— Enkö sanonut, että sinä itsekin niitä uskot? No niin, näytä hänelle kultasormuksesi tai muuten minä teen sen! Eikö hän, vanha koronkiskuri, ole olevinaan maailmanhalveksija? Eikö hän teeskentele itseään filosofiksi, joka on olevinaan ylempi meitä muita kuolevaisia? Koettele häntä! Tunnemmehan taikaesineen.
— Mitä sinä taas maitoparran juttuja lörpöttelet? keskeytti Margret-rouva, jonka käytännöllinen silmä oli huomannut matkanutussa höllentyneen napin, jota hän omin käsin oli ryhtynyt panemaan kuntoon. — Ei mitään uusia tyhmyyksiä, rakas Lauri Roderik! Ajattele mitä tahdot, mutta tyydy tänä iltana yhteen paukaukseen. Tuossa tulee Sten-lanko…
Komissaari toi hienon, höyryävän posliinikannun ja kolme, ihmeellistä kyllä, kristallikirkasta, tahottua ryyppylasia ja asetti ne kirjoituspöydälle.
— Juokaa! hän sanoi.
Lauri Roderik alentui suu valmiina virnistykseen, maistelemaan epäiltyä juomaa ja huomasi ihmeekseen sen olevan hienoa, vaniljalla höystettyä, lämmitettyä portviiniä. Suloinen lämpö levisi hänen kylmänkankeihin jäseniinsä, ja hän sanoi vain olevansa pahoillaan siitä, ettei isäntä juonut vierastensa maljaa.
— Vesi on minun juomani, sanoi vanhus ivallisesti hymyillen samalla tavoin kuin hän jo kerran ennenkin oli nuorta ylioppilasta pilkannut ja kiusoitellut. — Viini on todellakin parempaa kuin nyt enää tapaa myytävänä. Olen ostanut sen eräältä Lissabonin kauppahuoneelta, joka muinoin oli asioissa kanssamme.
— Torlades & Kumppanilta, huomautti Margret-rouva, mielihyvin maistellen lämmittävää juomaa. — Sille kauppahuoneelle olemme myyneet paljon tervaa ja ostaneet siltä paljon suolaa.
— Sentähden on enolla varaa jalostuttaa tervaa ja suolaa, vastasiLauri Roderik. Myöntäkää kuitenkin, eno, että toisinaan herkuttelette!Kuinka olisi mahdollista olla moisten viinien omistaja niitämaistamatta.
— Sinun iälläsi se olisi luultavasti mahdotonta, vastasi komissaari. Mutta kun tulee vanhaksi niinkuin minä ja kenties vähän ahneeksikin, silloin ilahduttaa harvinaisen tavaran omistaminen enemmän kuin sen käyttäminen. Minun mielestäni ovat kellarissani olevat pullot nuorukaisten tapaisia: niissä on tulta ja elämää, niille suodaan anteeksi, vaikka ne kuohuvatkin.
Lauri Roderik tunsi tulleensa nolatuksi. Tämä on ilveilyä, hän ajatteli ja pyöritteli kultarahaa liivinsä taskussa. Kultarahat olivat silloin harvinaisia, mutta toisinaan kuitenkin nähtiin liikkeessä venäläisiä puoli-imperiaaleja, ja sattumalta hän oli tuonut mukanaan sellaisen Helsingistä.
Mitähän, jos hän paljastaisi teeskentelijän? Kiusaus tuli niin suureksi, ettei suuttunut nuorukainen sitä saattanut enää vastustaa.
— Oikeista viineistä — hän sanoi — muistuvat mieleeni oikeat ja väärät rahat. Lapualla on jo kauan koetettu tehdä Ruotsin seteleitä, mutta kuka saattaisi uskoa, että nyt on myöskin alettu mukailla Venäjän kultarahaa?
— Mitä? Sitä et saa ketään uskomaan, puuttui puheeseen Margret-rouva.
— Mutta sen vakuutan… Tänään puolenpäivän ajoissa vaihdoin viidenkymmenen ruplan setelin, ja katsokaa, mitä minulle annettiin! Tuskin on mahdollista erottaa ääntä oikeasta.
Niin sanoen pudotti hän puoli-imperiaalin kirjoituspöydälle aivan komissaarin silmäin eteen.
Vaikutus näkyi silmänräpäyksessä ja oli kauhistuttava. Vanhus vetäytyi takaperin, hänen kasvonpiirteensä vääntyivät, hän puri huulensa yhteen, hänen kätensä puristuivat suonenvedon tapaisesti nyrkkiin, silmät katsoa tuijottivat sanomattoman kauhistuneina kultarahaa, ja tuskasta huudahtaen hän syöksyi sisempään huoneeseen.
Imperiaali ilvehti lakkaamatta hänen silmissään.
Pelästyneenä siitä pikaisesta ja odottamattomasta seurauksesta, mikä hänen ilkeällä pilallaan oli, katseli nuori ylioppilas hämmästyneenä vanhuksen jälkeen. Liisu tarttui lujasti hänen käsivarteensa ja virkkoi aivan toisin kuin olisi odottanut siitä äänettömästä levollisuudesta, mitä hän siihen asti oli osoittanut, hyvin liikutettuna:
— Sanoinhan sen sinulle! Sinä olet sydämetön ihminen. Mitä pahaa vanhus on sinulle tehnyt, kun niin julmasti pilkkaat hänen onnettomuuttaan?
— Mutta enhän mitenkään osannut kuvitella mielessäni…
— Etkö kuullut kertomusta Hannu Kristofer Halmista? Ja kuitenkin saatat noin kevytmielisesti leikkiä kauheitten voimien kanssa, jotka asuvat ihmisessä, kun hän on luopunut Jumalasta! Niin, ilvehdi sinä vain, naura kuvitteluille, mitkä kuitenkin ovat niin kauhistavaa totuutta niille, joita ne ahdistavat! Ainoana puolustuksena on se, ettet tiennyt, mitä teit. Mutta minä sanon sinulle, että tuo onneton vanhus on sata kertaa parempi kuin sinä, joka et elämässäsi vielä ole kestänyt yhtään koetusta; sillä, joshänhairahtuukin, joshänei olekaan voinut päästä vapaaksi onnettoman elämänsä seurauksista, niin hän ainakinetsiitotuutta, jotasinäet tee… Hyvää yötä, äiti; en nyt voi jättää häntä yksikseen. Matami Widström pitää kyllä huolen illallisesta ja yösijasta.
Ja Liisu katosi samasta ovesta, josta komissaari oli mennyt ennen häntä.
— Mitä hän sanoo? kysyi Lauri Roderik hyvin kummastuneena sekä hiljainen serkkunsa puhetavasta että tapahtumasta, jonka todistajana hän vast'ikään oli ollut.
— Hän sanoo — vastasi Margret-rouva melkein yhtä säikähtyneenä ja vastoin tapaansa ihmeteltävän sävyisästi — hän sanoo, että Sten-lanko … niin, olen kuullut kerrottavan jotakin sentapaista, mutta en ikinä olisi saattanut uskoa sen siten kulkevan perintönä… Huh, se on liian mieletöntä … onhan hän aivan appi-vainaja itse! Jumala meitä varjelkoon, minä en koskaan voi niitä silmiä unohtaa… Ihminen on vajavainen olento … huh … nyt saan taas ähkyni takaisin.
— Mihin Liisu meni?
— Mihinkö hän meni? Tietysti hänen luokseen. Hän tuntee asiat, hänhän oli täällä viime talvena. Miten houkkamainen olinkaan, kun käännyin takaisin Tampereen tieltä! Syy on sinun. Kuka sinulle sanoi, että Sten-lanko oli kuoleman kielissä?
— Eräs mies, joka tuli pohjoisesta päin ja sanoi tuntevansa minut, mutta minä en tuntenut häntä.
— Lyhytkasvuinen, vanhanpuoleinen mies, yllä valkea lammasnahkanuttu, punainen vyö ja ruskea nahkalakki?
— Niin, aivan sellainen. Me jouduimme pakinoihin, kun hän syötti hevosiaan kestikievarissa muutaman penikulman päässä Ruhalasta.
Margret-rouva unohti Sten-langon, Liisun, ähkynsä ja ihmisen vajavaisuuden, hypähti kuin raketti pystyyn ja astui niin uhkaavasti sisarensa pojan eteen, että poika huomasi parhaaksi peräytyä vanhan kirjoituspöydän taakse.
— Sehän oli Pellavoinen! hän kiljaisi.
— Olisiko mahdollista?
— Voi sitä kavalaa käärmettä! Voi sitä hävytöntä petturia! Eikö hän arvannutkin, että minä seurasin häntä kintereillä! Eikö hän tiennytkin, että meidän piti tavata toisemme ja että sinä olit moinen tyhmä narri, jolle hän saattoi valehdella pitkän jutun, minkä sinä sitten kertoisit minulle! Ja siinä hän on onnistunut, aivan täydellisesti se konna on onnistunut! Nytkös hän nauraa pellavamarkkinoilla, kun me hänen hyväkseen olemme ajaneet kaksikymmentä penikulmaa tänne Isoonkyröön, puolihullun miehen luo, joka aikoo elää Metusalemin ikäiseksi!… Lauri Roderik, ellen olisi sinun oma tätisi, niin totisesti taputtelisin sinut sinikirjavaksi niin varmasti kuin ennen olen kellekään pojalle antanut selkään, sillä sinä olet syypää kaikkeen. Seiso siinä ja häpeä! Mutta sen sanon sinulle, älä koskaan pyri kauppiaaksi! Olisipa sekin jotakin! Isäsi, hän ymmärtää hieman asioita, se minun täytyy myöntää, vaikka hän nyt petkutti minulta pellavani, mutta sinut peijaisivat lybeckiläiset syömään heiniä kuin makeisia.
Tietämätöntä on, miten kauan Margret-rouva olisi sillä tavoin, enemmän suoramielisesti kuin tädillisen hellästi antanut kiukkunsa tulvehtia, ellei kuivanynseä henkilö, jota nimitettiin matami Widströmiksi ja joka nähtävästi lähinnä komissaaria oli talossa hallitsevana suurvaltana, olisi astunut huoneeseen, levittänyt ruokaliinaa kirjoituspöydälle ja alkanut siihen kantaa illallista. Margret-rouva, joka ei voinut Pellavoista unohtaa, sai aikaa rauhoittaa kiihtyneitä tunteitaan, kun hänen sisarenpoikansa aloitti suurvallan kanssa seuraavan keskustelun:
— Miten komissaari jaksaa?
— Huonosti.
— Onko hän usein sairaana?
— Harvoin.
— Meistä on teille paljon vaivaa.
Ei mitään vastausta.
Yhtä vähän kuin talon kurja ulkomuoto esti illallisen runsautta, esti Pellavoinen tai tuo keskinäinen sota Margret-rouvaa ylistämästä tuoretta ruisleipää tai Lauri Roderikia tuhoamasta viiden kananpojan tulevaisuutta yhtä monena kovaksikeitettynä munana. Hän uskalsi vielä kerran koettaa saada puhumaan mykkää sfinksiä, joka vartioi talon salaisuuksia.
— Oivallisia munia! Mitä kääresylttyyn tulee, niin tuskinpa olen nähnyt sen vertaista ja … tunnenpa suuria maatiloja, jotka kadehtisivat … mikä on kartanon nimi?
— Yrjölä.
— Jotka kadehtisivat Yrjölän viilipyttyjä. Täällä lienee hyvä karja?
Ei mitään vastausta.
— Komissaari asuu varsin yksin täällä maalla. Teillä ei aina ole hyvät päivät yksin hoitaessanne näin suurta taloa ja vanhaa, kivulloista isäntää. Otaksuttavasti ei komissaari kitsaile palkkaa maksaessaan.
Ei vastausta.
— Niin, täällä maailmassa kuulee varsin paljon parjausta. Juurikuin ihminen silti olisi ahne, vaikka hän kokoaa itselleen pienen omaisuuden, tai olisi koronkiskoja, vaikka hän lainaa rahoja laillista korkoa vastaan! Olenpa varma, että komissaari testamentissaan on muistanut pitäjän köyhiä.
Emännöitsijä vastasi vain katseella, josta näkyi, että kaikki enemmät kyselemiset olivat turhaa vaivaa. Ruoka korjattiin pöydältä, makuusija tehtiin samaan huoneeseen, ja nuorukainen, luullen sen mukavuuden koskevan naispuolisia matkatoverejaan, levitti turkkinsa erääseen nurkkaan itselleen yösijaksi. Mutta emännöitsijä esti häntä siitä.
— Te tuossa! — hän sanoi osoittaen vuodetta — ja rouva tuolla sisällä!
— Onko täällä siis useampia huoneita?
— Matami Widströmillä — virkkoi Margret-rouva — on muuta tehtävää kuin vastata tyhmiin kysymyksiin. Hyvää yötä. Toivon sinun heräävän viisaampana.
Hän katosi samaan sisempään huoneeseen, mihin komissaari oli poistunut ja minkä raolleenjääneestä ovesta näkyi paljoa miellyttävämpi kamari kuin se, jossa matkustajamme tähän asti olivat olleet.
Lauri Roderik Gråberg oli kohta yksin, sytytti sikarinsa ja käänteli erään kirjoituspöydällä olevan, ahkerasta lukemisesta kuluneen kirjan lehtiä. Siinä oli pääomien ja korkojen laskelmia yhdestä killingistä sataantuhanteen riksiin, yhdestä kuuteen prosenttiin eri pitkiksi ajoiksi, yhdestä päivästä vuoteen. Moinen kirjasto, ainoa, jonka hän saattoi huomata, näytti hänestä omistajan luonteelle yhtä kuvaavalta kuin se olisi ollut ikävä vähemmän huolelliselle säästäjälle. Hän heitti vihkosen ylenkatseellisesti syrjään, mutta silloin putosi sen sisältä irrallinen lehti. Siihen oli värikirjaimin painettu latinalainen neitsyt Maarian rukous.
Kuinka tuo lehti oli eksynyt koronlaskukirjaan, oli Lauri Roderikin mielestä turhaa tutkia. Hän tarkasti huoneen. Paitsi lipastoa ja kahta lukittua kaappia ei siinä ollut mitään salaperäistä, ei edes sukuperintöä, vanhaa, messinkikiskoista, tammista kassa-arkkua. Pöytälaatikoissa oli ongenkoukkuja, hauenuistimia, viiloja, keränpohjia, rikkitikkuja, taulaa, tulirauta, piitä sekä monta muuta kappaletta, joita Movitzin huutokauppapöytäkirjan mukaan "ei voi ihmisjärjellä arvostella". Maalaamaton puujakkara oli uunin luona, puu- ja tuohivarasto, ja rikkinäisellä, vanhoin sanomalehdin paikatulla seinäpaperilla riippui tomun ja kärpästen lian tähden melkein tuntematon taulu, missä oli kuvattuna liittovaltain sotajoukkojen tulo Pariisiin 1814. Kaikki oli muuten rappeutunutta, huonosti hoidettua ja ikävää. Se oli enemmän kuin köyhyyttä, oli kyynillistä kurjuutta. Suurempaa siivottomuutta ei saattanut ajatella. Ja moisen huoneen asukas vielä oli omaavinaan filosofin maailmanviisautta.
Suuttuneena ja uupuneena heittäytyi nuorukainen vuoteelleen. Kummallisia vastakohtia! Se oli niin puhdas ja huolellisesti tehty kuin konsanaan vieraanvaraisessa pappilassa.
Mistä lieneekään johtunut, päivän tapahtumistako vai kääresyltystäkö ja viidestä kovaksikeitetystä munasta — uni pakeni nuoren ylioppilaan väsyneistä silmistä. Lapsuudenmuistelmat kodista ja koulusta sekaantuivat uudempiin vilkkaamman elämän muistoihin, jota hän jo kaksi vuotta oli viettänyt yliopistokaupungissa. Hän oli ollut hillitsemätön, vallaton koulupoika, jonka hyvä pää sai korvata sen, mitä ahkeruudesta puuttui, ujostelematon, elämästä iloitseva ylioppilas, joka olematta juoppo kuitenkin ymmärsi nauttia elämästä ja olematta laiska tutki ainoastaan sitä, mikä häntä huvitti, sangen vähän edistyen todellisissa tiedoissa. Kaksikymmenvuotiaana hän ei ollut enempää eikä vähempää kuin moni muu hänen asemassaan oleva rikkaan miehen poika: elämän kysymysmerkki, hetken leikkikalu, peräsintä vailla oleva purjehtija, joka huoletonna antoi tuulen ajella itseään kohti tulevaisuuden ääretöntä valtamerta, mikä auringon valaisemana aukeni hänen eteensä.
Mutta siinä kuplassa oli kuitenkin pohja; Lauri Roderik Gråbergissa oli luontaista oikeudentuntoa ja tuota vielä epäselvää myötätuntoa kaikkea jaloa ja ylevää kohtaan, joka harvoin haihtuu turmeltumattoman nuorukaisen rinnasta. Miksi olisi hän muuten niin suuresti halveksinut vanhaa koronkiskuria ja sitä, että hän teeskenteli jalompia tunteita. Miksi olisivat yksin nuo kauppaharrastuksetkin, joiden keskellä hän oli kasvanut ja jotka saivat hänen käytännöllisen tätinsä kulkemaan markkinamatkoillaan, tuntuneet hänestä niin vastenmielisen vähäisiltä? Miksikä oli hän halveksinut serkkuaan aina siihen asti, kunnes hänen lausumansa odottamaton sana sai hänet säpsähtämään? Se sana koski häntä itseään, se oli asettanut hänet alemmaksi miestä, jota hän suuresti halveksi: "hänetsii ainakin totuutta, mitäsinäet tee". Mikä on totuus? Mikä on tuo elämän päämäärä, minkä pelkkä etsiminen jo koroittaa miehen niin korkealle, että hän kurjuutensa syvyydessäkin on ylempänä voimakasta, joka halveksii hänen heikkouttaan.
Ensi kerran elämässään Lauri Roderik kysyi siten itseltään. Hän tunsi, että tuo kysymys oli joskus vaativa vastauksen, mutta sillä kertaa hän oli liian väsynyt ja kevytmielinen voidakseen kauemmin miettiä niin vakavia asioita. Hän tahtoi nukkua, mutta ei voinut. Hän koetti tavallista keinoa, rupesi ajattelemaan mitä joutavimpia ja ikävimpiä muistoja, professori X:n nukuttavia luentoja, menojensa tiliä, laiskoja kyytihevosia, suurta Kallenaution kangasta, Margret-tädin perintökeinotteluja ja rouva C:n ruokasäilykköpäivällisiä, joista oli laulettu helkkyvällä kuusimitalla:
Tack för potates och fläsk och tack för fläsk och potates![12]
Kaikki nuo asiat ynnä nuoruus ja väsymys saivat vihdoin Lauri Roderikin vaipumaan nukkumisen ja valveillaolon suloiseen välitilaan, jolloin ajatuksen siivet uupuvat ja kuvittelut hajaantuvat ruusunväriseksi hämäräksi. Kynttilä paloi vähitellen loppuun, kunnes se itsestään sammui. Joulukuun yön pimeys, jota suljetut ikkunaluukut vielä enensivät, verhosi kaikki huoneen esineet läpinäkymättömään huntuun.
Lauri Roderik ei kuitenkaan nukkunut niin sikeästi, että se olisi estänyt erään mielikuvan yhä edelleen kummittelemasta hänen muistossaan, nimittäin puoli-imperiaalin, jolla sinä iltana oli ollut niin kummallinen vaikutus. Se ilvehti alinomaa hänen silmissään milloin pienenä ja ohuena kuin peliraha, milloin suurena ja loistavana kuin täysikuu. Se ei jättänyt häntä hetkeksikään rauhaan, se helisi hänen korvissaan, pyöri hänen käsissään, hyppeli edestakaisin milloin peitteellä, milloin vuoteen laidalla ja toisinaan lattialla, tehden punaisia ympyröitä kuin nopeasti pyörivässä liikkeessä oleva, hehkuva tikku, tai loistavia juovia kuin öinen nopea tähdenlento. Se kävi yhä tungettelevaisemmaksi, yhä tuskastuttavammaksi; vihdoin se ryömi ihan hänen päälleen. Siihen uni loppui; Lauri Roderik nousi istumaan, päästäkseen varmuuteen siitä, että oli uneksinut.
Hämmentyneenä hän katsoa tuijotti pimeyteen kauan tietämättä, mitä hänen piti uskoa. Sillä aivan silmäinsä edessä hän näki vastakkaisella seinällä jotakin, joka oli ihan tuon onnettoman kultarahan näköinen — pienen, pyöreän ja loistavan pisteen, joka tosin pysyi paikallaan, mutta värähteli omituisesti. Paikka, sen asukkaat, uni, pimeys, kaikki yhdessä tekivät kummallisen kammottavaksi tuon loistavan läikän, jonka oikeata laatua hän ei saattanut käsittää.
Mutta kun valopilkku yhä vain pysyi paikallaan ja muuttumattomana, rohkaisi Lauri Roderik mielensä, nousi ja meni seinän luo, jossa ilmiö näkyi. Silloin hän huomasi hieman keventynein sydämin, ettei kummitteleva imperiaali ollutkaan muuta kuin hieno valojuova, joka tuli sisemmän huoneen oven avaimen reiästä ja kohtasi vastapäätä olevaa seinää. Siihen selitykseen olisi ehkä monikin hänen sijassaan tyytynyt ja muusta huolimatta palannut jatkamaan häiriintynyttä untaan. Mutta Lauri Roderik tunsi varsin hyvin tätinsä oivallisen unenlahjan ja täsmälliset elämäntavat, niin ettei häntä voinut olla jonkin verran ihmetyttämättä tulen loistaminen niin myöhään hänen makuuhuoneestaan.
— Muori nukkuu, hän arveli itsekseen. — Kuka sitten näin myöhään yöllä polttaa kynttilää? Tokkohan komissaari itse?
Vanhuksessa oli kaiken viheliäisyydenkin ohella jotakin, jota Lauri Roderik ei ollut voinut oikein selittää. Hänen oli tutkittava, mitä kynttilän valo merkitsi. Muuta keinoa ei ollut, hän aukaisi hiljaa sisemmän huoneen oven. Ihmeekseen hän huomasi senkin huoneen olevan yhtä pimeän kuin omansakin. Epätietoisena hän pysähtyi kuuntelemaan ja päätti tutusta, säännöllisestä murinasta, että Margret-rouva nautti häiritsemättömässä levossa unen hyvyyksiä.
Odotuksessaan pettyneenä Lauri Roderik oli juuri jättää sikseen kaikki enemmät tutkimiset, kun hän uudelleen huomasi saman hienon valojuovan loistavan eräästä ovea vastapäätä olevasta kohdasta ja, kuten hän oikein arvasi, vielä sisemmän oven avaimenreiästä.
— Tuolta siis! hän ajatteli ja hiipi hiljaa varpaisillaan ajamaan takaa kummittelevaa valoa, joka jo niin kauan oli tehnyt pilaa hänen uteliaisuudestaan.
Kesken syntynyt on parempi kuin hän.
Se, jolla on edessään ratkaisematon sielutieteellinen arvoitus ja jota sen lisäksi vielä kiihoittavat nuoren tytön vertailemiset, ei liian ankarasti tuominne uteliaisuutta, mitä ei muissa olosuhteissa sopisi suuresti kiitellä. Lauri Roderik Gråberg avasi enempää epäröimättä oven, josta pääsi seuraavaan huoneeseen Margret-rouvan makuukamarista. Saranat lienevät olleet hyvin voidellut, sillä sekin ovi avautui, kuten ulkopuolinenkin, ihan äänettä. Kirkas valo loisti sieltä vastaan. Heijastuspeilillä varustettu lamppu oli asetettu niin, että sen tuli oli aivan kumpaisenkin oven avaimenreiän kohdalla, joten valonsäde saattoi tunkeutua aina kolmanteen huoneeseen asti.
Lauri Roderik pysähtyi hiljaa oven luo, ja se, mitä hän näki, kun hänen silmänsä ehtivät tottua lampun valoon, ei suinkaan ollut omiaan vähentämään hänen kummastustaan. Hän oli tullut jokseenkin suureen huoneeseen, jonka erinomaisen komea sisustus oli kokonaan kallisarvoisista puulajeista valmistettu ja jonka lattia oli peitetty persialaisella matolla. Kuitenkin oli tuo huone vain puoleksi valaistu, sillä lamppu paloi vielä sen takana olevassa pienessä kammiossa, ja kuten kaikki asteittain kohosi arvossa tuossa salaperäisessä asunnossa, niin olisikin tuo sisin kammio rikkautensa puolesta kelvannut vaikkapa ruhtinaan makuukamariksi. Sieltä näkyi punaiset, silkkiripsuiset samettiverhot, helmiäiskoristeinen kirjoituspöytä, korkea, hopeainen lamppu ja kaksi sangen hienotekoista marmorista rintakuvaa, jotka esittivät keisari Napoleon I:stä ja Aleksanteri I:stä. Lauri Roderik huomasi, että vaikka kaikki olikin niin ylellistä, ei noissa huoneissa näkynyt merkkiäkään kullasta tai kultauksesta, eikä edes muutakaan keltaista.
Korkeanojaisessa tuolissa kirjoituspöydän ääressä istui komissaari Sten Halm. Hän oli kalpea ja sairaan näköinen kuin olisi hän juuri toipunut vaikeasta mielenliikutuksesta. Kumartuneena hänen ylitseen seisoi Liisu Halm, kostutellen hänen otsaansa ja ohimoitaan hyvänhajuisella vedellä, josta levisi tuoksu molempiin huoneisiin. Väräjävä lampunvalo, jota siltä puolen himmensi läpikuultava, Napoleonin hautaa St. Helenan saarella kuvaava varjostin, kietoi koko ryhmän melkein salaperäiseen valaistukseen, ja nuori ylioppilas huomasi siinä ensi kerran kauniin serkkunsa kasvonpiirteissä hienon ja sielukkaan ilmeen, aivan toisenlaisen kuin miltä hänen kasvonsa olivat hänestä ennen näyttäneet hänen ollessaan paksuissa matkatamineissa äitinsä rinnalla, jonka luonto näytti vartavasten luoneen seisomaan markkinakojussa.
— Onko vointisi nyt parempi, setä? kysyi tyttö hellästi, sovitellen pehmeää silkkityynyä vanhuksen taapäin nojautuvan pään alle.
— Se on jo ohitse, vastasi ukko; minä olen nyt enää vain uuvuksissa,Paha henki poistui luotani, kun hyvä enkeli tuli minua lohduttamaan.Lue minulle jotakin, Liisu!
— Mitä minä luen, setä?
— Raamatussa on merkki, lapseni. Avaa se kohta ja lue!
— Saarnaajakirjan kuudes luku, niinkö?
— Niin, se juuri; lue!
— "Se on paha, jonka minä näin auringon alla, ja on yhteinen ihmisissä: se jolle Jumala on antanut rikkautta, tavaraa ja kunniaa ja jolta ei mitään puutu kaikesta siitä, mitä hän himoitsee, hänelle ei Jumala kuitenkaan anna sitä voimaa, että hän sitä nauttia taitaa, mutta toinen sen nauttii; se on turhuus ja paha vaiva. Jos hän sata lasta siittäisi ja hänellä olisi niin pitkä ikä, että hän monta vuotta eläisi, eikä hänen sielunsa voisi tulla tavarasta täytetyksi ja hän jäisi ilman hautaa, hänestä sanon minä: kesken syntynyt on parempi häntä. Sillä hän tulee turhaan menoon…"
— Lue edelleen!
— "Sillä hän tulee turhaan menoon ja menee pois pimeyteen, ja hänen nimensä pimeydellä peitetään. Sillä, joka ei ole aurinkoa nähnyt eikä tuntenut, on parempi lepo kuin tällä. Vaikka hän eläisi kaksi tuhatta ajastaikaa, niin ei hän sittenkään siihen tyytyisi. Eikö kaikki tule yhteen paikkaan?"
Siihen tyttö pysähtyi taas. Hän ei voinut jatkaa, kyynelet tukahduttivat äänen. Vanhus katseli häntä surumielin.
— Hänkin! sanoi hän itsekseen. — Se alkaa tuntua vähän liian raskaalta!
— Mitä itket, lapseni? hän jatkoi oltuaan vähän aikaa vaiti. — Luuletko, että nuo sanat putoilevat tulisina hiilinä vanhan, itaran koronkiskurin sydämeen? Ja kuitenkin olen valinnut juuri ne ja muut samanlaiset paikat Sanasta; ne ovat minun jokapäiväistä ravintoani, ne ruoskivat minua kuin vitsat ja lääkitsevät kuitenkin kuin kallis palssami. Pyyhi pois kyynelesi ja kuule. Tahdotko, että kerron jotakin elämäni tarinasta?
Liisu oli vaiti. Lauri Roderikia alkoi hävettää siinä salaa kuunteleminen ja hän oli sentähden jo astua esiin, mutta hänelle johtui silloin mieleen, että häneltä siten jäisi kuulematta selitys arvoitukseen, jonka hän innosta hehkuen halusi ratkaista, ja siksi pysyi hän toisten huomaamatta paikoillaan.
— Sinä olet vaiti? vanhus jatkoi. — Sinä et ole koskaan kysellyt entistä elämääni, ja parasta olisikin sinulle, ettet koskaan saisi kuulla, miten syvälle ihminen voi langeta. Mutta minä en voi kestää ajatusta, että sinäkin halveksisit minua niinkuin muut. Inhoa minua, lapseni, minä en ansaitse parempaa. Mutta älä halveksi minua, Liisu; älä halveksi minua! Hyvä Jumala, täytyyhän minulla olla edes yksi ihmissydän, joka ymmärtää myöskin sen, mitä olen kärsinyt, eikä vain mitä olen rikkonut.
— Jos sydämenne keventäminen tuottaa teille helpotusta, setä, niin kuuntelen mielelläni, vastasi Liisu nöyrästi.
— Niin, lapseni, minä ajattelen mielessäni sinua rippi-isäkseni. Rakkaus ei ajattele mistään pahaa; sinä olet puhdas lähde, johon minä vuodatan syntiset kyyneleni. Mutta älä halveksi minua! Kaikki, kaikki muut halveksikoot, mutta älä sinä, älä sinä! Istu tähän jakkaralle jalkojeni juureen äläkä katso minuun; silloin en voisi kertoa; se murtaisi minut kokonaan… Kas niin, niin juuri. Kuule nyt pahantekijän synnintunnustus!
Komissaari kertoi hitaasti ja usein vaieten välillä:
— Isäni, sinun isoisäsi oli maailman viisaita, eikä kuitenkaan pahoja, vaan nuorena luonteeltaan pikemmin hyväsydäminen. Mutta koska hän viisaudellaan ja säästäväisyydellään kohosi köyhästä varakkaaksi, muuttui hänen sydämensä kopeaksi eikä hän luullut kaikesta menestyksestään olevansa kiitollisuudenvelassa kellekään muulle kuin itselleen. Silloin Jumala lähetti hänelle onnettomuuksia parannukseksi, ja hän köyhtyi kerjäläistäkin köyhemmäksi, mutta siitä hän ei kuitenkaan parantunut, vaan pikemmin paheni. Silloin tuli kerran kiusaaja hänen luokseen ja sanoi: kaiken sen, mitä olet menettänyt, ja paljoa enemmänkin saatan minä antaa sinulle, sano vain, mitä haluat. Isäni vastasi: minä pyydän kultaa. Etkö muuta? sanoi kiusaaja ylenkatseellisesti. Sinä saat kyllä, mitä haluat, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla. Isäni sanoi: millä ehdolla? Kiusaaja sanoi: lupaa, että annat minulle tulinpa minä milloin tahansa, sen, joka lähinnä kultaa on sinusta rakkain. Isääni kauhistutti; mutta kun hän tunsi polttavan halun saada takaisin menetetyn omaisuutensa eikä hänen mielestään ollut mikään niin rakasta kuin kulta, lupasi hän kiusaajalle sen, mitä se pyysi. Siitä hetkestä alkaen muuttui onni, ja isäni vaurastui muutamassa vuodessa rutiköyhästä niin rikkaaksi, ettei sen vertaista ennen oltu kuultu pohjan seutuvilla.
Jonkin ajan kuluttua hän nai, ja hänen vaimonsa synnytti hänelle pojan, joka hänestä oli sangen rakas ja jota hän suuresti oli ikävöinyt. Silloin oli isäni jo unohtanut kauhean lupauksensa tai ei ainakaan ollut sitä muistavinaan, ja puhui hyvin ylenkatseellisesti kiusaajasta kuin jostakin vanhasta velhosta, joka oli kerran pettänyt häntä. Eikä koskaan saatakaan tietää, miten sen laita oikeastaan on: se saattaa olla vain paha ajatus, joka syntisessä sydämessä muuttuu olennoksi ja puhuu ihmisen tavoin. Mutta kun poikaa ruvettiin kastamaan, näkivät läsnäolijat isäni äkkiä kalpenevan ja ikäänkuin koettavan ottaa jotakin pois lapsen päästä. Kun se ei onnistunut, joutui hän suunniltaan ja pyysi läsnäolijoita avukseen riistämään kultaverhoa pois, joka muka oli asettunut pojan päälaelle ja ohimoille, niin ettei kasteen vesi päässyt niitä kostuttamaan. Äitini ja kaikki muut koettivat vakuuttaa hänelle, että se oli vain aamuauringon vaikuttama harhanäky, se kun juuri silloin alkoi paistaa maalatusta kirkonikkunasta lapsen kasvoille. Mutta isäni pysyi omassa uskossaan, että kiusaaja oli pyytänyt hänen esikoisensa ja että vesi ei ollut koskenut lapseen. Siitä hetkestä alkaen hän kävi alakuloiseksi ja rupesi niin kammoamaan kultaa ja kaikkea keltaista, että hän aina sitä nähdessään joutui raivoon. Mutta kun syntinen ahneus vielä sittenkin yhä hallitsi hänen sielunsa haluja, tulikin sama kulta, jota hän pelkäsi ja inhosi, kuitenkin hänestä kaikkein rakkaimmaksi; hän vain ei uskaltanut sitä koskaan nähdä eikä koskea siihen paljain käsin. On jotakin kauheaa siinä, kun ihmisen suurimmasta himosta samalla kertaa tulee se, mitä hän eniten inhoaa. Mutta ainahan käy epäjumalien niin; joka ainoalla niistä on kruunu päässään sydämemme himoa varten ja pistin pyrstössä kuolettavaksi kauhuksemme.
— Näkikö isoisäni sittemmin mitään erikoisen hirvittävää kuten ristiäispäivänä? kysyi Liisu arasti.
— Jotakin omituista siinä oli, jatkoi vanhus. Milloin isoisäsi koko sielunsa voimalla oli antautunut maallisiin toimiin ja raha-asioihin, oli hän jotenkin levollinen ja rauhassa näyiltä; kultaa hän vain ei sietänyt nähdä. Mutta heti, kun hän käänsi mielensä ja rakkautensa johonkin muuhun, joko Jumalaan tai ihmisiin, palasi aina aave. Oletko lukenut muinaisesta pakanakuninkaasta, joka anoi jumalilta, että kaikki, mitä hän koskettaisi kädellään, muuttuisi kullaksi?
— Olen. Kerrotaan lopulta ruoankin hänen käsissään muuttuneen kullaksi.
— Niin tosin ei käynyt isoisällesi, mutta vähän samaan tapaan kuitenkin. Jos hän meni kirkkoon ja koetti hartaana katsoa alttariin, pappiin tai virsikirjaan, näyttivät ne heti hänestä kullatuilta. Jos hän lohdutteli vaimoaan, hyväili lastaan tai vain katsahti ystävällisesti ja armeliaasti johonkin apuatarvitsevaan, niin heti näytti hänen silmissään kuin heidän yllään olisi ollut kullanhohto, joka karkoitti hänet heidän luotaan. Kaikessa, mistä hän vain vähänkin piti — yksinpä huoneessakin, missä hän asui, vaatteissa, jotka hänestä olivat sopivimmat, koirassa, joka nuoli hänen kättään, hevosessa, jolla hän mieluimmin ajeli talvi-iltoina — kaikkialla täytyi hänen pelätä samaa hirvittävää, kalvasta kultaverhoa, jonka hän ensi kerran näki esikoisensa päässä, kun lasta kastettiin. Ajattelehan, lapseni, mitä kauheita tuskia sellaisen ihmisen on täytynyt kärsiä! Ei mikään parannus auttanut; monesti hän olisi epätoivoissaan lahjoittanut vaikka kaiken omaisuutensa köyhille, mutta hän ei voinut; hän oli liian lujasti juuri sen kahleissa, mikä oli hänen elämänsä kirous. Sentähden vetäytyi isoisäsi erilleen Jumalasta ja ihmisistä, kävi päivä päivältä yhä raskasmielisemmäksi, mutta samalla yhä ahneemmaksi, kunnes hän vihdoin kuoli raivokohtaukseen, nähdessään muutamia kultakolikolta, jotka vierähtivät hänen työhuoneensa lattialle, kun huoneeseen äkkiarvaamatta tuotiin valoa.
Siinä vanhus vaikeni. Kertomus oli nähtävästi liiaksi rasittanut häntä.Muutamien minuuttien jälkeen hän kysäisi äkkiä:
— Ymmärrätkö nyt minua?
— Minä en vielä käsitä, kuinka onnettoman isoisäni vaiheet voisivat olla yhteydessä teidän elämänne kanssa, setä? vastasi Liisu maahan katsoen.
— Yksi sana riittää selittämään kaikki sinulle. Esikoinen, minkä kiusaaja pyysi ja jonka ohimoilla isäni ensi kertaa näki kullanhohteen, joka sitten häntä ahdisti, tuo syntymästä asti leimattu kovan onnen lapsi, kullan hirveää Kaininmerkkiä otsassaan kantava — se lapsi olin minä!
Minä näin hänen päänsä ympärillä saman hirveän kultaverhon…
Liikuttavan tunnustuksensa lopetettuaan vanhus istui pitkän hetken ääneti, silmät puoleksi ummessa, eikä hänen pelästyneellä kuulijallaan ollut rohkeutta häiritä häntä. Pöytäkello löi kammiossa kaksi; sen yksitoikkoinen raksutus vain kuului äänettömässä hiljaisuudessa. Lauri Roderik oli pysynyt toisten huomaamatta paikoillaan ja mukavuuden vuoksi istahtanut mahonkiseen nojatuoliin. Eikä hän oikein tiennyt, mitä ajatella salaperäisestä kertomuksesta. Luonnollisimmalta näytti hänestä uskoa, että luullut näyt ja pahanhengen kiusaukset olivat vain sairaalloisen hermostumisen synnyttämiä, mikä oli aiheuttanut pinttyneitä mielikuvia, joille kuvitusvoima sitten loi näkyväisen muodon ja jotka, niinkuin näytti, olivat saattaneet kaksi onnetonta, isän ja pojan, hulluuden partaalle. Mutta toiselta puolen, kun hän kuuli vanhuksen niin varmasti puhuvan noista kummallisista tapahtumista ja muuten selvästi ja terävästi arvostelevan niitä, täytyi hänen mielessään myöntää, että nuo onnettomat näyt, pidettiinpä niitä sitten muuten minä tahansa, olivat ainakin omaan surkuteltavaan uhriinsa nähden täyttä ja hirvittävää todellisuutta.
Vanhus pyyhkäisi vihdoin kädellään otsaansa ikäänkuin siten selvittääkseen sekavia ajatuksiaan, ja jatkoi sitten kertomustaan seuraavasti:
— Ennen isäni kuolemaa olin jo monta vuotta ollut ulkomaanmatkoilla ja oppinut kauppatiedettä eräässä kuuluisassa konttorissa Marseille'issa. Minä en silloin vielä tiennyt isäni raskasmielisyyden oikeata syytä; sen kuulin vasta monta vuotta myöhemmin. Hänen kummallisen mielenlaatunsa luulin vain aiheutuvan liikemiehen huolista, ne kun ovat tavallisia semmoisillakin, joilla niihin on hyvin vähän syytä, enkä voi sanoa hänen kuolemansa juuri suuresti surettaneen mieltäni, sillä hän oli kova ja minun mielestäni aivan liian säästäväinen isä. Minä olin perinyt erään rikkaan tädin omaisuuden ja olin ottanut täysi-ikäiseksi tultuani perinnön heti haltuuni sen tekosyyn nojalla, että muka rupeaisin kauppakumppaniksi tuohon ranskalaiseen kauppahuoneeseen, mutta oikeastaan vain päästäkseni Pariisiin, jossa lyhyessä ajassa tuhlasin tuon melkoisen suuren perinnön vetoihin ja naisiin.
— Tämä tapahtui vuonna 1793, keskellä kuuluisaa hirmuvallan aikaa, jolloin Ranskan jalointa verta vuosi virtanaan giljotiinissa, jolloin mielettömintä Jumalan pilkkaamista katsottiin hyvän kasvatuksen ja ennakkoluulottoman ajatustavan merkiksi. Älä luulekaan, että silti vähemmän huviteltiin, vaikka joka päivä oltiin mestauslavan ääressä! Päinvastoin, mitä vähemmän kukin saattoi toivoa elävänsä enää seuraavana päivänä, sitä hurjemmin tahdottiin nauttia haihtuvasta hetkestä. Kotoa lähtiessäni ei minulla ollut minkäänlaista uskoa, en ollut edes rahankaan palvelija, ja sitä helpommin sentähden jouduin ajan erheitten saaliiksi. Sydämeni paatui jokapäiväisestä veren ja onnettomuuksien näkemisestä; niin, lapseni, minustakin tuli yksi niitä, jotka elämänohjeekseen ottavat hirmuisen opin: "syökäämme ja juokaamme ja riemuitkaamme, sillä huomenna täytyy meidän kuolla".
Mutta hillittömästi ja mielettömästi opetellessani sitä viisautta, sattuikin rikkauteni, jota olin luullut suunnattoman suureksi, äkkiä loppumaan, ja minun täytyi öiseen aikaan paeta kaikista hurmaavista huveista, iloisista seuroista ja kevytmielisten impien parista, päästäkseni joutumasta monien katkeroittuneitten velkamiesteni käsiin.
Minä pakenin tietämättä mihin. Olin väsynyt elämään, mutta haudan tuolla puolen oleva "suuri tuntematon" peloitti minua ja pakotti minut elämään. Juuri silloin varusti Ranskan tasavalta yht'aikaa kolmetoista armeijaa. Aamun koittaessa olin eräässä kaupungissa, josta joukko vapaaehtoisia juuri lähti marseljeesia laulaen matkalle Pichegrun osastoon. Tein nopean päätöksen, rupesin tasavallan palvelukseen ja taistelin lähes kaksitoista veristä vuotta ensin Pichegrun, sitten Bonaparten joukossa, Hollannissa, Saksassa, Italiassa, Egyptissä, kunnes Austerlitzin taistelussa sain sapeliniskun päähäni ja sitten majurina eron vuoden 1806:n alussa. Noina kahtenatoista vuotena opin suuren Napoleonin koulussa tuntemaan epäjumalan, jonka hyväksi elin ja taistelin, nimittäin kunnian; enkä minä ollut sen ainoa palvelija; koko Ranskan armeija, voittojensa innostamana, palveli samaa Molokia, joka hehkuvaan kitaansa nieli tuhansia ja yhä uusia tuhansia. Oi, se oli kuitenkin kaunis epäjumala, pystypäinen ja ryhdiltään jalo! Vieläkin lämpenee sydämeni sitä ajatellessani; vahinko, vahinko vain, että se oli niin verenhimoinen ja itsekäs! Se, jota sittemmin palvelin, oli alhaisempi hirviö, mutta, jos mahdollista, vielä itsekkäämpi ja hengelle tuhoisampi.
Sitten syntyi taas vaitiolo, jonka jälkeen vanhus jatkoi:
— Miksikä peittelisin sinulta totuutta — vaikket voikaan käsittää sitä täydellisesti? Eroni jälkeen kuljeskelin muutamia vuosia milloin missäkin pienen eläkkeeni varassa, ja minusta tuli, vähemmän taipumuksesta kuin työn puutteen tähden, peluri. Pelaaminen ei ollut veristä työtä, mutta, sen saat uskoa, se teurasti sieluja paljoa julmemmin kuin miekka. Onni kääntyi ja vihdoin menetin pelissä nutunkin yltäni. Silloin muistuivat rikkaat sukulaiseni mieleeni, ja minä palasin kotiseuduille. Äitini ja nuorempi veljeni olivat jatkaneet kauppaamme, he maksoivat minulle isän perinnön, ja minä koetin rahoillani hyötyä samalla alalla. Mutta minä olin liian ylpeä tekemään kauppaa tervalla ja lankuilla, minä keinottelin miljoonia, pelasin onnen rulettia ja jouduin tappiolle. Olethan ehkä kuullut puhuttavan eräästä hopealastista ja upotetusta laivasta?…
Liisu oli vaiti. Hän ei uskaltanut tunnustaa, ettei tuo onneton juttu ollut hänelle tuntematon.
— Näetkö! vanhus jatkoi surumielisesti. — Saattaa palvella kerran kunniaa ja sitten vaipua alemma taitamattoman talonpojankin yksinkertaista käsitystä rehellisyydestä ja omastatunnosta. Kun se tapahtui, olin jo syvällä toisen epäjumalani, rahan, vallassa. Minä en ollut tuntenut koskaan sitä epäjumalaa ennenkuin pelipöydässä, mutta siitä se ojensi kyntensä ja vei minut kuin kohtalo vastustamattomasti mukaansa. Epäonnistuneitten kauppayritysteni jälkeen lähdin matkoille ja kuljeskelin neljä vuotta ympäri maita ammattipelurina. Minä olin tullut varovaisemmaksi, tein laskuni tarkemmin ja voitin enemmän — voitin paljon! Minä palvelin sattumaa, laskeuduin yksinäisessä huoneessani polvilleni ja rukoilin onnetarta … voi ihmiskurjuutta, minä en uskonut Jumalaan, mutta, kuten kaikki jumalankieltäjät, onnen ja onnettomuuden enteihin, kehnoimpiin taikoihin, mitä taikausko milloinkaan on keksinyt; ennen kaikkea uskoin minä pelin onneen ja epäonneen. Minä tein pistemerkkejä, kirjoitin muistiin, minä näin unia ja uskoin vihdoin löytäneeni voittotaidon avaimen. Ja kuitenkin se petti minut taaskin, se viekas epäjumala, jota palvelin. Yhtenä ainoana yönä menetin Krakaussa koko edellisen vuoden voiton ja olin siinä, viimeinen kultakolikko kädessäni, valmiina lopettamaan kurjan elämäni Weichselin aalloissa, joka mustana ja synkkänä virtasi pelihuoneen ikkunain alitse.
Kun minä hurjana epätoivosta syöksyin ulos panemaan päätöstäni toimeen, tuli ovessa vastaani pieni ukko, jolla oli samanlainen puku kuin Puolan juutalaisilla. Hänen tummat, syvällä kuopissaan olevat silmänsä näyttivät heti huomaavan aikomukseni, ja hänen ohuet huulensa vetäytyivät ivahymyyn. Minä olin nähnyt hänet usein ennen pelipöydän ääressä, ja olin ollut huomaavinani, että minä aina voitin, kun hän vain seisoi minun vieressäni. — Mihin nyt? hän kysyi välinpitämättömästi. Minulla ei ollut rohkeutta vastata. — Te olette menettänyt, hän sanoi kylmästi; te olette narri, te ette ymmärrä voittaa. — Se on mahdotonta, vastasin minä; minä olen laskenut kaikki pelin mahdollisuudet, ja kuitenkin… — Kuitenkin olette unohtanut erään asian, hän jatkoi halveksivasti. Sen, joka tahtoo saavuttaa minkä päämäärän hyvänsä, täytyy kokonaan, sieluineen ja ruumiineen, antautua sitä tavoittamaan. Ja te luulette, että kulta yksin on poikkeuksena siitä, että se yksin tyytyy vain sydämen osaan! Menkää, te ette koskaan ansaitse saada särkeä pankkia. — Särkeä pankkia? toistin vavisten. Ja mitä tulee minun tehdä pystyäkseni siihen? — Ei mitään muuta kuin karkoittaa ajatuksistanne ja sydämestänne kaikki muu rakkaus paitsi rakkaus kultaan; olla näkemättä ja kuulematta mitään muuta kuin mikä suoraan tai välillisesti vie siihen tarkoitusperään; sanalla sanoen, että olette pyrinnöissänne eheä, että elätte ja kuolette yksinomaan sitä varten. Voitteko sen, lupaatteko sen? — Voin, huudahdin innokkaasti, te olette oikeassa; minä voin ja lupaan sen; neuvokaa vain minulle keinot! — Pieni mies hymyili uudestaan niin omituisesti, että se melkein sai veren suonissani hyytymään. Menkää takaisin pelaamaan, hän sanoi; tehkää panoksenne kuusi kertaa mustalle ja sitten joka kolmas kerta punaiselle. Muu käy itsestään. — Mutta — vastustin alakuloisena, sillä ylpeyteni taisteli turhaan epätoivoani vastaan — minulla on enää vain yksi ainoa kultakolikko jäljellä. — Siinä on kylliksi, sanoi mies; tehkää niinkuin neuvoin!
Kuumeisen levottomana palasin pelipöydän ääreen ja panin viimeisen kultarahani mustan värin varaan. Se voitti. Minä jätin sen pöydälle uudelleen mustalle ja voitin taaskin. Siten oli minulla jo neljä kolikkoa; annoin niiden olla edelleen pöydällä ja joka kerta kasvoivat ne toisen verran. Kuuden ensimmäisen vedon jälkeen oli minulla jo neljäseitsemättä kolikkoa, ja silloin aloin opettajani neuvon mukaan panna joka kolmannen kerran punaiselle. Aina voitin, joka kerta oli panos toista vertaa suurempi. Se kasvoi sadasta tuhanneksi, tuhannesta kymmeneksi tuhanneksi, kymmenestä tuhannesta sadaksi tuhanneksi. Krakaussa oli siihen aikaan Ranskan sotaväkeä, joka oli koonnut pakkoveroja, ja kultaa oli yllinkyllin. Alinomainen onneni suututti ranskalaisia; he kahdensivat panoksensa niinkuin minäkin, ja — menettivät. Kiivain oli eräs nuori luutnantti; minä tunsin hänet varsin hyvin, hän oli entisen parhaan ystäväni ja Marongen aikaisen sotatoverini poika, hänen, joka minulle silloin lainasi hevosensa ja sai surmansa itävaltalaisten luodeista. Minä aavistin, että tuolla nuorella miehellä oli komppanian kassa hallussaan; tuon tuostakin pyöri kielelläni varoitus: ole varuillasi, nuorukainen, minuntäytyyvoittaa, sinä joudut perikatoon! Mutta juutalaisen ehto muistui mieleeni, minä olin vaiti, ja niin kävi kuin aavistin. Luutnantti menetti kaikki … sinä et ymmärrä, lapseni, mitä se merkitsee. Mutta minä voitin yhä enemmän, aina yhä enemmän, minä särjin pankin, tuotiin enemmän kultaa, ja minä särjin pankin uudelleen. Peli loppui vasta silloin, kun ei enää kellään muulla kuin minulla ollut ainoatakaan kolikkoa, ja kun nopeasti summittain laskin voittoni, huomasin voittaneeni lähelle miljoonan…
Sellaista kulta- ja pankkisetelijoukkoa en mitenkään voinut heti saada pois kuljetetuksi; minun täytyi sentähden jäädä paikoilleni aamuun asti. Mutta unta en saanut; minä laskin ja laskin yhä uudelleen voittojani. Sitä tehdessäni koitti päivä, ja minä huomasin, miten virrasta aivan ikkunan alta nostettiin miehen ruumista. Minä aavistin pahaa, avasin ikkunan, käänsin silmäni pois kultaläjistä ja tunsin nuoren pelurin kasvonpiirteet — ystäväni ja pelastajani pojan, jota olisin voinut varoittaa enkä varoittanut. Nouseva aurinko paistoi hänen kauniille, tummille kiharaisille hiuksilleen ja hänen kalpeille kasvoilleen — kylmä väristys vavahdutti ruumistani, sillä minä näin … voi kauhua! … minä näin hänen päänsä ympärillä saman hirveän kultaverhon, joka vainosi isääni — joka teki hänet niin sanomattoman onnettomaksi ja vihdoin surmasi hänet…
Ymmärrätkö nyt minua?
Komissaari — tai kuten tuon yön kuluessa saatamme nimittää häntä, majuri — katsahti arasti ympäri huonetta, ikäänkuin peläten taaskin näkevänsä aaveen, joka häntä vainosi. Mutta hän ei nähnyt mitään; suuresta lampusta levisi vain himmeä valo kaikille esineille. Liisu pisti esiliinan alle piiloon vasemman kätensä kultasormuksineen, jonka hän oli saanut muistoksi ensi kerran käydessään Herran ehtoollisella. Vanhus näytti käsittävän hänen ajatuksensa; hän hymyili surullisesti ja vähän aikaa vaiti oltuaan jatkoi kertomustaan.
— Älä vaadi minua kuvailemaan, mitä tunsin silloin nähdessäni tuon odottamattoman näyn, jonka merkityksen minä liiankin hyvin tiesin. Turhaan käänsin katseeni muuanne; ympärilläni olevat kultaläjät näyttivät elävän ja sanovan minulle: me olemme sielusi hinta. Huoneen seinällä riippuvasta suuresta peilistä olin näkevinäni kuolleen nuorukaisen sammuneet silmät, kalvaat kasvot ja kullalta loistavan pään. Hermoni eivät kestäneet sitä näkyä; minä vaivuin pitkäksi aikaa tainnoksiin ja toinnuin jälleen hulluinhuoneessa, johon ravintolan isäntä oli kannattanut minut, luultavasti toivoen, korjattuaan ensin talteen voittamani kullan, etten minä enää sieltä koskaan palaisi. Mutta minä paraninkin ja vaadin takaisin aarteeni; hänen täytyi vastoin tahtoaan ja pakosta tehdä tili niistä. Siten sain takaisin noin 300 000 kultarahaa, mikä ei ollut puoltakaan todellisesta voitostani; mutta samantekevää se minusta olikin, nuo rahat polttivat poveani, minä panetin suurimman osan niistä toistaiseksi hollantilaiseen pankkiin.
Rauhatonna ja muserrettuna harhailin ympäri maailmaa. Minä en enää pelannut, tuskinpa enää elinkään. Minä tunsin vaipuneeni hirveään henkiseen tainnostilaan, josta minut säikäytti tietoisuuteen Krakaun- vainajan kalpea haamu ja tuon tuostakin uudistuva aavenäky. Vihasin toista epäjumalaani, rahaa, ja tavoittelin epätoivoisen innokkaasti edellistä. Minä rupesin Itävallan sotapalvelukseen ja taistelin entisiä asetovereitani ranskalaisia vastaan. Turhaa vaivaa; ensimmäinen ja jalompi epäjumalani hymyili pilkaten minulle. Minut tunnettiin entiseksi turmeltuneeksi pelaajaksi; kumppanini pakottivat minut eroamaan palveluksestani. Kuolema olisi minusta ollut hyvätyö, ja kuitenkin kammosin sitä, sillä mieleeni muistuivat sanat, jotka Danton on piirrättänyt jonkin, en muista minkä, Pariisin hautausmaan portin otsikkoon: "Suuren Tyhjyyden portti".
Sillä tavoin harhaillessani Jumalatta, ystävittä, isänmaatta, rauhattomana, kykenemättä elämään, rohkenematta kuolla, istuin eräänä aamuna avonaisen ikkunani ääressä Leidenissä ja kuulin lähellä olevasta kirkosta kellojen soittoa. Kummallinen kaipaus täytti mieleni, kun kuulin tuon äänen, ja halusin taas kerran, monen vuoden jälkeen, nähdä, millä mielin ne ihmiset olivat, joilla oli Jumala. Melkein tietämättä miten, huomasin vähän aikaa sen jälkeen olevani kirkossa. Urkujen sävelet sattuivat sydämeeni kuin auringon säteet aavaan, päivän polttamaan erämaahan. Minä katselin ihmisiä: osa heistä oli teeskentelijöitä, ja heidän päänsä ympäri oli kultaverho, ilvehti kulta-aave. Toiset olivat hurskaita, ja minusta näytti kuin olisi heidän päätään ympäröivä loisto muuttunut suloiseksi päivänpaisteeksi. Suuri, virvoittava rauha loisti kuin illan tyyneys heidän kasvoistaan. Kunnianarvoisa vanhus nousi saarnastuoliin. Hän ei saarnannut paljon uskonopista, mutta sitä enemmän elämästä. Hän kuvaili hurskasta erakkoa, joka oli nuorena ollut suuri pahantekijä. Tuo erakko oli ennen ollut murhamies (kuten minä!), ryöväri (kuten minä!), rahan orja (kuten minä!), epäjumalan palvelija (aivan kuin minä!); pahat henget olivat ahdistelleet häntä (kuten minua!); ne olivat saattaneet hänet epätoivon partaalle (kuten minutkin!) ja melkein tekemään itsemurhan (kuten minut!); mutta vihdoin armon valo oli kohdannut pahantekijän, hän oli katunut entistä elämäänsä; hän oli rukoillut pyhimystä välittäjäkseen, luvannut paljain jaloin tehdä pyhiinvaellusmatkan Jerusalemiin ja omistaa koko lopun elämänsä syntiensä sovitusuhriksi. Hän oli pitänyt lupauksensa, ja pahat henget olivat jättäneet hänet rauhaan; armon aurinko oli valistanut hänet, ja hän oli pysynyt rehellisenä, hurskaana ja siunattuna miehenä elämänsä loppuun asti.
— Vertauksen ja minun elämäni samankaltaisuus päättyi siinä, missä saarnaaja alkoi puhua erakon kääntymisestä, mutta hänen sanojensa siemen iti sielussani; se juurtui yön pimeydessä ja omantunnon vaivoissa, ja seuraavana aamuna menin papin puheille. — Kunnioitettava isä, sanoin minä, sellainen minä olen, tekoni vainoavat minua, epäjumalani nauravat pilkaten minulle, omatuntoni painaa minut maahan, aaveet ilvehtivät silmissäni, eikä minulla ole Jumalaa. Kunnianarvoisa vanhus hämmästyi; hän oli nähnyt monta kadotettua sielua, mutta ei yhtään niin viheliäistä raukkaa kuin minä olin. Hän ei kuitenkaan työntänyt minua luotaan; päinvastoin, hän osoitti minulle armahtajan hyvyyttä, vahvisti minua katumuksessani ja neuvoi minulle parannuksen tien. — Ennen kaikkea, hän sanoi, sinun tulee luopua epäjumalista, joita varten tähän asti olet elänyt. — Sen olen jo tehnyt, vastasin minä; kunnian utukuvaan olen kyllästynyt, kultaa kammoan. — Se on hyvä, sanoi pappi, mutta siinä ei ole tarpeeksi, sinun tulee työskennellä aivan päinvastoin kuin tähän asti; sinun tulee syyttömästi kärsiä häpeää ja pilkkaa, ja kun ihmiset halveksivat sinua kuin koronkiskuria ja saituria, tulee sinun tuntemattomana jaella kuin halpoja korsia kultaasi armeliaisuustarkoituksiin, joista ei kukaan tiedä ja jotka eivät koskaan tule ilmi tässä maailmassa. Vasta silloin eikä ennen tulevat sinun tekosi sellaisiksi kuin ei niitä koskaan olisi tehty, ja armon aurinko paistaa sinulle loppuusi asti.
Siinä vanha majuri vaikeni uudelleen ja kysyi sitten äkkiä ja hieman epäröiden:
— Ymmärrätkö nyt minua?
Liisu rohkaisihen ja sanoi:
— En vielä täydellisesti. Sallikaa minun kysyä, eikö se pappi, josta juuri puhuitte, setä, ollut katolilainen?
— Oli kyllä, ja vielä lisäksi kuuluisaa dominikaanien munkkikuntaa. Minä olen kokenut niin paljon, että eri kristillisten tunnustusten välinen erotus näyttää minusta samanlaiselta kuin riita auringonvalosta, joka paistaa erivärisistä ikkunanruuduista. Toinen ikkuna voi olla vihreä, toinen punainen, jokin sininen, ja auringonvalo on huoneen asukkaasta erilainen aina sen mukaan kuin lasikin; mutta itsessään se on aina vain samaa väritöntä valoa, ja Jumalasta on kai yhdentekevää, minkävärisen lasin läpi minä sitä katson.
— Mutta — väitti nuori tyttö vastaan, tullen vähitellen yhä rohkeammaksi, sillä häntä alkoi kiihdyttää se luja vakaumus, mikä hänellä oli luterilaisen opin paremmuudesta — entä jos jokin lasi on tahottu semmoiseksi, että se päästää huoneeseen väärää valoa, joka eksyttää ihmistä? Entä jos tuo parannuksenteko, jonka dominikaani määräsi, on vain väärää tekopyhyyttä ja syntistä omatekoista hurskautta? Antakaa anteeksi, että minulla, joka olen nuori ja kokematon, on toisenlainen usko oikeasta parannuksesta. Kenties olette, setä, ja Liisun ääni vapisi taaskin vähän … kääntynyt katoliseen uskoon?
— Minä en kuulu mihinkään uskonlahkoon, vaan yhteiseen kristilliseen kirkkoon, vanhus vastasi hieman ankarasti. — Tosin katsovat katoliset minua heidän uskonsa lapseksi; heidänhän kanssaan ja avullaan minä aloin elää uskonelämääni; mutta minä en ole katolilainen, kreikkalainen, luterilainen enkä reformeeratun opin tunnustaja, minä olen vain kristitty yleensä. Ja todisteena siitä, kas tässä kirja, jota ei kellään katolilaisella maallikolla ole lupa lukea, nimittäin Raamattu. Minä luen sitä joka päivä; minä kirjoitin Leidenin hurskaille isille, että niin teen, ja he vastasivat:propter conscientiam fiat, tapahtukoon niin omantunnon tähden.
Jo ennen, tämän kertomuksen alussa, lukija kuuli lausuttavan epäilyksen, että nuori tyttö oli ns. herännäisnainen, nimitys, mikä on niin laaja, että se suodaan kaikille, jotka pitävät enemmän huolta hengellisistä asioistaan kuin ihmiset yleensä; sentähden herännäisnimi aivan erotuksetta on parhaimmilla ja hurskaimmilla ihmisillä samalla kun myöskin varsinaisilla lahkolaisilla ja yltiöpäillä. Liisu oli herännäisnainen, mutta herännäinen jalossa ja hyvässä merkityksessä, semmoinen, joka nöyrästi elää uskonsa mukaan; hän oli maailman hiljaisia ja lempeitä ihmisiä, jotka eivät koskaan tuomitse toisia. Mutta hän oli nuori ja luja uskossaan; jossitäahdisteltiin, ei hän voinut pysyä välinpitämättömänä, vaan vastasi ehkä innokkaammin kuin hänen setänsä olisi odottanutkaan.
— Minä en tosin ymmärrä, mitä yleisellä kristillisyydellä tarkoitetaan, mutta en koskaan ole huomannut Raamatussa sanottavan minkään arvoisiksi Jerusalemiin vaeltamista tai häpeää, jonka itse toimittaa itselleen, tai muita samanlaisia katumustöitä, joita katolilaiset kuuluvat käyttävän. Älkää pahastuko, setä, ymmärränhän minä niin vähän; mutta jos olette todellakin sovitellut elämänne dominikaanien määräysten mukaan, niin verratkaa niitä vielä kerran pyhään sanaan! Ehkäpä ne silloin haihtuvat kuin ihmiskeksinnöt totuuden valon edestä, ja näette silloin, ettei semmoinen katumuksenteko ole autuudeksi, vaan turmioksi.
Majuri nousi ylös ja astuskeli kiivaasti edestakaisin lattialla.
— Minä olen rikkonut enemmän kuin useat muut ihmiset, hän huudahti; minä olen kärsinyt enemmän kuin useat muut; minä olen pahemmin kuin muut ollut epäuskon ja epäjumalain vankina, ja minä olen irroittautunut niiden ikeestä. Minä olen katunut, olen kieltäytynyt kaikesta; kolmattakymmentä vuotta olen tässä yksinäisessä pakopaikassani ollut ihmisten ylenkatseen alaisena, jota en ole ansainnut; minä olen käyttänyt aarteitani tuhansien ihmisten pelastukseksi, ja nyt, nyt tulee tuo tyttö ja sanoo: kaikki, kaikki se on turhaa, se vie vain turmioon! Mitä vielä tahdot? Loukkaavatko silmiäsi nämä rikkauden mukavuudet, jotka minä hengellisten isien luvalla olen koonnut ympärilleni tähän sisimpään, tuntemattomaan soppeen, vähäiseksi levoksi ja silmieni huviksi kaiken sen kurjuuden ohella, johon vapaaehtoisesti alistun näiden huoneiden ulkopuolella? Jos, tyhmä lapsi, luulet minun sieluni olevan niihin kiintyneen, niin upotan aamun koittaessa kaikki tyynni virran pohjaan ja tulen todellakin niin köyhäksi kuin ihmisten silmissä näytän olevan. Kaksikymmentä vuotta on minulla nyt jo ollut omantunnon rauha, ainoa rauha, mitä lapsuudenaikojen jälkeen olen tuntenut, ja nyt uskallat sinä sanoa: se kaikki on vain valhekiiltoa! Sitäkö varten minä tunnustin sinulle rikokseni ja rangaistukseni? Miksikä vielä kerran revit auki paranneet haavani, sinä, ainoa olento, jonka ylenkatsetta en voi kestää? Nimitä sitten vielä jokin epäjumala, joka on voittamatta, ja minä heitän sen sydämestäni kuin myrkyllisen käärmeen. Lapsi, lapsi, minä olen niin kauan taistellut rauhaa saavuttaakseni, etten anna minkään maanpäällisen enkä maanalaisen olennon riistää sitä itseltäni!
Liisu oli noussut ylös, hänen silmänsä välkkyivät ja hän puhui uskon ja vakaumuksen horjumattomalla lujuudella.
— Jos — hän sanoi — meidän kärsimisemme ja tekomme riittävät iäisen rauhan saamiseksi, mitä teemme sitten Vapahtajalla? Miksi olisi sitten Jumala lähettänyt Poikansa kantamaan maailman syntejä ja vuodattamaan vertaan ristillä, jos maailma voisi omilla teoillaan vapahtaa itsensä? Ja miksi olisi Herra sanonut, etteivät terveet tarvitse parantajaa, vaan ainoastaan sairaat? Se rauha, jonka sanotte taistelemalla voittaneenne ja jota olette nauttinut kaksikymmentä vuotta, minä sanon teille, setä, se on väärä ja petollinen rauha eikä se ole voinut pelastaa teitä pahojen näkyjen vallasta. Miksikä, jos todella olette sovittanut menneen elämänne, saanut aikaan sovinnon Jumalan ja itsenne kanssa, miksi näin teidän vielä tänä iltana vapisevan kurjan kultarahan tähden? Katsokaa, tämä pienoinen kultasormus, joka minulla on sormessani, tämä katoava, maan tomusta kaivettu metalli voi saada koko teidän sielunne tasapainon järkytetyksi. Onneton vanhus, ja te uskotte kuitenkin saavuttaneenne rauhan, jota ei edes kuolemakaan voi järkyttää!
— Pois! pois! huudahti majuri sanomattoman hämmentyneenä. — Pois silmistäni, myrkyttäjä, jolle minä, hullu, uskoin elämäni salaisuuden! Mene! Matkusta pois! Minä en voi enää vastata teoistani, eikä minulla ole tapa sääliä!… Mutta ei, älä mene, lapsi! Jää tänne, minä käsken!… Jos menet, kenenkä syliin voin enää sitten epätoivoissani ja kurjuudessani nojata päätäni? Entä jos sinä olisitkin oikeassa?… Jos tuo näky, joka jo niin kauan sitten lakkasi kiusaamasta minua ja tänään taas palasi … jos se ennustaisikin, että minä olen joutunut tappiolle tässä toivottomassa taistelussa?… Sinun täytyy jäädä tänne luokseni, tyttö!… Älä mene! Oletko vielä täällä? Maailma mustenee silmissäni… Voi … enkö vieläkään ole tehnyt kylliksi? Mitä pitää minun tehdä saadakseni iäisen rauhan?
— Uskoa! vastasi Liisu murtunein äänin.
Missä velkakirjat?
Tuskallista tunnustusta, jonka komissaari-majuri-vanhus Liisulle teki rikoksistaan ja katumuksestaan, oli kuten muistamme heidän näkemättään kuulemassa Lauri Roderik. Tunnustuksen alkupuolta hän seurasi jännittyneen tarkkaavasti, mutta jos öiset hetket olisivat kuluneet tunti toisensa jälkeen, vaikuttamatta vähääkään hänen raukeihin hermoihinsa, niin eipä hän silloin olisi ollutkaan matkasta uupunut nuorukainen. Kaikista hänen ponnisteluistaan huolimatta väsymys voitti kuitenkin hänet hänen siinä istuessaan pehmeässä nojatuolissa, ja majurin kuvaillessa Liisulle kummallisia parannustekojaan oli Lauri Roderik jo vaipunut uneen, jommoista voi ainoastaan kahdenkymmenen vuoden ikäinen nauttia. Vähän ajan kuluttua herätti hänet joku tarttuen hiljaa hänen käsivarteensa. Se oli Liisu, joka palasi setänsä luota ja kummastuksekseen tapasi ylioppilaan nukkumassa setänsä nojatuolissa.
— Tule! hän kuiskasi. Hän ei saa tavata sinua täältä.
— Onko tunnustus lopussa? — kysyi nuorukainen, kun he olivat päässeet pois vanhuksen rauhoitetulta alueelta.
— En tiedä, mitä olet kuullut — vastasi Liisu suruisesti — enkä myöskään kysy, miksi varastit onnettoman vanhuksen salaisuuden. Mutta jos sinussa on rahtuistakaan kunniantuntoa ja omaatuntoa, niin lupaa ainakin, ettet petä häntä.
— Sen lupaan, nuorukainen vastasi vakavasti. Liisu … en minä ole niin paha enkä kevytmielinen kuin luulet. Minä olen pitänyt häntä kurjana koronkiskurina ja nyt kuulin hänen syyttävän itseään vielä paljon pahemmasta. Minä olin väärässä, minä voin inhota, mutta en enää halveksia häntä. Kertoiko hän sinulle kaikki?
— Paljon, mutta ei vielä kaikkea. Hyvää yötä.
— Hyvää yötä.
He erosivat, ja muutamien minuuttien kuluttua Lauri Roderik nukkui taas niin raskaasti, ettei satakaan kummittelevaa kultakolikkoa olisi voinut häiritä hänen levollista untaan. Kun hän heräsi, paistoi jo myöhäinen joulukuun aurinko pakkastaivaalta siniruutuisten, pumpulisten puoliuudinten yli, mistä hän huomasi, että ikkunaluukut jo olivat auki. Huone, vaikka se ei ollutkaan talon huonoin, näytti hänestä päivän valossa vielä peloittavamman kurjalta rikkauden rinnalla, jonka hän odottamatta oli nähnyt sisemmissä huoneissa. Kokiessaan selvitellä mielessään edellisen yön kummallisia tapahtumia hän kuuli etuhuoneesta ääniä ja erotti selvästi seuraavan keskustelun, joka oli käynnissä jonkun tuntemattoman ja talon isännän kesken; viimeksimainitun ääni oli taas yhtä äreä kuin hänen edellisenä iltana ensin puhutellessaan heitä. Hän ei enää ollut majuri, vaan komissaari, joka taas oli muuttunut kurjaksi, viheliäiseksi koronkiskuriksi.
— Olkaa toki armollinen ja odottakaa uuteen vuoteen asti! rukoili tuntematon. Tiedättehän, herra komissaari, että minulla on kaksikymmentä leiviskää voita Vaasaan menossa; onhan se yhtä varma takuu kuin puhtaat rahat.
— En voi, en voi, hyvä ystävä. Tiedänhän varsin hyvin, että olet jo etukäteen ottanut velkaa voillasi, ja minä olen köyhä mies, minä tarvitsen kyllä roposeni; milläpä minä eläisin?
— Kyllähän te elätte, komissaari, mutta minä joudun maantielle, jos nyt ryöstetään minulta hevoseni, lehmäni ja talviviljani. Mistä minä elän sitten vaimoineni ja lapsineni.
— Mene lukkarin luo, hän voi auttaa.
— Niin, lukkari, hän on armelias, hän on auttanut minua ennenkin ja auttanut muitakin, jotka ovat joutuneet mieron tielle teidän velkakirjojenne tähden, hyvä herra, mutta minä olen jo niin paljon velkaa hänelle, ettei hän enää anna äyriäkään.
— Menehän kuitenkin, mene koetteeksi, minä en voi auttaa sinua, olen rutiköyhä, häviön oma, ja tarvitsen itse lainaa, mutta keltäpä minä sitä saisin? Mitäpä takuuta minulla olisikaan heille antaa?
— Ja teillä, komissaari, on ympäri maata satoja velkakirjoja, joista saatte korkoa kaksikymmentä sadalta! Ikäänkuin ei jokikinen pitäjäläinen tietäisi, että olette … no, minä en huoli sanoa, mikä olette. Olkaa nyt niin kunniallinen, odottakaa uuteen vuoteen asti!
— Mene tiehesi, en minä voi auttaa.
— Vai niin, jatkoi tuntematon katkeroituneena. — Ettekö voi auttaa? Sittenpä sanon, mikä olette. Saituri ja visukinttu olette, koronkiskuri ja verimato, joka lihotte köyhien hiestä ja verestä, ettekä ole edes oikea kristittykään. Niin, ryöstättäkää nyt minut, saattakaa minut turmioon niinkuin monta muuta minua parempaakin, mutta kerran täytyy minun sanoa totuus, vaikkapa se maksaisi onneni ja menestyksenikin, ja sentähden sanon, että olette kelvottomin konna, mikä maan päällä elää, ja sentähden ette tohdi käydä kirkossa. Ja koko maailmahan tietää, ettette tohdi katsoa keltaista kultaa, koska silloin näkisitte pirun ennen aikojaan. Mutta kyllä se päivä tulee, jolloin saatte katsella häntä lähempääkin. Enkä minä suinkaan silloin sammuttele roviota, eikä myöskään Mustilan Mannu, ei Mäkelän Matti eikä Vedensuun Esaias, sen minä sanon teille. Näettekö mitään? Katsokaa ikkunasta, niin näette, että piha on täynnä ihmisiä, jotka te olette manauttanut syyskäräjiin ja joille olette toimittanut ryöstön jouluksi. Minä kysyn vielä, tahdotteko antaa lykkäystä.
— Ulos, ja sitten lukkarin luo, hävytön! kuului komissaari karjaisevan paljoa miehekkäämmin kuin vähää ennen. — Ulos paikalla, ja ken uskaltaa uhkailla minua omassa talossani, saa nähdä, kenen kanssa hän joutuu tekemisiin!
Niitä sanoja seurasi vähäinen jyräkkä, josta Lauri Roderik arvasi, että Halm-vanhus oli tukenut sanojaan kouraantuntuvalla opetuksella. Ja kun veljenpoika syystä kyllä pelkäsi, että hänen läsnäolonsa tulisi tarpeelliseksi, astui hän enempää arvelematta etuhuoneeseen. Pelko ei ollutkaan perätön, sillä piha oli täynnä hevosia ja rekiä ja ihmisjoukko tunkeutui eteiseen uhkaillen ja sen näköisenä, ettei se ennustanut mitään hyvää talon isännälle.
Pohjanmaan talonpojat, niin suomalaisista kuin ruotsalaisistakin polveutuvat, ovat mitä sävyisimpiä, kun heitä kohdellaan hyvin, mutta hyvin arkatuntoisia kaikesta, mitä he katsovat sorroksi ja vääryydeksi. Komissaari sai kylliksi tekemistä kutsumattomista vieraistaan, jotka pian täyttivät puolet viheliäisestä huoneesta. Rohkeita ja ylpeitä ääniä kuului useita yht'aikaa joukosta. He pyysivät lykkäystä ja tahtoivat takaisin velkakirjojaan, eivät kieltääkseen sitä, minkä he oikeastaan olivat velkaa, vaan pyyhkiäkseen pois laittomat korot ja "hyväntekiäiset"; sitten hän saisi velkakirjat takaisin. He eivät enää kauemmin antaisi imeä pitäjää, he tunsivat hänet tarpeeksi hyvin; moinen liike oli nyt loppuva.
Lauri Roderik odotteli uudelleen saavansa kuulla ruikuttavan "köyhän miehen" puhetta; mutta hän pettyi. Komissaari antoi kiihkeimpien puhua suunsa puhtaaksi ja julisti sitten tyynesti ja vakavasti, että laki saisi ratkaista heidän riitansa. Hän ei luvannut antaa velkakirjoja kellekään muulle kuin kihlakunnanoikeudelle. Ja mitä siihen tuli, että hän olisi köyhdyttänyt pitäjää, kysyi hän, oliko siinä nyt enemmän kurjuutta kuin ennenkään ja kuka oli saanut kärsiä hänen tähtensä.
— Kaikki! kaikki! huusivat velalliset.
— Sinulta, Mannu — komissaari vastasi — vouti ryösti viime talvena saamiset. Kuitenkin on sinulla yhtä monta hevosta nyt kuin silloinkin.
— On sentähden, että lukkari auttoi, talonpoika vastasi pilkallisesti nauraen.
— Sinä, Mäkelän Matti, menetit viime keväänä lehmäsi, ja nyt on sinulla taaskin yhtä monta.
— Lukkari antoi minulle etukäteen.
— Sinulta, Esaias, vouti otti kesällä rattaat ja viljan, mutta olethan saanut rattaasi takaisin ja leipävartaasi ovat tupasi katossa täynnä leipiä.
— Siitä saan kiittää lukkaria.
— Niin, niin — kuului monta ääntä — lukkari on toinen mies.Komissaari ryöstää, lukkari auttaa. Mutta kun hän on auttanut,ryöstätte te uudelleen. Me emme annakaan enää vetää itseämme nenästä.Tänne velkakirjat!
— Niitä ette saa, komissaari vastasi kuivasti.
— Velkakirjat! Missä velkakirjat? huusi joukko yhä äänekkäämmin ja tunkeutui etemmä huoneeseen.
Komissaari peräytyi, niin että sai selkänsä suojatuksi seinää vasten ja tempasi ryhmysauvan uunin vierestä. Lauri Roderik asettui, ruoska kädessään, hänen rinnalleen. Näytti kuin olisi ollut syntymässä tuommoinen usein verinenkin kahakka, joissa Pohjanmaan rahvas ei pidä lukua miehen säädystä eikä henkilöstä, kun se kerran luulee oikeuksiansa loukatun.
Leikillinen sattuma johdatti niin, että rouva Margret Halmin leveä pää valkoiseen yömyssyyn käärittynä ilmestyi juuri silloin näkyviin ovesta. Hän, säikkymätön liittolainen, asettui heti talon puolustajain puolelle.
— Mitä tämä on? urhoollinen rouva huudahti oikealla markkinaäänellään. — Kuka täällä rohkenee sillä lailla meluta? Hävetkää vähän! Eikö täällä ole kaupunginpalvelijaa? Vai niin, täällä ei ole kaupunginpalvelijaa. Tunnetteko nimismiehen, hyvät miehet? Jos minä olisin nimismies, taputtelisin teidät muhennokseksi, heittiöt! Minä panisin teidät jalkarautoihin, puukkojunkkarit. Korsholmaan minä teidät…
Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan. Urhean rouvan onnettomuudeksi seisoi täysi voikirnu kauhoineen seinän vieressä. Erästä pitkää roikaletta houkutteli moinen hyvä tilaisuus vastaamaan kaunopuheiseen tervehdykseen hänen omalla tavallaan; hän otti kenenkään huomaamatta kauhan, kaappasi sen täyteen maitoa kirnusta ja viskasi sisällyksen niin tarkasti vasten puheliaan vastustajansa naamaa, että valkoinen kirnumaitotulva hulvahti yli yömyssyn ja juoksi pitkinä puroina pitkin Margret-rouvan täyteläisiä kasvoja. Täytyihän urhoollisimmankin väistyä niin sattuvaa vastatodistusta; tappiolle joutunut sankari peräytyi, ja naurun hohotus sai ahdistelijat vähäksi aikaa iloisemmalle mielelle.