Erland Stjernkors vietti joka päivä tuntikauden aamulla ja iltaisin kasvatuslastensa luona. Heillä oli asuttavana kaksi korkeata, valoisaa huonetta, jotka olivat varta vasten heille huolellisesti sisustetut. Ilma oli niissä puhdasta ja miellyttävää, huonekalut olivat vaaleat, keveät ja kauniit, aurinko paistoi samalla lempeästi ja iloisesti korkeista ikkunoista, joita vaaleansiniset verhot puoleksi peittivät. Muutamat parhaillaan kukkivat punervat aurikkelit ja verenpisarat lievensivät vielä valoa; semmoisia kasveja oli vältetty, jotka tuoksuvat voimakkaasti tai tarvitsevat runsaasti kosteutta. Seinillä oli tauluja, pöydällä kuvakirjoja, palloja ja pieniä rakennuksia, jotka saattoi hajoittaa ja taas panna kokoon. Kuvakiikaria näkyivät lapset hyvin uutterasti käyttävän. Merkillisin leikkikalu oli kuitenkin lattiasta kattoon ulottuvalla verkolla erotettu paikka ulkoisen huoneen ikkunan luona. Keskellä sitä pientä erotettua tilaa kukoisti astiassa pieni kuusi ja sen oksilla hyppeli iloisesti pieni kanarialintuperhe, joka oli sisaruksille lakkaamatta rakkaana seurana ja vaihtelevana huvina.
Oli päivänpaisteinen aamuhetki noin kello seitsemän aikaan. Lapset olivat äsken rukoilleet aamurukouksensa, kylpeneet ja pukeutuneet. Rampa Isidor oli pyörätuolissa työnnetty ulkoiseen huoneeseen katsomaan lintuja. Mielipuoli Beata istui hiljaa ja haaveksien kuvakirjan ääressä. Allfrida oli antanut linnuille ruokaa ja istui täti Milenian vieressä opetellen uutta ja tärkeätä taitoa, sukankutomista. Hänen ja hänen siskojensa oli vielä elettävä pitkä aika ennenkuin terveyden ja nuoruuden raikkaat ruusut ehtivät palata poskille; mutta heidän entinen keltainen ihonsa oli ainakin jo vaalennut, heidän puoleksi sammuneihin silmiinsä oli kuitenkin jo jonkun verran palannut loistoa, he osasivat hymyillä, leikkiä, he ymmärsivät olla kiitollisia. Vaikeinta oli heistä ollut oppia luottamaan ihmisiin; mutta sekin alkoi jo vähin onnistua. He eivät enää menneet piiloon hoitajiensa tullessa; he uskalsivat katsella heitä, puhua heidän kanssaan, ja mykkä Isidor oli oppinut puhumaan merkkikieltä.
Allfrida oli kohta kuusitoistavuotias, mutta sielunsa puolesta tuskin puoltakaan siitä iästä. Hänen tietonsa ja taitonsa eivät vähän aikaa takaperin vielä olleet ulottuneet pitemmälle kuin kahdeksanvuotisen lapsen. Hän ei ollut osannut laskea kymmeneen asti, ei tuntenut kirjaimia, ei tiennyt tavallisimpien esineiden nimiä. Hän oli värisokea; ei osannut erottaa punaista vihreästä; hän erehtyi välimatkojen pituudesta ja tavoitti kädellään kukkaa, joka oli kaukana hänestä toisella puolen huonetta. Ja kuitenkin hän teki mitä sievimpiä pikku esineitä tuohesta — vain sitä tarveainesta hänellä oli ollut saatavilla vankeudessaan —, kuitenkin hän ymmärsi hoitaa sairaita siskojaan paremmin kuin kukaan muu, ja kun hän puheli unissaan kulkiessaan, näytti hänen sielunsa päässeen vapaaksi ruumiin puutteellisuuksista ja olevan niin vilkas ja kehittynyt kuin hänen ikäisellään ainakin.
Sellainen oli Allfrida vielä kaksi tai kolme kuukautta aikaisemmin. Siitä asti hän oli ihmeteltävästi edistynyt. Hänen unissakävelynsä ja kovat kouristuksensa olivat vähitellen lakanneet, ja silmän katse oli selvinnyt samassa määrin kuin sisäinen oli himmentynyt. Hän osasi jo lukea välttävästi sisältä ja alkoi hiukan kirjoittaa. Mutta lukemista ja kirjoittamista Erland Stjernkors piti vain keinoina, eikä koskaan tarkoituksena. Hän olikin sentähden eniten käyttänyt suullista opetusta. Hän oli kertonut Allfridalle ja hänen siskoilleen kuin pienille lapsille, jotka juuri alkavat opetella ajattelemaan, suuren sadun Jumalasta ja Vapahtajasta (sillä lapsista on totuus ja satu samaa), luomisesta ja luonnosta, hyvästä ja pahasta, kodista ja isänmaasta. Hän oli ennen kaikkea koettanut kehittää lasten omaa ajattelua, ja menestys melkein hämmästytti häntä. Nuo kauan kehittymättöminä olleet sielut, etenkin Isidorin, kasvoivat yhtä nopeasti kuin pohjolan vainiot kasvavat keskikesän lakkaamattomassa valossa. Kahden kuukauden kuluttua siitä, kun nelitoistavuotias poika oli oppinut merkkikielen avulla lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan, hän osasi oppikirjojensa sisällön perinpohjin ja kirjoitteli taulunsa täyteen laskuesimerkkejä, joita hän itse valitsi laskettavikseen. Melkein yhtä nopeasti oli Allfrida suullisesta esityksestä oppinut raamatunhistorian ja luonnonhistorian ensimmäiset alkeet. Yksin onneton Beatakin näytti toisinaan, selvempinä hetkinään, imevän opettajan sanoja kuin kauan kastetta kaivannut nurmi imee virkistävää aamusadetta. Mutta lukea hän ei saanut vielä; hänen sairasta sieluaan ei saanut rasittaa millään liian aikaisilla ponnistuksilla.
Mainittuna päivänä oli Stjernkors ottanut mukaansa pienen maapallon ja koettanut selittää lapsille sen merkitystä. Isidor ymmärsi heti tarkoituksen ja hänen merkkipuheensa oli lakkaamatta käynnissä. Beata sai sen käsityksen, että maa ja tähdet olivat palloja, joita enkelit leikkien heittelivät toisilleen. Allfrida ei tyytynyt yksistään maahan: hän pyysi taivaan palloa.
— Ja mitä sillä tekisit? kysyi opettaja hymyillen.
— Minä tahtoisin tietää, missä äiti asuu, vastasi tyttö
— Äitisi on henki, Allfrida, eikä henkien asuntoa kukaan voi kuvata.
— Mutta se ei voi olla kaukana täältä, koska äiti on minun luonani joka yö.
— Henkeä eivät mitkään matkat estä; henki on silmänräpäyksessä siellä, missä se ajattelee olevansa. Näetkö äitisi selvästi unissasi?
— En, en enää niin selvästi kuin ennen. Hän ei ole pitkään aikaan sanonut minulle, mitä tulee tapahtumaan, kuten hän ennen aina teki, mutta viime yönä hän sanoi jotakin.
— Mitä hän sanoi?
— Hän sanoi, että tänne tänään tulee joku, jolla on sinijuovainen puku yllä, sinisen ja valkean kirjava huivi kaulassa ja huivissa linnun näköinen neula. Häntä pitää minun uskoa, sillä äiti on lähettänyt hänet.
— Saammepa nähdä. Jos tulee joku sellainen kuin kerroit, saat siitä tiedon. Etkö tahdo kuulla lisää maasta, jolla asumme?
— Tahdon; mutta vielä enemmän taivaasta.
Stjernkorsista ei ollut Allfridalle terveellistä, että hän niin paljon eli unien maailmassa, ja tahtoi sentähden johdattaa hänen huomionsa ympärillä olevaan maailmaan. Hän oli hankkinut sopivia kuvakirjoja ja alkoi niiden avulla kertoa vuorista, järvistä, puista, kukista ja eläimistä.
Hetkisen kuluttua Allfrida sanoi ajatuksiinsa vaipuneena ja kuulematta hänen puhettaan:
— Minä näen vanhan tynnyrin…
— Mitä? sanoi Stjernkors kummastuneena ja hämmästyksissään Allfridan näystä, joka ilmestyi uudelleen juuri silloin, kun hän toivoi saaneensa vieroitetuiksi oppilaansa ajatukset noista vaarallisista haaveiluista.
— Ah, en tiedä, vastasi tyttö hämmennyksissään. Minä näin varmaankin unta. Minä olin näkevinäni vanhan tynnyrin … sen ympärillä oli kaikki hujan hajan … pöytä oli ylösalaisin … siinä oli neliskulmaisia, punaisia kiviä ja paljon tavaroita epäjärjestyksessä … anna anteeksi! Minä koetan kuunnella paremmin.
Opettaja jatkoi selityksiään vastaamatta hänelle. Hänen turhaan kokiessaan saada oppilastaan tarkkaavaiseksi, kuului pulkkareki ajavan pihaan, ja siitä nousi nuori tyttö kylmästä punottavin poskin. Tulija oli Loa Åkerström.
Hänellä oli asiaa täti Milenialle; tarvittiin nimittäin yhdeksäntoistasataista pirtaa, jollainen oli pappilassa ja jonka vertaista ei tavattu monen penikulman alalla. Laamanninrouva ei ollut uskaltanut lähettää niin tärkeälle asialle muita kuin oman tyttärensä, ja hevonen pantiin valjaisiin kello seitsemän aikaan aamulla.
Erland Stjernkors ei ollut juuri mies uskomaan kaikkia lasten loruja, mutta hän hämmästyi kovasti, kun hän saliin astuessaan näki siellä neiti Åkerströmin sinijuovaisessa pumpulipuvussa, kaulassa sinisen ja valkean kirjava pumpulihuivi, joka oli kiinnitetty yksinkertaisella, mustalla, kyyhkysen muotoisella neulalla.
Asia oli jo toimitettu, ja ystävällinen tyttö kysyi, miten lapsiparat voivat.
— Huvittaisiko teitä käydä heitä tervehtimässä? kysyi Stjernkors.
— Minä olen kauan toivonut sitä, mutta olen kuullut sanottavan, ettei kukaan vieras pääse heidän luokseen.
— Se on totta; te olette ensimmäinen, mutta minulla on omat syyni.Olkaa hyvä, astukaa sisään!
Tuskin oli Loa Åkerström astunut huoneeseen, missä lapset olivat, kun jo mielipuoli Beata juoksi hänen syliinsä huudahtaen:
— Oletko vihdoinkin täällä? Minä olen niin kauan odottanut sinua!
Aulangossa 24:ntenä p:nä maaliskuuta 185—
Hyvä ystävä!
Konsistorin notariuksen jälkeen ei varmaankaan ole ketään niin vaivattua olentoa kuin konsistorin amanuenssi. Hän ei voi avata yhtään kirjettä saamatta hartioilleen maahanmasentavaa vierasten asiain taakkaa. Hänellä on lukemattomia ystäviä, jotka hän joskus on nähnyt joissakin ylioppilaskemuissa tai pappien kokouksissa ja sattunut jo aikaa sitten unohtamaan, mutta jotka kaikki vakuuttavat hänelle erinomaista ystävyyttään ja alttiuttaan vastapalveluksentekoon, jos hän hyväntahtoisesti vaivaa itseään ja saappaitaan heidän asioillaan. Hän on, kuten katoliset pyhimykset, jonkinlainen välittäjä heidän ja korkeimman mahtivallan tai sen neuvonantajien välillä, ja kokonainen hiippakunta sälyttää aivan aristelematta huolensa hänen Atlaksenhartioilleen. Jos hän väsyy ja hakee rehtorin virkaa, jossa on palkkaa satakaksikymmentä tynnyriä jyviä, tai kolmannen luokan pitäjää, jossa on kuutena vuonna peräkkäin ollut kova kato, niin on koko hiippakunta kiukuissaan hänen oikoteistään ja tuomiokapitulin puolueellisuudesta. Jos hän pysyy virassaan, tulee hajamieliseksi ja unohtaa yhden sadoista kirjeistään, niin päivitellään hänen huolimattomuuttaan. Viran hakijoilla, jotka turvautuvat hänen apuunsa, on hyvin huono muisti, jos saavat paikan, ja hyvin hyvä muisti, jos sitä eivät saa, mikä tietysti on hänen vikansa… Sanalla sanoen, hyvä Kustaa, kanna kohtalosi kärsivällisesti ja ota tästä kortinen lisäksi vierasten toimitusten muurahaiskekoon!
Omista asioistani puhun vain lyhyesti. Virkani Aulangossa ei ole juuri huokeimpia, mutta tiedäthän, miten selitän 90:nnen psalmin 90:nnen värssyn, jossa puhutaan ihmisten elämästä: "milloin separastaollut on, on se tuskaa ja työtä ollut". Niin, Jumalalle olkoon kiitos työstä ja vaivasta; sitä on täällä yllin kyllin. Tehköön hän myöskin työmme hedelmälliseksi!
Minun mielestäni on jokainen pappi lähetyssaarnaaja, joka toimii pakanain keskuudessa. Meidän ei toden totta tarvitse etsiä pakanuutta oman maamme ulkopuolelta; meillä on ensiksikin hottentottina (ellemme sano ihmissyöjänä) oma sydämemme ja sitten afrikkalaisia, hindulaisia, kiinalaisia, japanilaisia ympärillämme, niin että oikein surisee korvissamme. Minä olen vasta-alkaja mestarini palveluksessa, tuskin olen vielä työskennellyt viittä vuotta viinamäessä; mutta sen verran olen jo kokenut, että jos luen meidät kaikki, jotka olemme kunnollisesti kastetut, joilta on kuulusteltu katkismusta, jotka olemme päässeet ehtoolliselle ja nimitämme itseämme kristityiksi — nukkuvat, puoliuniset, torkkuvat ja heränneet tai oikeammin ne, jotka itseään heränneiksi sanovat — papit ja maallikot, kaikki, mitä meitä on, niin en löydä kahta todellista kristittyä kolmestakymmenestä, joilla on se nimi. Minä kunnioitan velvollisuudenmukaisella kunnioituksella kirkkoani ja säätyäni (jos Jumalan sanan palvelijoita voi nimittääsäädyksi), minusta on kansani monessa suhteessa arvokas, enkä sitä suinkaan pidä muita kansoja huonompana tai vähempilahjaisena; mutta kun näen ympärilläni niin paljon tyhjää ulkokullaisuutta, niin paljon tavaksi tullutta lörpöttelyä, niin paljon kerskailemista tunteista jotka ovat paljonkin merkitsevinään, mutta eivät kuitenkaan merkitse enempää kuin veteen heitetyn kiven synnyttämät väreet — niin paljon hengellistä velttoutta, hengellistä ylpeyttä, hengellistä kuolemaa, ja toisaalta niin vähän elämänlämpöä kristillisissä muodoissa — niin en voi muuta kuin rukoilla Herraa lähettämään myrskyn, joka ravistelisi perustuksiaan myöten kallista evankelisluterilaista Suomemme kirkkoa, sillä jos se jää nykyiselle kannalleen, sen täytyy vähitellen kuihtua.
Siellä täällä olen nähnytkin pienten tuulenpuuskain nousevan ja kiistelevän ihmissydämistä. Minä olen kysynyt heiltä — pietisteiltä, hedbergiläisiltä, ja mitä he sitten lienevätkin — ja kaikki ovat he vastanneet: katso, tässä on Kristus! tai: ei, hän on täällä! — Mutta kun olen tutkinut henkiä, on heille käynyt, niinkuin sanotaan Mat. 24:5, Luuk. 21:8 ja 17:21 y.m. paikoissa. Ja kuitenkin minä uskon pyhän yhteisen kirkon, pyhäin ihmisten yhteyden, kuten tunnustamme kolmannessa uskonkappaleessa, sillä olenhan löytänyt muutamiasenkinjäseniä tästä maasta, vaikkapa he ovatkin niin vähän pitäneet itsestään melua, etteivät useimmat tiedä heitä olevankaan — mutta jos meidän valtiokirkkomme pysyy hengettömissä säännöissään ja vakaumuksettomassa pakkojärjestyksessään, niin on siitä todellakin sanottava, mitä kaikista semmoisista kirkoista sanotaan Galat. 4:9-11.
Muutamain naapuripitäjäläisten olen myöskin kuullut kiittävän Jumalaa siitä, etteivät he ole aulankolaisia, ja surkuttelevan minua, kun minut lähetettiin paimentamaan laumaa, josta puolta voisi paremmin sanoa susiksi ja ihmissusiksi kuin kristityiksi. Mitä siihen tulee, on minulla enemmän toivoa aulankolaisten julkisista paheista kuin muiden valkaistuista hautakammioista. Tosin on täällä ankara taistelu, kun on seistävä yksin sellaisen sukupolven keskellä, joka on kasvanut synkässä henkisessä pimeydessä; Jumala yksin voi saada auringon paistamaan tähän kuoleman varjoon; minä en voi mitään. Mutta luulen, että jo alkaa valjeta vähän. Täällä rupeaa näkymään kaikenlaisia elonmerkkejä, ja näyttää siltä kuin tahtoisi Herra käyttää välikappaleita, joita ihmiset pitävät ihan hyödyttöminä. Minä toivon enemmän seurakuntani maallikoista kuin papistosta, mutta — älä millään muotoa kerro sitä Turussa!
Asiani on tällä kertaa myöskin laadultaan pikemmin maallinen ja varsin kummallinen. Sinä sanot olleesi kaukaista sukua Aulangon rovastivainajalle, Ödmarkille, ja tiedät siis arvattavasti enemmän kuin minä hänen perheolojaan. Tiedät ehkä myöskin, että häneltä on jäänyt paljon velkoja ja kolme sairasta lasta; keväällä joutuu hyvässä kunnossa oleva pesä myytäväksi huutokaupalla. Lapsia on kasvatettu niin kummallisella tavalla, heidät on jätetty niin kokonaan vaille ruumiillista ja henkistä hoitoa, etten saata käsittää, miten se voitaisiin selittää vain ymmärtämättömyydestä tapahtuneeksi. Mutta turhaan olen koettanut keksiä muuta perusteellista syytä siihen — sillä heidän hoitajansa, eräs neiti Durin, pakeni pappilasta — kunnes äskettäin eräänä päivänä sain sangen omituisella tavalla tiedon, joka kenties saattaisi johtaa vähän asian jäljille, jos sinä, hyvä Kustaa, tahtoisit olla apuna siinä.
Äidin ja lasten välillä on epäilemättä sielun heimolaisuutta, salainen side, joka alkaa jo ennen syntymistä, kestää useimmiten koko elämän ajan eikä — ainakin minä uskon niin — katkea edes kuolemassakaan. Tuo vaikutus, mikä toisella sielulla on toiseen, on niin tavallista, että me emme juuri sentähden sitä huomaa; mutta joskus ja etenkin silloin, kun sisäinen sielun toiminta vie voiton hyvin heikontuneesta ruumiista, syntyy siitä ilmiöitä, jotka ovat ihmeitten kaltaisia ja joita ei saateta selittää tavallisten sääntöjen mukaan. Tässä esimerkki.
Allfridalla, Ödmarkin vanhimmalla lapsella, oli minun tänne tullessani usein kovia kouristuksia, joista oli seurauksena unissakulkeminen, somnambulismi; hän näki ja kuuli silloin sellaista, mikä tapahtui toisinaan hyvinkin kaukana, ja puhui sanoja, joista hän sitten hereillä ollessaan ei tiennyt mitään. Hän luuli siinä tilassa kuulevansa, miten hänen kahdeksan vuotta sitten kuollut äitinsä varoitteli häntä lähestyvistä vaaroista, ja minun täytyy myöntää, etteivät nuo ennustukset olleet aiheettomia.
Paremman kohtelun johdosta ovat nyt sekä taudin kouristukset että unissakulkeminen lakanneet, mutta sen sijaan Allfrida näkee usein unta äitivainajastaan ja on saavinaan häneltä hyödyllisiä neuvoja. Toissapäivänä hän ennusti sellaisen unen jälkeen, että ystävällinen nainen, jolla on sinijuovainen puku yllä ja ruudukas liina kaulassa, samana päivänä tulisi pappilaan. Tunnin kuluttua kävi jo ennustus toteen, ja tuosta nuoresta, tavallista vakavampiluontoisesta naisesta, neiti Åkerströmistä, toivon saavani ystävän ja opettajan onnettomille lapsille. Kummallista kyllä tunsi neiti Åkerströmin myöskin nuorin tyttö, mielipuoli Beata, vanhaksi tuttavaksi, vaikka he eivät ole koskaan ennen nähneet toisiansa.
Sitä ennen olin hyvin vähän välittänyt semmoisista sairaan lapsen unista, mutta myönnän nyt, että tuo tapaus kummastutti minua ja toi mieleeni saman lapsiparan toisen sekavan kuvitelman. Keskellä opetustuntiani hän oli kerran näkevinään vanhan tynnyrin eräässä romuhuoneessa, jonka minä saatoin tuntea hänen kuvailunsa mukaan. Enemmän uteliaana kuin juuri minkään löytämisen toivossa kävin eilen tutkimassa tuota huonetta ja tapasin vanhasta leipätynnyristä kalkin, sammalien ja tiilisoran alta tukun laskuja ja perunkirjoituskirjoja, jotka oli kääritty havaslangalla kokoon. Minä otin vaivakseni tutkia tarkasti nuo ensi näkemältä aivan tarpeettomat paperit, ja tulos tuntuu minusta niin kummalliselta, etten oikein tiedä, mitä minun pitäisi ajatella siitä.
Niistä papereista näkyy nimittäin aivan selvästi, että rovasti Ödmark, joka sai Aulangosta melkoiset tulot, on lisäksi ollut kaksi kertaa rikkaissa naimisissa, ensi kerran erään ranskalaisen kanssa, joka vuoden kuluttua naimisiin menonsa jälkeen peri 140.000 livreä muutamalta bordeaux'laiselta viinikauppiaalta, ja toisen kerran kolmannen rouvansa, porilaisen kanssa, jonka rahoina ja rahanarvoisina tavaroina tuomia myötäjäisiä näyttää olleen vähän toistasataa tuhatta riksiä. Kummastakin rouvasta oli Ödmarkilla lapsia, jotka elivät kauemmin kuin äitinsä, mutta kuolivat sittemmin ja jättivät perintönsä isälleen. Toinen ja neljäs rouva olivat varattomia. Nyt saattaisi luulla, että Ödmark olisi onnistumattomissa yrityksissään ja tuiki tuhlaavaisella elämällään hävittänyt sekä myötäjäiset että tulot. Mutta sitten löydämme neljännen rouvan kuoltua, kahdeksan vuotta takaperin tehdyn perunkirjoituspaperin, josta näemme, että pesän omaisuus siihen aikaan laskettiin, kaikki velat summasta pois luettuina, 88.000:ksi hopearuplaksi perunkirjoitusarvon mukaan, joten se siis todellisuudessa on ollut melkoista suurempi.Sitäei Ödmark suinkaan ole voinut tuhlata viime vuosina, jolloin hänen terveytensä jo oli käynyt huonoksi. Erittäin on huomiotani herättänyt kallisarvoinen jalokivikoriste, joka on alkujaan ollut bordeaux'laisen suvun omana ja sitten kulkee kaikissa perunkirjoituksissa, viimeisessäkin, johon rovasti on merkinnyt: "vanhimman tyttäreni morsiuskoriste". Mihin se on hävinnyt? Kuinka on melkoisen suuri omaisuus voinut mennä mitättömiin kahdeksassa vuodessa? Ja miten ovat ymmärrettävät ne suuret velat, jotka Ödmarkilta muka vielä sen lisäksi jäivät?
Siinä, parahin Kustaa, kysymyksiä, jotka eivät ole laadultaan aivan tavallisia. Niihin pyydän minä sinua hankkimaan kaikki tyydyttävät vastaukset, mitä voit saada kootuksi Turusta joko hovioikeuden tuomiokirjoista, konsistorin kirjeenvaihdosta tai yksityisiltä. Helposti ymmärrettävistä syistä en tahdo niistä kysellä täällä Aulangossa. Saattaisi sattua, että kaikki olisi vain turhaa luuloa, mutta lasten tähden tulee minun saada asiaan selvyyttä. Heidän holhoojansa on virkaveljeni, pastori Idegran, joka samalla on suurin (ellei ainoa) saarnamies. Meillä on sama tehtävä, mutta hän antaa minun hoitaa lapsia omalla tavallani, ja siitä olen hänelle kiitollinen.
Voi hyvin ja lausu arvoisille pyöreän pöydän isille nöyrä, kunnioittava kanoninen tervehdykseni
vanhalta ystävältäsi
Erland S:lta.
J.K. Tuleeko korkea-arvoinen piispamme tarkastusmatkalle Aulankoon? Minä olisin onnellinen, jos näkisin täällä perinpohjaisen siivouksen. Ilmoita myöskin, kutka ovat hakeneet tänne. Luullakseni kokoontuvat kotkat nyt, kuten ainakin, raadon ympärille. Jos mitään on kelvotonta Suomen kirkossa, niin on ainakin huonoa tuo kurja juokseminen leivältä juustolle ja juustolta silavalle. Siinä tulevat sieluparat kaupanpäällisiksi leivän tähden.
Olin vähällä unohtaa hyvää tarkoittavan tarjouksesi, nimittäin että mitä pikimmin hankkisit minulle varapastorin nimen. Minä sanon samoin kuin rengilläni on tapana sanoa rehellisesti, vaikkei aivan hienosti: kiitoksia paljon, sanoi koira heinätukosta. Minulla lienee huono pää: minä en ymmärrä sellaisia alttarikoristuksia, ja surkuttelen vain sitä, että notarionpöydän herrat jäänevät tällä kertaa vaille niin viatonta sivutuloa kuin on virkavahvistuskirjan lunastus.
Huhtikuun ensi päivänä tuli seuraava komeasti kirjoitettu kirje TurustaAulankoon:
Parahin Veli!
Vastaukseksi arvoisaan kirjeeseesi, joka on päivätty t.k. 24:ntenä, saan toivottaa sinulle onnea virkaan, joka sinusta on, ellei juuri hupaisa, niin kuitenkin toimekkuutta vaativa ja tyydytystä antava. Mitä tulee kysymyksiisi rovasti Ödmark-vainajan varallisuudesta, ei mitään muita tietoja ole voitu saada kuin että se on ollut melkoisen suuri, mutta vähentynyt viimeisinä vuosina velottujen takaussitoumusten tähden; siten on maksettu Svedenbergin puolesta 10.500 riksiä, Robertsonin puolesta 8.400 riksiä, "Vildön" tehtaan puolesta 10.000 riksiä, ja Hirvilän sahan puolesta 7.300 hopearuplaa, lukuunottamatta korkoja. Rovasti Ödmarkin asiamiehenä on kaikissa näissä velkomisjutuissa ollut pastori Idegran, joka näyttää kaikin tavoin koettaneen pelastaa suojattiaan, mutta hänellä on joka kerta ollut laki vastassaan. Siitä huomaat, hyvä veli, ettei rovasti Ödmark ole ainoastaansaattanuthävittää suurenlaista omaisuuttaan kahdeksassa vuodessa, vaan että hän, kuten yllä olevat numerot osoittavat, todellakin on sen hävittänyt. Neiti Ödmark on nähnyt unta, ja paperit lienevät arvottomia, etenkin kun jalokivilipas, jos mitään semmoista on ollutkaan, on epäilemättä viimeisten rahapulien aikana myyty Pietariin tai Tukholmaan. Onneksi en ole niin läheistä sukua vainajalle, että minun tarvitsisi luopua perinnöstä hänen lapsiensa sijaisena, jos ne sattuisivat kuolemaan.
Sattuneista syistä pantaneen piispantarkastus tänä vuonna toimeen pohjoisimmissa seurakunnissa. Aulangon viran hakuaika loppui toissapäivänä. Seurakunnan huonon maineen tähden ja koska arvellaan, että on vaikeata periä kaikkia saatavia, on tullut vain kuusitoista hakijaa, joiden nimet ovat kirjoitettuina mukaan liitetylle irtonaiselle lehdelle. Ja heistä päässee Orre ensimmäiselle, Herrelin toiselle ja Lysander kolmannelle sijalle, ellei, kuten arvellaan, joku heistä ole hakenut vain pitääkseen paikkaa avoinna Idegranille. Nyt on kuitenkin Hannuksen kappeli pyrkinyt erilleen Aulangosta muodostaakseen oman seurakunnan, joten saattaa sattua, että vaaliasiat jäävät siitä kysymyksestä riippuviksi.
Pahoitellen sitä, ettei hyvää tarkoittava arvonimiehdotukseni ollut mielesi mukaan, olen suurimmalla kunnioituksella ja ystävyydellä edelleen
nöyrä palvelijasi
K. Nordstrand.
Turussa 30:ntenä p:nä maalisk. 185—.
Erland Stjernkors hymyili pannessaan kirjettä kädestänsä.
— Kas, onpa Kustaa tullut vähän hienommaksi, kun pääsi amanuenssiksi tuomiokapituliin. Hänen kirjeensä on kieltämättä puhdasoppinen, kirjoitustapa on siinä yhtä siloiteltua kuin notariuksen yönuttu. Vai niin! Ainoastaan kuusitoista hakijaa Aulankoon, ja niistä — katsotaanpas! — seitsemän siirtoa hakevaa kirkkoherraa. Ainakin viisi on varakasta, nykyjään rauhallisissa seurakunnissa olevaa miestä. Mutta Aulangossa on viisikymmentä tai sata tynnyriä enemmän tuloja, ja sentähden eivät he epäile siirtyä perheinensä tuttujen ystävien ja ristiveljien luota ryövärien pesään, jossa kaikki on epävarmaa ja eniten kaikista paimenvirka. Kuitenkin saattanee Idegran virkavuosiensa nojalla päästä kolmannelle sijalle. Herra armahda tätä eksynyttä laumaa!
— Idegranko? jatkoi Stjernkors silmäillen uudestaan kirjettä. — Idegranilla on ollut osa Vildön tehtaasta ja Hirvilän sahasta. Ödmark on maksanut tehtaan ja sahan velat. Idegran on ollut Ödmarkin asiamiehenä, Ödmark kuolee häviöön joutuneena, Idegran elää varakkaana, onpa hänellä vielä melkoisesti saatavaakin Ödmarkin kuolinpesästä… Ei, tämä ei ole niinkuin olla pitää, sanoi mylläri, kun pisti kätensä nuohoojan nutun hihaan. Minä lähden Idegranin luo…
Oli iltapäivä. Loa Åkerström oli äsken tullut pienessä pulkkareessä ajaen pappilaan lukemaan ja puhelemaan pari tuntia sairasten lasten kanssa. Tuo työ oli tullut hänen suurimmaksi huvikseen, ja äiti oli suostunut siihen sen tähden, kuten hänen sanansa tuttujen kesken sattuivat, että "lapsihylyille saattaa olla tarpeen nähdä ihmisiä luonansa, sillä muuten he voivat helposti tulla uudestaan hulluiksi, ja saapihan Loa lapsiparkain kanssa kertailla saksaansa, jota hän oppi Turussa rouva Schwindlerin koulussa, ja se maksoi sievät summat, mutta kaikkiahan sitä saa tässä maailmassa tehdä kurjuuden tähden, vaikka siitä saadaankin kiitokseksi kuulla saarnastuolista, että ollaan rikottu kaikkia kymmeniä käskyjä vastaan, ja sitä juletaan sanoa naisille, eikä niin hävytöntä liene milloinkaan kuultu, mutta kas nykyään ei enää kelpaa Jumalan sana eikä Hagbergin saarnat, vaan paremmat ja huonommat ihmiset sotketaan sekaisin ja omat piikamme tulevat kohta ja sanovat olevansa meidän vertaisiamme Herramme edessä, mutta Loa ja Liina eivät saa yksin mennä kirkkoon, juuri sieltä nykyään opitaan pahat tavat, ja sentähden tapahtuu nyt joka päivä niin hirveätä kuin tapahtui Lukku-Liisan ja hänen Kallensa välillä" … ja niin edespäin, ja niin edespäin!
Hupaisinta oli, että laamanninrouva, saatuaan sillä tavoin purkaa sydäntään, ei huomannut mitään pahaa siinä, että Loa, joka yksin ei saanut mennä kirkkoon, sai sen sijaan yksin ajaa pappilaan "kertailemaan saksaansa lapsihylkyjen kanssa". Saksa ei tosin tullut kysymykseen, mutta Loa otti opettaakseen raamatunhistoriaa, maantiedettä ja käsitöitä. Lapset olivat ensi hetkestä asti turvautuneet häneen kuin sisareen, ja täti Milenian ystävällinen otsa loisti kuin luminen, päivän valaisema turvekatto joka kerta, kun lempeä, vakava tyttö astui lastenkamariin. Stjernkors oli silloin mielellään jonkin aikaa kuulemassa opetusta, se oli hänen mieluisimpana virkistyksenään; mutta sitten hän jätti suojattinsa luottavaisena heidän uuden opettajansa huostaan ja lähti käyttämään täpärää aikaansa toisella haaralla, missä häntä välttämättä tarvittiin.
Hän oli matkalla pastori Idegranin luo, kun maantiellä häntä vastaan tuli kerjäläinen, säkki selässään. Kerjäläinen pysähtyi, otti repaleisen lakin päästään, kumarsi syvään ja pyysi vinkuvalla äänellä yömajaa pappilasta. Stjernkors lupasi ja kysyi, mistä hän on kotoisin.
— En auringosta enkä kuusta, jalo herra — vastasi kerjäläinen muuttaen äkkiä ääntään ja pyörähtäen kantapäällään — vaan ihan yksinkertaisesti äitini hameentaskusta. Jos tahdotte tietää, miksi minua nimitetään, herra maisteri, niin on nimeni Velikulta, milloin on rahaa taskussa, ja Vietävä, milloin se on mennyt kaiken maailman tietä. Muutamat sanovat minua Purutupakaksi, kun luulevat, että olen hiukan pehmeä päästäni, tai Rummunnahaksi, kun olen saanut selkääni, ja viimeksi on minulla ollut nimenä välistä Petterson ja välistä Petroleumi — sitä pitävät ihmiset hyvin sukkelana! — mutta teidän edessänne, herra maisteri, olen sama kuin aina olen ollut, ja sentähden sanon: kiitoksia viimeisestä, minä toimitin asian niin hyvin kuin taisin.
— Joosua! Oletko sinä todellakin siinä, hirtehinen? Ja missä olet vetelehtinyt lähes kolme kuukautta siitä asti, kun karkasit palveluksesta?
— Kelpaahan ravata, sanoi orava, kun juoksi seitsemän penikulmaa rullassa, pääsemättä paikaltaan. Muistelen, että maisteri lähetti minut kuulustamaan, mihin eräs tuttu mamseli joutui erään laukkuryssän kanssa.
— Se on totta. Kun Loviisa karkasi pappilasta, lähetin sinut hankkimaan tietoa hänestä ja mamseli Durinista. Minä tarvitsin muutamia tietoja, ja odotin sinua seuraavana päivänä takaisin. Mutta juoksuhalu pääsi sinussa valtaan, ja sille tielle jäit. Häpeä, Joosua! Sinun pitäisi hävetä kuljeksiessasi valepuvussa ympäri maailmaa.
— Niin, juoksijarakkihan minä olen, se on aivan totta. Mutta mitäs sanoisitte, maisteri, jos olisinkin ollut palveluksessa koko ajan … jos olisinkin toimittanut juuri mitä minun piti toimittaa, vieläpä oikein reimasti? Minäpä tiedän jotakin, minä. On eräs iloinen laulu, jota te ette varmaankaan ole koskaan kuullut:
Harakka nauravi, tempun mä tein,Kuat, kuat, hililuu!Hopeisen lusikan varkahin vein,Kuat, kuat, holohoi, hoi, hoi!
Orava laativi silmukan,Kuat, kuat, hililuu!Ja nopsasti linnulta vie lusikan,Kuat, kuat, holohoi, oi, oi!
Harakka, tuo varas, hirtettihin,Kuat, kuat, hililuu!Ja varkaalta-viejä palkittihin,Kuat, kuat holohoi, oi, oi!
— Mene matkaasi ja palaa takaisin oikeissa vaatteissasi ja selvänä! keskeytti isäntä, syystä kyllä epäillen, että mustalaisen iloinen mieli oli hänen Aulangon läpi kuljeksiessaan saanut hiukan ylimääräistä riemunantajaa.
— Jumala varjelkoon herra kapteenia! vastasi valekerjäläinen asettuen sotilaan asentoon ja tehden kunniaa. — Minulla on tässä säkissäni vähän semmoista tavaraa, mikä ei ole makkaraa eikä kääresylttyä, mutta joka houkuttelisi vaikka juutalaisen syömään sianlihaa. Samapa se; kyllä tunnen silppukoneen, sanoi härkä pianosta. Saanko tulla illalla kello yhdeksän?
— Saat sillä ehdolla kuin sanoin. Minun palveluksessani ei ole viinaa. Jos vielä kerrankaan maistat sitä tavaraa, saat eron. Ja elä nyt sen mukaan, mene!
Niin sanoen Stjernkors lähti kävelemään edelleen. Mustalainen katsoi häpeissään hänen jälkeensä eikä hiiskunut enää sanaakaan, vaan poikkesi kulkemaan metsätietä johonkin latoon, siellä pukeutuakseen toisiin vaatteisiin.
Mutta kun nuori pappi oli saapunut sillalle, josta olisi ollut erottava kappalaisen taloon, hän pysähtyi ja näytti muuttavan mielensä.
— Ei — sanoi hän itsekseen — minä en saa hätäillä, minulla ei ole vielä mitään todistuksia. On parasta kuulla ensin, mitä Joosua tietää.
Määrättynä aikana tuli Joosua. Hän oli pessyt kasvonsa ja sukinut tukkansa; hänen siivo pukunsa teki hänet neuvottoman ja naurettavan tottumattoman näköiseksi. Koeteltuaan ensin jonkin aikaa turhaan koukutella ja kierrellä hän alkoi selontekonsa seuraavaan tapaan:
— Minä luulin, että mamseli oli ensiksi suunnannut matkansa Martoisiin, ja siinä olinkin oikeassa, mutta koska hän oli kahden päivän matkan edellä minusta, ei ollut niinkään helppoa löytää jälkiä. Sentähden kuljin puoli päivää harhateillä ajaen takaa erästä Säkylän kylän miestä, joka veti myllynkiviä, mutta illan suussa käännyin etelään päin ja tunsin Martoisten torpparin laahustavan jalan jäljet. Silloin lainasin hevosen ja reen lukottomasta tallista Repolan kylästä ja aloin ajaa kiidättää heidän jälkeensä…
— Lainasitko?
— Minä en jaksanut astua. Kolmantena päivänä olin vähällä saada heidät kiinni Turun puolella, kun kaksi Repolan miestä tuli täyttä laukkaa jäljessäni, mutisten jotakin, että olin varastanut heidän hevosensa.
— Senkö, jonka lainasit?
— Sen. Kun he eivät ottaneet siivolla ollakseen, aioin juosta metsään, mutta satuin nyrjäyttämään jalkani, ja niin minut vietiin nimismiehen luo, joka lähetti minut vanginkyydillä Turun linnaan. Siellä istuin kolmatta viikkoa, kunnes eräs toinen lurjus tuotiin samaan paikkaan hevosen varkaudesta. Hän veti jalkani paikoilleen; seuraavana yönä karkasimme ja menimme jään yli Paraisiin. Siellä elättelimme itseämme niin hyvin kuin taisimme neljän viikon ajan, sillä välin kun meitä ajettiin takaa Turun seuduilla kuin susia. Minut tunnetaan niillä paikoin.
— Kyllä tiedän. Oletpa sinä aika velikulta asioille lähetettäväksi.Jatka!
— Sitten kuljeksin milloin ryssäläisenä veitsienteroittajana, milloin Hyrynsalmesta Pohjanmaalta kotoisin olevana kerjäläisenä, ja sain tietää mamseli Apollonian aikoneen postiveneen matkassa Ruotsiin, mutta pelästyneen jäätä ja jääneen Ahvenanmaalle. Minä oitis Ahvenanmaalle ja viikkokauden kuluttua löysin hänet lukkarin talosta Finströmistä. Samasta talosta hankin itselleni asunnon, kun siihen aikaan olin olevinani saksalainen kirjansitojasälli ja minäkin muka matkalla Tukholmaan. Kaksi viikkoa söin samassa pöydässä mulkosilmäisimmän marakatin kanssa, mikä milloinkaan on töllistellyt päivän valoa, eikä hän tuntenut minua. Muutamana päivänä en saattanut pysyä aloillani; ikäänkuin vahingossa pistin jalkani hänen eteensä hänen ovesta mennessään, ja kun hän siitä nousi ylös, katsahti hän minuun tuimasti kuin tarhapöllö. Illalla sain kuulla hänen tilanneen hevosen kello kahdeksitoista sinä yönä. Minä hankin minäkin hevosen vähää ennen, ja kun kaikki ahvenanmaalaiset reet ovat pimeässä niin yhtäläiset kuin puola on sianmarjan näköinen, niin minä ajoin rekeni esiin kymmenen minuuttia ennen kahtatoista. Aivan oikein, hän oli jo portailla; eihän pahalla omallatunnolla ole mitään rauhaa. — Sinäkö siinä olet, Pekka? kysyi hän, ja yö oli pilkkoisen pimeä. — Niin oon, vastasin minä ja vingutin puhettani kuin lukkarin renki. — Autapa sitten tämä matkalaukku rekeen, sanoi hän. — Niin, mitäs muuta, me kantaa rahjustimme sen raskaan pahuksen alas ja sitten lähdettiin ajamaan. — Eckeröhönhän mennään? kysyi hän, kun pääsimme metsään. — Ei, sanoin minä, vaan Helsinglantiin, ja samalla kaadoin hänet hyvässä vierupaikassa, niin että hän teki kolmekin kuperkeikkaa. — Pekka, huusi hän, minä putosin, Pekka, pysäytä, Pekka! Mutta minä en ollut kuulevinanikaan, ajoin vain edelleen, tehden kierroksia, niin ettei se riiviö saanut selvää reen jäljistä. Värdön saaressa muutin vaatteita, Kumlingissa vaihdoin hevosen ja reen. Keskellä Kihtiä oli repeämä jäässä; siinä lepuutin hevosta, avasin matkalaukun ja otin siitä, mitä kannatti ottaa, mutta muun annoin meren turskille, paitsi yhtä liinapaitaa ja villahametta, joita arvelin itse tarvitsevani. Sitten tulin jään yli Velkuaan ja sieltä Naantaliin. Naantalissa myin hevosen neljästä ruplasta, jotka panin vaivaislaatikkoon, ja reestä sain kuusi leipäkyrsää. Mutta kun Maskun nimismiehellä oli jo vanhastaan minua kohtaan vihankaunaa, en tiedä mistä syystä, pukeuduin taaskin hyrynsalmelaiseksi, ja nyt olen tässä.
— Tai toisin sanoen: kun olet varastanut ja pettänyt, paennut hyvin ansaitusta vankeudesta ja elänyt ryövärin tapaan metsissä, ryöstänyt ja jättänyt tielle ihmisen, joka uskoutui sinun suojeltavaksesi, kaiken sen tehtyäsi tulet sinä vielä ja sanot toimittaneesi minun asiani ja tahdot nyt tasata varastamasi saaliin minun kanssani! vastasi Stjernkors ankarasti.
— En tiedä, onko se suuren vai pienen katkismuksen mukaan — väitti mustalainen puolittain surkeasti, puolittain ovelasti — mutta minä en ole loukannut kenenkään ihmisen henkeä enkä ruumista. Minä jätin mamseli Apollonian Finströmin metsään keskelle luminietosta, joka oli niin pehmeä kuin höyhenalus, ja siitä oli tuskin kahta virstaa lukkarin taloon. Paidan ja mamselin hameen maksan mielelläni, muuta en ottanut itseäni varten; kaikki muut oli mamseli varastanut rovastin lapsilta. Varkaalta varastamista ei suinkaan liene kielletty Jumalan kymmenissä käskyissä.
— Kaikki varkaus on kielletty. Sitä paitsi ei voida näyttää toteen, että mamseli Durin on ottanut lasten omaisuutta.
— Eikö voida? nauraa virnisteli mustalainen voitonriemuisesti. —Kenenkä omaa luulette sitten näiden kaikkien olevan?
Niin sanoen Joosua avasi suusta kiinni solmitun pieluksenpäällisen ja otti siitä suuren joukon setelirahoja, velkakirjoja ja muita papereja, jotka kaikki olivat pahasti rutistettuja.
Stjernkors luki rahat ja tarkasti paperit. Siinä oli ainoastaan 810 riksiä Ruotsin rahaa, mutta noin 15.000 Venäjän hopearuplaa, osittain puhtaana rahana, osittain Saimaanobligatsioneina. Mustalaisen urkkiva silmä huomasi varsin hyvin, että isännän otsa synkkeni.
— Tässäkö on kaikki rahat mitä oli matkalaukussa? kysyi Stjernkors, lukiten huolellisesti sinetillä paperit ja rahat ja pitäen itse vain sinetittömän, kirjoitetun puoliarkkisen, joka ei siis ollut minkään arvoinen.
— Kaikki, vastasi mustalainen ja katsoi häntä rohkeasti silmiin. —Mutta oli siinä vielä jotain muutakin!
Ja sitten hän otti samasta likaisesta kerjäläispussista koko joukon koteloita ja rasioita, jotka oli kääritty liinariepuihin, ja niissä oli kaksi kallisarvoista kultakelloa vitjoineen ja kelluttimineen, lisäksi neljä muuta kultaketjua, kaksi kultaista rannerengasta, suuri kultainen nuuskarasia, jossa oli Kaarle XIII:n muotokuva, vapaamuurarien tähti kultaisine laastilapioineen, kultasankaiset silmälasit ja monta muuta samasta metallista tehtyä koristusta, suuri joukko kultaisia ja hopeaisia muistorahoja, kaksi kääröä alamaalaisia ja kolme kääröä ruotsalaisia tukaatteja, neljä kääröä koko- ja puoli-imperiaaleja, kuusi kankea sulatettua hopeata, painoltaan noin kaksi naulaa, ja kaikenkaltaisia muita esineitä, yksin pieniä, tyhjiä hajuöljypullojakin, jotka kaikki näkyivät olevan häthätää kootut epäilemättä hyvinkin huolellisesti järjestetystä matkalaukusta. Ödmarkin koko nimi, joka oli kaiverrettu nuuskarasiaan, kuninkaalliseen lahjaan, ja hänen muutamissa muissa kalleuksissa oleva nimimerkkinsä saattoivat heti ensi katsauksella epäilemään, oliko mamseli Durin oikealla tavalla päässyt käsiksi noihin perhekalleuksiin.
— Tämä on vain epäluuloa, eikä vielä todistuksia, virkkoi Stjernkors, kirjoittaen huolellisesti muistiin esineiden nimet ja lukiten ne sinetillä. — Onko sinulla vielä lisää varastettua tavaraa?
— Ei muuta kuin pieni ompelurasia, vastasi Joosua silmiään siristäen ja ottaen pussistaan hyvin hienotekoisen, hopealla ja helmiäisellä koristetun mahonkilippaan.
Lukon yläpuolella olevaan hopeakilpeen oli kaiverrettu nimi. Siinä oli selviä raaputtamisen merkkejä, mutta Stjernkors saattoi siitä helposti lukea Allfrida Ödmarkin nimen.
— Missä on avain?
— Se lienee hänellä ollut taskussaan.
— Etkö ole avannut lipasta? Etkö tiedä, mitä siinä on?
— En.
— Hyvä. Minä sinetöin sen, kuten muutkin. Sinulla on ollut raskas taakka selässä kannettavana aina Naantalista asti.
— Ei se ollut niin raskas kuin kolmen lapsen kantaminen haudasta eloon. Mutta kannammehan saman asian hyväksi.
Stjernkors katseli häntä tutkivin katsein. Mustalainen kesti kauan ja kiitettävän rohkeasti peloittavan tutkivaa silmäystä, mutta vihdoin hän näytti muistavan jotain; hän punastui ja lankesi polvilleen.
— Antakaa anteeksi! hän sammalsi.
— Onko siis totta, mitä pelkäsin? kysyi Stjernkors kalveten. Onneton, minä tiedän, että sinä vihasit mamseli Durinia ja sokeassa vihassasi sinä olet haudannut hänet meren jään alle.
— Minäkö? toisti mustalainen hyvin hullunkurisesti hämillään ja ihmeissään. — Ei, niin kiirettä ei minulla ollut ehtiä ennen paholaista. Mutta minä otin … minä otin jotakin…
— Mitä otit? Tunnusta!
— Minä unohdin kertoa, että söin hänen eväänsä niinkuin kissa makkaran. Ja sitten … minä varastin kirjan.
— Jollet koskaan muuta varasta kuin kirjoja, voi maailma olla rauhassa. Mikä oli kirjan nimi?
— Luotettava Unikirja eli taito ennustaa oikein kaikista, etenkin unista.
— Minä ymmärrän; hän uskoi unikirjaa. Ei ole ketään niin suurta pettäjää, ettei hän itse pettyisi. Kuule, Joosua! Siihen asti, kun joku saattaa todistaa, kenen nämä esineet oikeastaan ovat, täytyy niitä katsoa varastetuiksi, ryövätyiksi neiti Durinilta. Minun täytyy huomenna varhain antaa nämä sinetöidyt tavarat toimitusvouti Mangelille ja ilmoittaa hänelle, että minä sait ne epäiltävältä henkilöltä, joka minulle tunnusti tehneensä väkivaltaa neiti Durinille. Sinulla on kaksitoista tuntia aikaa. Muuta en nyt voi tehdä hyväksesi…
Mustalainen alkoi kiihkeästi itkeä.
— Enkö sitten saa enää koskaan tulla luoksenne? nyyhkytti hän.
— Milloin vain tahdot, Joosua. Palaa takaisin, milloin haluat koettaa tulla hyväksi ihmiseksi.
Suomen virallisessa lehdessä[13] oli siihen aikaan luettavana lain määräämä kuulutus, joka herätti uteliaisuutta ja huomiota. Ilmoitettiin nimittäin, että kaikenlaista irtainta omaisuutta, puhdasta rahaa ja velkakirjoja oli otettu talteen epäiltävältä henkilöltä ja että ne saattoi yön ja vuoden kuluessa periä Aulangosta kruununvouti Rågbergiltä se, joka voi todistaa olevansa niiden omistaja. Tavarain arvo oli melkoinen, noin 23.000 hopearuplaa, lukuunottamatta lukittua ja avaamatonta lipasta. Ei ketään omistajaa kuulunut.
Sitä paitsi ilmoitettiin samassa lehdessä mamseli Apollonia Durinille, jonka oleskelupaikkaa ei tiedetty, että paitsi mainittua omaisuutta samalta epäiltävältä henkilöltä oli otettu kaksi mamseli Durinille kuuluvaa velkakirjaa ja muutamia vähempiarvoisia, hänen nimellään varustettuja tavaroita; mutta siihenkään ilmoitukseen ei tullut vastausta. Huhti-, touko- ja kesäkuu kuluivat, eikä Stjernkors, vaikka hän hiljaisuudessa tiedusteli Ahvenanmaalta mamseli Durinia, saanut muuta selkoa kuin että hän oli jo maaliskuussa lähtenyt postiveneessä Ruotsiin.
Se riitti kuitenkin poistamaan murheen taakan nuoren papin sydämestä. Asianomainen oli siis elossa; mustalainen ei ollut upottanut häntä meren syvyyteen.
Kappalainen, pastori Idegran, vetäytyi varovasti erilleen koko asiasta. Hän toimitti niin, että kruununvouti Rågberg laillisesti määrättiin rovasti Ödmarkin lapsien holhoojaksi; vainajan velkojat kutsuttiin kokoon, ja huutokauppa, jossa kallisarvoinen irtaimisto oli myytävä, siirrettiin toistaiseksi. Idegran olisi tehnyt sievoiset kaupat, jos niin erinomaiset huonekalut, maalaukset, kirjat, hopea- ja taide-esineet olisivat joutuneet myytäviksi vasarakaupalla Aulangon talonpoikain keskuudessa.
Rågberg oli jäykkä herra, virkavaltainen ihan kiireestä kantapäähän, paljoa virkavaltaisempi kuin hänen esimiehensä laamanni Åkerström; mutta jos pestiin pois ulkokiilto, oli kankean kuoren alla kunnollinen, rehellinen, hyvää tarkoittava virkamies. Herra Rågberg ja Stjernkors eivät likimainkaan olleet samanlaisia mielipiteiltään, mutta he kunnioittivat juuri parahiksi sen verran toisiaan, etteivät joutuneet riitaan lapsista.
Kevään ja kesän tullen kävi lasten tila yhä paremmaksi, heidän voimansa varttuivat, heidän terveytensä näytti melkein päivä päivältä edistyvän raittiin ilman, valon, vehreyden ja toivon vaikutuksesta. Allfridan posket pyöristyivät ja terveyden punahohde alkoi kohota niille; Beatan mielipuolisuus haihtui kuin talvinen sumu, ja siitä jäi jäljelle vain hajamielisyys. Isidor rupesi kaikkien ihmeeksi vähän kuulemaan ja puhumaan. Erland Stjernkorsin vaivat alkoivat tulla runsaasti palkituiksi, Loa Åkerström siunasi hetkeä, jolloin hän oli ruvennut lasten opettajaksi, ja täti Milenia jupisi leikillään tyytymättömänä, että "hupsut lapsipahat" ovat ruvenneet nukkumaan joka yö rauhassa, joten hänellä ei ole mitään tekemistä. Voisihan mikä piika hyvänsä hoitaa semmoisen joukkion, joka ei tee muuta kuin syö ja makaa.
Siitä onnellisesta harhaluulosta herättivät täti Milenian eräänä ihanana kesäisenä iltapäivänä parit kiesirattaat, jotka tulla rämisivät pappilaan. Toisissa istui kruununvouti Rågberg, toisten sisällys esitettiin hovineuvos, tohtori Kopfschmertziksi,[14] rykmentin lääkäriksi, joka silloin oli virkamatkoillaan maassa, mittailemassa sotilaitten nälkävyön pituutta ja paksuutta eri seuduilla.
Stjernkors oli poissa tavallisilla kylämatkoillaan, mutta vierailu ei koskenutkaan häntä; herrat astuivat sisään.
— Hyvä neiti — sanoi kruununvouti äänellä, joka ei ollut tottunut kuulemaan vastustelemisia — sattui niin onnellisesti, että hovineuvos Kopfschmertz tuli kulkeneeksi Aulangon kautta tärkeillä tutkimusmatkoillaan, ja hovineuvos lupasi olla hyvä ja katsoa Ödmarkin lapsia ja määrätä heille terveellisen hoitotavan. Hovineuvos on opiskellut Rostockissa, saanut tohtorinhatun Tübingenissä, ollut lääkärinä Simbirskissä, pitänyt apteekkia Moskovassa ja päässyt rykmentin lääkäriksi Arkangeliin. Niin laajalti toimiessanne olette, herra hovineuvos, varmaankin saanut nähdä monta mieltäkiinnittävää taudintapausta…
—Ei was— virkahti hovineuvos, pitkä miehen roikale, jolla oli tuuhea, musta poskiparta kahden puolen naamaa ja muoto kuin Mooseksen lain kivitauluilla —bringen Sie mir die Subjecte, wir wollen sie ein Bischen sondieren.[15]
— Olkaa hyvä, viekää meidät lasten huoneeseen! tulkitsi kruununvouti.
Täti Milenia tunsi ilmassa jotain, mikä saattoi hänet vaistomaisesti kammoamaan mustapartaista lääkäriä, vaikka hän olikin kokonainen hovineuvos, ja puolustautui neuvottomuudessaan sillä, etteivät lapset ole kotona.
— Eivätkö ole kotona? toisti kruununvouti hyvin kummastuneena.
—Nicht zu Hause? tulkitsi hovineuvos itselleen ja sijoitti alahuulensa hyvän joukon ylähuulta ulommaksi.
— Niin tuota, lapset menivät puutarhaan; en oikein tiedä missä he ovat, sammalsi muori, kun kauhukseen huomasi ukkospilven nousevan holhoojan juhlalliselle otsalle.
— Minun täytyy tunnustaa, että tässä talossa näyttää olevan hieman omituinen tapa hoitaa sairaita lapsia, sanoi kruununvouti, äänessä hyvä joukko pippuria, eikä siihen olisi tarvinnut paljoa lisäksi, ennenkuin siitä olisi tullut aika väkevä annos. —Entschuldigen Sie, antakaa anteeksi; suvaitsetteko, herra hovineuvos, lähteä kävelylle puutarhaan?
Pitkää matkaa ei herrojen tarvinnutkaan astella, ennenkuin lehmusten ja koivujen välistä kuuluvat iloiset lastenäänet ilmaisivat, mihin heidän oli mentävä. He suuntasivat kulkunsa niitä kohti ja saapuivat kohta pienelle miellyttävälle nurmikolle. Siinä oli neljä lasta. Allfrida ja Isidorin hoitajatyttö, Allfridan ikäinen, hyppivät erittäin taitavasti vipulaudalla, melkein kuin kaksi notkeata kissan poikaa, jotka vuorotellen hyppäävät lankakerää tavoittamaan; Beata oli pitkänään ruohikossa ja laski päivänkukan siemennuppuja; Isidor istui vaunuissaan ihastuksissaan tyttöjen sievistä liikkeistä ja taputteli käsiään. Koko ilo loppui äkkiä, kun herrat tulivat paikalle.
Kruununvouti Rågberg oli tavallaan helläsydäminen; hän oli varma siitä, että niin kuuluisa lääkäri kuin hovineuvos Kopfschmertz osaisi paremmin kuin mikään itsensä pilalle lukenut maisteri saada selville, mitä lapset tarvitsevat. Siispä muutettiin iloinen leikki tuskastuttavaksi tutkiskeluksi, ja lapsilta kyseltiin asioita, joista heillä ei ollut pienintäkään aavistusta, ja kysymykset tehtiin säälimättä heidän vielä heikkoja, herkkätuntoisia hermojaan. Siihen asti ei ollut ainoakaan vieras päässyt heidän luokseen ilman varovaista valmistelua. Ja nyt tuli yht'äkkiä ruma, pitkänhontelo mustapartainen herra tunnustelemaan heidän valtasuontaan, pani suppilon heidän rinnalleen, koputteli sitä ja puhua honisutti vierasta kieltä. Se vaikutti heidän hermoihinsa aivan niin kuin jo olisi pitänyt edeltäkäsin aavistaa. Allfrida yritti ensin pakoon, mutta lipesi ja sai kovan kouristuskohtauksen. Beatan katse hämmentyi, ja säikähdys teki hänet uudelleen mielipuoleksi. Isidor pyörtyi vaunuihinsa.
Kruununvouti seisoi hämillään ja neuvottomana, huutaen, että joku tulisi hoitelemaan sairaita. Mutta tohtori Kopfschmertz työnsi alahuulensa vielä hyvän joukon ylähuultaan ulommaksi ja selitti tärkeän näköisenä, että vika oli kokonaan potilaiden väärässä hoidossa. Kaikki tyyni oli muka vain — keuhkotautia, ja sentähden piti lasten saada sopivia lääkkeitä eikä heitä suinkaan saisi vaivata raittiilla ilmalla, vaan heidät oli pidettävä tarkasti huoneissa.
Hetkisen kuluttua oli hovineuvos Kopfschmertz määrännyt lääkkeeksi neljää juotavaa lajia, kahdenlaisia pillerejä, kuppausta ja vetohaavoja lasten keuhkotaudin parantamiseksi.
Sinä päivänä, jolloin kruununvouti Rågbergin päähän pälkähti hyväntahtoinen, mutta onneton ajatus, kysyä hovineuvokselta, tohtori Kopfschmertzilta neuvoa Ödmarkin lasten hoidossa, viipyi Erland Stjernkors tavallista kauemmin kylämatkallaan. Hän oli taas henkensä uhalla tunkeutunut muutamiin pesiin, joissa mitä julkeimmin harjoitettiin paheita, ja julistanut rohkeasti Mestarinsa sanaa pahimmille paatuneille. Sitten hän oli käynyt muutamissa taloissa, jotka hän oli saanut muuttumaan ryöväripesistä rauhallisiksi, uutteriksi, jumalisiksi kodeiksi, ja niissä hän sai runsaan palkinnon katsellessaan pelastettua ihmisonnea. Hän oli antanut monta hyvää neuvoa, etenkin lasten hoidosta, sillä silloin heinäaikana pienokaiset useinkin jätettiin korjaamattomille vuoteilleen, ruokana hapannut maito ja hoitajina keskenkasvuisia tyttöjä — mistä oli seurauksena, että suuri joukko pienokaisia sairastui ja kuoli puna- tai näivetystautiin. Ja Stjernkors oli ankara herra; hän ei tyytynyt tyhjiin varoituksiin, jotka tavallisesti talonpoikaistuvissa kaikuvat toiseen korvaan ja haihtuvat samalla toisesta, sillä juurtuneita ennakkoluuloja ei mikään järki saa poistetuksi. Hän opetti kauan ja uutterasti, yhä uudelleen ja uudelleen, ei vanhoja ihmisiä, jotka jo olivat kangistuneet tapoihinsa, vaan nuorempia, joiden luonne vielä saattoi muuttua; ja kun hän oli milloin ankaruudella, milloin vakuuttavilla syillä saanut heidät lupautumaan seuraamaan hänen neuvojaan, saivat he myöskin olla varmoja siitä, ettei hän jättänyt heitä eikä heidän lupaustansa mielestään. Ei kelvannut siinä mikään veltto siveysoppi. Joka kerta, kun lapsi kuoli huonosta hoidosta, saivat äidit kuulla lohdutuksen sijasta sanoja, jotka saattoivat heidät punastumaan ja vaalenemaan.
Sillä Erland Stjernkors tiesi, miten kauhistuttavan paljon ihmisuhreja tuo hentojen lasten huolimaton hoito vuosittain vei vähäväestöiseltä Suomelta. Hyvää tarkoittavia neuvoja jaellaan ehtimiseen, ja kuitenkin näkyy kuolevaisuustauluista, että noin puolet kuolleista on ensi ikävuosinaan surman omaksi joutuneita lapsia. Tiedetäänhän ja valitettavasti hyvinkin varmasti, että joka kolmas lapsi Suomessa kuolee milloin minkinlaisesta huonosta hoidosta. Miten monta henkeä sillä lailla hukkuukaan yhdessä ainoassa miespolvessa! Onko sitten meidän kansamme ihmissyöjäkansaa, kun se niin armottomasti tappaa omia lapsiaan. Ei, ei ihmissyöjäkansaa, vaan visapääkansaa, rikkaat ja köyhät, sivistyneet ja sivistymättömät — kaikilla on heillä oma päänsä eikä kukaan ole oppinut mitään, ei unohtanut mitään, ei ainakaan lasten hoidossa.
Kello oli yhdeksän ja kymmenen välillä illalla, kun Stjernkors palasi kotiin. Pihalla oli kahdet kiesit, paistin haju höyrysi keittiön ikkunasta, ja täti Milenia tuli neuvottomana ja punakkana portaille ottamaan sisarensa poikaa vastaan, ehkäpä myöskin edeltäpäin estääkseen häntä kiivastumasta.
Hän selitteli, että talossa oli vieraita; olipa hyvä, että hän tuli heille seuraksi, sillä oli toimitettava illallinen pöytään. Eihän matkustavaisia saattanut päästää menemään ruoatta.
— Mitä matkustavaisia täällä on?
— Kruununvouti, tietysti, ja hyvin ylhäinen herra, moskovalainen hovineuvos. He ovat olleet täällä kello viidestä asti. Minä tarjosin heille kahvia ja teetä.
— Mitä he tahtovat?
— No, rakas Erland, lääkärit ovat kuitenkin aina lääkäreitä ja tietävät paljon, mistä meillä ei ole aavistustakaan. Olipa oikea Jumalan onni, että Rågberg sattui tapaamaan matkustavan tohtorin, joten viimeinkin saa kunnollisia lääkemääräyksiä lapsi raukoille.
Kuten näkyy, oli täti Milenian mieli muutaman tunnin kuluessa muuttunut; hän oli kiireen kaupassa uudelleen ruvennut vanhan, tutun lääkeleirin puolelle, johon hän lopultakin oli paremmin perehtynyt kuin kummalliseen, uudenaikaiseen luonnonlääkitystaitoon, jonka mukaan ihmiset muka saattoivat vastoin kaikkea järkeä tulla terveiksi aivan ilman ainoatakaan lääkemääräystä. Mutta Stjernkors oli asiasta toista mieltä. Tyyneys, joka tavallisesti loisti hänen korkealta otsaltaan, oli vain moninaisilla taisteluilla saavutettua rauhaa eikä se aina kestänyt koetusta, sillä hänessä kiehui ja kuohui luonnostaan pikainen luonne. Hän ei suuresti suosinut ylhäisiä vierailuita, vielä vähemmin sitä, että ventovieraita ja lääkärejä kävi hänen rakastamiensa lasten luona — niin,hänen omienlastensa, niin hän sanoi usein, sillä olihan hän valvonut, työskennellyt ja kärsinyt sangen paljon heidän tähtensä, olihan hän ollut heille isän ja äidin, vieläpä enemmänkin veroinen, ja he pitivätkin häntä rakkaampana kuin moni lapsi todellista isäänsä.
Stjernkors oli kuullut kylliksi; hän syöksyi huoneiden läpi kuulematta enää tädin anteeksipyytelemisiä, ja hänen verensä kuohui jo, kun hän avasi lastenkamarin oven ja näki vieraan mustakasvoisen lääkärin, joka enemmän oli sammaltuneen luurangon kuin elävän ihmisen näköinen, väkisin kaatavan ruokalusikasta jotakin keitettä Beatan suuhun, ja kruununvoudin hiessä otsin pitelevän kirkuvan lapsen päätä ja käsiä, samalla kuin Allfrida, Isidor ja hoitajatyttö kuolon kalpeina ja silmät kauhusta tuijottaen katselivat sitä puuhaa.
— Herra, mitä uskallatte tehdä? tiuskaisi Stjernkors voimatta hillitä suuttumustaan.
Samassa hetkessä hän sieppasi lusikan tohtorin kädestä ja työnnälsi vieraan takaperin, niin että laihan miesparan kylkiluut naksahtivat; ja hämmästyksissään kruununvouti päästi sairaan tytön irti. Syntyi hetken äänettömyys, sitten Allfrida heittäytyi itkien suojelijansa kaulaan.
Mutta hovineuvos Kopfschmertz ja kruununvouti Rågberg eivät olleetkaan niitä miehiä, joita saattoi rankaisematta loukata, kun he olivat virkatoimissaan, toinen lääkärinä, toinen holhoojana. Kiivas sanakiista alkoi lastenkamarissa — josta kaikki tohtorin matka-apteekin pullot saivat matkata uuniin — ja jatkui vieraiden pakostakin paetessa huoneiden läpi saliin, portaille ja aina pihalle asti. Onneksi vierasten hevoset olivat jo valjaissa, ja niinpä he lähtivät Aulangon pappilasta niin kiukkuisen katkerina kuin kumpikin suinkin saattoi olla siitä, että mitätön maalaispappi oli heitä häväissyt.
Mutta kun kruununvouti Rågberg palasi seuraavana päivänä vaatimaan hyvitystä kärsitystä häpeästä ja panemaan holhoojaoikeuttaan Ödmarkin lapsiin nähden voimaan, oli Erland Stjernkors jo portailla häntä vastassa pyytäen anteeksi eilistä kiivauttaan, josta hän tunnusti olevansa pahoillaan. Ja kun kruununvouti, joka ei niin helposti unohtanut loukkausta, silloin otsa rypyissä selitti, että hän siitä lähtien aikoi itse pitää huolta holhoteistaan, vei Stjernkors hänet sanaakaan sanomatta sisimpään lastenhuoneeseen. Siellä makasi mielipuoli Beata, paljon levollisempana kuin ennen ja melkein yhtä kalpeana kuin silloin, kun hänet ensi kerran löydettiin lapsuutensa vankilasta. Hän oli paria tuntia ennen nukkunut ikiuneen elämän vastuksista, ja viimeisenä, mitä hän sanoi, oli ollut huudahdus, että hän näki äitinsä.
— Tahdotteko vielä lisäksi väittää, että eiliset lääkkeet ovat surmanneet hänet? kysyi kruununvouti katkerasti.
— En, vastasi Stjernkors. Jumala on sallinut lapsen kuolla tapaturmasta.
— Mitä sillä tarkoitatte?
— Minä tarkoitan, että Beata raukka on kuollut pelästyksestä. Hänen heikot ja tavattoman herkkätuntoiset hermonsa eivät voineet kestää kauhua, minkä ruma, mustapartainen vieras hänessä herätti. Ja minä sanon mielelläni sitä tapaturmaksi. Vieras ei voinut tuntea hentoa kasvia, jonka hän niin kovakouraisesti mursi. Tuossa on heikko, ennen aikojaan kuihtunut kukka. Rukoilkaamme, etteivät toiset kuihtuisi samalla tavoin.
— Ettekö siis usko lääketaidolla olevan parantavaa voimaa?
— Uskon, suurella, jalolla, kunnioitettavalla lääkäritaidolla, mutta … mitä aavistin! Nyt on pojan vuoro.
Isidor ja Allfrida olivat ulommassa huoneessa eivätkä edes aavistaneet, että heidän sisarensa henki oli ennen heitä paennut parempaan maailmaan. Isidor oli aina ollut yhdistettynä nuorempaan sisareensa jonkinlaisilla salaisilla siteillä. Nyt oli todellakin hänen vuoronsa. Häntä alkoivat vaivata aivan samanlaiset kovat kouristukset ja pyörtymiset kuin mitkä olivat lopettaneet Beatan elämän, ja seuraavana aamuna pakeni hänenkin vapaa henkensä riutuneesta, rammasta tomumajasta pois kauniimpaan olemassaoloon.
Kruununvouti oli ollut koko ajan pappilassa. Hänen jäykkä mielensä oli vihdoinkin pehmennyt.
— Kas tuossa — sanoi hän kyynelsilmin Stjernkorsille — tuossa on nyt kaksi teidän holhottianne, joiden tähden olette saanut nähdä huolta ja vaivaa! Jumala varjelkoon minua ottamasta teiltä kolmattakin, joka vielä on jäljellä. Nyt on Allfrida aivan yksin maailmassa.
— Ei, sanoi Stjernkors, hänen Jumalansa elää!
Syyskuu oli puolivälissä, ja Arvelinin herrasväellä oli Kallisissa tapana viettää juhlallisesti Elisabetin päivää talon rouvan kunniaksi, vaikka hänellä todellakin oli vähimmän iloa niin monen vieraan kestitsemisestä. Nuoret viskelivät puutarhassa toisiaan pihlajanmarjoilla, keski-ikäiset laskeskelivat markkoja pelipöydän ääressä ja vanhat sekoittivat kortteja tai tekivät totia. Åkerströmin rouva johti puhetta, kuten tavallisesti.
— Loa viipyy hirveän kauan tänä iltana. Hän vaivaa itseään niin kovin paljon pappilan lapsipahan tähden; minä en voinut kieltää häntä pistäytymästä siellä, kun olimme niin lähellä. Kaikki se vähäinen ihmisyys, mitä sillä lapsipahalla on, sen se on saanut Loalta, eikä sitä kovin paljon lienekään, mutta saksaa hän on oppinut; on oikein merkillistä, miten taitava Loa on saksankielessä, hän lukee sekä Gillerit että Schötet, mutta hän onkin saanut kasvatuksen, se on maksanut Åkerströmille sievoiset rahat. Niin, uskokaa vain, serkku, Loa oikein itki, kun ne toiset raukat kesällä kuolivat niin ykskaks, mutta sehän olikin heille parasta, kun olivat molemmat niin vaivaisia ja hupsuja. Minä sanoin jo heti alussa, että niin käypi semmoisen apointemangin, kun tahdotaan parantaa ihmisiä vain paljaalla vedellä ja ilmalla; eihän kanarialintukaan tyytyisi semmoiseen elintapaan. Mutta on sellaisia ihmisiä, jotka ovat olevinaan toisia viisaampia ja tuomitsevat kaikkia muita, yksin Herran huoneessakin. Olisipa sopinut kiittää onneaan, kun sai neuvoa lääkäriltä, joka taisi hieman enemmän ja oli hovineuvos ja oli seurustellut ihmisten kanssa, mutta mitä sellainen sivistymätön ihminen tietäisi? Mutta olihan se oikein kauhea tapaus; sanotaan, että muuan tietty henkilö on lyönyt hiilihangon poikki siihen … minä en muista, mikä se hovineuvos olikaan nimeltään, mutta Loa, joka on niin perehtynyt saksaan, puhui hänen kanssaan ihan kuin kirjasta … niin, nyt muistan, se oli Kopp tai Kropp,[16] jotakin sinne päin. Tehän, herra nimismies, tiedätte sen asian parhaiten.
— Kopfschmertz, virkahti kruununvouti; hän ei voinut olla vastaamatta, mutta näytti kuin hän olisi mieluummin tahtonut olla kajoamatta muistoihin, jotka eivät olleet varsin suloisia. — Se oli vain vähän kiivaanlainen sanakiista eikä mitään muuta, lisäsi hän.
— Kaunis nimi ja hyvin sopiva lääkärille, puuttui puheeseen Jacquette von Holbach ivallisesti. — Tohtori Päänkivistys.
— Meillä olisi aikoja sitten pitänyt olla provisionalilääkäri[17] täällä Aulangossa, jatkoi laamanninrouva, ikäänkuin ei olisi ollenkaan kuullut huomautusta. — Kruunu lähettää kyllä lääkäreitä Lapinmaahan, mutta täällä saa kuolla lääkärin avutta. Olettehan, serkku, kuullut, että tuomiokapituli on laatinut vaaliehdotuksen?
— Olen, vastasi Arvelin, Hannuksen kappelin anomus, että se pääsisi eri pitäjäksi, on hylätty, eikä mikään estä enää asian laillista kulkua. Orre on ensimmäisenä, Lysander toisena ja — Antti! — Idegran kolmantena vaalissa, kun Herrelin — aja kanat pois puutarhasta! — luopui hänen tähtensä. Idegran pääsi ansioittensa tähden neljän kirkkoherran ohi.
— Kuulettekos, serkku! myönsi päätään nyökäyttäen rouva puheenjohtaja. Semmoista pastoria kuin Idegran ei löydykään koko hiippakunnasta; hänen vertaistaan maanviljelijää ja ihmisystävää! Hän saa kaikki äänet; muistakaa mitä olen sanonut. Milloinka vaali on?
— Tuossa joulun paikkeilla. Heidän on ensin saatava määräykset ja sitten saarnattava vaalia.
— Saarnatkootpa tai riehukoot, miten mieli tekee, Idegran kuitenkin kaikki äänet saa, se on aivan varma asia. Hän on ollut niin alakuloinen viime aikoina, kiltti, herttainen, kunnon pastori Idegran raukka. Hänellä on niin paljon tekemistä seurakunnassa, hän tekee työtä ja puuhaa ihmiskunnan ja skotlantilaisen auransa hyväksi, mutta mitä hän saa muuta kuin kiittämättömyyttä Jumalalta ja ihmisiltä; kävihän vaivaishoito ja Parkkosen suon viljelys aivan päin mäntyä. Mitäs siitä sanotaan, että Idegranin tahtoessa myydä Seppälän neljä köyhää lasta enimmän tarjoavalle ei Stjernkors siihen suostunut; niinhän asia oli, serkku Arvelin?
— Aivan niin, aivan niin, vähimmän vaativalle. Niin tehtiin aina Ödmark-vainajan aikana, ja se onkin helpoin keino — huuti Polle! — pitää huolta pitäjän köyhistä.
— Niin, eikö olekin? Ja kuitenkin oli maisteri Stjernkors, joka tietää kaikki asiat paremmin kuin muut, sanonut sitä ihmishuutokaupaksi. Kaikkia sitä saakin kuulla! Ikäänkuin ei armeliaisuus olisi kunnallis-institutsioni … assosiatsioni… inkvisitsioni … rekreatsioni,[18] saavathan ne ruokaa, vaatteita ja asunnon!
— Mitä hemmettiä — keskeytti jahtimestari von Holbach remahtaen aika nauruun — jos armeliaisuus on inkvisitsioni, niin enpä ollenkaan kummastele, että Idegranista on tullut suurinkvisiittori. Se pahus myötti viime maanantaina korpraali Skottilta ruiskuhilaan pellolta ja lehmän kytkyestä.
— Ei, hyvä isä, armeliaisuus on kommunikatsioni … kollisioni … konfusioni[19] … ja sentähden on kuin ollakin pitää, että lapset myydään huutokaupalla, passionin tähden, konsideratsionin tähden ja muntratsioniksi,[20] ivaili neiti Jacquette ollen mitä terävimmällä ja pisteliäimmällä tuulella. — Olisipa vahinko, ellei Idegran pääsisi kirkkoherraksi.
—- Mitä sanotte? kysyi laamanninrouva tapansa mukaan turvatonna pistopuheita vastaan.
— Minä kuulin kerrottavan — vastasi neiti Jacquette vahingoniloisena voitostaan — että Sammen Simo ja monet muut pitäjäläiset aikovat pyytää maisteri Stjernkorsia neljänneksi vaaliin.
— Se ei käy päinsä — terveydeksenne, rouva Åkerström! — ennenkuin hän suorittaa pastoraalitutkinnon, väitti Arvelin vastaan.
— Ei, ei se saata mitenkään käydä päinsä, jatkoi laamanninrouva avusta kiitollisena. — Hänen täytyy ensin suorittaa pastoraalitutkinto. Ja siihenpä tarvitaankin hyvä joukko tietoja. Entä ansiot sitten!
— Kyllä kai, puuttui puheeseen Jacquette, siihen tarvitaan sen verran, että mies vanhoilla päivillään lukee uudelleen entiset koululäksynsä ja menee kaikkein nöyrimmän näköisenä tuomiokapitulin nuorten lehtorien eteen ja pyytää heitä hyväntahtoisesti tutkimaan, voisiko hän ehkä ansaita pastorin viran, kun hän jo on puolen ikäänsä kunnialla hoitanut sellaisia toimia. Jos herrat lehtorit vastaavat: voitte — tai: varsin hyvin — tai: aivan erinomaisesti — silloin anoja saa kirjallisen todistuksen siitä, ettei hän oleaasi, joka olikin todistettava, ja sitten hän saa oikeuden etsiä itselleen lauman, kun kirkko on hänet jo paljoa aikaisemmin vihkinyt paimeneksi. Mutta jos lehtorit vastaavat kieltävästi — niin, silloin ei N.N. ansaitse kunniasauvaa, ja kirkko on saanut sinetöidyn vahvistuksen siitä, että se on sellaiselle kelvottomalle antanut papinkauluksen, sakramentit ja ihmissielut — mutta ei tuloja. Muuten kysyin äskettäin huvikseni Stjernkorsilta, joko hän on suorittanut tutkinnon, ja hän sanoi tehneensä sen viime vuonna, ynnä suorittaneensa kaikki metkut, mitä siihen kuuluu: väittelyt, saarnat ja hikoilemiset. Turussa näkyy olevan kaksi vesiparannuslaitosta; toinen Kupittaan lähteellä ja toinen lähempänä tuomiokirkkoa.
— Niin, siitä nyt näkee — sanoi laamanninrouva — mihin joudutaan, kun taitamattomat saavat ryhtyä asioihin, joita eivät ymmärrä. Saatan kyllä hyvin käsittää, miten Stjernkors on saanut semmoista kannatusta tässä pitäjässä. Onhan nähty, miten hän päivät päästänsä käy töllipahasissa kurjimman roistoväen luona, mitä Aulangossa on. Sentähden on nyt sellaista joukkoa, joka pyytää häntä neljänneksi vaaliin, mutta luullakseni on pitäjässä sen verran edukatsionia,[21] sen verran suppositsionia,[22] että roskaväeltä saadaan äänestetyksi suu tukkoon.
— Minä puolestani — sanoi kruununvouti varovasti puheen lomaan — pitäisin Stjernkorsia sangen sopivana. Hän on hyvin uuttera, tosin hiukan yltiöpäinen ja liian vähän muodollisuuksista huoliva, mutta hän on kuitenkin taistellut ankarasti salapolttimoita ja salakapakoita vastaan. Tänä vuonna on meillä Aulangossa paljon vähemmän kruununrästejä, ja kansa on tullut ahkerammaksi.
— Minua ei ollenkaan kummastuta, että te, herra nimismies, niin hyvin tunnette maisteri Stjernkorsin, herrat kun kesällä olivat niin likeisissä tekemisissä toistensa kanssa, jatkoi rouva Åkerström voitollisen pilkallisesti. — Mutta luullakseni olettekin te ainoa Aulangon ymmärtävistä ihmisistä, joka äänestätte pappia sillä perusteella, että saisitte kruununrästit vähenemään.
— Ei, p—u vieköön, minä rupean kuin rupeankin toiseksi, armollinen rouva! — kiroili jahtimestari, nauraa hohottaen — ja minä äänestän Stjernkorsia, jollen muun vuoksi, niin saadakseni oikein kiukustuttaa pappia vanhan sotamiehen kunnon naukuilla ja tuhattulimmaisilla. Sellainen kuin Idegran ei tartu onkeen; matelija, sammakko hän on, luikertelee taivaan ja helvetin välillä ja kokee pysyä sovinnossa kummankin kanssa. Miehen pitää olla joko toinen tai toinen, joko munkki kuten Stjernkors, tai muhamettilainen kuin ukko von Holbach. Mitä helkkaria minä hänestä huolin, minua hän ei pääse sivelemään siirappisanoillaan, mutta siitä minä pidän, että mies sanoo suoraan, mitä maata hän on, ja kun kysyn häneltä: kukas olet? vastaa hän: profeetta. Hyvä on. Mutta jos kysyn Idegranin laiselta mieheltä, vastaa hän: nöyrin palvelijanne, tänään koronkiskuri, huomenna anekauppias. Huuti, herra, sanon minä; älkää tulkokaan pyrkimään pastoriksi kunnon ihmisten joukkoon!
— Näyttääpä siltä kuin maisteri Stjernkors olisi saanut montakin käännytetyksi, jatkoi laamanninrouva. Ennemmin olisin uskonut teidän, von Holbach serkku, ratsastavan kannukset saappaissa sakastiin kuin siirtyvän pietistien puolelle. Eikö serkku Arvelin ole samaa mieltä?
— Minä olen aina samaa mieltä kuin te, armollinen serkku, kuului vastaus. Stjernkors näyttää saavan valtit ja Idegran muut arvolehdet. Nyt riippuu kaikki vain siitä, kumpi — hiljaa, Polle! — saa enemmän silmiä.
— Sittenpähän nähdään.