Onnettomuuden jälkeisenä aamuna toimittivat tuomari, kruununvouti ja nimismies kirkossa tarkastuksen. Kuorin alta huomattiin erään ihan mädänneen lattiavasan murtuneen ihmisjoukon painosta, joten lattia oli vajonnut kuorin pohjoiselta puolen. Vahinko oli itsessään vähäinen, mutta ennusti paljon pahempien vaarojen tuloa, koska sade ja lumi olivat niin kauan saaneet aivan estämättä tulvia ränsistyneestä katosta ja halkeilleista seinistä, joten melkein kaikki kirkon puuaine, varsinkin vuoliaiset ja parvet olivat peräti lahonneet. Kruununvouti oli ollut sangen toimelias ja kekseliäs onnettomuuden kohdatessa, eikä hän myöskään voinut olla pontevin sanoin moittimatta seurakuntalaisia siitä, että nämä olivat niin välinpitämättömästi antaneet kirkon joutua rappiolle eivätkä edes ajatelleet uuden rakentamista. Siinäkin saatiin kuulla saarna päivän tekstistä. Kohta toimitettiin pitäjänkokous, päätettiin kutsua arkkitehti ja valittiin kirkonrakennustoimikunta.
Neljältä hengeltä oli katkennut käsi tai jalka lattian pudotessa, ja muutamat olivat saaneet kaikenlaisia pienempiä vammoja. Paljoa suurempia tuhoja oli tehnyt säikähdys. Suuren oven ääreen tungetusta, tallatusta joukosta vedettiin esiin kahdeksan kuollutta; kolme kuoli seuraavana päivänä ja vielä kolme joitakuita päiviä myöhemmin, siis yhteensä neljätoista. Puolittain ruhjoutuneita, raajarikkoisia ja muuten vahingoittuneita oli lähes kuusikymmentä. Haavoittuneiden joukossa oli jahtimestari von Holbach vanhus, jolta oli kylkiluu taittunut, ja käräjäkirjuri Krankenhaus, joka oli katkaissut oikean käsivartensa.
Sydäntävihlova oli näky, kun kaikki kuolleet kätkettiin toisena sunnuntaina loppiaisesta lumenpeittämän maan poveen. Silloin oli leuto sää ja päivänpaiste, joten ilmassa oli kuin jotakin keväistä. Kaksituhatta kaikenikäistä ihmistä seisoi paljain päin hautojen ympärillä eivätkä lujan maan lattiavasat murtuneet heidän aitansa eikä korkean taivaan laki suistunut heidän päällensä. Stjernkors puhui. Hänellä oli hyvä aihe, eikä hän suinkaan jättänyt sitä käyttämättä. Hänen mestarinsa oli ojentanut hänelle käteen paljastetun, terävän miekan, ja hän tarttui tarmokkaasti siihen.
Hänen edessään oli mieleltään hyvin murtuneita ihmisiä; mutta hän, leppymätön tuomari, ei kuitenkaan heti ojentanut heille lohdutuksen maljaa, vaan näytti tahtovan syöstä heidät yhä syvemmälle tomuun Kaikkivaltiaan istuimen eteen. Hän tunsi heidät ja tunsi yleensä ihmissydämen; hän tiesi, miten päivän hetkellinen liikutus taas pian haihtuisi, ellei hän saisi sitä ainaiseksi tulikirjaimin piirretyksi kuulijainsa sieluihin. Hän esitti voimakkaasti ja selvästi, miten koko seurakunnan ja jokaisen yksityisen on vastattava niiden neljäntoista uhrin kuolemasta — ulkonaisesti siitä syystä, että he olivat olleet välinpitämättömiä kirkkonsa hoidosta, sisällisesti paljon enemmän sentähden, että he olivat olleet välinpitämättömiä Jumalastaan. Ei kukaan saanut katsoa itseään syyttömäksi; kaikki seisoivat he siinä murhamiehinä maailman silmissä ja veren tahraamina, syntisinä pakanoina Jumalan edessä, jonka tuomio kerran oli kohtaava kaikkia heitä.
Kuulijain joukossa oli toisia, joiden mielestä, kuten laamanninrouva Åkerströmistäkin, se oli "hävyttömin puhe, minkä he milloinkaan olivat kuulleet". Toiset pyörtyivät pelästyksestä; moni tunsi "pistoksen sydämessään". Puheen vaikutus oli voimakas, mutta Stjernkors tahtoi saada sen pysyväiseksikin. Hän kutsui kaikkia, jotka vain tahtoivat, tulemaan haudalta ripille ja saamaan synninpäästön. Noin kuusisataa henkeä noudatti kehoitusta. Oli melkein mahdotonta antaa ehtoollista niin monelle yht'aikaa. Stjernkors tarjoutui sentähden heti synninpäästön jälkeen jakamaan sakramenttia osalle ja muille seuraavana päivänä. Niin tapahtui — ja siitä seurasi lohdutus.
Vaali oli kuitenkin jäänyt keskeneräiseksi; ja kolmannen kerran määrättiin se pidettäväksi kynttilänpäivänä. Mutta sitä ennen sattuikin, että suuri Tuomari kutsui vanhimman ja ensimmäisenä vaalissa olleen Aulankoon pyrkijän pois elämästä ja maailmasta, kaikista pikku keinotteluistaan niin ja niin monta tynnyriä suurempien tulojen saamiseksi. Hänen sijaansa muutettiin ensimmäiselle vaalisijalle Lysander ja toiselle Idegran; kolmannelle määrättiin eräs vanha kappalainen nimeltä Röding, ja hän kävi saarnaamassa vaalisaarnansa.
Röding oli hiljainen ja sävyisä mies ja tahtoi nostaa mahdollisimman vähän melua itsestään. Hän oli ollut jo kolmattakymmentä vuotta Ahvenanmaalla pienoisessa kappelissa, josta hän sai vuodessa satakunta tynnyriä viljaa ynnä muutamia nelikollisia silakoita ja kapakaloja, ja olisi kai ollut siellä vieläkin, jollei joku hänen vanhoista, turkulaisista ystävistään olisi kiusannut häneltä valtakirjaa ja papereja, paremman paikan hakua varten. Röding oli vähällä saada halvauksen saadessaan muutamana päivänä kuulla ystävänsä hakeneen hänen puolestaan suureen, pahamaineiseen Aulankoon. Sitä tyytyväisempi oli tuo hyvä kappalainen, kun häntä ei ensi kerralla pantu vaaliin, ja hän toivoi jo saavansa oleskella rauhassa koko ikänsä rakkaalla saarellansa silakkoineen ja kapakaloineen vanhojen, kunnon kappelilaistensa parissa. Mutta kuka saattaa kuvata hänen hämmästystänsä, kun kohtalo siitä huolimatta pani hänet uudessa vaalissa kolmannelle sijalle. Asia ei ollut enää autettavissa, Röding matkusti Aulankoon, saarnasi vaalisaarnansa, koska kerran niin täytyi käydä, mutta salaa hän toivoi, että seurakunta huomaisi hänet niin sopimattomaksi kuin suinkin mahdollista. Sen ilmaisikin hän saarnassaan selvin sanoin. Mutta ihminen on oikullinen olento, ja juuri se seikka, ettei Röding näyttänyt suuresti pitävän lukua kirkkoherraksi pääsemisestä, ynnä hänen vakava ja rehellinen saarnansa vaikuttivat, että seurakunta, joka vielä oli kuohuksissa edellisestä Lysanderin ja Idegranin välillä olleesta vaalikiistasta, jo heti alusta näytti suosivan uutta vaalisaarnaajaa.
Vaali määrättiin neljännen kerran pidettäväksi laskiaissunnuntaina, ja entiset kilpailijat, joilla oli kummallakin syytä pelätä kolmatta, olivat mielellään taipuvaisia yhdessä ryhtymään vähäiseen hyvin mietittyyn salahankkeeseen. Muuan Rödingin kappelista kotoisin oleva ahvenanmaalainen tarjoutui ensin Idegranin, sitten myös Lysanderin käytettäväksi lupautuen rahapalkinnosta kuvailemaan kappalaistansa sopivalla tavalla Aulangossa. Ennen pitkää saatiin siis kuulla, että rehellinen Röding vanhus oli — uudestikastaja. Ja kun useimpien mielestä uudestikastaja oli melkein sama kuin velho, juutalainen, muhamettilainen tahi jumalankieltäjä, näytti todellakin siltä kuin Röding saisi tahtonsa toteutetuksi eikä tulisi valituksi Aulankoon.
Stjernkors sai kuulla huhut ja selitteli lähinnä seuraavassa pitäjänkokouksessa, jossa talollisia oli paljon koolla, ensiksi, mitä miehiä uudestikastajat oikeastaan ovat, ja sitten, ettei Röding ollenkaan ollut uudestikastaja. Juoninuotta hajosi kuin hämähäkin verkko, ja ahvenanmaalainen hiipi häpeissään pitäjästä; mutta kappalainen Idegran kirjoitti yhden huomautuksen monien entisten lisäksi Stjernkorsin syntiluetteloon.
Sillä välin olivat talvikäräjät alkaneet ja juttu neiti Durinia vastaan. Hän oli saanut uuden edustajan Krankenhausin sijaan; hän oli mitä rohkeimmalla tuulella ja vaati uskaliaasti hyvitystä hyvän nimensä solvaamisesta, vahingonkorvausta siitä, mitä oli menettänyt, ja laillista rangaistusta ryöstäjälle ja hänen rikostovereilleen. Kruununvouti Rågberg ei kuitenkaan ollut niitä miehiä, jotka niin vähällä hellittävät otteensa. Hänellä oli sellaisia todistuksia, että oikeus joutui niistä neuvottomaksi, syytetty kalpeni ja alettiin puhua hänen vangitsemisestaan.
Juuri niinä päivinä, jolloin oli kysymys neiti Durinin vapaudesta tai vankeudesta, omaisuudesta ja kunniasta tai köyhyydestä ja varkaan palkasta, nähtiin hänen eräänä iltapäivänä tulevan, kasvot hehkuvan punaisina, kappalaisen talosta ja suuntaavan kulkunsa pappilaan, jossa hän tapasi kirkkoherransijaisen Stjernkorsin kotoa työhuoneesta. Hän valmisteli parhaillaan uutta köyhäinhoidon ohjesääntöä koettaen kaikin tavoin saada muutetuksi tämän toimen vapaaehtoiseksi.
— Teitä kummastuttanee, herra maisteri, että uskalsin tulla tähän taloon, alkoi neiti Apollonia kooten hetkisen kestävän neuvottomuuden jälkeen kaiken rohkeutensa.
— Se on totta, vastasi Stjernkors, myönnän sen. Miten saatan auttaa teitä?
— Minä kyllä arvaan, mitä te, herra maisteri, ajattelette minusta, jatkoi neiti Apollonia — mutta yhdentekevää. Me kaksi olemme vihollisia, miksi tarvitsisi meidän teeskennellä toistemme edessä? Mutta onpa eräs, joka on kummankin meidän vihollisemme, ja hänet me kukistamme. Vihatkaa minua, polkekaa minut maahan, kun vain autatte minua syöksemään hänet turmioon. Minut on häpeällisesti petetty. Minä vaadin kostoa ja hyvitystä.
— Hyvitystäkö? Kernaasti, jos se on mahdollista, mutta ei kostoa, vastasi Stjernkors.
Mamseli Apollonia heittäytyi sohvalle ja alkoi ääneen nyyhkyttää.
— Minua on häpeällisesti syytetty, huudahti hän. Minut on koko maailma hylännyt; sekin, joka viekoitteli minut kaikkeen, petti sitten uskottomasti hädän hetkellä. Mutta minä en kukistu kostamatta; hän ei saa rankaisematta tallata minua jalkoihinsa, hänen täytyy seurata minua kadotukseen, ja se on minulla lohdutuksena, että se katala konna joutuu yhtä kunniattomaksi kuin minäkin. Voi minua mieletöntä, kun milloinkaan uskoin hänen petollisia lupauksiaan.
— Kootkaa ajatuksenne, neiti, ja uskokaa minulle, mikä rasittaa omaatuntoanne. Jos olette enemmän onneton kuin rikoksellinen, niin olkaa varma, että minä teen voitavani pelastaakseni teidät — mutta en kostaakseni puolestanne.
— Oh, se on pitkä juttu, se ulottuu lähes kolmekymmentä vuotta ajassa taaksepäin ensi nuoruuteeni asti, — jolloin Ödmark nai sisareni Tukholmassa. Hän oli silloin muhkea mies, rikas ja kunnioitettu kaikkialla; minä olisin mielelläni ollut sisareni sijassa. Ödmark piti häntä parempana, enkä minä saattanut unohtaa sitä. Vähän ajan perästä sisareni kuoli ja Ödmark nai vielä kahdesti. Mutta sillä välin minä kerran käydessäni sisareni luona tutustuin … Idegraniin: Kun Ödmark otti neljännen rouvan, kävi Idegran minun luonani Tukholmassa ja esitti minulle suunnitelman niin viisaasti, mutta myöskin niin kavalasti harkitun, ettei pimeyden ruhtinaskaan olisi voinut keksiä parempaa. Minusta onnettomasta tuli hänen aseensa, ja nyt hän hylkää minut, kun minä tarvitsen apua ja vaadin, että hän tunnustaisi minut lailliseksi vaimoksensa!
— Mitä? Vaimoksensako?
— Niin, hänen vaimonsa olen ollut monta vuotta!
— Onneton! huudahti Stjernkors, minä alan aavistaa että teidät on kiedottu suureen rikossarjaan.
— Ajatelkaa minusta mitä tahdotte — jatkoi neiti Durin, jonka kasvoissa uhka ja epätoivo näyttivät vaihtelevan etelämaisen luonteen tulisuudella — ajatelkaa mitä tahansa, mutta minä olen viaton! Minä olin köyhä tyttö, eikä ketään kosijaa kuulunut, kun Idegran tuli muutamana päivänä luokseni Tukholmaan ja sanoi: nyt minä olen hankkinut Ödmarkille rikkaan vaimon; siitä voi tulla hyvä saalis, jos rupeatte hänen emännöitsijäkseen. Minä mietin hetkisen ja kieltäydyin jyrkästi. Niin kului vuosi tai parikin, ja minun toimeentuloni kävi yhä niukemmaksi. Silloin tuli Idegran uudelleen. Kolmas rouva on kuollut, sanoi hän, tahdotteko tulla hänelle neljänneksi? Minä en miettinyt kauan, me matkustimme Suomeen, mutta silloin oli Ödmark jo rakastunut tuiki köyhään raukkaan, josta tulikin hänen neljäs vaimonsa… Meidän täytyy odottaa, sanoi Idegran; arvattavasti tulee kohta viidennen vuoro. Niin kului taas muutamia vuosia; silloin tuli kiusaaja ja sanoi: neljäs on kuollut, nyt on sinun vuorosi. Hän toimitti minut sukulaisena Ödmarkin taloon, mutta rovastilla ei enää ollut mitään halua mennä uusiin naimisiin. Eräänä kesänä, kun Idegran ja minä olimme käymässä Tukholmassa, vihittiin meidät salaisesti, mutta minä puolestani asetin ehdon, että hänen pitäisi tunnustaa minut lailliseksi vaimokseen, kun Ödmarkin asia olisi selvä.
— Tarkoituksena oli siis riistää Ödmark puti puhtaaksi teidän, hänen emännöitsijänsä avulla, samalla kuin Idegran itse ajoi hänen kaikkia asioitaan.
— Ödmark oli tuhlari, hän olisi kuitenkin antanut kaiken mennä menojaan, ja jokainen on tietysti itseään lähinnä, vastasi neiti Durin olkapäitään kohauttaen. — Minä estin hänen rahansa tarpeetonta kuluttamista ja säästin omiksi tarpeikseni sen, mikä muuten olisi hävinnyt kuin tina tuhkaan. Mutta Ödmarkilla oli kuusi lasta, jotka olisivat saaneet periä hänet, ja heidän holhoojansa olisi ehkä kerran vaatinut tarkan tilin kaikesta. Mitä oli tekeminen?… Olihan meillä oikeus ansaita jotakin lasten kustannuksella, mutta ei tappaa heitä. Olimmehan kristityitä ja meillä oli omatunto.
— Ja sitä te sanotte omaksitunnoksi ja kristillisyydeksi!
— Siitä minä en huoli, mitä teidän katkismuksessanne sanotaan, jatkoi neiti Durin halveksivasti. — Minun katkismuksessani sanotaan, että hullut tuhlaavat omaisuutensa ja viisaat saavat periä sen. Sitä paitsi olivat lapset heikkoja raukkoja eivätkä olisi kuitenkaan pysyneet hengissä. He saivat asunnon, lämmintä, vaatteet ja ravinnon; oliko kohtuullista vaatia muuta?
— He saivat pimeän vankihuoneen, myrkyllistä ilmaa, epäterveellistä ravintoa, kuolettavaa yksitoikkoisuutta, saivat elää hirveässä tietämättömyydessä, eivät saaneet rakkautta, eivät vapautta, eivät valoa! Te ette tahtoneet tappaa heitä, tahdoitte vain antaa heidän kuolla. Ja sillä tavoin olette te, inhottava olento, kiduttanut kuoliaaksi ruumiin ja sielun puolesta kuusi niistä pienistä, joista raamatussa sanotaan, että ken yhden heistä pahentaa, parempi olisi hänelle, että ripustettaisiin myllynkivi hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.
— Minä en ole hoitanut Ödmarkin lapsia huonommin kuin moni muu omiaan. Entäs sitten! Mutta siitä minä en aikonut puhua, Ödmark kuoli, lapset olisivat pian seuranneet isäänsä — olivathan he spitaalitautisia! Idegran olisi päässyt kirkkoherraksi, me kahden olisimme selvittäneet talon asiat, ja kaikki olisi joutunut vasarakaupalla myytäväksi. Kaikki kävi kuin pitikin. Mutta silloin tulitte te… Allfrida oli nähnyt unta teidän tulostanne. Minä vihasin, minä pelkäsin teitä ensi hetkestä asti, ja siinä olin ihan oikeassa, sillä kohta te aloitte huomata enemmän kuin teidän olisi pitänyt nähdä. Äh — jatkoi hän hampaitaan kiristäen — kaikki oli niin hyvin valmistettu, me olimme niin taitavasti miettineet kaiken… Niin, näettehän, että nyt puhun suoraan ja jos voisin muurata teidät elävänä kaivoon … mutta samantekevää… Minä päätin lähettää pois lapset…
— Oliko silloin aikomuksenne tappaa heidät?
— Minä vannon…
— Älkää vannoko väärin!
— Itsehän sanoitte: miksi olisin ruvennut heitä tappamaan, kun ei minun tarvinnut muuta kuin antaa heidän kuolla? Miksi olisin ruvennut saastuttamaan käsiäni verellä, kun saatoin rauhallisin mielin odottaa, kunnes Herramme korjaisi heidät? Te huomasitte lapset, minulla oli syytä pelätä, että te huomaisitte enemmänkin, ja vetäydyin pois. Minut ryöväsi ja petti viekas varas; hän riisti omaisuuteni, jonka olin rehellisesti säästämällä koonnut varoista, mitkä Ödmark kuitenkin olisi tuhlannut. Minulle kerrottiin, että Idegran pääsisi kirkkoherraksi; hän on mahtava mies, minä luulin olevani turvassa, mutta tuo kelvoton Rågberg haastoi minut käräjiin. Silloin loppui kärsivällisyyteni: minä vaadin Idegrania tunnustamaan minut vaimoksensa. Ja mitä luulette hänen vastanneen minulle?
Niin sanoen neiti Durin heittäytyi itkeä nyyhkyttäen uudelleen sohvan nurkkaan, ja kotvanen kului, ennenkuin hän jälleen rauhoittui. Sitten hän jatkoi vihasta ja suuttumuksesta vapisevalla äänellä:
— Hän vastasi, ettei hän saattanut muistaa minkäänlaista yhteyttä olevan meidän välillämme … että minä olin uneksinut … että minä saisin vastata puolestani … että hän epäilee, olenko oikealla tavalla saanut Ödmarkin tavarat … että hän hyvyydestä minua kohtaan ei ole lausunut julki epäilyksiään, mutta että hänen nyt ehkä täytyisi todistaa minua vastaan, jollen heti lähtisi pakoon Ruotsiin… Sillä tavoin kohdellaan kunniallisia ihmisiä, herra maisteri! Mutta hän saa katua sitä; minulla on kyllä keinot käsissäni, enkä minä sääli sitä pääpetturia! Kas tässä oikeaksi todistettu jäljennös vihkimätodistuksesta; hän on hävittänyt alkuperäisen… Tässä hänen kirjeensä, missä hän puoliksi peitetyin sanoin ilmaisee tuumansa… Tässä hänen omakätinen luettelonsa Ödmarkin pesän omaisuudesta, jonka me toistaiseksi jakaisimme keskenämme… Tässä ne lehdet, jotka Idegran repi irti Ödmarkin raamatusta samoin kuin hän leikkasi lehden kirkonkirjastakin, niihin kun oli kirjoitettu määräyksiä lasten hyväksi… Tässä sitten testamentti, johon minun piti koettaa saada vahvistukseksi Ödmarkin nimi, mutta josta ei tullut mitään hänen äkillisen kuolemansa tähden.
— Sen luonnoksen minä löysin ryöstettyjen tavaroiden joukosta. Siinä on ainakin puoli todistusta Idegrania vastaan.
— Oh, te ette tunne häntä vielä likimainkaan! Te ette tiedä, miten hän on viekkaasti anastanut sekä kiinteätä että irtainta tavaraa. Te ette tiedä, miten hän on pettänyt ja kavaltanut kaikki ystävänsä. Te ette tiedä, miten hänen kirkkokassansa, josta hän kerskailee herkkäuskoisten talonpoikien kesken, on varastamalla koottu puoleksi vaivais-, puoleksi haavirahoista. Te ette ehkä myöskään tiedä, että hän on kaiken kykynsä mukaan koettanut teitä itseänne panetella tuomiokapitulissa…
— Olkaa hyvä, puhukaa ainoastaan omista asioistanne. Mitä te tahdotte minulta?
— Oikeutta! Oikeutta! Minä olen viaton, minut on petetty! Idegran on kaikkeen syypää! Hänen tulee vastata kaikesta. Ja kun ajattelen, että sellainen roisto tahdotaan tehdä Aulangon kirkkoherraksi… Mutta niin ei käy niin kauan kuin minun kieleni liikkuu sen verran, että voin todistaa häntä vastaan.
— Oletteko valmis uudistamaan tunnustuksenne kruununvouti Rågbergille, joka syyttää teitä?
— Niin hullu minä en ole, vastasi mamseli Durin pilkallisesti ja katsahti ympärilleen nähdäkseen, onko mahdollisesti huoneessa salaisia todistajia hänen sanojaan kuulemassa.
— Kadutteko sitten monia pahoja tekojanne? Tahdotteko Kaikkivaltiaan Jumalan edessä tunnustaa olevanne kurja, kadotettu syntinen, joka ei muuta ansaitse kuin lain tuomion sekä tässä että tulevassa elämässä?
— Se ei ole totta. Minä olen viaton. Minä en ole tehnyt mitään pahaa. Jokaisenhan tulee pitää huolta vanhuudestaan… No, kyllähän minulla saattaa olla pienet vikani, minulla niinkuin kaikilla muillakin. Ödmark tahtoi, että päivällisen piti aina olla valmiina, kun hän tuli kirkosta, ja sentähden oli minulla harvoin aikaa käydä Jumalan huoneessa. Mutta minä olen noudattanut raamatun käskyjä, herra maisteri: minä olen ravinnut monta nälkäistä ja vaatettanut monta alastonta. Mitä olen saanut kiitokseksi siitä? Tyhmä roistojoukko osoittelee nyt minua sormellaan. Semmoisia ovat ihmiset!
— No niin — sanoi Stjernkors koetettuaan turhaan herättää hänen paatunutta omaatuntoaan — sen minä vain voin luvata teille, ettei Idegranista tule Aulangon kirkkoherraa.
— Siinä saattaa aluksi olla kylliksi, vastasi mamseli Durin. Mutta sitten, herra maisteri, sitten täytyy teidän auttaa minua pääsemään hänen lailliseksi vaimokseen.
— Sitä minä en voi. Kääntykää maamme lain puoleen, jollette tahdo turvautua Jumalan armoon.
— Lain puoleen, joka syyttää minua! Ei, kiitoksia vain. Mutta te olette pappi, te. Teidän velvollisuutenne on puolustaa papin vihkimää vaimoa. Tehän yhdistätte morsiuspareja, te; mitä hyötyä siitä on, jos joka konna voi sitten olla tunnustamatta vihkimistä? Minä pyydän, minä rukoilemalla rukoilen teitä, antakaa minulle takaisin laillinen mieheni, vaikka vain sen tähden, että saisin sylkeä häntä silmille ja pitää hänen nimensä! Oh, herra maisteri, minä olen vihannut teitä kuin syntiä; ettekö tiedä, että teidän juuri sen tähden täytyy auttaa minua? Muistaakseni sanotaan niin katkismuksessa. Jos te autatte minua, rupean minä niin jumaliseksi kuin te suinkin saatatte toivoa; minä käyn joka pyhä kirkossa, minä teen hyvää köyhille. Mutta miten voin minä olla jumalinen, jos te ette auta minua?
— Neiti Durin, Herran ja Jumalan kanssa ei käy tinkiminen. Vain tien Hänen luoksensa minä voin osoittaa. Tulkaa uudelleen, kun tulette katuvaisin, murtunein sydämin.
— Vai niin. Oletteko te pappi, mitä? Mutta olisihan minun pitänyt jo tietää se: semmoisia te olette kaikki … ulkokultaisia kerskailijoita, viheliäisiä koronkiskureita! Missä hinnassa on syntien anteeksianto nykyjään? Saako sen kolmella ruplalla vai maksaako se ehkä koko pitäjän? Hahhahhaa, sellaisia te olette kaikki!
Ja hän lähti ivallisesti niiaten ja pilkkahymy huulillaan.
Stjernkors ei tuuminut kauan, vaan otti kävelykeppinsä ja lähti kappalaisen taloon. Siellä hän istui kolme tuntia kahden kesken kappalaisen, pastori Idegranin kanssa. Heidän keskustelustaan ei jälkimaailma tiedä. Ainoastaan nuoren papin murheellisesta muodosta hänen palatessaan kappalaisen luota saattoi päättää, että kaikki suorat sanat, kaikki liikuttavat kehoitukset olivat olleet turhaa vaivaa. Maailman viisauden palveluksessa harmaantunut mestari ei ota ojentuakseen totuutta ja oikeutta haaveksivan, Jumalan ja omantunnon käskyjä noudattavan nuorukaisen sanoista.
Kun Stjernkors palasi pappilaan, oli siellä sanantuoja kutsumassa häntä jahtimestari von Holbachin luo, joka oli viimeisillään. Ukon omatunto oli samalla kertaa saanut kolahduksen kuin hänen kylkiluunsakin. Toisena hetkenä hän vannoi perhanainsa ja saamariensa nimessä, että hän ajaisi joka ainoan papin h——ttiin, ja kohta sen jälkeen pyysi saada puhella Stjernkorsin kanssa, vain "saadakseen nauraa sille p—ulle vasten naamaa" ja todistaa, että kaikki jutut toisesta tämän jälkeisestä elämästä ovat vain paljasta ämmäin lorua. Sen kummallisen kutsun saatuaan Stjernkors lähti hänen luokseen, sillä olihan Herra monesti ennenkin siunannut hänen pakanainkäännytystyönsä juuri pahimmissa ja ilmeisimmissä, mutta useimmiten sentähden myöskin rehellisimmissä syntisissä.
Eikä hän pettynyt toiveissaan mitä von Holbach vanhuksenkaan tulee. Rakuuna oli ukossa syvälle juurtuneena ja teki alussa lujan tenän. Ensi vierailulla hän joutui raivoihinsa ja ajoi papin pois. Toisella kertaa hän nauroi, kiroili ja itki vuorotellen. Kolmannella kerralla ei kirous enää lähtenyt niin raikkaasti eikä ivanaurua enää kuulunut. Seuraavalla kerralla ukko tuumi, että kaikki ihmiset ovat roistoja Herramme edessä. Viidennellä käynnillä hän tunnusti itse olevansa pahin lurjus, ja kuudennella kerralla hän kuoli katuvaisena syntisenä, lujasti ja rehellisesti luottaen Kaikkivaltiaan armoon, jota hän oli niin monesti eläissään pilkannut ja herjannut.
Von Holbach vanhuksen loppu oli Erland Stjernkorsille suurin ja puhtain ilo, minkä hän siihen saakka oli saanut osakseen monesti katkerassa ja epäkiitollisessa taistelussaan, jota hän ihmissieluista kävi, ja sitä paitsi valtava herätys koko seurakunnalle. Kaikki olivat tunteneet ukon ilmeiseksi jumalankieltäjäksi ja kaiken uskonnon viholliseksi; hän oli ollut Aulangossa pakanuuden pääpappina ja kaikkien pilkkaajien esikuvana. Huhu hänen kristillisestä kuolemastaan järkytti kaikkia hänen tovereitaan ja matkijoitaan. Ei hyödyttänyt, että monikin sanoi säälivästi sitä vanhuuden heikkoudeksi ja tuskien pimittämän ymmärryksen syyksi. He eivät voineet salata itseltään, että siinä ilmeni korkeampi voima, jonka edessä uhmaileva ylpeys ja ihmisen sokea itsekkyys vaipuvat voimattomina omaan mitättömyyteensä.
Lukkari Talvinen, viinanpolttaja, joka oli väliaikaisesti erotettu virasta, tunsi siitä omassatunnossaan itsensä hyvin liikutetuksi ja selitti Stjernkorsille, että hän aikoi muuttua uudeksi ihmiseksi. Sitä kesti parahiksi seuraavaan viinanpolttoaikaan. Talvinen laski laskemistaan ja huomasi ehkä voivansa tulla toimeen lukkarin virattakin, jos hän ansaitsisi hyvin viinapannullansa, ja siinä sai hänen uusi elämänsä surullisen lopun.
Hänen vaimonsa sitä vastoin, ollen ahkera kirkossakävijä, oli jo kauan ollut valona seurakunnassa, olipa hän myöskin kiivaillut Aulangon pappilan jumalatonta elämää vastaan. Hän tuli Stjernkorsin luo näyttämään jumalisuuttansa, mutta sai hyvin vähän mielenylennystä pappilasta. Stjernkors käski hänen tarkemmin miettiä 2 Tim. 3:5-7, mutta se ei ollenkaan miellyttänyt hurskasta kirkossakävijää.
Lahkolaiset pettyivät yhtä pahasti, kun luulivat saavansa pappilasta kannatusta. He eivät sieltä löytäneet mistään mahtisanaa, ei kerettiläistuomiota; joka asiassa oli vain Jumalan sana elävänä muurina, jonka sisäpuolella mielipiteet vapaasti saattoivat liikkua, mutta jonka yli ne eivät voineet päästä. Kaikki, mitä Stjernkors teki, oli hengen ja voiman tekoa. Aikaisin aamusta aina myöhään iltaan oli pappilassa joukoittain neuvottomia, janoavia sieluja etsimässä vastausta elämän ja iankaikkisuuden kysymyksiin. Nuoren paimenen ei enää tarvinnut käydä etsimässä pakanoita; ne tulivat itse hänen luokseen, ja moni palasi uutena ihmisenä uuteen elämään. Ei koskaan ole kristillisyyden kuihtumaton elinvoima saanut kauniimpia voittoja tässä maassa. Kirkon lukuisien jäsenten keskelle kasvoi pieni, vahva sydän niistä, joilla elävä kristillisyys oli elon- ja sydämenasiana, ja niiden keskuudesta Stjernkors etsi näkymätöntä, pyhää, yhteistä kirkkoa, josta ulkonainen kirkko, tuo puutteellinen ihmistyö, on vain heikko, kaikkien maan vaiheiden mukaan vaihtuva muoto — tuota Jumalan kansaa, josta sanotaan: Katso, Jumalan valtakunta on teidän keskellänne!
Kolmas vaalipäivä tuli. Se oli muuan sunnuntai huhtikuussa, leuto ja auringonpaisteinen, ilmassa leivot ja sää keväinen. Taaskin saarnasi lääninrovasti Ekhammar arvokkaasti ja säännöllisesti; taaskin istuutui hän jumalanpalveluksen päätyttyä kuoriin toimittamaan vaalia. Vahingosta oli viisastuttu; lattian tueksi oli pantu lujia hirsiä; ovet pidettiin auki; kyläkunnittain tultiin sisään äänestämään, mutta muu väki odotteli sillä aikaa ulkona. Nuo varokeinot näyttivät kuitenkin tarpeettomilta: viimeinen onnettomuus oli vielä liian vereksenä muistissa, jotta olisi ennen aikojaan tunkeuduttu esiin. Kolmas osa seurakuntaa oli jäänyt kokonaan tulematta peläten edellisten mellakoiden uusiintumista; läsnäolijat näyttivät unohtaneen entisen riitansa, ja vaali kävi hyvin hyvässä järjestyksessä, odottamattoman, melkein juhlallisen rauhallisesti.
Kaikesta näkyi, että edellisistä vaaleista saatu ankara muistutus oli sattunut hyvään maahan. Nekin muutamat, joiden vielä kuultiin äänestävän Idegrania, sanoivat nimen ilmeisesti häpeissään. Lysanderin puolustajat olivat menettäneet rohkeutensa. Kun äänet laskettiin yhteen, oli kaikkien kummastukseksi kappalainen Röding saanut kuudenkymmenenyhden, pastori Idegran kahdeksan ja kirkkoherra Lysander vain kolmen manttaalin huudot, lukuunottamatta semmoisissa tapauksissa aivan välttämättömästi asiaankuuluvia murto-osia.
Väki hajosi ääneti ja kummastuksissaan. Moni arveli sitä Luojan sallimukseksi. Yksin kapakatkin unohtivat vuodattaa viinakyyneleitään pastori Idegranin tappion johdosta.
Laamanni Åkerströmillä oli suuret päivälliset lääninrovasti Ekhammarin kunniaksi. Papit ja kaikki seudun arvohenkilöt olivat kutsutut; pastori Idegran vain oli jäänyt tulematta. Pastoriparan osakkeet olivat melkoisesti edenneet: rotat olivat luopuneet häviöön tuomitusta talosta. Kaikki olivat kääntyneet nousevaa aurinkoa kohti: Rödingin ylistäminen ja onnellinen vaali oli kaikilla puheenaiheena. Laamanninrouva oli kuullut, että Röding oli sivistynyt pappi ja miellyttävä seuramies; ja sitä ennustelmaa matki tietysti suurin osa vieraistakin. Jos puhe sattui kääntymään virkaheittoon suosikkiin, mainittiin häntä, siivoa, kunnon, kelpo Idegrania, jonkinlaisella säälillä, hän kun oli saanut niin paljon huolia; mutta ehkäpä ei aivan syyttäkään … ja paljon pahaa sitä saakin nykyjään kuulla … ja oli ihmeellistä, että Idegran oli ruvennut niin pahamaineisen ihmisen kuin mamseli Durinin pariin. Tiesihän koko maailma, että hän oli varastanut Ödmarkin tavaroita, ja — ja se oli hävyttömintä, mitä laamanninrouva oli milloinkaan kuullut.
Nyt oli toinen ääni kellossa; pastori Idegranin maallisina huolina olikin se, että neiti Durin ollen ahdingossa oikeuden edessä oli tunnustanut yhtä ja toista, mikä alkoi arveluttavasti pimittää Aulangon siihen asti mahtavan kappalaisen mainetta. Todistaa ei tosin vielä voitu mitään, ja sentähden ei Idegrania oltu saatu pois vaalilistasta; mutta niin kummallisia asioita tuli vähitellen ilmi, että vaihteleva yleisön mielipide, jota ensimmäisenä johti laamanninrouva, kääntyi häneen selin. Ja sillä kertaa oli yleisön mielipiteellä hyvä vainu.
Sillä joitakuita päiviä vaalin jälkeen tulivat todistukset Rågbergin taitavuuden avulla niin päteviksi, että oikeus julisti neiti Durinin velvolliseksi astumaan vankeuteen ja pastori Idegranin haastettavaksi oikeuteen epäiltynä osallisuudesta Ödmarkin omaisuuden varkauteen ja sitä paitsi petoksesta, väärennyksistä, laittomasta koronkiskomisesta ja luvattomasta viinanpoltosta. Mutta mamseli Durin, joka jo aikoja ennen oli muuttanut pois Åkerströmin luota, oli sinä päivänä "lähtenyt kävelemään", ja kun Idegranille mentiin antamaan haaste, saatiin tietää hänenkin "olevan matkalla". Nimismies lähetettiin heti liikkeelle, mutta niin paljon oli kelpo Idegran-paralla vielä ystäviä, että kaikki paikkakunnan poliisimiehet saatettiin harhateille, ja kumpikin syytetty oli teillä tietymättömillä. Vasta monta viikkoa myöhemmin saatiin kuulla, että kaksi sen ja sen näköistä henkilöä oli reessä öiseen aikaan lähtenyt jään yli Ahvenanmaalle päin jostakin rannalta, huolimatta rannikkolaisten varoituksista. Mutta samana yönä oli äkkiä noussut myrsky, sumu ja sade, merijää oli lähtenyt liikkeelle ja siinä, mihin muutamia tunteja aikaisemmin matkustajain reki oli kadonnut pimeään, kohosi seuraavana aamuna vaahtoisena meri.
Ahvenanmaalta haettiin heitä kaikkialta. Kukaan ei tiennyt mitään pakolaisista; eikä kukaan saanut sittemminkään mitään vihiä heidän kohtalostaan eikä myöskään kalliista hinnasta palkatun kyytimiehen kohtalosta. Molemmat syytetyt olivat viime aikoina olleet verivihollisia keskenään, ja kuitenkin näytti siltä kuin yhteinen vaara olisi saattanut heidät pakenemalla etsimään turvaa. Kun Idegranin omaisuus otettiin takavarikkoon, huomattiin, että kassakirstu ja kaikki hänen kalleutensa olivat poissa. Hänen reessänsä mahtoi olla raskas kuorma. Moni ajatteli silloin Ödmarkin onnettomia, pahoinpideltyjä lapsia. Raamatun sanat olivat harvinaisella tavalla, aivan kirjaimellisesti käyneet toteen pakolaisiin nähden. He olivat "pahentaneet pieniä", jotka ovat Jumalan valtakunnan omia, mammonan myllynkivi ripustettiin heidän kaulaansa ja heidät upotettiin meren syvyyteen.
Monta Idegranin saatavista julistettiin laittomana mitättömäksi. Aulanko hengitti vapaammin, kun tuo raskas taakka vieritettiin sen hartioilta. Oikeus tuomitsi Allfrida Ödmarkille sekä mustalaiselta talteen otetut kalleudet, joiden joukossa oli lipas täynnä jalokivikoristeita että melkoisen korvauksen Idegranin monista maatiloista, joita pastori ei ollut saanut mukaansa viedyksi. Allfridasta tuli rikas; mutta hänellä oli muuta ajateltavaa.
Hän oli Turusta palatessaan kokeneempi ja vähemmän haaveksiva kuin sinne mennessään, mutta sydämensä puolesta pysyi hän lapsena. Hän kävi Stjernkorsin rippikoulua. Kuten nuorta koivua keväällä kostuttaa toukokuun sade, aurinko lämmittää sen hentoja oksia, lempeät tuulet hyväilevät sen solakkaa vartta, vaaleanvihreät lehdet puhkeavat kaikkialla sen ensimmäisinä viattoman kukoistuksen päivinä, niin imi Allfrida Ödmarkin sielu Jumalan sanan, ikuisen valon lähteen mehua. Hän eioppinutmitään läksyn tavoin, häntiesiJumalan rakkauden, hän eli siinä. Jotakin tuosta salaperäisestä yhteydestä toisen maailman kanssa oli hänessä yhä vielä jäljellä; mutta hänen äitinsä henki oli väistynyt pois mahtavamman tieltä: hän eli Jumalassa. Hän oli onnellinen, iloinen ja nöyrä. Hänen opettajansa olisi tahtonut, että hän olisi ollut vähemmän hellä, vähemmän haaveksiva, mutta hänellä ei ollut rohkeutta pudistaa perhostomua hänen sielunsa siivistä. Hän tyytyi siihen, että oli saanut karkoitetuksi epäjumalat ja asetetuksi ainoan, kaikkivaltiaan Jumalan Hänen valtaistuimelleen ihmissydämeen.
— Saadaanpas nähdä, hän nai tytön; kaikki on valmiiksi harkittu, Allfrida on rikas ja ottaa hänet avosylin, kuiskaili rouva Åkerström uskotuilleen.
Mutta Stjernkorskin sai muuta ajattelemista. Hänet kutsuttiin vastaamaan kaikenlaisiin vaikeisiin kanteisiin, jotka olivat maininkeja Idegranin salaisesta toiminnasta, sillä se viekas herra käytti aina muita asioillaan. Stjernkorsin syytettiin käyneen riettaitten ihmisten, "puplikaanien ja syntisten" luona, joten hän oli alentanut papillista arvoaan — ottaneen paljon pahantekijöitä vastaan pappilassa — levittäneen lahkolaisuutta, uskonvimmaa, jesuiittain oppia pitäjään — estäneen uuden kirkon rakentamista ja siten aiheuttaneen vaalien aikana tapahtuneen onnettomuuden — särkeneen siinä tilaisuudessa yleiseksi pahennukseksi kirkon ikkunan ja olleen ensimmäisenä iskemässä kirveellä kirkon ovea — laulaneen hyvin sopimattomalla tavalla virren kirkon portailla humalaisparvessa — olleen samalla kertaa tappelussa osallisena — sekaantuneen kirkkoherran vaaliin ja keränneen ääniä Lysanderille jne., jne. Useimmat noista syytöksistä huomattiin kyllä kohtuuttomiksi taikka mahdottomiksi todistaa, mutta — "ni en reste toujours quelque chose" — kaikesta jäi kuitenkin jäljelle merkki, rauhanhäiritsemiseen ja kirkonpahennukseen viittaava merkki. Olipa siinä — mikä oli pahempaa — vielä omapäisen innon, varomattoman, yltiöpäisen kirkollisten asiain käsityksen, jopa tuon levottoman uhmailevan ajanhengenkin leima, josta tohtori Ekhammar oli nuorta sielunpaimenta moittinut. Seurauksena siitä kaikesta oli, että Stjernkors sai ankarat nuhteet ja että hänet määrättiin hoitamaan pientä kappalaisen virkaa lääninrovasti, tohtori Ekhammarin tarkan valvonnan alaisena.
Sattumalta tuli uusi kirkkoherra Röding juuri samaan aikaan ottamaan virkaansa vastaan. Hän toimitti, että Stjernkors kuitenkin sai päättää rippikoulunsa ja auttaa häntä ensi viikkoina. Hurskas Röding, joka oli niin odottamatta ja vastoin tahtoaan joutunut pois rakkaiden kapakalojensa ja ahvenanmaalaistensa luota, tunsi Aulangossa olevansa kuin kuohuvassa koskessa ja oli sentähden hyvin kiitollinen, kun sai ensimmäiseksi auttajakseen semmoisen miehen, joka tunsi paikan niin hyvin kuin Stjernkors. Nuo kaksi sopivat yhteen kuin laki ja evankeliumi, kuin Luther ja Melanchton. Stjernkorsilla oli paljon oppimista lempeästä, hiljaisesta, nöyrästä, paljon hengellisesti kokeneesta Herran apostolista. Röding puolestaan tarvitsi avukseen Stjernkorsin säikkymättömän, pontevan toimeliaisuuden kovien muurien murtamisessa ja monen vaskihaarniskaisen omantunnon voittamisessa, joihin lakkaamatta kasvoi vertavuotavista haavoista aina uudet krokotiilinsuomukset. Muutamassa viikossa he oppivat rakastamaan toisiansa kuin isä ja poika, ja heidän yhteinen toimintansa levitti Jumalan valtakuntaa ihmeellisen menestyksellisesti.
Helluntaipäivänä piti Stjernkorsin erota seurakunnasta, ja samana päivänä pääsivät hänen rippilapsensa Herran ehtoolliselle. Vanha kirkko oli taaskin joutumaisillaan ihmisjoukkojen ruhjottavaksi, mutta osa väkeä jäi ulkopuolelle, sillä saarnaajan innokas ääni kuului selvästi avonaisista ovista. Rouva Åkerström itkeskeli koko ajan; patruuna Arvelin niisti lakkaamatta nenäänsä; hänen kelpo rouvansa mietiskeli, mitä hän valmistaisi päivällisten jälkiruoaksi. Jacquette von Holbach istui surupuvussa muistamatta ainoatakaan sukkeluutta ja odotteli kruununvouti Rågbergin ja sisarensa, Marguerite Melanien kuulutusta. Ontuva, pieni herra, jossa oli vain luuta ja nahkaa ja punainen poskiparta sekä kaulassa kovaksi tärkätty kaulahuivi, tuli viimeisten joukossa ja katseli ihastuneena toivorikasta Perpetua Arvelinia. Mies oli käräjäkirjuri Krankenhaus, joka haeskeli parempaa tointa, kun hän kosittuaan henkikirjurin virkaa oli saanut rukkaset senaatilta.
Eräässä nurkassa istui kyyristyneenä muuan mustatukkainen olento milloin irvistellen, milloin nyyhkyttäen. Hän oli hänkin ollut osallisena ensimmäisessä pastorin vaalissa; puoliväkisin oli hänet sitten vedetty rippikouluun, ja siellä hän oli kerran saanut jonkinlaisen käsityksen uskonnosta. Tosin ei hänen vielä voitu antaa käydä ehtoollisella, mutta hänen toivottiin seuraavalla kerralla pääsevän. Hän oli Joosua-mustalainen.
Stjernkors saarnasi. Hänellä oli kaunis ja rikas teksti, ja hän selitti sen salamoivan voimakkaasti. Hän puhui Pyhän Hengen vaikutuksesta läpi aikakausien ja miten Vapahtajan ennustukset vielä joka päivä käyvät toteen. Hän puhui ihmishengen pitkästä maailmassa suoritettavasta työstä, sen omasta pimeydestä ja voimattomuudesta, siitä, miten se hapuilee kohti luonnollista valoa, sen jaloudesta ja ihanuudesta, kun Jumalan Henki sen valaisee ja saattaa jälleen Jumalan kuvaksi. Hän puhui Hengen työstä Aulangossa — miten vähän aikaa takaperin vielä monet tuhannet olivat synkän, hengellisen pimeyden kahleissa ja palvelivat epäjumalia, mutta miten Jumalan Henki sitten oli herättänyt monta heistä kuolemasta elämään ja miten kaikkien niiden pitäisi koko elämällään ylistää Herraa ja rukoilla veljiensä puolesta. Hän tunnusti, ettei hänellä itsellään ollut muuta kuin syntiä ja heikkoutta kannettavana Herransa eteen, joka oli hänet kutsunut paimeneksi, mutta se oli ollut hänellekin opiksi ja siunaukseksi. Lopuksi hän puhui tavalliset sanat rippilapsille. Mutta kun hänen katseensa kohtasi erään kuorissa olevista nuorista, valkopukuisista tytöistä —valkopukuisista, sillä valkoisissa he olivat, kuten ainakin elämänsä suurimpana riemujuhlana, eikä surun mustissa pukimissa, kuten nykyinen tapa töykeästi määrää — silloin petti hänen äänensä ensi kerran. Erland Stjernkors oli käytännöllinen, vakava sanan palvelija, ei mikään haaveksija, mutta kuitenkin hänestä tuntui, kuin loistava serafi olisi laskeutunut alas kuoriin ja katsellut kirkastunein kasvoin häntä silmiin…
Koko lujan tahtonsa voimalla koki hän riistäytyä tuon mielikuvan vallasta, mutta turhaan. Epäjumalat, joita vastaan hän oli kauan ja voitollisesti taistellut, kostivat viime hetkenä tappionsa ja vangitsivat hänet saattaen hänet synnillisesti jumaloimaan kuolevaista olentoa. Tuskin hän saattoi vapisevalla äänellä rukoilla tavalliset rukoukset saarnan jälkeen, ja sitten hän astui syvälle nöyryytettynä alas saarnastuolista, sanomatta sanaakaan jäähyväisiksi seurakunnalle.
Mutta sitä ei tarvittukaan. Kaikki hänen ympärillään heltyi kyyneliin. Hän sai aikaa rauhoittua ja jakoi kirkkoherran rinnalla ehtoollista. Kaikki nuoret itkivät, paitsi Allfrida. Miksihänolisikaan itkenyt? Olihan hänen kotinsa Jumalan valtakunnassa, siinähän hän oli alati eikä vain haihtuvien tunteiden, kuivuvien kyynelten liikuttavana juhlahetkenä. Hän eivoinutitkeä, vaan ainoastaan kiittää ja kunnioittaa.
Iltapäivällä Erland Stjernkors lähti Aulangosta. Hän oli kieltäytynyt ottamasta vastaan mitään kiitollisuuden- tai kunnianosoituksia. Mutta hän ei kuitenkaan saattanut estää sitä, että sadoittain ihmisiä kokoontui pappilan ympärille ottamaan häneltä jäähyväisiä. Niiden joukosta hän tunsi Sammen Simon, Lukku-Liisan ja monta muuta, jotka suuri Henki oli hänen, heikon aseensa, avulla pelastanut turmiosta. Hän puristi heidän kättään ja istuutui kieseihin uskollisen, vanhan Milenia-tädin kanssa, joka lähti hänen mukanaan, kun he molemmat yhteisesti olivat uskoneet lemmikkinsä Allfridan hänen holhoojansa, kruununvouti Rågbergin huomaan. Kieseissä seisoi takana Joosua.
Viime hetkeen asti viipyi ajoneuvojen vaiheilla kaksi nuorta naista, ensimmäiset, jotka Stjernkors Aulangossa saattoi valon tielle: Allfrida Ödmark ja Loa Åkerström.
Ja hän lähti, paneteltuna ja epäiltynä, mutta siunauksesta rikkaampana kuin moni muu sanan palvelija lähtee seurakunnastaan. Saammekohan toiste vielä kuulla jotakin hänen vastaisista vaiheistaan? Ehkä tai ehkäpä emme. Ei se ole mitään, joka kylvää, eikä se, joka kastelee; Jumala yksin kasvun antaa. Hän yksin tietää, missä tämän ulkonaisen, inhimillisesti puutteellisen, muodonmuutosten alaisen kirkon keskuudessa yhteinen, pyhä, näkymätön kirkko piilee Herran tulemisen päivään asti.
Constancelle.
Niin, Constancelle. Ei mitään muuta, ei enempää eikä vähempää. Ei "hyvälle", "parhaalle", "kaivatulle ja rakastetulle" Constancelle, vaan Constancelle ihan semmoisenaan. Minä olen tyytyväinen häneen, enkä toivo mitään muuta.
No niin, olethan sinä uskollinen, olet vaitelias, sinä saat kuulla kaikki.
Kuvittelepas, että vielä, kuten muinoin, hiivimme varpaisillamme ylös puolipimeitä ullakonportaita ja haparoimalla etsimme vanhaa, salaperäistä, rautalankaristikolla varustettua kirjakaappia, mistä kerran tutkimusretkillämme löysimme muinaisen lainakirjaston, jonka isäni oli ostanut huutokaupasta, mutta jonka sisällystä oli sangen huolellisesti salailtu kahden kasvavan tytön rajattomalta uteliaisuudelta. Kuvittele taas, että me kiitettävällä innolla tutkistelemme viiden- tai kuudenkymmenen vuoden vanhaa romaanikirjallisuutta ja siitä saamme hyvin tunteellisen käsityksen elämän vaiheista ja etenkin tuon ahdistetun ja vainotun rakkauden kuvailemattomista harhasokkeloista. Voi sitä kiellettyä hedelmää! Miten palavan tiedonhaluisina me vaivuimme lukemaan noita helliä ja kyyneleisiä kuvauksia, joiden nimilehdillä ensimmäisinä loistivat kuolemattomat nimet Lafontaine, Kotzebue ja Johanna Schopenhauer! Miten kuumia kyyneleitä vuodatimmekaan kaikkien noiden onnettomien rakastavien tähden ja miten sydäntyneitä olimme hirmuvaltaisiin isiin, kivikoviin täteihin ja setiin, jotka uskalsivat kieltää niin syyttömästi pahoin kohdelluilta, surevilta olennoilta heidän rakastettunsa! Tosin kyllä jätimme useinkin lukematta monta sivua, joissa oli vain hyödytöntä siveysoppia; mitä siitä olisikaan ollut apua, kun kaikki kuitenkin oli siinä, että rakastavaisten tuli lopulta saada toisensa? Constance, ystäväni, uskottuni, joka itkit ja nauroit yhdessä minun kanssani niinä onnen aikoina, jolloin me hahmoittelimme ihanteemme niin oivallisten kaavojen mukaan ja jolloin minä huomasin kaikki ne täydellisyydet yhtyneinä eräässä kadetissa — kuvittele nyt lukevasi romaania, jossa kerrotaan, miten "Elise tai täydellinen nainen" tapasi maantiellä "Robertin tai semmoisen miehen kuin miehen tulee olla!"
— Huomio — sanoo valokuvaaja juhlallisesti — nyt aletaan!
Ei, en minä vielä ala. Minun täytyy ensin kertoa sinulle muutama sana vallattomasta pikku Augustasta, joka vetreitä kyyneleitä vuodattaen sanoi sinulle hyvästit neljä vuotta takaperin ja on siitä saakka kokenut niin suunnattoman paljon elämää ja maailmaa kuin tyttö vain kuudennentoista ja kahdennenkymmenennen ikävuotensa välillä voi kokea.
Tiedäthän, että minulla oli onni kasvaa hyvin hyvässä, hyvin rakastettavassa, hyvin ymmärtäväisessä ja kodikkaassa, joskin ehkä hieman rauhattomassa ja vähän vanhanaikaisessa kodissa. Me asuimme kauan etäällä maaseudulla, ennenkuin isäni sai viran pääkaupungissa, ja sinne muuttaessamme veimme me mukanamme maalaistottumustemme ja -kuvittelujemme ohella myöskin sen mieltymyksen vanhoihin hyviin tapoihin, joka juurtuu mieliin maalla. Isäni, sotaneuvos, vaikkei hän ollut koskaan ollut sodassa, ja äitini, sotaneuvoksetar, joka sitä vastoin oli lakkaamatta sodassa kaikkia mahdollisia ja mahdottomia kotoista onneamme uhkaavia vaaroja vastaan, olivat päättäneet kasvattaa minut, vanhimman tyttärensä, tuoksi "Eliseksi tai täydelliseksi naiseksi", jota he arvattavasti olivat oppineet ihailemaan nuorina ollessaan. Heiltä ei puuttunut hyvää tahtoa, vaan lapsensielun tuntemista, ja minä pelkään, että useimmissa perheissä ensimmäisen lapsen kasvatus tulee jotakuinkin koeajon kaltaiseksi, jonka ohjesäännöt laaditaan aivan siitä olennosta huolimatta, jota on ajettava. Isäni jouti harvoin muuhun aikaan päivästä kuin päivällislomalla olemaan perheensä parissa ja sen vuoksi hän katsoikin olevansa velvollinen käyttämään sen pienen hetken niin hyödyllisesti kuin mahdollista minun kasvattamisekseni. Minut opetettiin istumaan suorana ja hiljaa pöydässä; minun täytyi aina syödä annos, mikä minulle annettiin; minun edistymistäni tutkisteltiin, ja sain näyttää taitoani vierasten läsnäollessa. Äitini valitsi tyttärelleen parhaat opettajat, parhaan pianon ja parhaan seuran, mitä paikkakunnalta saattoi saada. Kun hän itse oli huolellinen emäntä, oli tietysti tytärkin kasvatettava semmoiseksi, ja sentähden hän sai ottaa ahkerasti osaa taloustoimiin, mutta aina äidin määräysten mukaan, ei koskaan omin päin. Äiti määräsi hameeni jokaisen nauhan, hansikkaitteni värin, miten monta riviä sain kirjoittaa kirjeeni kullekin sivulle, mitä leikkejä sain leikkiä, mitä kappaleita minun tuli soittaa pianolla, mitä kirjoja lukea, mitä katuja kävellä ja mille ystävälle osoittaa lapsellista luottamusta.
Minä en ollut huono käsittämään enkä oppimaan. Mutta kun minusta sittenkin, huolimatta huolellisesta hoidosta, tuli liioitteleva, yltiöpäinen, uhitteleva ja säännöistä välittämätön lapsi, niin oli siihen luultavasti syynä juuri liiallinen kouluttaminen ja kasvatus, liialliset säännöt ja kehoitukset; se, että jokaista liikettä tarkastettiin, jokainen ajatus oli päähän taottu, jokainen tunne tarkastuksen alainen. Se kiusasi minua ja nöyryytti mieltäni. Minä tunsin olevani vapaa olento, joka oli kahleihin kytketty; minusta tuli oikullinen ja itsepintainen, niin, vieläpä pahempikin: minä teeskentelin monestikin olevani sokeasti kuuliainen, ja heti sopivana hetkenä rikoin rohkeasti kaikki kiellot. Voi, minä olin hyvin kiittämätön lapsi, minä tuotin hyvälle äiti raukalle tuhansia huolia!
Silloin tulit sinä orpona meille. Sinä olit yhtä nöyrä, tottelevainen ja hyvä kuin minä olin paha ja uppiniskainen. Oi, hyvä Constance, miksi annoit minulle aina vallan? Me löysimme lainakirjaston, ja ääriään myöten täyden mielikuvituksemme lisäksi saapui seudullemme kuljeksiva teatteriseura. Hyvät vanhempani soivat meidän liian usein nauttia harvinaista näytelmähuvitusta, aavistamatta seurauksia. Me aloimme tarkistaa Lafontainen kirjoista saatuja ihanteitamme uusien ja ihmeellisten teatterivaikutelmien mukaan. Me olimme viisitoistavuotiaita, kun muuan höyrylaiva poikkesi meidän rantaamme, josta sen oli määrä mennä sitten suoraan Tukholmaan. Laivan tuli lähteä kello kolme aamulla. Puoleksi valvotun yön jälkeen sulloimme me matkalaukkumme täyteen tavaroita, hiivimme ulos ja kätkeydyimme tuntemattomina matkustajina laivaan. Lujasti olimme päättäneet mennä Tukholman kuninkaalliseen teatteriin hämmästyttämään maailmaa lahjoillamme ja vihdoin onnellisina ja ihailtuina antamaan kätemme jollekin Fridolinille, Kaarle Moorille, Don Carlosille tai Hamlet prinssille. Niin, eipä meillä ollut mitään sitä vastaan, että monen hellän vastustelemisen jälkeen tekisimme jonkun nuoren kaksikymmenvuotiaan, kauniin, ylhäisen, urhoollisen ja ennen kaikkea kuolemaan asti uskollisen ritarin onnelliseksi; mutta ellei se onnistuisi, olit sinä yhtä valmis tulemaan Johanna Montfauconin tavalla elävänä muuratuksi vankikomeroon kuin minä Ofeliana syöksymään, olkiseppele liehuvissa hiuksissani, kuohuvaan virtaan. Autuus, hellillä huokauksilla höystettynä, oli meistä kyllä hyvin suloinen, mutta ei mikään ollut mielestämme niin onnekasta kuin kuvaamattomalla ja ihmeellisellä tavalla onnettomana oleminen. Mennä luostariin! … ah, eihän meillä ollut mitään luostaria, mutta tottahan niitä oli runollisen ihanassa Ruotsissa.
Muistathan muistuttamattakin, miten nolosti se kaunis tulevaisuudenunelmamme päättyi. Me luulimme olevamme varsin hyvässä säilössä höyrylaivan sisimmässä naistenhytissä, kun kova kohtalomme toi sinne ihan viime hetkellä äitini, joka meidän tietämättämme saattoi erästä sukulaista laivalle. Siitäpä syntyi oiva näytelmä, äiti hämmästyi ja säikähti, minä itkin … kaikki vieraat maihin! … ja meidät sijoitettiin matkalaukkuinemme ajurin rattaille, joissa saimme palata niin suurenmoisesti hyljättyyn kotiimme. Meidän toivottomuutemme kesti lähes kolme päivää — ääretön aika! — ja rauhoittui vähitellen, mutta silloin meidät erotettiin. Äiti aavisti, ettei kasvatuksemme ollutkaan aivan mallikelpoinen; sinut lähetettiin kasvatuslaitokseen ja minutMirabeau tädinluo.
Mirabeau täti, vanha ylhäinen rouva, oli äitini sisarpuoli ja sen lisäksi minun kummini. Me olimme välistä käyneet kesällä tervehtimässä häntä hänen kauniilla maatilallaan, Muistossa, joka oli Hämeessä Pälkäneen pitäjässä viiden penikulman päässä Hämeenlinnasta pohjoiseen. Minusta oli onni tehnyt hänen lemmikkinsä aivan pikku lapsesta asti — seikka, jonka tähden hän ei ehkä olisi ollut varsin sovelias niin itsepäisen, oikullisen ja romaanihoureisen tytön kasvattajaksi kuin hänen pikku Augustansa oli, jollei hän samalla olisi ollut yhtä luja kuin hyväkin ja yhtä ankara periaatteiltaan kuin hän muuten oli lempeä ja rakastettava. Äitini luotti — ja täydellä syyllä — suuresti hänen kokemukseensa. Mirabeau täti oli kokenut monenlaisia elämänvaiheita. Hän oli syntyisin rikkaasta ja ylhäisestä suomalaisesta suvusta, mutta oli jo yhdentoista vuoden vanhana muuttanut Tukholmaan ja siellä saanut mitä parhaan kasvatuksen. Hänen nuoruutensa oli ollut niin päivänpaisteinen kuin vain oli mahdollista Kustaa IV:n Aadolfin jäykässä hovissa, jossa hän oli lopulla viime ja alulla tätä vuosisataa Ruotsin kuningattaren, Fredrika Dorothea Vilhelminan hovineitinä. Kun näin hänet kahdeksankymmenen vuoden ikäisenä vanhana rouvana, jonka pää oli aivan valkoinen kuin kyyhkysen, selkä kyyryssä, käynti horjuva, näkö heikko, kuulo huono, joka enimmäkseen istui vihreäruutuiseen saaliinsa kääriytyneenä keinutuolissa tai joskus sauvan nojassa käveli puutarhassa — miten saatoin minä, lapsi, kuvitella, että vuosien vaivuttama olento oli kerran ollut kukoistavan nuori, säihkyvän kaunis, uhkuvan onnen ympäröimä, ihailtu ja — kuten myöhemmin sain kuulla — hehkuvan rakkauden kohde! Ja nyt hän eleli vanhana ja unohdettuna, kaukana Hämeessä pienoisella ja sievällä, mutta yksinäisellä maatilallansa, jolle hän oli antanut nimen Muisto, koska koko hänen elämänsä oli enää vain muisto menneistä ajoista. Oi, Constance, Constance, kuka tietää, mihin soppeenmeolemme maailmaa paenneet ja minkä näköisiämeolemme, jos elämme vielä kuusikymmentä vuotta?
Lempeä aurinko, joka oli valaissut Mirabeau tädin nuoruutta, oli aikoja sitten sammunut pilveen. Hän oli ollut onnettomissa naimisissa, hänen oli täytynyt erota miehestään, joka ei ollut hänen arvoisensa; yksin ja lapsetonna, ilman muita sukulaisia kuin me, hän oli muuttanut takaisin Suomeen ja ostanut täältä suurenpuoleisen maatilan, Ristipellon. Muutaman vuoden kuluttua hän oli kyllästynyt vouteihinsa ja lampuoteihinsa, myynyt Ristipellon ja lohkaissut siitä itselleen mielensä mukaisen maapalan, jossa hän sai elää rauhassa puistojen ja järvien keskellä ja jossa oli juuri sen verran maanviljelystä, karjaa ja palvelijoita kuin hän tarvitsi tunteakseen olevansa toisista riippumaton. Siihen hän oli rakennuttanut soman rakennuksen, pikemmin huvilan kuin herraskartanon tapaisen, ja luonut itselleen erämaahan pienen, viehättävän turvapaikan, jossa oli taideteoksia huvina talvella, kukkia kesällä ja luonnon runollisuutta kaikkina vuoden aikoina.
On totta, että Muisto meistä toisen aikakauden lapsista tuntuu jonkun verran vanhanaikaisen jäykältä tiilisine taitekattoineen, päivänpuoleisine ulkokaihtimineen, synkkine kuistikkoineen, tasapäiksi leikattuine pensasaitoineen ja suurten portaiden edessä olevine alastomine kariattipatsaineen — mikä kaikki oli luonnollista heijastusta tämän vuosisadan alussa vallinneesta kauneusaistista. Mutta kun siihen tottuu, huomaa siinä niin paljon hienoa taideaistia, niin erinomaista siroutta huoneiden koristuksissa, huonekalujen leikkauksissa ja lukuisissa harvinaisissa taideteoksissa, jotka somistavat tuota muiston asuntoa, että vakavat Suomen havumetsät järven rannalla ikäänkuin näyttävät kummastellen kyselevän toisiltaan, miten oli mahdollista, että he, erämaan pojat, voivat kelvata niin taiteellisen kuvataulun kehyksiksi.
Sama menneiden aikojen heijastus näkyy Mirabeau tädin koko olennosta ja ympäristöstä. Hän noudattaa niin tarkoin seuraelämän sääntöjä, että hän pitäisi suurena loukkauksena, jos kukaan hänen sukulaisistaan unohtaisi asiaankuuluvan kädellesuutelemisen aamulla tervehtiessään tai laiminlöisi yhtä kunnioittavasti toivottaa hyvää yötä illallisen jälkeen. Hän ei varmaankaan ole elämässään unohtanut ainoatakaan velvollisuusvierailua tai syntymäpäiväonnentoivotusta, ja sentähden hän vaatii, että kaikkien muiden pitäisi olla yhtä huomaavaisia. Hän katsoisi sitä seurustelutaidon puutteeksi, jos joku olisi pukeutumatta erityiseen päivällispukuun, vaikkapa ei olisikaan yhtään vierasta päivällispöydässä. Hänen palvelijansa eivät koskaan tule näkyville, ellei joka ikinen rihma heidän puvussaan — olin vähällä sanoa univormussaan — ole aivan niin kuin hän on määrännyt; tosin ei käytetä enää tekotukkaa ja tykkimyssyjä, kuten ennen lienee ollut naurettavana tapana Ristipellossa, mutta aina pitää kamaripalvelijalla olla hännystakki, tukka voideltuna ja hansikkaat kädessä, samoin kuin kamarineideilläkin aina valkoinen myssy, esiliina ja hienoksi kiilloitettu kaulus. Minua melkein säälittää, että täti itse kuluttaa aina yhden tai kaksi tuntia aamuisin pukeutumiseen; ei sentähden, että hän nyt enää käyttäisi punamaalia tai hiusväriä, vaan siitä syystä, että joka ainoan hiuksen noista kunnioitusta herättävistä harmaista hapsista pitää olla aamupuvun alla aivan määrätyssä järjestyksessä eikä toisin. Kello kahteentoista asti päivällä hän pysyy näkymättömissä muilta, paitsi ruotsalaiselta emännöitsijältä Malla Södergrenilta ja ranskalaiselta kamarineidiltään Lisette Minonilta. Säännöllisesti kello kahdeltatoista juodaan suklaata ja kahvia kylmän aamiaisen lisäksi, kello viisi syödään päivällinen, kello kahdeksalta juodaan teetä, mutta sen jälkeen on tädillä tapana valvoa kauan. Hän pelaa pasianssia, milloin on yksin, ja puhuu mielellään entisistä ajoista, milloin hänellä on vieraita. Kun puoliyö alkaa lähestyä, unohtuu aika Mirabeau tädiltä kokonaan; silloin hän on uudelleen nuori, silloin tulvivat kaikki muistojen lähteet mitä vilkkaimmaksi, miellyttävimmäksi keskusteluksi, ja me iltauniset pikkuporvarit olemme epätoivoisen urhoollisesti taistelleet haukotuksia vastaan, kunnes isä vihdoin sanoo keskustelulle jäähyväiset liian selvästi kuuluvin nenä-äänin — joka merkki tavallisesti saattaa rakkaan tätini takaisin jokapäiväiseen nykyaikaan. Voi, hän antaa kaiken anteeksi, hän antaa anteeksi meille senkin, mutta en koskaan unohda, miten ruhtinaallisin ilmein hän silloin, kärsiessään sellaisen tappion, sanoo kohteliaasti meille:mais vous êtes fatigués; allons, mes enfants, dormez bien![25]
Hänentuli kasvattaaminua.
Niin, minä puhun vain lyhyesti tästä kiusallisesta aineesta, joka on pelkkää nöyryytystä nuorelle oman arvonsa tuntevalle (oikeammin: itserakkaalle). Miten vanha, köyryselkäinen mummo, jonka mielipiteet olivat niin vanhentuneita ja elämäntavat turhantarkkoja, — kuten voitaisiin arvella — saattoi olla kaikissa muissa asioissa mitä rakastettavin ja miellyttävin ihminen, osasipa lisäksi vielä saada järkeä yltiöpäisen, itsekkään ja teeskentelevän viisitoistavuotiaan hupakon päähän, se olisi minulle ja monelle muullekin arvoitus, jollei olisi opittu erottamaan entisen ajan ulkokuorta inhimillisestä ytimestä: viisaudesta ja hellästä, kaikkia eläviä olentoja kohtaan osanottoa tuntevasta ihmissydämestä. Mutta olenhan unohtanut kokonaan, että sinua luultavasti kummastuttaa, miten kuuluisa Mirabeau nimi on joutunut Hämeeseen. Tässä selitys.
Jo silloin, kun vielä olin lapsi, herätti muuan tädin vierashuoneessa oleva taulu erikoista huomiotani. Se oli jotenkin suuri, nykyään varmaankin harvinainen vaskipiirros, Kustaan aikaisiin kauniisiin, kullattuihin soikeihin kehyksiin pantu, ja kuvasi hyvin arvokkaan näköistä herraa, jolla oli suuri tekotukka, pitsinen kaulaliina, leveä, käännetty kaulus, pitsikalvokkaat ja samettitakki; kuvan alle oli siroin kiemuroin piirretty:Henri-Gabriel Riquetti, Comte de Mirabeau.[26] Minä tavailin tuota tuntematonta nimeä, ja minun lapselliseen päähäni pälkähti, ettei herra, jonka kuvalla oli niin huomattava paikka vierashuoneessa, suinkaan saattanut olla kukaan muu kuin tätini miesvainaja. Sen keksinnön ilmoitin isälleni, se huvitti häntä, ja siitä alkaen oli vanha rouva tietämättänsä kaikkien meidän kesken Mirabeau täti. Monta vuotta myöhemmin tutustuin Ranskan vallankumouksen historiassa uudelleen tuohon maailmankuuluun nimeen, ja silloin alkoi taulu kiinnittää mieltäni toisella tavoin. Ehdottomasti tunsin aina ruumistani värisyttävän, kun katselin tuota mahtavaa jättiläispäätä syvine kasvopoimuineen, sen suuria, uhmaisia silmiä, paksua nenää ja tuuheita kulmakarvoja, sen leukaa, joka oli kuin lanttu, ja leveätä suuta, joka näytti tahtovan kerrallaan niellä koko maailman herkut ja ilkkua kaikille sen ylhäisyyksille. Se oli merkillinen pää. Lapsena minä pelkäsin sitä, vanhempana etsin siitä neroa, mutta huomasin vain himokkuutta. Minusta tuntui kuin hirveä, samalla kertaa väsynyt ja velttoutunut, väkivaltainen ja verinen aikakausi olisi katsellut minua noista imartelevista ja ivallisista silmistä, jotka olivat puoleksi kuin harakan, puoleksi kuin korppikotkan silmät.
Minun kasvatukseni Muistossa alkoi jo aivan ensi päivänä, kun sinne saavuin. Minä odotin kaikkia lemmikin etuoikeuksia ja valmistauduin siis olemaan hyvin tottelevainen ja huomaavainen tädin läsnäollessa, mutta väliaikoina sen sijaan sitä vallattomampi. Voi, minä en aavistanut, että valpassilmäinen Argus odotti minua, eikä ollut päästävä minua hetkeksikään näkyvistään. Se hirveä vartija oli rouvaClaire, tädin uusi seuranainen Lausannesta, upseerin leski, hieman yli kolmenkymmenen ikäinen. Aina, jopa päivällisillä ja iltahetkinäkin, jolloin olin tädin luona, oli rouva Claire alati läheisyydessäni; minä nukuin hänen huoneessaan, harjoitin hänen johdollaan laskentoa, luin historiaa ja kieliä ja opettelin soittamaan, ja hän saattoi minua kävelyilläkin sekä hevosmatkoilla, milloin ajoimme tai ratsastimme. Kaikki tunnit, koko päivä oli edeltäkäsin tarkoin jaettu, osa työhön, osa virkistykseen. Ei silmänräpäystäkään vapautta, ei mitään muuta vapaata kuin kapinalliset ajatukseni. Voi, se oli pahempaa kuin pakkopaita. Kotona minä, teeskentelijä, olin tuntenut olevani kahleissa, kun äitini ohjasi tai isäni opetti minua; minä olin ollut kissanpoika, jota oli opetettu hyppäämään kepin yli, mutta joka heti sen jälkeen tempaa pöydältä liinan alas ja sen mukana kukka-astiat. Mutta tädin luona annettiin minulle kerä ja sanottiin: leiki, pikkuiseni, leiki tällä matolla, mutta muualle et saa mennä, ja muista, että kaksi tai neljä silmää vartioi sinua lakkaamatta!
Minä olin onneton, epätoivoissani, raivosin itsekseni ja mietiskelin pakoa. Kerran ajattelin ratsastusretkellä poiketa ensimmäiselle sivutielle, mikä eteeni sattuisi, ja ajaa karauttaa pois alituisen vartijani rouva Clairen luota. Toisen kerran ajattelin lahjoa tallirengin, valjastuttaa keveät kiesit kello kahden aikaan aamulla ja kadota jättämättä jälkeen muuta kuin hyvin ylpeän, mutta kohteliaan paperilapun, jossa kiittäisin tätiä hänen hyvistä aikeistaan ja selittäisin, että olin kyllin vanha itsekin pitämään huolta itsestäni. Kolmannen kerran, eräänä kauheana hetkenä, ajattelin syöksyä kalliolta alas Mallasveteen — olihan Ofeliakin hypännyt virtaan, olihan Saphokin heittäytynyt kalliolta mereen. Onneksi harkitsin asiaa ensin hieman tarkemmin ja huomasin Mallasveden liian syväksi, tallirengin vaikeaksi lahjoa ja Polle päistärikkoni liian tasaiseksi luonteeltaan laukkaamaan karkulaisineen pakoon koko Muiston väkeä, joka arvattavasti olisi lähtenyt ajamaan minua takaa. Paosta ei tullut mitään, minä jäin paikoilleni ja aloin ajatella myrkkyä. Opiumi esimerkiksi? Vai hiilihäkäkö? Se herättää huomiota. Mutta kukapa minua itkisi? Vanhempani lohduttaisivat mieltään sillä, että heillä on Frits ja Sigrid; täti oli jo kokenut elämässään niin paljon kaikenlaista, että hän kyllä pian tyyntyisi; rouva Claire olisi ehkä mielissään huomatessaan kiusanneensa minut kuoliaaksi. Ei … harkitaanpas vielä vähän, ennenkuin ajattelemme myrkkyä.
Muutamia viikkoja kului, ja semmoisia ajatuksia muistui yhä harvemmin mieleen. Minä aloin tottua säännölliseen päiväjärjestykseen, eikä se enää tuntunut niin yksitoikkoiselta. Rouva Claire kertoi hyvin ja selitti tarkasti; hänen opetustaan saattoi sietää. Retkeilyt olivat hupaisia; me kävimme talonpoikaistuvissa ja nuorta Allan Hagertia tervehtimässä Ristipellossa; me jakelimme kirjoja ja lääkkeitä, annoimme makeisia lapsille ja saimme paljon ystäviä. Illat tulivat — melkein hävettää sen tunnustaminen — mielenkiintoisiksi. Rouva Claire luki silloin tädille ääneen; luettavana oli kaikkien maiden parhaita kirjallisia tuotteita, milloin runoutta, milloin suorasanaista, ja tavallisesti oli niiden seuralaisena sukkelia pikku juttuja tai valaisevia huomautuksia. Minusta alkoi oloni tuntua hyvin siedettävältä. Opiumi ja häkä eivät enää kiusanneet kapinallista mielikuvitustani.
Sen kaiken lisäksi vallitsi siellä rauhallisuus, jommoista en koskaan ollut tuntenut kotonani. Minä huomasin, että vaikka täti oli tavoissaan niin järkähtämätön ja säännöllinen, hän kuitenkin osasi olla sanomattoman hyväkin. Ja rouva Claire — minähän sanoin häntä ensin epätoivoissani Argukseksi; niin, Constance, jos suojelusenkeli, joka johdattaa villiytynyttä lasta oikealle tielle, ansaitsee sen herjausnimen, niin oli rouva Clairekin Argus. En ole koskaan nähnyt toista, jonka koko olemuksessa olisi vallinnut sellainen kuvaamaton tyyneys kuin hänessä. Hänen viisaat, kirkkaat, ruskeat silmänsä näyttivät katsovan asiain perustuksiin asti, suoraan ihmissydämiin, mutta tutkistelematta, levottomuutta herättämättä, niinkuin päivä katsoo kaikkiin puolipimeän huoneen soppiin. Hänen tyyneytensä oli suorastaan suurenmoinen. Täti uskoi sallimukseen suuriakaan välittämättä katkismuksesta, ja minä olin saanut sellaisen käsityksen kristillisyydestä, että tulee olla harras kirkossa tai hautajaisissa. Sitä vastoin oli rouva Claire, vaikka hän olikin reformeerattu, käsittänyt nuo asiat elinkysymyksiksi, jotka liittyvät jokaiseen olemisemme kohtaan ja joita paitsi ei mitään todellista rauhaa eikä todellista onnea voi olla maan päällä. Täti eli vain menneiden aikojen muistoista ja minä uneksin tulevaisuudestani, kun taas rouva Claire oli kohonnut sille korkealle kannalle, missä entisyys, nykyisyys ja tulevaisuus sulavat yhteen kirkkaaksi, kohtaloontyytyväksi ja kuitenkin toivorikkaaksi käsitykseksi elämästä. Hän oli luonteeltaan käytännöllinen, oli todellisuus itse, mutta jalostuneena — puolipäivä korkealla aamu- ja iltaruskon välillä.
Semmoista vaikutustaminäjuuri tarvitsinkin. Minua ympäröivä rauhallisuus, säännöllisyys, jota minä alussa niin suuresti kammoksuin, työ, joka ensin tuntui niin vastenmieliseltä, tätini hyvyys, joka osasi tehdä moitteenkin helläksi, rouva Clairen äänetön, hiljainen, melkein surullinen katse, jonka hän loi minuun, kun tein jotakin pahaa, ja hänen kärsivällinen tapansa — kuten apostoli sanoo — "voittaa paha hyvällä", kaikki se vaikutti minuun hyvästi ja sai minut ensin häpeämään, sitten miettimään ja vihdoin koettamaan tulla runsaan hyvyyden arvoiseksi. Hän opetti minut vilpittömäksi, miettiminen opetti minut katumaan, rakkaus ja kiitollisuus saivat aikaan muut muutokset. Luottamus kasvoi ja luottamuksen mukana vapaus. Ihmeekseni huomasin, etten ollutkaan niin sääntöjen, valvonnan ja vakoilun alainen kuin alussa olin kuvitellut. Eikä kuitenkaan ollut mitään muuttunut jokapäiväisessä elämässäni. Mieleeni muistui, ettei minua koskaan ollutkaan kielletty vapaasti liikkumasta mieleni mukaan muulloin, paitsi työhetkinä. Ei edes kevyttä lukemista ollut tarvinnut tarkastaa, paitsi ehkä sanomalehtien novelleja, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei koko talossa ollut ainoatakaan huonoa kirjaa. Mikä minusta alussa näytti mitä pahimmalta pakolta, se olikin vain talon tapa, jota jokaisen oli seurattava.
Niin kului vuosi ja kaksikin, ja minä tulin yhä tyytyväisemmäksi. Minut oli palautettu eksyttävästä sumusta päivän valoon, mahdollisimman kiihkeistä haaveiluista todellisuuteen, minun itsenikään tietämättä, miten se tapahtui. Voi, Constance, älä silti luule minusta tulleen mitään hyveen esikuvaa. Päinvastoin kummittelevat vielä vanhat, pahat tavat ja hullut mielikuvat useinkin pääparassani, ja sinä löydät niistä hyvinkin selviä merkkejä seuraavassa osassa tunnustustani; mutta erotus on, että minä nyt yllätän ne kuin varkaat kukkatarhasta ja koetan niitä kaikin tavoin kurittaa, vaikkei se aina onnistukaan. Se rauhoittaa minua kuitenkin eräässä suhteessa: jonkin aikaa pelkäsin näet tulevani liian aikaisin vanhahtavaksi noiden ymmärtäväisten ihmisten seurassa, mutta nyt huomaankin, että vielä on entistä hulluttelijaa säilynyt tarpeeksi kaikkien opetusten ja hyvien aikomusten takana.
Kuukausi kolmatta vuotta oli sillä tavoin kulunut tädin kotona, kun minä hänen siunauksensa saattamana matkustin takaisin vanhempieni luo. Minusta tuntui kuin olisin ollut ruma toukka ja Muisto minun perhoskoteloni. Älä ollenkaan naura, Constance! En minä vieläkään katso olevani likimainkaan täysikasvuinen perhonen, mutta varmaa on vain, että minä olen muuttunut. Tämä oli kertomus "Elisestä tai täydellisestä naisesta"; nyt seuraa toinen "Robertista tai semmoisesta miehestä kuin miehen tulee olla".