinkiheloilla koristetuissa tupissaan.
Kun Viheriän kamarin uusi asukas pikemmin kuin me olemme voineet kertoa oli tarkastanut tämän kaluston, jossa oli niin omituisesti sekaisin rauhallisia ja sotaisia esineitä, pysähtyi hän pienen oven eteen, jota hän ei ennen ollut huomannut, koska se oli aivan sängyn vieressä ja peittyi puoleksi sen uutimien varjoon. Ovi oli suljettu vahvalla salvalla, mutta sen sai helposti auki, koska avain oli sisäpuolella. Kun ruosteiset saranat kääntyivät koukuissaan, kuului niistä pitkä, valittava ääni. Kylmää, ummehtunutta ilmaa tuli vastaan. Ovi johti soikeaan, pienehköön, siniseinäiseen huoneeseen, jossa nähtävästi ei pitkään aikaan ollut asuttu ja joka oli täynnä mattoja ja muita tieltä raivattuja talouskapineita. Yksi ainoa pieni, melkoisen korkealla oleva kaksiruutuinen ikkuna oli aiottu niukasti valaisemaan tuota synkkää vankilaa. Tässä siis, ajatteli Lithau, tässä piti Viheriän kamarin muinainen hirmuvaltias nuorta puolisoaan teljettynä. Mikä sydämetön julmuus!
Eräässä huoneen nurkassa näkyi jäännöksiä rappeutuneista portaista, joiden sijaan oli luultavasti myöhemmin pantu tikapuut. Niiden astuimet olivat lahonneet, mutta Lithau uskalsi kuitenkin kiivetä niitä ylös. Hän tuli katossa olevan luukun luo; se aukeni, vaikka vähän vaikeanlaisesti, ja noustuaan luukusta Lithau oli edellä mainitulla laakealla rakennuksen katolla. Ihana, vaikka alakuloinen näky oli siinä hänen silmiensä edessä. Hänen yllään oli tähtikirkas marraskuun taivas, hänen ympärillään hämärä maisema puolikuun valossa, joka välkkyi himmeästi äsken sataneelta lumelta. Surulliset tunteet täyttivät nuoren katselijan mielen. Siinähän oli muinoin istunut suruineen tuo onneton nuori rouva; hän oli lähestynyt rautakaiteita, joiden ulkopuolella oli syvyys; kaiteet olivat vieläkin siinä, vaikka ne jo olivat niin irrallaan liitteistään, ettei niistä ollut mitään varmaa tukea. Niiden kaiteiden yli hän oli vihdoin epätoivon synkkänä hetkenä syöksynyt ja kuollut puutarhan kukkien keskeen.
Nuo ajatukset valtasivat nuoren miehen mielen niin kokonaan, että hän aivan unohti etsiä kummallista hevosen jalan merkkiä, jos sitä muuten olisikaan puolihämyssä näkynyt kattolaudoista. Vihdoin alkoi yöilma tuntua hänestä liian viileältä, ja hän palasi kamariin.
Palatessaan hän huomasi heti erään tuommoisen vähäpätöisen seikan, jotka eivät muuten herätä ollenkaan huomiota. Siniseen kamariin mennessään hän oli jättänyt oven auki ja pannut toisen kynttilän Viheriän kamarin lattialle, kenties siksi lähelle uutimia, että tuuli olisi voinut ulotuttaa ne tuleen. Sitäpaitsi olisi huone kai liiaksi jäähtynyt kylmästä kamarista. Hänen palatessaan oli ovi kiinni; se oli kyllä ilmanvedostakin voinut sulkeutua. Mutta molemmat kynttilät olivat pöydällä. Valkea, jonka hän oli jättänyt hoitamatta, paloi taas iloisesti kahdesta äsken sinne pannusta puusta.
Lithau tarkasteli ulko-ovea, arvellen Holmingin mahdollisesti palanneen ja tehneen hänelle sen palveluksen. Ovi oli lukossa, ja avain oli sisäpuolella. Sitä tietä ei siis kukaan ollut päässyt huoneeseen.
Nuori arkkitehti oli niin vähän taikauskoinen kuin suinkin kukaan nuori mies hänen aikanaan, mutta hän ei sittenkään voinut kieltää, että kaikki tuo oli hänestä hieman kummallista. Hän tutki huoneen vielä kerran erittäin tarkkaan. Ei mikään huonekalu ollut hiukkaakaan siirtynyt paikaltaan. Kaikki oli entisellään.
— Kah — arveli hän hymyillen tutkimukselleen — seikkailu alkaa ennemmin kuin odotinkaan. Kuka tuo tonttu lieneekin, vihamielinen ei se näytä olevan, kun on pyytämättäni ruvennut pitämään huolta turvallisuudestani ja mukavuudestani.
Jos on uskomista kaikkeen, mitä kerrotaan vanhojen linnojen kummitushuoneisiin yöksi majoitetuista matkustajista, niin ovat sellaiset herrat aina niin varovaisia, että jättävät kynttilät palamaan ja "panevat ladatut pistoolit viereensä yöpöydälle". Arkkitehti Lithaulla ei valitettavasti ollut mitään pistooleja; hän oli aikoinaan saanut kokea, että ne ovat jokseenkin tarpeettomat Suomessa matkusteltaessa, vaikka viime aikoina on ruvettu ahkerasti käyttämään aseena revolveria, jota ei silloin vielä ollut keksitty.
Ollakseen jossakin määrin satujen kummitusritarien kaltainen hän päätti kuitenkin jättää toisen kynttilän palamaan; hänellä oli nimittäin vain kaksi, ja syysyö oli pitkä. Varmuudeksi hän valitsi kolmestatoista kepistä, jotka riippuivat seinällä, tukevan hopeapäisen ja messinkikärkisen espanjanruo'on, asetti sen päänaluisensa viereen ja paneutui makuulle riisuttuaan vain takin yltään.
Kaikki oli hiljaista.
Mutta vaikka sankarimme olikin äsken tuntenut olevansa sangen väsyksissä jäämatkasta, väistyi sittenkin virkistävä uni itsepäisesti hänen silmistään. Tuhansia kuvia tuli hänen mieleensä, eikä niitä mikään saanut poistumaan. Hän ajatteli vanhaa äitiään ja rakasta lapsuudenkotia. Hän palautti mieleensä kaikki silloin parhaillaan tekeillä olevan Helsingin uuden kivikirkon asemapiirustukset, joita hän oli tehnyt rakennusjohtaja Engelin valvoessa työtä. Hän loi mieleensä kaaniin, tummakiharaisen tytön kuvan ja muisteli hänen lempeitä silmiään, joiden katse oli saanut jään kerran sulamaan hänen sydämestään; siitä oli kulunut vasta puoli vuotta, ja hän oli nähnyt hänet toistamiseen aivan äskettäin. Mutta turhaan hän kutsui niitä kaikkia avukseen; turhaan hän koetti taaskin tehdä uutta suurenmoista suunnitelmaa Linnaisten kaunistamiseksi. Viheriän kamarin historia ja Jaakko von Littowin onneton puoliso olivat vallanneet hänen ajatustensa koko piirin. Hovimestarin kertomuksessa oli vielä paljon hämärää; siinä oli jotakin, jota vanhus näytti tahallaan salaavan tai vain puoliksi kertovan. Mikä oli oikeana syynä rouva von Littowin väkivaltaiseen kuolemaan? Millä tavoin hänen isänsä oli osallisena tuohon surulliseen kohtaloon? Oliko asessori von Littowin mustasukkaisuus aivan perusteeton? Vai oliko hänellä jokin, oliko hänellä ehkä hirvittävä loukkaus kostettavana? Silloinhan olisi se viha, millä hän vainosi Lithau-sukua, jokseenkin helposti ymmärrettävä, ja silloinhan ei olisi uskomatonta, että se viha oli jäänyt perinnöksi Littow-suvulle. Siitä siis vastenmielinen hämmästys, joka selvästi näkyi everstin kasvoista, kun hän kuuli tyttärensä pelastajan nimen. Littow — Lithau, kummallinen yhtäläisyys kahdessa nimessä, jotka tiettävästi eivät olleet milloinkaan olleet sukua toisilleen ja jotka — mikä aavistus! — ainaiseksi yhdisti ja ainaiseksi erotti jokin vielä sovittamaton rikos!
Tuo ajatus ryösti unen Viheriän kamarin asukkaalta. Se ahdisti häntä niin vilkkaana, niin vastustamattomana, että hän hetkisen ajan näki selvästi edessään saman nuoren, kalvaan olennon, jonka hovimestari oli hänelle kuvaillut, yöpukuisen valkean olennon, mustat hiukset hajallaan. Mutta ei, se oli vain harhanäky, siinähän oli vain valkoinen päänaluinen, jonka hän oli pannut tuolille, koska vuoteen pääpuoli oli tehty liian korkeaksi. Suuttuneena vallattomaan mielikuvitukseensa hän veti sängyn uutimet eteen, niin että ne estivät häntä näkemästä muuhun huoneeseen, ja päätti nukkua.
Niin hän lepäsi hetkisen silmät ummessa, liikkumattomana, mutta unta saamatta. Sitä tarkemmin hän kuuli pienimmätkin äänet; useimmitenhan käy niin, että toisen aistin estyessä toimimasta toinen valvoo sitä valppaammin.
Vastoin tahtoaan hän kuunteli ikäänkuin olisi odottanut jotakin tavatonta. Hän olisi voinut kuulla suden astelemisen lumessa ulkoa ikkunan alta.
Silloin hän oli kuulevinaan vähäistä töminää, kuin joku olisi astunut sukkasillaan huoneen läpi. Hän avasi silmänsä; vuodeuutimet liikkuivat kuin vienosta ilmanvedosta, ja hänestä oli kuin himmeää kynttilän valoa uutimen takana olisi varjostanut jokin läpinäkymätön esine. Varjo lankesi; Lithau odotti tarkasti kuunnellen tullakseen varmaksi siitä, ettei hänen mielikuvituksensa toistamiseen ollut pettänyt häntä. Hetkinen kului pienimmättäkään äänettä.
Silloin nuori mies nousi kärsimättömänä, vetäisi uutimet sivulle ja hypähti vuoteesta. Ei näkynyt jälkeäkään kuolevaisesta olennosta, mutta taaskin leimusi pari uutta puuta tulessa, jamolemmatkynttilät paloivat pöydällä.Seei enää voinut olla harhanäkyä. Joku oli käynyt huoneessa sillä aikaa kun uutimet olivat olleet eteen vedettyinä.
— No, Jung-Stillingin, kaikkein kummitusten suojeluspyhän nimessä, minun täytyy saada kiinni tuo tuntematon ystävä, joka sekaantuu kotoisiin asioihini! arkkitehti huudahti pikemmin kummastuneena kuin säikähdyksissään. — Miksi sulkeuduinkaan petollisten uudinten taa? Lopun yötä istun tässä tuolilla tulen ääressä, jota tonttu näkyy niin huolellisesti pitävän vireillä.
Hän istuutui siis valkean eteen ja katseli, millä voisi kohentaa kekäleitä. Kun ei löytänyt hiilihankoa, otti hän seinältä kaapin vieressä olevan aimo miekan, veti sen suurella vaivalla tupesta ja käytti sitä tuohon asetta alentavaan tarkoitukseen.
— Jos olet hyvää terästä, sietänet hieman tulta, sanoi hän; ja ellet ole, mitä hyötyä on silloin sinun säilyttämisestäsi?
Kaikesta ruosteestaan huolimatta säilä näytti todellakin erinomaiselta. Se oli notkea kuin joustin, kullalla koristeltu ja erittäin hienotekoinen. Lithausta oli miltei synti häväistä sitä niin ala-arvoiseen tarkoitukseen käyttämällä. Kummallinen tunne valtasi hänet. Hänestä tuntui, kuin syvimmällä kaikkien hänen muistojensa ja tunteittensa takana hänessä olisi hämärä halu tuon miekan paljastamiseen, paljastamiseen kerran sodassa — halu ylpeänä karauttaen korskuvan hevosen selässä saada iskeä sillä vihollisia… Häntä huvitti terän taivuttaminen kaareksi lattiaa vasten, terän koetteleminen ja sillä huitaiseminen. Ja miten hyvin sen kahva sopi hänen käteensä! Niin ei siihen ollut koskaan sopinut harppi eikä viivoitin. Hänen täytyi hymyillä itsekseen.
— Miten poikamainen olenkaan! ajatteli hän. Minä, köyhä papinpoika, joka en koskaan ole paljastanut miekkaa muulloin kuin floretilla harjoittaessani miekkailusalissa, mistäpä sain nyt yht'äkkiä sotaisen intoni? Kiitän onneani, etten nähnyt tätä säilää kymmentä vuotta aikaisemmin; silloin olisi minulla luultavasti nyt olkamerkit, ja Jumala tietää, olisinko vaihdosta hyötynyt. Mikä viehätys onkaan kätkettynä tähän vanhaan teräkseen tai minuun itseeni?
Tuli valaisi samassa selvästi säilän, ja hän huomasi siinä kirjoitusta.Toisella puolen oli:Sigismund Littow anno 1700.
— Olen kuullut — jatkoi arkkitehti ajatuksiaan — että eräs Sigismund Littow kaatui Klissowin taistelussa 1702. Hän on varmaan ollut ratsumies; hänen omansa on miekka ollut. Tässäpä on toisellakin puolella säilää:Ne cede usquam, älä väisty koskaan! Lyhyesti ja selvästi; oikea kaarlolaisen mielilauselma! Ei, tämä säilä on liian hyvä hiilihangoksi. Minä ripustan sen takaisin oikealle paikalleen.
Hän teki niin. Mutta puolalaiset sapelit, eivätkö ne tunti takaperin riippuneet vaarnoissaan? Nyt oli ne otettu alas ja pantu lattialle seinän nojaan. Tuskin oli luultavaa, että ne olisivat voineet pudota itsestään, eikä arkkitehti ollut kuullut pienintäkään melua.
— Kas vain — sanoi hän hilpeästi — tässä on taas tonttuveitikka käynyt! Hän tahtoo minulle "das Grausen lernen", opettaa minua kauhistumaan. Maltas, ukkoseni, kylläpä viimein näytät kauniit kasvosi! Tämä sapeli näyttää olevan Sigismund Littowin kalvan arvokas sotatoveri. Mikä kauhea lyöntiase, vartavasten taottu halkaisemaan rautapukuisen ritarin aina kypärästä satulaan saakka! Se ei enää lähde irti, se on ruostunut kiinni lahoon huotraansa… Oh, huotra katkesi läheltä kahvaa! Katsotaanpas — JAG … — muusta ei saa selvää. JAG (Minä)? Mikä oivallinen inhimillisen itsekkyyden mielilauselma! Miten paljon ihmisverta olet juonut, ilkeä teräs? Ja sentään — niin, sinäkin sovit käteeni kuin tehty. Pois! Mikä paha henki kiusaa minua joka kerran, kun kosken noita ruosteisia rautoja, kiusaa kuin olisi käteni syntynyt niitä kantamaan ja synkkä kohtalo liittäisi minut niihin? Riippukaa nyt rauhassa nauloissanne, ja minä vaadin lopettamaan kaikki tarpeettomat kujeet!… Mutta millä nyt kuluttaisin aikaani? Antaisinpa takkini kirjasta, vaikkapa se olisi vain Carsus tai Moderus tai satu Lunkentuksesta ja seitsenpeninkulmaisista saappaista!
Se toive ei toteutunut. Paremman puutteessa Lithau otti esiin taskukirjansa ja piirusti huvikseen luonnoksen rakennuksen pitkäänsivuun, jonka hän oli suunnitellut koristamaan uutta Linnaisten kartanoa. Noin tuntikausi kului siinä työssä ilman että mitään huomattavaa tapahtui, ja kynttilät lähenivät loppuaan.
Tuo hiljaisuus ja yön yksinäisyys kävi lopulta yksitoikkoiseksi. Luonto vaati osansa; lyijypiirrin vaipui sankarimme kädestä, hänen päänsä painui pöytää vasten; hän nukkui.
Mutta hänen untaan häiritsivät levottomat näyt. Milloin hän ratsasti puolalaisine sapeleineen sodan melskeessä; milloin hän syöksi ison kalvan hirmuvaltiaaseen, asessori von Littowiin. Milloin hän näki valkopukuisen, mustahiuksisen olennon, ja sillä oli elävän Anna Littowin kasvojenpiirteet; milloin Linnaisten kartano vaipui hänen altaan maan sisään; milloin räjähti ruutikellarin mukana ilmaan; milloin hän kaatui Klissowin taistelussa; milloin järven jää murtui Ringan ja hänen altaan; milloin hän nojautui katon irtonaisia rautakaiteita vastaan ja syöksyi syvyyteen, milloin hän näki isoisänsä avaraan sadetakkiin kääriytyneenä hiipivän puiden välissä Linnaisten puistossa; milloin palasi taas sama valkoinen olento, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja painoi häntä kovasti kylmää, hengetöntä sydäntään vasten… Lopulta hän tunsi selvästi sen hiljaisen, jäätävän huounnan poskillaan…
Se mielikuva kävi niin eläväksi, että arkkitehti heräsi. Toinen kynttilä oli kokonaan loppuun palanut, toinen tuikki vain himmeästi. Mutta tuossa hämyisessä, häilyvässä valossa, joka vaihtui joka silmänräpäys synkkään pimeyteen ja taas leimahti liekkiin, hän näki jotakin, mikä olisi voinut jähmetyttää jääksi veren vähänkin häntä aremman miehen sydämessä. Aivan hänen vieressään istui pöydän ääressä olento, josta hän saattoi erottaa vain kalvaat, kuihtuneet kasvot ja pienet läpitunkevan terävät silmät, jotka vakavina katsoivat häntä. Olento istui häntä niin lähellä, että sen kylmä, kostea hengitys todellakin tuntui hänen polttavilla poskillaan.
Kuten jo olemme nähneet ei Kaarle Lithau ollut mikään vähästä säikähtävä mies, mutta tuo näky oli kaikkien hänen unelmiensa jälkeen niin kummallinen, että hän pysyi muutaman silmänräpäyksen liikkumattomana, tullakseen varmaksi siitä, ettei olentokin kuulunut niihin unikuviin, jotka äsken olivat harhailleet hänen harhailevassa mielikuvituksessaan. Mutta hän ei enää saattanut epäillä sen todellisuutta. Haamu, kuka se sitten lienee ollutkin, istui siinä yhtä liikkumattomana kuin hänkin ja katsoi katsomistaan häntä jähmein, mutta terävin silmäyksin, jotka tuntuivat pistäviltä kuin neulat.
Vihdoin Lithau hypähti pystyyn lujasti päättäen kysyä jotakin kutsumattomalta vieraalta, mutta hän ei saanut sanaa suustaan. Olento nousi samalla kertaa kuin hänkin; samassa loppui tuli sammuvasta kynttilästä, ja Lithau joutui mitä synkimpään pimeyteen, johon ainoastaan heikko kajastus kuun valoa tunkeutui ikkunoista.
Tulitikut eivät tosin siihen aikaan olleet aivan tuntemattomia, mutta harvinaisia ne olivat. Joskus nähtiin kaikenlaisia epämukavia rikkihapolla varustettuja laitteita käytettävän ylellisyyskapineina tulen sytyttämiseen, mutta muuten tehtiin se yleensä piillä ja taulalla. Etsiessään näitä tarve-esineitä matkalippaastaan näki Lithau vielä suuremmaksi kummastuksekseen liekin syttyvän eräässä huoneen nurkassa ja sytyttävän uuden kynttilän, joka oli pöydällä. Liekin epävarmassa valossa hän näki saman olennon, joka äsken oli katsellut häntä, tai oikeammin käden, joka sytytti kynttilän, ja heti sen jälkeen oli huone aivan valoisa. Mutta samassa oli haamukin kadonnut. Elävän olennon merkkiäkään ei, häntä itseään lukuunottamatta, näkynyt huoneessa.
Arkkitehti Lithaulle kävi kuten monelle muullekin, jolla on pohjolan kylmäverinen luonne: vasta vaaran oltua ohitse hän pelästyi. Vasta sitten, kun kynttilä paloi pöydällä ja kaikki näytti olevan entisellään kamarissa, huomasi hän olevansa täydellisesti hereillä ja tunsi, miten veri hetkeksi pakeni hänen poskiltaan. Mutta se olikin vain eräs tuollainen tahdoton tunne, joita ei mikään järkemme voima voi tukahduttaa, ja seuraavana silmänräpäyksenä rohkaisi jo nuori mies mielensä.
— Jos olento olisi ollut ruumista vailla, en olisi nähnyt sen varjoa vuoteen uutimissa, en olisi kuullut sen astuntaa lattialla, en olisi tuntenut sen hengitystä poskillani, sanoi hän itseään rauhoittaen. — Katsotaanpas. Ulko-ovesta se ei ole päässyt; ovi on salvassa. Sinisestä kamarista ei pääse muuanne kuin katolle; siis on huoneessa olemassa kolmaskin ovi; mutta missä?
Ja kolmannen kerran hän tutki koko huoneen hyvin tarkasti, keksimättä kuitenkaan muuta kuin yhden ainoan epäiltävän seikan.
Toinen suuren tammikaapin ovista, joka oli ollut lujasti kiinni hänen ensi kerran huoneeseen tullessaan, oli nyt raollaan. Heti johtui hänen mieleensä hovimestarin varoitus: pitäkää silmällä vanhaa kaappia! Jokin syy mahtoi aiheuttaa nuo sanat. Kenties oli siinä arvoituksen ratkaisu.
Lithau avasi raskaan, vankan tammioven ja näki kaapin olevan lattiasta kattoon asti täynnä laatikoita ja komeroita. Useimmat niistä olivat täynnä kaikenlaisia keräelmiä: kivennäis-kokoelmia, näkinkenkiä, munia, sinettejä ja vanhoja vaskirahoja. Vain muutamissa laatikoissa oli vanhoja paperitukkuja: asiapapereita, kiinne- ja kauppakirjoja, kuitteja, välikirjoja; lisäksi muutamia kirjeitä, jotka enimmäkseen olivat muonantilauksia Ruotsin armeijalle Haminaan, Porvooseen ja Helsinkiin 1741:n vuoden sodan aikana; ja lopuksi julistuksia, jäljennöksiä puheista ja runoista sekä muutamia painettuja lauluja, niiden joukossa kuuluisa satu Hiirakosta. Kaapissa oli nähtävästi osa Linnaisten kartanon arkistoa, ja Lithau epäili, sopiko hänen, vieraan, tunkeutua tuolle perheasioiden alueelle. Mutta hänen uteliaisuutensa näytti niiden kummallisten seikkain tähden, joista hän oli saanut aihetta ryhtyä tarkasteluunsa, niin täysin oikeutetulta, että kaikkien epäilysten täytyi haihtua, ja hän jatkoi tutkimustaan.
Ylin vasemmanpuoleinen laatikko herätti hänen huomiotaan, koska se oli vedetty hieman auki, kun taas kaikki toiset olivat aivan kiinni. Hän veti sen kokonaan ulos; siinä oli vain samanlaisia papereita kuin muissakin. Mutta se näytti hänestä hiukan lyhemmältä kuin toiset. Sentähden hän nousi tuolille, valaisi kynttilällä laatikon tyhjää paikkaa ja keksi sen pohjasta pienen raollaan olevan luukun. Hän sysäsi sitä; se meni takaisin paikoilleen ja näytti silloin olevan eriämätön osa kaapin kiinteää seinää. Hän veti sen uudelleen auki, pisti sinne kätensä ja löysi oivallisesti kätketyn salakomeron. Siinä oli ainoastaan pieni kellastunut paperitukku, joka oli sidottu yhteen heikolla vaalenneella langalla; ei mitään muuta.
Arkkitehti Lithau epäröi vielä, tunkeutuisiko hän perhesalaisuuksiin, joita ei kenties talon nykyinen omistajakaan tuntenut. Hänestä näytti halpamaiselta käyttää väärin Linnaisissa nauttimaansa vieraanvaraisuutta, ja hän päätti antaa lukematta tuon huolellisesti säilytetyn paperin sen oikealle omistajalle, eversti Littowille.
Mutta kun hän juuri oli panemaisillaan paperin takaisin salakomeroon, katkesi hauraaksi käynyt lanka, jolla tukku oli sidottuna, paperi putosi lattialle, ja kun hän sen siitä otti käteensä, sattui hänen silmäänsä nimiLithau. Paperin sisällys koski siis hänen omaa sukuaan; hän ei epäillyt enää, hän katsoi olevansa oikeutettu saamaan tietoa salaisuudesta, ja hän luki seuraavan kummallisen kertomuksen, joka sai hänen poskensa milloin punehtumaan heleiksi, milloin vaalenemaan kuolon kalpeiksi:
"Herrallemme tehty tunnustus.
Minä Jaakko, joka nimitän itseäni von Littowiksi ja kannan tuota nimeä kenenkään koko maailmassa sitä kieltämättä, tunnustan täten vapaaehtoisesti omantuntoni tähden ja koska tunnen viimeisen hetkeni lähestyvän, että minä petoksella ja vääryydellä olen omaksunut itselleni nimen, joka ei kuulu minulle ja jonka minä pahan hengen voimasta ja vaikutuksesta olen riistänyt saman ikivanhan nimen ja kaikkien sen arvonimien ja arvojen oikealta omistajalta. Koska minä inhimillisestä heikkoudesta en voi kestää petokseni ilmi tulemista elinaikanani, panen minä tämän tunnustuksen salaiseen laatikkoon suureen tammikaappiin, joka nykyjään on Linnaisten kartanon Viheriässä kamarissa, jättäen täten Jumalan sallimuksen varaan, onko tämä tunnustus milloinkaan löytyvä ja tuleva niille, jotka nimittävät itseään minun perillisikseni, vahingoksi ja häpeäksi, mutta Littowin nimen oikealle omistajalle kunniaksi ja koroitukseksi.
Minä tunnustan siis täten, niin totta kuin toivon saavani anteeksi syntini, jotka ovat monet ja suuret, että minä olen syntynyt 14:ntenä päivänä helmikuuta 1699 Pähkinälinnan linnassa Inkerinmaalla, missä isäni oli räätäli nimeltä Jaakko Lithau, sukua, jonka oli vanhastaan katsottu olevan sukulaissuhteissa Littoweihin. Kun moskovalainen hyökkäsi suurine sotajoukkoineen maahan ja piiritti linnan — mikä tapahtui syyskesällä 1702 — lähetettiin minut äitini mukana turvaan Riikaan, ja siellä minä olin siihen asti, kunnes vihollinen valtasi senkin linnan 1710, jolloin minä pakenin äitini kanssa Stettiniin. Sillä aikaa oli isäni kuollut vankeudessa. Ja sattui heti, kun tulimme Riikaan, että äitini sai hoidettavakseen nuoren Jaakko Littowin, jonka isä oli kaatunut Klissowin taistelussa ja äiti kuollut Puolassa; ja me olimme siihen aikaan, nuori Littow ja minä, vasta neljännellä vuodella ja hän oli kuusi viikkoa vanhempi minua. Silloisten suurten sotalevottomuuksien tähden ei kukaan hänen sukulaisistaan tullut moneen vuoteen häntä kysymään, minkä tähden äitini elätti häntä kauan aikaa köyhyydestään huolimatta, ja kun hän oli tullut meille niin nuorena, ei hän tiennyt mitään suvustaan, vaan luuli minun äitiäni omaksi äidikseen, ja se seikka sekä nimien ja iän yhtäläisyys herätti äidissä syntisen ajatuksen vaihtaa meidät hankkiakseen siten minulle, omalle pojalleen, vast'edes suuren ylennyksen. Joten hän, sikäli kuin me kasvoimme vierasten ihmisten keskuudessa, oli pitävinään minua oikeana Littowina ja toista omana poikanaan, Lithau-nimisenä; emmekä me pojatkaan muuta tienneet, kuin että niin todellakin oli. Tuo vaihdos kävi vieläkin täydemmästä Stettinissä, missä me molemmat kävimme koulua, hän Lithaun, minä Littowin nimellä. Kun minä olin kahdenkolmatta vuoden vanha, kuoli äitini Stettinissä, mutta kun hän vielä eli viimeisiä hetkiään, kutsui hän minut luokseen ja sanoi: niin ja niin on laita, sinä olet minun poikani, vaikka sinulla on toisen nimi. Minutta olisi hän kuollut puutteessa ja kurjuudessa; minä olen pelastanut hänen henkensä, ja palkaksi minä olen pidättänyt hänen nimensä oman poikani varalle. Jumala antakoon minulle anteeksi, että niin olen tehnyt, mutta kaiken sen olen sinun tähtesi toimittanut. Tee sinä sitten asialle niinkuin omatuntosi käskee.
Siitä tuli kova kiusaus kahdenkolmatta vuoden vanhalle nuorukaiselle, joka oli tottunut ylhäisenä herrana olemaan korkea-arvoisen ja vapaasukuisen Pommerin aateliston parissa ja jota sellaisena kunnioittaen kohdeltiin. Jos kasvinkumppanini olisi ollut kotona, olisin minä kenties antanut hänelle takaisin hänen laillisen perintönsä, johon ei muuta kuulunutkaan kuin nimi ja muutamia vanhoja miekkoja, mutta hänet oli siihen aikaan lähetetty Suomeen, enkä minä enää häntä koskaan nähnyt omilla silmilläni. Minustakin kävi Pommerin ranta vastenmieliseksi, koska pelkäsin jälkinäytäntöä, jos sillä puolen merta olisi ollut joku, joka oli nähnyt minut Riiassa silloin, kun en vielä ollut aatelisnuorukainen ja jolloin minua ei siksi nimitetty. Minä matkustin siis Ruotsiin ja sitten Suomeen, haudattuani ensin äitini, ja olin siellä monen kovan kohtalon leikkikaluna, niin että minun yhteen aikaan täytyi elättää itseäni räätälin työllä, kuten isäni teki; mutta lopulta tuli minusta ylhäinen Linnaisten kartanon herra, saavutin kuninkaallisen majesteetin suosion, ja Stettinin ajasta asti käytin von Littow nimeä, vielä syventääkseni juopaa itseni ja Lithau-suvun välillä.
Moninaisia myöhempiä elämänkokemuksiani en tässä tahdo kertoa, paitsi että minä viidenkymmenen vanhana otin aviopuolisokseni Anna Ahlekorsin, josta tuli turmioni ja Herran vitsa syntieni rangaistukseksi, sillä hän tuli minulle uskottomaksi Kaarle Jaakko Lithaun tähden, joka oli entisen petetyn kasvatusveljeni vanhin poika. Ja minä mainitsen sen ainoastaan siksi, että hän, jota nimitetään minun pojakseni tai hänen jälkeläisensä (jos Jumala sallii tämän paperin joutua heidän käsiinsä), nöyrtyisivät kummallisen sallimuksen alle, joka johti pojan hänen tietämättään kostamaan sen pahan työn, minkä olin tehnyt hänen isälleen, ja että siten suuri rikos vielä suuremmalla maksettiin. Ja kanna siis sinä, joka tätä luet, jos olet Littow, nimeäsi sekä suurimmalla oikeudella että suurimmalla vääryydellä. Se on riistänyt kokonaiselta suvulta perinnön, mutta Anna Ahlekorsilta kunnian ja hengen ja minulle tuottanut tuhansia sydäntuskia, joten ei mikään nykyinen nimi ole niin vääryydellä saatu ja niin kalliilla hinnalla lunastettu, kuin tämä Littowin nimi. Mutta minä olen lukenut tähdistä, jotka Jumalan tahdon mukaan ennustavat tulevia asioita, että tästä pahasta siemenestä on vielä kasvava Jumalalle ja ihmisille otollinen suku, jos vain hajaantuneet ja toisiaan kieltävät Littowin nimen haarat, sekä synnyltään kunniallinen että synnin tahraama, kunnialliseen liittoon yhtyvät. Sentähden minä panen tämän tunnustuksen mainittuun säilytyspaikkaan todistukseksi jälkimaailmalle, vahvistaen tämän kaiken nimelläni ja sinetilläni, minkä myös tähän liitetty kastekirja täydellisesti todistaa. Mutta jottei kukaan uskoisi minun missään mielenhäiriössä tunnustaneeni ja kirjoittaneeni sellaista, mitä ainoastaan jonkinlainen kuvittelu tai omantunnontuska on mieleeni johdattanut, olen minä antanut seurakunnan kirkkoherran todistaa tämän, kun hän virkavalallaan on vakuuttanut, ettei hän kenellekään elävälle olennolle ilmoita, mitä tässä edellä on kirjoitettu. Jumala olkoon minulle armollinen ja kääntäköön kaikki hyväksi.
Linnaisissa 17:ntenä marraskuuta 1767.
Jaakko von Littow, asessori." (Sinetti)
Paperin mukana oli lisäksi vielä kastekirja, joka oli päivätty Pähkinälinnassa 16:ntena päivänä helmikuuta 1699, sekä näin kuuluva todistus:
"Että asessori herra Jaakko von Littow on yllä olevan kirjoittanut vapaasta tahdosta ja aivan täysijärkisenä ja minulle tunnustanut sen oikeaksi ja totuuden mukaiseksi, todistetaan.
Linnaisissa kuten yllä.
Ulrik Gabr. Arosenius. N. N. seurakunnan kirkkoherra."
Ei ollut vielä aamu-uninen marraskuun aurinko rusottaviksi punannut Linnaisten puiston puiden latvoja, kun jo vanha hovimestari Holming, mukanaan palvelijatar kahvitarjottimineen, sipsutteli ylös portaita Viheriään kamariin noutamaan nuoren vieraan vaatteita harjattaviksi ja kenkiä kiillotettaviksi. Oli suorastaan tavatonta, että hovimestari, joka niin mielellään piti huolta arvostaan, itse omassa persoonassaan alentui siihen halpaan työhön; mutta tuo kunnon mies oli uneksinut pelkkiä kummitusjuttuja ja tunsi herätessään aivan erikoista vaivaavaa uteliaisuutta saada tietää, mitä yöllä oli tapahtunut vaarallisessa huoneessa. Joka astuimelta, minkä hän pääsi ylemmä, näytti hänestä yhä todenmukaisemmalta, että "prefehti" oli saanut osakseen majuri Winterloon kummallisen kohtalon, joten hänet yöllä oli muutettu puiston lammikon luo (mikä ei siihen vuoden aikaan olisi ollut kovinkaan hyvä todistus Linnaisten vieraanvaraisuudesta), ellei nuori miesparka tällä kertaa olisi suorastaan aivan päättömänä sängyssään, mikä talon arvolle olisi ollut vielä surkeampaa.
— Siinä tapauksessa — lisäsi Holming viisaasti itsekseen — on kyllä tarpeetonta nähdä vaivaa kahvia ja saappaita kuljettamalla, mutta jotakinhan täytyy tehdä lähimmäisensä hyväksi. Kuhnailetko siinä tarjottiminesi, senkin nahjus!
Mutta tuskin hovimestari oli ehtinyt etuhuoneeseen, ennenkuin jo Lithau, kuultuansa askeleet, avasi lukitun oven ja oli tulijoita vastassa täysin puettuna ja ilmielävänä. Hän oli peseytynyt kylmällä vedellä salatakseen unettoman yön jäljet, mutta tarkkasilmäiseltä palvelijalta ei jäänyt huomaamatta hänen tavaton kalpeutensa.
— Hyvä Jumala, miten huonolta armollinen prefehti näyttää! kuiskasi hovimestari, tutusti silmää iskien. — Saat tuoda tänne lisää puita, Lovisa — niin, niin, puut ovat lopussa, täällä on tänä yönä poltettu enemmän kuin yksi uunintäysi. Saanko olla niin rohkea ja kysyä, miten jaksetaan?
— Mainiosti. Olen nukkunut kuin käki pöllön pesässä. Myöntäkää vain, hyvä Holming, että te ja majuri Winterloo olitte sievoisessa hutikassa, kun näitte näkyjä Viheriässä kamarissa.
— Hm … ei pidä uskotella minulle että kaikki on aivan oikealla tolallaan. Mistä armollinen prefehti sai kolmannen kynttilän? Olihan täällä vain kaksi.
— Kolmannen löysin piilosta pöydän alta.
— Vai niin, vai niin. Piilosta? Tokkopa? Ja tuo vanha, pitkä miekka, jolla armollisen paronin esi-isä, keisari Jagiel, taisteli Jerusalemin hävityksessä — sehän näkyy kääntyneen toisin päin.
— Minä katselin sitä huvikseni. Jagiel, sanoitteko niin? Minä ymmärrän…
— Vuode on melkein koskematta' Hm … vanhoja kettuja ei petetä niin helposti. Päivä valkenee jo; kyllä prefehti saattaa varsin hyvin tunnustaa minulle, että olette rehkinyt pirun kanssa. Sehän voi sattua kenelle hyvänsä, onhan niin käynyt minullekin.
— Kuulkaapas, Holming; kun makasitte täällä Viheriässä kamarissa, näittekö todellakin sen, mistä puhuitte?
— Sepä kysymys! Niin totta kuin seison tässä. Oliko se mies vaiko nainen, sitä en voi tarkoin sanoa. Mutta tuosta kaapista se tuli.
— Oletteko siitä aivan varma?
— Aivan varma. Minä olen ollut kolmekymmentä vuotta tässä talossa enkä ole koskaan avannut kaappia kädelläni. Mutta siitä se tuli.
— Avatkaa se nyt, niin saatte nähdä, mitä siinä on.
— Minäkö avaisin Viheriän kamarin kaapin! Kiitän nöyrimmästi; armollinen paroni itsekään ei ole koskaan avannut sitä. Sen on tehnyt vain yksi minun aikanani, ja hän lienee seppä, koska hänellä on niin kuuma ahjo.
— Tiedättekö aivan varmaan, ettei paroni Littow koskaan ole avannut tätä kaappia?
— Kuinka en sitä tietäisi, koska ei täällä milloinkaan ole ollut siihen avainta, mikäli minä muistan. Armollinen paroni tuotti kerran tänne sepän avaamaan tiirikalla lukkoa. Kun mies oli pilannut kaikki tiirikkansa, tahtoi hän kumauttaa oveen kirveellä, mutta armollinen paroni kielsi ja sanoi: annetaan sen olla sinään, minä en sillä kuitenkaan tee mitään, koska se on liian raskas siirrettäväksi.
— Mutta minä sanon Holmingille, että se nyt on auki, väitti Lithau, tullen mielessään yhä varmemmaksi siitä, että kaappi oli luonnollisessa yhteydessä Viheriän kamarin kummittelujen kanssa.
Ja todistaakseen sanansa hän tarttui kaapin oveen, jonka hän ennen hovimestarin tuloa oli työntänyt vain hieman kiinnemmäksi; mutta kas, ovi oli taas lujasti lukittuna eikä hievahtanutkaan, vaikka hän koetti koko voimallaan sitä avata.
Hovimestari hymyili voitonriemuisena.
— Myöntäkää sentään, että paholainen on viisaampi kuin me molemmat yhteensä, sanoi hän ivallisesti virnistäen. No, no, en minä sano mitään: jos armollinen prefehti tahtoo pitää asian salassa, niin pitäkää vain minun puolestani. Mutta kyllähän te olette nähnyt, mikä täällä mellakoi, ja hyväpä on, että pääsitte niin hyvällä kaupalla. Ja kun näen, ettei saappaita tarvitse kiilloittaa (täällä lienee ollut jokin musta otus harjoineen), niin rohkenen sanoa, että armollinen paroni on jo kauan ollut jalkeilla, jos prefehti ehkä tahtoo puhua hänen kanssaan. Vieras kreivi on parhaillaan paronin luona.
— Hyvä, hyvä, tulen kohta alas — ja Lithau alkoi taas astella, kuten hän oli astellut monta tuntia, milloin nopein, milloin hitain askelin pitkin lattiaa, miettien itsekseen, miten hänen tulisi käyttää vaarallista perhesalaisuutta, joka äsken oli salaperäisellä tavalla uskottu hänelle.
Sillä välin oli kuurilainen kreivi, joka aikoi matkustaa aamulla edelleen, jo aikaisin päässyt eversti paroni Littowin puheille hänen makuukamariinsa, ja heidän välillään oli syntynyt keskustelu, jonka alun lukija helposti saattaa arvata loppupuolesta.
— Meidän pohjoismainen luonteemme, herra kreivi, ei ole siksi vilkas, että jo muutamien tuntien tuttavuuden jälkeen voisimme ratkaista valinnan, joka koskee koko elämämme onnea. Minä pyydän teitä olemaan vakuutettu siitä, että tyttäreni pitää, kuten minäkin, arvossa teidän tarjouksenne tuottamaa kunniaa, mutta nykyisin…
— Sallikaa minun sanoa, herra paroni: neiti Anna on liian nuori voidakseen itse tehdä päätöksensä, ja hän on epäilemättä jättävä tulevaisen onnensa järjestämisen teidän isällisen viisautenne huoleksi.
— Minun ei tarvitse hänelle sanella toivomuksiani hänen seurattavikseen, herra kreivi. Tyttäreni on siinä iässä, jolloin tytön sydän on siksi itsenäinen oikuissaankin, ettei se anna edes isänkään pakottaa tunteitaan.
— Ei edes omaksi onnekseen?
— Rakkaudetta ei ole mitään todellista onnea. Ja tyttäreni tavattoman luonteenlujuuden vuoksi on minulla hyvin vähän toivoa siinä suhteessa.
— Herra paroni, jättäkäämme romaanihaaveilut ja puhukaamme tosiasioista. Sana vain, Anna neiti tottelee, ja minun huolekseni jää sitten hänen sydämensä valloittaminen, kun te olette lahjoittanut minulle hänen kätensä.
— Minulla on jo ollut kunnia lausua periaatteeni, eikä minulla ole mitään syytä niitä muuttaa.
— Kenties kuitenkin, kun herra paroni oppii paremmin minua tuntemaan.
— Suokaa anteeksi — epäilen sitä.
— Mutta minä olen siitä aivan varma. Sallikaa, herra paroni, minun kertoa eräs sangen vanha juttu. Eräs herra paronin esi-isistä, Sigismund Littow, muudan suomalaisen ratsuväen ratsumestareja, otti 30:ntenä päivänä joulukuuta vuonna 1701 neljäntuhannen tukaatin lainan Danzigin rahakauppiailta, Samuel Geldern & Kumpp:lta. Tuo summa…
Eversti Littow punastui.
— Sen summan — keskeytti hän — otti todellakin ratsumestari Littow, mutta hän ei ottanut sitä itselleen, vaan Ruotsin kruunulle uuden hevosjoukon kuntoon panemiseksi silloista sotaa varten.
— Sallikaa minun muistuttaa, että velkakirjaan oli asianmukaisesti piirretty Sigismund Littowin nimi ja että siinä on hänen allekirjoituksensa ja sinettinsä ja että, vaikka ratsumestarin kuoltua hänen oikeudenomistajansa seuraavana vuonna epäsivät sen, niin Samuel Geldernin oikeudenomistajat kuitenkin lainmukaisesti valvoivat saamistaan sekä silloin että myöhemminkin aika-ajoin. Tätä velkaa ei ole suoritettu, herra paroni, ja se tuomitaan epäilemättä maksettavaksi, jos oikeusjuttu jälleen pannaan vireille. Se summa on nykyjään, 130:n vuoden korot ja lukemattomat oikeuskulut siihen laskettuina, noin miljoona Venäjän pankkoruplaa, ellen väärin muista.
— Kuten jo rohkenin huomauttaa, on kylliksi selvitetty, että Geldernin perillisten tulee hakea saatavansa Ruotsin kruunulta; enkä muuten voi ymmärtää mitään yhteyttä Geldernien saatavien ja sen asian välillä, josta äsken keskustelimme.
Kreivi nousi ja katsoi kelloaan.
—Eh bien, no niin — sanoi hän huolettomasti — aika kuluu, minä aion vielä nyt aamupäivällä käydä katsomassa kahta maatilaa muutaman peninkulman päässä täältä. Mitäkö yhteyttä kahden niin erilaisen asian välillä? Tietysti ei mitään. Minä tahtoisin vainen passant, ohimennen, ilmoittaa herra paronille, että minä nykyjään omistan noin puolet Geldernin saatavista ja että olen muilta perillisiltä saanut valtuuden koko summan perimiseen.Au revoir, näkemiin. Sallikaa, herra paroni, että minä huomenna palatessani rohkenen vähäksi aikaa poiketa tänne?