Tuosta ajasta alkaen — lopulta huhtikuuta 1743 — esiintyi Eeva Merthen kenraali Keithin puolisona. Hän alkoi jokaisessa sopivassa tilaisuudessa olla viipurilaisen sijasta kenraalin tulkkina hänen jokapäiväisissä vastaanotoissaan. Keithiä miellytti hänen seuransa keskellä rasittavia toimia; kenraalin asiakkaat tapasivat hänessä puolustajan, joka tunsi maan ja harrasti sen menestystä. Milloin tuli virkamies virka-asioissaan, milloin porvari valittamaan majoituksista, milloin talonpoika, jolta oli otettu viimeinen hevonen sotaväenkuljetukseen, milloin hädänalainen pyytämään apua, milloin valittaja, joka oli kärsinyt väkivaltaa, oikeutta vaatimaan. Uusi tulkki ei ollut välinpitämätön puhetorvi niinkuin entinen; kohta huomattiin, että hänellä oli vaikutusvaltaa ja että hän osasi sitä käyttää. Vaikka Eeva Merthen kerran olikin tulkinnut liian vapaasti, kun hänen kasvatusveljensä oli vaarassa, oli hän nyt sitä tunnollisempi ja tarkempi. Hän oli auttanut isäänsä virkakirjelmien laatimisessa, tunsi koko lailla 1734:n vuoden lakia ja ryhtyi nyt sitä tarkemmin tutkimaan. Kohta hän otti huolekseen monien anomuskirjeiden tarkastuksen, joita joka päivä tuli. Hän oli viisas ja tarkkaälyinen, hän tunsi osanottoa kaikkea tosi hätää kohtaan, mutta hän kykeni myös huomaamaan kaikki kohtuuttomat valitukset. Ihmiset alkoivat pitää hyvin suuressa arvossa hänen etevää ymmärrystään ja luottaa lujasti hänen oikeudentuntoonsa. Eeva tuli ylipäällikön korvaksi, ja koska Keith oli joka päivä tekemisissä kenraalikuvernööri Campenhausenin kanssa, siten myöskin koko maan vaikuttavimmaksi henkilöksi. Tuskin kului päivääkään, ettei olisi huomattu jotakin selvää merkkiä tuon nuoren käden toimista, joka niin viisaasti, niin varovasti ja hyväätekevästi ryhtyi vaikuttamaan valloitetun maan hallitukseen.
Huhu "herttuattaresta" levisi nopeasti, ja se otettiin vastaan ilmeisesti epäillen. Aateliset ja porvarit, jotka jo alkoivat tyytyä uuteen hallitukseen, virkamiehet, joiden täytyi tottua siihen, Merthenin talon entiset seurusteluystävät, jotka kaikki ankarasti moittivat harha-askelta, kaikki he olivat suutuksissaan ja kohauttelivat olkapäitään. Moni mietti, oliko enää otettava vastaan kenraalin kutsuja vai olisiko halveksimisen painolla kukistettava hänen julkea lemmittynsä.
Nuo yleisen mielipiteen kulkupuheet saapuivat kenraalinkin kuuluville, ja hän päätti katkaista niiltä kärjen. Se oli hänelle itselleen nyt kunnia-asia. Hänen puolisonsa ei ollut suostunut jäämään väärän aseman taakkaa kantamaan, ja kenraali oli luvannut poistaa häneltä jokaisen nöyryytyksen.
Vielä oli eräs solmu tuossa sotkeutuneessa langassa. Sotapäällikön täytyy olla varovainen sodan parhaillaan kestäessä. Hänen arvonsa ja asemansa riippuvat siitä, mitä ranskalaiset sanovatprestigeksi— ennakkomielipiteestä, että hän on voittamaton. Voidakseen hallita ei hän itse saa näyttää hallitulta; voittaakseen ei hän itse saa näyttää voitetulta. Ylpeä lordi ei voinuttuohonaikaan alentua melkein naurettavaan sulhasen asemaan. Mutta hän saattoi hakata Gordionin solmun auki sotilasmiekallaan, tunnustaa nuoren naisen puolisokseen ja pitää huolta, että häntä semmoisena kunnioitettiin. Eeva oli kyllä osoittautuva sen kunnian arvoiseksi.
Epäilemättä se oli uutta tapojen uhmailua. Mutta Eeva Merthen oli kyllin viisas ja kieltäytyväinen odottaakseen. Hän oli saanut sotilaan lupauksen, ja se riitti hänelle. Olihan hän tuon miehen kihlattu, vaikkei vielä hänen vihitty vaimonsa, joksi hän oli tuleva sodan päätyttyä.
Kenraali kutsui, niinkuin hän useinkin oli tehnyt talven kuluessa, luoksensa lukuisan joukon seudun ylhäisimpiä. Harvat uskalsivat jäädä tulematta. Vieraat saapuivat uteliaina ja päättivät olla varuillaan. Mutta heiltä riistettiin aseet. Uusi emäntä otti heidät vastaan niin levollisesti, niin yksinkertaisesti ja niin vaatimattoman arvokkaasti kuin olisi aina toimittanut emännän tehtäviä ylhäisessä talossa. Ylevyys näytti hänessä olevan syntyperäistä. Hänessä ei ollut mitään pelkoa eikä neuvottomuutta, vielä vähemmin yritystä pitää yllä uutta asemaansa nousukkaan teennäisellä ylevyydellä. Jos hänen sydämensä sykkikin nopeammin tässä ensimmäisessä, hirveässä näytännössä, niin pysyivät sen sykähdykset peitossa mustan atlaspuvun alla. Oli ainakin odotettu, että tavattaisiin tuo uusi tähti loistavassa puvussa, mutta hän piti surupukua isänsä kuoleman jälkeen; yksi ainoa timanttirintaneula oli ainoa näkyvä merkki Keithin anteliaisuudesta.
Isäntä puolestaan piti asiaa yhtä luonnollisena. Ei mitään selityksiä.Meine Gemahlin, ma femme, my wife, aina sen mukaan, mitä kieltä hän milloinkin käytti, sanalla sanoenvaimoni, mutta ei mitään esittelyä. Hänestä se oli itsestään selvää, ja vierasten täytyi joko tahtoen tai tahtomattaan mukautua siihen. Ainoastaan valloitetun maan ylipäällikkö saattaa vaatia, että hänen sanaansa niin oitis totellaan.
Kenraalikuvernööri kreivi Campenhausen kohta esimerkillään muistutti muille vieraille heidän velvollisuuksistaan. Kun hänen kuultiin kunnioittavan huomaavaisesti kuin hovimiehen ainakin nimittävän emäntää myladyksi, ymmärsivät vapaaherrattaret ja hovioikeudenneuvoksettaret, että heidän tuli seurata esimerkkiä. Niidenkin, jotka eivät sitä tahtoneet ymmärtää, täytyi tunnustaa, ettei tässä puuttunut mitään ladyn henkilöstä eikä täydellisestä ryhdistä. "Herttuatarta" ei uskallettu mainita tuossa seurassa; se nimitys kuului kansan kieleen.
Merthenin perheestä oli vain Kaarin läsnä, mutta entisistä ystävistä montakin. Seisoa uudelleen vastapäätä kuluneen elämän muistoja, joista kaikista on eronnut — ei alentua mihinkään puolustelemiseen eikä kuitenkaan kieltää vanhaa ystävyyttä — se oli kaikista vaikein ratkaistavana oleva tehtävä. Mikä syvä juopa olikaan entisyyden ja nykyisyyden välillä! Mutta nuori emäntä selvitti senkin vaikean tehtävän ihmeteltävän taitavasti. Hän oli kuin pitkältä matkalta palannut, jolloin luonnollisen osaaottavasti tiedustellaan kaikkea, mikä ennen muinoin, kauan, kauan sitten oli rakasta ja tuttua ja mikä nyt jälleen nähdään uusissa olosuhteissa. Hän ei olisi saattanut valita parempaa tapaa poistaakseen vieraitten epäilyksen ja sovittaakseen niiden suuttumuksen, jotka eivät voineet unohtaa entistä porvaristyttöä, vertaistaan, jonka sallimus — tai kuten he olivat hyvinkin taipuvaiset sanomaan, häpeä — oli koroittanut niin paljoa ylemmä heitä. Heistä näytti kyllä niinkuin onnen vaiheet olisivat saaneet aikaan suuren muutoksen pormestari Merthenin ihaillussa tyttäressä, mutta ainoastaan hänen edukseen. Hän oli ollut uhmaileva, mutta tullut ihmeellisen nöyräksi; hän oli ollut oikullinen ja tullut ihmeellisen tyyneksi. Kaikki se hyvä, mitä he ennen olivat nähneet hänessä — hellä, osaaottavainen sydän, viehättävä sulous ja viisas pikku pää — sen kaiken he olivat nytkin tuntevinaan, mutta toisessa muodossa. He luulivat hänen tanssineen ruusuilla uuteen asemaansa eivätkä tienneet hänen tiensä kulkeneen pistävien ohdakkeiden, epätoivon ja pimeyden läpi.
Emännän surupuvun kunnioituksesta ei sinä iltana tanssittu kenraali Keithin pidoissa. Sotilassoittokunta esitti vieraille komeimpia kappaleitaan; italialainen, Pietarista tullut soittotaituri lauloi romansseja kitaran säestyksellä. Nuoret upseerit huvittivat naisia sana-arvoituksilla ja pilapuheilla. Rauhanhierojain läsnäolo antoi seuran vanhimmille hyvän aiheen valtioviisauden rakennelmiin, mutta Hatuista ja Myssyistä oli nyt yhtä vähän puhetta kuin Pietarin valloittamisesta. Nyt kiisteltiin, oliko Lybeckin ruhtinaspiispa, Tanskan perintöruhtinas vaiko Birkenfeldin herttua tuleva Ruotsin perintöruhtinaaksi; ja siitä vaalista riippui hyvin likeisesti, oliko Suomi joutuva Venäjän omaksi vaiko pysyvä Ruotsilla, säilyvä kokonaisena vaiko pirstoutuva palasiksi. Salaperäiset rauhanhierojat itse olivat paljasta suloutta ja päivänpaistetta. Heidät oli asetettu pelipöydän ääreen: leijona kiljui seisten leijonaa vastassa, Cedercreutz Rumanzovia vastassa; kettu vaani kettua, von Nolcken Luberasia. Aamupäivällä nuo herrat olivat pelanneet kruunuista ja maista Turun raatihuoneessa, illalla he koettivat siepata toinen toiseltaan kourallisen kultarahoja. Molemmat pelit olivat yhtäarvoiset: kansat saivat maksaa kummankin.
Ilta kului. Keithin emäntä oli esitetty Turulle ja Suomelle. Hänen voittonsa oli ollut täydellinen — paitsi yhdellä taholla.
Turussa oli eräs porvarisrouva, herttuatarta ylpeämpi; hän oli Eeva Merthenin kummi, entinen kaunis ja rikas laamanninleski Björkegren, josta sittemmin tuli rouva Heldt ja joka nyt jo uudestaan oli ollut kaksi vuotta leskenä. Hän oli muiden mukana syksyllä paennut Tukholmaan, mutta sitten palannut Turkuun ensi avovedellä. Tuo ylpeä kummi, joka enemmän kuin kukaan muu oli rakastanut, imarrellut ja hemmoitellut ristitytärtään aina lapsuudesta asti, hän yksin ei nyt voinut antaa anteeksi tälle. Hän kieltäytyi ottamasta vastaan kutsua Keithin pitoihin. Eivät ystävien huomautukset, eivät myöskään sovintoa hieromaan lähetetyn Kaarin Merthenin rukoukset saaneet taipumatonta rouvaa lähtemään ristityttärensä luo. Hänen vihansa oli nyt yhtä taipumaton kuin hänen rakkautensa ennen oli ollut heikkoudelle altis.
— Minä olen ollut äidin sijassa Eevalle, hän sanoi itkevälle sovinnonhierojalle. Hänen äitinsä uskoi hänet minun huostaani, minun on vastattava hänen vioistaan, ja hän on uskaltanut astua semmoisen askelen kysymättä neuvoa minulta!
— Mutta — väitti vastaan neuvosmiehenrouva Wechter, joka ei ollut yhtä taipumaton — sinähän, sisar, olit Tukholmassa. Eihän Eeva voinut kahlaten tulla meren yli neuvoja pyytämään.
— Hän osaa kirjoittaa, ja kirjeet kulkevat merien ja maiden yli.
— Kuinka olikaan, huomautti neuvosmiehenrouva pisteliäästi, kysyitkö sinä, sisar, neuvoa Hannu sedältä, kun kätkit Heldtin mustapuiseen vaatekaappiisi?
— Minä olin kysynyt häneltä jo aikaisemmin; olot olivat ihan toiset silloin, sisar Wechter! Minä en aio alentua ottamaan vastaan kenraalin kutsuja.
Kaarin vei sen sanoman.
— No hyvä, sanoi Keith hymyillen, hän ei tahdo tulla meille, meidän täytyy mennä tervehtimään häntä.
Kenraali puolisoineen kävi vierailulla Turun huomatuimmissa perheissä, ja heidät otettiin kaikkialla vastaan asianmukaisella kunnioituksella. Vihdoin kenraalin uhkeat vaunut englantilaisine nelivaljakkoineen, kullalla kirjailtuine lakeijoineen ja edessä ratsastavine käskyläisineen pysähtyivät rouva Heldtin portille joen rannalle. Syntyipä hälinä talossa. Ylpeä rouva ei uskaltanut lähettää pois semmoisia vieraita, eikä silloin vielä osattu panna ovelle laatikkoa käyntikortteja varten.
Rikas rouva Heldt ilmestyi Tukholman uusimman muodin mukaiseen triumfanttiin puettuna kultaisine ranne- ja korvarenkaineen ja rintakoristuksineen, niin koreana ja ylhäisenä kuin ollakin tuli himmentääkseen kenraalin rouvaa. Hän oli odottanut tapaavansa Keithin puolison julkean nousukkaan koko komeudessa ja tahtoi voittaa hänet loistollaan.
Se oli tarpeetonta. Hän näki entisen lempilapsensa yksinkertaisessa surupuvussa, jota koristi ristiäidin kallisarvoinen kumminlahja, kultasolki, ja huomasi hänet yhtä nöyräksi kuin hän itse, kummi, oli uhmailevan ylpeä. Ennenkuin korea rouva ehti aavistaakaan niin suunnatonta arvon tarjoaman etuoikeuden karttamista, kumarsi Eeva kaunista päätään ja suuteli kumminsa kättä.
— Puolisoni — sanoi kenraali saksaksi — tahtoi osoittaa kunnioitustaan ja rakkauttaan lapsuutensa suojelijalle.
— Kummi! — sanoi Eeva sydämellisesti kuin ennen muinoin — saanko olla niinkuin ennenkin teidän hemmoiteltu lapsenne?
Eikä kummi ollutkaan terästä tai kiveä. Hän oli opetellut ulkoa kaikki ne arvon loukkaamista, oikeutettua paheksumista ja loukattua velvollisuudentuntoa ilmaisevat sanat, joilla semmoisessa kohtaamisessa oli sopiva musertaa pahantekijä karkuri, mutta nyt hän oli unohtanut ne kaikki. Neuvottomuudessaan hän ei löytänyt ainoatakaan sopivaa sanaa vastaukseksi, mutta hän levitti käsivartensa vanhan tavan mukaan lumotarta vastaan, jota hän ei koskaan ollut voinut vastustaa, ja samassa silmänräpäyksessä lepäsi Eeva hänen avatussa sylissään.
— Paha, paha lapsi! oli ainoa, mitä voitettu kummi sai sanotuksi.
Siitä hetkestä alkaen tuli rouva Heldtistä ristityttärensä harras puolustaja, ja koska hänen sanansa vaikutti paljon Turun porvarisylimysten perheissä, tasoittuivat pikemmin kuin osattiin toivoakaan ne pauhaavat hyökylaineet, jotka Eeva Merthen oli nostanut kotiseutunsa keskustelupiireissä pakenemalla kodistaan.
Yksityisjuorut unohtuivat syrjään sodanhuhujen ja rauhantoiveiden tieltä. Kaikki tuli entiselleen, paljonhan unohdetaan sodassa; ja joka päivä saatiin kokea jotakin hyvää, josta tuon nuoren auttavan käden mahtava vaikutus näkyi. Ennen pitkää tuli Eeva Merthenistä vaihemielisen kansan suosikki vielä suuremmassa määrässä kuin hän ennen oli saanut osakseen sen häväistyksiä. "Herttuatar" oli ollut alussa häväistysnimi, mutta muuttui kunnianimeksi.
Harvat herttuattaret ovat olleet niin rakastettuja, niin ihailtuja.
Hänellä oli nyt hallussaan neljä aistikkaasti sisustettua huonetta Grubbin talossa. Hänellä oli aikaa kaikkeen, valtioasioihin, opintoihin ja kaikista maan osista tulevien anomuskirjojen tarkastamiseen. Keithin aika oli hyvin ahtaalla. Eeva työskenteli hänen rinnallaan vapauttaen hänet kaikesta, mikä ei suorastaan koskenut sotaa, ja vastasi hänen nimessään moniin hänen poissaollessaan tulleisiin kirjeisiin, ja niinpä ei Pietarissakaan aavistettu monen ranskankielisen kirjelapun tai raportin lähteneen kenraalin uuden yksityiskirjurin kädestä. Hän teki hyvin paljon hyvää. Silloiset ihmiset kertoivat siitä liikuttavia piirteitä. Turku oli täynnään puutteenalaisia pakolaisia, eivätkä ne varat riittäneet pitkällekään, joita Keith saattoi käyttää heidän auttamisekseen. Silloin Eeva Merthen panttasi juutalaiselle kalliin koristeensa, jonka hän oli kummiltaan saanut, ja saattoi siten ilokseen pelastaa monta eniten hätääkärsivää. Juutalainen kuitenkin epäili, etteivät niin kalliit jalokivet saattaneet olla rehellisesti hankittuja, ja ilmoitti palkinnon toivossa asian Campenhausenille, joka puolestaan kertoi sen Keithille. Keith hymyili; hän tunsi koristeen, mutta saadakseen kenraalikuvernöörin asiasta vakuutetuksi kutsui hän paikalle rouva Heldtin, joka parhaiten saattoi todistaa, mistä koriste oli peräisin. Juutalainen ajettiin pois kaupungista ja herttuatarta neuvottiin vähentämään hyväntekeväisyyttään.
Kohta keskeytti Turussa jatkuvan rauhanhieronnan epämieluisalla tavalla kanuunain jyrinä. Keith ryhtyi johtamaan 21-aluksista Venäjän laivastoa Korpon virrassa, torjui ruotsalaisen amiraalin Falkengrenin hyökkäyksen ja purjehti laivoineen Sottungaan. Siellä häneen yhtyi De Lacy, joka oli toisella laivastolla päässyt pujahtamaan Hankoniemen luona olevan Ruotsin laivaston ohitse. Silloin olivat Ruotsin rannikot kyseissä. De Lacy tunsi ne, hän oli 1719 ja 1721 käynyt siellä vierailulla miekka toisessa, tulisoihtu toisessa kädessä.
Eeva Merthen käytti kenraalin poissaoloa englannin kielen lueskelemiseen, missä Keith oli ollut hänen ensimmäinen opettajansa. Hän istui eräänä iltana syventyneenä lukemaan Miltonin Kadotettua Paratiisia, kun käskyläinen toi hänelle englanninkielisen kirjeen Keithiltä. Se oli hyvin valittua luettavaa uusiin kieliopintoihin. Semmoista kirjettä ei panna syrjään lukemattomana tai ilman että on otettu selkoa sen ajatuksista aina pohjimmaiseen ytimeen saakka.
Se oli reipas kirje taistelussa olevalta sotilaalta. Hän voi niin hyvin kuin on mahdollista ilmangentle-flower'iansa(amaranttiansa); oli hirtättänyt kaksi sotarosvoa, ollut kummina kalastajan pojalle ja tutustunut herkulliseen kalaan, jota sanotaan kuoreeksi. Mitä sotaan tulee, ei hän vielä ollutgentle-flower'insakunniaksi valloittanut Tukholmaa, vaihtanut vain muutamia hellyydenosoituksia ruotsalaisen eskaaderin kanssa Korpon virrassa. Se oli mitätön aamuhuvitus, tuskin mainitsemisen arvoinen; hän oli luvannut lähettää hänelle saaliin ja pyysi nyt saada ritarillisen rakkautensa todistukseksi lähettää hänelle vangin. Vanki kyllä oli ansaitseva kunnian palvella häntätoisenaorjana; hän oli ohjannut polttolaivan keskelle Keithin laivoja, ylistettävän rohkeasti aikoen sytyttää Venäjän laivaston ja räjäyttäämy gentle-flower'inalamaisen palvelijan ilmaan. Eevan syy oli, ettei aie ollut onnistunut. Sillä hän oli tehnyt sankarinsa niin haavoittumattomaksi, etteivät edes mustasukkaisuuden nuoletkaan pystyneet häneen…
Eeva kutsutti sisään vangin, ja hänen edessään seisoi kohta kreivi de Regnier vähän kalpeampana, eikä niin hienonhienona kuin viimeksi maaherran pidoissa, mutta yhtä puheliaana ja pelottomana, vaikkei aivan yhtä tutunomaisena kuin silloin Eevan tahtoessa lähettää hänet Kronstadtia valloittamaan.
— Tekö siinä olette, vicomte?
— Niinkuin näette. Entä te, madame?
— Minä surkuttelen, että onni on ollut teille vastainen.
— Päinvastoin. Sainhan nähdä uudestaan teidät.
— Puolisoni kirjoittaa teidän kunniakkaalla tavalla esiintyneen viime meritaistelussa, eikä hänellä ole tapana tuhlailla ylistelyjä, huomautti Eeva hieman painostaen ensimmäistä sanaa.
— Antakaa anteeksi, madame; minä ajattelin entisiä aikoja. Minä muistelin ihmeenihanaa nuorta neitoa, joka kerran sanoi minulle: palatkaa semmoisena kuin Savoijin prinssi Eugène, muuta minä en pyydä!… Luuletteko, että sellaiset sanat voi koskaan unohtaa, kun on kuullut ne semmoisilta huulilta? Ne ovat olleet minun ajatuksinani päivällä, unenani yöllä. Minä olen melkein tuhaksi palanut toivottomuudesta, kun ei ole ollut mahdollista suorittaa semmoista tehtävää tässä kurjassa sodassa, mutta saatoinko minä lähteä Ruotsin laivastosta niin kauan kuin se oli täydellisesti varustettuna ryhtymään taisteluun vihollista vastaan ja vielä toivoi voittoa? Oi, madame, kyllä olen odottanut … ja peräytynyt. Vihdoinkin tuli meidän hyökätä, laimeasti ja varovaisesti, kuten aina, ja aina ajatellen, mitä valtiopäiväherrat Tukholmassa siitä saattaisivat sanoa. Saattoihan käydä huonosti, saattoi olla pää vaarassa … olihan sellaisia esimerkkejä…Monsieur, sanoin minä amiraali Falkengrenille, antakaa minulle polttolaiva! Hän mietti vähän: polttolaiva voisi mennä hukkaan, ja hän joutuisi siitä edesvastuuseen, mutta minun pääni menetys ei ollut niin vaarallinen. Minä sain, mitä pyysin, sain mukaani muutamia vapaaehtoisia ja ohjasin suoraa päätä sitä laivaa kohti, jolla kenraali Keith purjehti. Niin, antakaa anteeksi, madame! Me emme olleet ankkuroineet niin kauaksi Turusta, ettei sinne olisi kuulunut sanoma liitosta … lyhyesti, minä aioin räjäyttää Keithin ilmaan … miksi hänellä tuli olla kaikki eikä minulla mitään?
— Siihenhän teillä oli oikeus vihollisena, eikä hän silti ole antanut urhoollisuudellenne vähemmän tunnustusta.
— Antakaa anteeksi; jos aikeeni olisi onnistunut, olisin tuottanut teille surua, enkä minä sitä tahtonut. Mutta minä ajattelin silloin kuten aina noita polttavia sanoja, jotka kerran lausui minulle … eräs, joka ei niitä enää ole lausuva.
— Oletteko siitä niin varma? Pysykää aina uskollisena velvollisuudellenne ja sotilaan kunnialle! Minulla ei ole mitään teille anteeksiantamista. Ja teettesitäpaitsi ole onnistunutkaan.
— En. Minun ja Keithin laivan välillä oli kari, josta minä en tiennyt. Polttolaiva ajoi karille ja paloi kuin viaton ilotulitus venäläisten laivoillaan hurratessa. Meidän oli valitseminen joko liekit, meri tai vihollisten luodit… Minä en surmannut Keithiä, sentähden olen hänen vankinsa.
— Ei, vicomte, ette te ole hänen, vaan minun vankini. Hän lupasi minulle ensimmäisen saaliin, jonka oli sodasta saava, ja se olette te.
— Teidän vankinneko, madame? Siihen ei kanuunoita tarvittu.Tiedättehän, että…
— Minä tiedän, että te olette ranskalainen, vicomte, ja siis jalo mies, ja että te ette ole käyttävä väärin vankeuttanne ladellaksenne minulle, mitä en enää halua teiltä kuulla. Kun sotaonni nyt on teidät jättänyt minun haltuuni ja minulla nyt tällä hetkellä on valta määrätä teidän kohtalonne, niin sallinette minun kysyä, mitä te itse haluatte. Minä olen mielelläni koettava tehdä vankeutenne niin lyhyeksi ja vähän rasittavaksi kuin mahdollista.
— Te olette liian hyvä. Antakaa minulle takaisin polttolaiva, jonka menetin — lähettäkää minut sillä Sottungan saaristoon, johon kuulin Venäjän laivaston nyt asettuneen ankkuriin — antakaa minulle kirkas päivä, navakka myrsky ja meri, jossa ei ole kareja minun ja vihollisen laivan välillä! Kas siinä kaikki, mitä toivon, madame. Eihän ole luultavaa, että onnistuisin paremmin toisella kerralla kuin ensimmäiselläkään, mutta luultavaa on, ettei minua toista kertaa lähetetä teille voittosaaliiksi Keithin riemuvaunujen eteen. Kohdelkaa minua muuten niinkuin itse suvaitsette, minulla ei ole mitään muuta sanottavaa.
— Vicomte, teitä kohdellaan urhoollisen vihollisen tavoin.
— Minä en katsonut itseäni teidän maanne viholliseksi madame! vastasi ranskalainen kylmästi ja poistui ylpeästi kumartaen.
Se oli hyvin tähdätty nuoli — syvä, kirvelevä, parantumaton pistos. Eeva oli sanonut maansa puolustajaa viholliseksi ja maansa vihollista puolisokseen…
Vuoden 1742:n syksystä asti oli venäläisten hallussa koko Suomi aina Ouluun saakka. Ainoastaan pohjan perillä koettivat sissijoukot Freudenfeltin ja Tapani Löfvingin johdolla vastustella vihollisia. He saavuttivat pieniä voittoja, mutta eivät saaneet kannatusta kansalta, minkä tähden joukot hajaantuivat ja hävisivät.
Toukokuun 19. päivänä 1743 oli rauhanhieronta Turussa edistynyt niin pitkälle, että Elisabet tahtoi antaa takaisin Suomen paitsi Uuttamaata ja Kyminkartanon aluetta, jos Lybeckin piispa Aadolf Fredrik Holstein-Gottorpin suvusta valittaisiin Ruotsin perintöruhtinaaksi. Kesäkuun 1. päivänä keisarinna taipui vaihtamaan Uudenmaan Savoon ja Ruotsiin kuuluvan Karjalan osaan. Kesäkuun 15. päivänä oli sanansaattajia, lupauksia ja uhkauksia vaihdellen edistytty sen verran, että Venäjä tahtoi antaa takaisin kaikki paitsi Kyminkartanon aluetta, Savonlinnaa ja siihen kuuluvaa osaa Saimaan rantaseutua. Kesäkuun 20:ntenä marssivat kapinoitsevat taalalaiset Tukholmaan vaatien Tanskan kruununprinssin valitsemista perintöruhtinaaksi — mistä olisi seurannut Suomen menetys. Kesäkuun 22:sena tukahutettiin se kapina kartesseilla Norrmalmin torilla. Kesäkuun 23:ntena valittiin Aadolf Fredrik perintöruhtinaaksi. Kesäkuun 29:ntenä vaihdettiin rauhan alkuehdot Turussa ja 7. päivänä elokuuta allekirjoitettiin rauhankirja, joka pääasiassa vahvisti Uudessakaupungissa 1721 tehdyn rauhan, kuitenkin niin, että Ruotsi jätti Venäjän haltuun viimeksi mainitut alueet Itä-Suomea ynnä Haminan, Lappeenrannan ja Savonlinnan kaupungit, joten valtakunnan itäraja tuli luonnottomammaksi, silvotummaksi ja suojattomammaksi kuin se milloinkaan oli ollut.
Semmoinen oli sotaisen paraatin loppu, missä oli kaikissa suhtein luotettu vastustajan heikkouteen eikä vähääkään omaan voimaan — mikä oli alettu uhkamielin, mitä oli jatkettu paeten ja mikä oli loppunut eripuraisuuteen; menetettyä petospeliä; voiton ja kunnian sijasta tappio ja häpeä; uusien maa-alojen voittamisen sijasta entistenkin menetys; Pietarissa tapahtuvan kapinan sijasta kapina Tukholmassa; sen sijaan, että Ruotsi olisi saanut määrätä hallitsijan Venäjän valtaistuimelle, määräsi Venäjä Ruotsin hallitsijan. Sotilaalle annetaan anteeksi, jos hän luottaa onneen; nuorukaiselle annetaan anteeksi, vaikka hän asettaa itselleen mitä korkeimman päämäärän; mutta valtiomiehelle ei anneta anteeksi, jos hän rakentaa lastulinnoja ilmaan. Ah, onhan niitä lastulinnoja, saippuakuplia, unelmia, jotka saattavat olla yleviä, loistavia tuulentupia, kauniita kangastuksia, missä suuri ajatus tai jalo tunne ikäänkuin haparoiden etsii todellisuutta. Tässä ei ole mitään semmoista; sankarimaine ja suurvalta-aatteet, jotka olivat toisena aikakautena saattaneet innostuttaa kansaa loistaviin urotöihin, olivat menettäneet jäntevyytensä ja hiiltyneet turhamaisuudeksi. Kaikki oli onttoa, hajanaista, ahneutta, onnen uhkapeliä, missä heitettiin arpaa vallasta, petettiin vihollista, petettiin ystäviä ja pantiin panokseksi ylvästellen vaskiraha, jotta olisi sillä voitettu miljoonia. Mutta vaikkapa olisikin saavutettu kaikki, mitä rohkeimmat kuvittelut tavoittivat, vaikka olisi saatu muutetuksi historia ja estetyksi kasvamistaan kasvava itäinen laviini vyörymästä Uralin seuduilta Euroopan tasangoille, vaikka olisi voitu tehdä tyhjäksi Pietari I:n toimet ja uudistaa kaarlelaisten ensimmäiset voitot, missä olisi sittenkään ollut miehiä, jotka olisivat kannattaneet Kustaa II:n Aadolfin ja Kaarlein tekoja? Kansat saattavat lamaantua ja jälleen päästä nuoruuden voimiin; rajat saattavat muuttua, valtoja saattaa syntyä uudestaan, valtakuntia muodostua; mutta kuolleet aikakaudet eivät enää herää uuteen elämään. Jokaisen ajan on luotava oma suuruutensa eikä elettävä edeltäjäin teoista, ei kilvan manattava haamuja esiin haudoistaan. Täytyyhän puunkin, jonka on kiittäminen isänmaata juuristaan ja monia ammoin kuihtuneita kesiä rungostaan ja oksistaan, täytyyhän senkin joka vuosi uudestaan luoda lehtensä, kukkansa ja hedelmänsä uuden ajan ilmasta. Koetahan kattaa sen oksia entisen kukoistuksen kellastuneilla lehdillä, niin näet, mitä siitä tulee!
Ruotsin itsevaltias kansa ja vallassaolevat säädyt unohtivat, mikä osa heillä itsellään oli valtakunnan onnettomuudessa, ja huusivat kostoa sodan alkuunpanijoille. Missä ne olivat? Ketä ne olivat? Osoitettiin milloin toista, milloin toista — tietysti hattupuolueen miehiä. Mutta huomattiinkin Hattujen itsensä huutavan kaikkia muita äänekkäämmin ja vaativan syyllisiä vastaamaan Svean hovioikeuden eteen. Syyllisiähän täytyi olla, ja mitkä uhrit ovat milloinkaan olleet otollisempia tietämättömälle ihmisjoukolle kuin onnettomat sotapäälliköt? Niinpä tapahtui, että Gyllenborg, Tessin ja muut hattupäälliköt säilyttivät päänsä ja valtansa, mutta Buddenbrockin viaton pää putosi mestauspölkyltä 16. päivään heinäkuuta ja Lewenhauptin heikko päälaki kumartui 4. päivänä elokuuta teloittajan kirveen alle.
Suomella ei ollut mitään syytä sodan syntymisessä, mutta se ei silti päässyt vapaaksi kaikesta edesvastuusta, kun se huonosti päättyi. Ei ollut Suomi enää sama kuin se oli ollut 1656 urhoollisemman Lewenhauptin johdolla rohkeasti karkoittaessaan maahanhyökkäävät viholliset. Se oli vuodattanut paljon verta näinä kuutenayhdeksättä vuotena, se oli hylättynä jätetty pitkään, hirveään taisteluun, missä oli elämä tai kuolema kysymyksessä, oli ollut hävitetty, sorrettu, toivoton, kuolemaisillaan. Nyt se oli uupunut, juuriltaan temmattu, eikä enää toivonut mitään tulevaisuudesta. Se pysyi välinpitämättömänä, liikkumatta, puolustamatta itseään, antaen sodan vyöryä laaksojensa ja nummiensa yli, miten tahtoi, ja lohduttaen mieltään sillä, että maata nyt kohdeltiin inhimillisesti. Vielä ei ollut Suomen kansa oppinut luottamaan itseensä, ja ilman sellaista luottamusta saattaa kansa tosin taistella, milloin sitä viedään voittoon, mutta ei nousta, jos sitä kohtaa tappion häpeä.
Sotaa sanottiin Suomessa "Pikku vihaksi" erotukseksi "isosta". Pohjanmaalla se kansan muistossa sittemmin tunnettiin "rakuunavuosien" nimellä. Maa oli kärsinyt kuormain kuljetuksesta, majoituksesta, pakkoveroista ja paosta; yksityisiä väkivallan tapauksia ei puuttunut, mutta varjot vaalenivat, kun verrattiin niitä edelliseen sotaan. Edellä mainittiin jo, että Venäjän hallitus kohteli Suomea kuin pysyväisesti valloitettua maata tahtoen siis vaurastuttaa eikä hävittää sen varallisuutta.
Vaikkapa siis rauhaa ei otettu vastaan yhtä suurella ihastuksella kuin edellisen hävittävän sodan loppu otettiin vastaan, niin se oli kuitenkin tervetullut semmoisenaan. Turussa vietettiin rauhan solmimista erinomaisilla juhlallisuuksilla. Senaikuiset ihmiset kertovat, että se julistettiin patarumpujen ja torvien pauhulla, soiton helinällä ja leimahtavilla tykinlaukauksilla. Illalla oli koko kaupunki juhlallisesti valaistu. Kenraali Luberas panetti seinälle hovioikeuden taloon, jossa hän asui, suuren taulun, jossa oli kaksi kättä vastakkain ojennettuina ja joka paikassa kauniiseen järjestykseen asetettuja tulia ja niiden alla kirjoitus:Pax et Æternum fdus, "rauha ja iäinen liitto". Tulet paloivat koko yön. Aamulla — sanoo kertoja — oli taulu muuten entisellään, mutta eräs kynttilä oli polttanut Æ-kirjaimen sanasta Æternum, joten jäljellä oli:Pax et ternum fdus, joka antoi lauseelle aivan toisen ajatuksen ja saattoi monen sydämen hytkähtämään.
Turun torille oli kyhätty tavattoman suuri pyramiidi vehnäleivistä. Vieressä oli suunnattoman suuri pöytä, mikä oli katettu isolla liinalla, ja pöydälle kannettiin yksi ainoa ruokalaji, mutta semmoinen, että se kelpasi. Puolalan mäelle oli nimittäin tehty rovio ja siinä paistettiin suuri, lihava, hyvin syötetty, voilla valeltu härkä kokonaisena. Heti kun härkä oli paistunut, vetivät venäläiset sotamiehet sen reessä torille raikkaasti hurraten ja nostivat sen semmoisenaan kullattuine sarvineen pöydälle, ja paistamaton häntä asetettiin sen viereen. Yltympäri oli pöydän reuna koristettu paistetuin ankoin, joiden nokat oli kullattu.
Kansa tungeskeli riemuiten näiden suunnatonten ruokien ympärillä, joiden tuoksu levisi yli koko torin; mutta eipä unohdettu myöskään käydä hänen ylhäisyytensä Cedercreutzin asunnossa tuomiokirkon luona, melkein niillä paikoin, missä nykyjään on Frenckellin tontti; siellä valui viiniä hienosta torvesta, ja sitä joi janoinen kansanjoukko lakeistaan ja astioistaan.
Samaan aikaan oli loistavat tanssiaiset kenraali Keithin talossa, johon oli kaukaa yltympäri kutsuttu sekä ylhäisiä että alhaisia. Silloin, kertoo toinen senaikuinen, kieltäytyi emäntä, kaunis Eeva Merthen, hetkiseksi tanssin ilosta, istuutui avonaisen ikkunan eteen, kannatti siihen nelikon säkin hopearuplia ja kylvi ne riemuitsevaan ihmisjoukkoon, joka tervehti häntä kuin kuningatarta, mitä innokkaimmilla ilohuudoilla.
Tämä riemunhälinä kesti monta tuntia, kunnes sovitun merkin saatuaan ruhtinas Rumanzovin kokki juoksi tikapuita myöten pöydän reunalle ja leikkeli paistetun härän tuhansiin paloihin sekä ankat neljään osaan, jättäen sitten kaikki, leivät ja paistit, ihmisjoukon saaliiksi. Siinä tietysti ei kukaan tahtonut jäädä viimeiseksi; huutaen kiisteltiin parhaista paloista, mitä oli hauska katsella, ja koska oli kuulutettu, että kenen onnistui pitää härän häntä, hän oli saava eri palkinnon, syntyi siitä semmoinen painiskelu, että mies, jonka oli onnistunut anastaa tuo kallis voitonmerkki, ei nähnyt muuta keinoa saadakseen säilyttää sen kuin juosta vyötäisiään myöten Aurajokeen.
Turussa syntyi tähän aikaan kuin uusi elämä, tavaton vilkkaus. Joka taholta riensivät pakolaiset takaisin; rannat vilisivät veneitä, jotka toivat joukoittain paossaolleita maanmiehiä takaisin isänmaahan. Siinä nähtiin koko perheitten ilokyynelin tervehtivän kotimaan rakastettua rantaa, ja kun he lapsineen ja palvelijoineen astuivat tutuille kaduille, katselivat he jokaista porttia, joka taloa, joka puuta, melkeinpä joka katukiveäkin niin tarkkaan kuin olisivat tahtoneet tulla oikein varmoiksi siitä, että kaikki oli vielä paikoillaan muuttumatta ja eheänä. Olihan heille kyllä jo kerrottu, että vihollinen käyttäytyi säälivästi ja lempeästi; mutta muutamia hävitettyjä katuja, muutamia ryöstettyjä taloja ja surmattuja ihmisiä odottivat he kuitenkin näkevänsä. Mitään sellaisia he eivät kuitenkaan nähneet, kaikki oli entisellään, paitsi että siellä täällä näkyi vieras, kullalla kirjailtu upseeri tai joukko sotamiehiä menossa päästämään vahdista toisia. Joka askelella tuli vastaan vanhoja tuttuja, joita ei enää koskaan oltu luultu näkevän; koko kaupungin täytti iloinen hälinä, tapaamisen riemu; autiot talot saivat taas asukkaansa, kaksi tuskan vuotta oli hetkessä unohtunut. Ihan ilman jälkiä ne eivät kuitenkaan olleet kuluneet: siellä täällä oli joku perhe hajonnut, jonkun omaisuus joutunut häviöön, joku virkamies, jonka toinen oli sysännyt pois virasta, muistelemassa surullista asiaa, mikä nyt oli ohi.
Heti rauhanteon jälkeen alkoi Venäjän armeija varustautua lähtemään pois maasta. Kenraali Keithillä, jonka tuli pitää huolta sekä armeijasta että laivastosta, oli paljon työtä. Hänen valtansa tässä maassa oli loppunutde jure, mutta kesti yhä vieläde facto. Vielä viime hetkenä tuli hänelle kaikkialta ja kaikenlaisia anomuksia joukoittain; häneltä ei riittänyt niihin hetkeäkään aikaa, kaikki kulkivat Eeva Merthenin kautta. Eeva ponnisti voimiaan kaksinverroin, eikä hänen jaloa sydäntänsä ole koskaan nähty kauniimmassa valossa kuin juuri noina viimeisinä aikoina.
Lähtö viivästyi kuitenkin, ja ennenkuin siitä tuli mitään, tuli kenraali Keithille syksyllä odottamaton käsky lähteä 30 laivan ja 11.000 miehen kanssa Ruotsiin. Tanska uhkasi sotaa, ja Ruotsin hallitus oli pyytänyt Venäjältä aseellista apua. Vasta lokakuussa valmistuivat joukot lähtemään meren yli. Turhaan väittivät päälliköt, että pakkanen ja myrsky tuottaisivat tuhon koko retkikunnalle. Keith antoi heidän esittää epäilyksensä kirjallisesti, mutta pisti heidän lausuntonsa lukematta taskuunsa ja käski lähteä liikkeelle. Pakkanen koveni aimo lailla, mutta meri ei jäätynyt, ja saavuttiin nopeasti Ruotsiin. Se liike riitti peloittamaan Tanskaa, ja venäläisten joukot, joita vastatuulet estivät pääsemästä Skåneen, majoitettiin talveksi Tukholman lähimaakuntiin. Kenraali itse asui pääkaupungissa Venäjän lähettiläänä ja sai runsaasti kunnianosoituksia sekä kuninkaalta että hovilta. Uudeksivuodeksi 1744 hän sai kuninkaalta kalliin kultamiekan ja Tukholmasta lähtiessään seuraavana kesänä juhannuksen aikaan perintöruhtinaan muotokuvan ja 2.000 dukaattia.
Helmikuussa 1744, kun jäät olivat rakentaneet sillan Ahvenanmeren yli, kävi Eeva Merthen tervehtimässä puolisoaan Tukholmassa. Hänen maineensa oli levinnyt ennen häntä; Ruotsin koko pääkaupunki paloi tuon Suomen suojelusenkelin näkemisen uteliaisuudesta, naisen, jonka kauneudesta, viisaudesta ja jalomielisyydestä oli vuoden aikana niin paljon kuultu puhuttavan. Arvo ja seurustelusäännöt eivät sallineet, että pormestarin tytär olisi esitetty hovissa, missä valtaneuvoksen tytär, paljoa vähemmin henkilökohtaisia avuja saanut kreivitär Hessenstein, otti vastaan imartelevaa ylistystä; mutta mikään ei estänyt Tukholman ylhäisiä piirejä käymästä tervehtimässä Venäjän lähettilästä ja hänen puolisoaan heidän asunnossaan. Keith ei kärsinyt vähintäkäängentle-flower'nsahalveksimista. Moni puuteroitu aristokraatin pää kumartui tuon virka-arvoa vailla olevan herttuattaren edessä, joka näytti syntyneen ylhäisyyteen ja kantoi vaarallista asemaansa arvokkaan tyynesti. Hän yhtä vähän etsi kuin pelkäsi tavattomain ominaisuuksiensa kunnioittamista; ainoastaan ihmisjoukkojen uteliaat katseet häntä kiusasivat, ja sentähden hän aina ajoi umpivaunuissa. Ihmisiä tungeskeli lakkaamatta hänen portillaan, haluten nähdä häntä kuin kuninkaallista henkilöä. Hän vältti näitä kunnianosoituksia, niihin kun olisi niin helposti saattanut sekaantua nöyryytyksiäkin. Saatiin kerran, ei tiedetä miten, tietää, että hän oli eräänä pyhänä tuleva jumalanpalvelukseen Tukholman suureen kirkkoon. Hän toivoi pysyvänsä tuntemattomana syrjäisellä parvella. Turhaan. Kaikkien katseet kääntyivät parveen, ja töintuskin onnistui häntä saattavan adjutantin raivata tietä torille kokoontuneiden, uteliasten ihmisjoukkojen läpi vaunujen luo.
Eeva Merthen palasi Turkuun, jossa hänet otettiin vastaan melkein yhtä suurilla kunnianosoituksilla kuin synnynnäinen herttuatar olisi otettu. Turku oli taas entinen, vanha Turku, lukuunottamatta sitä, mitä se oli kärsinyt ja oppinut sodassa; sen pakolaiset olivat palanneet, sen vanha piispa messusi taas tuomiokirkon pääalttarilta, sen yliopisto väitteli latinankielellä, sen maaherra hallitsi, sen hovioikeus haki käsiinsä tomuiset pöytäkirjansa, sen palanneet virkamiehet riitelivät vastatulleiden kanssa, jotka venäläinen hallitus oli asettanut heidän sijaansa, ja sen porvarit kirjoittivat sodan maksettavat vastapainoksi sodan saataville. Herttuatar huomasi paljon olevan entisellään, mutta paljon olevan uuttakin. Hän ei saanut ainoastaan tunnustusta osakseen, vaan häntä ihailtiin; kaikki talot ja kaikki sydämet olivat hänelle avoinna. Hän saattoi vielä kerran — ja viimeisen kerran — käyttää vaikutusvaltaansa synnyinkaupunkinsa hyödyksi.
Keithin tehtävä Suomessa oli lopussa. Hän oli tunkeutunut tähän maahan vihollisena ja valloittajana; hän lähti täältä ystävänä ja suojelijana. Varakansleri Bestuschevin ja vanhan venäläisen puolueen kateus ja juonet odottivat häntä Pietarissa. Hän saapui sinne, pääsi keisarinnan puheille ja repi sotilaan avomielisellä ujostelemattomuudella rikki vehkeitten verkot. Hallitsijattaren suosio, kaksinkertainen palkka, kallisarvoinen kunniamiekka, Andreaan ritariston tähti, joka oli korkein koko Venäjällä, ja vielä lisäksi maatila Liivinmaalla olivat keisarillisen armon osoitukset, jotka Keith sai palattuaan sotaretkiltään Suomesta. Luultavasti hän ei niitä ottanut vastaan välinpitämättömänä. Mutta kaikesta saattaa kuitenkin aavistaa hänen pitäneen paljoa parempana kansan rakkautta. Hänen sotilaskunniansa ei riippunut keisarillisesta suosiosta, se pysyi sekä suosion että epäsuosion aikana hänen omaisuutenaan, mutta kansan rakkauden saavuttaminen lempeydellä ja oikeudenmukaisuudella on enemmän kuin Andreaan ritarikunnan tähti, se on tammenlehti laakeriseppeleessä, eikä mikään tosi sankari saata olla välinpitämätön tästä kunnianosoituksesta.
Oli kesä 1744. Keith oli purjehtinut Tukholmasta Pietariin, ja kohta tuli tietyksi, että hänen herttuattarensa seuraisi häntä. Kunnioitusta ja kiitollisuutta, jota ei saatu osoittaa sotapäällikölle, tuhlailtiin nyt kaksinverroin hänen puolisolleen. Ylhäiset ja alhaiset osoittivat kilvan kiintymystään; missä hän vain näyttäytyi, tunkeutui ihmisiä hänen ympärilleen vielä kerran näkemään hänen lempeitä piirteitään, vielä kerran pudistamaan hänen hyväätekevää kättään tai saamaan viimeisen katseen noista kauniista silmistä, joita ei kukaan hänen aikalaisistaan voinut kerran ne nähtyään unohtaa. Turussa ei ollut sanomalehteä, joka olisi voinut ilmoittaa kaikki runot ja puheet, joiden esineenä hän oli eronpäivinä; mutta kerrotaan maistraatin lähetystön kiittäneen häntä kaupungin nimessä kaikesta, mitä Keith ja hän olivat tehneet lievittääkseen sodan onnettomuuksia.
Jäähyväiskäynneillään joutui Eeva Merthen lopuksi rouva Heldtinkin luo. Hän oli tuonut kalliin lahjan kullekin neljälle tyttärelle, ja vanhin heistä, kaksitoistavuotias Hedvig, koetti parhaillaan hämillään uutta kultaista rannerengastaan, kun äiti kysyi, muistiko Eeva vielä prinsessa Ruususta.
— Ihminen päättää, Jumala säätää, vastasi Eeva.
— Se on totta. Mutta muistatko, että Vappu ennusti sinulle myöskin pitkää ikää. Katsopas nyt Hedvigiä. Vappu on ennustanut hänen elävän sinua kauemmin.
— Siihen ei mitään ennustusta tarvita, Hedvig on yhdeksän vuotta nuorempi minua. Oli kerran aika, jolloin halusin kuolla nuorena. Nyt jätän elämän mitan Jumalan tahdon määrättäväksi. Ei ole lainkaan kadehdittavaa elää kauemmin itseänsä ja kaikkea, mikä on ollut rakasta maan päällä.
— Mutta jos on onnellinen ja rakastettu niinkuin sinä ja saa pitää kaikki viimeiseen asti… Sinulla, joka olet saanut kaikki, onko sinulla enää mitään toivoa täyttymättä, kun lähdet synnyinseuduiltasi?
— Ah, kummi, jos onni joskus täällä maan päällä olisi täydellinen, niin ei se enää mikään onni olisikaan. Onnellisinkaan ei olisi onnellinen, jollei hän voisi toivoa tulevansa vieläkin onnellisemmaksi.
— Hedvig, sanoi rouva Heldt, mene lasten kanssa ulos keinumaan!
Hedvig lähti katsoen pitkään ihailtua herttuatarta. Hän olisi mielellään tahtonut tietää, mitä vielä saattoi puuttua niin kadehdittavasta onnesta.
— Me olemme nyt yksin, virkkoi kummi hellästi. Jos sinulla vielä on täyttymätöntä toivetta, niin usko se minulle! Minä lupasin äidillesi olla sinulle hänen sijassaan, kun hän on poissa.
Eeva oli vaiti.
Rouva Heldt alkoi lukea sormillaan.
— Ajatelkaamme, sanoi hän, mitä kaikkea hyvät ja ymmärtäväiset ihmiset — muista en puhukaan — pitävät toivottavana tässä elämässä. Ensin Jumalan siunaus ja hyvä omatunto.
— Minä rukoilen niitä.
— Toiseksi terveys … sitten nuoruus, kauneus, ymmärrys … sitten runsaasti leipää, niin että riittää jakaa muillekin… Rakkaus…
Eeva nyökäytti päätään.
— Missä olinkaan? Kahdeksanneksi siis niiden rakkaus, joita itse rakastaa, tunnettujen ja tuntemattomien satojen ja tuhansien kiintymys ja kiitollisuus… Mitä muuta vielä?
— Kunnioitus.
— Kunnioitus, niin. Panettelu on vaiennut; ketä enemmän kunnioitetaanTurussa kuin sinua?
Kuului huokaus.
— Mitä? Huokaatko sinä? Onko kukaan ollut kyllin halpamainen loukatakseen sinua.
— Ei. Mutta älä luettele enää!
— Miksikä en? Kymmenenneksi … valta tehdä hyvää. Nyt ei sormia enää riitä. Onko vielä mitään muuta? Toivoakseni et ota lukuunkaan turhamaista kunniaa. Mutta olen unohtanut jotakin, meidän on aloitettava alusta. Hyvä sydän… Pitkä tulevaisuus… Myönnä, rakkahin, että olet prinsessa Ruusunen!
— Kummi, älkäämme puhuko sydämistä, jotka ovat täynnä puutetta, tai tulevaisuudesta, kun ei kukaan tiedä, elääkö hän enää huomenna. Minä tunnen, etten lainkaan ansaitse kaikkia niitä lahjoja, jotka Jumala on antanut minulle. Mutta jos teillä olisi kaikki, mitä nyt luettelitte, ja vielä enemmänkin, ja kuitenkin olisi kolme, kokonaista kolme, jotka ovat olleet teille rakkaat ja ikäänkuin yhteen punotut entiseen elämäänne, ja jos kaikki nuo kolme inhoaisivat ja halveksisivat teitä … voisitteko silloin olla onnellinen?
— Mutta Eeva, eihän se ole mahdollista? Väärinkäsitystä saattaa syntyä parastenkin ihmisten kesken … muistathan, miten rikkonainen meidän välimme kerran oli. Kaikella on aikansa, kaikki selvenee, kaikki tulee uudestaan hyväksi. Onko minulla enää vähäistäkään vihankaunaa sinua kohtaan?
Eeva ei tahtonut ilmaista sitä, minkä hän kyllä ymmärsi, että hänen kumminsa, rouva Heldt, oli pintapuolisia luonteita, jotka vähästä kiivastuvat ja vähästä jälleen leppyvät, kun taas syvällisemmät luonteet säilyttävät tunteensa kauan ja muuttavat vain lujien vastatodistusten johdosta vakaumuksensa. Hänen sydämensä oli kuitenkin niin täysi eron hetkenä, että muuan kuohulaine hänen sisimmästään tulvahti yli ystävättären, joka häntä rakasti, vaikkakaan ei ymmärtänyt häntä. Hän jatkoi:
— En koskaan, kummi, ole unohtava hyvyyttä, jota olette osoittanut minua kohtaan. Milloin katsoitte vikojani, kun vielä olin lapsi? Milloin ette niitä antanut anteeksi, kun tulin täysikasvuiseksi? Enhän voi pyytää, että kaikki osoittaisivat minulle samaa armoa. Minä olen tuntenut miehen, jossa oli kuninkaan sielu palvelijan nöyrässä hahmossa, suuren profeetan, jonka Herra lähetti turmeluksen aikana ja jonka ääni on kuulumattomiin haihtunut päivän hälinään … hän on rakastanut minua eikä nyt anna minulle anteeksi! Minä tunsin nuorukaisen, jolla oli sydän kullasta, uskollisimman, hellimmän ja parhaimman ihmisistä; hän olisi antanut henkensä minun puolestani, ja nyt hän halveksii minua!… Ja vihdoin oli minulla ystävä, uskottu ystävä aina varhaisimman lapsuuteni ajoilta asti; hän rakasti minua enemmän kuin omia lapsiaan, niin, ollen rakkaudessaan lisäksi niin liioitteleva ja epäjumaloiva, että hän paitsi henkeänsä olisi minun tähteni antanut iäisen autuutensakin … hänkin on hylännyt minut. Ja te pidätte minua aivan onnellisena, kysytte minulta, onko minulla enää mitään toivomista!
Rouva Heldt löi kummastuneena kätensä yhteen.
— Mitä kummia nyt lateletkaan? Eikö piispa todellakaan olisi ottanut sinua ripille? Hävetköön se vanha, höperö Fahlenius! Ole huoletta, minä puhun diakonille, hän kyllä sanoo piispalle totuuden, diakoni osaa puhua suunsa puhtaaksi… No, ja se toinen on ymmärtääkseni notarius Skogsman, joka aina juoksi jäljessäsi ja osasi niin hyvin liehakoida isääsi. Oikeinpa minua kummastuttaa, Eeva, että sinunlaisesi järkevä ihminen huolii, mitä semmoinen tuulenpieksijä puhuu. Ketä tarkoitat kolmannella? Onko se Vappu?
— On.
— Vaimohan on ollut puolihullu tautinsa jälkeen. Mene hänen luokseen, jos vihdoinkin tahdot nähdä hänet hyvänä jälleen. Minusta sinä osoitat hänelle liiankin suurta kunniaa.
— Hän ei tahdo nähdä minua. Hän sanoo ennemmin kuolevansa… Oletteko kuullut mitään Iisakki Alanuksesta?
— En siitä asti, kun hänet syksyllä vihittiin papiksi ja määrättiin apulaiseksi kauas Pohjanmaalle.
— Iisakki parka!… Minun täytyy nyt ajatella lähtöä. Jääkää hyvästi kummi. Vielä kerran kiitos monien vuosien hyvyydestä. Muistatteko lupausta, jonka pyysitte minulta, kun olin seitsenvuotias?
— Mitä lupausta?
— Kun Vappu ennusti minulle pitkää ikää, pyysitte minua rukoilemaan haudallanne seitsemänkymmenen vuoden kuluttua. Hedvig on nyt teitä lähempänä ja hän on elävä kauemmin kuin minä; mutta minä en tahdo kieltäytyä muistamasta teitä. Jos elän määrättyyn aikaan, niin polvistun yhdessä Hedvigin kanssa ja muistelen vielä kerran teitä. Eläkää onnellisena! Jääkää hyvästi.
— Ei, sinun vertaistasi, Eeva, ei ole koko avaran maan päällä. Jää hyvästi!
Eeva Merthen lähetti pois vaununsa ja lähti jalkaisin tapaamaan diakoni Elgiä. Hän ei tahtonut astua tuon miehen eteen herttuattarena, vaan katujana. Sisar Paulina otti hänet vastaan hämillään.
— Matias ei ole kotona, hän on sairaitten luona käymässä.
— Sallitteko minun odottaa?
— Olkaa hyvä, käykää istumaan.
— Minä matkustan huomenna mieheni luo Pietariin enkä voi ennen lähtöäni jättää kiittämättä diakonia ja teitä ystävyydestä, jota ennen osoititte hupsulle tyttö paralle.
Sisar Paulina punastui ja oli vaiti. Mitäpä hän olisi vastannut?
— Kuinka voivat rakkaat pikku ystävät Joosu ja Maiju? kysyi Eeva oltuaan hetkisen vaiti.
— Kiitoksia kysymästä, he kasvavat niin, että vaatteet jäävät pieniksi, ja he ovat alkaneet käydä koulua täti Pontinin luona.
— Olkaa hyvä, antakaa heille tämä pieni muisto minulta. Ei siinä ole muuta kuin kaksi virsikirjaa… Mutta ettehän asukaan Laimissa tänä kesänä?
— Matiaalla on rippikoulu ja paljon muita toimia. Me muutamme vasta heinäkuun keskipaikoilla sinne.
— Muistan millainen Laimi oli sinä iltana, jolloin otitte vastaan suuren joukon pakolaisia ja lohdutitte heitä, kuten kaikkia lohdutatte. Monen siunaus on jäänyt Laimin rannoille. Ajat vaihtuvat, me menemme pois, ja teidän rauhallisessa turvapaikassanne on kerran asuva muita. Mutta aallot vielä silloinkin loiskivat kuten ennen niemen kalliota vastaan — tuuli humisee niinkuin ennen tummissa kuusissa, ja silloin kalastaja vanhus sanoo perää pitäessään pojalleen, joka purjeita hoitaa: tuossa on Laimi, siinä asui ennen Jumalan mies, jota kansa sanoi köyhien Eliaaksi.
— Ihmisten muisti on niin lyhyt, sanoi Paulina liikutettuna.
— Onneksi se on lyhyt, sillä muuten kokoisi se liian paljon kärsimyksiä. Mutta kun luemme toisesta maailmasta, että meidän työmme seuraavat meitä sinne, miksikä emme voi toivoa, että tulevat ajat säilyttävät jonkun muiston kaikesta siitä parhaasta, jonka meidän aikamme jättää niille perinnöksi? Kivi putoaa alas tyyneen mereen eikä sitä näy enää, mutta väreet laajenevat kauas ylt'ympäri sen paikan, missä se painui vedenpinnan alle. Kun väreetkin tasoittuvat ja suuri, kirkas tyyneys leviää meren syvyyksien yli, silloin loppuu aika, iankaikkisuus alkaa, mutta Jumala muistaa paikan, mihin kivi putosi.
— Niin, Jumala tietää, että me olemme hyödyttömiä palvelijoita.
— Usein, jatkoi Eeva, olen muistellut veljenne saarnaa sinä sunnuntaina, jolloin sota julistettiin. Jos hän olisi ylistänyt kuningasta tai valtakunnan hallitusta, olisi sittemmin pilkattu hänen sanojaan. Jos hän olisi ylistänyt sotaa, sanottaisiin häntä nyt vääräksi profeetaksi. Mutta hän ylisti ikuista kuningasta ja Hänen valtakuntansa iäistä rauhaa: sitä ei kukaan voi pilkata tai unohtaa; se sana käy totuuden voimalla aikojen ja ajan vaiheiden halki. Kuulijain joukossa kirkossa oli ehkä silloin nuori ylioppilas, josta on tuleva teidän veljenne seuraaja ja joka on julistava hänen sanaansa vielä syntymättömille sukukunnille. Tai siellä oli äiti, joka kirkosta kotiin palattuaan opetti nuo sanat lapsilleen, ja niin ne itivät tulevien aikojen varalle. Yksi päivä kylvää siementä satoihin vuosiin; pian häviävä mies heittää silmänräpäyksessä kuulumattomaksi haihtuvan sanan kauas tulevaisuuteen, jonka pituutta ei voida määrätä. On suurenmoista sillä tavoin puhua sukukunnille ja vuosisadoille. Jumalan voima on puhunut apostolien kautta ja puhuu vielä hänen lähettilästensä kielellä.
Vaikka sisar Paulina sydämensä yksinkertaisuudessa ei käsittänyt vuosisatojen mittapuuta, ymmärsi hän sitä paremmin, että nuori nainen, jota hän oli kerran rakastanut ja kahdesti pelännyt, puhui kunnioittaen hänen veljestään, ja se kieli soinnahti aina. Hän tunsi leppyvänsä ja ajatteli itsekseen, eikö hänen pitäisi tarjota vieraalleen virkistykseksi Laimin oivallista vaapukkahilloa, kun samassa diakoni Elg astui huoneeseen.
Hän ei ollut muuttunut; pää oli ehkä vähän enemmän ajatuksiin syventyneenä, otsa ehkä vähän uurteisempi, mutta kasvot eivät olleet kalpeammat kuin ennenkään, syvä, lempeä katse oli niin läpitunkeva kuin se olisi aina tahtonut tutkia sielujen syvyyksiä.
Hän ei ollut odottanut tätä vieraskäyntiä, jäi kummastuneena seisomaan ja tervehti kylmästi.
— Rouva Keith tuli sanomaan sinulle jäähyväisiä, sanoi sisar Paulina hiukan hapuillen ensi sanoja.
— Minulla ei ole kunnia tuntea ketään sen nimistä rouvaa, vastasi diakoni ankarasti.
Eeva Merthen, peloton, oli kalvennut vastoin tahtoaan. Ennemmin hän olisi vielä kerran saapunut Turkuun vihollisarmeijan etunenässä kuin seisonut tuon miehen edessä. Hän oli nyt kuitenkin tullut häntä tapaamaan, hän oli päättänyt olla nöyrä, kärsiä kaikki moitteet, mutta tämä häväistys saattoi hänen mielensä kuohuksiin. Hän hillitsi itsensä tarmokkaan tahtonsa koko voimalla ja sanoi:
— Ei edes maallinenkaan lapsi tuomitse ketään kuulematta. Minä olen teidän rippilapsenne ja vetoan siihen tuomioon, joka on maailman tuomiota ylempänä.
— Mene, Paulina! sanoi diakoni.
Paulina poistui.
— Mitä on sitten kadotetulla rippilapsellani sanomista minulle? Jos sanottavana on jäähyväiset synnille, niin ole kolminkertaisesti tervetullut! Jos uhmaat jumalallista ja inhimillistä lakia vastaan, niin mene ennemmin jonkun toisen luo! Mene hovi-imartelijain, mene ihmisten palvelijain luo; niitä ei tarvitse kaukaa etsiä. Se Herra, jota minä palvelen, ei kärsi mitään synninpalvelusta.
— Se Herra, jota te palvelette, on sanonut vaimolle: missä ovat syyttäjäsi? En minäkään sinua tuomitse.
— Niin, ja sitten hän on lisännyt: mene äläkä silleen syntiä tee!
— Tahdotteko kuulla minua? Tahdotteko vielä olla minulle sama kuin ennen olitte?
— Minä tahdon olla omanatuntonasi. Puhu!
— Niinpä tietäkää, että minä olen ollut ylpeä ja minut on syvään nöyryytetty. Minä olen liikkunut unissani ja herännyt siitä. Olen luullut olevani viisas ja huomannutkin olevani mieletön. Kaikki synnit ovat asuneet epävakaisessa sydämessäni ja asuvat siellä vieläkin, enkä saa mitään rauhaa. Jumala on runsaasti jakanut minulle lahjojaan, maailma on minua milloin häväissyt, milloin ylistellyt, moni on pitänyt minua onnellisimpana kuolevaisista, ja onpa ollut hetkiä, jolloin itsekin olen uskonut olevani onnellisin. Mutta teidän edessänne seisoo köyhä, muserrettu nainen, verraten itseään siihen vaimoon, jolla ei yhtään syyttäjää ollut. Te ette voi tuomita sitä, jota teidän mestarinnekaan ei tuominnut.
— Älä tule minun luokseni niinkuin tulet Herrasi ja Jumalasi luo. Minä olen syntinen niinkuin sinäkin, eikä minun tuomioni mitään ole. Sovita itsesi Jumalan lain kanssa, jota olet rikkonut salaa ja julkisesti.
— Julkisesti kyllä, vaan en salaa. Teeskentelemistä minä inhoan. Kaikki, mitä olen rikkonut, sen olen rikkonut kaiken kansan edessä, niin ettei siinä ole mitään salaista. Ensi hetkestä asti olen seisonut kuin näyttämöllä päivän valossa ja kaikkien nähtävissä.
— Se on totta, tunnenhan minä sinut, sinä et voi teeskennellä. Mutta oletko ajatellut, että yksin tuo olemuksesi totuuskin, jota minä en tahdo moittia, on ollut hylättävä esimerkki? Etkö tiedä, miten eräs kuningas on tänä turmeluksen aikana ollut lukemattomissa paheissa alamaisillensa huonona esikuvana? Ja sinä, jota sanotaan herttuattareksi, sinä, joka olet ollut kaikkien näkyvissä, kuin näyttämöllä, kuten sanot, etkö ole ajatellut, että jokainen laiton tai rikokselleen liitto on täst'edes saava puolustusta sinun esimerkistäsi? Heikkous on sanova: enhän minä ole parempi häntä. Rikos sanova: enhän minä ole huonompi häntä. Sinä häpäiset julkisesti tapoja, ja sinä pidät häpeää kunnianasi.
— Minä olen poistuva, vastasi katuvainen hyvin masentuneena. Hän seisoi kuin syytetty tuomarinsa edessä. Diakoni ei osoittanut ihaillulle herttuattarelle edes sen vertaa huomiota, että olisi käskenyt häntä istumaan.
— Huomaa tarkoin — jatkoi horjumaton tuomari — etten minä moiti rikoksen suoruutta, vaan sen seurauksia. Mutta oletko myöskin suora itseäsi kohtaan? Oletko tutkinut sydäntäsi, ettei se petä sinua?
— Johan sanoin, että olen liikkunut kuin unessa ja nyt herännyt. Älkää ajatelko alhaista minusta! Te viittasitte jumalalliseen ja inhimilliseen lakiin. Kun nousin ihmissääntöjä vastaan, luulin tottelevani korkeampaa, jumalallista lakia, joka yhdistää sielut. Jos minut olisi hurmannut tavallinen intohimo, niin olisin valinnut nuoremman miehen. Jos olisin etsinyt rikkautta tai ulkonaisia etuja, niin muistakaa, että niitä minulle jo ennen oli tarjona. Minä etsin suurta sielua, ja kun sen löysin, unohdin kaikki saadakseni olla hänen omansa.
— Noin ylpeä, noin ylpeä omasta lankeemuksestaankin! Etkö sitten vieläkään ymmärrä, että sydämesi on pettänyt sinut? Mikä onsuurta? Se, mikä alentaa itsensä, sillä se koroitetaan. Mikä onpientä? Se, mikä itsensä ylentää, sillä se alennetaan. Mikä onkunniaa? Se, mikä taistelee, vuodattaa verta tai voittaa elämän korkeimpien päämäärien puolesta! Mikä onvarjoa? Se, mikä taistelee pitämättä lukua pyrintöperästä, ihmisten palkan tähden. Sinun Keithisi on palkkasoturi, koska hän taistelee varjon tähden, ja sinä itse olet pieni, koska olet tavoitellut koroitusta.
— Minä en tahdo kiistellä kanssanne käsityskannasta, joka on ulkopuolella sielunpaimenen näköpiiriä, keskeytti katuja, sydämessään suuri kiusaus kapinoimiseen. — Minä en ole tavoitellut koroitusta, vaan koroitettua. Te saatatte kannaltanne halveksia sotilasta silloinkin, kun hän puolustaa valtakuntaa maahan hyökkäävältä viholliselta, tai hänen sankarimainettaan, kun se on saavutettu koko elämän kestäneillä uhrauksilla. Mutta jos sanotte tyhjäksi varjoksi myöskin valloitetun maan kohottamista lempeydellä ja oikeudella, niin pyyhitte kokonaan pois historiasta inhimillisyyden, eikä se voi olla Jumalan tarkoitus.
— Historia, sanoi Elg, on minusta vain ihmismaailmassa ilmennyt maailmansuunnitelma, jonka tarkoituksena on Jumalan valtakunnan levittäminen taistelussa synnin valtakuntaa vastaan. Minä en luule pystyväni tutkimaan, mitä aseita tai mitä kohtaloita Jumala milloinkin näkee hyväksi käyttää siihen tarkoitukseensa. Mutta palataksemme sinuun, mitä pyydät minulta? Tuletko minun luokseni entisenä rakastettuna rippilapsena vai tuletko minun luokseni Suomen herttuattarena?
— Minä tulen — sanoi Eeva, unohtaen tunteitten kapinan, mutta vieläkin äänessä ylevyyden sävy ikäänkuin vastalauseena sitä häväistystä vastaan, joka saattoi piillä arvonimessä — minä tulen teidän luoksenne lähdön hetkenä tuomaan kiitokseni ja kaksi pyyntöä. Kiitoksen sydämeni syvyydestä siitä kaikesta, mitä olette ollut minulle koko entisessä elämässäni: opettaja, jota kunnioitin ja rakastin enemmän kuin ketään muuta, ainoa vilpitön ystävä, joka ette koskaan ole arkaillut sanoa minulle monet vikani; se mies, joka minussa ensin herätti yleviä ajatuksia — sanoisin: suuria ajatuksia, mutta te ette niitä niiksi tunnusta — Jumalasta ja ihmiskunnasta, se mies, johon minä aina lapsuudestani asti ja ihaillen niinkuin lapsi olen katsonut kuin korkeimpaan ja jaloimpaan, mitä maan päällä silloin tunsin. Te opettajani, joka itse olette saanut oppinne iankaikkisesta totuudesta, te ette tiedä, minkä elämänaarteen sellainen esimerkki ja opetus kylvää lapsen tuntehikkaaseen sydämeen. Jollen ole ollut sen arvoinen — ah, tiedän ja tunnustan surren, että olen vieläkin aivan liian arvoton siihen — niin antakaa minulle anteeksi! Jos olen eksynyt toisille teille kuin te olisitte tahtonut johtaa minut, ja siten ehkä tuottanut teille paljon surua, niin antakaa anteeksi! Ja jos vieläkin olen tahrainen teidän silmissänne, jotka ovat niin ankarat vain sentähden, että ne loistavat Jumalan pyhästä rakkaudesta, niin antakaa anteeksi, antakaa anteeksi! Ajatelkaa, että juuri te itse olette istuttanut minuun jotakin oman henkenne ylevyydestä, ja vaikka olenkin hapuillut hämäriä päämääriä kohden, joita te ette voi hyväksyä, niin te kuitenkin ensiksi opetitte minua halveksimaan alhaista ja etsimään korkeinta. Älkää tuomitko minua, älkää kirotko minua! Kun nyt lähden isänmaastani ja jätän kaikki, mikä minulle ennen oli rakasta, niin älkää antako minun lähteä se ajatus mielessä, että te halveksitte minua.
Hän puhui niin lämpimästi, hänen kauniit silmänsä katselivat diakonia niin rukoilevan kyynelloistoisesti, hän vetosi niin vastustamattomasti kavaltajaan, joka ei koskaan ollut oikein vaiennut ankaran parannuksensaarnaajan omassa sydämessä, että diakoni tarvitsi kaiken rohkeutensa kestääkseen kiusauksen. Hän kääntyi poispäin, ettei näyttäisi heikkouttaan, ja vastasi hiljaisella äänellä:
— Rukoile Jumalaa antamaan sinulle anteeksi niinkuin minä annan anteeksi sinulle, onneton lapsi!
— Kiitos. Olette täyttänyt ensimmäisen pyyntöni? Osoittakaa minulle tie Jumalan anteeksiantoon!
— Mene Vapahtajasi luo. Älä enää täst'edes syntiä tee. Pura liittosi. Luovu rakkaudestasi, jota ei kirkko ole pyhittänyt. Älä enää palaa miehen luo, jonka omana sinulla ei ole oikeutta olla. Jää kotimaahasi, ja jos pelkäät Turkua, niin hankin minä sinulle turvapaikan jostakin kaukaisesta pappilasta.
— Minä olen valmis tottelemaan ensimmäistä neuvoanne. Toista envoitotella. Se on mahdotonta.
— Tingitkö omantuntosi kanssa?
— Minä en tingi, minä tottelen. Mutta toisella tavoin kuin te ajattelette. Sallitteko minun mainita toisen ja viimeisen pyyntöni?
— Minä en salli mitään muulla ehdolla kuin että katkaiset kaikki entiset siteet. Ei kukaan voi palvella kahta herraa. Jumalan valtakunnan ja synnin välillä ei ole mitään keskitietä.
— Eikö edes katumuksen, armon ja … sovittamisen tietä?
— Se ei ole mikään keskitie, se on Kristuksen ristin tie. Käy sitä, niin olet pelastettu.
— Minä olen käyvä sitä tietä. Ja te, joka olette osoittanut sen alun, saatatte minut sen loppuunkin.
— Puhu selvemmin!
Eeva kertoi, mihinkä päätökseen hänen keskustelunsa Keithin kanssa oli johtanut. Hän tunnusti hyväksyneensä Keithin aikaa koskevat epäilyt, ja että heidän liittonsa nyt, kun sota oli loppunut, pyhitettäisiin kirkon siunauksella. Hän seisoi, niinkuin oli koko tuon tuskallisen tunnustuksen ajan seisonut, pää kumarruksissa sydänten tutkijan edessä. Mutta nyt hänet valtasi liikutus, hän notkisti toisen polvensa ja sanoi rukoilevalla äänellä:
— Opettajani, tuomarini ja lohduttajani, yhdistäkää te toisiinsa Keith ja hänen puolisonsa! Ei kukaan voi niinkuin te vahvistaa erehdykseni anteeksiantoa; ei kukaan koko avaran maan päällä voi niinkuin te rukoilla Jumalan siunausta kahdelle, jotka Jumala on yhdistänyt ja joita ihmiset eivät enää voi erottaa.
Eeva odotti vastausta.
Mutta diakoni Elg mietti kauan. Ehkä oli Eevan viimeisissä sanoissa vielä jotakin tiedotonta uhmaa. Ehkä liikkui vielä vanha kavaltaja parannuksensaarnaajan omassa sydämessä, moittien häntä synnistä, jottei hän ylpeilisi omasta hurskaudestaan syntisen edessä. Petollinen, kavala ihmissydän, vilppiä täynnä! Hän, hurskas, sulki silmänsä näkemästä ihailtua herttuatarta, mutta hän ei voinut olla näkemättä jalkainsa juuressa kaunista, nuorta naista kyynelsilmin — naista, joka olisi voinut olla hänen omansa ja joka nyt pyysi juuri häntä siunaamaan liittoaan toisen kanssa!
— Minä vihin sinut — vastasi hän vihdoin, kestettyään ankaran, sisällisen taistelun — mutta ainoastaan sillä ehdolla, että se tapahtuu julkisesti Turussa. Kirkko ja seurakunta, joita sinä olet julkisesti loukannut, vaativat julkista hyvitystä.
Rukoilija nousi ylös. Hän oli saanut tyyneytensä takaisin ja selitti nöyrästi suostuvansa siihen vaatimukseen, mikäli sen täyttäminen riippui hänestä, mutta hänen täytyi totella herraansa ja puolisoaan.
— Ja minä sanon sinulle — jatkoi diakoni harvinaisen kiivaasti, missä synnin ihminen vielä kerran nousi kapinaan Jumalan miehen rinnassa — ja minä sanon sinulle, että se Herra, jota sinun on ennen kaikkea palveltava ja toteltava, vaatii sinulta julkista todistusta. Pois se, että pahennus saisi ylpeillä päivän valossa ja sovitus kätkeytyä tuntemattoman esiripun taa.
— Opettajani, sanoi Eeva surullisesti, tahdotteko sanoa minulle jäähyväiset vain puoleksi luvaten ja puolella sydämellä? Enkö saa viedä mukaani teidänkokonaistaanteeksiantoanne?
— Jää hyvästi, Eeva Merthen! Katkaise kokonaan yhteys entisyyden kanssa, niin kaikki on eheätä!
— Minä lähden. Köyhänä minä tulin teidän luoksenne, köyhänä täältä palaan. Te, köyhäin Elias, joka rukoilette kaikkien puolesta, rukoilkaa minunkin puolestani, joka en koskaan lakkaa rakastamasta, kiittämästä ja siunaamasta teitä! Jääkää hyvästi!