The Project Gutenberg eBook ofTalvi-iltain tarinoita 2This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Talvi-iltain tarinoita 2Author: Zacharias TopeliusTranslator: Ilmari JäämaaAatto SuppanenRelease date: January 2, 2012 [eBook #38473]Most recently updated: June 7, 2012Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TALVI-ILTAIN TARINOITA 2 ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Talvi-iltain tarinoita 2Author: Zacharias TopeliusTranslator: Ilmari JäämaaAatto SuppanenRelease date: January 2, 2012 [eBook #38473]Most recently updated: June 7, 2012Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Talvi-iltain tarinoita 2
Author: Zacharias TopeliusTranslator: Ilmari JäämaaAatto Suppanen
Author: Zacharias Topelius
Translator: Ilmari Jäämaa
Aatto Suppanen
Release date: January 2, 2012 [eBook #38473]Most recently updated: June 7, 2012
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TALVI-ILTAIN TARINOITA 2 ***
Produced by Tapio Riikonen
Visentti Aallonhalkoja. Aulangon pastorinvaali. Mirabeau täti.
Kirj.
Suom. Ilmari Jäämaa ja Aatto S.
Ilmestynyt ensimmäisen kerranPorvoossa WSOY:n kustantamana v. 1910.
1. Ylioppilasnimikirja.2. Seitsemän uutta esitellään.3. Vesimatka Säästöpankkiin.4. Syrjästäkatselijat.5. Lupauksen malja.6. Viheriän huvilan luona.7. Sörnäisten seitsenlehtinen apila.8. Kaksi ystävystä.9. Kilpikonnankuorinen rasia.10. Tutkimus. Kuulustelu.11. Tuomio.12. Veistämöllä.13. Luonnontutkija.14. Lupauksen malja pohjaan.
1. Maantiellä.2. Kyytimiehen kertomus.3. Perilletulo.4. Mamseli Apollonia Durin.5. Ensimmäinen yö.6. Pastori Idegran.7. Mitä oli ajateltava?8. Puhetta liiaksi, eikä kuitenkaan tarpeeksi.9. Yöllisiä havaintoja.10. Joosuan kertomus.11. Tulosaarna.12. Saarnan jälkeen.13. Unissakävijä näyttäytyy taas.14. Murhaluola.15. Hyökkäys ja tappio.16. Toisena joulupäivänä.17. Erland Stjernkorsin lääkemääräykset.18. Lähetyssaarnaajana pakanain keskellä.19. Sisarukset.20. Kirje kirkkoherransijaiselta maisteri E. Stjernkorsiltakonsistorin amanuenssille K. Nordstrandille Turkuun.21. Kirje ja vakooja.22. Mitä Joosua tarkoitti harakan laululla.23. Hovineuvos Kopfschmertz.24. Tapaturman seuraukset.25. Seurakunta jakaantuu kahdeksi puolueeksi.26. Sota epäjumalia vastaan.27. Salajuonia ja huhuja.28. Vaalisaarnaajat.29. Vaalin edellinen ilta.30. Vaali.31. Uusi vaali.32. Tapauksia, juonia ja tunnustuksia.33. Sielunpaimenen tappiot ja voitot.34. Näkyväinen ja näkymätön kirkko.
1. Tätini ja minä.2. Lyhyt kertomus myöhemmästä kasvatuksestani.3. Suomen ensimmäinen rautatie.4. Vaskiseppä.5. Matkaseikkailuja.6. Yömaja.7. Muistoon tulo.8. Sormuksen puolikas.9. Kuka hän on?10. Epäilyksiä ja salaliittoja.11. Muuan seikkailu ja lääkintätaito.12. Uusia arvoituksia.13. Jouluaatto.14. Kuka seppä oli.15. Mirabeau täti.
Viiteselitykset.
On omituisen huvittavaa lukea kaksikymmentä tai kolmekymmentä vuotta takaperin tehtyä ylioppilasnimikirjaa, taikkapa vielä vanhempaa. Nimet ovat siinä viivoitetuilla riveillä omin käsin piirrettyinä, uljaina ja kankeina, sellaisina kuin ne kirjoitettiin sinä onnellisena aikana, jolloin ensi lyyry loisti lakissa — nuoruuden iloista lyriikkaa — ja tavallisesti suurin kirjaimin, kuten on tapana, kun tehdään tärkeätä asiaa. Tärkeätpä ne piirrot olivatkin kirjoittajilleen, sillä ne olivat akateemisen arvon todistuksena ja merkkinä, että oli päästy sen yhteiskunnan jäseniksi, jota oli aina ensimmäisistä koulupäivistä asti ikävöiden katsottu kunnianhimon pyrintöjen korkeimmaksi päämääräksi. Tuntui siltä, kuin poika olisi samalla kynänvedolla piirtänyt miehuutensa puumerkin elämän kirjaan ja kuin hän olisi laskiessaan kynän kädestään ollut toinen ja täydemmästä käypä mies kuin siihen tarttuessaan.
Mutta sen viivoitetun omakätisen nimikirjoituksen alle jätetään valkoiselle lehdelle kirjoittamaton tyhjä paikka, ja sillä tyhjällä paikallakin on merkillisyytensä. Se on ikäänkuin elämälle ja jälkimaailmalle annettu velkakirja, johon ne kerran kirjoittavat kuittinsa. Siihen silloin niin viattoman valkoiselle lehdelle piirtävät vastaisuudessa tuntemattomat kädet yläpuolella olevan nimen päästökirjan, kun palvelusaika on lopussa. Siihen kirjoitetaan aina tuon tuostakin nimen omistajan elämän vaiheita ja ansioita — ainakin arvoylennykset, jos hän on saavuttanut niitä, ja hänen elinkeinonsa, jos hän on sellaisen saanut. Viimeksi merkitään ero elämän palveluksesta tavallisen kaavan mukaan, joka muinoin oli latinalainenobiit anno… tai nykyjään "Kuoli vuonna…", taikka loppuun ei merkitä ollenkaan mitään, kun ehkä nimen omistajan kuolema on yhtä tuntematon kuin hänen elämänsä on jäljettä vaeltanut maan yli.
Jos nyt vertaillaan nimikirjan uljaita nimiä niiden alla oleviin, useastikin kainoihin muistiinpanoihin — mitä muistoja, mitä opetuksia, mikä kummallinen näytelehti inhimillisten kohtaloiden vaihtelevuudesta! Jos luetaan nimiä, jotka on kirjoitettu vain viisikolmatta vuotta takaperin, niin on jo puolet niiden omistajista korjattu pois kuin kuihtuneet lehdet; toiset työskentelevät vielä kooten aineksia nimen alla olevan tyhjän paikan täytteeksi. Suruiseksi käy useinkin mieli noita haihtuneiden harhakuvien ja sulaneiden vahasiipien riimukiviä tavaillessa. Kuinkahan moni kaikista myrskyn hajoittamista männynkävyistä on kasvanut hongaksi? Kuinkahan moni niistä on edes juurtunutkaan? Muutamat kuihtuivat kevään ensimmäisinä puhjentapäivinä; muutamat sattuivat kalliolle, toiset ohdakkeiden sekaan, muutamia osui tien oheen ja muutamia putosi hyväänkin maahan. Kuitenkin ovat useimmat heistä, heistäkin, tulleet vihreäksi nurmikaistaksi maansa metsiin, ja sehän riittääkin, kun katsotaan menneisiin aikoihin, vaikka se näyttääkin liian vähältä katsahdettaessa kohti tulevaisuutta.
Välistä pitää myös kujeileva sallimus huolta siitä, että nimen alla olevat muistiinpanot saavat jonkinlaisen leikkisän sävyn. Kaksi Turusta kotoisin olevaa veljestä piirsi nimensä nimikirjaan. Isä oli jo kehdosta asti määrännyt toisen sotilaaksi ja antanut hänelle urhoollisenAkillesnimen, toisen lääkäriksi ja merkinnyt hänet oppineellaMakaonnimellä. Mitä nimikirja kertoi sittemmin noista kahdesta? Akilleesta tuli lääkäri, eikä hänen omaatuntoaan rasittanut mikään muu veren vuodatus kuin mitä suoniraudan isku juoksutti sairaiden suonista. Makaon rupesi sotilaaksi ja hän lopetti uransa mahtavana majurina.
Siihen aikaan, jolloin hellät vanhemmat eivät katsoneet mitään muuta kunniaa eikä elinkeinoa lellipojillensa mahdolliseksi kuin olemista kruunun palveluksessa, pappina, sotilaana tai siviilivirkamiehenä — siihen aikaan, jolloin ei uskottu mahdolliseksi, että mitään viisautta voisi olla olemassakaan neljän tiedekunnan ynnä niiden alaisina olevien vähäisten vasallien, maanmittarien ja muiden Apollon poikien, piirin ulkopuolella — siihen aikaan, sanalla sanoen, jolloin akateeminen virranuoma jakautui kahteen päähaaraan: papilliseen siihen kuuluvine kouluineen ja lakitieteelliseen, johon lisänä kuului kameraaliura, samalla kuin sieltä täältä pärskähti pisara lääketieteen hyväksi ja muu virta kuohui rannoille, tietämättä tarkoin mihin — siihen aikaan kirjoitti samana päivänä seitsemän samasta koulusta tullutta nuorukaista vapaina akateemisina kansalaisina nimensä ———sen osakunnan nimikirjaan. He olivat uskollisesti seuranneet toisiaan vieruskumppaneina kaikissa kohtaloiden vaiheissa ja seikkailuissa aina ensimmäisistä alaluokan selkäsaunoista ihan Euklideen viimeisiin kiristelyihin, joka oli venäjän jälkeen pahin salakari sataman suulla.
Oli kesäilta, 9:s päivä kesäkuuta 1835. Noin neljä- tai viisikymmentä ylioppilasta oli kokoontunut omaan vuokrattuun huoneistoonsa, pimeään saliin ja yhtä pimeään kamariin siihen osaan Helsinkiä, joka vähää ennen oli kasvanut kivisistä erämaista vanhempien kaupunginosien eteläpuolelle ja jota sentähden sanottiin Uudeksikaupungiksi. Kun nuo seitsemän olivat kirjoittaneet nimensä osakunnan nimikirjaan samoin kuin jo aikaisemmin yliopiston ylhäisempään katselmusluetteloon, ja kun kokous oli suoriutunut päivän muista kysymyksistä, alkoi tupa tuntua nuorista liian ahtaalta. Lähdettiin ulos ja noiden seitsemän tuli vanhan tavan mukaan lasi kädessä vahvistaa uusi veljeytensä vanhempien kumppanien,seniorien ja civistenkanssa.
Päätös oli yksimielinen, siitä ei hätää; mutta tulevan ottelun paikasta olivat mielet eriävät. Helsinki oli siihen aikaan kiireestä kantapäähän saakka pikku kaupunki — ei mitään Seurahuonetta, Kaivopuiston ravintolaa eikä Kaisanientä; ei ollut mikään Kleineh vielä silloin taitavalla kädellä maustamassa juhlan maljaa; ei mikään lukuyhdistys, ei mikään klubi koonnut vielä syliinsä niitä onnellisia, joilla ei ollut mitään tekemistä. Mainehikkain ravintola oli ruotsalaisen mamseli Wahllundin omistama eräässä talossa Senaatintorin varrella. Lähinnä häntä tunsivat kaikki vanhan juutalaisen Nathanin, jonka väitettiin olleen yhtä vanhan, yhtä lihavan ja yhtä neuvokkaan elatuksensa hankkijan kuningas Adolf Fredrikin aikana seitsemänkymmentä vuotta sitä ennen; sen lisäksi oli neljä "sveitsiläissokerileipuria", jotka kilpailivat arvosta punssilla ja likööreillä: kaikkien ylioppilasten setä Catani ja hiukan vähemmän kuuluisat Menn, Kestli ja Järngren. Catanin punssia katsottiin etupäässä akateemiseksi; Mennin punssia nauttivat enimmäkseen sotilaat; Kestiin ja Järngrenin vieraina olivat nuorehkot virkamiehet, ja kantavieraina oli porvaristoa. Totta puhuen juotiin siihen aikaan runsaasti, ja harvoin loppui taistelu ilman kaatuneita ja haavoitettuja, jotka punaisen ristin silloisten vapaaehtoisten kantamina toimitettiin lepäämään taistelun vaivoista hiljaiseen lepolaan,Mon repos'hon, juhlasalin viereen. Sen lisäksi oli, paitsi kunniallisia porvari Petrellin, rouva Christénin, mamseli Björklundin y.m. ruokapaikkoja, koko joukko huokeita ruokaloita, joissa tarjottiin sangen runsaasti sipuloitua pihvipaistia ja mannaryynipuuroa semmoiset määrät, että ne olisivat riittäneet jättiläisellekin.
Vaatimukset olivat vähäiset ja huvit huononpuoleiset. Tuskin tunnettiin mitään keskitietä muurahaisen ahkeruuden ja heinäsirkan huikentelevaisuuden välillä. Kun toinen ylioppilas istui kuin naulattuna kirjainsa ääressä ja eli torpparin elämää, sai toista etsiä päivät päästänsä biljardipaikoista. Seurauksena oli, että paljon lujan kelvollisuuden, vakavuuden ja ahkeruuden ohella oli myöskin paljon heinäsirkkamaisuutta. Yhden ainoan pikkukaupungin yhdestätoista muutaman vuoden kuluessa yliopistoon lähettämästä, toivehikkaasta nuorukaisesta oli kahdeksan ratsastanut aika laukkaa täydellistä perikatoansa kohti. Meidän ei pidä siis kovinkaan liiaksi kiitellä "vanhaa, hyvää aikaa".
Kauppatorilla neuvoteltiin. Päätettiin mennä "Seurapuistoon" ja viedä sinne punssia.
Nuorukaiset marssivat määräpaikalle ihanana kesäkuun iltana. He kulkivat pitkin Unioninkatua ja pitkin kasvitieteellisen tarhan puistokäytäviä, joiden tasaisiksi leikellyt akaasiat olivat äsken puhjenneet lehteen, tammet ja vaahterat aukaisivat ensimmäisiä vaaleankeltaisia silmujansa ja ensimmäiset narsissit alkoivat tuoksua käytävien vierillä. Kävelijät tervehtivät professorivanhus Sahlbergia, joka, lyhyeen puutarhanuttuun pukeutuneena, valvoi ikkunoiden asettamista uuteen lämmitettävään kasvihuoneeseen,calidariumiin, jotta aloe, viikunapuu ja sokeriruoko saataisiin kotiutumaan Suomessa. Sivumennen katsahdettiin rantakunnaalla olevaan pieneen kivipöytään päin; siihen unohtunut appelsiinin kuori, viinilasin jalka ja ennen paljon säilyttänyt korkki muistuttivat iloisista päivällisistä, jotka "Flora ja Fauna"-seura oli muutamia päiviä ennen aloittanut kasvihuoneessa ja lopettanut kunnaalla juoduin maljoin. Täältä pääsi joukko kapeasta portista ulkopuistoon. Piiput sytytettiin "vapaamuurarin haudalla" ja matkaa jatkettiin sitten pitkin rantaa kauniille, mutta autiolle niemekkeelle, huolimatta tuomien ja pihlajain äänettömistä vastalauseista, kun kevään tuoksut myrkytettiin "Kukon", "Ruusun" ja "Geflen vaakunan" savupilvillä.
Se paikka, johon Kaisaniemen ravintola sittemmin kohosi 1838-1839 saaden nimensä mamseli Kaisa Wahllundin kunniaksi, oli 1835 aivan autio: ei sateen suojaa, ei edes penkkiä väsyneen kävelijän levähtää. Ainoastaan pieni, pyöreä, nykyisen laiturin edessä oleva nurmikko oli jo silloin tasoitettu tai oikeammin vielä silloin, sillä luultavasti se oli, kuten hauta, kaivo ja joku hiekkakäytäväkin, muisto muinaisista päivistä, jolloin puisto oli ollut salaperäisen "vapaamuurarin" yksityisenä puutarhana — huvipuistona, jota hän piti niin rakkaana, että tahtoi ainaiseksi uinua sen aaltojen loiskinaan ja sen pihlajain kukkien varjoon. Tuon pyöreän nurmikon ympärille laiturin luo asettui nuorukaisjoukko ja koputteli piippujaan kalliota vasten. Sikarien käyttäminen oli vielä espanjalainen leijonasatu, tunnettu ja tunnustettu ainoastaan muutamien valittujen kesken, jotka olivat ehtineet taidossaan silloin ilmestyviin "Bruna primoihin" asti. Ajan merkillisyyksiin kuului myöskin, että eräällä joukosta oli pienoinen puulaatikko täynnä sahajauhoa ja siinä muutamia paksuja tulitikkuja, joiden päät olivat rätisevää fosforia ja savuavaa tulikiveä. Sellainen laatikko ei ollut mikään vähäinen ylellisyyskapine; se maksoi ensi taistelussaan rikkihappotikkuja vastaan kokonaisen plootun Ruotsin rahaa, ja plootu tai 16 killinkiä oli suuri raha, minkä tähden useimmilla ylioppilailla olikin tulukset taskussa kuten kunnon torppareilla.
Tulitikut olivat ensimmäiset uuden ajan merkkiraketit Suomessa. Noilla lyypekkiläistehtaan valmisteilla tehtiin kaikenlaisia kujeita, kunnes ne kohta tulivat yleensä tunnetuiksi ja niiden hinta ehti aleta kuudeksi tai neljäksi killingiksi laatikolta. Useinkin, kun joku ylioppilas matkallaan suorittamaan "maaherran-tutkinnon" astui mahdikkaana kestikievaritupaan, alentui hän ottamaan lastun lattialta ja välinpitämättömästi vedältämään sitä uunin rintaa vasten. Lastu syttyi toisten suureksi kummastukseksi, ja opin arvo oli pelastettu. Kukapa uskalsikaan enää epäillä, että ylioppilaalle olisi mikään mahdotonta?
Noin kolmekymmentä nuorta kansalaista oli nyt miehittänyt tulevaisuuden kukkulan. Takkien taskuista ilmestyi muutamia punssipulloja ja kaksi lasia: juuri kaksi, jotka tarvittiin kilistettäessä veljenmaljoja 99-1/2:ksi vuodeksi. Pidot olivat valmiit. Komeat ne eivät olleet eivätkä voineetkaan olla semmoisena aikana, jolloin pitkä kevätlukukausi maksoi keskimäärin sata riksiä pankkorahaa, summan niin suuren, että se synnytti katkeria valituksia ajan kalleudesta, koska silloisen ylioppilaspolven isät olivat Turussa tulleet toimeen lukukautensa yhtä monella plootulla ja heidän edeltäjänsä leipätynnyrillä, voipytyllä ja muutamalla riksillä. Miten olisivatkaan nuo kunnon isät kauhistuneet, jos olisivat kuulleet, mitä opin kylvö maksoi myöhempinä aikoina!
Ylellisyys oli jo paljoa suurempi vuonna 1835. Arvoisia, pitäjän räätälin taidokkaasti isän kotona leikkaamia sarkanuttuja oli kyllä vieläkin eikä suinkaan miksikään vahingoksi akateemiselle arvolle, mutta ne näyttivät jo kuitenkin olevan vaarassa joutua unohduksiin univormujen ja mustien lievetakkien rinnalla, jotka hankittiin enimmäkseen velaksi mestariräätäli Palmqvistilta, joka niillä rakensi ainakin yhden kerroksen komeaan kivikartanoonsa. Rasvanahkasaappaat olivat samassa vaarassa saapasnahkatehtailija Nordinin ja Hanneliuksen hienompien valmisteiden takia. Harvoin alentui sentään ylioppilas käyttämään niin tarpeettomia ylellisyyskapineita kuin hansikkaita. Kepit, sievemmätkin kuin ryhmysauvat, olivat tosin tunnetuita, mutta ne tuottivat omistajilleen pilkkanimen: herneenvarsi ja Espanjan ritari.
Siihen aikaan puhuttiin paljon ylioppilaskunnan "hengestä". Mutta vaikea oli keksiä, mitä tuo "henki" oikeastaan oli. Nähtiin tosin toisinaan — kun jonkun ylennys yliopistovirassa herätti tyytymättömyyttä tai kun suuresti kunniassa pidettyjä kumppaneita eroitettiin yliopiston hallituksessa silloin vallitsevan ylen vanhanaikaisen järjestelmän vastustamisesta — merkkejä muutoin hyvinkin hajaantuneen nuorison keskinäisestä yhtymisestä, nuorison, jolla oli vain kevätjuhlat ainoina yhdistäjinä; sattuipa vielä niinkin, että parin sadankin suuruisia ylioppilasparvia joskus kuljeksi kuutamossa, laulajat etunenässä, luullen paljoutensa tähden olevansa jotakin. Mutta kaikki se oli pohjaltaan vain samaa kuohuvaa nuoruuden uljastelua, jolla jokin koulun luokka joskus käy, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta, vastustamaan luultuja vääryyksiä. Suuret ajatukset eivät kuuluneet sen ajan elämään: ne pysyivät Homeroksen, Sofokleen, Miltonin, Klopstockin, Goethen, Walter Scottin ja Frithiofin sadun omina. Mistä olisikaan voitu löytää sytyttävä kipinä? Politiikasta ei puhettakaan — lukuunottamatta yhtä ainoata kuuluisaa poikkeusta Puolan kapinan aikana 1831. Lönnrotin Kalevalaa poimittiin silloin kuin puolukoita kaukaa Karjalan kankailta, Runeberg korjaili kirjoitusvihkoja, suomenmielisyys imi äidin maitoa kuin hampaaton kapalolapsi Juteinin ja v. Beckerin kirjoituksista, Topeliuksen runoista, K.N. Keckmanin tieteellisistä esityksistä ja E.A. Ingmanin Anakreonin käännöksestä. Kaikkea koossa pitävää, kaikkea elähyttävää ja innostavaa isänmaallista alkuainesta ei ollut; isänmaa oli yliopistossa "jaettuna" kahdeksaan, useinkin keskenään kilvoittelevaan "osakuntaan". Muutamia noista osakunnista — entisistä "natsioneista" — pidettiin etevämpinä kuin toisia, ja hyvin arvonsa tuntevina pitivätkin ne etuoikeutenansa saada valmistaa maamme ja yliopistomme kuuluisat miehet; se sukuylpeys teki tuon ylioppilasylimystön muita aremmaksi maakuntansa kunniasta, mutta loukkasi itseensäsulkeutumisellaan kaikkien toisten itsetuntoa.
Yksin näillä osakunnillakin oli vaihtuvat rappio- ja kukoistusaikansa; niiden usein tarkastellut säännöt ("statuutit"), joista monissa kiivaissa väittelyissä oli riidelty, olivat ylioppilaselämän ainoat todelliset yhteiskuntakysymykset, tärkeät kyllä aikanansa, sillä nuorukainen oppi niistä jonkinlaista parlamentaarista hallitusmuotoa ja sai ensi kerran tilaisuuden kohota omien pienien pyrintöjensä yläpuolelle korkeampaa, yleisempää tarkoitusperää kohti. Akateemiset pikkuvaltiot kiivaine riitoineen, riehuvine puoluetaisteluineen ja kilvoitteluineen, joita käytiin etevien kansantribuunien kesken, olivatkin todella maassamme ainoat, joilla silloin oli valtiomuoto ja jotka sen olivat käytännössäkin toteuttaneet.
Mutta palaamme vihreälle nurmikolle, tulevien aikojen Kaisaniemeen. Sen jälkeen kun jätimme heidät siihen, ovat uudet,novitiukset, ehtineet juoda veljenmaljan sekä vanhojen,civisten, että vanhempien,seniorien, kanssa; niin nopeasti pääsi jo silloin muinaisten ankarain arvoeroitusten yli, joita enää olikin vain nimeksi olemassa. _Keltanokka-_sanaa ei silloin vielä ollut ylioppilasten sanakirjassa; joskus kuuli jonkun verran epäkohteliaan "pentu"-nimityksen, muttanovitiusoli tavaksi tullut klassillinen nimi. Meidän sallittaneen nyt esitellä nuo seitsemän äsken leivottua akateemista kansalaista suosiolliselle mieslukijalle, joka ei luultavasti ollut mukana nurmikolla, ja naislukijalle, joka ei voi odottaa tanssikoulussa opittua kumarrusta sen ajan kasvattamilta kankeilta nuorilta miehiltä.
Vanhin tuon nuoren metsän vesoista, oikea patriarkka tässä nuoressa seurassa, oli nimeltäänAbraham Tallrot, jonka niskoja painoi kolmekymmentä vuotta; hän oli talonpojan poika ja oli kuusitoistavuotiaana saanut päähänsä, että hänestä tulee pappi, minkä jälkeen hän oli sanomattomalla vaivalla ensin oppinut ruotsia, sitten suomalaisen itsepäisyydellä, hiellä ja löylytyksillä ryöminyt viisauden peruskirjan, kunnioitettavan Strelingingrammatica latina'nlävitse; sitten saanut tarpeettoman, mutta hyvin tavallisen kunnianhimon ruotsintaa nimensä, rehellisen suomalaisen Mäntysen, ja vihdoin hädin tuskin saanut pujotelluksi ylioppilastutkinnon karien ja luotojen lomitse. Ulkonäöltään hän oli punaposkinen, vahvarakenteinen ja leveähartiainen; tuuhea parta kasvoi poskissa ja yllä oli kotikutoinen sinisarkainen univormunuttu, jonka hän oli tuonut mukanansa valmiina (kuitenkin napittomana) matkalaukussa; hän pureskeli kalmojuuria, oli tunnettu sylkemistaidostaan ja koulussa hänellä oli nimenäTusse.
Pitempi häntä, mutta nuorempi, oli toinen Herkules nimeltäHesekiel Granqvist, kahdenkymmenen kuuden vuoden vanha, lukkarin poika, kyyryniskainen ja mykevähartiainen; tukka oli aamuruskon karvainen, suu tavattoman leveä, silmät rehellisen ja tyhmän näköiset, takki vähän liian ahdas, saappaat suunnattoman suuret ja mitä paksuimmasta härännahasta; pureskeli pitkää tupakkaa, ja koulussa häntä sanottiinHevoseksi.
Sitten seurasi vuosien ja viisauden puolestaJosef Aleksius Enestam, aatelismies, kaksikymmentäviisivuotias, kihlakunnan tuomarin poika; pitkä, vaaleatukkainen, kaunopuheinen, laiha ja kalvakka; takki hienoa verkaa; osoitti hieman taipumusta keikarimaisuuteen; käytti hansikkaita; oli vähän viivästynyt, häntä kun eniten huvittivat ryöväriromaanit. Hän ei polttanut eikä nuuskannut, mutta pureskeli lakkaamatta kanelin nuppuja ja oli koulussa nimeltäänAlonzo.
Edelleen seurasi järjestyksessäAdolf Julius Ahl, kahdenkymmenen kahden vuoden vanha, lyhyt, lihavahko ja punaposkinen veitikka, sukkelan ja hupaisan näköinen; silmät pienet, harmaat, tirkistelevät, takki vähän karvakulu, vaikka isä oli räätäli; koko olemus vähän huolimaton, mutta kuitenkin hauskanomainen. Ollen jo mainion taitava biljardinpelaaja hän osasi niellä savun Catanissa ja puhaltaa sen sitten ulos Kestlissä; oli muuten tunnettu hyvästä päästään ja sukkelasta suustaan; koulussa, jossa hän oli salaa kirjoihin kurkistamalla päässyt eteenpäin, hänellä oli kunnianimenäPasha.
SittenAntti Rönnholm, kahdenkymmenen yhden vuoden vanha, papin poika; mustaverinen, varreltaan keskinkertainen ja vakavan näköinen; vähän hajamielinen, mutta kaikkien kunnioittama ahkeruutensa ja rehellisyytensä tähden; hyvät laudaturitiedot; nuuskasi; käytti silmälaseja ja oli heikkorintainen; koulussa nimenäAntepenultimus(kolmas lopusta lukien).
Lähinnä häntä oli iän puolestaLambert Severin Björck, yhdeksäntoistavuotias, varakkaan kauppiaan poika, hento, vaaleaverinen, hurskasmielinen nuorukainen kirkkaine, miettivine sinisilmineen ja herttaisine ulkomuotoineen. Hän oli heistä seitsemästä saanut korkeimmat arvosanat, mutta oli kaino kuin tyttö ja oli kerran koettanut tupakoida, mutta tuli siitä kipeäksi eikä koettanut uudestaan. Koulussa hän oli saanut pilkkanimen hentoutensa ja hiljaisuutensa johdosta: häntä sanottiinHiireksi.
Seitsemäs ja nuorin järjestyksessä, kahdeksantoista vuotta vanha, oli kirjoittanut nimikirjaan nimenVincentius Ek. Hän oli pitkä, solakka nuorukainen, vahva varreltaan, vaikkei vielä aivan täysin kehittynyt, ja olisi ollut ihmeen kaunis, jollei syvä arpi olisi rumentanut hänen vasenta ohimoaan; hänen hiuksensa olivat ruskeat, silmät kirkkaat, sädehtivät ja tummat; koko hänen ryhtinsä oli ujostelematon ja synnynnäisesti muita komeampi hänen tarvitsematta sitä tavoitella. Isä, suomalainen, kapteeniluutnantti Venäjän Mustanmerenlaivastossa, oli kaatunut Kreikan vapaussodassa. Poika pääsi ylioppilaaksi vain neljällätoista äänellä, joka siihen aikaan oli alincum laude. Koulussa hän oli leikkien itseoikeutettu kuningas; ei kukaan osannut niin lyödä koppia kuin hän, luistella kuin hän ja hätätilassa tapella kuin hän kokonaista katupoika-armeijaa vastaan. Tietymätöntä on, saiko hän juuri siitä koulussa liikanimensä, vaiko siitä, että hän oli rohkein uimari, mitä niillä seuduin oli koskaan nähty: samapa se, toverien kesken hänet tunnettiin nimelläAallonhalkoja.
Kun sen lisäksi tiedämme, että Severin Björckin vanhemmat olivat köyhänä orpona ottaneet huostaansa ja kasvattaneet nuoren Vinsentin — ja kun muistamme, miten voimakkaasti vastakkaiset luonteet vetävät toisiaan puoleensa — emme enää ihmettele, ettei kahta uskollisempaa ystävää ole koskaan ollut kuin Vinsentti Aallonhalkoja ja hänen toverinsa Hiiri.
Ilta oli ihana, ilma puhdas, raitis, taivas kirkas, järvi sininen, kaikki lehdot suloisen viehkeät nuoruutensa hennossa vehreydessä. Kukkulalla olevat nuorukaiset hengittivät vapauden ilmaa ja nauttivat kevään ihanuudesta, kukin luonteensa mukaan. Muutamat lepäilivät huolimattomasti pitkänään pehmeällä nurmikolla, silmät puoleksi ummessa, hengitellen pihlajien tuoksua. Toiset puhaltelivat samassa asennossa verkalleen keveitä savupilviä, jotka ohenivat vaalean harmaiksi renkaiksi ja hajosivat kirkkaaseen illan ilmaan. Muutamat vetivät väkikarttua, "taittoivat kättä" tai heittivät keihästä kuin Iliadin Hektor, Akilles, Diomedes ja Ajas. Muutamat osoittivat taitoaan hyppäämällä hajasäärin "Hevosen" kyyryselän yli, samalla kun toiset, jotka sillä välin hoitivat pulloja, tyhjensivät vähitellen runsaan osansa niiden sisällyksestä.
Se sukupolvi oli vahvempi voimiltaan ja karaistuneempi kuin nykyinen. Tosin vetivät silloiset vanhukset samaa virttä kuin Nestor kolme tuhatta vuotta ennen Troian muurien edustalla ja sanoivat neljässä ensimmäisessä, vuosina 1832, 1833, 1834 ja 1836 Helsingissä vietetyssä kevätjuhlassa, että silloiset ylioppilaat olivat paljoa huonompia kuin entiset Turun pojat sellaisissa ritarillisissa leikeissä kuin korkean kopin lyömisessä ja kumppanien keinuvien käsivarsien aalloilla uimisessa. Mutta vuoden 1848:n kevätjuhlassa olivat ne temput jo siihen määrään joutuneet käytännöstä, että vanhukset, jotka olivat olleet Helsingin ensimmäisinä ylioppilaina, saivat vuorostaan syytä valittaa aikojen rappiota. Myöhempi sukupolvi on saanut nähdä voimistelua ja voimisteluyhdistyksiä, mutta suurin osa kaivannee suuresti käsien ja selän oikomista asevelvollisuuden koulussa.
Muutamat puiston nuorukaisista viskelivät rannalla kiviä ja iloitsivat, kun ne putosivat kauas selälle "umpilukkoon". Tusse sai jäntevällä kädellään heitetyksi yli puolivälin leveätä salmea "Säästöpankkiin" päin ja kehoitti toisia tekemään samoin, jos pystyisivät siihen. Kuusi tai seitsemän koetti, muutamat saivat puoliväliin, toiset vähän loitommalle, mutta ei kukaan niin etäälle kuin Tusse. Hiirikin teki heikon kokeen hennolla kädellään, mutta se onnistui niin huonosti, että kivi kauniisti pudota loiskahti veteen kahdenkymmenen kyynärän päähän rannasta.
"Oi Kambyses, eivät jumalatkaan olisi tehneet sitä paremmin", huudahti Pasha, joka oli juonut oman punssiosansa kukkuramitalla ja muisti vielä hyvin yleisen historian toissapäivänä suorittamastaan ylioppilastutkinnosta.
Toverit nauroivat; mutta se suututti Vinsentti Aallonhalkojaa. Mitään virkkamatta hän otti liivintaskusta yhden senaikuisia suuria venäläisiä kymmenkopeekan rahoja, tarjosi sitä Björckille ja kuiskasi:
— Heitä rahalla, mutta pidä käsi alempana ja heilauta kaarevasti alaspäin — ei kaarta ylöspäin, ymmärrätkö; se ei liitele… Kas niin, koetas!
— En — sanoi Lambert Severin Björck, liikanimeltä Hiiri — viskaa sinä minun sijastani; sinä voit heittää kahdenkin puolesta.
Vinsentti epäröi. Heittämään astui sitten kaksi veljestä, Widefeltejä nimeltään, molemmat rivakoita, komeita nuorukaisia. Kummankin kivet putosivat melkein samaan paikkaan ja niin liki pisintä heittoa, että voittoa voitiin syystä kyllä pitää ratkaisemattomana. Heidän jälkeensä tuli vanhanpuoleinen, vakava ja hiljainen ylioppilas nimeltä Renius, valitsi kauan ja tarkoin rannan kivivarastosta, asetti kätensä huolellisesti asentoon, heilautti ja antoi kiven lentää. Kaikkien silmät seurasivat pitkää neljännesympyrää, jonka hänen kivensä piirsi kirkkaaseen ilmaan, ja kas, huomattiinkin, että kivi putosi noin kaksi tai kolme syltä etäämmälle äsken niin ihmeteltyä parasta heittoa.
— Viskaa nyt, Vinsentti, viskaa nyt; kehoitti uudestaan Björck, sillä kilpailu — vaikka se olikin silloin mitä tavallisin leikki — oli tullut nyt asiaksi, jonkalaiset, olivatpa ne sitten mitättömiä tai tärkeitä, kiihoittivat nuorukaisten kunnianhimoa.
— Heittäköön, ken voi! huusivat lähinnä seisovat riemuiten heitosta, jota kaikki katsoivat voittamattomaksi.
Ainoastaan Pasha ryhtyi vähän epävarmasti, mutta hyvin taitavasti vastaamaan kehoitukseen muutamilla onnistuneilla "voileipäheitoilla". Mutta Renius istuutui tyynesti panemaan piippuunsa, niinkuin olisi välittänyt siitä vähät, voittiko vai hävisikö niin mitättömässä taistelussa.
Vinsentti mittaili katseella hetkisen välimatkaa, kumartui sitten, otti jalkainsa juuresta ensimmäisen kiven, mikä sattui käteen, käänteli sitä hetkisen sormiensa välissä, taivuttautui vähäisen taapäin, nojautuen oikealle jalallensa, ja heitti ilman huomattavaa ponnistusta, ikäänkuin vain huvikseen. Suhina kuului ilmassa, kaikkien silmät kääntyivät sinne päin, mutta loiskausta ei kuulunut, sillä kivi putosi rannalle Säästöpankin luo, ainakin kolmekymmentä syltä kauemmaksi pisintä matkaa, Reniuksen ihmeteltyä heittoa.
Silloin ei kuulunut mitään suosionosoitushuutoa, sillä sellaista heittoa ei kukaan läsnäolija ollut vielä nähnyt, ja tuskinpa nyt enää kukaan siihen pystyy, ellei ehkä lingolla, jos silläkään. Vain Abraham Tallrot, nimeltään Tusse, sanoi heti, että Vinsentti oli varmaankin viskannut rahalla.
— Hän heitti rahalla, huudahti kymmenkunta muuta, sillä moni oli nähnyt rahan, jota Vinsentti Aallonhalkoja oli juuri tarjonnut ystävälleen Severin Björckille.
— Raha on tuossa, sanoi Vinsentti ylenkatseellisesti ja heitti sen kädestään rannalle, niin että se kilisi kiviä vasten.
— Sinulla on useita rahoja, kertasi Tällrot. Minä huomasin kyllä, että olit ottavinasi kiven, mutta sinä viskasit rahalla.
— Kun minä sanon, että minä heitin kivellä, niin minä heitin kivellä, vastasi Vinsentti kiivastuneena vastaväitteistä.
— Se oli nelikulmainen, litteä, rahan kokoinen harmaa kivi; minä tuntisin sen tuhansien joukosta, sillä siinä oli soikea kolo laidassa, vakuutti Hiiri.
— Ja minä näin omilla silmilläni, että se oli raha, vastasi Tusse, vastauksessaan sellainen itsepäisyys, joka ei koskaan peruuta sanaakaan.
Vinsentti Aallonhalkoja ei viitsinyt vastata; hän riisui nopeasti vaatteensa ja hyppäsi järveen. Kummastuneina kokoontuivat kaikki toverit rannalle, epätietoisina, mitä niin nopeasti päätetty uimaanlähtö tarkoitti.
Vinsentti oli jo kaukana salmella. Hän ui kuin kalalokki. Keveät laineet, joita juuri silloin Töölön männikön taa vaipuva illan aurinko kultasi, värehtivät miellyttävästi hänen hartiainsa ympärillä, ja kohta hän oli ripeillä, sulavilla vedoilla saapunut vastakkaiselle rannalle, sille niemekkeelle, joka silloin yleensä tunnettiin "Säästöpankin" nimellä.
Se Säästöpankki oli pienoinen ravintola, jonka keilarataan Helsingin asukkaat mielellään panivat pääomansa säästöön, ennenkuin heillä vielä oli tilaisuutta panna niitä talteen Kaisaniemen ravintolaan. Niemi on vielä nytkin mitä kauneimpia, mutta myöskin mitä huolimattomimmin hoidettu, sillä se on jätetty melkein aivan autioksi, aivan ilman istutuksia, lukuunottamatta kaali- ja perunamaita. Siihen aikaan, josta tässä kertomuksessa puhutaan, oli siinä neljä tai viisi viheliäistä raitaa ja pari pihlajaa, jotka kaikki ovat sittemmin kadonneet niemen kirjavissa vaiheissa. Sillä siitä lähtien, kun Säästöpankki keväällä 1837 sai nähdä loistokautensa, siinä kun silloin pidettiin suuret läksiäiset Runebergille, joka muutti Porvooseen, alkoi sen loiste hälvetä ja himmeni sitten kohta kokonaan Kaisaniemi-naapurin vaikutuksesta. Vielä jonkun aikaa pysyi laitos hengissä, kuitenkin ilman pääomia, "huvilana", ja oli sitten milloin minäkin yksityisasuntona, Pohlmanin hattutehtaana, venäläisenä leipomona ja varastohuoneena ynnä monena muuna, kunnes rakennukset eräänä yönä talvella 1855 paloivat, joten Säästöpankin aikoinaan merkillinen historia myöskin loppui loistavasti.
Mutta palaamme Aallonhalkojaan, joka sillä kertaa todisti arvonsa aivan sananmukaisesti. Noustuaan rannalle hän etsi muutaman silmänräpäyksen jotakin kivien seasta, huolimatta kaikenkaltaisista varatuomareista, jotka kummastuneina jäivät pallo kädessä seisomaan keilaradalle. Vihdoin nähtiin hänen nousevan, notkistautuvan hiukan taakse päin ja taaskin heittävän. Se heitto oli tarkasti tähdätty, sillä kohta kivi putosi toiselle rannalle koossa olevain kumppanien keskelle. Toinen Widefelteistä otti kiven, ja sitten sitä tutkittiin niin tarkoin kuin se olisi ollut mitä harvinaisinta kivilajia. Ja eikös vain, se huomattiin sellaiseksi kuin Björck oli sanonut; sen kummallinen muoto poisti kaiken mahdollisuuden, että se olisi voinut olla väärä. Keksintöä tervehdittiin riemulla, jota vastaan ei Abraham Tallrotkaan uskaltanut inttää, ja nuorukaissydämissä aina valveilla oleva oikeudentunto myönsi heti voiton Aallonhalkojalle. Hänen nähtiin taaskin halkovan aaltoja matkalla takaisin; mutta ennenkuin hän vielä ehti maalle, olivat toiset jo etsineet vanhan veneen kasvitieteellisen puutarhan rannalta ja aloittaneet riemuretken, arvon mukaisesti tervehtiäksensä uljainta heittäjää, mikä milloinkaan on singauttanut kiven Suomen salmien sinilaineiden yli.
Vene oli jo laitojaan myöten vedessä eikä kantanut enempää kuin kahdeksan, mutta siinä olivat Vinsentin vaatteet mukana, ja hänet vietiin riemusaatossa takaisin Säästöpankin rannalle, siten että hän piteli kiinni veneen peräkeulasta, ja siinä asennossa pakoitettiin hänet tyhjentämään viimeinen jäljellä oleva punssilasi. Niistä, jotka eivät sopineet veneeseen, odottivat muutamat sen palaamista, toiset menivät yli uimalla ja jotkut pitivät parempana kiertää maantietä myöten Pitkänsillan kautta. Säästöpankissa tilattiin sitten höyryävä malja Vinsentin kunniaksi.
Tällä tapauksella oli ollut huomaamatta jääneitä näkijöitä, jotka sattumalta kävelivät puistossa ja olivat seisahtuneet mäntyjen taakse katselemaan nuorukaisia. Eipä Vinsentti Aallonhalkoja eikä kukaan hänen tovereistaan aavistanut, että itsessään niin vähäpätöinen asia kuin hupainen kivien heitteleminen Kaisaniemen rannalla olisi ratkaiseva nuorukaisen koko tulevaisuuden.
Iltana, jolloin Vinsentti Aallonhalkoja ui salmen yli Säästöpankin puolelle seisoi kunnaalla mäntyjen takana kaksikin ryhmää katselemassa nuorukaisten leikkiä. Loitommaksi hiekkakäytävälle seisahtui vanha rouva, yllä vanhanaikuinen musta silkkiviitta, päässä ajan tapaan leveäreunainen olkihattu, niitä hattuja, jotka nyt herättävät suurta riemua, kun niitä löydetään romukätköistä tai käytetään pilapukuina. Hänen vieressään oli nuori, hyvän ja miellyttävän näköinen valkoverinen tyttö, pieneksi käynyt ruudukas pumpulipuku yllä, leveäreunainen hattu päässä hänelläkin ja hyvin pieni valkoinen päivänvarjo kädessä. Molemmat näyttivät pelkäävän, että heidät huomattaisiin, ja jatkoivat kävelyään heti, kun nuorukaisten katseet kääntyivät heihin päin; mutta milloin he luulivat olevansa niiltä turvassa, pysähtyivät he ja tarkastelivat salaa rannalla olevaa seuraa.
Lähempänä ja ylinnä kunnaalla, jonka rinteessä on vanha jääkellari, seisoi kaksi muuta henkilöä, jotka eivät ollenkaan näyttäneet kuuluvan samaan seuraan kuin edelliset. Vanhempi heistä oli pitkä, laiha herra, noin kuudenkymmenen vuoden ikäinen. Hänellä oli yllä venäläisen meriväen univormu, josta näki hänen kuuluvan korkeampaan päällystöön, ja upseerilakin alta välkkyivät mustat, vähän harmahtavat hiukset. Hänen kaarevan kotkannenänsä yläpuolella säkenöi musta silmä, toinen niistä oli sokea; pitkät, harmaat viikset ja viitta, joka puoleksi peitti univormun, tekivät hänet vielä enemmän ylpeän, käskevän sotilaan näköiseksi.
Hänen vieressään seisoi nuorempi, kolmenkymmenen tai viidenneljättä vuoden vanha mies, yllä kummallinen, outo puku, missä sinistä samettitakkia koristivat kultanauhat; hän oli lyhyenläntä, mustaverinen ja kalpea; silmät olivat ruskeat, vilkkaat ja aina liikkeessä. Siitä tavasta, millä hän vastasi upseerin kysymyksiin, saattoi arvata hänet palvelijaksi tai ainakin alempiarvoiseksi. Molemmat olivat nähtävästi muukalaisia ja seisoivat siinä näköjään välinpitämättöminä katsellen kaunista seutua, mutta seurasivat kuitenkin tarkasti nuorukaisten liikkeitä, pysyen vain kylliksi kaukana, jotteivät herättäisi huomiota. Kenties he tiesivät, ettei mikään saa nuorten verta niin helposti kuohuksiin kuin pieninkin vakoilemisen epäluulo. Ja siihen aikaan oli kyllä tarpeeksi epäilyttäviä huhuja, joiden suhteen etenkin ylioppilaat olivat sangen arkatuntoisia.
— Lähtekäämme nyt, täti! sanoi nuori tyttö seuralaiselleen. — Minä pelkään, että he näkevät meidät, ja tuo pitkä herra tuolla näyttää niin kummalliselta. Näettekö, täti, miten hän tarkastelee heitä? Minä kuulin hänen äsken, kun hän meni ohitsemme, puhuvan jotain vierasta kieltä, jota en ole koskaan ennen kuullut.
— Se oli venäjää, vastasi vanha rouva hajamielisesti ja yhä vain katsellen rannalla olevia ylioppilaita.
— Ei, täti, se ei ollut venäjää, ei ranskaa, ei saksaa eikä englantia; se oli pikemmin suomen kaltaista, mutta ei se ollut suomeakaan. Olisipa hauskaa tietää, mitä kieltä se oli.
— Saa nähdä vain, niin kyllä tuo vielä hukuttaa itsensä, tuo ymmärtämätön poika! torui täti kuuntelematta tytön puhetta ja astui ilmeisesti levottomana pari askelta eteenpäin, kun Vinsentti hyppäsi veteen.
— Ettekö tiedä, täti, että he sanovat häntä Aallonhalkojaksi! virkkoi tyttö lapsellisen luottavasti.
— Juuri sentähden, rakas lapsi, juuri sentähden. Huimapää hän on, ja mitä pahimpia. Tuo ei käy hyvin. He viekoittelevat häntä ja saattavat hänet turmioon. Ja mitä sanoisi hänen kasvatusisänsä, jos minä antaisin pojan hukkua ihan silmieni edessä?
— Hyvä täti, onhan Severin siellä!
— Niin, Jumala siunatkoon häntä. Jospa kaikki pojat olisivat Severinin kaltaisia! Mutta hän ei voi pelastaa edes hiirtäkään.
— Oh, hiiren hän aina saa pelastetuksi! huudahti tyttö nauraen. Mutta nyt on Vinsentti toisella rannalla.
Molemmat muukalaiset menivät lähemmä rantatöyryä, seurasivat katseillaan uijaa ja puhuivat vilkkaasti omalla kielellänsä, joka oli herättänyt tytön kummastusta. Täytyi antaa hänelle anteeksi, ettei hän sitä ymmärtänyt, sillä se oli uuskreikkaa. Monta kreikkalaista palveli siihen aikaan Venäjän sotalaivastossa; useinkin näki heitä ja muita itämaalaisia ilmestyvän Helsinkiin, mutta he puhuivat enimmäkseen venäjää.
— Hän se on! sanoi lyhyempi mies.
— Oletko varma siitä? kysyi vanha meriupseeri.
— Niin varma kuin siitä, että olen äitini poika. Sano minua uskottomaksi koiraksi ja heitä korvani Ibrahimin jalkojen juureen, jos tällä kertaa olen erehtynyt.
— Todista!
— Minä seurasin jälkiä aina sieltä — tiedäthän — Simferopolin kautta Moskovaan — Moskovasta Pietariin — Pietarista tänne — Helsingistä ———iin — sieltä taas takaisin tänne. Minä tiedän kaiken: millainen risti hänellä on rinnassaan, millainen arpi vasemmassa ohimossa, millaisen säikkymättömän rohkeuden hän on perinyt; kaikki on ihan niinkuin vanha Stefano kertoi. Myy minut orjaksi, herra, tai ota pääni; mutta minä sanon: se on hän!
— Hyvä. Minä uskon. Nuo kymmenen tuhatta piasteria taitavat joutua omaksesi.
— Minä olen varma siitä. Mutta mitä teidän jaloutenne aikoo tehdä?
— Mitä minun tulee. Mene asuntoosi äläkä odota minua ennenkuin aamupuoleen.
— Mutta teidän jaloutenne ei osaa kieltä. Minun apuni saattaisi olla tarpeen.
— Minä puhun latinaa. Mene, sanon minä.
Lyhyempi mies kosketti kädellään rintaansa, kumarsi ja meni. Vanha upseeri lähti rantatietä kasvitieteelliseen puutarhaan päin ja katosi kohta näkyvistä lehmuksien ja tammien taa.
Sillä välin tehtiin äsken kerrottu riemuretki takaisin Säästöpankin rannalle. Heti kun vanha täti oli nähnyt, että hänen huoltensa kohde oli ainakin päässyt terveenä maalle, lähti hän suojatteineen pois, itsekseen huokaillen, mitä kaikkia vaaroja ja villityksiä nuori ylioppilas parka saa kokea tässä pahassa maailmassa.
Kaisaniemen niemeke ja vihreät puistot jäivät tyhjiksi ja autioiksi. Töölön taa laskeneen auringon viivähtävä kajastus levitti lempeän puolipunansa kasteisille kunnaille ja tyynelle lahdelle, jossa pihlajat ja tuomet kuvastelivat valkoisia kukkiansa. Yö tuoksui ja säteili. Kaikki oli hiljaista, rauhallista, kukkaista ja vihreätä. Vain laulurastas lauloi männyn tummahtavalla oksalla, ja kaukaa kuului hiljaista, tasaista airojen loiskinaa veneestä, joka toisella puolen Pitkääsiltaa souti kaupunkiin.
Luonto uneksi kaunista, lapsellista kevätuntaan pohjolassa. Kellä oli sydäntä häiritä sen rauhaa? Tuo kaunis seutu on ehkä monestikin kaivannut aikaa, jolloin pienoinen hökkelikaupunki kohosi sen lähistöllä ja vain iltaisin soutavan kalastajan airot karkoittivat joutsenia sen kirkkailta vesikuvastimilta.
Pallot alkoivat taas pyöriä Säästöpankissa ja sekoittaa jyrinäänsä lauluun, joka alussa kaikui raikkaasti ja soinnukkaasti. Haeffnerin ja Nordblomin Upsalan-laulut olivat siihen aikaan muodissa. Vuorien kaiku toisteli ilkkuen:
Viikinkivaarat, muinaiset lehdot,Vuoret, te turvaajat vapauden!
"Svealaiset muinaiset" kajahteli ja sitten taas "Yl'oppilas, jos nimen sen…!" "Viel' ajan kolkon aaltoloilla" — "Maamme"-laulusta ei vielä ollut mitään tietoa. Mutta iloisesti nousi laulu "Ilmojen kautta, lintujen teitä", taas heti sen jälkeen tunteellisesti huudahtaakseen: "Tyttö kaunis, sanakin vain suo mun kerran kysyä!" Vihdoin syöksyi laulu yhä huimempana ohjat valtoinaan "Isä Bergströmin" helkkyvälle tielle. Bellmanilla oli monta ihailijaa. Rypälemehun vaikuttaessa sattui, että "Veljet ne välistä eksyivätkin", ja malja loppui ahnaaseen toivomukseen: "Oisipa meillä nyt, veikot, viiniä Unkarin"…
Suomalainen kansanlaulu puhutteli siihen aikaan sydäntä enimmäkseen kolmella sävelellä: "Minun kultani", "Mistäs tulet?" ja "Minä seison" — se ei vielä tiennyt, että "kerran laulu synnyinmaan korkeemman kaiun saa". Mutta olipa sentään jo uudempiakin lauluja, Suomen luonnon omasta sydämestä helähtäneitä, jotka yksinkertaisin, kaunein, surumielisin sävelin kertoivat kotimaansa luonteensävystä. Fredrik Ehrströmin laulut olivat silloin uusia, ne tulivat tutuiksi ja rakkaiksi laajalti ympäri Suomea. Joutsen lensi "kesäisen illan kullasta". Lähteen partaalla istui nuorukainen katsellen "kuin pilven varjot vaeltavat", samalla kuin elämän ja Nicanderin "laine" loiskui "ylemmä santaan" ja nuoret sydämet heltyivät sävelien lempeästä lämmöstä.
Eräs nuorukaisista oli eronnut pauhaavasta riemusta ja istui yksinään rannalla. Se oli Lambert Severin Björck. Hän viihtyi paremmin ulkona luonnon rauhallisessa yksinäisyydessä ja istui vaipuneena katselemaan yön hohtoa välkkyvällä lahdella. Hän luuli, etteivät toiset häntä muistaisi eivätkä huomaisi, ja se teki hänet onnelliseksi.
Mutta takaa kuului kohta ripeitä, kahisevia askelia kivikosta, ja hänen vieressään seisoi Vinsentti.
— Tule! sanoi ystävä ja löi Severiniä lujasti olkapäälle. — Minä etsin sinua sisältä: siellä tehdään juuri veljesliittoa.
— Anna minun olla rauhassa! vastasi Severin tyytymättömänä, kun hänet siten herätettiin haaveksivista unelmistaan. Se oli vain karitsan suuttumusta, jonka Vinsentti tunsi jo vanhastaan.
— En — sanoi Aallonhalkoja — nyt täytyy sinun tulla. Ensin joimme veljenmaljat koko joukko. Sitten panimme kätemme ristiksi maljan päälle ja vannoimme kokoontuvamme tänne samaan paikkaan viidenkolmatta vuoden päästä, 9:ntena päivänä kesäkuuta 1860, kaikki, jotka meistä seitsemästä silloin vielä elävät. Silloin kerromme toisillemme, mitä olemme tehneet Suomen hyväksi, ja silloin juomme uusien aikojen vaahtoavan maljan. Tule, Severin, tule!
Severin nousi.
— Ja mitä olemme sitten viidenkolmatta vuoden perästä tehneet? toisti hän miettiväisenä.
— Kysy, mitäemmeole tehneet! vastasi Vinsentti loistavin katsein.— Tule, Severin, vannokaamme … elää tai kuolla, samapa se, muttavannokaamme, ettemme elä kunniatta emmekä kuole suuretta urotyöttä!Emmekö ole ylioppilaita?
— Vinsentti, jos tulee sota, valloitat sinä koko pohjolan.
— Sano maailman! Ja jos tulee rauha, olet sinä vievä kansamme ajan kirkkaimpaan valoon.
— Sinun sankarisi oli aina Hannibal. Sinun nimesi on loistava historiassa niinkuin hänen.
— Ja sinä, Severin, voit valita joko Aristideen, Petrarcan, Newtonin tai Humboldtin.
— Tehkäämme liitto keskenämme…
— Elossa ja kuolossa, Severin! Tule!
Ystävykset astuivat saliin. Matala huone oli täynnä savua ja punssin höyryä, mutta tuollaisessakin sumuisessa, päihdyttävässä, Severinin hienotuntoisista aistimista vastenmielisessä ilmassa, pilanteon ja hälinän keskellä, leimahti toisinaan jalojen, ylevänsuurten ajatusten salamoita, rohkeita, elämälle ja tulevaisuudelle annettuja taisteluvaatimuksia, ylpeitä, voitosta varmoja mietteitä tulevista kunnian ja onnen päivistä. Vanhemman iän kylmä elämänviisaus katsahtaa usein halveksien noihin nuoruuden unelmiin. Ja kuitenkin on varma, että nuorukainen, joka ei ala maailman valloittamisella, ei ole sitten mieheksi vartuttuaan voittava edes korttakaan isänmaastaan.
Alonzo oli paitsi ryöväriromaaneja tutkinut uutterasti myöskin pohjolan sankarisatuja. Hän se, seisoen pöydällä, josta hän oli potkinut pois kumppaniensa lakit, oli ensin ehdottanut, että muinaisten viikinkien tavoin juotaisiin lupauksen malja, jonka tulisi samana päivänä viidenkolmatta vuoden kuluttua olla lunastettuna — elossa tai kuolleena ollen, kuten hän mahtavin teatterimaisin kädenliikkein vakuutti. Mitä häneen, Alonzoon, itseensä tuli, lupasi hän arvonmukaisesti laulaa ystäviensä tulevat urotyöt. Hän vakuutti voittavansa Homeroksen, sepittävänsä Iliadin, jommoista ei maailma ole kuullut, laulavansa…
— Jerusalemin hävityksen, puuttui puolinukuksissa puheeseen eräs kaatunut sankari, joka jossakin salin nurkassa heräsi kuullessaan klassillisen Homeros-nimen.
— Ei, poliisikamarin! sanoi joku toinen. Poliisikamaria katsoi silloin monikin jonkinmoiseksi Pandoran rasiaksi, josta kaikki pahuus virtaili viattomaan maailmaan.
— Hyvät herrat! — jatkoi Alonzo säikkymättä — minä laulan ensiksi Antepenultimuksesta ja kehoitan häntä vannomaan valansa tämän maljan nimessä. Ganymedes, täytä hänen lasinsa reunoja myöten jumalten juomalla!
Antepenultimus tuotiin esiin, väännettiin ylös tuolille; maljan ääressä hän vakuutti, vähän ensin vastusteltuaan, koettavansa parastaan eikä aikovansa uupua ennenkuin tulisi sen koulun rehtoriksi, josta hän juuri oli päässyt.
— Se on liian vähän! muistuttivat muutamat. Sano arkkipiispaksi!
— Ei, sanoivat toiset, kreikankielen professoriksi. Viidenkolmatta vuoden päästä on Antepenultimus opettanut kaikki torpparit lukemaan kreikkaa.
— Se on oleva Tussen urotyö, jatkoi Alonzo, kun hän ensin sananvuoroa vaatiessaan oli tömisyttänyt rikki viimeisen lakkiparan, joka sattui olemaan hänen rautakorkoisten saappaittensa alla. — Missä on Tusse? Ganymedes, kaada hänelle jumaljuomaa!
Tusse ymmärsi väärin urotyön, joka oli tullut hänen osakseen. Kovan kiistan perästä hänet laahattiin esiin ja nostettiin riemutuolille, juoma meni hänelle väärään kurkkuun ja suurella vaivalla saatiin hänet rykimällä vastaamaan, että hän tahtoi kääntää koko kreikkalaisen kirkon, mutta vaati palkinnoksi Ulvilaa tai Isoakyröä, jotka kumpikin olivat maamme suurimpia kirkkoherrakuntia.
— Liian vaatimatonta! muistuttivat ympärilläolijat.
Sitten oli punatukkaisen Hesekielin tai koulunimeltään "Hevosen" vuoro. Raamatullisesta ristimänimestään huolimatta hän oli päättänyt ruveta maanmittarin maailmalliseen toimeen. Muut urotyöt kuin isot jaot olivat ulkopuolella hänen näköpiiriään; hän oli siis vaiti, kunnes lupaus saatiin hänen huulilleen.
— Hevonen vetää Suomen rajat Vienanmereen asti, sanoi Aallonhalkoja ollen aina suurenmoinen niin leikkiä kuin tottakin puhuessaan.
— Niin, kun maa ensin on haljennut Rajajoella, huomautti samaan tapaanEmil Widefelt.
— Ei, kuulkaahan — vastasi Hevonen huolissaan — eiköhän riittäisi, jos ojittaisin kuivaksi Saimaan?
— Häpeä, mies! tiuskaisi julmistuneena eräs joukossa oleva savolainen.
— Pasha! Pasha!
Pasha, joka ei ollutkaan mikään turhanujo, oli paikalla valmis, tyhjensi lasinsa ja vakuutti, että hän sinä syksynä suorittaisi pienen kameraalitutkintonsa.
Niin uljas lupaus herätti kohtuullista kummastusta, mutta myöskin vastustusta. Muistutettiin ja syystä kyllä, että viidessäkolmatta vuodessa pitäisi ehtiä vähän pitemmällekin.
— No, no — jatkoi Pasha ujostelematta — no, niinpä minä tulen Suomen pankin johtajaksi ja maksan kaikkien iloisten ylioppilaitten velat, muutamasta turkkilaisesta satraapista alkaen…
— Hyvä, Pasha; lupaa enemmän, lupaa enemmän kuin pankinjohtaja!
— Hyvät herrat — jatkoi puhuja riemutuoliltaan, oivallisesti matkien erästä tunnettua nahkuria, joka aina napsautti sormillaan vatsaansa ja vähää ennen oli ahdistanut muutamia ylioppilaita maksamattomasta vuokrasta — velkojen maksaminen on hyvin arveluttava asia. Ajatelkaahan, ei kukaan ota niin hartaasti osaa meidän myötä- ja vastoinkäymisiimme kuin karhumme. Ja minäkö murhaisin uskollisimmat ystävämme! Mitä minä sanoinkaan? Että maksaisin kaikkien iloisten ylioppilaiden velat? Ei, hyvät herrat, minä en ole mikään murhamies, minä en aio syöstä yliopistoa niin syvän kadotuksen partaalle. Minä tahdon vielä edelleenkin lisätä sitä kunnioitettavaa nelijalkaista sukua, joka on meidän luonnollinen liittolaisemme — minä patoan kuivaksi Töölön lahden, teen kuohuvaksi viinimaljaksi sen avaran helman, panen linjalaivan täyteen ylioppilaita ja purjehdin kunnialaukauksien paukkuessa kumoon keskelle maljaa…
Kun puhujaa oli palkittu kaikuvilla hyväksymishuudoilla, alettiin vaatia Hiirtä esiin. Mutta Hiiri, jota punssi ja tupakansavu eivät miellyttäneet, oli taaskin kadonnut eikä ollut pyydystettävissä missään. Vinsentti astui sen sijaan vastaamaan ystävänsä puolesta. Hän oli sellaisessa hillitsemättömässä, uhmailevassa mielentilassa, joka uhkuu paisuvan, tarkoitustaan etsivän voiman tietoisuudesta. Hän hyppäsi ylös puhujapöydälle — jolta Alonzo oli korjautunut lattialle, kun huomasi Pashan vieneen voiton hänestä — vaati hiljaisuutta ja huusi:
— Antakaa tilaa Hiirelle tulevain aikojen metsästysmailla! Kun nykyajan kotkat ovat muuttuneet variksiksi ja kun nykyajan norsut hiipivät kuin pienet rotat koloihinsa…
— Siinä sait sinä, kuiskasi Pasha ja töykkäsi Hevosta kylkeen.
— … silloin on pieni hiiri, joka nyt pysyy piilossa pensaan takana, kasvanut vuoreksi…
—Parturiunt montes, vuoret synnyttävät … pisti joku väliin.
— Ole vaiti, kunhänpuhuu! tiuskaisi toinen.
— … silloin on se pieni hiiri karjuva niin että kuuluu ympäri koko Euroopan. Minä lupaan hänen puolestaan, joka ei viitsi luvata mitään, koska hän pitää enemmän kuin me kaikki muut, että hän on kerran oleva Suomessa mitä Kaarle Linné oli Ruotsissa, tieteen kuningas ja kaikkien aikojen loistava johtotähti.
Seura Aallonhalkojan ympärillä oli käynyt hiljaiseksi. Tuossakin päihdyttävässä punssin ja savun ilmakehässä iskivät suuret ajatukset kuin salamat nuorukaisten sydämiin. Sameat katseet ja puolivillit, jopa usein raa'at ja hillitsemättömät pojatkin, jotka äsken olivat päässeet koulupatukan vallasta suinpäin vapauteen, tunsivat kuitenkin korkean, jalon tarkoitusperän voiman, tarkoitusperän, jonka vuoksi kannattaa elää ja taistella. Mutta se vaikutelma kesti vain muutaman sekunnin. Hetken kohiseva laine kuohahti taas yli reunojensa ja olisi uudelleen haudannut kaikki maljan höyryihin, jollei joku olisi kysäissyt:
— Ja mitä sinä itse lupaat, Aallonhalkoja?
— Minä — sanoi Vinsentti seisten kuin kuningas korkealla istuimellaan, kädet ristissä ja silmät säihkyvinä — minä lupaan tulla kansantribuuniksi. On niin paljon pahaa, ja se on juuriaan myöten hävitettävä — on niin paljon viheliäistä, sorrettua, unohdettua, tomuun tallattua, ja se on nostettava. Minä tiedän kansan, joka nyt on niin surkean pieni, mutta joka kerran on tuleva jättiläissuureksi — minä rupean sen tribuuniksi, puoltajaksi, minusta on tuleva Tiberius Gracchus, ja vaikka minulla ei ole Roomaa jalkojeni juuressa, niin onhan minulla maailma; toinen niistä ei liene toista huonompi. Kuka lähtee kanssani? Toverit, viidenkolmatta vuoden kuluttua… Ken tulee kanssani?
Sekava hälinä oli vastauksena tuohon arveluttavaan kysymykseen. Eläköönhuudot kaikuivat, lasit lyötiin murskaksi lattiaan, ja niin vahvistettiin yhteinen, kaikkea maailman pahaa vastaan suunnattava sotaretki. Vinsentti Aallonhalkoja hyppäsi alas väliaikaiselta valtaistuimeltaan, irroittautui toverien syleilyistä ja riensi lasipalasien ja lattialle virranneen punssin yli vapaaseen ilmaan.
Sieltä hän löysi Severin Björckin venelaiturin luota katselemasta veden kauniita varjoja ja keväisen yön kajastusta.
— Severin — sanoi hän oltuaan hetkisen vaiti — ellen olisi se mikä olen, tahtoisin olla sinuna.
— Siinä kaupassa joutuisit tappiolle, Vinsentti.
— Enpä tiedä. Ehkä. On sittenkin suloista hengittää puhdasta ilmaa.
— Ja olla vapaa.
— Niin, vapaa, vapaa! Minussa on vielä paljon epäselvää. Mitähän sanomme toisillemme viidenkolmatta vuoden kuluttua?
Samassa kuului Pashan ääni salin avoimesta ikkunasta:
— Missä olet, Aallonhalkoja? Tules, me huudamme sinut nyt Suomen kuninkaaksi, ja Alonzo tahtoo kilvoitella kanssasi kruunusta.
— Pasha ottaa asian omalla tavallaan, sanoi Vinsentti. Mutta tule, Severin, antakaamme heidän nauraa! Taivaan ja maan nimessä, tunnenpa itsessäni jotakin, kuin tahtoisin murskata vuoret käsissäni… Ja ystävykset lähtivät yhdessä.
Kello lienee ollut kahden ja kolmen välillä aamulla, kun ylioppilaat harventunein rivein lähtivät Säästöpankista palaamaan kaupunkiin. Se paluumatka ei suinkaan ollut suora, sillä se kävi aivan päinvastaiseen suuntaan kuin lyhyin kaupunkiin vievä tie. Jotkut ehdottivat, että pitäisi odottaa auringon nousua "Viheriän huvilan" luona, ja ehdotus hyväksyttiin hyväksymishuudoilla.
Viheriä huvila oli pieni yksikerroksinen talo Töölönlahden pohjoisella rannalla, vastapäätä Kaisanientä ja ihan sen paikan vieressä, josta rautatie nyt kulkee halki vuoren, ennen penkereelle tulemistaan. Talo on siinä vielä tänäkin päivänä; sen vaiheet ovat olleet hyvinkin kirjavat, mutta aikana, missä kertomuksemme liikkuu, se oli suosituimpia kaupungin ulkopuolella olevia ravintoloita tai huviloita, ja sieltä voikin, jollei seura ollut erittäin suuri tai vaatelias, jotenkin varmasti toivoa saavansa pehmeitä munia, pihvipaistia, viilipiimää, lasin viiniä tai kupin keskinkertaisen hyvää kahvia.
Sinne saavuttuaan öiset kulkijat jyrisyttivät jokseenkin säälimättä ovea, ja pitkän keskustelun perästä heille luvattiin kahvia. Sitä odotellessa kiivettiin vuorelle ja nautittiin kauniista näköalasta. Sumparnin saaren tornihuvimajaa lukuunottamatta ei silloin ollutkaan toista niin kaunista paikkaa Helsingin ympäristössä. Vuoren juurella laajeni päivään päin Töölönlahden vesikuvastin ja sen kirkkaan pinnan toisella puolen mitä kauneimpana, vihreän ja valkoisen vaihtelevana kaupunki lahden kaarrelmien takana. Korkealle niiden yli kohosivat silloin ensi kertaa Nikolainkirkon tornit sinistä aamutaivasta vasten, ja loitoimpana etelässä kimmelsi meri Ulrikanvuorella olevan tähtitornin kolmen huipun takana.
Tuo kuva oli kohta saava omituisen, ihmeellisen loiston, jota kuitenkin vain harvat Helsingin asukkaat ovat omin silmin nähneet, sillä sitä ei koskaan nähdä muihin aikoihin vuorokaudesta kuin juuri silloin, kun kaupunki nukkuu suloisinta untaan, kello kahden ja kolmen välillä aamuisin, ja silloinkin ainoastaan vähän aikaa vuodesta, kesäkuun alussa ja keskipalkoilla. Aurinko nousee silloin vuorien takaa pohjoiskoillisesta, niin ettei sitä itseään näy vuorelle, mutta sitä paremmin sen heijastus. Jo kauan ennenkuin aavistaakaan sen nousseen, alkavat sen ensimmäiset punaiset säteet kimallella kullatussa ristissä ja pallossa ylinnä Nikolainkirkon tornin huipussa. Karkeloiden laskeutuu sitten punahohto alemmaksi ylimmille tornin ikkunoille, vaipuu yhä syvemmä ja levittää kummallisen sädekehän kahdentoista apostolin[1] päiden ympärille. Vihdoin punaloiste ehtii kirkon muurin ikkunoille, jotka hohtavat kuin tuli, ja samalla kertaa sädehtivät kaukaisen, yhtä korkealla olevan tähtitornin ikkunat kuin tähdet taivastaustaa vasten. Koko muu kaupunki on vielä puolihämärissä. Mutta vähitellen laskeutuu loisto yhä alemma, mikäli aurinko nousee taivaanrannasta, ja ikkuna toisensa jälkeen alkaa kaupungissa punertua ja välkkyä, kunnes vihdoin tuhannet ikkunakuvastimet ovat pelkkänä loimuna ja liekkinä ja yksin lahtikin hohtaa kuin aamuruskoon upotettuna. Sellainen näky on liian kaunis kestääkseen kauan. Se viehättää vain muutaman silmänräpäyksen, sillä kun aurinko pääsee riittävän korkealle, sammuu loisto; mutta ne hetket ovat luonnon kauneimpia — kaksin verroin kauniimpia, koska ne ovat niin salaperäisiä, niin vähän tunnettuja, niin harvoin nähtyjä, harvoin ymmärrettyjä, kun useimmat nukkuvat niiden ajan aavistamatta, että sellaista näkyä on olemassakaan.
Nuorukaisiin vaikutti kuva eri lailla. Muutamat olivat uupuneet päivän taistelun vaivoista ja nukkuivat tai torkkuivat kahvia odotellessaan pitkänään kalliolla. Toiset kiistelivät tutkintotodistuksistaan pitämättä suuresti lukua näyn ihanuudesta. Pasha ehdotti, että laulettaisiin "Kaksi konnaa tuumaili". Antepenultimus tutkiskeli kasveja; Alonzo itki ja luki ääneensä Stagneliusta; Severin Björck oli valinnut häiritsemättömän paikan ja piirusti maisemaa. Widefeltit menivät lahteen uimaan; toiset olivat ihmetyksen valtaamina, mutta Renius katsoi tuon tuostakin kelloaan ratkaistakseen valo-opillisen kysymyksen ja määrätäkseen, kuinka kauan ilmiö vielä kestäisi. Ainoastaan Vinsentti Aallonhalkojaa ei näkynyt. Hänen oli nähty yksinään lähtevän vuorta ylös, eikä hän palannut.
Hetken kuluttua lähti Severin Björck, jota nimitettiin Hiireksi, etsimään häntä kallioiden keskeltä.
Severin tunsi ystävänsä lapsuuden ajoista. Aina hän oli etsinyt korkeimman puun metsästä, jyrkimmän kallion syvimmän kuilun; miksipä ei hän olisi tälläkin kertaa seurannut luonnettaan? Korkein vuoren huippu Helsingin pohjoispuolella on vanhastaan nimeltään "Vartiovuori",[2] asukkailla kun oli muinaisina sota-aikoina tapana polttaa siinä vartiotulia varoittaakseen naapurejaan, milloin vihollisten purjeita alkoi näkyä kaukaa ulapalta. Paikka olikin siksi varsin sopiva, koska siitä näki parhaiten koko niemimaan ja sitä ympäröivät kalliorannat sekä niiden takaa levottoman, pauhaavan meren. Samalta vuoren huipulta näkee vielä nytkin toisinaan iloisempien tulien valaisevan pilviä sateisena juhannusyönä.
Sinne Severin Björck suuntasi kulkunsa, eikä se kulku helpoimpia ollut, kun sai kavuta rotkojen yli, joissa siellä täällä juoksi pienoinen puro tai maa muutoin oli vesiperäistä. Hän ei näistä vastuksista pelästynyt, vaan kulki kulkemistaan nykyisen rautatien kohtaa seuraten ja sitten osaksi sen alueen läpi, johon Helsinki myöhempinä aikoina on luonut viheriän Eläintarhansa. Saavuttuaan Vartiovuoren juurelle hän näki sen kukkulallakahdenolennon kuvastuvan valoisaa aamutaivasta vasten. Molemmat näyttivät ilmaperspektiivissä jättiläismäisiltä ja molemmat olivat aamuruskon ympäröiminä. Mutta Severin tunsi ainoastaan toisen: ystävänsä Vinsentin.
Seuraavana silmänräpäyksenä hänen astuessaan eteenpäin olennot peittyivät ulkonevan kallion taa, ja kun Severin pääsi huipulle, löysi hän ystävänsä yksin mietteisiin vaipuneena nojautumasta vuorenseinämää vasten ja katselemasta merelle.
— Kuka toinen seisoi äsken takanasi vuorella? kysyi Severin istuutuen kiipeämisestään väsähtäneenä laholle männyn kannolle, joka oli säilynyt niiltä ajoilta, jolloin kukkuloilla vielä kasvoi muhkeata metsää.
— Toinenko? toisti Vinsentti hajamielisesti. Täällä ei ollut muita kuin minä … ja vuoret ja meri ja aamurusko, lisäsi hän, itse hymyillen sellaista suuruuksien yhdistelyä.
— Mutta minä näin selvästi miehen takanasi, jatkoi hänen ystävänsä.
— En tiedä. Ehkä on Hevonen kompuroinut tänne pitkillä koivillaan minun huomaamattani.
— Ei, Hevonen se ei ollut eikä kukaan meistä. Sinä näytit suurelta,Vinsentti.
— Näytinkö? Tiedätkö, mitä juuri nyt ajattelin?
— Sinä ajattelit olevasi vuorenpeikko tai jokin muu sellainen.
— Näetkö tuota merta ja noita vuoria ja metsiä ja edessämme olevaa kaupunkia? Eivätkö talot näytä pieniltä korttihuoneilta lehmusten ja vaahterain keskessä? Jos minä olisin Suomen kuningas, rakentaisin palatsini tähän, tälle vuorelle.
— Minä kylväisin tähän mieluummin metsää ja tekisin kaikki vihreäksi. Tämä erämaa on niin kolkko, ja kuitenkin se on aivan sen paikan porttien edustalla, jota maamme nyt sanoo pääkaupungikseen. Tehkäämme se ennemmin puutarhaksi, jossa kukat tuoksuvat ja lintuset laulavat Suomen tulevaisuudesta.
— Ei, Severin, ei, sellaisena se pysyköön kuin se nyt on. Nämä vuoret sanovat silloin kerran meille, mitä me ennen olimme ja mitä meidän täytyy olla, ellemme mieli eksyä itsestämme. Mutta tämä paikka ei ole vielä kylliksi korkea: tähän tarvittaisiin torni!
— Ja jos sinä rakentaisit tähän vuorilinnan, kuten saaliinhimoiset ritarit ennen Reinin rannoille, niin saisit linnasi juurella nähdä kurjia töllejä ja tallattuja vainioita, ja sinä yksin olisit suuri, mutta kansasi olisi pieni.
— Ei, minun kansani olisi suuri ja hallitsisi maailmaa. Nämä vuoret olisivat yhtenä ainoana yhtäjaksoisena muurina ja niiden linnoitetut käsivarret kurottuisivat kauas rannikon kalliosaarille. Siihen syleilyyn sopisi maailman suurin linna, ja meillä olisi laivasto, niin vahva, että sillä voisimme vallita merta. Tässä uhmaisimme kaikkia vihollisiamme ja täältä lähtisimme uudistamaan Eurooppaa. Severin … jos minä olisin kuningas, olisi minun kansani pelkkiä sankareita!
Ja Vinsentin kasvot hehkuivat innostuksesta.
—Dabo tibi, quodcumque quaeris,[3] kuului odottamatta ääni takaa, ja ihan heidän vieressään seisoi pitkä, harmaahiuksinen sotilas, joka muutamia tunteja ennen oli katsellut kiven heittoa Kaisaniemen rannalla.
Vasten tahtoaan tunsivat nuorukaiset väristyksen ruumiissaan. Heistä tuntui kuin he olisivat seisseet siinä niinkuin maailman vapahtaja muinoin pyhän maan vuorella, ja kiusaaja olisi tullut heidän luokseen ja sanonut samat sanat, jotka se vielä tänäänkin kuiskaa maan julkealle kunnianhimolle: "kaiken tämän annan minä sinulle, jos lankeat maahan ja kumarrat minua".
Ei kumpikaan saanut sanaakaan vastatuksi.
—Dabo tibi quodcumque quaeris, toisti muukalainen.Rex eris, et dominabis mundum.[4]
Niin sanoen hän pani Vinsentin käteen pienen, kilpikonnan kuoresta tehdyn rasian, laski äänetönnä laihan, jäntehikkään kätensä hänen päänsä päälle ja poistui verkkaisin askelin ennenkuin ystävykset vielä ehtivät senkään verran tointua, että olisivat puhutelleet häntä tai lähteneet hänen jälkeensä.
Kello löi aamun neljännen tunnin.