Yrjö Rosilla oli taaskin virkavapautta, ja hän oli eräänä päivänä maaliskuun lopulla 1792 Yöjärven metsässä. Ei mikään metsästyslaki ollut vielä rauhoittanut ruoaksi kelpaavaa metsänriistaa, ja nuori luutnantti astuskeli Jaakko Peuroniuksen seurassa pyssy olalla metsässä, milloin ampuen kuhertavan teeren, milloin tarkastellen Ramströmin ketunsaksia. Ramström taisi kaikkea, ja aikaa hänellä myöskin oli kaikkeen; hän tarvitsi vielä pari repoa, voidakseen tarjota Vernalle täydellisen ketunnahkaturkin talveksi.
Metsästäjät astuskelivat sulavia kinoksia myöten järvelle päin ja huomasivat äkkiä jäällä reen sekä tunsivat vanhan ystävän, tohtori Ekströmerin, joka oli leukaan asti kääriytynyt harmaaseen sudennahkapeitteeseen. Tohtori ei ollut pitkään aikaan päässyt tervehtimään entisiä sairaitaan, ja kohtaaminen tuli sydämelliseksi.
— Mistäpä löytäisi pyhän Yrjänän, ellei lohikäärmeitä vastaan taistelemasta! tohtori huudahti iloisesti. Mitä sanookaan Virgilius:juvat praedaetcetera. Tavaton lauserakenne, jonka oppinut Adlerbeth kääntää näin:
Hyötyvi ryöstöistään joka päivä ja saalista nauttii.
… Ja kas tässä Sanchokin! Hyvää päivää, Perpetuus, ainaperpetuum mobilena. harhailevan ritarimme jäljissä! Käsitätkö, rakas Yrjö, että minä olen vaivannut kallista henkilöäni kelirikon aikana tänne aina Turusta asti, ainoastaan tavatakseni sinut? Kun ei sinua ollut Helsingin eskadroonassa, sanoin itsekseni: Ekströmer, mätä eväslaukkusi täyteen kylmiä kyljyksiä; vielä on sinun kestettävä vuorokauden vaivat Yöjärvelle asti. Mutta niinpä minä olenkin ahdettu täyteen uutisia, mustia ja valkoisia, puh! Hanki minulle ensin syötäväksi kelpaava aamiainen! Toivottavasti on lohikäärme vielä elossa … nehän ovat tavallisesti sitkeähenkisiä … eikä minulla todellakaan ole mitään muistuttamista niissä kananpoikasissa, tiedäthän… niissä, jotka ovat syötetyt pomeranssinkuorilla.
— Eskadroona, mars! komensi Yrjö. Suomukset ja kynnet ovat pudonneet Yöjärven lohikäärmeeltä. Rebekka on oleva hyvillään kuin kotikissa teidät nähdessään.
— Niinkö? Ajat muuttuvat, mutta minä olen liian nälkäinen lausuakseni sen klassillisella latinankielellä. Voiko prinsessa hyvin?
— Niinkuin hänen ruusunsa kasvihuoneessa.
— Hyvä. Olkoon menneeksi kananpoikapaistista!
Kohta saapuivat reki ja metsästäjät onnellisesti taloon, aamiainen pantiin pöytään ja nautittiin ansionmukaisin ylistyksin. Kun tämä tärkeä valmistus oli hyvin saatu suoritetuksi ja Jaakko lähtenyt tapansa mukaan ajamaan Martin, tallirengin, päähän edes vähänkään hevosten-sukimistaitoa, istuutui Yöjärven entinen velho entisen jättiläisen nahkasohvaan, avasi kultarasiansa merkitsevästi napsauttaen sen kanteen, otti salaperäisen panoksen nuuskaa ja sanoi:
— Kuningasta on ammuttu.
— Mitä! huudahti Yrjö hämmästyen.
— Kuningasta on ammuttu vasempaan kylkeen maaliskuun 16. päivänä oopperan naamiohuveissa. Hän elää vielä … onpa joillakuilla toivoa haavan paranemisestakin, mutta minä uskallan sitä epäillä. Kaksi luotia, raehauleja ja nauloja, eikä kaikkia saada poiskaan. Ei saa olla perhonen, vaan hevonen tai Kaipiaisten rakuuna, kestääkseen kaiken tuon.
— Onneton kuningas … niin loistava, niin jalomielinen … niin rakastettu ja niin vihattu!
— Yrjö, minä muistelen sinun kerran lorunneen vähän sivu suustasi niinkuin kaikki muutkin.
— Oh, kukapa ei ole puhunut tyhmyyksiä? Ja nyt minä iloiten antaisin henkeni Kustaa-kuninkaan edestä.
— Kunnon poika, sen minä kyllä uskon. Nuo kuulat tekivät mustan reiänRuotsin valtakuntaan. Kenenkä luulet ne ampuneen?
— Kenenkö? Kelvottoman konnan, jonka nimi saastuttaa ihmiskuntaa!
— Hänen nimensä on Jaakko Juhana Anckarström. Yrjö hypähti kalveten pystyyn ja katsoi, että viereiseen huoneeseen vievä ovi oli tarkoin kiinni.
— Tarpeetonta — lisäsi tohtori tyynesti — se on jo yleisesti tunnettu asia; minä kerron sitten sinulle koko tapauksen. Kiitä nyt onneasi, poika, että tottelit neuvoani ja pidit nimen, jonka olet löytänyt maantieltä. Mitä tyttöön tulee…
— Vernaan!
— Tietysti hän ei voi pitää niin veristä ja häväistyä nimeä. Yksinkertaisinta olisi, että hän vaihtaisi sen niin pian kuin mahdollista menemällä naimisiin.
— Te olette oikeassa. Hänen pitää vaihtaa nimensä, mutta miten? Me myymme Yöjärven, me matkustamme ulkomaille, asetumme Saksaan tai Sveitsiin ottaen toisen nimen…
— Mekö? Yhäkö me? Ja mistä sinä, hyvä herraseni, olet saanut oikeuden määrätä, mitämeidänpitää tekemän? Jos kukaan muu kuin tyttö voi sanoame, niin se luullakseni on holhooja. Ja hänen ajatuksensa on, että Vernan pitää vaihtaa nimensä miehen nimeen.
— Tohtori … tahdotteko te sitten tehdä minut ihan mielettömäksi? Täytyykö minun tunnustaa teille, mitä teidän jo ammoin olisi pitänyt aavistaa, että se, mikä minulle ei ole kolmeen vuoteen antanut rauhaa öin eikä päivin … mikä ei minulle ole koskaan suova vähääkään rauhaa ja mikä tähän asti on enemmän kuin mikään päähän tunkeutunut raudansälö estänyt minua täydellisesti paranemasta … on juuri se, etten minä voi Vernalle antaaomaanimeäni. Ettekö sitten ymmärrä, että veli ja sisar, jotka ovat toinen toiselleen kaikki kaikessa eivätkä kuitenkaan voi koskaan olla muuta kuin veli ja sisar, että he ovat tuomitut koko elämäkseen väärään asemaan? Kellekä minä antaisin Vernan? Kellekä hän antaisi itsensä? Teillekö ehkä, tohtori? Älkää pettykö! Te olette kunnioitettu mies, te olette meidän rehellinen ystävämme, ja jos kiitollisuus koskaan voisi vaihtua rakkauteen, sanoisin minä vielä kerran teille: ottakaa hänet! Mutta se on mahdotonta. Verna on kuoleva naimattomana niinkuin minäkin. Pois hänen täytyy päästä tästä maasta, missä hänen nimensä on häväistys. Ja minä seuraan häntä. Minä olen löytänyt toisen tarkoituksen elämälleni kuin sodan uhkapelin.
— Vai niin. Kukapa olisi moista uskonut tanssiaissankarista YrjöRosista? No, lähde vain, minulla on taskussa virkaerosi.
— Mitä sanotte? Joko nyt? Minä odotin sitä vasta ensi avovedelläTukholmasta.
— Minä sain sen Helsingistä everstiltäsi. Se tuli saman lähetin mukana, joka toi sanoman kuningasta vastaan tehdystä murhayrityksestä. Luultavasti oli sinun erokirjasi viimeisiä papereja, joihin hän kirjoitti nimensä. Ja vaikka Kaipiainen teki Kustaa III:n tylyksi Kaulbarsia kohtaan, niin osoitti hän enemmän oikeutta sinulle. Se on minun mieleistäni, erehdyksensä tunnustaminen on kuninkaallista. Sinut on erotessasi koroitettu ratsumestariksi, jota paitsi sinulle on annettu miekkaritariston risti ja sata taalaria vuodessa haavasakkoa. Kruunulla ei ole varaa tuhlata suuria eläkkeitä.
— Oi, jospa voisin osoittaa kuninkaalle kiitollisuuttani vielä kerran vuodattamalla vertani hänen puolestaan!
— Ehkäpä jätämme sen tekemättä. Mutta palataksemme Vernaan… Enkö sanonut, että minulla on sekä mustia että valkoisia uutisia?
— Johan noita olen kuullut kyllin kumpiakin.
— Vielä on jotakin jäljellä Satinin lippaassa. Muistathan kuuluisan vaeltavan juutalaisen. Kun hän oli levitellyt näkyviin kaikki, ja hänen lippaansa luultiin jo tuiki tyhjenneen, niin huomattiin kuitenkin vielä jotakin merkillisen hienoa ja harvinaista kuin sokeria pohjalla. Kutsupas tänne Rebekka! Kutsu Verna myöskin! Minä tyhjennän Satinin lippaan, vaikkapa minun pitäisikin näytellä teille Sevillan parturia. Tunnethan sen kevytmielisen kappaleen, koko maailmahan sen tuntee. Holhoojahan siinä pahoin petettiin.
— Mitä vielä saattaisi olla jäljellä? Yöjärveäkö koskevaa? Meidän on kiittäminen teitä kaikesta — hengestämme, terveydestämme, tulevaisuudestamme. Onko teidän myöskin onnistunut pelastaa valtionkavaltajan omaisuus? Tepä olettekin meitä pettänyt, tohtori, niin, häpeällisesti olette te pettänyt meitä pelkillä hyvillätöillä.
— Häh? Joko nyt taas olet siinäme'inesi? No, mitä Yöjärveen tulee, niin et olekaan ihan väärässä. Minä todistin virkavalallani, että muuan henkilö olisi eläissään tarvinnut lukkoseppää, lyhyesti sanoen, että jokin ruuvi oli irrallaan hänen päässään, ja minun täytyy kuninkaan kunniaksi tunnustaa, hallitkoonpa hän nyt tänä hetkenä Tukholman linnassa tai olkoon jo mennyt levolle Riddarholman kirkkoon, että hän tässä asiassa menetteli kuin viisas kuningas. Verna saa pitää Yöjärven irtaimistoineen ja puhtaine rahoineen, joita, niinkuin tiedät, on kuudenkymmenen tuhannen riksin paikkeilla. Minä neuvon Vernaa myymään Yöjärven Salmelalle, joka lähettää tänne jonkun pojistaan viljelemään saloja. Täällä on jotakin tehtävänä, sanoo Salmela. Maanlaatu on täällä parasta, mitä maassa on, ja ihmiset tekevät tästä yrttitarhan, vaikka hullut kapteenit eivät siihen pystyneet. Kun Yöjärvelle kerran saadaan tiet ja aurat, niin on täällä oleva jotakin muutakin kuin kananpoikien kasvattila.
— Näettehän, tohtori! Enkö jo sanonut, että te olette olevinanne niin viaton ja kuitenkin teette meidän hyväksemme kaikki?
— Minäkö? Niinkö sinä luulet, poikaseni? No niin, minä olen lääkäri ja olen nähnyt, mitä meidän viisautemme saa aikaan. Me olemme toimittavinamme kaikki niin älykkäästi tieteen sääntöjen mukaan, että sairaan pitäisi olla pähkähullu, jollei hän ottaisi parantuakseen terveeksi kuin talvinen uusikuu. Mutta kas, juuri silloin sattuu, että potilas kuolee käsiimme. Toisen kerran sanomme: tässä ei ole mitään tekemistä, ottakaa arkunmitta! Mutta äläpäs! Silloin on sairas kyllin hävytön virotakseen jälleen. No, sitä kaikkea pitäisi minun terveen järkeni mukaan ja tieteen kunniaksi sanoa vain pelkäksi sattumaksi. Mutta minä en voi siihen mitään, että minä keksin meidän elämämme lautapelissä viisaamman mestarin käden kuin omamme onkaan. Niin on kaiken laita, niin Yöjärven ja koko liudan. Kuka käski sinun löytää nimen kadulta?… Mutta missä ovat naiset? Vai niin, he odottavat puheillepääsyä. Kutsukaa Ramströmkin!
Verna, Rebekka ja Ramström astuivat sisään.
— Kuulkaahan nyt, Ramström — alkoi tohtori miettivästi nakuttaen rasiaansa pöytään — mikä poika se oli, jonka jätitte yksikseen Helsingin kaduille noin kaksikymmentä vuotta takaperin? Totuus esiin, vanha synnintekijä!
— Se tapahtui kapteenin käskystä, vastasi Ramström vitkastellen. PikkuYrjö se oli, hänen oma poikansa. Olkaa niin armollinen ja kysykääRebekalta, hän se minulle pojan antoi.
— Vai niin? Ja mitä tuli sitten pojasta? Tiedättekö mitään hänestä?
— Mitäpä minä tietäisin? Luultavasti kunnon kristityt ihmiset korjasivat hänet.
— Siinäkö on kaikki, mitä tiedätte? — Ja tohtori näytti siltä kuin olisi ollut ryhtymäisillään sahaamaan jalkaa.
— Toisin sanoen, minä en tiedä mitään … minä luulen…
— Mitä luulette? — Jalkasaha oli jo täydessä työssä.
— Minä luulen, että armollinen herra luutnantti on pikku Yrjö.
— Sanokaa, että tiedätte sen, taikka minä lähetän hakemaan nimismiesKalliota! — Sahasta näytti jo tippuvan verta.
— Niin, kyllä minä sen tiedän, puhkui hovimestari.
— Hyvä, siinä on ensimmäinen koukku. Huomatkaa nyt tarkoin, Ramström, että tämä luutnantti — pyydän anteeksi, ratsumestari Ros — on sama henkilö kuin kapteeni Mörkin pikku poika Yrjö! Jos asia tulee oikeuteen, täytyy teidän valalla vahvistaa sananne.
— Jos käskette, armollinen tohtori…
— Vaiti, mies! Minä en käske mitään, minä tahdon vain tietää totuuden. Kirjoita muistiin hänen todistuksensa, Yrjö! Nyt tulemme toiseen koukkuun. Miksi kapteeni Mörk vihasi poikaansa? Miksi hän lähetti pois lapsensa?
— Mitenkä minä sen tietäisin.
— Vai niin, kieroiletteko? Rebekka, käskekää Martin satuloida hevonen ja ratsastaa noutamaan nimismies Kalliota!
— Ei, armahtakaa, armollinen herra tohtori, minä tunnustan kaikki! Kapteeni ei kärsinyt pikku Yrjöä sentähden, että Yrjö oli seinällä riippuvan kuvan näköinen niinkuin marja on toisen näköinen.
— Tuokaa tänne se muotokuva!
Rikkiammuttu taulu haettiin esiin, ja tohtori jatkoi:
— Nyt on teidän vuoronne, Rebekka. Ketä kuvasi tuo maalitaulu, kun se vielä oli siinä kunnossa, että kuvan saattoi tuntea.
— Kapteeni Sundhagenia, vastasi emännöitsijä vuorostaan vitkastellen.
— Te tarkoitatte kapteeniluutnantti Tuomas Sundhagenia, joka palveli sotalaivastossa, eikö niin?
— Niin, häntä sanottiin kapteeniksi.
— No, vastatkaa minulle, minkätähden oli pikku Yrjö tuon upseerin näköinen niinkuin marja on toisen kaltainen? Sattumuksestako?
Rebekka oli vaiti. Jalkasaha pantiin taaskin käyntiin.
— Olkaa vaiti, milloin on vaiti oltava, mutta puhukaa, milloin on puhuttava. Ettekö käsitä, että niin tavaton samannäköisyys saattaa häpeään rehellisen vaimon muiston?
— Ja jos olen vaiti, mitä se teitä koskee? Rebekka kysyi uhkamielisesti, melkoinen määrä entistä lohikäärmettä käytöksessä. — Herra, älkää kohennelko sammuneen tulen hiiliä! Kaikkihan on jo tuhkana; mitä teitä liikuttaa se, miten tuli on palanut … ja mitä kuluttanut? Kuka on teidät pannut kuolleitten tuomariksi?
— Minä, sanoi Yrjö hyvin kalpeana.
— Hiljaa sinä siinä! Te saatte mennä, Ramström; mikä nyt seuraa, ei koske teitä.
Ramström mennä hölkytti matkoihinsa sangen uteliaana, mutta paljon keventynein sydämin. Verna oli edelleen äänetönnä ja hämmästyneenä kuulijana.
— Matami Rebekka Lönnfors tai mikä teidän nimenne on — jatkoi tohtori, yhä pitäen jalkasahaa täydessä käynnissä — minä kysyn teiltä, minkätähden pikku Yrjö oli kapteeniluutnantti Sundhagenin näköinen niinkuin marja on toisen näköinen?
— Se olisi voinut olla sanomatta. Mutta koska te sen kerran tiedätte… Yrjö oli hänen poikansa.
Kynä putosi Yrjön vapisevasta kädestä.
— Ei siinä kyllin, jatkoi taipumaton tuomari. — Teidän täytyy tunnustaa kaikki.
— Minkä minä sille voin, että rouva Bredström vaihtoi lapset?
— Kirjoita se muistiin, Yrjö! Mitä nyt? Etkö voi kirjoittaa? Poikaparka, kyllä ymmärrän … hän menettää hullun isän ja saa … no niin, vanhan rahjuksen sijaan! Mutta ota huomioon, että samalla menetät nimen, joka… Anna minulle kynä, minä jatkan. On välttämätöntä, ettei yhtään solmua jää tähän sotkeutuneeseen vyyhteen. Jatkakaa, matami Lönnfors!
Olipa olemassa jotakin, joka rupesi Yöjärven lohikäärmeestäkin tuntumaan liian raskaalta. Katsahtaessaan tuohon ennen muinoin niin rakastettuun pikku poikaan, jolla oli kieltämätön oikeus kuulla täysi totuus, oli Rebekan, vaikka ihan vastoin tahtoaan, pakko kerrata tunnustus, jonka hän kerran ennen oli kertonut tohtori Ekströmerin houkutuksesta. Se kirjoitettiin tarkasti muistiin niinkuin kihlakunnanoikeuden pöytäkirja.
— Verna on nyt saanut sisaren, huomautti käytännöllinen tohtori, kun kaikki oli valmiina. — Helkan kyllä olisi viisainta pysyä Sundhagenina … ei ole aina hyötyä nimen vaihdosta … mutta mitä teemme hänen isänperinnöllään? Katsotaanpas; jos hän pysyy Sundhagenina, niin hän perii nykyisen isoisänsä. On vain ratkaistava, tuleeko hänelle siitä voittoa vai tappiota. Minä uskon tämän pulmallisen asian ystävällemme valtiopäivämiehelle. Hän sen ratkaiskoon. Minun mielipiteeni on, että Helka pitäköön entisen nimensä. Mutta mitä tekee Yrjö Ros?
— Säästäkää minua, tohtori! Antakaa minunkin pitää rehellinen nimeni!
— Kas vain sitä! Hän on jo kyllästynyt Satinin arkkuun. Niinkuin ei siinä enää olisikaan pohjalla sokerijyvästä! Mutta eikö ystäväni Petronius tallustele tuolla salissa? Matami Lönnfors, kuulustelu on lopussa, pyytäkää häntä suomaan meille hupaisan seuransa huvia! Ja sinä, Yrjö, varustaudu suurta liikettä varten!
Jaakko astui sisään hyvin levollisena ja huomaamatta, mitä merkkejä hänen märistä saappaistaan jäi kirkkaaksi hangatulle lattialle.
— Tiedätköhän, hyvä Pontonius, että täällä tapahtuu aivan kuin äsken perustetuissa kodeissa? Verna on saanut pikku sisaren.
— Nimeni on Peuronius, veljeni, papin, mukaan, jos te, tohtori, nyt tahtoisitte vihdoinkin lakata sitä väärentelemästä, Jaakko vastasi pahastuneena.
— Kuinka se olikaan? Minä olen tullut vähän kuuroksi viime aikoina. Pimpeloniusko? Niin oikein, kyllä minä sen nyt muistan. Niinkuin sanoin, Verna on saanut sisaren ja … tules tänne, lapsi … ihan Yrjön eteen! Tee kunniaa! Syli auki … koko maailma syliin ja minä myöskin!… Verna on saanut sisaren ja …kadottanut veljen!
Lukija, oletko nähnyt tiheän sumun jonakin kevätaamuna peittävän näkyvistäsi järven, rannan, vuoret, pellot, kylän, kirkon ja äsken lehteen puhjenneet tuoksuvat metsät? Läpinäkymätön verho kattaa näköalan, unestaan selviytymätön maisema on usmaisena, käsittämättömänä edessäsi. Sumu laskeutuu alas niityn kukkiin asti, kaikki on harmaata, kosteata, sameaa kuin pilvisenä syyspäivänä. Silloin tulee tuulen henki, raikas puhallus lakaisee pois sumun, esirippu nousee, maisema kirkastuu, aurinko kultaa välkkyvän järven, vuorten huiput, kirkon ikkunat, peltojen laihot ja kukkuloiden ensimmäiset, kasteiset vuokot… Näköala laajenee kauas lämmintä kesää ja hymyilevää tulevaisuutta kohti…
Noiden kasteisten silmien ja kevätajatuksista iloisten sydämien joukossa oli vain yksi tyytymätön, Jaakko Peura latinaksi Peuronius, joka ei voinut unohtaa, että tohtori Ekströmer oli häntä tuona juhlallisena hetkenä sanonut Pimpeloniukseksi.
Kolmen kuukauden kuluttua oli Yöjärvi kaikkine kolkkoine muistoineen myyty Artjärven Salmelan lisätaloksi, ja siitä ryhdyttiin tekemään viljelyksen ja uutteruuden kotia. Ken nyt kulkee tuossa ennen poluttomassa metsäseudussa, johon nuo kaksi vaeltavaa ritaria kerran eksyivät, ei enää löydä lumottuja linnoja jättiläisineen, lohikäärmeineen ja vangittuine prinsessoineen; hän saa kulkea tasaisia teitä viljavien vainioiden, hauskannäköisten talojen ja laitumella käyskentelevien karjalaumojen ohi. Yöjärvestä ei ole nimeäkään jäljellä. Jos nyt ken tahtoo etsiä sen entistä paikkaa, vetäköön melkein suoran viivan Artjärven ja Elimäen kirkkojen välille ja siltä etsiköön mustavetisen järven, jonka rannalla on jyrkkä vuori, vuoren juurella kapea laaksonpolveke ja jäännökset ennen muinoin kivimuurilla ympäröidystä puutarhasta, missä nyt ainoastaan pellavan sievät kukat ovat Vernan entisten ruusujen perillisinä. Talon nykyisestä nimestä ottakoon utelias matkamies itse selvän. Toiset ajat, toiset nimet.
Vanhan hyvän tavan mukaan on vielä lisättävä muutamia sanoja lumotun linnan eri määrissä merkillisistä asukkaista ja heidän tuttavuuksistaan. Emännöitsijä Rebekka Lönnfors muutti Loviisan kaupunkiin ja saavutti suurta kunnioitusta ruoanvalmistajana juhlatilaisuuksissa, joissa ei koskaan kyllästytty ylistelemään hänen kuuluisaa taitoaan, varsinkaan kananpoikasvalmisteitaan. Hovimestari Ramström, joka kelpasi miksi hyvänsä, paitsi viinikellarin avaimen vartijaksi, pääsi puutarhuriksi Anjalan kartanoon, jossa hän opetti talon metsäkoiria, teki kelpo punssia, antoi huilunsoitonopetusta ja toisinaan joutohetkinään alentui niin paljon, että talonpoikaishäissä saatiin ihmetellä hänen soittotaitoaan. Kierosuinen Martti meni avioliittoon Riika-karjakon kanssa. Kahlekoira Kaaro joutui mitä kunniakkaimman taistelun jälkeen eräänä tammikuun iltana susien saaliiksi.
Valtiopäivämies Salmela ja hänen vaimonsa Briitta viettivät kolmen vuoden kuluttua rauhanteosta kultahäitään. Samana onnellisena päivänä joutui hänen pojantyttärensä Ilta kihloihin talon nuoren rengin kanssa, mutta Helka, joka oli käynyt herrasneitien koulua ja kohonnut kamarineitsyen arvoon, ei tyytynyt kehenkään vähäarvoisempaan mieheen kuin nimismies Kallioon. Se liitto olisi saattanut helposti aiheuttaa sotkuisen oikeudenkäynnin Yöjärven perinnön tähden, elleivät ne, jotka tiesivät totuuden, ja ennen muita Rebekka, olisi pitäneet suutaan syystä kiinni. Nuori rouva Kallio ei saanut koskaan tietää oikeaa syntyperäänsä, mutta hänen rahallisen vahinkonsa korvasi se perintö, minkä oikeastaan olisi pitänyt joutua Salmelalta ratsumestari Rosin osaksi.
Jaakko Peura epäili kauan, mihinkä hänen pitäisi ryhtyä onnettomine nimineen, jota lääkintätaito oli niin häpeällisesti solvaissut, mutta päätti vihdoin olla huolimatta ihmisten panetteluista, otti kuudenkymmenen iässä eron sotapalveluksesta, saaden samalla luutnantin arvon ja kolmenkymmenen plootun eläkkeen sekä eli sitten kaksikymmentä rauhallista vuotta Salmelassa opettaen hevosia, tehden sudenkuoppia, viilaten hauenkoukkuja ja kutoen nuottaa. Rakasta Yrjöään ukko saattoi yhtä vähän unohtaa kuin Yrjökään häntä, ja suuri juhla oli silloin Salmelassa, kun Yrjö toisinaan tuli siellä käymään perheineen ja Jaakko sai opettaa kahta vanhinta poikaa istumaan suorina satulassa, jolloin jalustimet varta vasten vedettiin ylös, jotta poikasien varpaat saivat tukea. Mutta Yrjön luo muuttamiseen, jota tämä ehdotti, ei Jaakon rehellinen häränpää taipunut. Tohtori Ekströmerhän oli Yrjön jokapäiväinen vieras, ja Pimpeloniukseksi tai vielä pahemmaksikin ristiminen oli enemmän kuin mies saattoi sietää. Ennemmin Jaakko Peura luopui koko latinalaisesta turhamaisuudesta ja pysyi kunnon talonpoikana luutnantinarvoineen.
Tohtori Ekströmeriä ei holhoojahallitus eikä Kustaa IV Aadolf suosineet niin suuresti kuin entinen kuningas. Ainakaan ei tullut uutta kultarasiaa, vaikka kyllä professorin arvo, kultamitali uutteruudesta ja vihdoin Kaarle XIII:n ritariston tähti, koskapa tohtori oli päässyt korkeaan arvoon vapaamuurarien seurassa. Hän palveli ylisotalääkärinä 1808 vuoden sodan alussa, mutta lentolasarettien mukana marssiminen viisiäkymmeniä penikulmia kävi mukavuuteen tottuneelle vanhukselle vihdoin liian raskaaksi; hän haki toisen viran ja muutti Tukholmaan sodan vastuksista. Siellä hän eli vielä kymmenen vuotta iloisena ja puheliaana vanhanapoikana, taskut aina yhtä täynnä makeisia kuin sanainen arkku klassillista latinaa.
Nuorta ystäväänsä Yrjöä sopi hänen usein käydä katsomassa hänen asuessaan Turussa. Silloin häneltä pyydettiin varsin omituisia lääketieteellisiä neuvoja. Yrjö Ros oli nuoruuden innostuksen valtaamana luullut löytäneensä sen elämäntehtävän, jota hän oli kauan turhaan etsinyt ja joka oli kangastanut hänen mielessään aina tuosta muistettavasta vuoden 1789 kesäkuun aamusta asti, jolloin hän tuli Yöjärven kartanoon. Hän oli Saksan-matkallaan käynyt kuuluisassa kuuromykkäin opetuslaitoksessa, jonka Samuel Heinicke oli perustanut Leipzigiin. Näiden onnettomien saattaminen Jumalan yhteyteen, jota he eivät tunteneet, ja ihmiskunnan yhteyteen, josta heidät oli sysätty pois, näytti nuoresta miehestä niin jalolta, niin korkealta pyrinnöltä, että se saattoi täyttää pitkänkin ihmisiän. Nämä kasvattamattomat raukat, nämä eläimen ja ihmisen välillä olevat olennot, joiden rinnassa kuitenkin ihmissydän saattoi sykkiä niin lämpimästi ja joiden kuolemattomissa sieluissa kuitenkin asui sama kehityksen ja täydellisentymisen halu kuin kenessä muussa hyvänsä — oi, jospa hän voisi pelastaa ne kuin haaksirikkoiset pirstaleet elämän rantaan ja tulla heille, kuten hänen ystävänsä Ekströmer kerran oli tullut Vernalle, vapauttajaksi, eloon herättäjäksi, lohduttajaksi, ihmisystäväksi!
Yrjö Ros uskoi tämän aikeen nuorelle vaimolleen, ja Verna hyväksyi sen ihastuneena. Heillä oli varoja, he lähtivät Leipzigiin, missä opetettiin kuuromykkiä puhumaan, mutta Pariisissa, jossa heille opetettiin merkkipuhetta, hallitsivat tähän aikaan Marat ja Robespierre. Palattuaan kotimaahan nuori pari asettui Turkuun ja perusti sinne Suomen ensimmäisen äänettömän koulun. Kenties tuo vähäinen alku on unohdettu, niinkuin sirkkalehdet unohtuvat, kun kasvi suureksi ylenee. Kukapa silloin enää muistaa ensimmäistä rakkautta, joka kylvi siemenen, ensimmäistä kättä, joka kasvia kasteli, ensimmäistä hellää katsetta, joka ilostui itämisestä? Se oli puutteellinen, kuten alku aina on, mutta sillä oli tulevaisuus, se tuli aikaa myöten suureksi ja siunausta tuottavaksi työksi. Nyt kun satoja onnettomia mykkiä lapsia kasvatetaan lempeässä hoidossa ajatteleviksi ihmisiksi — nyt kun he ovat saaneet takaisin Jumalansa ja ihmisoikeutensa — nyt on heille käynyt, vaikkei puhumisessa, niin kuitenkin ajattelemisessa, samaten kuin tämän kertomuksen mykälle lapselle: orjatar Vernasta on tullut kevään Verna.
Yrjö sai siviiliviran, joka oli hänen ammattinsa maailman silmissä ja jätti hänelle osan iltapäivästä uusien suojattiensa varalle. Vernasta tuli tuon ihmeellisen ja vaikean ajatustenvaihtamistaidon ensimmäinen opettaja. Mutta kun Ekströmer oli jonkin aikaa ja useimmissa tapauksissa turhaan tehnyt samanlaisia kokeita kuin se, joka oli niin merkillisesti onnistunut Vernan kuuloon nähden, hylättiin saksalaiset puheharjoitukset ja ruvettiin käyttämään ranskalaisten merkkikieltä. Kumpi näistä opetustavoista on edullisempi kuuromykille, lienee vielä nytkin ratkaisematta.
Turussa olevassa pienessä talossa oli puutarha, missä ruusut menestyivät melkein yhtä hyvin kuin Aachenissa. Salmelan kuuromykkä Sikku tuli heidän puutarhurikseen, sillä hänen oli onnistunut omistaa sama kuuluisa taito, mikä Ramströmillä oli ruusutarhojen kasvattamisessa. Eri huone oli talossa varattu talviasunnoksi arimmille ruusulajeille. Sentähden olikin jo ensimmäisellä kevätauringolla paljon kaunista vaalittavana ja ensimmäisillä mehiläisillä paljon kokoamista Vernan ruusutarhassa. Verna ei lakannut koskaan rakastamasta lapsuutensa ystäviä, ruusuja; hän ymmärsi vielä niiden äänetöntä kieltä, hän opetti kasvattejaan jo lapsuudesta pitäen kukkamaailman ystäviksi, kuten hän itse oli ollut. Ja oli liikuttavaa nähdä, miten pian koulun mykät lapset oppivat yhtä uskollisesti kuin Verna rakastamaan hänen lemmikeitään. Ei mikään voinut olla yksinkertaisempaa. Kaiken, mitä silmä näki, mitä kieli maistoi ja tunto tunsi, oppivat he tajuamaan omalla tavallaan. Hajuaistinta ei käynyt samalla mitalla arvosteleminen, se teki heihin saman salaperäisen vaikutuksen kuin ääni kuulevaan. Mykät lapset hengittivät mykkien ruusujen tuoksua ja luulivat kuulevansa niiden laulavan.
Verna oli kuvitellut kaikki aistimet pohjaltaan vain yhdeksi ainoaksi. Ja mitäpä ne ovatkaan muuta kuin ikkunoita ja portteja, jotka sijaitsevat eri puolilla tätä samaa ihmeellistä palatsia, johon Jumala kaikkivaltias on pannut ihmishengen asumaan sen maallisen olemassaolon aikana. Kaksi suurta kristalli-ikkunaa katselee taivasta kohden, kaksi avointa usta kuuntelee maan ääniä; eräästä avonaisesta ikkunasta virtaa sisään kukkien tuoksua, toisesta mieltymystä tai vastenmielisyyttä siitä uudistuksesta, jonka on ylläpidettävä palatsia, ja sitten on tämä ihmeellinen rakennus vielä joka puolelta täynnä pikku ampuma-aukkoja, jotka ottavat vastaan tai ilmaisevat ulkomaailman vaikutelmia. Sulje jokin ikkuna, niin joutuu heti se olemuksen puoli varjoon; avaa portti, niin aukenee maailma oitis sille suunnalle. Mutta henki, joka asuu tässä heikkorakenteisessa, kauniissa palatsissa, on yht'aikaa sen herra ja siitä riippuva vuokralainen. Hän voi muuttaa pois milloin tahtoo, mutta ei koskaan tulla takaisin; hän voi hävittää palatsin, mutta ei sitä jälleen rakentaa. Anna valon tulvia hänelle kaikista ikkunoista ja ilman kaikista porteista, niin hän on täyttävä tuon komean, katoavan linnan iankaikkisuuden ajatuksilla — hän on hallitseva maailmaa ja lukeva tähdet, mutta kuitenkin vain nöyrästi kunnioittaen laskeutuakseen polvilleen Kaikkivaltiaan istuimen eteen. Mikä äärettömyyden esikartano kerran on uusien ja täydellisempien aistimien avulla avartuva janoavan ihmishengen eteen! Valmista häntä siihen, irroita jo täällä hänen kahleensa, jotta hän siellä sitten heräisi vapauteen kypsyneenä, niin hän on jo täällä ihastuneena ja ihmetellen "näkevä Jumalan äänen käyskentelevän yrttitarhassa".
[1] Jaalaksi sanotaan Viipurin läänin rantamaissa omituisesti taklattuja pikakulkuisia pieniä aluksia.
[2] Muutamat oppineet sanovat tämän kuuluisan miehen tulleen vasta vuonna 1617 Tammisaaren kirkkoherraksi. Tämä olkoon mainittu todistukseksi siitä, kuinka vähässä arvossa oppineet pitävät kaikkia vanhoja kertomuksia.
[3] Sigfrid mestarin omat sanat 1607 vuoden pyrstötähdestä, suomeksi käännettyinä.
[4] "Bondepaltor", kuten Jaakko De la Gardie sanoi vuonna 1625.
[5] Olen tahallani suomentanut nämä säkeistöt vanhaan katkonaiseen kieliasuun ja koettanut alkutekstin mukaan tehdä loppusointu- ja runomittavikojakin antaakseni näistä suuren kuninkaan pikkuisista runosynneistä jonkinlaisen jäljennöksen.
Alkukielellä nämä 1600-luvulle ja kuninkaalle ominaista säännötöntä kirjoitustapaa noudattavat säkeistöt kuuluivat seuraavasti:
2. Hoppet hafver jag stadigdt hafft,Tin hårdhet till att öfvervinnaMed trofasthet, som Gudh har skaptUtij mitt hiärta och mitt sinne.Hvi vill tu dåMin trogna tiänst såledess försmåOch mig sluta utur ditt minne?
3. Rickeligh med mongha dygder tighNaturen högdt haffver begåffvat.Som dageligh låta see sighOch mången på tig haffver låffvat,Alen then last,Ther med tu migh plågar så fast,Hafver aldrigh ingen behagatt.
4. Ingen sten ähr funnen så hårdh,Som sigh icke låter bevekaEller alldeles nöta borttAff stål eller af vatnet veka.Allt så och jaghI ingen sijann skal hafva fördragh,Min hugh skall stadigdt på tig leka.
7. Jagh vill bliffva i ensamheett,Min sorgh vill jagh alen beklagaOch fly all jungfruss kiärlighet.Efter jagh them eij kan behaga.Men hvad båtarThet tigh att tu migh såledess harFörtagit all min lust och glädie?
10. Fugelen uppå grönan qviste.Diuren uti marcken villaSkulle, hvar de min sorgh viste,Migh hiälpa tårar att förspilla.Echo mitt ropFörmehrar medh sitt ljudh en stor hopEmellan tässa bärgh och dalar.
Finis.
[6] Trollböle on suomeksi Tonttula tai Loihtula. Suoment. muist.
[7] Lukija tuntee tässä vaeltavain ritarien mielilauseet ja periaatteet. Armollinen rouva ei ollut syyttä sanonut nuorta sankaria Pyhäksi Yrjänäksi.
End of Project Gutenberg's Talvi-iltain tarinoita 4, by Zacharias Topelius