Harhailtuaan hetkisen pimeässä eteisessä moisen vastaanoton jälkeen vieras löysi oven ja astui suureen, kylmään saliin, missä hän saattoi erottaa vain neljä jäätynyttä ikkunaa. Mutta Erland Stjernkors oli käytännöllinen mies ja tottunut tulemaan toimeen omin neuvoin. Hän otti matkalaukustaan, joka riippui hänen rinnallaan, tulitikkuja ja pienen vaharullan, joka hänellä oli aina mukanaan. Kohta valaisi pienoinen tuli pimeyttä, ja hän huomasi olevansa suuressa, vähän vanhanaikaisesti, mutta hyvin sisustetussa, osaksi valkoisen, osaksi vihreän värisessä huoneessa. Huonekaluina siinä oli sangen pitkä sohva, samanlainen ruokapöytä, kaksi tusinaa barrakanipäällyksisiä, valkoisilla selkänojilla varustettuja tuoleja ja kaksi korttipöytää; harvinaisen kauniin uunin etupuolta koristi Dianan kuva ja tavattoman kaunis koruneuloksilla kirjailtu tulenvarjostin, johon oli kuvattu Pyhä Yrjö ja lohikäärme. Eräällä seinällä oli maailman kartta ja kaikilla seinillä hirven sarvia, jotka aavemaisesti ojentelivat pitkiä haarojansa pimeässä. Paitsi eteiseen vievää ovea oli salissa kolme muutakin. Eräs niistä oli lukitsematta, ja Stjernkors jatkoi rohkeasti tutkimusmatkaansa.
Salista hän tuli yhtä kylmään vierashuoneeseen, joka oli sisustettu niin loisteliaasti, että semmoista harvoin tapaa pappiloissa. Kaikki oli siinä mahonkia ja santelipuuta, huonekalut olivat päällystetyt punaisella silkillä, seinillä oli kaksi suurta peiliä kallisarvoisissa kehyksissä, joita koristivat kullatut ruusut ja seppeleet. Uunin reunustalla oli hopeoituja paimenten ja paimentyttöjen pystykuvasia; mitä kauneimmalla marmoripöydällä näkyi komea kello lasikuvun sisässä, hyllypöydillä oli hopeaisia maljakoita ja haarakynttiläjalkoja ja seinillä hyviä vaskipiirroksia, noita Olympian oloja kuvaavia, joita niin suuresti suosittiin tämän vuosisadan alussa, mutta jotka ehkä kaikista vähimmin soveltuivat maalaispappilan koristukseksi. Ei mikään noista esineistä näyttänyt huonosti hoidetulta eikä turmeltuneelta. Stjernkors ymmärsi, että siitä huoneesta oli pidetty erittäin tarkkaa huolta; ei tomuhiukkastakaan näkynyt noissa monissa lehtimäisissä koristuksissa, jotka muuten ovat aivan kuin luodut pölykätköiksi, ja yksin pehmeät matotkin näyttivät sileäksi vahatulla lattialla niin tuiki puhtailta ja sieviltä kuin huolellinen käsi olisi vasta vähää ennen ne tuulettanut ja pölyttänyt.
— Ja tämäkö olisi häviölle joutunut talo! oli vieraan ensimmäinen ajatus. — Tutkikaamme…
Hän koputti lähinnä olevaa ovea, jonka takaa kuului ääniä. Ovi aukeni, ja huoneesta tuli nainen kynttilä kädessä. Hän saattoi olla noin neljänkymmenen vuoden vanha, näöltään miellyttävä, hieno, melkeinpä ylhäinen; yllä hänellä oli ruskeapohjainen pumpulipuku ja kaulassa punaruutuinen, hienotekoisella kultaisella rintasoljella kiinnitetty kaulaliina, tummia hiuksia peitti yksinkertainen arkimyssy, joka sopi hänelle erittäin hyvin.
— Ketä etsitte? hän kysyi äänellä, joka oli luja, mutta ei epäystävällinen, ja ainoastaan nopea, korean huoneen mattoihin luotu silmäys näytti hieman terävältä ja suuttumusta ilmaisevalta.
Silloin vasta nuori pappi huomasi, että hänen lumisista päällyssaappaistaan oli tullut sangen selviä jälkiä matoille, ja hänen mieleensä johtui, ettei hänen samoin luminen kalmukkinahkaturkkinsakaan oikein soveltunut niin komeaan huoneeseen.
— Pyydän anteeksi — sanoi hän — että tunkeudun taloon tällä tavoin, mutta tuskin olisin voinut tehdä toisin. Minä olen maisteri Stjernkors Turusta, ja minut lähetettiin tänne joksikin ajaksi hoitamaan seurakuntaa viran ollessa avonaisena. Tarkoitukseni ei ollut vaivata ketään näin myöhään illalla, mutta jouduin pyryilmaan, ja se viivytti matkaani monta tuntia. Olkaa hyvä, älkää huoliko ryhtyä mihinkään liiallisiin puuhiin. Huone ja vuode, siinä kaikki, mitä tarvitsen.
Punahuivinen nainen tarkasteli häntä katse terävänä. Kiven Matti oli ollut oikeassa: noiden silmäin kanssa ei sopinut leikitellä. Tuskin huomattava kierous teki ne kummallisen, melkein peloittavan näköisiksi, mikä ei ollenkaan sopinut naisen muuten arvokkaaseen, jopa kauniiseenkin ulkomuotoon.
— Astukaa sisään, sanoi hän avaten oven sisempänä olevaan arkihuoneeseen, joka oli lämmin ja yhtä huolellisesti siivottu, vaikkei läheskään niin komeasti sisustettu kuin vierashuone. — Maisteri on tervetullut ja on oikeutettu olemaan täällä kuin kotonaan. Olkaa hyvä, antakaa anteeksi epäkohtelias vastaanotto, mutta meillä ei ollut aavistustakaan tulostanne, ja tässä kylässä on paljon joutolaisia, minkä tähden emme mielellämme laske ketään tuntematonta sisään iltaisin. Ehkä maisteri ensin aluksi suvaitsee riisua päällysvaatteensa tähän työhuoneeseeni. Minä toimitan tulen rovastivainajan omaan kamariin, joka on tuolla puutarhan puolella. Sitä on pidetty lämpimänä pesänkirjoituksen tähden, jonka pastori Idegran on hyväntahtoisesti ottanut toimittaakseen.
— Kiitoksia, rouva… Antakaa anteeksi, en tiedä nimeänne…
— Nimeni on Durin … neiti Durin. Minä olen rovasti Ödmark vainajan käly ja olen hoitanut hänen talouttaan viime vuosina. Meillä on monet huolet ja paljon rettelöitä vainajan pesän selvityksessä. Hän oli pohjiaan myöten hyväsydäminen mies ja uuttera sielunpaimen, mutta sellaisten pahojen ihmisten keskellä kuin tämän seurakunnan hän tuli huonosti toimeen tuloillaan ja joutui suuriin velkoihin. Kaikki, mitä täällä on, on kiinnitetty veloista ja myydään keväällä. Ellei maisteri saisi kaikkia toivottavia mukavuuksia, johtuu se vain siitä, ettei enää mikään ole omaa talossa. Minä hoidan tässä vierasta omaisuutta niin hyvin kuin taidan..
— Mamseli Durin on syntyjään ranskalainen, jos saa päättää nimestä?
— Olen syntyjäni ruotsalainen, mutta isäni oli ranskalainen. Rovasti Ödmarkin ensimmäinen vaimo oli minun serkkuni, ja hän oli ranskalainen, ja toinen minun sisareni. Kohtalo on siirtänyt meidät näin kauas pohjoiseen ja niukkoihin oloihin. Koko ikäni olen tehnyt työtä toisten hyväksi, eikä minulla ole mitään säästössä; mutta saahan tyytyä hyvään omaantuntoon. Sehän on kuitenkin paras aarre tässä maailmassa. Herra maisteri on arvattavasti perheellinen mies?
— En, mamseli, olen naimaton.
— Älkää sitten naiko koskaan. Siitä karttuu vain huolia ja puuhaa. Papilla ei ole kovinkaan hyvät päivät, jos hän tahtoo hoitaa hyvin virkansa. Mutta ihanhan minä unhotan, että maisteri luultavasti on vielä illallisetta. Mitä köyhässä talossa on, annetaan ilomielin.
— Kiitoksia, mamseli. Minä olen tottunut elämään hyvin yksinkertaisesti. Jos teillä on silliä tai silakoita ja kokonaisia keitettyjä perunoita, ovat ne minusta mitä parasta herkkua.
— Ei nyt sentään; minä olen ollut kylliksi kauan Suomessa tietääkseni, mitä "pappilan hätävara" on, ellei ole parempaa tarjottavaa. Jos maisteri on täällä kevääseen asti, on meillä tuorettakin kalaa tarjottavana. Rovasti Ödmark piti aina tavattomasti uunissa paistetusta hauesta.
— Olkaa hyvä, älkää vaivatko itseänne. Minä olen aivan tyytyväinen siihen, mitä mamseli Durin on valmistanut itselleen ja lapsille.
Kummallisesti leimahtivat silloin puhutellun silmät ja näyttivät kuin lävistävän varomattoman vieraan. Mutta seuraavana silmänräpäyksenä väikkyi hänen huulillaan jo taas entinen tyyni ja liehakoiva hymy, ja hän vastasi, kuten näytti, aivan luontevasti:
— Maisteria ei ole lapsen itku häiritsevä. Oppinut mies tarvitsee rauhaa työssään.
— Eikö rovasti Ödmarkilta sitten jäänyt mitään perhettä?
Uusi leimaus.
— Ei, kuului tyly vastaus.
Ja mamseli Durin katosi valmistamaan "pappilan hätävaraa" jättäen vieraan selittämään sitä arvoitusta, mikä kätkeytyi hänen viimeisiin sanoihinsa.
Maisteri Erland Stjernkors aterioi yksin siinä huoneessa, jossa hänet ensin otettiin vastaan; eikä illallinen ollut niin yksinkertainen kuin olisi ollut syytä odottaa häviölle joutuneessa talossa eikä niin jokapäiväinenkään kuin olisi luullut "pappilan hätävarasta". Oivallinen vierreleipä, äsken kirnuttu voi, vasikan kyljys, joka olisi saattanut viekoitella valtioviisaankin syömään liiaksi, tuopillinen semmoista olutta, joka muinoin saavutti kuningas Juhana III:n suosion, ja vihdoin pari maukasta kermavohvelia lakkahilloineen — kaikki ne osoittivat, ettei Aulangon pappilan keittiö ollut läheskään niin huonosti varustettu kuin oli tahdottu näyttää. Maisterin mainitsemat yksinkertaiset elämäntavat eivät häntä suuriakaan estäneet ruokailemasta oikein hyvällä halulla, vielä vähemmän nyt, kun hänellä matkan vaivojen jälkeen oli oikeus olla tarpeettomasti kursailematta.
Aterian perästä saattoi vieraan makuuhuoneeseen sama roteva naispalvelija, joka oli vähää ennen ottanut hänet niin töykeästi vastaan portailla. Mamseli Durin ei enää näyttäytynyt sinä iltana.
Rovastivainajan työhuone, jonka nuori viransijainen oli saava asunnokseen, oli tavallinen suurenlainen kamari kaksine ikkunoineen, joista saattoi tuon tuostakin pilkistävässä kuun valossa nähdä lumen peittämän puutarhan. Paitsi paria isohkoa kaappia ja uunia, jonka komerossa oli Napoleon Bonaparten kipsikuva, oli siellä pronssikoristeinen, raskas, tamminen kirjoituspöytä, komea, korkeaselkänojainen kirjoitustuoli jakaranda-puusta, samasta aineesta tehty kiikkutuoli, raskaat, tummanpunaiset, villaiset ikkunaverhot ja muinoin kallis, mutta nykyjään jo kulunut matto, joita ei sopinut pitää aivan tavallisina sielunpaimenen asuntoon kuuluvina tavaroina. Seinien koristuksina ei siellä tosin ollut Olympon jumalia, vaan niiden asemesta riippui kullatuissa, vaalenneissa kehyksissä hyviä vaskipiirroksia, joissa aiheina oli raamatunhistorian tapauksia; niiden joukossa oli David kuningas harppuinensa kunniasijalla. Niistä saattoi arvata, että huoneen entinen asukas oli katsonut soveliaaksi koristaa huoneen, missä hän luultavasti päivittäin otti seurakuntalaisiaan vastaan, sellaisilla kuvilla, jotka paremmin olivat hänen virkansa mukaista seuraa.
Alakerroksessa, kuusi jalkaa korkealla maasta … ovi saliin, lukossa … toinen, joka johtaa kahden huoneen läpi keittiökamariin; ei tosiaankaan mikään umpisokkelo! arveli maisteri itsekseen, lukiten varmuuden vuoksi senkin oven, joka oli keittiökamarin puolella.
Jotakin oli kuitenkin ilmassa, joka ei häntä oikein miellyttänyt. Olikohan se ehkä häkää?… Hän avasi uunin pellin, tutki uunin, kaapit, taulut, kirjoituspöydän; kaikki oli vankasti tosioloista ja arkipäiväistä. Kaapissa oli kirkon arkisto ja muutamia huonoja, kannettomia kirjoja. Stjernkors avasi kaksi: ne olivat Lars Hjertan Lukukirjastoa: "Gnadenzellin nunna" ja "Koat-Venin Vahtitorni".
Oliko kirjasto siinä?
Erland tutki vuoteen: siinä oli kokonainen meri höyhenpatjoja. Kaksi pitkää päänalusta hän siirsi syrjään, ja niiden alla oleva matrassi oli kylliksi riittävä.
Hetkisen hän antoi kynttilän palaa. Myrsky ajeli ulkona tuon tuostakin lunta ikkunaruutuja vasten. Kummallisia ajatuksia tuli ja hävisi yön tuulien mukana. Mitä tuli hänen uskoa Kiven Matin kertomuksesta? Ehkäpä kaikki oli vain tyhmää lorua, joka oli saanut alkunsa siitä, että rovastivainaja oli sisustanut pappilansa komeammaksi ja aistikkaammaksi kuin taitamattomat maalaisseurakuntalaiset saattoivat ymmärtää. Papit olivat olleet, aina Kustaa III:n ajoista asti, ja olivat vieläkin kaikilla puheenaiheena. Ei ollut niin keskinkertaista pilkkakirvestä eikä niin kurjaa kapakkaa, ettei tuon miehen päässä ja tuossa kapakassa olisi ollut alinomaista varastoa poikamiehenjuttuja, joista toinen oli toistaan hävyttömämpi ja tyhmempi ja joissa aina puhuttiin "papista ja lukkarista". Olisikohan Kiven Matin kertomus ehkä samaa laatua? Miksikä ei? Ilkeys oli aloittanut, kevytmielisyys laatinut jatkoa ja taikausko vihdoin lopettanut rovasti Ödmarkin elämänkuvauksen.
— Ja mitä sanotaankaan kerran minusta, kun lähden tästä seurakunnasta? mietti nuori pappi itsekseen. — Mutta vähät ihmisten loruista, kunhan vain taivaallinen tuomarini armahtaa heikkouttani!
Hän kävi levolle. Kynttilää sammuttaessaan hän katsahti välinpitämättömästi vastapäätä olevaan ikkunaan. Lumipilvet olivat hajonneet, kuu oli noussut taivaan laelle ja paistoi heleästi jäätyneisiin ikkunaruutuihin. Jääkiteet muodostivat lasiin mitä kauneimpia valkoisia metsiä — solakkalatvaisia ja tuuheaoksaisia kuusia siinä oli, hienompia kuin mitä Benvenuto Cellini oli tehnyt hopeasta Frans I:n kilpeen.
Stjernkorsia olivat lapsuudesta pitäen miellyttäneet kauniit talviset metsät. Hetkisen hän katseli huvikseen kimaltelevia oksia; hän kuvitteli ajavansa sen metsän läpi tähtikirkkaana talvi-iltana keveällä reellä ja hyvällä juoksijalla. Se oli suloinen ajatus; hän tunsi mielensä lapsekkaan iloiseksi.
Mutta silloin sattui varjo ikkunaan, ikäänkuin tumma esine olisi asetettu lasin ja kuun valon välille. Kaunis hopeametsä alkoi sulaa, ensin latvat, sitten oksat, aivan kuin olisi joku huokunut lasiin. Kohtapa olikin jo ruudun keskikohta sulana, eikä kuu kuitenkaan paistanut kirkkaasti aukosta, jokin pimitti ruutua.
Ensimmäinen Stjernkorsin mieleen johtuva ajatus oli, että joku talon väestä olisi puutarhassa vakoilemassa häntä ikkunasta. Se suututti häntä; hän nousi vuoteesta ja meni nopein askelin ikkunan luo nähdäkseen, kuka urkkija oli.
Hän ei nähnyt ketään, hän oli erehtynyt. Hän palasi vuoteelleen, Sama esine kuvastui taaskin ruutua vasten. Se näytti nyt naisen päältä — varjokuvalta, joka syntyy, kun valo lankeaa suoraan takaa päin.
Stjernkors nousi uudestaan vuoteesta. Hän tahtoi nähdä, mikä aiheutti harhanäyn. Hän tarkasti ikkunaa eri paikoista huonetta. Jokaisesta muusta kohdasta hän huomasi vain jäätä ja kuun paistetta, mutta kun hän kävi vuoteellensa, näkyi kuvajainen taaskin keskellä ruutua. Sen täytyi siis olla jonkin ulkona olevan esineen varjo — hirren katto, tikapuiden, jostakin puun oksasta riippuvan lumimöhkäleen tai muun semmoisen. Hän hymyili hullunkuriselle kuvittelulleen, kääntyi seinään päin ja nukkui sikeästi.
Kuun siirtymisestä päättäen hän oli nukkunut kaksi tai korkeintaan kolme tuntia, kun hän äkkiä heräsi siitä, että kevyt käsi laskeutui hänen otsalleen. Hän nousi istualleen ja näki heikossa kuun valossa päänalusensa vieressä seisovan lapsen, jolla oli pelkät liinavaatteet yllä.
— Äiti pyysi tervehtimään sinua ja sanomaan, että teit hyvin, kun tulit; me olemme kauan odottaneet sinua, kuiskasi lapsi hänen korvaansa.
Stjernkors katseli näkyä pikemmin kummastuneena kuin pelästyneenä. Hän mietti, oliko hän oikein valveilla.
— Älä kysy mitään meistä äläkä sano kellekään, että minä olin tänä yönä sinun luonasi, jatkoi lapsi. Minä kyllä sanon sinulle, milloin me tarvitsemme sinua. — Kuka sinä olet?
Lapsi nosti varoittaen sormensa.
— Muista, mitä sanoin! Minä tulen takaisin tulevana yönä…
Ja samassa se katosi.
Erland Stjernkors hypähti vuoteesta saadakseen käsiinsä kutsumattoman yörauhanhäiritsijän ja tutkistellakseen häntä. Hän piti varmana, että joku talon väestä käveli unissaan ja oli hiipinyt huoneeseen keittiökamarista.
Huone oli pimeä, hänen kylkensä sattui kirjoituspöytään, ja hän sai käsiinsä jonkin esineen. Se oli tuoli, jolle hän oli pannut vaatteensa.
Hän sytytti kynttilän. Huoneessa ei ollut ketään muuta elävää olentoa kuin hän itse. Rauhanhäiritsijä oli käyttänyt pimeyttä hyväkseen ja päässyt pakoon.
— Vai kutsumatonta seuraa! Miksi jätinkin lukitsematta keittiökamarin puoleisen oven ennenkuin kävin levolle.
Ja Erland meni lukitsemaan ovea, mutta se oli tarpeetonta. Olihan hän lukinnut sen jo illalla. Hän tutki salin puoleista ovea: se oli lukossa, ja sali oli kylmä kuin lämmittämätön huone talvella ainakin.
— Olihan se sittenkin unta, johan minun olisi pitänyt se heti käsittää, virkahti hän harmissaan ja kävi uudestaan levolle. — Siinä on nyt seuraukset tyhmien lorujen kuuntelemisesta. Nyt en saa unta Kiven Matin kertomusten tähden.
Kello ei ollut vielä kuuttakaan aamulla, kun nuori kirkkoherran sijainen heräsi virkistyneenä unesta, jota eivät myöhemmin enää mitkään kummitukset olleet häirinneet. Unien selittelemistä hän katsoi turhaksi vaivaksi, ja aamuhetket kuluivat nopeasti hänen purkaessaan tavaroitaan ja järjestellessään tulevaa asuntoaan. Pitkä piika purjehti huoneen läpi kahvitarjottimineen, ja seuraava keskustelu alkoi:
— Onko tänään kaunis ilma?
— Parempi kuin eilen.
— Mikä on nimesi?
— Loviisa.
— No hyvä, Loviisa, voiko täällä saada kahvia kello viisi aamulla?
— Voi kyllä.
— Tuo sitten joka aamu kello viisi. Ei väkevää, mutta kuumaa. Onko mamseli Apollonia aikaisin hereillä?
— Ennen kuutta.
— Ja muitahan ei ole ketään talossa, paitsi palvelijoita?
— Ei. Ja pihakoira.
— Eikö ketään vieraita käy pappilassa?
— Ei muita kuin pastori.
— Asuuko pastori Idegran kaukanakin täältä?
— Venäjän virstan päässä toisella puolen kirkkoa.
— Hyvä.
Ja maisteri Stjernkors otti hattunsa, keppinsä, ja päällystakkinsa ja lähti jalkaisin tervehtimään tulevaa virkaveljensä.
Oli kirkas, raitis joulukuun aamu. Lunta olivat vielä kaikki tiet täynnä edellisen päivän pyrystä. Siellä täällä näkyi kylässä joku lapiomies luovan kinoksia vähemmäksi oman ovensa edestä, mutta toisten teistä tai maantiestä ei näyttänyt kukaan pitävän lukua. Kylä oli melkein aution näköinen, ja nekin harvat, jotka olivat noutamassa vettä kaivolta tai puita vajasta, näyttivät repaleisilta, kiukkuisilta ja yönsä valvoneilta. Yksi ainoa talo kylässä oli maalattu ja siisti kuin nukkekaappi; se oli lukkarin talo ja rakennus suurenmoisine viinatehtaineen, ja se sijaitsi parin kivenheiton matkan päässä kirkolta. Sen rinnalla vanha kirkko näytti erittäin iäkkäältä ja ränsistyneeltä. Se oli kivestä, peräisin katoliselta ajalta, katto, kuten tavallista, suippo ja ikkunat pienet, kapeat; mutta läntinen seinä oli pääoven kohdalta hyvin kallellaan, ja siinä oli arveluttavan näköinen halkeama; katto oli lumikinosten peitossa, ikkunoista oli monta ruutua paikkailtu tappuroilla tai tuohella. Tuon surkealta näyttävän Herran huoneen pääoven eteen oli pyry koonnut niin korkeita kinoksia, että luonto itse näytti, häveten ihmisten välinpitämättömyyttä, sulkeneen pääsyn siihen, ja kaikki yhteensä teki sen vaikutelman kuin kirkko olisi jäännös hirmukuoleman ajoilta ja olisi ollut avaamatta ja käyttämättä satoja vuosia.
Vähän matkan päässä kylän, kirkon ja sillan toisella puolen oli pieni, mutta hyvässä kunnossa oleva kappalaisen asunto, joka oli paljon miellyttävämpi kuin suuri, aution näköinen rovastinpappila. Siellä oli tie ja piha huolellisesti lapioitu ja portaitten eteen oli pantu uusia havuja; sieltä kuului kirveen kilke ja hevosten iloista hirnuntaa, kaikki osoitti varallisuutta ja hyvää järjestystä. Erland Stjernkors mietiskeli vain itsekseen, miten niin järjestystä harrastavan kappalaisen seurakunta saattoi olla niin epäjärjestyksessä ja miten hän tyytyi niin rappiolla olevaan kirkkoon.
Edeltäpäin tuntien jotenkin ilmeistä vastenmielisyyttä ja hieman uteliaisuuttakin hän seisoi kohta tämän upean puustellin omistajan, kappalaisen ja varapastorin Anselm Idegranin edessä.
Erland Stjernkors oli kertomusten mukaan odottanut tapaavansa pienen, viekkaan, kierosilmäisen miehen, jonka teeskentelevästä muodosta näkyisi koronkiskurin ahneus. Sen sijaan hän näki edessään vähän seitsemännelläkymmenellä olevan, arvokkaan näköisen ukon, jonka kasvot olivat luja- ja selväpiirteiset, silmät harmaat, vilkkaat ja läpitunkevat ja käytös varovaisuutta ilmaiseva. Ainoastaan laulava saarnaääni oli vähän vastenmielinen. Pastorilla oli muuten paksu yönuttu yllään, ja juuri kun Stjernkors astui sisään, puheli hän parin repaleisen miehen kanssa, jotka taivuttivat selkiänsä kuin jousen kaaria mahtavan miehen edessä.
— Menkää tiehenne: en minä lainaa rahaa takuuta vastaan! kuului tuomio. Jaakko lainaa Pietarilta ja hänellä on Antti takuussa, Antti lainaa Taavetilta ja hänellä on Jaakko takuussa, ja sitten loikoilevat Jaakko ja Antti muutaman viikon uuninpankolla ja juovat. Mutta minä en kärsi laiskureita. Tehkää työtä, siinä on minun neuvoni; pyytäkää lainaa pelloltanne, pankaa niitty takuuseen. Jääkää hyvästi, hyvät miehet; minulla on vieraita odottamassa.
Miehet lähtivät ja heidän raukeat, viinasta sameat silmänsä eivät ennustaneet mitään hyvää. Erland Stjernkors astui sisään. Hänen esittelynsä oli kohta tehty eikä se näyttänyt hämmästyttävän pastoria. Ehkä pastori Idegran oli saanut hyvissä ajoin tiedon, että tuomiokapituli oli tehnyt hänen tuumansa tyhjiksi, jos hänellä muuten oli niitä ollutkaan, ja sentähden ei näkynyt nimeksikään tyytymättömyyttä tai tylyyttä hänen käytöksessään, kun hän otti uuden virkaveljensä vastaan.
— No kas, sepä oli oikein! huudahti hän. Maisteri ei olisi saattanut tulla sopivampaan aikaan, ja kunnianarvoisa Turun kapituli on tosiaankin isällisen huolellisesti auttanut meitä Aulangon asukas-raukkoja oikeaan aikaan. Nythän on joulu käsissä ja sen mukana aamu- ja puolipäiväsaarnat, rippi ja kuulutukset, häät ja ristiäiset ja kylänluvut sitten kevätpuoleen, ja yksi pappi yhtätoistatuhatta sielua kohden, sehän on vain samaa kuin rikkinäinen ahvenrysä kalaisessa meressä, Ödmark-vainaja oli itsepäinen eikä ottanut apulaista silloin, kun olisi saanut, ja kun hän sitten tarvitsi, ei ollut ketään enää saatavana. Sen tähden on seurakuntamme laita vähän niin ja näin, herra maisteri: eloa on paljon, mutta työmiehiä on vähän. Mitä uutisia Turusta? Toivoakseni ovat kunnianarvoiset isät terveinä?
— Minä toivon samaa, ja selväähän onkin, että niin runsasväkinen seurakunta kuin Aulanko on tuomiokapitulilla tarkasti muistissa. Herra pastori olisi tarvinnut vanhemman ja kokeneemman auttajan, mutta ei ollut ketään muita saatavissa, ja minä koetan kyllä tehdä parhaani. Luultavasti saamme myös odottaa korkea-arvoista piispaa tänne tarkastukselle maalis- tai huhtikuussa…
— Hm, hm … luuletteko niin?
— Olen varma siitä. Ja luulen, että herra pastori saa helpoimmin toimeen semmoiset parannukset, mitä kipeimmin kaivataan, kun seurakunta on saanut tietää asiasta. Kirkko näyttää olevan perinpohjaisen korjauksen tarpeessa, ellei ehkä olisi viisainta rakentaa kerrassaan uusi.
— No mitä muuta luulette sitten minun koettaneen tyrkyttää tyhmille talonpojille jo kymmenen vuoden ajan? Mutta ottakoon, ken voi, tyhmyyden ja itsepäisyyden heidän häränpäistään. Ei, vanhaa rähjää pitää vielä pöngitellä muutamia vuosia, kunnes se jonakin päivänä luhistuu kasaan; sitä mieltä on enemmistö kirkonkokouksessa. Minä olen kuitenkin koonnut kirkonkassan, se kasvaa hiljaisuudessa kuin lumivyöry, herra maisteri, ja sentähden ne sanovat minua koronkiskuriksi… Saanko tarjota nuuskaa?
— Myönnän — virkkoi Stjernkors, yhä enemmän kummastuneena siitä varmuudesta ja avomielisestä tyyneydestä, jolla pastori itse johti puheen hänestä kaikkialla liikkeessä oleviin häpeällisiin huhuihin — myönnän, että olen kuullut sellaisia lörpötyksiä, mitä suvaitsitte mainita, ja etenkin tämän pitäjän monista ja suurista viinapolttimoista.
— Senhän saattaa arvatakin, vastasi siihen kappalainen hymyillen. Asia on siten, että meillä täällä on huonot heinämaat, ja karja elätetään suureksi osaksi rankilla. Muuten on sitä elinkeinoa edistänyt ensin talousseura ja sitten kruunu. Kun jokainen tilallinen maksaa viinaveroja, polttipa hän sitten tai ei, niin onhan selvää, ettei kukaan tahdo maksaa veroa ilmaiseksi.
— Mutta tapojen turmelus…
— Ai, ai, niitä nuoria kirjanoppineita, ne tahtovat tehdä meidät kaikki fariseuksiksi! Mutta leikki sikseen, herra maisteri, seurakunta on aivan samanlaisessa kunnossa kuin kirkkokin. Vaikka siitä sieltä täältä paikataankin raot ja reiät, pysyy se kuitenkin aina vain vanhana rähjänä. Jos tahdotte rakentaa kelvollista, niin antakaa vanhan luhistua läjään ja rakentakaa uudelleen perustuksista asti!
— Niin minä tahdonkin tehdä, herra pastori, ja aluksi ehdotan, että lukkarin suuri viinapolttimo lakkautetaan kokonaan.
— No, sepä olisi oikea hyvätyö, jos maisteri saisi niin paljon järkeä mahtumaan sen vanhan narrin kalloon. Kokonaista kuusi vuotta olen hänelle aina vähän väliä sanonut: kuules, Talvinen, heitä pois tuo liike; ei se kannata, hyvä lukkari! Rengit juovat koko voiton. Ja niin käykin; kahden vuoden kuluttua hän on köyhä mies.
— Minä olisin pastorin sijassa erottanut hänet virastaan.
— Siinä oli omat mutkansa. Talvinen on aikoinaan ollut Ödmark-vainajan kasvinkumppani, ja Ödmark oli vapaamuurari; hän piti omiensa puolta…
— Vapaamuurariko? Ja luterilainen pappi!
— Niin, miksikä ei? Koko maailmahan tiesi, että kaikki Kaarle XIII:n suosikit olivat vapaamuurareita, ja ne, jotka eivät olleet, kiiruhtivat rupeamaan niin pian kuin mahdollista, pysyäkseen armon päivänpaisteessa. Ödmark-vainajalla oli hyvin korkea arvo heidän keskuudessaan, ja sentähden hänen melkoinen omaisuutensa hupeni Tukholman suureen lastentaloon ja muihin vapaamuurarien laupeudentöihin. Ei ole killinkiä eikä kopeekkaakaan omaisuutta tallella. Kaikki menee vasarakaupalla veloista. Mutta palataksemme virkatoimituksiin, saatamme alkaa jakamalla saarnavuorot ja ripit keskenämme; kyllä täällä on työtä kahdellekin, herra maisteri! Sitten syömme yhdessä päivällistä ja iltapäivällä silmäilemme kirkonkirjoja ja vaivaishoitoa, mikäli niitä tarvitsee tuntea.
Papit istuutuivat sitten kirjoituspöydän ääreen almanakka kädessä jakamaan tehtäviään, ja huomattiin jo välttämättömimmän ulkonaisen seurakunnan hoidon, kuten kansliatöiden, vaivaishoidon, väkilukutaulujen teon ja muiden semmoisen vaativan melkein koko heidän aikansa. Mitä siitä sitten jäi niin sekalaisen seurakunnan sielunhoitoon, oli toinen juttu.
Iltapäivällä kappalainen näytteli vieraalleen koko taloansa, tallit, navetat, juustokamarit, myllyt, riihet, pajat, silppukoneet, ja elleivät kaikki pellot ja niityt olisi olleet paksun lumen peitossa, olisi kävelyä epäilemättä jatkettu aivan puustellin äärimmäiseen raja-aitaan asti. Mutta olipa siinä sitten näyttelemistäkin. Ei ollut maisteri Stjernkors, vaikka hän pitikin itseään hyvin käytännöllisenä miehenä, koskaan osannut aavistaakaan sellaista järjestystä ihan joka askelella. Aulangon kappalaisen talo oli jonkinlainen hyvin järjestetyn maanviljelyksen mallikartano, ja ainoa muistutus, minkä äsken tullut vieras salaa itsekseen lisäsi, oli se, että kappalainen, pastori Idegran ehkä oli liian uuttera ja liian harvinaisen hyvä maanviljelijä voidakseen olla yhtä uuttera ja yhtä erinomainen kirkon palvelija.
Kello oli jo seitsemän tai kahdeksan illalla, kun Erland Stjernkors palasi pappilaan kappalaisen rengin kyyditsemänä komeassa reessä ja hyvin hoidetulla hevosella. Hänen päänsä oli täynnä uusia aikeita ja huolia; hän ei ollut tyytyväinen eikä tyytymätön; hän tunsi olevansa yksin, tarvitsevansa ystävän tai ainakin palvelijan, johon voisi täydellisesti luottaa. Hänen virkaveljensä oli maailman mies, järjestyksen mies; mutta mitä hän vielä sen lisäksi oli? Sitä ei ollut suinkaan helppo saada selville. Stjernkors päätti käyttää hyväkseen hänen taitavuuttaan ulkonaisissa tehtävissä ja ottaa omaksi huolekseen vaikeamman ja vastuunalaisemman toimen, koettaa johdattaa kauas harhateille eksynyttä laumaa oikean paimenen luo.
Kohta hän istui taas rovasti Ödmarkin entisessä työhuoneessa. Ödmark…? Niin, tuon miehen pitkä elämä, näyttipä se ihmisistä miten runsaasti tahansa kuninkaan armon, rikkauden, kauneuden, ilon ja nautintojen kultaamalta, mitä se oli ollut muuta kuin synkkä erämaa?[10] Olikohan siinä ollut ainoatakaan elävää vesipuroa levittämässä ympärilleen vehreyttä ja suloutta? Missä oli se sato, mikä niin pitkän elämäntyön, niin paljon voiman, hyvän terveyden ja suuren vaikutuskyvyn olisi pitänyt kantaa? Ja missä oli nyt kaikki se kuninkaan suosio, kaikki ne aarteet ja nautinnot, joita kuolevaiset sanovat kunniaksi ja onneksi ja jotka varmaan aikoinaan olivat herättäneet monessa kateutta? Kaikki oli poissa, maassa multana, lumen peitossa ihmisten riistämänä ja raastamana, pilkkaamana ja unohtamana — todellakin erämaa! Erämaa, missä kenties oli raatelevia petojakin, joita ei kukaan tuntenut? Yön pimeys ei tiennyt vastata siihen.
Erland Stjernkors otti raamattunsa ja etsi satamaa harhaileville ajatuksilleen. Hän löysi sen ja tyyntyi.
Hänelle katettiin illallispöytä viereiseen huoneeseen, hänelle yksin.
— Missä on mamseli Durin?
— Häntä kupataan saunassa.
— Onko hän kipeä?
— Hän kuppauttaa kerran viikossa.
Siihen ei ollut mitään sanomista. Moni uskoi silloin ja uskoo ehkä vieläkin semmoista menettelyä parhaaksi varokeinoksi kaikkia tauteja vastaan.
Stjernkors kävi levolle ja sammutti kynttilän. Tuskin hän oli katsahtanut jäiseen ikkunaan, kun huomasi varjon. Se näkyi tällä kertaa aivan selvästi kuun valossa ja oli kuin naisen pää kampoineen ja hiussuortuvineen.
— Juuri niin — sanoi nuori pappi ihan tyynesti itsekseen — tuossa ainekset, joista monikin kummitus on tehty! Ota palanen yötä, palanen yksinäisyyttä, palanen mielikuvitusta; valele niitä hiukan kuun valolla ja sovita kaiken sen keskelle puunrungon varjo, josta voit mielinmäärin muodostaa päättömän ruumiin tai ruumiittoman pään, ja kummitus on valmis. Tuntematon olento, sinä siinä ikkunan ruudulla, toivotan sinulle hyvää yötä…
Kohta Erland Stjernkors oli unen helmoissa.
Hän oli maannut melkein yhtä kauan ja kuu oli siirtynyt melkein yhtä paljon kuin edellisenä yönä, kun hän aivan samalla lailla heräsi siitä, että joku pani kätensä hänen otsalleen. Hän nousi istualleen ja näki saman lapsen yhtä kevyesti puettuna seisovan aivan päänalusen vieressä.
— Huomenna tarvitsemme me sinua, sanoi lapsi.
Stjernkors oli vaiti. Hän tahtoi päästä varmuuteen siitä, että kaikki oli unta. Mutta lapsi jatkoi:
— He pelkäävät sinua ja tahtovat lähettää meidät pois. Estä se, jos voit. Hyvää yötä!
Ja samassa näky katosi. Stjernkors nousi vuoteesta ja katsoi, olivatko kaikki ovet hyvin suljetut.
— Nyt ei ole oikein pääni laita, sanoi hän itsekseen. — Minä näen näkyjä. Lääkärit sanoisivat sitäidiosynkrasia'ksi, prosopopia'ksi… minä syön liikaa iltaisin, minun täytyy muuttaa ravintojärjestykseni… Kummallista, että sama näky aina uudistuu… Lapsi!… Mitäpä muuta se on kuin Kiven Matin tyhmiä juttuja; ne ahdistelevat minua unessa.
Seuraava päivä oli lauantai. Maisteri Stjernkors otti silloin seurakunnan hoidon huostaansa; hänellä oli työtä tavattomasti, ja huone oli parhaillaan täynnä väkeä, kun pieni, punakka, paljaspäinen herra, jolla oli viheriät lasit nenällä, kurkisti ovesta.
— Pyydän anteeksi, nimeni on Arvelin. Lähin naapuri. Häiritsenkö ehkä teitä.
— Olkaa hyvä, käykää istumaan.
— Mieluista nähdä turkulaisia. Toivottavasti matka kävi hyvin? Perhanan huono keli tähän aikaan. Ei ole mitään talviajoja — kas, hyvää huomenta, kirkkoväärti; miten jaksaa ruskean tammanne varsa? — Ei pääse paikaltaan hievahtamaan. Voin hinnan sanotaan rupeavan laskeutumaan. Hohhoo, niin, niin, sellainen on maailman meno. Tämän saman pöydän ääressä istui ystävä Ödmark ja hoiteli papinkirjoja, ja tuolla salissa on hänen lautapelinsä — vai niin, muori, te aiotte naittaa Kaisan? — ja siellä olemme aikoinamme sitoneet monet parit yhteen ja heittäneet kuutosia niin että nurkat paukkuivat… Niin anteliasta kirkkoherraa kuin Ödmark-vainaja aikoinaan oli, on teidän, Kaisa, vaikea löytää. Idegran on vuokrannut tulot; hänellä ei ole varaa olla niin antelias, hänellä… Jos olette vielä naimaton mies, herra maisteri, niin sopiipa katsella vähän ympärilleen tässä pitäjässä. Käydä jahtimestarilla esimerkiksi. Von Holbachilla on kolme tytärtä naimisissa — aja ulos koira, Kalle — ja kolme kotona. Nuorin täyttää viisikolmatta vuotta ensi keväänä siihen aikaan, kun lampaita keritään. Laamanni Åkerströmillä on kaksi ja minulla on yksi, joka ei myöskään ole kaikkein mitättömimpiä, vaikka minä sen itse sanon. Toivon, että käytte talossa, maisteri. Mutta kenties häiritsen?
— Olkaa hyvä, jatkakaa vain. Minä koetan kuulla niin vähän kuin mahdollista.
— Mitä? Onko maisteri vähäkuuloinen? Isävainajani oli myöskin huonokuuloinen, ja se paheni hirveästi vuosien kuluessa. Oikeastaan oli tarkoitukseni — mutta kas, siinähän on pikku Johanna, joka meni ensimmäisenä adventtina naimisiin pitäjän räätälin kanssa; toivon että avioliitto on onneksi; sano Pitkäselle, hyvä ystäväiseni, että hänen pitäisi hankkia parempaa ompelurihmaa; minun poikani ovat kiskoneet irti kaikki napit nutuistansa — niin, tarkoitukseni olisi kutsua teidät, maisteri, ryypylle ja voileivälle halpaan majaani.
— Kiitoksia. Tänään minun on mahdotonta, se kunnia täytyy jättää.
— Minulle se on kunnia eikä teille. Mutta eiköhän huomenna päivälliselle? Ödmark-vainajalla oli tapana sanoa — no mutta, Haukkilan Petteri, etkö häpeä, kun tulet sisään lakki päässä? — että terveellisin elintapa on ottaa kuminansekainen karvas naukku aamulla ennen saarnaa, mutta jäljestä piti olla pomeranssia tai anista. Minun eukkoni sen asian kyllä ymmärtää, herra maisteri. Mutta kenties häiritsen?
— Minä tulen mielelläni huomenna päivälliselle.
— Sepä erinomaista. Ödmark-vainajalla ei ollut iloa muijistaan, mutta kyllä ne olivatkin, meidän kesken sanoen, oikeita kiusanhenkiä kaikki neljä. Ei kukaan heistä ymmärtänyt musiikkia, herra maisteri. Ei sitten hitustakaan korvaa. Minun tallipässilläni oli enemmän musiikkiaistia kuin heillä kaikilla neljällä yhteensä. Sentähden — voi, juutas tuota minun luuvaloani; nyt tulee taaskin huono ilma — niin tulivat kaikki lapset hulluiksi. Mutta kenties millä häir…
— Jäikö rovasti Ödmarkilta lapsia eloon?
Tuo aavistamaton kysymys sulki kuin myllynsulku ihan kerrassaan pienen, kaljupäisen miehen tulvillaan olevan sanasäkin. Hän katsahti neuvottomana ympärilleen eikä vastannut.
Erland Stjernkors oli toistamaisillaan kysymyksensä, kun huomasi ovella nuoren, kalpean, repaleisen, mustatukkaisen miehen, joka hyvin innokkaalla ja paljon tarkoittavalla viittauksella pyysi häntä vaikenemaan. Kysymys jäi uudistamatta, ja kohta huomattiin patruuna Arvelinin ihan hiljaa korjautuneen tiehensä.
— Kuka sinä olet? kysyi Stjernkors mustalta mieheltä, kun tuli hänen vuoronsa ja kaikki muut olivat lähteneet huoneesta.
— Isäni poika, kuului rohkea vastaus. — Muutamat sanovat minua Pamppuriksi, toiset Bredströmiksi, muutamat Joosuaksi. Minä en tiedä, kuka on oikeassa. Muuten olen hevosenkengittäjä silloin, kun ei ole muuta tekemistä.
— Oletko mustalainen?
— Sanovathan ne minua niin mustaksi, etten ole oikein valkoinen. Mutta se ei lähde ihmisistä Venäjän saippualla.
— Oletko sinä kastettu ja oletko käynyt rippikoulun?
— Sitä en tiedä.
— Onko sinulla papinkirjaa?
— Sitähän minä nyt juuri pyytäisin. En kuulutuksiinpanoa varten; sitä saatan vielä odottaa viisi- tai kuusikymmentä vuotta, kunnes saan tarpeeksi varoja. Mutta päästäkseni kengittämään hevosia Tampereen markkinoille. Nimismiehet ja viskaalit ovat ruvenneet oikullisiksi tähän aikaan.
— Oletko sinä tämän pitäjän kirjoissa? Jonkinlainen mainetodistus pitää sinulla olla näytettävänä.
— Minusta on siinä kylliksi, että olen kirjoitettu maailman suureen kirjaan. Etsikää tänä iltana tähdistä, ehkäpä löytyy minun mainetodistukseni. Maisteri voisi kirjoittaa: täten todistetaan, että Joosua, tai mikä hänen nimensä lienee, on ihminen eikä ole luotu kantamaan rautoja jaloissaan. Taikka: täten todistetaan, että Bredström on elävä olento, jonka täytyy saada syödä, koska hän muuten kuolee nälkään. Ellei kelpaa, saattaa maisteri kirjoittaa: täten todistetaan, että Pamppuri on minun renkini.
Erland Stjernkors tarkasteli nuorukaista ja muisteli nähneensä hänet joskus ennen. Nuoren mustalaisen kasvoissa — sillä kahtakymmentä vuotta vanhempi hän ei voinut olla — näkyi niin paljon uskaliaisuutta, viekkautta, uhkamielisyyttä ja kuitenkin samalla niin ilmeinen vilahdus jonkinlaista hyvyyttä, että Stjernkors päätti koetella häntä.
— Tässä saat muutaman kopeekan; mene tiehesi, ja tule takaisin ylihuomenna.
Niin sanoen hän oli ottavinaan taskustaan muutamia vaskirahoja ja ojensi ne mustalaiselle kiireessä muka huomaamatta, että niiden joukossa oli hopearupla.
— Kiitoksia, maisteri; sillä saa juuri hevosen takajalat kengitetyksi; mutta jos tahdotte panettaa hevosenne hopeakenkään, niin saatte naulata tähän pari ruplaa lisäksi, vastasi mustalainen ja tarjosi hopearahaa takaisin.
— Hyvä, hyvä, sanoi Stjernkors, pidä vain hyvänäsi, mitä olet saanut, olkoon se pestinä. Kun opin paremmin tuntemaan sinua, niin otan sinut ehkä kokeeksi palvelukseeni.
Joosua suuteli hänen kättään ja oli kuin suunniltaan ilosta. Mutta samassa hän näytti muistavan jotakin, katsahti urkkien joka puolelle huonetta, löi itseään korvalle niin että läjähti, ja juoksi sitten huutaen tiehensä, aivan kuin hänet olisi oikein kouraantuntuvalla tavalla ajettu ulos ovesta, jättäen uuden isäntänsä kykynsä mukaan selittelemään niin outoa palveluksen ensi opinnäytettä.
Päivä kului virkatoimissa, ja vasta illalla Erland Stjernkors sai aikaa seuraavan päivän tuliaissaarnan valmistamiseen. Läheisen keittiökamarin kello oli jo lyönyt kaksitoista, kynttilät paloivat himmeinä huoneessa, ja nuori saarnamies istui vaipuneena mietiskelemään Johanneksen todistusta, joka oli sunnuntain evankeliumin tekstinä. Silloin laskeutui taaskin käsi keveästi hänen olkapäällensä ja sama lapsi, joka edellisinäkin öinä oli näyttäytynyt, seisoi taaskin liinavaatteihin puettuna hänen edessään.
— Mikset usko minua? Mikset tule meidän luoksemme? kysyi lapsi puoleksi nuhtelevalla, puoleksi rukoilevalla äänellä.
Stjernkors näki siinä aivan selvästi edessään saman näyn, jonka hän oli ennen nähnyt yön hämärässä. Kalvaan, kauniin, vaaleakiharaisen, noin kymmenen tai korkeintaan kahdentoista vuoden vanhan lapsen — sen lempeät sinisilmät olivat auki, liikkumatta tuijottaen ne katselivat eteensä. Se ei ollut mikään mielikuvituksen luoma, ei mikään uni, ei mikään kummitus — se oli todellinen elävä olento, mutta unissaan kulkija.
Erland Stjernkors katseli tarkemmin nukkuvaa lasta.
Siinä ei ollut mitään peloittavaa; kasvot olivat lempeät ja kauniit; vain avonaiset, liikkumattomat silmät osoittivat, ettei lapsi tiennyt mitään ulkonaisesta maailmasta. Selvästi näkyi, että sielun silmät olivat suunnattuina unimaailmaan, jolla kuitenkin oli jokin selittämätön yhteys todellisen elämän kanssa.
— Ketä sinä etsit? kysyi Erland tarttuen varovasti lapsen käteen, sillä hän tiesi, että äkillinen herääminen sellaisesta tilasta saattaa aiheuttaa kouristuksia tai muita vaarallisia seurauksia.
Ei pieninkään kasvojen ilme osoittanut, että lapsi olisi ymmärtänyt hänen kysymystään. Mutta se näytti kuuntelevan kuin jotakin kaukaa tulevaa ääntä ja kuiskasi, useasti vaieten välillä, muutamia tuskin kuuluvia sanoja:
— Sinäkö siinä olet, Beata?… Kyllä, kyllä, minä tulen kohta…Saanko pyytää häntä tulemaan luoksemme?… Kiitoksia, se oli hauskaa…Nyt minä tulen…
Samassa puikahti keveä valkoinen olento kummastuneen katsojan edestä suoraan seinän läpi ja katosi.
Mutta vaikka Erland Stjernkors ei olisikaan ollut käytännöllisesti ymmärtäväinen mies, niinkuin hän oli, oli hän liian selvästi nähnyt vieressään lihaa ja verta olevan olennon voidakseen uskoa "silmänkääntäjän" mainiota temppua, seinän läpi ajamista. Hän tarkkasi, miltä kohtaa lapsi katosi; paikka oli aivan sen suuren kuvataulun vieressä, joka esitti Davidia harppuineen. Hän valaisi kynttilällä sitä kohtaa ja huomasi isonlaisen tapettioven, joka aukeni ulos päin. Mukavuuksia tarjoavassa huoneessa ei tuollainen ovi suinkaan ollut mikään harvinaisuus; mutta joko sattumalta tai vartavasten oli se sovitettu niin tarkasti, ettei sen liitoksia voinut huomata heikossa valaistuksessa.
Uteliaisuus, sääli, ehkäpä myöskin epäselvä aavistus siitä, että häntä jollakin tavoin tarvittiin, kaikki se sai Stjernkorsin arvelematta lähtemään kiiruhtavan olennon jälkeen. Kylmä ilma virtaili häntä vastaan. Hänen edessään olevat pimeät portaat veivät ylöspäin; hän luki astuimet; niitä oli kahdeksankolmatta. Portaiden toisessa päässä oli lukitsematon ovi, oven takana kylmä eteinen ja siinä pieni ikkuna. Eteisestä johti toinen ovi kartanon yläkertaan, mutta se oli lukossa, ja siihen näyttivät kaikki salaperäisen lapsen jäljet päättyvän.
Jo oli Stjernkors kääntymäisillään tyytymättömänä takaisin, kun hän oli kuulevinaan hiljaista rapinaa ikkunan takaa. Hän katsahti ulos ja näki himmeässä valossa aivan selvästi saman keveän, valkoisen olennon kiipeävän notkein liikkein alas tikapuita, jotka sillä kohdalla olivat kattoa vasten pystyssä. Sitten olento kulki kepeästi pihan yli ja edelleen toisia tikapuita myöten ylös, jotka olivat pystyssä suuren rakennuksen vastakkaista päätyä vasten; siinä se katosi vihdoin päädyn varjoon, niin ettei saattanut huomata, mihin päin se edelleen meni.
Talvinen ilma henkäili jääkylmänä ikkunasta. Sellaisessa pakkasessa oli siis pieni unissakävijäraukka kulkenut pitkän, vaarallisen matkansa paljain päin, paljain jaloin ja ohuissa liinavaatteissa!
Erland Stjernkorsia värisytti. Mitä hänen oli tehtävä? Tuliko hänen herättää joku talon väestä? Pitikö hänen heti paikalla samaa vaarallista tietä myöten koettaa saavuttaa onneton lapsi, joka epäilemättä oli hengenvaarallisesti vilustunut?
Ennenkuin hän vielä oli ehtinyt tehdä päätöstänsä, näki hän miehen varovasti hiipivän esiin saman nurkan luota, jonka taa lapsi oli kadonnut. Hän kuuli kahlekoiran murisevan, mutta taas vaikenevan; samassa hän tunsi mustalaisen, joka aamupäivällä oli ollut pyytämässä hänen suojelustaan.
— Joosua! sanoi hän hiljaa.
Mies hätkähti kuin työstään tavattu varas, mutta rauhoittui taas, kun näki suojelijansa avonaisessa ikkunassa, ja pani sormen suullensa merkiksi, ettei hän saattanut vastata. Samassa hän kiipesi ketterästi kuin kissa ylös tikapuita, heilautti itsensä rohkealla hyppäyksellä lähellä olevaan ikkunaan ja seisoi kohta Stjernkorsin vieressä.
— Tytöllä ei ole mitään vaaraa, kuiskasi hän. Hän on jo taas siellä, missä hänen pitää olla, tai oikeammin, missä hänen ei pitäisi olla, mutta hän ei palellu kuoliaaksi. Minulla on vähän sanottavaa, mitä en saattanut sanoa aamupäivällä. Tässä talossa on seinillä korvat.
— Tule sitten minun huoneeseeni, mutta mene edeltä; tässä ovat portaat, vastasi Stjernkors, hän kun tunsi poikaa liian vähän uskaltaakseen antaa hänen kulkea jäljestä pimeässä porraskäytävässä.
— Kyllä minä tunnen tien; en minä ensimmäistä kertaa tästä astuskele … kolme, neljä, viisi, mutisi mustalainen, lukien astimia ja kulkien pimeässä vakavin askelin alaspäin. — Rovastivainaja teetti nämä portaat päästäkseen milloin hyvänsä juomasalista makuukamariin palvelusväen tietämättä ollenkaan, mihin aikaan se tapahtui aamulla … viisitoista, kuusitoista, seitsemäntoista… Parhaita ystäviänsä hän kestitsi yläkerrassa juuri siinä huoneessa, josta ihmiset sanovat paholaisen ottaneen hänet … yksikolmatta, kaksikolmatta, kolmekolmatta… Mutta Taavetti kuningas ripustettiin ovea vartioimaan kunnian vuoksi, luullakseni … kuusikolmatta, seitsemänkolmatta, kahdeksankolmatta… Nyt olemme kulissin takana.
Ovi oli raollaan, ja Stjernkors oli kohta taas työhuoneessaan. Kynttilät olivat palaneet pitkälle karrelle avatun raamatun vieressä ja valaisivat mustalaisen mustahkoja kasvoja, hänen villiytynyttä muotoaan, miestä, joka niin myöhään ja niin kahden kesken minkään muun inhimillisen todistajan olematta läsnä ei ollenkaan näyttänyt luottamusta herättävältä. Eikä nuori pappi ollutkaan vapaa epäilyksestä, että sopiva tilaisuus saattaisi viekoitella hänen uuden suojattinsa tekemään jonkin tuottavan konnankoukun, ja sentähden hän päätti pitää kaikkia hänen liikkeitänsä tarkasti silmällä.
— Mitä sinulla on sanottavaa minulle? kysyi hän äänellä, joka ehkäisi kerrassaan kaiken liian tuttavallisuuden.
— Maisterilla on ollut vieraita kolmena yönä peräkkäin, alkoi mustalainen, katsoen veitikkamaisesti mustan otsatukkansa alta.
— On, minä olen kolmena yönä nähnyt onnettoman lapsiparan. Ensin luulin sitä harhanäöksi, mutta huomaankin hänet nyt unissakulkijaksi, pieneksi tytöksi…
— Niin, tyttö hän on. Hän on viisitoistavuotias, vaikkei hän näytä muuta kuin kymmenen tai kahdentoista vanhalta. Ja jos maisteri tahtoo tietää, kuka hän on, niin katsokoon kirkonkirjoista. Tottahan rovastivainaja lienee pannut omat lapsensa kirjoihin.
— Hänenkö lapsensa, mitä sanot?
— Ihan niin. Kukapa hän sitten olisi? Etsikää kirjoista!
Stjernkors etsi kymmenen, kahdentoista, viidentoista vuoden vanhoista vihittyjen, syntyneiden ja kuolleitten kirjoista. Rovasti Ödmark oli niihin aivan oikein merkitty itse ja kolme hänen vaimoansa ja niiden lapset, mutta neljännestä vaimosta ja hänen lapsistaan ei ollut merkkiäkään. Sen sijaan saattoi kapeasta, tuskin huomattavasta paperireunasta otaksua, että lehti oli leikattu irti juuri siitä, mistä rovasti näytti jatkaneen muistiinpanojaan omasta perheestään.
— Olisihan minun se pitänyt arvatakin, jatkoi mustalainen. Miksipä he löisivät merkin siihen kohtaan rannalle, johon vene upposi? Mutta samantekevä. Kanervakankaalla lähellä rantaa kasvoi kataja, josta ei kukaan pitänyt lukua, ja se näki kaikki. Hohoo; mainiota, mainiota. Sitä he ovat tallanneet kuin ruohoa jalkoihinsa, mutta kas, se pääsikin pujahtamaan kenkien alta ja pistää heitä nyt kantapäähän. Odottakaahan — ja mustalaisen kasvot saivat äkkiä hurjan koston ja uhkan ilmeen — he saavat raudat kepittämisestä ja raippoja haukkumasanoista, ja silloin nauraa Joosua, niin että silmät tulta iskevät!
— Sinä erehdyt suuresti, nuorukainen — sanoi Stjernkors — jos luulet, että hyvää asiaa voidaan edistää vihalla ja kostonhimolla. Kerro minulle, mitä tiedät rovasti Ödmarkin lapsista, ja mitä ihmiset muuten lienevätkin rikkoneet sinua ja heitä vastaan, sen me nyt unohdamme ja mietimme ainoastaan, miten voimme lohduttaa ja auttaa niitä, jotka ehkä tarvitsevat apuamme.
— Onko minun syyni, että pata on musta? jatkoi mustalainen ärtyisästi. Minä synnyin tuolla lähimmässä torpassa; isää ei minulla ole ollut koskaan ja tuskinpa edes äitiäkään. Ja jos äiti sittenkin olisi, niin on hänen nimensä Sipuri-Sanna; hän on mustalaissukua ja osaa povata. Mutta minä paimensin pappilan lehmiä ja nukuin yöt ladossa ja tunsin talon joka sopukan ja kaikki, mitä siinä oli. Siinä oli vähän enemmän kuin muutamat arvelivat minun tarvitsevan tietää. Neljä vuotta takaperin lähettivät pastori ja mamseli Apollonia minut irtolaisena Turkuun; ja nyt he luulevat Viaporia minun oikeaksi isänmaakseni. Mutta minä en oikein viihtynyt vankilassa ja satuin muutamana parhaiksi pimeänä yönä vahingossa menemään väärästä ovesta. Sitten lyöttäydyin mustalaisten seuraan, koska ihmiset sanoivat meidän olevan yhtä sukua; ja jonkun aikaa kuljeskelin ympäri maata karhuntanssittajan mukana, ja jonkun aikaa näyttelin marakatteja, ja jonkun aikaa olin ilveilijäin seurassa; sillä minä olen aina ollut kunnianhimoinen, minä kapusin ylemmä. Sitten pisti päähäni lähteä katsomaan, vieläkö äitini elää. Mutta minä en huolinut ruveta pudistamaan kättä kaikkien vanhain Aulangon-ystävien kanssa, ja sentähden lainasin vähän mustaa, jota ilveilijät käyttävät, näytellessään rosvoja…
Niin sanoen Joosua kohotti hieman hurjalta näyttävää, takkuista, mustaa tekotukkaansa ja näytti sen alta kaunista, iloista, ruskeakiharaista päätänsä.
— No niin — hän jatkoi irvistäen — kukaan muu ei tuntenut minua kuin Kiven Matti. Minä arvelin saattavani jo unohtaa, että he lähettivät minut pois puutteeseen ja kurjuuteen, ja ehkeipä minussa ollutkaan kaikki niin varsin kehuttavaa; mutta nähkääs, nyt ovat he lähettäneet äitinikin metsään näkemään nälkää ja paleltumaan … ja hän on ainoa äitimuorini, nähkääs maisteri … eihän minusta kukaan muu koko avarassa maailmassa pitänyt lukua. Kuinka lauletaankaan: "kuink' kaunis, luonto, oot!"… Ei, ei se niin ollut: "sun äänes luonto rinnassain!"… Minä olen, kuten näette, oppinut jotain teatterissa ollessani. Ensi yön hiiviskelin täällä ympäri mietiskellen itsekseni, eikö olisi parasta polttaa poroksi koko talorähjä väkineen päivineen. Silloin näin valoa rovastin kamarista ja kiipesin katsomaan ikkunasta rovastiko siellä taaskin kujeilee.
— Ahaa! Sinä se siis olitkin se käsittämätön, ikkunassa oleva varjo.
— Minä hengitin ruudulle nähdäkseni paremmin, ja silloin tunsin maisterin, muistin miten maisteri Turussa eräänä jouluiltana istui kuin Jumalan enkeli vankien luona linnassa, ja minulle maisteri antoi uuden katkismuksen, kun osasin jotakuinkin lukea sisältä… Ja sitten, kun sairastuin linnassa, kävi maisteri joka päivä katsomassa, miten minä jaksoin, ja antoi minulle parempaa ruokaa kuin toisilla oli; niin, nähkääs, sen on maisteri varmaankin unohtanut, mutta minä en ole sitä unohtanut, ja tiedän toisen, joka pitää kirjaa kaikista maailman vangeista….
— Niin, nyt muistan. Mutta miten olisin saattanut tuntea sinua, kun olet tuommoiseksi kummitukseksi pukeutunut?
— Ja silloin ajattelin itsekseni:hänasuu siellä, talo jääköön polttamatta! Mutta sitten arvelin taas: mitä hän tehnee täällä? Ja samassa näin tyttörievun kapuavan toisen kerroksen ikkunasta ja alas tikapuita ja sitten pihan yli ja ylös toisia tikapuita ja sitten ikkunasta sisään ja portaita pitkin alas maisterin huoneeseen. Sen tien minä tunnen kuin viisi sormeani; siitähän minä ennen kannoin Allfridaa edestakaisin tikapuita myöten.
— Onko sen unissaan kulkevan lapsiraukan nimi Allfrida?
— On, ja kaksi l:ää nimessä, sanoi rovasti ennen, kun oli iloisella tuulella. Nähkääs, Allfridan suurimpana ilona oli kiipeileminen, kun hän vielä oli pieni, ja sentähden hän kiipeilee nyt unissaankin. Sitä tietä hän kulki usein rovastin luo, sillä katsokaas, häntä pidettiin jo silloin kuin oravaa häkissä. Ja koira tuntee hänet, samoin kuin se tuntee minutkin; se ei murahdakaan meille. Kun näin hänet sinä iltana niin ohuissa vaatteissa ulkona talvipakkasessa, olin juuri aikeissa lähteä kantamaan hänet takaisin, kuten ennen, mutta sitten ajattelin: odotas, Joosua, Herrallamme on kyllä omat tarkoituksensa, koska hän antaa jalat unelle. Ja sitten muistui mieleeni, miten huonosti tässä talossa oli kohdeltu lapsia; ja kuitenkin on tämä muka kristillinen talo ja pappila. Hyi semmoista jumalisuutta; parempia ovat silloin mustalaisetkin, joilla ei ole mitään uskontoa. Mutta ei ole mitään salaista, mikä ei kerran tulisi ilmi. Nähkääs, sen minä tahdoin sanoa maisterille, että tässä talossa on orporaukkoja, joita kidutetaan kuoliaaksi.
— Ei, Joosua, minä en saata uskoa sellaista julmuutta. Semmoista ei tehdä koskaan syyttä suotta ja huvin vuoksi vain, mutta kenelle olisi tässä talossa mitään hyötyä siitä? Tiedätkö siitä muuta kuin tyhjiä arveluita?
— Tiedän niinkin. Muistan varsin hyvin, että kun viimeinen ruustinna kuoli ja mamseli Apollonia tuli taloon, oli täällä kuusi lasta, ja ne suljettiin kaikki toisen kerroksen pohjoisen puolella olevaan kamariin; siellä ei niillä koskaan ollut päivänpaistetta eikä raitista ilmaa, ja huoneessa oli yksi ikkuna, ja sen edessä aina verhot, niin että huone oli puolipimeä keskellä päivääkin. Sieltä ei päästetty lapsia koskaan ulos, ei kesällä eikä talvella; he eivät milloinkaan saaneet leikkikaluja huvikkeeksi, ei milloinkaan ystävällistä sanaa tai katsetta. Ihmiset sanoivat, että lapset näkivät nälkää, mutta se on valhetta, jos saan sanoa. Ruokaa he saivat joka päivä kyllälti, mutta ei koskaan mitään muuta ruokaa kuin aina vain jauhovelliä ja yhäti jauhovelliä, eikä koskaan suolaa, ei lihaa, ei kalaa eikä vihanneksia, vaan aina samaa vuodet läpeensä, kunnes he ruoan ääressä pureksivat nälissään rikki paitojensa reunuksia.
— Miten on mahdollista, että rovasti Ödmark, hyväsydäminen mies, saattoi hyväksyä niin järjettömän menettelyn?
— Sanokaas muuta! Mutta hän kävi harvoin lastenkamarissa, eikä sinne päässyt kukaan muukaan, paitsi pitkä Loviisa, joka oli lastenhoitaja, ja Jumala armahtakoon raukkoja, jotka joutuvat semmoisen hoitajan varaan! Joka aamu kello yhdeksältä vietiin lapset puhtaiksi pestyinä rovastin luo suutelemaan hänen kättään, ja sitten heidät lähetettiin oitis takaisin lastenkamariin, johon heidät teljettiin seuraavaan aamuun asti. Mutta nyt saa maisteri kuulla kummia. Eräänä aamuna minä kiipesin tikapuita ylös etsimään varpusen pesää räystään rajasta; silloin minä näin toisenlaisen varpusen pesän, kamarissa olevat lapset. Loviisa ei sattunut silloin olemaan siellä, ja Allfridan onnistui leikitellessään saada ikkunan haat auki. Silloin minä nostin hänet tikapuille ja kannoin hänet juuri samaa tietä, jota hän nyt kulki; ja niin tein sitten tuon tuostakin, milloin Loviisa oli poissa, ja mamseli Apollonia ihmetteli, mistä Allfridan posket rupesivat punottamaan eivätkä käyneet keltaisiksi. Viimein hän keksi syyn siihen; silloin naulattiin ikkuna kiinni ja minut lähetettiin vankeuteen Turkuun. Siitä on nyt neljä vuotta, ja he ovat nyt taas unohtaneet ikkunan. Naulat ovat ruostuneet, Allfrida kulkee samaa tietä kuin lapsena ollessaan, mutta … nyt hän kulkee unissaan!
— Oliko heitä kuusi sisarusta?
— Kuusi oli. Kaikki kauniita kuin voikukat ja melkein yhtä keltaisia. Minun lähtiessäni lepäsi kolme heistä valkoisen ristin alla kirkkomaassa; en ole vielä lukenut, onko ristejä siitä asti tullut lisää. Hauta kuin hauta: mitä muuta on semmoinen lastenkamari kuin elävien hauta? Sen ovelle saattaisi kirjoittaa: "tässä lepää" — jos tietäisi, että siellä on rauhaa tai lepoa.
— Joosua — sanoi nuori pappi katsoen häneen terävästi — sinä olet aika kirjava otus.
— Ruudukas myöskin, herra maisteri! Minulla oli kerran ylläni parhaan muodin mukaan tehty ruudukas nuttu.
— Vaikka sinusta olisi voinut tulla rehellinen palvelija, olet sinä ruvennut maankiertäjäksi, eikä se ehkä ole kokonaan ollut sinun oma vikasi. Minä pelkään, että sinulla on vähän kiero käsitys siitä, mikä on sinun omaasi, mikä muiden; ehkä myöskin siitä, mikä on oikein, mikä väärin. Mutta minkälainen poikalurjus lienetkin, on sinussa kuitenkin jotakin hyvää. Minä uskon esimerkiksi, ettet nyt siinä laskettele valheita.
— Minä en valehtele koskaan muulloin kuin oikeuden edessä ja välistä huvikseni, herra maisteri.
— Minusta näyttää, että sinusta vielä voisi tulla ihminen. Hyvillä töillä ei saateta ostaa tuumankaan vertaa autuutta. Mutta jos sinä saat tehdyksi hyvän työn, Joosua, ymmärrätkö silloin, että Herramme tahtoo tarttua tukkaasi vetääkseen sinut suosta.
— Kyllä, senpä minä ymmärsin, sanoi poika viilipiimästä.
— Hyvä, minä otan sinut palvelukseeni, ja me pelastamme yhdessä rovasti Ödmarkin onnettomat lapset.
Aulangon kirkko oli ääriään myöten täynnä väkeä, kun uuden papin oli vuoro saarnata. Niin monenlaisia huhuja oli hänestä liikkeellä, niin herjaavia juttuja oli kulkemassa, eikä oikein tiedetty, mistä ne olivat peräisin, että nekin, jotka jo aikoja sitten olivat unohtaneet, miltä kirkko näyttää sisältä, olivat sillä kertaa poikenneet tavoistaan ja lähteneet uteliaisuudesta kuulemaan tulosaarnaa.
Kirkko olikin tuona päivänä kummallisen näköinen. Vanhat penkit, joita ei ollut maalattu sataan vuoteen, upeilivat nyt kirjavien pukujen ja muiden korujen komeutta. Parvet, jotka olivat aivan maahan romahtamaisillaan, olivat kummallekin puolelle saaneet kannattimiksi pari vahvaa tukea. Saarnastuoli, jota siihen saakka olisi voitu verrata katonharjan alla olevaan ampiaispesään, oli reunustettu puhtaalla, valkoisella vaatteella, joka peitti monet puutteellisuudet ja teki kaiken sievemmän näköiseksi. Katajanhavuja oli siroteltu ränsistyneen alttarin ympärille, vaikkei se kuitenkaan parantanut hallistunutta alttarivaatetta eikä kurjan huonoa alttaritaulua, jonka paljoa paremmin saattoi katsoa kuvaavan ilkeästi irvistelevää ryövärijoukkoa kuin korkeinta, parhainta ja kauneinta, mitä ihmiskunta palvelee. Yhtä vähän olivat nuo seurakunnan uuden hoitajan hät'hätää toimittamat korjaukset voineet estää lunta tuiskuamasta katosta ja nurkista tai lattiata notkahtelemasta ja siellä täällä murtumastakin sen päivän tavattoman painon alla.
Jumalanpalvelus ei ollut vielä alkanut, ja kaikenlaista puhetta syntyi jouten istuvien kesken.
— Onko totta — sanoi Mietoisten kielevä emäntä, joka reuhtoen oli tunkeutunut erääseen penkkiin, missä ihmisiä jo istui sylikkäin — onko totta, että uusi pappi on vanhan testamentin aikuisia ja että hän ei tunnusta kasteen sakramenttia?
— Ei ole, ei, arveli hänen vierestään Seppälä. — Hän kuuluu olevan kreikanuskoinen, ja hänet on lähetetty tänne kastamaan meidät kaikki ryssiksi.
— Mitä siinä lörpötätte? mutisi Vikuri, lankunvetäjä, joka oli tunkeutunut kaikkein lähimmäksi penkin ovea. — Ettekö ole kuulleet, ettei uusi pappi ole mikään oikea pappi vaan lääninviskaali, ja hän on saanut luvan pukeutua papiksi voidakseen paremmin saada anastetuksi viinapannut. Pappi on hänessä päällä niin höllässä kuin nahka makkarassa, mutta sisällä on vain sakkoja ja takavarikoita.
— No, se on jo niin häpeällistä konnuutta, että joka sellaista sietää, ei koskaan enää ansaitse kunnon ryyppyä tässä maailmassa! — puuttui puheeseen sattumalta lähellä oleva Alavirran kapakan isäntä ja katseli uhkaavasti ympärilleen. — Eikö täällä ole ketään nuorta miestä, joka olisi siksi ramussaan, että uskaltaisi taputella viskaalin näkyville papista?
— Saanko kaksi kannua viinaa? kysyi eräs Iikkalan kyytimies, jonka sameista silmistä jo saattoi huomata hänen aamulla ottaneen sievoiset naukut.
Uhkaavaa muminaa alkoi kuulua käytävältä, sillä ken tahtoi viinaapolttavassa Aulangossa sanoa jotain oikein julmaa, vihamielistä ja inhoittavaa — ken siellä tahtoi samaan henkilöön yhdistää kaiken alhaisen, kauhean ja tuhoisan — hänen tarvitsi vain sanoa yksi ainoa, mutta paljon merkitsevä sanalääninviskaali. Kumea murina levisi heti käytävältä toiselle, penkistä penkkiin ympäri kirkkoa. Huhu kasvoi suusta suuhun kulkiessaan, hämärtyi yhä enemmän ja saapui alttaria lähellä oleviin penkkeihin semmoisena, että pappi muka oli ryövärijoukon päällikkö ja ryövärit olivat valmiina saartamaan kirkon ja murhaamaan armotta kaikki, mitä sisällä oli. Epämääräinen pelko ja levottomuus valtasi kaikkien mielet; ihmiset nousivat seisomaan penkeilleen, kaikki katselivat ympärilleen tietämättöminä, mistä päin heidän oli odotettava tuntematonta vaaraa, ja pelkkä lapsen itku tai virsikirjan putoaminen olisi riittänyt panemaan lumivyöryn liikkeelle ja kaikki kirkossa olevat ihmiset olisivat hillittömässä pelossaan syöksyneet ulos ja tallanneet toinen toisensa kuoliaaksi ovissa.
Onneksi ei kuulunut mitään muuta kuin kumeata hälinää, joka levisi toisesta äärestä toiseen, ja kohta seisoi kaikkien kuiskutusten aihe, uusi pappi, messupuvussaan alttarin edessä. Taaskin kuroittuivat kaikki kaulat eteenpäin… Nurina oli kuitenkin jo puhkeamaisillaan esiin. Mitä ärtynyt ihmisjoukko välittää alttarin pyhyydestä!
Silloin kuultiin papin lujalla ja vakavalla äänellä lukevan synnintunnustusta. Mahtavat sanat, tuo vapiseva huokaus, joka niin monet vuosisadat on noussut langenneen ja lunastetun ihmiskunnan syvimmästä sydämen pohjukasta — tuo rukous, joka rakentaa uskon vuorilujan sillan kauhistuttavain syvyyksien yli kadotettuun ja takaisin saavutettuun paratiisiin — se tippui kuin kesäinen sade kuiville kedoille … kaikki kumartuivat, kaikki nöyrtyivät. Ja kuitenkin olivat samat ihmiset kuulleet saman rukouksen aina lapsuudestaan asti; ei kirjaintakaan ollut pantu siihen lisäksi, ei kirjaintakaan otettu siitä pois; mutta niin kuin se rukous sillä kertaa lausuttiin ei sitä ollut totuttu kuulemaan Aulangossa. Kaikki, mitä tuossa kauan huonosti hoidetussa seurakunnassa oli mädännyttä, villiytynyttä, langennutta ja eksynyttä, tunsi vastoin tahtoansakin mielessään samaa kuin paatuneinkin tuntee kuullessaan ukkosen jyrisevän päänsä päällä. Syntyi syvä hiljaisuus, joka kesti rukouksen loppuun asti, ja kun lukkari sitten käheällä viinaäänellään alkoi virren, oli ihmisjoukko tyyntynyt ainakin sen verran, että se uteliaana odotti, mitä viskaaliksi luultu sen jälkeen sanoisi heille.
Suomalaiset eivät ole kovinkaan soitannollisia naapureihinsa ruotsalaisiin verraten, mutta varsin tärkeänä he pitävät hyvää messuääntä. Rovasti Ödmark oli menettänyt senkin vähän äänensä, mikä hänellä oli nuorena; pastori Idegran sai tuskin säveltäkään suustaan. Nyt kajahti alttarin edestä kaunis barytoniääni metallinheleänä, ja sen vaikutus oli alussa hämmästyttävä. Mutta käheä viinaääni vastasi lukkarin penkistä, ja vastasi urheasti väärin. Kymmenkunta muuta ääntä yhtyi lukkarin veisuuseen, kuten oli tapana, ja nämä lauloivat vielä hullummin. Muutamat hurjimmista viinapatruunista käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja röhkivät kaukaa oven luota muiden mukana. Messuaminen ja kirkkorauha näyttivät olevan vaarassa.
Nuori pappi ei siitä kumminkaan hämmentynyt. Hän ei ollut huomaavinaan mitään, messusi vain messunsa loppuun ja lähti alttarilta. Ennen saarnaa laulettavan virren aikana alkoivat muutamat hävyttömimmät tömisyttää jalkojansa. Puolue ymmärsi merkin; muutamat alkoivat viheltää, toiset ulvoa, jotkut huutaa. Melun parhaillaan kestäessä Erland Stjernkors nousi saarnastuoliin.
Hän seisoi siinä suorana ja tyynenä kuin puutarhuri puistossaan myrskyn humistessa puissa. Hänen silmänsä katsoivat pikemmin suruisesti kuin ankarasti kapinallista seurakuntaa. Hän oli vielä vaiti; hän odotti aikaansa, mutta ei sitä näyttänyt tulevan.
Nähtävästi oli joukossa joitakuita, jotka pitivät huolenansa estää ihmisiä tyyntymästä. Hälinä kasvoi kasvamistaan. Selvästi kuului huutoja, että pappi olisi heitettävä saarnastuolista. Nuori pappi katsahti vielä kerran tyynesti, pelottomasti ympärilleen; sitten hän polvistui ja alkoi rukoilla seurakunnan edestä. Sanat eivät olleet litanian sanoja, mutta sen sisällystä oli osittain niissä. Se oli voimakas, palava, henkevä rukous, joka oli tähdätty kaikkea maan päällä vallitsevaa syntiä ja pahaa vastaan. Se oli leimahtava rukous, että Jumalan enkelit valmistaisivat sinä päivänä Herran tietä; että Jumalan henki osoittaisi kaikkivaltaansa, astuisi alas synnin syvimpään liejuun ja asettaisi ihmisten uhmaiset sydämet laupiaan Jumalan valtaistuimen eteen, jotta elämän valo saisi loistaa yli pimeän maan ja sen synkkiin sieluihin, niin että nämä nousisivat kuoleman varjosta, niin että uusi maailma aukenisi heidän sisimmässään ja kaikki uudistuisi Kristukseen rakentuen…
Hänen vielä puhuessaan ja mikäli hänen sanainsa henki ja voima kasvoi, vaikeni vähitellen hurja hälinä hänen ympäriltään, pahimmat huutajat hiipivät yksitellen ulos, siihen asti tuntematon hämmästyksen, katumuksen, häpeän ja paremmankaipuun tunne heräsi ihmisten sydämissä, ja uusi pappi sai häiriöttä saarnata aina loppuun asti saarnansa Johanneksen todistuksesta.
Mikä valtava voima virtaileekaan elävästä sanasta, kun se uhkuu hengen väkevyyttä! Tietääköhän kylläinen, välinpitämätön, unelias pappi, joka tekopyhästi laulaen laahaa lausuttavansa saarnastuolista, tietääköhän hän, että hänellä on edessään monta sataa isoovaa ja janoovaa ihmishenkeä, jotka odottavat hänen sanojansa kuin auringon paahtama maa iltasadetta? Tietääköhän hän, että ne on pantu hänen hoidettavikseen kuin suuri, määräämätön vainio — tietääkö hän, että nyt onhänenkylvöaikansa,nyton hänen sanoissaan iankaikkinen elämä, mutta seuraavana silmänräpäyksenä on voima häneltä poissa, hän on taas tomua, ja rikkaruoho kasvaa ja sielut kuihtuvat? Ah, hän tietää sen sangen harvoin, hän laulaa läksynsä evankeliumikirjan alusta loppuun asti, siunaa ruokansa ja istuutuu pöytään hyvällä omallatunnolla…
Ostakaa aikaa!