Minä piirrän sinuun puumerkin.
Neljännen luomispäivän ensimmäinen aurinko katseli äskensyntynyttä maata, näki vuoren tomun ja jätti sille loistonsa välkkeen. Tomusta muodostui kulta, ja kulta oli hyvää, niinkuin kaikki, mitä Jumala on tehnyt.
Vähän aikaa ihmisen syntiinlankeemuksen jälkeen kuljeskeli käärme paratiisin suljettujen porttien ulkopuolella ja löysi hiekasta kullan. Se katseli sitä käärmeensilmillään, huomasi sen sopivaksi omiin tarkoituksiinsa ja sanoi:
— Kulta, sinun pitää ruveta minun palvelijakseni.
— Minä palvelen luojaani, vastasi kulta. Minä olen hänen tekemänsä.
— Vaimo ja omena olivat myös Jumalan tekoa, sanoi käärme. Minulle on annettu valta käyttää kaikkea luotua kiusauksena, jotta ihminen saisi vapaasti valita joko minun valtakuntani tai hänen, jonka nimeä en saa sanoa.
— Mitä minun tulee tehdä? kulta kysyi.
— Sinun tulee palvella kahta herraa. Sinä saat säilyttää auringon viattoman valon heijastuksen, mutta samalla minun silmieni käärmeenloiston välkkeen. Mene, tee tehtäväsi. Minä piirrän sinuun puumerkkini, josta sinut tunnetaan.
Ja käärme piirsi kultaan itsekkään hengen puumerkin:Minun. Hän tiesi kyllä, että ikuisen rakkauden sinetti merkitsee itsensäkieltämistä:Sinun.
Kaksi poikaa, Kain ja Aabel, leikki virran rannalla ja he näkivät loistavan kiven, joka heitä miellytti. Kumpikin huudahti:minun!ja ojensi yht'aikaa kätensä ottamaan kultakappaletta. Mutta Kain oli voimakkaampi ja sysäsi veljensä syrjään. Se oli ensimmäinen taistelu veljesten välillä, ja se koski sitä, mikä onminun.
Ihmishenki on syntyisin valosta ja rakastaa kaikkea loistavaa. Kulta loisti ihmisten silmissä kuin aurinko, kuin käärmeen silmät, ja sitä käytettiin kauniiksi koristuksiksi. Se koristi Faaraon otsaa, Sodoman portteja, Tamarin hiuskiharoita, Braman pagodia, Isiksen temppelejä ja kultaista vasikkaa. Herra sanoi kullalle:
— Miksi palvelet hirmuvaltiaita, herjaajia, porttoja ja epäjumalia?
Kulta vastasi:
— Minä tahdon myöskin palvella sinua, Herra, ja sinun hurskaitasi.
Ja sitten se seppelöitsi Deboran kypäriä, Davidin päätä ja Salomonin temppeliä aina kaikkein pyhimpään asti.
Kulta palveli palvelemistaan kahta herraa, koristeli lapsen kehtoa,Akilleen kilpeä ja makkabealaisten miekkoja.
— Ei siinä kylliksi, käärme sanoi, mene sulatusastiaan ja tule rahaksi!
Kulta meni upokkaaseen, ja siitä tuli kaiken sen arvon mitta, josta ihmiset sanovat:minun. Siten muuttui se jonkinverran toiseksi kuin se itsestään oli, oli olevinaan omaisuutta, ja nimenä sillä oli raha. Siihen saakka oli se huikaissut silmiä; tällöin se sai vallan sielun pajassa, mielikuvituksessa. Kun ajatuksen seppä lähti ulos, kun hänen moukarinsa, tahto, lepäsi ja hänen äitinsä, tunne, puhalsi hiilloshehkuun, tulivat unten vallattomat kääpiöt pajaan ja takoivat ahjon kuonaa. Siitä alkaen kulta rupesi kummittelemaan.
Kulta kävi läpi aikojen, kansojen ja maiden, kulki auringonloistoineen ja käärmeenvälkkeineen, palveli aina kahta herraa ja kantoi otsassaan sanaaminun. Se kummitteli kummassakin hahmossaan koristuksina ja rahoina, ihmisten silmissä; se johti argonautit etsimään kultaista taljaa, se hävitti Troian ja Jerusalemin, se kokosi rikkauksiaan Roomaan, eivätkä Caesarit havainneet, että se haisi kansan kyyneliltä. Se johti raakalaiset kultaiseen kaupunkiin, ohjasi viikinkien sotapurret etelän kultamaihin, lähti Kolumbuksen matkaan etsimään Indiata, Ferdinand Cortezin kanssa valloittamaan Mexikoa ja Cookin kanssa purjehtimaan maapallon ympäri. Se toimitti suuria Jumalan valtakunnan levittämiseksi kaukaisiin maanosiin, se asutti erämaita, oli suurten löytöjen ja hyödyllisten keksintöjen synnyttäjä, järjesti kaupan ja yhdisti kansoja. Mutta kaiken sen takaa kummitteli yhä vain käärmeen katse.
Kullan auringonloiste verhosi välkkeellään kaiken ansion, sekä rehellisen että petollisen. Miksei valtiomies, joka laati viisaita lakeja, olisi nähnyt maataan kullanloisteisena? Miksikä ei tehtailija, joka antoi monen monelle työmiehelle leivän, olisi kehrännyt kultalankoja kangaspuissansa. Ja päivätyöläinen, joka työskenteli vaimonsa ja lastensa hyväksi, miksei hän, alkaessaan viikon työn, olisi laskenut, miten paljon hänellä on saamista viikon lopussa ja samalla nähnyt auransa, kirveensä, sahansa loistavan kullasta? Mutta taaskin — ja siinä sekaantui käärmeen katse auringonpaisteeseen — miksei soturi, joka lähti valloittamaan vieraita maita, olisi kuvitellut sieltä kaukaa tapaavansa vuorittain kultaa? Miksei koronkiskuri lähettäessään paperilappunsa ja mustat piirtonsa ryöstöretkelle, olisi ihastunein mielin ajatellut niiden kultaista satoa? Miksikä ei peluri olisi uneksinut voittonumeroa tai onnellista korttia?
Viisas istui yksinään lamppunsa ääressä ja tutki yön hetkinä olevaisen äärimmäistä alkuperää. Aave tuli hänen luokseen, piti kättään lampun edessä ja näytti varjosta loistavat kasvonsa.
— Minä ymmärrän, sanoi tutkija, sinä olet kaiken alku, elämänneste, viisasten kivi!
Ja hän etsi sitä kiveä upokkaastaan, kunnes hänen silmänsä sokenivat, hänen kätensä herposi ja hänen elämänsä lamppu sammui.
Silloin käärme hymyili, kun hän vielä kerran niinkuin tiedonpuun luona sai petetyksi tutkivan ihmishengen. Mutta Herra sanoi kullalle:
— Mitä teet? Ryöstäthän jaloimmat pyrinnöt, mitkä panin ihmiseen.
— Herra! vastasi, kulta, etkö näe minun hyödyllisiä tekojani? Enkö ole ahkeruuden synnyttäjä, keksintökyvyn kannustaja? Enkö paina sormusta onnellisen morsiamen sormeen? Enkö helise miellyttävästi köyhän säästölaatikossa? Enkö ole perustanut lukemattomia armeliaisuuslaitoksia ja levittänyt pyhää sanaasi ympäri maailmaa? Herra, etkö näe, että minä teen parannusta kirkoissa? Eivätkö niiden alttarit säteile minun loistostani? Enkö ole Poikasi ja hänen äitinsä kuvan pukimena? Enkö loista kuin sädekehä pyhimysten kanssa?
Herra tiesi kyllä sen kaiken, mutta hän antoi aikojen tulla täytetyksi.Kulta kulki yhä karttuvin voimin eteenpäin maailmassa.
— Ei siinä kyllin — sanoi käärme — että sinulla on otsassasi:minun. Piirrä sen viereen:enemmän!
Kulta kirjoitti otsaansa:enemmän, yhäenemmän!Se oli jo ennättänyt meidän aikaamme, sitä alkoi kertyä niin suunnattomia joukkoja, ettei sitä koskaan ennen ollut niin kasaantunut, ja se otti paperin avukseen. Niinkuin se itse oli rahana toista kuin se oikeastaan oli, niin oli silloin paperi olevinaan kultaa. Se tapa oli mukava; paperi painoi niin vähän, sopi pieneen tilaan, ja siten mitätön, pieni paperipala, jonka tuuli saattoi puhaltaa pois tai kipinä polttaa, oli arvokkaampi kuin kultaläjät. Mutta sen muutoksen avulla oli kulta tunkeutunut vielä syvemmälle mielikuvituksen pajaan, ja entistä hurjemmin alkoivat kääpiöt takoa sen kuonaa. Silloin ei kummitellut enää yksinomaan kulta, vaan sen valtuutetutkin, setelit, vekselit, obligatsionit ja sadankinlaiset osakkeet. Kaikki nuo lumpuista luodut paperipalat näyttivät silloin omistajan kädessä kullatuilta; niiden arvo nousi ja väheni, ne muuttuivat lumpuiksi, mitä ne ennen olivat olleetkin, mutta ilmestyivät taas toisenmuotoisina ja hurmasivat maailmaa. Ja noista tyhjistä, hauraista lumppukummituksista, jotka sanoivat olevansa kultaa, nähtiin ihmisten riitelevän. Kulta oli maailman hallitsija: se kävi sotaa kapinoitsijoitansa, jalompia tunteita, yleviä, omanvoitonpyytämättömiä tarkoitusperiä vastaan, sai voittoja ja kärsi tappioita, mutta kohotti aina uudelleen mahtavan valtikkansa. Se oli kauan hurmannut naisia ja ukkoja; se oli kauan pitänyt puukkoa ryövärin kädessä ja heittänyt messinkiä rahanväärentäjän sulatusuuniin. Se oli myynyt maita ja ostanut viattomuutta. Nyt se alkoi tunkeutua nuorukaisen kunniantoiveihin ja tulevaisuudenunelmiin ja käydä postimerkeillä kauppaa lastenkamarissa. Se tuli Molokiksi, jonka palavaan kitaan uusi pakanuus heitti lapsensa epäjumalain riemuitessa.
Toiselle kullan palvelijalle toisensa jälkeen sanoi Herra: tänä yönä otetaan sinulta sielusi! Ja niin tapahtui, mutta poika unohti isänsä kohtalon. Köyhä sanoi aina:minun!Rikas sanoi lakkaamatta:enemmän!
Silloin kohosi äkkiä kullan ja lumppujen palvelijain suunnattomasta, himoitsevasta joukosta kuin kupla merestä ääni, joka nousi kapinaan kultaa vastaan ja sanoi:omaisuus on varkautta!
Mitä? Varkauttako? Ensi kertaa vapisi kulta ja sanoi:
— Nyt olen hukassa, minä en voi palvellakolmeaherraa.
— Älä pelkää, lohdutti käärme, se ääni on minun palvelijoitteni ääni.Se sanoo vain:sinunomaisuutesi on varkautta,minunon laillinen!
Kulta kulki eteenpäin kohti tuntemattomia tulevia päiviä, eikä tiennyt, että toinen korkeampi maailman voima oli kauan työskennellyt sielujen pajassa. Monta vuosisataa olirakkaudenhenki hävittäen hionut kullan itsekästä kirjoitustaMinun, piirtääkseen sen sijaan uhrautuvaisen puumerkkinsäSinun, ja joka vuosisadalta uursi viila yhä syvempään, mutta sitä ei huomattu: kultaverho varjosi suuren S-kirjaimen, joka vieläkin näyttää suurten joukkojen silmissä muuttumattomalta M:ltä. Käärme näki sen, mutta mitkään sen kiemurtelemiset eivät saaneet kulumaan pois uutta kirjainta, joka yhä selveni toisen alla. Käärme tietää sennytja on raivoissaan, mitä kauemmin kuluu, sitä enemmän.
On vielä syntymättömille suvuille koittava päivä, jolloinminun-sanan sijasta kirjoitetaansinunja jolloinenemmänsamalla kertaa muuttuu sanaksiei mitään. Silloin Herra ottaa kullalta auringonloiston ja käärmeenkiillon ja sanoo: muutu tomuksi, mikä oletkin!
Kulta on vastaava: käärme näki minut.
Herra on sanova käärmeelle: anna minulle takaisin ne monet tuhannet ja miljoonat sielut, jotka olet minulta ryöstänyt kulta-aaveellasi!
Käärme on sanova: sinä sallit sen tapahtua.
Herra tietää tarkoituksensa ja halveksii viekkautta, joka tahtoo syyttää häntä pahan alkuperästä. Kun hän luo uuden maailman ja uuden ihmisen, ei siellä ole auringon eikä käärmeen kultaa: kaikki on silloin oleva yhtä valoa, yhden herran hallitsemaa, yhtä valtakuntaa. Ja sen nimi onRakkaus.
[1] Alkukielellä, sen ajan omituisella kirjoitustavalla kirjoitettuina, olivat säkeet seuraavat:
Så höga dygders pracht man måste billigt prijsa; hvi skall jag ejmed macht uppstämma ock min vijsa i Amaryllis chor, som allt på Runsals ö sin får har vallat här alltsedan Noachs sjö! Men om jag säija får hvad nu mit sinne tränger, then ganska, herdeflock, som lustigt här omsvänger, en samfält tanka har: thet är Helenas prijs; hon lef i hundra åhr, som i ett paradijs! Och sist i ålders dar, när sachtlig döden stundar, lijksom en månljus natt far öfver rosenlundar, en slächt av barnbarnsbarn, så tät som Runsals skog, lyck' hennes ögon till i en behaglig ro!
[2] Tähän aikaan tarkoitettiin yhä vielä hyvin monesti Suomella vain maan lounaisosaa, Varsinais-Suomea.
[3] Tarkoittaa erästä silloin hyvin tunnettua Dalinin satua.
[4] Ruotsissa sanaleikki: riksens ständer, riksens tänder, jota ei saa suomessa näkyviin.
[5] "Lagercrantzin vapaaehtoiseksi joukoksi" sanottiin nuoria aatelismiehiä, jotka valtiopäivillä saivat aikaan melua ritarihuoneessa.
[6] Sydän haavoitettu jos ilmi tois kaipuunsa, pelkonsa, eri tuntehet vois kaikk' kuvata eteen silmäinne kaunoisten! Eeva, — teit' lemmin ma liiaksi teistä laulaaksen'!
[7] Kauniina, ylväänä kun ruusu tuoksuu, hymyy, Ei huomaa se kuink' kyy kateena ruohoon lymyy.
[8] Kaikki päivämäärät vanhan luvun mukaan.
[9] Oh, mitä, vanha rähjä.
[10] Senaikuiset suomalaiset tunsivat sen asian paremmin, koska he sitä pitivät tärkeämpänä kuin saksalainen elämäkerran kirjoittaja näyttää pitäneen. Luultavasti on V. von Ense tullut siihen johtopäätökseen siitä syystä, että Eeva Merthen oli liian ylpeä pitääkseen ylpeän skotlantilaisen suvun, varsinkaan lordimarsalkan nimeä, ja mieluummin säilytti omansa. Avioliitto oli morganaattinen.
[11] Af grå berg, ruotsissa sanaleikki, samaten kuin seuraavissa lauseissaStenja sten (kivi) sanoissa.
[12] Kiitos perunoista ja sianlihasta ja kiitos sianlihasta ja perunoista.
[13] Alkukielellä kvickt ja prompt. Suom. muist.
End of Project Gutenberg's Talvi-iltain tarinoita 3, by Zacharias Topelius