Herra Damm oli samoin pukenut yllensä, mitä hänen puvustaan vielä puuttui. Me istuimme siis viisin takkatulen ääressä. Kelpo äitini ei ole kohtuuton vaatimuksissaan; hän oli odottanut sepän pyytävän anteeksi sitä, että hän, kuten äidin mielestä oli laita, oli tunkeutunut meidän rauhoitetulle alueellemme, mutta äiti ymmärsi, että seppä oli taaskin tehnyt meille palveluksen, ja vaikka se harmittikin häntä, ei hän kuitenkaan näyttänyt sitä toisille. Seppä ei pyytänyt anteeksi, mutta ei myöskään näyttänyt pitävän mitään lukua avusta, minkä hän oli antanut tuona tukalana hetkenä; minuun hän tuskin viitsi katsahtaakaan.
Isä oli aivan ihastuksissaan.
— Olen minä kuullut puhuttavan sepistä, jotka ovat olleet pappeja — virkahti hän pudistaen sepän karkeaa kättä — mutta enpä koskaan ennen ole tavannut seppää, joka samalla on sukkela henkilääkäri. Mitä arvelette, hyvä herra, joisimmeko, kahvia odottaessamme, lasin Ruotsin punssia?… Ai, nyt olemmekin köyhässä Hämeen sydämessä. Mutta lasi olutta? Vai viinaryyppy, kumpaako suvaitsette? Täällä on hieman liian raikasta tuon jäähdytysparannuksen jälkeen.
Isä erehtyi innoissaan sellaista sanomaan. Hän kuuluu kohtuudenseuraan eikä juo koskaan väkeviä juomia, paitsi lasillisen viiniä ja olutta ja joskus totia. Minä olin varma, että seppä ottaisi sen huomioonsa. Turha toivo! Se hirviö otti esille pienen matkalippaan, jossa oli kaikki teetarpeet, ja pyysi saada tarjota meille lasillisen vattulikööriä.
— Tämä on minun lääkettäni, sanoi hän.
— Hyvä herra Damm, alkoi isä hiukan juhlallisesti — koska nyt kohtalo on johtanut meidät yhteen niin kummallisella tavalla, saanen ehkä esittää … lähempää … hm, hm!
Silloin isää rupesi ryittämään. Minä tunsin poskeni käyvän tulipunaisiksi, sillä mitä hän saattoi muuta tarkoittaa kuin lähempää sukulaisuutta? Mutta hän malttoi mielensä ja jatkoi:
— … lähempää tuttavuutta.
— Varsin mielelläni, vastasi seppä. (Sen kyllä uskoin.)
— Minä saan siis pitää sinua, veli, perheeni ystävänä, jatkoi isä.(Se kuului todellakin vähän sukulaisuuden tapaiselta.)
Seppä kumarsi vähän, hyvin vähän, ylpeätä päätään, vastaamatta mitään.
— Saanko kysyä, minne matka?
— Pälkäneelle.
— Sinnehän mekin aiomme. Onpa hauskaa, kun saamme matkustaa yhdessä.
— Minä pelkään, ystäväiseni, ettemme voi mennä Tyrvännöllä Muunaisten ohi käymättä tervehtimässä vanhaa setää Hasenkampfia, kiiruhti äiti lisäämään mainiten ensimmäisen sukulaisen, mikä kiireessä juolahti hänen mieleensä.
— Setä Hasenkampfiako? toisti isä kummastuneena. Hänhän kuoli kaksi vuotta takaperin.
— Se on totta. Minä aioin sanoa tätiäsi, ruustinna Grönefeltiä.
— Mutta hänhän muutti kesällä Sodankylään.
— Missään tapauksessa emme kuitenkaan voi häiritä tätiä puolenpäivän aikaan. Viipykäämme kotvanen ja älkäämme pidättäkö insinööriä, jonka aika on niin kallista.
— Meillä on kolme ja puoli penikulmaa ajettavana. Jos lähdemme kello seitsemältä, olemme tädin luona viimeistään kello yksitoista.
— Yöllä on satanut lunta ja nyt on oivallinen rekikeli, huomautti seppä.
— Mutta tädillä on omat tapansa. Hän on harvoin nähtävissä aikaisemmin kuin noin kahdentoista paikoilla.
— No sitten tulemme sinne kello kaksitoista.
Seppä ymmärsi nuo kellonlyönnit paremmin.
— Minun on käytävä vieraissa, huomautti hän. Herrasväen ajaessaPälkäneen kirkolle päin poikkean minä vasemmalle Muistoon.
— Matkustatko, veliseni, Muistoon? huudahti isä.
— Matkustan, vastasi seppä.
— Mutta sinnehän meilläkin on matka!
Äidillä ei ollut mitään sanomista. Hänen kasvojenilmeensä olisi voitu tulkita melkein tähän tapaan:
Mitä meillä onkaan täällä tekemistä? Tuo mies on kuin huhtikuun nuha; siitä ei pääse eroon ennenkuin kesällä.
Mutta seppä keksi keinon.
— Eipä sovi jättää käyttämättä uutta rekikeliä, kehoitti hän. Minä olen aikonut palkata pari työmiestä täältä kylästä enkä siis voi määrätä aikaa, milloin lähden. Minä toivotan teille, herra sotaneuvos, hauskaa rekiretkeä.
— Hm, virkahti isä osaamatta hänkään vuorostaan sanoa sen enempää.
Hetkisen kuluttua istuimme kaikki reessä, ja Valta katosi häkäisine uuneineen talviseen sumuun.
Me emme ajaneet, me ikäänkuin tanssimme äsken sataneella lumella. Sano, Constance, onko mitään riemuisampaa luomakunnassa kuin luisua eteenpäin mieli iloisena silkinpehmeillä, kimaltelevilla lumimatoilla kepeässä reessä nopealla hevosella viehättävän seudun halki odottavien omaisten luo? Ei mikään maailman rautatie voi kilpailla näiden kaukaisen pohjolamme sileäin, valkoisten talviteiden kanssa — ei mikään arkkitehti osaa rakentaa semmoisia ratoja kuin talvi aivan vaivatta ja kulungeitta rakentelee kirkkaille järvillemme — ei mikään maisemamaalari voi kuvata auringon loistoa jäätyneellä ulapalla tai lumisen metsän huurretta; ja jos hän voikin ne kankaalle siirtää, niin puuttuu kuvasta vielä havumetsän salaperäinen tuoksu, hevosen juoksu pehmeällä lumella ja tuo virkistävä, vieno viileys, joka jäähdyttää kuuman veremme ja purppuroi poskemme kesän ruusuilla. Seppä, seppä, kyllä sinä joudut tappiolle! Mihin saavat aurasi ja höyrykoneesi loihdituksi näkyviin niin kauniin maiseman kuin meidän "ruman" maamme viehättävät jääkentät? Mene, etsi niitä Lontoon sumuista tai Saksasta ja Ranskasta tuona kurjana, ikävänä, sateisena vuodenaikana, jota niissä maissa sanotaan talveksi, mutta jota pikemmin pitäisi sanoa avuttomaksi vanhuudeksi. Meidän talvellamme on oikkunsa, se myönnettäköön, kuten oli muutamia päiviä aikaisemmin, jolloin meillä oli saksalaisten joulukuu; mutta katsele sitä tänään, seppä, ja sano, onko se ruma, onko se vanha! Se on nuori kuin rusottava aamu suorittuaan yömustat hiuksensa, se on kaksikymmenvuotias, se laskee leikkiä, se hymyilee, se avarruttaa sydämen ja elvyttää katseen; minä ymmärrän, mitä sinä et ymmärrä, sen hallaisen hymyn, ja minusta tuntuu kuin tahtoisin syleillä koko maailmaa!
Me kiidimme eteenpäin kuin riemukulussa jäiden yli ja metsätietä Vallasta Ilmolaan ja Ilmolasta lähelle Onkkalaa, johon Pälkäneen molemmat kirkot — vanha katolinen, järkkymättömästä harmaakivestä rakennettu, ja uusi luterilainen, nykyajan tiilistä tehty — jo kaukaa näkyivät seudun valkeata lumivaippaa vasten. Ennenkuin saavuimme näiden kunnioitusta herättävien temppelien luo, poikkesimme alas Mallasveden rantaan, ajoimme jäälle ja näimme Muiston kellertävänpunaisen tiilikaton häämöttävän lumisten kuusien lomitse toiselta rannalta.
Kello oli neljännestä yli yhdentoista, kun ajoimme jäältä ylös Muiston rantaan. Kolme vuotta oli siitä kulunut, kun minä viimeksi näin ne seudut talvipuvussa. Kesällä on tuskin kauniimpaa kartanoa Satakunnassa ja Hämeessä, ja sekin merkitsee paljon; mutta talvella ei ole, uskallan sanoa, koko Suomessa maisemaa, joka olisi enemmän Wrightin, Munsterhjelmin tai Lindholmin siveltimen arvoinen, ja se merkitseeniinpaljon, että ken ei ole nähnyt Muistoa, voisi luulla sitä röyhkeäksi kerskailemiseksi. Kuvittele mielessäsi kapeaa tietä, jonka vasemmalla puolella on jylhä, korkea, jyrkkä vuori ja oikealla kukkula satavuotisine, lumesta valkoisine, tummanvihreine havupuineen. Kun on kuljettu sen syvän laakson läpi ja taas noustu kukkulalle, näkyy edessä Mallasvesi: oikealla laaja, aukea selkä Lempäälään päin ja vasemmalla pitkä metsäinen niemi Sääksmäkeä. Muisto on silloin oikealla kädellä, melkein keskipalkoilla rinnettä, ja kuuset kohoavat ylempänä ja järvi näkyy alhaalla. Kartanon alapuolella, järven puolella, ovat puutarha ja koivikkoniemeke niin erinomaisen sopivasti, että samalla kertaa näkee järven sekä puiden ylitse että lomitse. Sitä Mallasvettä, sitä Mallasvettä minä en ole koskaan voinut unohtaa, se on kuin suuri, sädehtivä, tummansininen tausta lapsuuteni parasten muistojen takana. Järvi on niin syvä, että kun jättiläinen kahlasi sen yli ja pääsi Sääksmäen rannalle, istuutui hän hengästyneenä kivelle lepäämään ja huudahti: kas lätäkköä, kun oli jo vähällä nousta saapasvarsieni yli! Ja kuitenkin saattaa tuo suuri ja syvä järvi olla niin iloinen, niin kirkas, niin välkkyvän sininen kuin lapsen silmä kimaltelevassa auringonpaisteessa. Eipä aavistaisi noiden hymyilevien laineiden karkeloivan niin mittaamattomien syvyyksien yllä.
Nähdessäni talvihuntuunsa pukeutuneen Mallasveden siinä avarana edessäni ajattelin ihan ensiksi: jospa vielä olisin pikku tyttö ja saisin laskea hyvällä kelkalla tai notkeilla suksilla alas mainiota, jyrkkää mäkeä järvelle! Mutta sitä en ehtinyt kauan ajatella; me ajoimme veräjästä puistokujan läpi ja olimme jo portaitten edessä…
Ensimmäinen vastaanotto oli vihamielinen. Meitä tervehti äkäisellä haukunnalla kahlekoiraDantonhistoriallinen otus, jonka kuuluisan nimen talonväki oli varsin häpeällisesti muuttanutTantuksi. Pitämättä lukua tuosta mielenosoituksesta, jonka Dantonin kahleet tekivät yhtä vaarattomaksi kuin painotarkastus luulee tekevänsä sanomalehtien pihakoirat, astuimme eteiseen ja riisuimme päällysvaatteemme. Siinä eteisessä ei ollut mitään uunia, vaikka Muisto oli muuten sangen hyvin sisustettu; tädin nuoruudenaikoina oli sitä katsottu tarpeettomaksi ylellisyydeksi, ja Muistossa oli kaikki samalla lailla järjestettyä kuin kuusikymmentä vuotta takaperin.
Eteisestä astuimme kauniiseen saliin, joka oli koristettu kukkivilla lilja-, kurjenpolvi-, oleanderi- ja murattikasveilla. Kaikki oli ennallaan: vaaleansiniset seinäpaperit kullan- ja vihreänvivahteisine, hienoine seinämaalauksineen, kosteudesta vähän turmeltuneine, kultaisine katonrajalistoineen, vanhanaikuiset, valkeat selkämystuolit vaalenneine vihreine silkkipäällyksineen; pienet selkänojattomat istuimet; tuttu sohva, joka minusta usein tuntui puolen penikulman pituiselta, ja sen mustat silkkiripset, joiden palmikoiminen minua lapsena huvitti; onnettomain kuningatarten Maria Antoinetten ja Fredrika Dorothea Vilhelminan marmorikuvat katselivat miellyttävästi alustoiltaan ikkunoiden välistä, samalla kuin kummallisen näköinen pronssikuva, omenanjumalatar Pomona, irvistellen tervehti ylhäältä komeanhienon, puolipyöreän avouunin päältä, joka oli luullakseni tehty Gripsholman tai Skon luostarien esikuvan mukaan. Kaikki ne herättivät miellyttäviä lapsuudenmuistoja, ja jos jotakin vielä oli tarpeen sydämeni lämpenemiseksi, niin oli siinä vanha seinäkarttakin,Map of the world, monine mutkikkaine viivoineen, jotka kuvasivat Cookin ja Vancouverin matkustuksia maailman ympäri valkeilla, halkeilleilla, vernissankiiltoisilla valtamerillä, joita minä niin monesti olin teeskentelemättömästi ihmetellen tutkinut siihen aikaan, jolloin maailman raja oli mielestäni Mallasveden ja Pälkäneen kirkon välillä.
Tädin emännöitsijä ja uskottu palvelija mamseli Södergren, kaikkien vanhain ystävien kelpo Malla, tuli näkyviin, toivotti meidät tervetulleiksi ja vei meidät tädin luo, joka luuvalonsa ja selänpakotuksen tähden ei voinut lähteä pehmeästä keinutuolistaan. Tädin pää oli vähän valkoisempi, mikäli me voimme huomata leveän pitsimyssyn alta, kasvot vähän keltaisemmat ja ääni vähän vapisevampi kuin silloin, kun viimeksi näin hänet puolitoista vuotta takaperin, mutta muuten hänellä oli sama ylhäinen, uljas ryhti, sama kaareva nenä ja suuret, siniset, jo tummentuneet silmät, sama lumivalkoinen, hyvin silitetty myssy ja kaulus, sama vihreä saali ja musta silkkipuku ja samat korko-ompeluksilla koristetut tohvelit, sanalla sanoen, hän oli jotenkin samanlainen kuin minä muistin hänen olleen jo varhaisimpana lapsuusaikanani. Hän otti meidät vastaan ystävällisellä, voisinpa melkein sanoa armollisella päännyökkäyksellä, ja hänen suudeltuaan äitiä kahdesti poskelle astui ensin isä esiin, sitten minä ja vihdoin pienokaiset, kaikki arvomme mukaisessa järjestyksessä suutelemaan hänen kättään. Kun se temppu oli ohitse, tuntui meistä yhtä suloiselta kuin kesällä kylmän ryöpyn jälkeen: viileyttä seurasi miellyttävä lämpö. Olihan meillä edessämme rakastettavin vanha täti, mikä milloinkaan on tullut kuolevaisen osaksi, kun vain emme laiminlyöneet kunnioituksenosoitusta, jota hän katsoi velvollisuudekseen vaatia sukulaisiltaan. Odoteltaessa päivällistä, joka tekisi meidät täysin kotiutuneiksi Muistossa, katselin vielä kerran huvikseni vanhaa ystävääni, kreivi Mirabeauta, joka yhtä jättiläismäisen leveine kasvoineen, yhtä juhlallisena suurine tekotukkineen ja yhtä pilkallisesti hymyilevänä kuin ennenkin näytti sanovan entiselle ihailijalleen aivan samoin kuin ennen hänen lapsena ollessaan: mitkään pallot, mitkään heittorenkaat eivät saa tulla liian lähelle minun kreivillistä nenääni!
Täti suvaitsi kysellä, miten matkamme oli onnistunut. Mitä meidän oli vastattava? Minä nauroin ovelasti itsekseni, kuten valitettavasti olin nuorempana oppinut, kun nyt kuulin, että vaikkei maantie ollutkaan varsin huvittava vaunuilla matkustettaessa tähän vuodenaikaan, oli rautatie kaksi kertaa peloittavampi. Mutta monien huoltemme jälkeen oli meillä vain jäljellä suloinen tunne siitä, että vihdoinkin olimme hyvässä, kauniissa, turvallisessa satamassa ja suloisessa levossa. Ei kukaan meistä ollut vielä virkkanut mitään sepästä, mutta äkkiä isä varomattomuudessaan mainitsi, että täti saa odottaa herra Dammia vieraakseen.
— Herra Dammiako? toisti hän. Minä muistelen sen nimisen henkilön olleen kuningatar vainajan ystäviä. Minä en tunne sitä sukua, sillä hän oli hovissa myöhemmin kuin minä.
— Ehkä hän on joku kaukainen sukulainen? kysyi isä, otaksuttavasti muistelematta perintöä.
— Ruotsissa en minä tunne ketään muita sukulaisia kuin ——sköldit isäni puolelta, enkä Suomessa ketään muita kuin teidät äitini puolelta. Minä olin isäni ainoa lapsi, mutta äitini meni hänen kuoltuaan uusiin naimisiin ja hänelle syntyi toinen tytär, josta tuli sinun äitisi, hyvä Jeanette. Augusta … käy noutamassa kirjastosta Sursillien sukuluettelo ja katso, onko siinä Damm-sukua!
Minä palasin selittäen, että Sursillien joukossa on ainoastaan muuanDamstén, mutta ei mitäänDammia.
Isä ei taaskaan ollut varuillaan, vaan antoi ajatuksiensa lentää arkaan aineeseen, nimittäin tädin eronneeseen mieheen.
— Eiköhän — sanoi hän — herra Damm voisi olla vapaaherra R. vainajan kaukainen sukulainen?
Me hämmästyimme. Mutta täti, kun kerran oli päässyt käsiksi sukulaisuussuhteisiin, jotka hän tunsi niin tarkoin kuin olisi ollut elävä sanakirja, ei huomannut koko tuota vaarallista kysymystä.
— Isoisälläni — jatkoi hän — oli veli, joka palveli tykkiväessä Kaarle XII:n aikana, ja hänen sanotaan, paitsi tytärtä, joka oli naimisissa rovasti Rislachiuksen kanssa, jättäneen jälkeensä pojan, joka sitten meni sotapalvelukseen Saksiin; hänellä kuuluu olleen suuri perhe. Äidilläni taas oli eno, eräs Gyllenpantzar, joka meni Ranskan palvelukseen ja kaatui vuonna 66 Länsi-Intiassa, missä hänellä oli viljelyksiä ja missä hän meni naimisiin erään kreolittaren, Marie Jeanne Alvarezin kanssa. Mahdollisesti Damm saattaisi olla syntyisin jostakin noista suvuista, ja nimestä päättäen pikemmin saksilaisesta. Mies vainajani tunsi tuon perheen, jolla kuuluu olleen ylhäisiä tuttavuuksia Dresdenissä, ja erään tyttäristä sanotaan olleen naimisissa kuningas August III:n tallimestarin, vapaaherra Schönfeltin kanssa.
— Herra Damm mainitsi sattumalta, että hän on syntynyt Napolissa.
— Napolissako? Minä muistelen, että kuningatar… Sanoiko hän todellakin Napolissa?
— Aivan varmasti. Hän sanoi viettäneensä lapsuutensa ajan ulkomailla kuudenteen ikävuoteensa asti.
Täti ei vastannut. Hän oli vaipunut syviin ajatuksiin. Tuo tieto näytti liikuttavan häntä, vaikkemme me voineet aavistaa syytä. Onneksi kamaripalvelija ilmoitti kohta sen jälkeen — silloin kuten ainakin puettuna livreaan, jossa Ruotsin värit, sininen ja keltainen, loistivat — että päivällinen on valmis.
— Saatpahan nähdä, että seppä vielä esiintyy perijänä, kuiskasi äiti; tuo hänen epäluulonsa ei suinkaan vähentänyt vastenmielisyyttä, mitä hän ennestään oli tuntenut matkakumppaniamme kohtaan.
Isä katsoi kohteliaisuuden vaativan häntä tarjoamaan käsivartensa tädille. Täti epäsi tarjouksen kumartaen vain vähän ylhäisesti päätään. Hän pyysi meiltä anteeksi, ettei hän voinut pitää meille seuraa pöydässä: hänellä on nykyjään tapana syödä omassa kamarissaan, ja sentähden hän toivoi, että äiti, ollen sukulainen ja tottunut talon tapoihin, tahtoisi hoitaa emännän tehtävät.
Me aterioimme siisen famille, ilman tätiä, ainoastaan Malla Södergren seurassamme, ja hänkin suostui vain isän innokkaista pyynnöistä istuutumaan pöytään. Ruokasali herätti meissä kaikissa mitä miellyttävimpiä muistoja. Sen huonekalut ja seinäpaperit olivat vaaleanpunaisia ja valkoisia, ei missään synkkää tammen väriä, joka jo kyllästyttää ennen ruualle istuutumista. Minä katselin kiilloitettua suurta ruokapöytää, joka oli usein notkunut uunipuurovatien painosta, ja kaunista kaappia, jonka kätkössä tavallisesti oli maukkaita herkkuja. Päivällinen oli luonnollisesti runsas ja oikeinpa erinomaisen hienokin jokapäiväiseksi arkiateriaksi. Äiti ylisti keitettyä lohta, isä oivallista vasikanpaistia, pienokaiset pistivät poskiinsa pikku pöytänsä ääressä aimo annoksia riisiryynipuuroa, ja ihastuksekseni minä keksin erään herkun, jota en missään muualla koko maailmassa ole tavannut kuin Muistossa, nimittäin "kruunuleivokset".
Täti ja vanhemmat kävivät päivällislevolle, ja sillä välin minä, voimatta vastustaa Fritsin ja Sigridin pyytelyjä, lähdin heidän kanssaan ensimmäiselle kelkkaretkelle — tulihan jonkun huolehtia heistä ja varjella heitä joutumasta niihin vaaroihin, mitä järvelle päin viettävässä rinteessä saattoi olla. Siellä oli suloisen raikasta ja hyvää. Vapauden ilma puhalteli ympärillämme ja avarrutti sydämen, joka ei koskaan niin vapaasti syki umpisalongeissa, missä sitä lastikat puristavat ja missä sovinnaisuuden lyijypainot riippuvat raskaina hameenliepeissä.
Eräässä kohden oli mäki jyrkänlainen; siitä laskin minä, Sigrid edessäni kelkassa, ja ohjasin niin taitamattomasti, että teimme kuperkeikan lumessa. Mikäpä saattoi olla viattomampaa: pieni naarmu otsaan, lumenryöpsähdys vihreälle matkanutulleni; kukapa sen näki? Ehkäpä harakka lehdettömästä koivusta, jossa se lakaisi huurretta oksista pitkillä pyrstösulillaan. Ei, näki sen vielä joku muukin: täti, jonka keinutuoli oli asetettu aivan järvelle päin olevan ikkunan eteen.
Hämärä tuli aikaisin, ja minä palasin takaisin suojatteineni aavistamatta vähääkään, mimmoinen saarna minua odotteli. Täti oli jo ehtinyt pitää puheen äidille.
— Suuri, pitkä tyttö juoksentelee kelkkamäissä! Mimmoisia tapoja hän onkaan oppinut kaupungissa? Minun nuoruudessani,ma chère, ystäväiseni, oli toiset käsitykset siitä, mikä on sopivaa, mikä ei. Silloin oli kukin niin kauan lapsi kuin hänellä oli oikeus olla lapsi, mutta kun hän menetti sen oikeuden, sai hän toisen oikeuden, oikeuden — olla nuori nainen.
Niinpä niin, tädin nuorena ollessa! Silloin näyteltiin teattereissa paimenia ja paimentyttöjä, mutta tosi elämässä miehet kävellä tepastelivat kankipalmikko niskassa ja naiset täyteaineella pyöristetyin pohkein, korkeinefrisure à la tour de Bable'ineen, Baabelin tornin tapaan asetettuine hiuksineen jaà la grecque-pukuineen, kreikkalaisten tapaan vyötäinen kainalossa, toisin sanoen sydän kurkussa. Ikäänkuin en minä olisi tädin vierashuoneen ylhäisistä muotokuvista, aina seivässuorasta Kustaa IV:stä Adolfista ja veltostuneesta Kaarle XIII:sta ynnä heidän puolisoistaan tätiin itseensä asti, joka käytti niin kankean vanhanaikuista pukua — ikäänkuin en heistä olisi jo kylliksi päässyt selville, mitä siihen aikaan katsottiin "soveliaaksi". Jumala varjelkoon kelkkamäistä! Luonnollistahan oli, etteivät ne olleet muinaisajan mukaisia, sillä eihän Kreikassa laskettu mäkeä, ja mitenkä olisikaan sellainen Baabelin tornin tapainen tukkalaite pysynyt kelkkamäessä tasapainossa kukistumatta raunioiksi?
Minun tuskin tarvitsee sanoa, että nuo vastaväitteet jäivät lausumatta, ja siinä Augusta, jonka pikkuétourderie, ajattelemattomuus pian unohtui, tekikin viisaasti. Tädin menetetyn suosion hankkimiseksi takaisin tarvitsi äidin vain tavallisella taitavuudellaan antaa minulle tilaisuus näytellä rouva Clairelta opittua ranskantaitoani, joka vielä — kuten isäni suvaitsi sanoa — oli saanut hyvän "silittelyn" vuosikautisesta ahkerasta puhelusta erään kuuluisan pääkaupunkilaisenmarchand de participes'inkanssa. Minä latelin, mitä suinkin taisin, ehkä vähän enemmänkin, vaikka siten jouduinkin toisen kuperkeikan vaaraan, mutta täti oikaisi hyväntahtoisesti pienet erehdykseni ja tuli taas mitä parhaimmalle tuulelle.
— Ystäväni — sanoi hän katse hyvyyttä tulvillaan — minua ilahduttaa edistymisesi; säännöt tunnet jo, mutta et vielä kieltä. Sinä puhut ranskaa melkein samoin kuin minä nuorena ollessani kuulin ruotsalaisten laulajattarien laulavan italian kieltä; nuotit olivat Italian, sävel Ruotsin. Kieltä luullaan puvuksi, jota koetellaan muotikauppiaan luona ja joka sopii toiselle hyvin, toiselle ehkä huonommin; mutta kieli on säveliksi sovitettu sielu. Jollei ihminen saa omakseen sitä sielua,l'esprit d'une idiome, kielen henkeä, laulaa hän vain tyhjiä ääniä. Minun nuorena ollessani ei puhuttu niin virheettömästi kuin luultavasti monikin koulutyttö nyt korkeimmilla luokilla; harvoin osasi nainen ja melkein vielä harvemmin mies kirjoittaa sivua tekemättä yhtä monta oikeinkirjoitus- ja kieliopillista virhettä kuin riviä oli sivulla. Mutta meillä oli sen sijaan vallassamme kielen sielu; me näimme sen silmillä, tunsimme sen tajunnalla ja ajattelimme sen ajatuksilla. Siinä meidän kielioppimme. Teillä on säännöt, meillä oli henki; teillä korulauseet, meillä keskustelutaito.C'est tout dire, siinä kaikki.Aujourd'hui la conversation est morte, nykyjään on keskustelutaito jo mennyttä.
Samaan tapaan täti jatkoi vertauksiaan hänen ja meidän aikamme välillä. Myönnänpä, että oma närkästykseni minua melkein hävetti. Olihan hänen sanoissaan niin paljon totta ja niin paljon suloutta, että minä näytin omastakin mielestäni varsin lapsellisen tyhmältä. Niin, niin, kyllä hänessä oli muutakin kuinla tour de Bablemuinaisessacoifure'ssä. Hänen kellastuneille poskilleen nousi vieno puna, hänen himmeät silmänsä saivat takaisin muinaista loistoaan. Olisiko hän todellakin kerran ollut vierashuoneen seinällä riippuvan muotokuvan kaltainen, niin hienon, kauniin ja älykkään näköinen kuin kuva, jossa kaikista sen kummallisista pukimista huolimatta oli kumminkin jotain hyvin jaloa ja viehättävää?
Kohtapa täti pääsi käsiksi juttuihinsa, jotka olivat peräisin kuningatar Fredrika Dorothean hovista. Täti oli ollut kuninkaallisissa häissä Tukholmassa 31 päivänä lokakuuta 1797 — hän ei koskaan unohtanut sitä päivää, ja samoin säilyivät hänen muistissaan myös aina kuningattaren verrattomat kädet ja Katarinannunnien puku, johon ylhäinen morsian oli puettu. Monta pientä piirrettä kuningattaren hyvyydestä oli säilynyt tädin uskollisessa muistossa, muiden muassa eräs köyhä lapsi… Hän kertoi kuningattaren mieltymyksestä Hagaan, miten häntä vaivasi Ruotsin kylmä ilmanala ja miten hän käytti murskattuja mansikoita lääkkeenä vaivoihin, joita kylmä hänen käsivarsiinsa oli aiheuttanut. Eräältä puolelta linnan pihaa suli lumi tavallista aikaisemmin keväällä. Sitä pienoista, suuren lumijoukon keskelle ilmestynyttä pälveä katseli kuusitoistavuotias kuningatar kyynelsilmin… Oli liikuttavaa kuulla tädin kuvailevan entisen hallitsijattarensa enkelinlempeyttä, hänen väsymätöntä kärsivällisyyttänsä ja miten kauniisti ja kainosti hän koki palauttaa hupaisuutta, joka aina kaikkosi hovin piiristä, kun jäykkä, ahdasmielinen, epäluuloinen kuningas saapui.
Seuraava kahvijuttu esimerkiksi. Kahvi kiellettiin koko valtakunnasta, ja sitä päivää — elokuun 1 päivää 1794 — vietettiin monin paikoin suurin hautajaisin, joissa suruvaatteisiin pukeutuneet vieraat kantoivat juhlakulkueessa suruharsoon käärittyä kahvipannua nautittuaan ensin viimeisen kerran sen jumaljuomasta. Kielto oli hyvin valtiotaloudellinen, mutta valitettavasti niin tyhmä, että se jo muutamien kuukausien perästä täytyi lakkauttaa, mikäli se koski suurta yleisöä. Hovissa pysyi kielto kumminkin voimassa, kun hovin muka tuli näyttää hyvää esimerkkiä kahvia juovalle kansalle. Kuningatar parka huokasi tullessaan valtakuntaan, jossa hänen mielijuomaansa katsottiin melkein valtiorikokseksi. Silloin sattui eräälle tohtorille, henkilääkäri Dahlbergille tai Hallbergille, en muista tarkoin nimeä, pistämään päähän onnellinen ajatus määrätä hovineideille paahdettua ja jauhettua kahvia lääkepulloissa nimelläpulvis arabicus. Sellainen oiva lääkepullo kädessä meni muuan neitsyistä kuningatar Fredrikan luokse ja — voiko jälkimaailma aivan ankarasti tuomita hänen rikostansa? — hän joutui todellakin kiusauksen valtaan, hän antoi viekoitella itsensä hirveään rikokseen: keitättämään kahvia omassa huoneessaan ja juomaan sitä kahden luotetun uskottunsa kanssa. Pahaksi onneksi oli hovissa supattajia, jotka kaikista varokeinoista huolimatta saivat urkituksi tuon kauhean asian ilmi ja ilmoittivat siitä Kustaa IV:lle Adolfille. Eräänä aamuna marssii kuningas sisään jäykän kopeana ja juhlallisena, täydellisesti tuntien, miten hänen arvoansa oli loukattu.
—Madame, huhu on siis tosi, teidän rohkeutenne on todellakin mennyt niin pitkälle, että te uskallatte juoda kahvia!
— Ah,sire, minä en tarkoittanut mitään pahaa, mutta jos se ei miellytä teitä, ei se ole koskaan enää tästä lähin tapahtuva!
— Minua ei koskaan miellytä,madame, että rikotaan käskyjäni. Tuon uskaliaan teon toimeenpanijat rangaistaan.
— Minä vakuutan,sire, että ainoastaan minä olen syyllinen; älkää antako kenenkään muun kärsiä minun tähteni!
Mitään vastaamatta käski kuningas viedä pois kahvikojeet, katsahti hämmästyneihin hovineiteihin niin kylmänkolkosti, että siitä olisi lappalainenkin paleltunut, ja meni sitten tiehensä paiskata paukahuttaen oven kiinni.
— Sellaista elämää — lisäsi täti — vietti Ruotsin kuningatar Fredrika Dorothea Vilhelmina, Badenin prinsessa, aina vuoteen 1809, josta alkaen hän ei enää ollut kuningatar, ja vuoteen 1812, jolloin hän sai laillisesti eron miehestään Karlsruhessa. Minä kerron nyt jutun hovin kulissien takaa. Tulee kuitenkin varoa, kun tuomitsee kuninkaita hovilorujen mukaan. Kustaa IV Adolf näytti joinakuina hetkinä suuremmalta ja toisinaan taas pienemmältä kuin hän olikaan. Kuningatar käsitti selvästi ne suuruuden hetket ja unohti mielellään pienuuden ilmaukset. Kun hän sitten kertoi, miten hän tuttavallisina iltoina, ollessaan kahden kesken kuninkaan kanssa, ojenteli hänelle tärkeitä papereita allekirjoitettaviksi ja uskalsi neuvoa häntä noudattamaan varovampaa politiikkaa — niitä neuvoja ei kuningas muuten koskaan seurannut — unohti hän, että kuningas oli muutamia tunteja ennen kieltänyt häntä tanssimasta.
— Minä muistelen — sanoi äiti — kuningattaren sittemmin menneen toisiin naimisiin.
— Hän meni sitten naimisiin erään ranskalaisen, paroni Pollierin kanssa, joka oli kunnon mies ja oli ollut prinssi Kustaan kotiopettajana. Se oli onnellinen avioliitto, vaikka sitä ei julaistu. Sydämen liitot, hyvä Jeanette, riippuvat, samoin kuin valtiollisetkin avioliitot, usein sattumasta. Liittoa solmittaessa ei aina tiedetä, mikä on solmun aukaiseva, kuolemako, onnettomuusko vai laki.
— Mikä keltainen nauha teillä aina on kaulassa, täti? kysyi Sigrid, jolla ei sillä kertaa ollut mitään tekemistä, vaan seisoi siinä uteliaasti kuunnellen suu auki, ymmärtämättä muuta kuin että oli muka kysymys nauhoista ja solmuista.
— Mene tiehesi! viittasi äiti; hän ei ollut koskaan uskaltanut kysyä keltaisen nauhan merkitystä.
Mutta täti kuuli kysymyksen ja oli jo niin joutunut muistojensa valtaan, että hän kaikkien kummastukseksi vastasi:
— Ei se ole nauha, pikkuiseni, nämä ovat kultavitjat, ja niissä on minulla sormuksen puolikas.
— Mitä, sormuksen puolikasko? Pidetäänkö puolikassormuksiakin? kysyi Sigrid uudelleen, nenäkkäästi korottaen ääntään, ymmärtämättä äidin viittauksia.
— Sattuu niinkin joskus, vastasi täti. Kun on antanut pois puolen sydäntään ja puolen elämäänsä eikä enää voi toivoa saavansa kumpaakaan niistä takaisin, silloin sattuu niinkin, että pidetään puolta sormusta. Minä toivon, lapseni, ettei sinun milloinkaan tarvitsisi ymmärtää sitä.
— Mene, sanoi äiti, katsomaan, mitä Frits tekee salissa! Kuka tietää vaikka hän taas panisi voileivän jonkin sohvan päällykselle.
— Niin, ja voipuolen alaspäin! sanoi Sigrid ja juoksi nauraen pois.
— Antakaa, hyvä täti, anteeksi lapsen taitamattomuus! virkkoi äiti peläten uusien pilvien nousua meidän Mirabeau-taivaallemme.
— Se ei tee mitään, vastasi täti hyvin ystävällisesti. — Sigrid muistutti mieleeni, että sormuksen puolikkaani on luultavasti arvoitus teille, kuten kaikille muillekin. Eikä se nyt enää koskekaan ketään muuta; mutta … olkoon menneeksi, se saattaa ehkä olla pikku Augustallemme varoitukseksi, jos kohtalo joskus saattaisi hänet saman kovan koetuksen alaiseksi kuin hänen vanhan täti parkansa. Hän on nuori ja nuorena voi kaikki olla mahdollista. Minä kerron teille nuoruudestani.
— Kun vain ette liiaksi rasita itseänne, täti? Ja kaikella muotoa, antakaa minun nostaa keinutuolinne kauemmaksi ikkunan luota, missä vetää, huudahti äiti.
— Kiitoksia, ystäväni. Kun saa, niinkuin minä, istua vangittuna koko lopun elämäänsä, tahtoo mielellään edes nähdä ulos vankilastaan. Tämä sormus, lapseni — ja täti näytti meille pientä kultasormuksen puolikasta, joka riippui hänen kaulassaan, kuten näytti, juotettuna kiinni vitjoihin — tämä sormus oli samalla kertaa koko elämäni onni ja onnettomuus. Koska se tavallaan koskee kuningatar Fredrika Dorothean vaiheitakin, kerron teille sen historian. Kuvitelkaa vain, että minä puhun jostakin vieraasta henkilöstä, joka eli kuusikymmentä vuotta takaperin ja on nyt jo aikoja sitten kuollut. Niin minusta itsestänikin tuntuu. Kuihtunut mummo, joka nyt istuu edessänne, posket kurttuisina ja sydän kuivettuneena, ei ole aina ollut sellainen, miltä hän nyt näyttää. Muistanpa ajan … mutta enhän puhukaan itsestäni, vaan hänestä, joka aikoja sitten on kuollut ja joutunut unohduksiin ja joka herää vain täksi hetkeksi eloon vaipuakseen sitten ainiaaksi menneisyyden yöhön.
Sen jälkeen täti aloitti yhä enemmän vilkastuvalla äänellä ja kirkastuvin katsein seuraavan kertomuksen "hänestä, joka on jo aikoja sitten kuollut".
Oli kerran nuori tyttö; minä nimitän häntä Mariaksi. Hän oli Hämeessä asuvan varakkaan tilanomistajan ainoa lapsi; yksitoistavuotiaana hänet lähetettiin Tukholmaan kasvatuslaitokseen. Hän varttui kuten muutkin tytöt, sai jotakuinkin huolellisen, vaikka hieman pintapuolisen kasvatuksen ja pääsi viisitoistavuotiaana ylhäiseen seuraelämään. Hänen isällään oli tuttavuuksia hovissa, hänen oli 1788:n vuoden sodassa onnistunut tehdä kuninkaalle jokin palvelus, ja hän toimitti tyttärensä ensin Södermanlannin herttuattaren luo ja sitten uuteen hoviin, joka muodostui kuningatar Fredrika Dorothea Vilhelminan ympärille tämän jouduttua naimisiin 1797. Maria oli silloin seitsentoistavuotias, luonteeltaan vilkas ja hyväsydäminenkin; jonkinmoista pientä suloutta oli hänessä myöskin, ja sitä ylisteltiin enemmän kuin se ansaitsikaan, sillä koska häntä pidettiin rikkaana, kokoontui hänen ympärilleen joukko ihailijoita, jotka kilvan koettivat imarrella häntä ja näin hemmoitella hänet pilalle.
Jonkun aikaa nuori tyttö vain nauroi imarteluille ja ilkkui huomionosoituksille. Ollen huikentelevainen ja iloinen, tietämättä mitään elämän suruista tai edes elämän vakavuudestakaan hän lensi kuin kultasiipi perhonen huvista toiseen ja sai monesti huimalla leikillään karkoitetuksi pilvet, joita aikaisin alkoi kokoontua hänen nuoren kuningattarensa ympärille. Oli jo pimeä iltahämärä Kustaa III:n auringon mailleenmenon jälkeen. Hänen poikaansa ei tosin koskaan pidettykään minään nerona, mutta hän oli jo silloin, eikä ansiotta, saavuttanut maailman silmissä oikeudenmukaisen ja hyväaikeisen hallitsijan maineen. Ne, joilla oli kunnia kuulua kuningattaren seuraan, oppivat vähän tarkemmin tuntemaan miehen, jota kuninkaan mantteli salasi maailman silmiltä. Ei suurikaan mies ole suuri kamaripalvelijansa edessä; mutta pieni mies näyttää vielä pienemmältä ylevämielisen naisen rinnalla. Puku oli erinomaisen tärkeä, ja kuningatar koki sangen tarkasti noudattaa kuninkaan määräyksiä. Jokapäiväinen puku oli harmaa, parempi puku musta ja juhlapuku valkoinen; mutta ainoastaan kuninkaallinen perhe sai käyttää kultaa ja hopeaa koristeina. Oli erinomaisen hauskaa, kun Gripsholmassa tai Drottningholmassa saimme käyttää vihreää väriä puvuissamme. Kuninkaan turhamaisuudella ei ollut mitään rajaa. Kuten hän koko armeijalle tarkoin sääsi, miten pitkät kankipalmikot saavat olla, minkä näköinen sen tupsun tulee olla, joka näkyy nahkakotelon laidasta, miten paljon saappaan varret saavat ulottua polvia korkeammalle, kuinka monta nappia saa näkyä varsien yläpuolelta, miten pitkät hihanauhat on pidettävä ja miten ne ovat solmittavat ja ommeltavat, — samoin tahtoi hän myöskin, että kuningattaren olisi pitänyt mitä juhlallisimmin määrätä meidän hameenmiehustamme pituus, silkkisukkiemme väri, kenkiemme nirkot ja kalvokkaittemme suuruus; miten meidän tuli astua, seisoa, istua ja, jos mahdollista, ajatellakin — määrätä naurumme kuosi ja keskustelumme kaunistukset, ja itsensä täytyi hänen olla varuillaan, ettei vain yhdelläkään hymyllä rikkonut espanjalaista grandezzaa, ei kääntynyt syrjin puolisoonsa eikä julkisilla aterioilla sanonut itsellään olevan mitään mieliruokaa, muita yhtä tärkeitä elämänohjeita mainitsematta. Olisittepa nähneet, miten juhlallisesti kuningas kerran, kun kuningatar eräällä moisella aterialla hairahtui niin suunnattomasti, että suvaitsi omin käsin kuoria appelsiinin, lausui:
—Madame, unohdatte, että täällä on palvelijoita!
Hovi oli kuitenkin nuori; kuningas oli kahdenkymmenen vuoden ikäinen, kuningatar seitsemäntoista, kuten Mariakin. Nuori hovi on aina, jollei juuri kevytmielinen, niin kuitenkin mieleltään hilpeä, ja vanhasta iloisemmasta ajasta oli kylliksi sukkeluutta jäljellä, jotta saatettiin tehdä ivaa siitä, mitä kuningas tahtoià tout prix[29] pitää täytenä totena. Meitä oli kuusi nuorta ja iloista hovineitiä niin kauan, kunnes perintöprinssi syntyi: silloin tuli meidän sijaamme kamarirouvia. Kuningattaren yksityisissä huoneissa korvattiin se tappio, minkä kiusallisten seurustelusääntöjen noudattaminen tuotti muutaman askeleen päässä niistä. Me olimme sokkosilla ja piilosilla, me telmimme toisinaan kuin hurjat lapset. Voi, muistanpa, miten kerran säikähdimme, kun minä piilosilla oltaessa olin polvillani tuolin takana ja kuningatar nauraen heitteli vuoteesta päänaluset ympäri lattiaa katsoakseen, olenko minä piilossa niiden alla; ilomme oli korkeimmillaan, kun kuningas astui sisään!
— Mitä tämä on,madame?
— Ah, antakaa anteeksi,sire, me pidimme hieman hauskaa.
— Rouva kreivitär, olkaa hyvä, käskekää siistimään kuningattaren huone!
Ja hänen majesteettinsa lähti pois kuin ukkospilvi ja hovimestaritar nuhteli meitä, viattomia lapsi parkoja, mitä ankarimmin.
Sellaisissa kohtauksissa ei kuningattarella ollut muuta vastausta kuin kyyneleet. Mutta meitä muita, jotka rakastimme ja surkuttelimme häntä, suututti kovin. Piirusteltiin pilakuvia, ja miten mainioita pilakuvia! Kirjoiteltiin pilkkalauluja, ja miten onnistuneita ne olivat! Kiusaus oli sitä suurempi, koska kaikki sen tapainen täytyi pitää tarkkaan salassa, yksin kuningattareltakin, joka toden teolla pahastui huomatessaan eräänä päivänä "Wertherin kärsimysten" kannessa kuvan, käden ojentamassa kuninkaan kirjallista käskyä, missä oli sanat: "Hyvä herra, te pääsette kuudeksi päiväksi arestiin, koska ammuitte itsenne, panematta ensin takkianne kiinni".
Huimapäisimmät kuninkaan seurustelusääntöjen ivailemisessa olivat kaksi henkilöä: toinen nuori kamarijunkkari — nimitän häntä paroni Otoksi —espiègle, aika veitikka, joka kirjoitteli teräviä komparunoja eikä juuri suuresti pitänyt lukua niiden salailemisesta; toinen oli Maria, jolla oli vähän taipumusta piirustukseen ja käytti sitä taitoansa kostaakseen kaikki rettelöt, joilla kuningas hänen mielestään tahtoi tehdä hovinsa sietämättömäksi. Noiden kahden luonteet olivat niin yhtäläiset, etteivät he voineet olla tuntematta kiintymystä toisiinsa. He tekivät jonkinlaisen salaliiton, joka ei kyllä valtiollisessa suhteessa ollut niin tärkeä kuin neiti Rudenschöldin, mutta ehkei hyvää tarkoittava, koska se valitsi loukkaavan pilkkansa kohteeksi itse kuninkaallisen majesteetin. Pilakuva, komparuno toisensa jälkeen levisi hovilaisten keskuuteen, eikä tiedetty mistä, ja aiheutti toisella puolen naurua, toisella häväistystä. Kielikellot eivät jättäneet kertomatta huhua epäluuloiselle kuninkaalle; ja kaikki nuuskijat pantiin liikkeelle etsimään kujeen alkuunpanijoita, mutta kauan turhaan. Siitä seurasi kuitenkin uusia nuhteita kuningatar paralle ja hänen kyyneleensä vaikuttivat, että pilkkakirjoitukset pysyivät jonkun aikaa kuulumattomissa.
Silloin tuli uusi asetus kankipalmikoista; se kiusaus oli paroni Otosta liian suuri. Eräällä Ulriksdaliin tehdyllä huvimatkalla hän ilmaisi aikeensa Marialle, ja Maria, ajattelemattomana kuten ainakin, suostui heti rupeamaan hänelle piirustajaksi. Jo samana iltana kulki kädestä käteen kuva, jossa kuningas, niskassa taivasta pimittävä kankipalmikko, luki Ritarihuoneentorilla lakia Kustaa Vaasan muistopatsaalle:
Mit' auttaa, vaikka Ruotsin isäksi, maas maineen luojaks sua mainitaankin, säännöille jollet arvoa sa anna? Käy Lundiniin,[30] ma vannon: tosiaankin sua uhkaa kahden viikon aresti, sa ellet myöskin palmikkoa kanna!
Kohta levisi tuo ilkeä pila suusta suuhun ja herätti, senhän arvaa, niin paljon naurua, ettei se voinut olla joutumatta asianomaisen korviin. Kuningas suuttui niin, että hänen puolisonsa vapisi pelosta, ja Maria, joka suuresti rakasti hyvää kuningatartaan, sai kohta kahdestakin syystä aihetta katua ajattelemattomuuttaan. Pidettiin mitä ankarimpia tutkintoja, ja tutkijoiden onnistuikin viimein päästä keksinnöstä toiseen. Neiti Rose oli saanut pilkkarunon neiti Blanchelta, neiti Blanche rouva B:kronalta, rouva B:krona rouva A:sköldiltä, rouva A:sköld neiti R:feltiltä, neiti R:felt neiti C:strömiltä ja neiti C:ström vihdoin Marialta.
Entä keltä Maria oli saanut tuon vaarallisen paperin? Odotettiin, vaadittiin vastausta; nuori tyttö ei suostunut vastaamaan mitään, mutta hän oli ankaran epäluulon alainen, sillä kuningas ei ymmärtänyt kujeilua. Silloin astui ratkaisevana hetkenä esiin paroni Otto ja vastasi: minulta!
Hän oli itse asiassa oikeassa, mutta se suoruus tuli hänelle kalliiksi. Vähällä hän oli joutua heti vangituksi valtiopetoksesta, mutta tahdottiin kuitenkin ensin odottaa tarkempia käskyjä hänen majesteetiltaan, ja sitä viivytystä käytti paroni Otto hyväkseen ja pakeni Hampuriin. Kuningas taipui jättämään asian sikseen, mutta rikollinen oli menettänyt hovipaikkansa, tulevaisuutensa ja oikeuden palata isänmaahan.
Se koski Marian sydämeen; hän soimasi itseään siitä, että hän, vaikka olikin yhtä rikollinen, oli jalomielisen uhrauksen tähden päässyt rangaistuksetta, ja kun hän seuraavana kesänä seurasi kivulloista isäänsä Aachenin terveyslähteille, tapasi hän siellä paroni Oton. Tuskinpa mikään muu yhdistää nuoria henkilöitä lähemmin toisiinsa kuin yhteinen salaisuus, ja seurauksena olikin molemminpuolinen rakkaus, jonka Maria sai vihdoin isänsäkin hyväksymään, tämä kun ei voinut missään tytärtään vastustaa. Maria oli niitä, jotka voivat rakastaa vain kerran elämässään. Hänestä tuli Aachenissa paroni Oton morsian, ja silloin he jakoivat keskenään sormuksen, ja sen puolikkaita he suostuivat säilyttämään liittonsa merkkinä siihen asti, kunnes ei enää mikään estäisi heidän yhtymistään.
Niin pahaan rikokseen syyllisen maanpakolaisen kanssa tehty liitto täytyi kuitenkin pitää salassa niin kauan kuin Maria vielä palveli kuningatarta hovissa. Kaksi pitkää vuotta kului; kihlatut olivat salaa kirjeenvaihdossa keskenään, mutta eivät saaneet toisiansa nähdä. Paroni Otto meni sotapalvelukseen Ranskaan ja kävi sotaretkellä Italiassa. Kirjeiden vaihtaminen kävi siten yhä vaikeammaksi, etenkin sentähden, että Kustaa IV Adolf vihasi leppymättömästi jakobiineja — jakobiineja olivat hänen silmissään kaikki ranskalaiset — ja epäiltävät Ruotsiin menevät kirjeet avattiin kaikki Hampurin postitoimistossa. Kihlattujen täytyi olla sangen varovaisia ja keksiä monen monta keinoa salaisuutensa salaamiseksi. Niinpä Maria sai kerran postissa kuuluisan kreivi Mirabeaun muotokuvan, ja kun hän tarkasteli vaatetta pitäen sitä tulta vasten, saattoi hän sen nurjalta puolelta lukea salamusteella kirjoitetut paroni Oton hellät jäähyväiset, hän kun juuri silloin oli aikeissa seurata Bonapartea Egyptiin. Kirje päättyi sanoihin: "Ma bien aimée, rakkahimpani, minä panin sormuspuolikkaani sinettiin ja jätin ystävän talteen. Jos kuolen sinua näkemättä, lähetetään se rakkautemme muisto sinulle pantiksi siitä, että paremmassa maailmassa uudelleen yhdymme."
Maria itki, hänen ruusunsa kuihtuivat: jo oli tullut kuningattaren vuoro koettaa enkelinhyvyydellään palauttaa haihtunutta hymyä hovineitinsä huulille. Vuosi kului eikä mitään kuulunut: kyseltiin Pariisista ja saatiin vastaukseksi, ettei paroni Otto ollut palannut armeijan mukana Egyptistä. Tuhansia oli jäänyt sinne erämaihin; miksi olisi kuolema säästänyt ruotsalaista maanpakolaista.
Maria ei enää epäillyt hänen kuolemaansa; mutta sormuksen puolikas ei tullut takaisin.
Taas kului vuosi, ja Maria, murtuneena kuin hänen onnensa jäännös, jota hän kantoi povellaan, antoi, isänsä harrasta toivoa totellen, kätensä toiselle puolisolle. Se avioliitto ei ollut onnellinen. Sydämen vaatimuksista piittaamattomat olivat yhdistäneet kaksi luonnetta, jotka eivät ollenkaan sopineet toisilleen, ja heidän välillään oli muuan muisto erottamassa heitä — sormuksen puolikas, jota Maria ei koskaan lakannut kantamasta povellaan ja jossa oli hänen puoli sydäntään. Puolisot ottivat laillisesti eron. Heillä ei ollut lapsia.
Vuonna 1809 seurasi Maria, silloin jo leskenä, eronnutta kuningatartaan Saksaan. Uudestaan elpynyt toivo saattoi hänet lähtemään sieltä Pariisiin ja sieltä Madridiin. Hän oli saanut kuulla, että paroni Otto oltuaan pitkän ajan beduiinien vankina oli vihdoin palannut Ranskaan ja sitten lähtenyt Jooseppi Bonaparten kanssa Espanjaan. Madridiin saavuttuaan Maria etsi entisen kihlattunsa asunnon: se oli kuninkaan palatsi; hän oli kuningas Joosepin ajutanttina. Mariaa ei päästetty sisälle; Espanjassa raivosi kapina, kaikkia vieraita epäiltiin Englannin kätyreiksi. Maria odotti kaksi päivää palatsin porttien edessä tuntematta väsymystä, nälkää tai sadetta, joka valui virtanaan taivaasta. Olihan hänellä sormuksen puolikkaansa; hän tahtoi antaa sen jälleen löydetylle rakastetulleen. Rakastettu tulikin vihdoin, miehekkäämpänä, ylväämpänä, kauniimpana, kymmenvuotisten koetusten jalostamana. Hän ratsasti vaunujen vieressä, joissa istui nuori espanjalainen nainen. Kansanjoukossa kuului sorinaa, ihailua ja uhkauksia sekaisin. Sanottiin, että siinä oli paroni Oton kaunis puoliso, joka oli unohtanut isänmaansa antaakseen viholliselleen kätensä.
Maria ei muistanutkaan ojentaa sormusta, joka hänellä oli kädessä, ja samana iltana hän lähti Madridista eikä enää koskaan nähnyt miestä, jonka uhrauksen hän olisi tahtonut palkita koko elämänsä onnella.
Sitten hän ei enää viihtynyt Tukholmassa. Muutamia vuosia matkusteltuaan ja saatuaan ilokseen nähdä rakastetun kuningattarensa Fredrikan onnellisena toisissa naimisissa Maria muutti Suomeen ja asettui yksin ja unohdettuna synnyinseudulleen ja rakennutti itselleen vihdoin kartanon, jonka nimeksi hän pani maan kielellä "Muisto". Paroni Otosta hän kuuli vain sen verran, että hän oli mennyt Joachim Murat'n mukana Napoliin, asettunut sinne asumaan yksityismiehenä ja kuollut 1842. Hän oli unohtanut Mariansa ja hänen sormuksen puolikkaansa. Maria itki häntä kuin vanhaa ystävää, mutta ei kukaan nähnyt hänen kyyneliään; ainoastaan Muiston kuuset olivat hänen surunsa todistajina. Sormuksen puolikas on hänellä vielä povellaan — toinen ei ole koskaan tullut takaisin — ja se muisto on seuraava häntä hautaan. Sellainen on sormuksen tarina. Se on hyvin tavallinen satu — kertomus murtuneesta onnesta. Ei mitään muuta.Voilà tout!
* * * * *
Kun täti lopetti kertomuksensa, oli jo niin hämärä, että me tuskin näimme toisiamme. Minusta tuntui niin hienon kauniilta tuo nykyisyyden verhoaminen varjojen huntuun, samalla kuin entisyys oli kirkkaana silmäimme edessä. Meidän ei ollenkaan tarvinnut vertailla keskenäänsitäMariaa, joka kerran — sen tiesimme me toiselta luotettavalta taholta — oli kauneudellaan ja sukkeluudellaan viehättänyt toista aikakautta. Me saatoimme vielä kuvitella mielessämme, millainen hän oli, tuo solakka, suora, kukoistava, toivehikas impi, terveyttä ja nuoruutta uhkuva, säihkyen rakastettavaa uhmaa, joka, kuten olen kuullut, usein on vain yli äyräittensä tulvivaa elämää. Miten kaunis hän olikaan ollut. Miten kirkas päivänsäde synkässä, ilottomassa hovissa, joka niin kohta Kustaa III:n hauskojen päivien jälkeen uhkasi rangaista naurua rikkomuksena, sukkeluutta kuninkaanmurhana ja pienintäkin kahleiden tempaisua äärettömän majesteettirikoksen tavoin! Sekin ajattelemattomuus, joka hänelle tuli niin kalliiksi ja josta hän sitten oli niin katkerasti itseään soimannut, oliko se todella niin hirveä rikos, että sen seurausten olisi tarvinnut olla sellaisia kuin ne olivat? Minä kysyn meiltä kaikilta, seitsemän- tai kahdeksantoistavuotisilta tytöiltä — jos joku meistä olisi erittäin taitava piirustamaan hauskoja pilakuvia ja jos meidän päivinämme julkaistaisiin kuninkaallinen tai keisarillinen asetus kankipalmikoiden pituudesta — voisimmekohanmevastustaa kiusausta? Mitä sanon, kankipalmikoidenko? Ei, niitä ei nyt enää käytetä, mutta esimerkiksi asetus parrasta? Tai ankara asetus univormukaulusten viiden viidettä asteen kulmasta tai tähtinauhojen asianomaisesta pituudesta tai sakon uhka siitä, jos joku uskaltaa sanoa majuritarta kapteenittareksi tai valtioneuvoksen rouvaa pelkäksi rouvaksi? Jos moista säädettäisiin meidän päivinämme — ja eihän se tuiki mahdotonta olekaan — niin enpä voi taata, ettei ketä hyvänsä meistä haluttaisi kuvata korkea-arvoisia lakimme laatijoita seisomassa Turussa olevan Porthanin muistopatsaan edessä ja sanomassa pronssiukolle: Mene Appelrothiin! Mene Raddatziin! Mene valtiokalenterista oppimaan, miten tulee käyttäytyä![31]
Vihdoin toi kamaripalvelija tulta ja niin olimme taas keskellä jokapäiväistä aikakausi parkaamme, ihan nykyaikaamme, jolloin ei tosin ole kankipalmikoita, mutta paljonkin yhtä tyhmiä päitä; ei käytetä hiusjauhetta, mutta ollaan ihan yhtä paljon naurettavien vaatimusten puuteroimia. Fredrika Dorothean kaunis hovineiti oli jälleen muuttunut raihnaaksi, kahdeksankymmenen vanhaksi Mirabeau tädiksi, silmälaseineen ja sukankutimineen. Äiti otti aivan levollisesti käsiinsä paidan, jota hän ompeli Fritsille; minä levitin esiin pumpulihenkselit, joita olin jo kuusi viikkoa virkannut joululahjaksi isälle aivan hänen silmäinsä edessä, sillä semmoista hän ei näe eikä käsitä koskaan. Isä itse näytti istuvan liikkumattomana vaipuneena muistelemaan Kustaa IV:tä Adolfia, mutta tarkemmin katsottaessa huomattiinkin hänen nukahtaneen matkan vaivoista, kun Danton oli kokonaan häirinnyt hänen päivällisleponsa. Kuvan täydennykseksi tulivat vielä lapset sisään perätysten itkeä tillittäen. Filosofi Frits oli pahasti ryvettänyt itsensä taistelussaan viiliastian kanssa, ja laupeudensisar Sigrid, joka oli tahtonut pyyhkiä hänen kuononsa, oli saanut siitä tukkapöllyä palkakseen.
Pelkäänpä, jos saan totta puhua, äidin hyvin vähän saaneen mielenylennystä tädin kertomuksesta. Hän oli kerran saanut päähänsä, että minun, tädin kummitytär kun olin, piti myöskin saada yksin periä koko hänen omaisuutensa, ja viisas äitini käsitti varsin hyvin, että vanhoista muistoista saattaa toisinaan syntyä nuorempien sitoumusten ituja. Kukapa takaisi, ettei joku kummitus nousisi vielä yhdentenätoista hetkenä entisyyden yöstä kolkuttamaan tädin kuihtumattomalle sydämelle nuoruuden rakkauden kaikkivaltaa käyttäen? Esimerkiksi seppä, tuo salaperäinen vaskiseppä, jonka nurja sallimus oli lähettänyt meidän tiellemme ja joka oli syntynyt Napolissa; minä näin äidin ilmeistä, ettei hän voinut unohtaa häntä. Minä yksin ymmärsin, miksi hän niin levottomasti aina katsahti salin oveen päin, kun se aukesi. Onneksi alkoi olla myöhäistä. Sinä päivänä seppä ei siis enää tulisi. Ehkä olikin hän vain puijannut meitä eikä aikonut ollenkaan Muistoon. Niin, ajatteli äiti — minä arvasin hänen ajatuksensa — pörhönuttuiset miehet, joilla vielä lisäksi on niin hirveän näköiset kädet, voivat tehdä mitä hyvänsä.
Hänen paha tyttärensä, jonka mieltä tädin kertomus oli suuresti kiinnittänyt, ei sitä vastoin tahtonut jättää asiaa niin vähällä. Kun äiti oli syventynyt ompelemaan paidan kaulusta, käytin minä tilaisuutta hyväkseni ja kysyin viattomasti, minkä näköinen paroni Otto oli.
Täti hymyili rakastettavasti, sillä hän osasi vieläkin, milloin tahtoi.
— Sinä voit ajatella häntä satujen Almanzor prinssin kaltaiseksi, vastasi hän. Hän oli pitkä, komea upseeri, hiukset ruskeat ja lainehtivat, silmät siniset, kasvojen piirteet voimakkaat, miehekkäät, melkein karkeat; kaunis hän ei ollut tavallisessa merkityksessä, mutta ryhti hänellä oli täydellinen; muuten hän oli liiankin avomielinen ja mutkaton,sans facon, hovimieheksi; mutta se sopi varsin hyvin hänen ivalliseen luonteeseensa, joka ei voinut kärsiä hätiköimistä eikä teeskentelyä.
— Oliko hänellä suuret kädet? jatkoin minä seuraten huvikseni äidin ajatuksia.
— Sinä kiusaat tätiä nenäkkäillä kysymyksilläsi, huomautti äiti.
— Hänellä oli todellakin tavattoman suuret kädet ja jalat, vastasi täti. Mitenkä sinulle juolahti mieleen kysyä sitä?
— En tiedä; luullakseni olen uneksinut siitä. Mutta miten on mahdollista, että te, täti, niin monen vuoden perästä vielä muistatte niin tarkoin, minkä näköinen joku henkilö on ollut?
— Lapseni … minäkin olen uneksinut.
— Ja tuntisitteko hänet vielä, täti?
— Hän on kuollut.
— Ah, anteeksi!… Mutta jos häneltä on jäänyt poika?
Hän ei kuullut viimeisiä sanoja. Minä olin lukenut niin monta romaania, että mielessäni olin aivan varma, millä tavoin tuo solmu selviäisi. Seppä oli paroni Oton poika ja milloin hyvänsä hän voi astua sisään tuomaan kadoksiin joutuneen sormuksen puolikkaan takaisin. Kun hän astuu ovesta, tuntee täti hänet paikalla ja luulee häntä itse paroni Otoksi. Siitä hän pyörtyy, sehän on luonnollista. Kun hän sitten herää, katselee hän ympärilleen sekavin katsein ja sanoo äänellä, jonka olen jo kuulevinani (melkein "kantaäidin" äänellä): Otto, sinäkö siinä olet, tuletko noutamaan minut pois maan päältä? — Ei, vastaa herra Damm, minä olen elävä vaskiseppä, paroni Otto oli minun isäni, ja nyt olen minä sillä ja sillä asialla. Sitten täti syleilee häntä, suutelee häntä otsalle ja sanoo: niin, sinä olet hänen poikansa ja tästä lähin olet oleva minunkin poikani! Ja silloin äiti ajattelee: kas niin, nyt hän vie, tuo mokoma, Muiston ja koko perinnön, sitähän jo heti alussa arvelin! Mutta sitten täti viittaa minut luokseen ja sanoo: lapseni, minä yhdistän teidät, olkaa onnelliset ja ottakaa Muisto vielä onnenne lisäksi.
Niin, sellainen on asian ratkaisu, ajattelin minä; toisin ei voi käydä. Ikäänkuin sellaista ei olisi luettu ja nähty näyttämöltä satoja kertoja ennen! Mutta, Augusta, mitä vastaat sinä sitten, jos täti niin suoraa päätä käy kosimaan sepän puolesta. Kieltäen envoivastata; myöntäen en tahdo vastata. Ja kuitenkin täytyy minun vastata jotakin. Pitäisiköhän minun ehkä vastata: olkaa hyvä ja odottakaa noin kymmenen tai viisitoista vuotta? Ja pitääkö minun itkeä vai nauraa? Niin, kukapa sitä voi edeltäkäsin sanoa. Mutta seppä, seppä — kapearaiteinen, muista, että palellut kuoliaaksi!… Täti parka, se surettaisi häntä kuitenkin. Ja isä sitten, miten iloiseksi hän tulisi, kun siten saisi oikein moitteettomat tiedot kapearaiteisista rautateistä!… Täytyneeköhän minun sittenkin ottaa seppä ihan semmoisenaan ja panna käteni hänen hirveään kouraansa? Se on mahdotonta; perinjuurin, täydellisesti, ehdottomasti mahdotonta. Minä en annakaan lahjoittaa itseäni vanhan sormuksen ja uuden maatilan lisänä. Olenko minä mikään lapsi tai leikkikalu, jonka voi heittää joululahjaksi, kelle vain tahtoo? Enkö ole jo kaksikymmenvuotias? Ja eikö ihminen ole juuri terveen järkensä ja vapaan tahtonsa puolesta etevämpi nukkia ja puuhevosia? Täti on lukenut Rousseauta: minä vetoan ihmisen oikeuksiin. Kiitos kunniasta. Vaskiseppä louhikoon malmia, mistä tahtoo; minusta hän on löytävä pelkkää kiveä.
Minun pitäessäni itsekseni tuota tärkeätä sotaneuvottelua oli isä herännyt ja ryhtynyt kyselemään, millä kannalla on maatalous Muistossa, ja puhelemaan uusista meijereistä, joista juuri oli alkanut näkyä ilmoituksia sanomalehdissä. Siihen loppuivat hovijutut, loppui puhe paroni Otosta, herra Dammista ja sormuksen puolikkaasta. Minä virkkasin pumpulihenkselejä, ja sitten tultiin sanomaan, että tee on pöydässä.
Äiti päästi rinnastaan helpotuksen huokauksen, jonka minä heti tulkitsin: oh, olipa hyvä, että saimme tämän päivän olla rauhassa sepästä.
Ja samassa seisoi hän ilmi elävänä salin ovella.
Minä luulin melkein pyörtyväni. Mutta tätihän sen yllätyksen meille tekisi enkä minä. Minä katsahdin arasti ensin vesikarahviin, oliko se käsillä, ja sitten tätiin. Hän oli noussut keinutuolistaan seuratakseen meitä saliin ja seisoi kolmen askelen päässä entisen rakastettunsa haamun peloittavasta ilmestymisestä. Isä oli tarjonnut hänelle kätensä, joten tädillä siis oli tukea; hän ei siis kaatuisi, mutta…
— Hyvä täti! huudahdin minä ja menin päättäväisesti hänelle tarjoamaan vesilasia.
—Qu'est-ce qu'il y a, mikä on hätänä? kysyi hän niin tyynesti, että se suuresti kummastutti minua.
— Hän on herra Damm, vastasin minä vavisten. Nyt hän ainakin pyörtyisi.
— Ah, herra Damm, teidän matkakumppaninneko? Tervetuloa. Olkaa hyvä, käykää istumaan!
— Herra Damm Napolista! kuiskasin minä.
Tottahan se ainakin tehoaisi.
Ei tehonnut. Sepä kummallista.
— Antakaa anteeksi — sanoi seppä tavalliseen kursailemattomaan tapaansa, mutta ei muuten kuitenkaan kömpelösti — antakaa anteeksi, että häiritsen teitä lyhyellä vierailullani, vaikka jo ehkä onkin jotenkin myöhä. Minua viivyttivät toimeni kauemmin tiellä kuin otaksuinkaan.
— Serkku L. jo ilmoitti minulle teidän tulostanne, herra Damm, ja minua ilahduttaa, jos voin millään tavoin olla teille hyödyksi. Olkaa hyvä, käykää istumaan; juokaa kuppi teetä meidän kanssamme. Augusta, lapsukaiseni, tarjoile teetä. Annattehan anteeksi, herra Damm, etten enää vanhalla iälläni voi täyttää emännän velvollisuuksia niinkuin tulisi.
Me istuuduimme. Minä olin yhä vielä kummastuksissani. Olisiko täti todellakin saanut pitkänä palvelusaikanaan hovissa niin täydellisesti opituksi teeskentelemistaidon? Siltä melkein näytti. Miksikä hän käski minun kaataa teetä eikä äidin? Minä päätin olla varuillani.
Teepöydässä oli Muiston tavan mukaan runsaasti hyvää kylmää ruokaa. Minä mietiskelin itsekseni, tokkohan seppä voisi maistaa muruakaan, kun hänellä on sellainen asia toimitettavana. Turha pelko? Hän söi semmoisella ruokahalulla, että se olisi ollut kunniaksi Danton koirallekin, ja tarttui sitten hirveällä kourallaan hienoon kiinaporsliiniseen kuppiin, jota minä tarjosin hänelle niin taitamattomasti, että olin vähällä kaataa sen sisällyksen pöydälle.
Keskustelu oli teepöydässä alussa samanlaista kuin meidän vaunumatkamme, kun lähdimme Hämeenlinnasta: vetohihnat katkeilivat. Äiti oli varovainen, isä uninen, minä levoton, herra Damm harvapuheinen. Täti yksin puheli kaikkien puolesta. Hänellä oli tapana valvoa kauan iltaisin ja nousta aamuisin myöhään. Mitä myöhempään illalla hänet tapasi, sitä vilkkaampana hänet näki. Mainitsin jo, mikä oli pahimpana huolenamme Muistossa: miten pysyä valveilla illoin.
— Oletteko syntynyt Napolissa, herra Damm? kysyi täti sivumennen yhtä välinpitämättömästi kuin olisi kysynyt: sataako ulkona lunta?
— Sattumalta, vastasi seppä. Vanhempani eivät olleet italialaisia.(Hän se on, ajattelin minä.)
Täti oli liian hienotuntoinen vaivatakseen vierastaan useammilla kysymyksillä. Keskustelu kääntyi nykyajan matkustamiseen, ja miten kohta tapaa ruotsalaisia ja suomalaisia ympäri koko sivistynyttä maailmaa.
— Suomalaiset, venäläiset ja itävaltalaiset — huomautti seppä — tunnetaan nyt siitä, että he vaivaavat konsulia passiensa näyttämisellä, vaikkei niitä kukaan muu viitsi kysyä kuin virkamiehet saadakseen siitä pikkuiset sivutulonsa. Englantilaiset ja suomalaiset tuntee myöskin siitä, että he antavat parhaat juomarahat, luultavasti sentähden, että ovat Euroopan rikkaimmat kansat. Olenpa nähnyt suomalaisten matkustavan toista vertaa kalliimmasti eikä kuitenkaan puoleksikaan niin mukavasti kuin esimerkiksi ranskalaiset ja saksalaiset.
— Miksikä tuhlaisimme vähemmän matkoilla kuin täällä kotona? huomautti isä. Meillä elävät kaikki suuremmassa tai pienemmässä määrin kuin olisi joka päivä viimeinen. Meillä ei ole tapana säästää huomiseksi, koota pientä pääomaa, milloin liikenee. Me elämme niin kauan suurellisesti kuin kannattaa; sitten saavat velkojat kiistellä pesänjaosta ja eläkekassa pitää huolta leskistä ja lapsista. Kuitenkin moititaan hallitusta, kun se tekee aivan kuin muutkin. Ennen, kun painotarkastus ei vielä ollut niin leväperäinen ja Pekka Kuoharinen julkeudessaan puhui kahdestatoista eläkettä nauttivasta maaherrastamme, ei kuitenkaan tarvinnut lukea semmoisia hävyttömyyksiä maan omissa lehdissä. Nyt huudetaan toisaalta: säästäkää, säästäkää! ja toisaalta: valtioapua, valtioapua! Minä surkuttelen senaattiamme, kun kohta ei enää voida rakentaa kanakoppiakaan vaatimatta apua valtiovaroista. Ja kun on kysymys omasta kassastamme, silloin vedämme samaa virttä kuin rouvat tilatessaan silkkiviittojansa: olkaa hyvä, valitkaa hienointa kangasta ja uusin muoti, mutta se ei saa maksaa enempää kuin ryssän karttuuni.
— En tahdo kieltää suomalaisten monia hyviä ominaisuuksia — jatkoi kiusallinen seppä — mutta en todellakaan ole missään koko Europassa tavannut ylpeyttä ja köyhyyttä niin onnellisesti yhtyneinä kuin juuri tässä maassa. Tänne tuodaan kaikkia mahdollisia herkkuja, vaikka samalla otetaan katovuosina ulkomaalaisilta almuja. Hallitus tyhjentää valtiokassaa ja kieltää viinanpolton, mutta sallii, että nälkää näkeviin maakuntiin tuodaan koko laivalliset värjättyä viinaa. Tuhlataan satoja tuhansia onnistumattomiin ja suunnattoman kalliisiin rakennuksiin, mutta ei jakseta maksaa riittäviä palkkoja arkkitehdeille, joiden käsien kautta ne rahat menevät, eikä määrätä heille tarpeellisimpiakaan matkarahoja. Ylvästellään siitä, että ollaan sivistynyt kansakunta, annetaan saksalaisen kisällin koota 80.000 markkaa huonoilla valokuvillaan, mutta ei jakseta kustantaa puolta pienemmästä summasta taidekoulua sadoille omille kyvyille, jotka nyt menevät hukkaan.
— Mitä ihmettelemistä siinä on? puuttui puheeseen Mirabeau täti. Minä tunsin Tukholmassa valtiopäivämiehen, entisen leipurin, joka joutui häviöön siellä pitämiensä komeiden päivällistensä tähden. Hänen tukkansa kähertäminen maksoi hänelle riksin päivässä, mutta kuitenkin väitettiin hänen säästäväisyydestä olevan paidatta. Tuolla hienolla herralla oli yhtäläinen rouvakin, joka esiteltiin kuninkaalle valtiopäivätanssiaisissa Norrköpingissä. Hänen majesteettinsa suvaitsi silloin kysyä häneltä, miten leipuriliike kannatti. — Kiitoksia kysymästä, vastasi hän; mieheni ei leivo milloinkaan muuta kuin vehnäleipää, mutta ruis on tänä vuonna niin kelvottoman kallista, että me olemme saaneet kokoilla hiirien ruokaa ohrahinkaloista. — Sellaista entistä leipuriherrasväkeä me olemme, hyvät herrat.
Tuon imartelevan vertauksen jälkeen, joka sai minun vereni kiehumaan, nousimme me teepöydästä, ja silloin seppä pyysi saada hetkisen puhella tädin kanssa.
— Olkaa hyvä, astukaa sisään, hyvä herra. Serkkuni ja Jeanette ovat täällä kuin kotonaan; toivoakseni antavat he anteeksi.
Niin sanoen täti vei sepän vierashuoneeseen, ja me jäimme saliin. Se oli juhlallinen hetki. Täti oli vielä niinkin varovainen, että sulki oven jälkeensä! Mahdotonta oli kuulla sanaakaan, mitä siellä puhuttiin.
— Nyt saa hän lörpötyksillään muorin niin virkeäksi, ettei tämä käy levolle ennen kello kahta — nurisi isä haukotellen pitkään. Kun on valvonut kaksi yötä, ollut vähällä kuolla häkään ja vielä onnettomuuksien lisäksi jäänyt päivällisunettakin tuon lemmon kahlekoiran tähden, luulisi melkein olevansa oikeutettu pääsemään levolle kuin muut ihmiset. Mitähän se mies oikeastaan tahtoo?
— Mitäkö hän tahtoo? toisti äiti. Sen minä kyllä sanon: hän tahtoo periä Muiston.
— Äh, älä lörpöttele! Vento vieras mies.
— Tuskin hän vain lieneekään niin vento vieras kuin hän on olevinaan meidän seurassamme. Etkö huomannut, miten täti osasi salaa häneltä kysäistä hänen syntyperäänsä ja syntymäpaikkaansa? Näkyyhän selvästi, että hän on osannut vaikuttaa tätiin tuolla kelpo Napolillaan. Lopulta hän on vain karkulaislazaroni, jollei peräti kaleeriorja, joka on karannut orjavankilasta. Sellaista on kyllä ennenkin kuultu. Jos hän edes milloinkaan on käynyt Napolissa, jota minä suuresti epäilen. Koko juttu kuulostaa kuluneelta romaanilta.
— No, eihän se liene aivan mahdotonta. Saattaahan hän olla merikapteenin poika. Moinen väki kuljettaa rouvansa mukanaan; olen minä tuntenut kunnon miehiä, jotka ovat valtamerellä syntyneitä olematta silti mitään kalan poikia.
— Hän saattaisi yhtä hyvin olla Vesuviuksessa syntynyt; olisihan se ollut yhtä lähellä ja kajahtanut vielä komeammalta. Jan Fredrik, usko vain: tästä ei synny hyvää, ellemme ole varuillamme. Tädin ikäisenä tulee ihminen vähitellen uudelleen lapseksi ja antaa uskotella itselleen kaikenlaisia mielettömyyksiä. Sanopas, onko vanhan, ymmärtäväisen ihmisen soveliasta kannella rikkonaista kultasormusta kaulassaan? Ja sellaisia juttuja sitten, miten nuorena piirusteltiin paperit täyteen hullutuksia, ja miten oltiin salaa kihloissa, ehkä naimisissakin, ja miten sitten kunniallisena leskenä matkusteltiin karanneen sulhasen jälkeen ja seisottiin yöt päivät sateessa jossakin Espanjassa tai kuussa… Mene nukkumaan, Augusta! Jo olet kuullut liiaksikin hullutuksia tänä iltana.
— Hyvä äiti, enhän minä voi mennä sanomatta tädille hyvää yötä.
— Se on totta, meidän täytyy varoa enemmän kuin milloinkaan tädin vaatimusten loukkaamista. Mutta muista lapseni, että tädin kertomuksen laita on samoin kuin keijukaisten ja jättiläisten, että senkaltaisia ei enää tapahdu meidän päivinämme. Sellainen romaanirakkaus on munavaahtoleivoksen ja lumisoseen tapaista; ne voivat koristaa pöytää ja kelvata jälkiruuaksi, kun on ollut eturuokaa ja paistia, mutta ei kukaan tule kylläiseksi semmoisesta, ei ainakaan näinä köyhinä aikoina, jolloin ymmärtäväinen tyttö katsoo toimeentuloaan.
— Äiti, äiti, mitä hullutuksia sinä latelet lapselle? nauroi isä puoliunissaan. Jos romaanirakkaus on jälkiruokaa niin saanpa odottaa, että sinäkin jo vähitellen olet joutunut niin pitkälle ateriassa. Onko soveliasta äidin sanoa tyttärelleen: pidä nyt huolta toimeentulostasi, lapseni, mutta viisikymmenvuotiaana saat rakastua vaikka korviin asti?
— Ukko kulta, sanoi äiti, sinä olet jo niin uninen, ettet enää tiedä, mitä puhut. Suoraan sanoen, Augusta, jos seppä on saanut mitään houreita päähäsi Napolillaan, Vesuviuksellaan ja meidän kunnon maatamme panettelemalla sen tähden, ettei täällä muka kaikki ole hänen ulkomaisten malliensa mukaista, niin sanon kerta kaikkiaan, ettei siitä tule mitään. Kun niin kunniallinen, arvossapidetty ja varakas mies kuin Allan Hagert kunnioittaa jotakuta tarjouksellaan, niin olisipa tyttö aika hupakko, jos hän huolisi kaikenlaisista seikkailijan loruista, joka on sen tähden saanut tunkeutuneeksi kunniallisen perheen seuraan, että satuttiin joutumaan vähän pulaan matkalla.
— Mutta, hyvä äiti, eihän seppä ole sanonut sanaakaan sinnepäin ja vielä vähemmin se on juolahtanut minun mieleeni, vastasin minä nousten kapinaan varoituksia vastaan, joita en katsonut ansainneeni.
— On kyllä mahdollista, ettei hän vielä ole sanonut sinulle mitään etkä sinä itsekään ole sitä ajatellut. Mutta hyvä lapsi, saattaisihan se tapahtua, näethän. Minä olen aivan varma siitä, että hänellä on jokin suunnitelma mielessään.
— Uskoittehan te, äiti, häntä varkaaksikin, joka aikoi ryöstää matka-arkkumme.
— Varkaita on monenlaisia, eivätkä ne, jotka varastelevat matkatavaroita, aina ole pahimpia. Ole varuillasi, sen neuvon minä annan.
— Ei, äiti, minä en huolisi hänestä, vaikka hän olisi taottu puhtaasta kullasta. Semmoinen mies, joka loukkaa joka toisella sanallaan isänmaatamme!
— Viisaasti puhuttu, tyttöseni. Olen aina uskonutkin sinua viisaaksi lapseksi, ja oletpa kerran huomaava, että äitisi on oikeassa. Ja yhtä varmasti uskon, ettei sinulla enää ole mitään lapsellista vastahakoisuutta niin edullista tarjousta vastaan kuin Allan Hagertin.
— Niin, mitä häneen tulee…
— Niin saa hän suostumuksesi, kun pääsemme kotiin. Se on päätetty.Älkäämme enää puhuko siitä.
— Ei, äiti. Ennenkuin huolin sepästä, menen jollekin ylioppilaalle.Mutta ennenkuin huolin Allan Hagertista menen naimisiin sepän kanssa.
— Hullutuksia! Augusta … jää vanhaksi tytöksi, se on tuhat kertaa parempi kuin onneton avioliitto. Täti on ainakin saanut kokea sen. Hänen miehensä oli pelaaja ja raaka ihminen.
— Niin, äiti; hänpä ei saanutkaan sitä, jota hän sydämestään rakasti.Sen tähdenkävi niin kuin kävi, jasentahdon minä muistaa.
— Näen, paha kyllä, pelkoni oikeutetuksi; tuo sormusjuttu on saanut päähäsi uusia houreita. Olipa se onneton hetki, jolloin päätimme lähteä Muistoon. Nyt tulee tuo, joka on tuolla sisällä, kuin huvinäytelmän prinssi; mutta emme me vielä ole ehtineet viimeiseen näytökseen. Tädillä ja hänellä näkyy olevan paljon puhelemista.
— Äiti … koettaisinko kuunnella ovelta?
— Ei, se on sopimatonta. Täti saattaisi tulla. Mutta kyllähän olisi hupaista tietää, mitä heillä on sanomista toisilleen.
Minä huomasin isän taaskin nukkuvan sohvan nurkassa hyvän omantunnon unta ja hiivin varpaisillani vierashuoneen ovelle kuuntelemaan.
— Kuuletko mitään?
— En mitään. He puhuvat hiljaa. Se on aivan varmasti jotakin salaista.
— Tätikö puhuu vai seppäkö?
— Seppä… Kuuluu siltä kuin hänen äänensä vapisisi… Nyt siirrettiin tuolia… Nyt on taas hiljaista.
— Sinä pelästytät minua, lapseni. Ajattelepas, jos hän olisi rosvo, ja täti murhattaisiin ja ryöstettäisiin puti puhtaaksi kolmen askelen päässä meistä! Saattaahan hän hypätä ulos ikkunasta.
— Umpeenliimattujen kaksinkertaisten lasienko läpi? Ei, äiti … hiljaa … minä kuulen tädin äänen… "Poikani!" sanoi hän.
— Hänenkö poikansa? Se on mahdotonta.
— Minä en kuullut, sanoiko täti: "hänen poikansa" vaiko "minun poikani". Sen arvasin jo aikoja sitten. Seppä on paroni Oton poika ja täti ottaa hänet ottopojakseen. Nyt on, äiti kulta, Muisto mennyttä kalua! Vaskiseppä vie sen.