Koska kerran olemme satujen maailmassa, pitäisi meidän nyt löytää salainen vuorenluola tai ainakin korkea torni, jossa mustasukkainen jättiläinen oli säilyttänyt tuota lumotun linnan ihmeen ihanaa vankia. Mutta mitään semmoista vankilaa ei ollut. Puutarhan puoleisesta ovesta tultiin portaille, joita myöten päästiin suljetun alakerran kautta kolmeen yläkerran huoneeseen; niistä oli eräs pihan, toinen puutarhan puolella ja kolmas lukittu.
Aamuaurinko paistoi pihan puoleisesta ikkunasta, levittäen punervaa valoa kahteen sievään, valoisaan, miellyttävään huoneeseen, joissa koristuksina oli kukkivia ruukkukasveja, kaksi linnunhäkkiä, orava samoin häkkiin suljettuna, kultakaloja lasisäiliössä, kitara seinällä ja muutamia hienoja kukkaismaalauksia. Tyttönen otti vieraansa vastaan niin lempeästi ja viattomasti hymyillen, että Loviisan tanssiaisten sankarilta haihtuivat kerrassaan kaikki tyhjät korulauseet, joita hänen asemassaan oleva nuorukainen tavallisesti aina pitää varalla moisia tilaisuuksia varten. Hän ei ollut vielä koskaan ennen nähnyt sellaista hymyä. Siinä oli päivänpaistetta, mutta ei nimeksikään hehkua eikä viehättävää keimailua; se oli kuin puhdas, tyyni ja vilpoinen auringonsäde lähteen kuvastinpinnalla. Tyttönen säteili lapsellista suloa, pyytäessään kädenviittauksella Yrjöä istuutumaan pieneen, vaaleanpunaisella silkillä päällystettyyn sohvaan. Tuskin Yrjö ehti totella kehoitusta, kun tyttönen jo asettui pienelle jakkaralle hänen jalkainsa juureen ja katseli häneen kysyvin silmäyksin — katsoen lakkaamatta, mutta ei virkkanut sanaakaan.
Nuori Yrjö Ros ei yleensä helposti hämmentynyt. Hän oli hieman huikentelevainen, seikkailuja rakastava, huveja ja vaihtelua lakkaamatta etsivä ratsuväen luutnantti, jolla ei ollut mitään juurensijaa omassa suvussaan ja joka sentähden kernaasti katseli elämää kevyeltä kannalta, paitsi milloin hän sitä vaihteen vuoksi piti raskaana, ja jonka hänen monet tähänastiset tanssiaislemmittynsä olivat tehneet jotenkin rohkeapuheiseksi naisseurassa. Hänellä oli paras ja ajattelemattomin sydän, mitä ajatella saattaa, ellei hän joskus — myöskin vaihteen vuoksi — ruvennut elämää mietiskelemään, eikä hän vielä koskaan ollut joutunut semmoiseen pulaan, ettei hän olisi ripeällä päätöksellä tai rohkealla sanalla siitä selvinnyt. Mutta nyt hän oli hämillään. Tuo kohtaaminen, tuo vastaanotto ja tuo kummallinen vaitiolo sotki kokonaan hänen naisritari-taitonsa. Jos hän olisi ollut toisella mielellä, olisi kohtaus ollut hänestä naurettava; mutta nyt hän ei edes uskaltanut nauraakaan. Ainiaan puhelias nuori luutnantti, joka oli varsin tottunut pitämään sydäntä tai korusanoja huulillaan, ei nyt löytänyt sopivaa sanaa. Hän oli vaiti, ja hetkinen kului.
Kun hän näin vähän aikaa ääneti katseli tyttöä ja tyttö puolestaan häntä, tunsi hän silmänsä kostuvan kyynelistä. Aivan uusi tunne tulvahti hänen herkkätuntoiseen sydämeensä. Äskeinen metsässä hänen mielensä vallannut ajatus, että hän oli aivan yksin elämässä, ettei hänellä ollut koskaan ollutkaan omaisia, ei äitiä eikä sisarta, ei koskaan oikeata ystävää, johon hän olisi voinut liittyä koko sieluineen — ei ketään paitsi tuo uskollinen, kömpelö Jaakko, joka niin paljon erosi hänestä sekä luonteeltaan että iältään — se ajatus nyt äkkiä herätti hänessä vastustamattoman ikävän ja täytti, hänen katsellessaan nuorta tyttöä, hänen silmänsä kyynelillä. Aivan uusi, ennen aavistamaton tunne valtasi hänen sielunsa, puhdas, pyhä ja viaton, jonka edestä ansaitsi elää ja saattoi iloiten kuolla. Hän ei kauemmin voinut olla vaiti, hänen täytyi lausua ilmi tuo yli äyräittensä tulvehtiva tunteensa, vaikkapa sitä varten olisi pitänyt katkoa kaikki salonkielämän sovinnaisuuden siteet. Hän otti tyttöä kiinni kädestä ja kummastui itsekin, kun kuuli ensikerran puhuvansa oikeata luonnon kieltä.
— Miksi katselet minua? kysyi hän.
Vaikka henki olisi mennyt, ei hän olisi tyttöä nyt voinut sanoa muuksi kuinsinuksi.
Kun tyttö ei vastannut, jatkoi Yrjö melkein uneksien:
— Minä en tiedä, ken sinä olet, etkä sinä tunne minua. Minä tulen suoraan metsästä kuin saalista etsivä haukka: kuka takaa sinulle, etten ole ryöväri, joka tahdon ryöstää sinulta rauhasi? Minä löydän sinut täältä kuin niityn kukan, ja ken on sinulle sanonut, etten minä tallaa sinua. Sinä tervehdit minua ääneti, sinä sidot ääneti haavani, yksin, turvattomana ja ääneti otat minut vastaan etkä pelkää minua. Miksi uskot minua? Ja miksi uskon minä sinua, vaikka olet kuin suljettu kirja? Minun käytökseni saattaa olla petosta, sinun teeskentelyä: miksi uskomme toisiamme? Enhän minä tiedä edes nimeäsikään, ja vähänpä nimi merkitsee, mutta minusta tuntuu kuin kauan jo olisimme toisemme tunteneet. Miksi et vastaa?
Tyttö yhä vain katseli häntä tarkkaavasti. Yrjö huomasi nyt hänen katsovan vain hänen huuliaan. Väristys kiiti läpi koko hänen ruumiinsa; hän tuskin uskalsi ajatella loppuun ajatusta, joka hänen mieleensä juolahti.
— Hyvä Jumala, huudahti hän, onko mahdollista, että niin armas olento voisi olla tuomittu ikuisesti äänettömäksi? Tuntematon, kaunis lapsi, sano edes yksi sana, joka poistaa erehdykseni! Älä anna minun herjaten syyttää Luojaa siitä, että hän on kauneimpaan mestariteokseensa jättänyt niin suuren puutteen! Sano vain yksi ainoa pieni sana, mitä vähäisin sana, ja se tekee minut onnelliseksi, se ilmoittaa minulle, ettäsinä kuulet!
Yhä vain vastaamatta tyttö katseli häntä, mutta levottomuutta, melkeinpä suuttumusta kuvastui nyt hänen vilkkaista kasvoistaan. Pienet, valkoiset kädet liikkuivat nopeasti ja maltittomasti samaan tapaan kuin niiden merkkipuhe, joilta luonto on jo syntyessä riistänyt sekä kuulon että puhelahjan. Paremmin kasvojen ilmeestä kuin noista käsittämättömistä kädenliikkeistä Yrjö alkoi tajuta tytön nuhtelevan häntä samasta, mistä hän äsken oli moittinut tyttöä: mikset vastaa? Mikset puhu minulle sillä kielellä, jota minä ymmärrän?
Yrjön katse osui sattumalta kitaraan. Mitä kitaralla tehtiin, ellei kukaan saata kuulla sen säveliä? Ellei tyttönen ollut saanut osakseen täydellisen kuurouden suurta onnettomuutta, niin totta hänen täytyi tuntea soiton suloinen taito. Olihan koko hänen olemuksensa pelkkää musiikkia. Hän otti kitaran seinältä ja ojensi sen melkein vapisevin käsin tytölle. Enemmän katsein kuin sanoin virkkoi hän hänelle: soita!
Tyttönen hymyili huomattavasti hämillään ja alkoi kosketella soittimen kieliä. Heti kyllä huomasi, ettei hänen kätensä ollut tottumaton; Yrjö olikin tuntevinaan Haydnin tutun sävellyksen: itävaltalaisen kansanlaulun. Mutta millaisia säveliä! Kitara oli niin epävireessä kuin ei siitä olisi koskaan lähtenyt puhdasta ääntä; kaikki kielet rämisivät toisiinsa nähden korviasärkevän epäsointuisesti.
Yrjön mieli heltyi taaskin kyyneliin asti. Hän otti kitaran, viritti sen huolellisesti ja lauloi hieman muutellen toista säkeistöä, erään noista Kustaa Filip Creutzin hempeistä lauluista, jotka silloin, sovitettuina jo ammoin unohtuneihin säveliin, lämmittivät monen monta sydäntä:
Kun katsees' kohtaa Dafnen mistä, ei jätetyks' se häntä saa, sen näky mielen lumoaa, ja kun hän poistuu näkyvistä, sun syömes' hänet kuvastaa.
Jos autuutta maa mitään luonee, niin paljon hyvää, kaunista sun aisteis' uutten keralla autuuden sisällöks' se suonee. Et, Dafne, tiedä onnestasi
Yrjö pani pois kitaran. Miten toivoen ja miten peläten hän laulun aikana koetti lukea tytön kasvoista pienintäkin merkkiä, joka olisi osoittanut hänen kuulleen laulun ja ymmärtäneen sen helposti tajuttavan ajatuksen! Sitä vivahdusta ei ilmennyt, siitä merkistä ei näkynyt jälkeäkään. Tyttönen oli niinkuin ennenkin katsellut hänen huuliaan ja käsiään, oli tarkasti ottanut huomioon hänen kasvojensa vaihtelevat ilmeet, niin että ne samana silmänräpäyksenä jo kuvastuivat hänessä itsessään, muttakuullut, voi, kuullut hän ei ollut! Onneton totuus oli selvinnyt lieventämättömän tuskallisena Yrjölle.
— Hyvä Jumala — sanoi hän hiljaa itsekseen kuin olisi kuitenkin pelännyt tytön kuulevan — tämä onneton lapsi on kuuro … on kukka, vaan ei lintu … tuoksu, vaan ei sävel. Ei koskaan ole taiteilija luonut väreiltään ja muodoltaan kauniimpaa kuvaa mutta ääni on poissa. Niin nuori, niin kaunis, niin viehättävän suloinen, viaton ja hyvä, muttaainiaaksi mykkä!
Näin ajatellessaan Yrjö ei enää kauemmin voinut hillitä tuskallista hämmästystään. Hän suuteli hienoa, valkoista kättä, käänsi päänsä pois päin ja itki.
Missäpä olisi kieltä kaunopuheisempaa kuin kyynelten kieli? Nuori tyttö tajusi sen heti. Vastaamatta niinkuin ennen ainoastaan heijastamalla hänen omia tunteitaan nousi hän sanomattoman viehättävästi hymyillen ylös, otti Yrjöä kiinni käsivarresta, käänsi hänet itseensä päin, katsoi häntä kirkkaasti silmiin ja sanoi hiljaisella, mutta selvällä äänellä yhden ainoan sanan:
—Veli.
Yrjö säpsähti niinkuin suksimies, kun hän Lapin autioilla taipaleilla yössä ja myrskyssä hiihtäessään kaukana ihmisasunnoista äkkiä aivan läheltä kuulee ihmisäänen huutavan nimeään.
— Sano se vielä kerran! huudahti nuorukainen ilosta hurmaantuneena. — Sano vielä kerran tuo yksi ainoa sana, joka tuo sinut jälleen onneen ja elämään ja tuomitsee onnettoman ajatukseni seitsenkertaiseksi valheeksi! Sano, sano se sama sana, kuinka se olikaan? Sano!
—Veli!sanoi tyttö uudestaan voitonriemuisin ilmein, kuin olisi hän tahtonut sanoa: näetkös, tiesinhän minä, että sinä tuomitsit minua väärin!
Yrjö huomasi, että tyttö lausui vokaalit hyvin puhtaasti, mutta konsonantit epäselvästi. Hänestä tuntui kuin olisi kuullut pienen lapsen äänen ja lausumatavan. Taaskin jäi hän kummallisen epäröimisen valtaan.
Lapsi, tyttö riemastui kuvaamattomasti, huomatessaan, miten suuria hänen yksi viaton sanansa vaikutti. Hän riensi piironkinsa luo ja otti esiin pienet kalleutensa. Milloin tuli näkyviin taulu, milloin lasten kuvakirja; sitten kuvitettu kasvioppi, pienillä timanteilla koristettu sormus, ruusun muotoinen neula. Yrjö oli siksi hienotuntoinen, ettei voinut olla osoittamatta mieltymystään, ja se näytti tekevän talon nuoren emännän hyvin onnelliseksi. Mutta lakkaamatta palasivat samat epäilevät kysymykset nuorukaisen sieluun: kuuleeko hän puheeni? ymmärtääkö hän minua? puhuuko hän? onko hän mykkä? Mutta lausuihan hän kuitenkin yhden sanan…
Sitten ojensi tyttö hänelle kalleuden, joka näytti olevan hänestä rakkain, sillä hän piteli sitä melkein hartain mielin. Se oli hienoissa kultavitjoissa riippuva medaljongi, missä oli nuoren, viehättävän, kaksikymmentä vuotta takaperin muodissa olleeseen pukuun puetun naisen kuva. Oliko se äidin kuva? Kasvonpiirteet olivat etelämaalaiset, silmät tummat, elämää, tulta ja voimakkaita intohimoja säihkyvät. Oliko siinä edes rahtuistakaan sen lempeän lapsen näköä, joka hänelle kuvaa ojensi? Niin, todella oli yhtäläisyyttä, mutta se oli samankaltaista kuin saman maiseman yhtäläisyys, kun sitä ensin katsotaan vaaleanpunaisen, sitten tummanpunaisen lasin lävitse. Piirteet olivat samat, mutta koko vaikutelma erilainen. Yrjö katseli kuvaa kauan ja huomattavasti hyvin kiintyneenä.
Sillä voitti hän yhä suuremmassa määrin tyttösen suosiota. Hän katsoi milloin kuvaa, milloin Yrjöä, otti häntä taas kiinni kädestä ja sanoi yhden ainoan sanan:
—Äiti.
Siis oli se kuitenkin hänen äitinsä. Mutta mitenkä olivat selitettävät nuo kummalliset, yksinäiset, lapselliset ja lapsellisesti lausutut sanat? Vielä yksi koetus, ajatteli Yrjö. Koska hän kerran osaa lausua äidin ja veljen nimet, niin pitäisihän hänen osata lausua omansakin.
Hän suuteli medaljongia ja antoi sen takaisin.
— Sano minulle — virkkoi hän olennossaan nuorukaisen haaveksivaa ihastusta ja niin ilmeikkäin liikkein kuin suinkin muisti — sano minulle, mikä sittensinunnimesi on? Kaikki, mitä luonnossa on, saatan mainita nimeltään, kaikki kasvit, kivet ja eläimet, puutarhasi kukat ja metsäsi linnut. Sinun nimeäsi vain en vielä tiedä, sinun, joka olet minusta kaunein ja rakkain kaikista. Jos sanon sinua ensimmäiseksi ja ainoaksi rakkaudekseni, niin se on totta; sinä olet se. Katsos, minä säilytän sinun ruususi, minä säilytän sen niin kauan kuin elän. Jos nyt sanon sinua metsien ruusuksi ja salojen kauneimmaksi helmeksi, niin tiedän sanoneeni totta, sillä se sinä olet, minä tunnen sen niinkuin olisin tuntenut sinut jo monta vuotta. Jos sanon sinua hienoimmaksi, keveimmäksi kuvaksi, minkä sivellin koskaan on luonut kankaalle tai taltta veistänyt marmoriin, niin siinäkin lausun vain osan sinun olemuksestasi, sillä sellainen sinä olet, minä tiedän sen. Sinä olet minulle niin tuttu kuin olisimme kasvaneet samasta juuresta, ja kuitenkin olet sinä minusta arvoitus, jonka avainta en löydä, jonka olemus häilyy silmieni edessä aamun hämärässä. Rakas, suloinen lapsi, kaikki se muuttuu paremmaksi, kun saan tietää nimesi, sillä silloin on minulla sana, joka käsittää sinun koko olemuksesi. Sentähden, sano minulle nimesi … ymmärrätkö?Nimesi, oma armas nimesi!…
Tyttö katsahti häneen suurin, loistavin silmin, nyökäytti sitten päätään merkiksi, että oli ymmärtänyt, ja vastasi:
—Verna.
— Verna! toisti Yrjö uneksien.
Hän tunsi olevansa onnellinen, eikä kysynyt enää. Aamurusko valaisi pienen, sievän huoneen, jossa eräs silloisen siveettömän ja kevytmielisen ajan salonkisankareista seisoi ensi kerran kummastuksen valtaamana puhtaan ja viattoman olennon edessä. Ei kumpikaan heistä huomannut, että pohjoisen taivaan loistaessa purppurassa etelä äkkiä peittyi mustaan pilveen. Ei kumpikaan huomannut lähestyvän myrskyn kohinaa honkien latvoissa…
Nuori herra Yrjö Ros oli jo hyvällä alulla täyttämässä romanttista ritarinvelvollisuutta, jonka ylhäinen suojelija oli määrännyt hänen tehtäväkseen. Hän oli löytänyt lumotun linnan avaimet ja saanut tietää lumotun prinsessan nimen; oli enää vain lumous poistettava ja prinsessa vapautettava. Mutta milloinka on ritari saanut semmoista työtä tehdyksi ensin kestämättä sankarillista taistelua lohikäärmeitä, jättiläisiä tai muita satujen hirviöitä vastaan? Uusi Pyhä Yrjänä oli yhtä vähän kuin hänen edeltäkävijänsäkään pääsevä osoittamatta moista miehuudennäytettä. Lukija älköön pahastuko; tapahtui todellakin niin, että lohikäärme, joka oli lumotun linnan vartijana, palasi kotiin.
Kornetti Jaakko Peura eli sadun ritari Jaakko ei katsonut soveliaaksi jättää hevosia ilman silmälläpitoa niin epäilyttävään paikkaan. Kiitettävän itsekieltäytyvästi hän tahtoi ensin toimittaa hevoset katoksen alle, ennenkuin hän ajatteli oman nälkänsä ja janonsa tyydyttämistä. Sitä varten hän vielä kerran oli kulkenut salaperäisen asunnon ympäri, löytääkseen jonkin sisäänpääsypaikan uskollisille kumppaneilleen. Sen seitsemän kertaa nousi käsi korvan taakse — mikä on hyvin tavallinen liike kaikissa tärkeissä asioissa. Yön sumusta saamansa nuhan tähden hän myöskin yhtä monesti niisti nenäänsä ritarien tavalla — sillä eihän missään ole sanottu vaeltelevain ritarien koskaan käyttäneen nenäliinaa — ja sillä välin hän aina katsahti halukkain silmäyksin saavuttamattomissa oleviin ikkunoihin, joiden takana hän syystä saattoi odotella saavansa hyvän aterian. Vihdoin hän katsahti myöskin yhä nouseviin mustiin pilviin ja huomasi, ettei pitempiaikainen paljaan taivaan alla oleskeleminen tulisi varsin viehättäväksi. Sentähden hän keksi keinonsa, talutti hevoset riiheen, joka oli aivan lähellä pihamuuria sen ulkopuolella, hankki niille rehua ja päätti odottaa uusia käskyjä. Heittäydyttyään oljille hän vaipui kohta hyvän omantunnon rauhalliseen uneen.
Ilkeät noidat, jotka aina liittoutuvat häiritsemään vaeltelevain ritarien tyyntä lepoa, pitivät nytkin huolta, ettei väsynyt kulkija kauan saanut nauttia tuota virkistystä. Sekavia unia, paastonneen vatsan aiheuttamia, liihoitteli hänen mielikuvituksessaan. Milloin hän oli ratsastavinaan kuoripiimäjärvessä, jonka valkoiset laineet ulottuivat hänen leukaansa asti, mutta kun hän vain avasi suunsa, vaipuivat herkulliset aallot aina syvälle. Milloin oli hänen edessään suunnattoman suuri puurovati, jonka keltainen voisilmä loisti kuin taivaan aurinko; mutta koko laajasta luomakunnasta ei löytynyt ainoatakaan lusikkaa. Milloin hän tavoitti loistavaa juustoa, joka häilyi näkymättömistä rihmoista kuin täysikuu hänen silmäinsä edessä; mutta silloin muuttui juusto rumaksi noidannaamaksi, joka terävin hampain yritti näykkiä hänen kättään, ja kaksi suurta kahlekoirankäpälää tarttui hänen kaulukseensa uhaten surkeasti lopettaa hänen ritarilliset seikkailunsa.
Kauhistuen Jaakko nousi oljissa istumaan, hieroi silmiään ja näki viimeisen unensa ilmi elävänä edessään. Siinä seisoi noita kumartuneena hänen ylitseen kuin olisi hän aikonut kerrassaan nielaista koko ritarin; kahlekoirankäpälät ja muriseva kita pelmuuttivat hänen ympärillään olevia olkia, ja uhkaava ääni kehoitti Riikkaa, Marttia ja Ramströmiä sitomaan rosvoa.
Tuo uuttera poliisi esiintyi pienen, terävän akan hahmossa, jolta puuttui vain kolmen kyynärän pituus, pari luisevaa miehenkättä ja suun hampaattomuus, jotta hän tässä merkillisessä jutussa olisi vastannut oikeaa noitaa Meg Merilliestä. Yllä oli hänellä musta kamlottihame, joka oli vedetty pään yli, ja väriltään epämääräinen, juovikas alushame, mikä näytti olevan määrätty ottamaan vastaan kaikki parhaillaan riihen ulkopuolella riehuvan rajuilman merkit. Paljaat käsivarret ja jalat (sillä sukat ja kengät olivat mytyssä) eivät suinkaan lisänneet tämän henkilön viehättäväisyyttä, jonka kohtalo oli lähettänyt varsin epäkohteliaasti toteuttamaan ritarin unet.
Martti, hiljainen, kierosuinen renki, ja Riikka, iloinen, punaposkinen karjakko, riensivätkin heti esiin ohjaksenperineen, jotka kiireesti kietaistiin viattoman Jaakon käsiin ja jalkoihin, ennenkuin hän vielä oikein ehti päästä selville, näkikö hän unta vai oliko valveilla. Ramström, pieni, käyrä ja kaljupäinen hovimestari, jolla oli yllä lyhyt, messinkinapein koristettu nuttu, polviin asti ulottuvat housut, mustat villasukat ja linttaan astutut kengät, ei pitänyt erikoista kiirettä.
— Kyllä tulen, hyvä Rebekka, tulenhan minä! huusi hän. — Pidä kiinni rosvoa, Martti! Sido hänet ja piekse häntä pahanpäiväisesti; enhän minä voi jättää laukkia, se on saanut tikun jalkaansa. Mitähän kapteeni sanoo, kun laukki ontuu? .. Katsokaahan, miten se ontuu, tuhat tulimmainen, ei tuosta laukista enää hevosta tule. No, kyllä tulen, Rebekka, tulenhan minä… Mimmoinen herran ilma … eihän tuolla akalla toki liene sydäntä olla antamatta minulle ryyppyä…
Tämä viimeinen toivomus, joka lausuttiin paljoa hiljemmin, osoitti kyllin selvästi, kuka talossa oikeastaan hallitsi. Aivan kohtuuttomalta hänen toivomuksensa ei näyttänytkään, sillä ukko niinkuin kaikki muutkin oli ihan likomärkä.
Ukkosilma oli purkautunut tavattoman ankarasti. Tulet välähtelivät ristiin rastiin ja tiheään kuin miekaniskut; rankkasade näytti siltä kuin olisi maa ollut täpötäynnä pitkiä keppejä. Mutta ukko vain ei saanut jätetyksi laukkia yksikseen.
Jaakko, suomalaisten kiitettävään tapaan milloinkaan hätäilemättä, tarvitsi runsaasti ajatusaikaa, ennenkuin hän huomasi itseään solvaistavan.
— Mikä akkaa vaivaa? Onko hän hullu? Kuulkaas nyt, hyvät ystävät, mitä tyhmyyksiä tämä on?… Päästätkö irti ohjakset, lurjus?… Herra armahtakoon sinua, piikapahus, jos vain uskallat sitoa kiinni käteni… Piruko teitä riivaa? Kyllä minä teidät opetan…
Näiden enemmän kummastelevien kuin vihaisten vastustelujen aikana loppui vihdoin Jaakon kärsivällisyys. Vanha ratsumies ei ollut ensi kertaa ottelussa. Hän hypähti äkkiä seisoalleen, tempaisi irti kätensä, potkaisi koiraa, työntäisi Rebekan kumoon, sivalsi renkiä korvalle ja ajoi piian käpälämäkeen. Koko joukon täytyi peräytyä, ja voitto olisi epäilemättä jäänyt oikeuden puolelle, ellei amatsoniakka, ollen yhtä urhoollinen kuin vastustajansakin, olisi saanut painetuksi ovea kiinni ja pannuksi ulkopuolelta salpaan.
Jaakko oli vankina; vähänpä auttoi häntä oven moukaroiminen lujin nyrkein; sitä hän ei kuitenkaan tehnyt niin suuresti itsensä tähden kuin siitä oikeutetusta pelosta, että rakkaalle Yrjölle ehkä tulisi yhtä tyly vastaanotto osaksi.
Voitostaan ylpeä amatsoni ei oven ulkopuolella suinkaan huolinut pitää suutaan kiinni.
— Jyskytä vain, konna! huusi hän. — Nimismieheen ei täältä ole pitkältä. Mitäs sanot vahvoista jalkaraudoista ja kunnollisesta, rautaisesta kaulavyöstä? Ajattelitko hyvänkin saaliin saavasi sillä aikaa, kun ihmiset olivat häissä tuolla kylässä? Niin viekas roisto! Niin, niin, kyllä me jo kauan sitten olisimme olleet kotona, jos olisimme soutaneet järven poikki, mutta emme uskaltaneet ukonilman takia. Onneksi tiesi hääväki kertoa teidän rosvojoukkiostanne, joka on karannut Loviisasta. Kyllä teidän jälkenne tunnetaan … varastelette hevosia ja ryöväätte yksinäisiä torppia. Te varastitte Pirtin Pekalta ruskean ruunan … te tapoitte Halkolan Antin mustan lampaan … te lypsitte Tammelan Liisun lehmän metsässä. Nuokin hevoset olette varastaneet. Mitä jo sanoinkaan, kun näin ruohoa tallatun muurin luona? Sisään he eivät ole päässeet, sanoin minä, ja tyttöpahanen nukkuu. Heidän on täytynyt piiloutua johonkin muurin ulkopuolelle. Etsitäänpäs riihestä, sanoin minä. Mutta — ja Rebekan sanatulva kääntyi toiselle taholle, mikä vielä vähemmän miellytti Jaakkoa — missä on toisen hevosen ratsastaja? Tunnusta, lurjus, missä on kumppanisi?
— Huuda hiljemmin, vanha noita! huusi Jaakko sisältä, edes hiukan toivoen eksyttävänsä talon poliisia. — Missä teidän silmänne olivat, kun ette nähneet kumppaniani, vaikka hän nukkui minun vieressäni oljilla?
— Kas, sen se roisto valehtelee kuin poika, vastasi kiusanhenki. Vanhaa kissaa ei rihmakerällä petetä. Hän toivoo saavansa apua tuolta toiselta maankiertäjältä… Ramström, te vanha päretikku, minä sanon, että ellette jätä laukin paimentamista, niin ne tappavat meidät. Ottakaa te korento, Martti ottaa pyssyn, Riikka kirveen ja minä otan ruoskan. Totisesti, tästä pitää tuleman oikea sudenajo.
Jätimme Yrjö Rosin iloiseen ihmettelyyn, minkä synnytti se, että nuori tyttö sanoi nimensä. Vähän latinaa muisti Yrjö vielä koulun ajoilta, sillä huonoksi sitä kruunun miestä katsottiin, joka, vaikka olikin miekan kantaja, ei osannut taivuttaamensa-sanaa tuolla klassillisella kielellä. Yrjö muistiverna-sanan, jota käytettiin sekä miehistä että naisista ja merkitsi:kotimainen, kotona syntynyt, tavallisesti:kotona syntynyt orja. Mutta muisti hän toisenkinverna-sanan, lempeämmän, jota käytetään vain hennommasta sukupuolesta, ja se merkitsi:keväinen, keväänomainen, esimerkiksiaura verna, kevättuulahdus; Yrjöstä tuntui kummalliselta, ettei vielä kellekään oppineelle professorille ollut vanhain roomalaisten tomukantisten kirjojen keskellä johtunut mieleen antaa tyttärelleen noita kahta nimeä, jotka samalla olivat niin perin klassillisia ja kauniita merkitykseltään ja soinnukkaita kaiultaan. Yrjö oli heti halukas sovittamaan nuoreen tyttöön viimeksimainitun merkityksen. Mitään keväisempää olentoa hän ei ollut vielä koskaan nähnyt ihmislasten keskuudessa. Mutta kun hän taas muisti teljetyt portit, tämän yksinäisen asunnon, jossa nuorta tyttöä vartioitiin kuin vankia, ajatteli tytön turvattomuutta ja täydellistä riippuvaisuutta toisten huolenpidosta — silloin johtui hänen mieleensä painostavana, että kohtalon tai ihmisten julma iva oli pannut hänen nimeensä tuon kaksinaisen merkityksen: kevään lapsi ja kotikasvuinen, ainiaaksi kotiin sidottu orja.
Ehkäpä sekin ajatus osaltaan lisäsi hänen ihastustaan. Hän unohti entisen epäröimisensä ja puhutteli tyttöä niinkuin muuten elämässä tuttavallisin sanoin puhellaan kauan tunnetulle ja rakastetulle olennolle, joka voi korvin kuulla sanat ja jonka huulilla on valmiina vastaus.
— Verna! toisti hän. Miten voikaan tämä nimi olla samalla niin iloinen ja surullinen! Minä tunnen, että se täydelleen ilmaisee olemuksesi oikean perustuksen, vaikka sen merkitys vielä onkin minulle arvoituksen kaltainen. Verna … nyt kun tiedän nimesi, voin sanoa, että rakastin sinua heti ensi hetkestä asti, kun sinut näin, ja paljoa ennemminkin, sillä sinua minä olen kauan etsinyt koskaan löytämättä. Tiesinhän kerran sinut kohtaavani, mutta minä en tuntenut sinua, minä etsin sinua jokaisen nuoren ja viehättävän tytön haahmosta, monen monesti luulin sinut löytäneeni, mutta aina tunsin pettyneeni. Ah, ei ketään, ketään ollut sinun kaltaistasi; ei ketään, joka olisi täyttänyt koko sieluni; ei kellään ollut sellaista viattomuuden tuoksua sielunsa näkymättömissä siivissä — kaikki, kaikki ne olivat maan tomuolentoja, haihtuvia unelmia, jotka hälveten hävisivät, kun tahdoin tarttua niihin ja rakastaa niitä. Sinä yksin olet sellainen, jollaiseksi aina olen kuvitellut mielessäni elämän puhtaimman ja parhaimman, ja nyt löysin sinut, nyt ei kukaan ole enää erottava sinua minusta, nyt olet sinä minun omani, suloisin unelmani, nyt täytyy sinun olla minun omani, minun ainiaaksi!
Hänen lausuessaan viimeisiä sanojaan, pimitti ukkospilven musta varjo ikkunat ja huoneen, mutta Yrjö ei sitä huomannut.
— Verna! jatkoi hän. Joka kerta kun lausun nimesi, tunnen kuin jonkin paremman ja jalomman elämän tuulahduksen sielussani. Ah, minä en ansaitse, että sinä minua noin katselet, en ansaitse hengittää samaa ilmaa kuin sinä. Älä pidä minua parempana kuin olen. Ei, älä ojenna minulle viatonta kättäsi, se tahrautuu minun kättäni koskettaessaan! Minä olen eräs niitä monia, jotka ovat hurjasti elämöineet maailman iloissa. Kaikenlaiset synnit ja mielettömyydet ovat riehuneet sielussani; minä tunnen olevani niin saastainen ja hylätty kuin seisoisin enkelin silmäin edessä. Mutta älä hylkää minua, älä sysää minua pois luotasi! Katso, rakastanhan minä sinua kuitenkin; anna minun rakastaa, opeta minut hyväksi ja puhtaaksi niinkuin sinä olet! En minä pyydä sinulta vastarakkautta — en vielä; kuinka sinä voisitkaan minua rakastaa? Mutta anna minun toivoa, että sinä kerran vastedes voit! Se toivo on antava minulle elämänrohkeutta…
Samassa välähti suuri, keltainen salama, valaisten kirkkaalla leimauksellaan huoneen; tyttönen säpsähti. Yrjö sitä tuskin huomasikaan ja toisti:
— Ei vielä, Verna, ei vielä! Mutta kerran kuitenkin…
On kieli, jota ei tarvitse huulin ilmaista tai korvin kuulla. Tyttönen tajusi samassa hetkessä Yrjön puheen, ja hänen vastauksensa oli kaunopuheinen. Hän katsoi Yrjöön kuvaamattomin katsein. Sitten hän pani kätensä ristiin rinnalleen, taivutti päänsä ja punehtui kovin.
Äkkiä tunkeutui auringonsäde pilvien lomitse ja valaisi harvinaisen kirkkaaksi tytön nuoren vartalon. Jos on totta, että rakkaus on yhdistetty korkeimmasta ilosta ja syvimmästä surusta, niin oli siinä Yrjön edessä ne molemmat. Verna, jonka katseessa oli tuo sanomaton sulous, se oli kevään Verna, toivon Verna, joka autuutensa täydellisyydessä sisällytti koko sielunsa kauneuden yhteen ainoaan aurinkoiseen katseeseen. Se Verna sitä vastoin, joka antoi päänsä painua ja pani kätensä ristiin rinnalleen melkein itämaisen alentuvasti, se oli orjatar Verna, vanki Verna, surun Verna, joka onnettomuutensa kuilussa nöyrästi ja itsensäkieltävästi loi katseensa maahan vapaan ja ylvään nuorukaisen edessä, minkä kunnian ja onnen osallisuuteen hän mielestään oli liian halpa. Mikä kummallinen vastakohta yhdessä ainoassa lyhyessä silmänräpäyksessä auringon ja salaman välillä!
Tuo vaikutelma valtasi Yrjön niin kokonaan, että hän vaikeni. Ääneti ja unohtaen sen tunteensa, joka äsken oli tehnyt hänet arvottomaksi edes koskemaankaan rakastetun kättä, kohotti hän nyt saman käden hehkuville huulilleen; mutta heti hän taas päästi käden. Entinen tunne palasi ja viilsi hänen sieluaan, kuin olisi hän rikkonut korkeamman maailman olentoa vastaan. Kuinka hän uskalsi langennut, synnin saastuttama, kohottaa silmänsä viattomuuden majesteettiin?
Miksi ovatkaan mainen autuus ja kauneus vain nopeaan haihtuva hetkinen? Ennenkuin Yrjön tunteet ehtivät puhjeta sanoiksi, tärisytti taloa valtava jyräys, huone pimeni, salama toisensa jälkeen repäisi taivaankannen kahtia, myrskynpuuska murskasi pensaita ja aitoja ja rankkasade syöksi rätisten katolle ja puutarhaan. Molemmat nuoret heräsivät säpsähtäen ruusuisista unelmistaan. He menivät ikkunan luo. Laakso, mäet, metsä, ruusutarha, koko tuo äsken niin loistava ja rauhallinen näköala, pohjolan kesäinen, tyyni maisema, kaikki oli yht'äkkiä muuttunut synkän kauniiksi pimeyden ja tulen tauluksi. Koivujen vihreät suortuvat häilyivät tuulessa kuin kostottaren hiukset; mäen korkein honka oli latvasta juureen asti salaman halkaisema, ja pieni soliseva puronen pauhasi kuin tuhoava tulva läpi hävitetyn laakson.
Verna viittasi levottomasti puutarhan muuria kohden. Yrjö katsahti sinne päin ja huomasi, että neljä henkeä lähestyi taloa, kolme jalkaisin ja yksi ratsain. Ne ne juuri kohta sen jälkeen tylysti herättivät Jaakko-ritarin.
Varsin suureksi kunniaksi ei ollut nuorelle ritarille, että hän tällöin vasta muisti uskollista aseveljeään ja hevosia, jotka olivat ulkona ankarassa rajuilmassa. Rakuuna ja hänen hevosensa ovat eroamattomat, eikä Yrjölläkään ollut tapana pettää kumppanejaan hädässä; mutta kaksikymmenvuotiaana saattaa helposti yhden ainoan katseen tähden unohtaa kalleimmatkin velvollisuutensa. Nuorukaisen ensimmäisenä luonnollisena ajatuksena oli mennä alas avaamaan suljettua porttia. Mutta heti kuin Verna arvasi sen aikomuksen, koetti hän pidättää häntä ja vilkkain liikkein ilmaista, että vaara uhkasi, jos hänet vain huomattaisiin.
Yrjö ei sinä hetkenä olisi mistään hinnasta tuottanut niin rakastettavalle olennolle pienintäkään surua. Verna oli vanki, hänen vartijansa tulivat; ehkäpä hän tarvitsi suojelusta. Hän päätti viipyä ja koettaa keksiä hänen mahdollisen tai perusteettoman pelkonsa syytä.
Sillä välin tapahtui edellä kerrottu, vähemmän vaarallinen kuin naurettava temmellys riihessä, ja sitten alkoi kauhistuttavaksi aiottu sudenajo, jota Rebekka johti.
Ensin avattiin alakerran ovet ja ikkunaluukut. Siihen meni vähän aikaa, jolloin inkvisiittorit luultavasti tutkivat, oliko talon irtaimisto koskematta; ehkäpä heistä myöskin oli tarpeen muuttaa ylleen kuivat vaatteet. Ihastuksekseen Yrjö huomasi, että Vernakuunteliportaille vievällä ovella, ja yhtä suureksi ilokseen hän ymmärsi, että Verna ehdottomasti olikuullutvaaran lähestyvän tuon lohikäärmeen muodossa. Mikä ratkaisematon arvoitus tuo tyttö olikaan? Olikohan hänen mykkyytensä lopultakin vain pakollista teeskentelyä?
Alhaalla astelevan amatsonin askelet olivat kuitenkin niin raskaat, että koko huone niistä hieman tärisi. Nyt ne askelet kuuluivat portailta, jysähdellen niinkuin kivikuvan raskas astunta sen kulkiessa Don Juanin pitoihin. Hetki lähestyi, sadun hirmuinen lohikäärme oli "haistava kristityn verta" ja astuva sisään syödä ahmaisemaan vaeltavan ritarin kaikkinensa.
Asema näytti Yrjöstä niin hullunkuriselta, että hänen tavallinen iloisuutensa heti palasi. Hän oli tuntemattomana ja kenenkään tietämättä lumotun prinsessan rauhoitetussa huoneessa. Mitenkä prinsessa oli torjuva uhkaavan vaaran? Verna oli luonnonlapsi; olikohan hän myöskin käyttävä luonnonlapsen vaistoa ja koettava pelastua viekkauden avulla? Olikohan Verna kätkevä hänet uutimien taa ja itse asettuva vuoteeseen, pettääkseen vartijansa teeskennellyllä, viattomalta näyttävällä unella? Yrjö,omaantähänastiseen kokemukseensa nojautuen, oli aivan varma siitä, että niin oli käyvä, ja sentähden hän jo kokosi hattunsa, viittansa ja hansikkaansa, jotteivät ne kavalat todistajat, jotka jo olivat saattaneet ilmi varsin monta vaaralliseen pulaan joutunutta sydämenvarasta, nyt ilmaisisi hänenkin salaista tunkeutumistaan tähän niin huolellisesti vartioituun vankitorniin.
Seuraavana silmänräpäyksenä hän jo kuitenkin mielessään pyysi sydämensä valtiaalta nöyrästi anteeksi noita äskeisiä ajatuksiaan. Niin, nuori tyttönen oli todellakin luonnonlapsi; mutta hän ei noudattanut villin vaistoa; hän oli vanki, mutta hän halveksi viekkaudella pelastumista. Hänen koko olemuksensa oli kirkkautta, viattomuutta ja totuutta: hän eivoinutvalehdella. Hän pysähtyi, kädet taaskin ristissä rinnalla, kalpeana ja liikkumattomana keskelle huonetta.
Yrjö vetäytyi odotellen syrjään uunin edessä olevan varjostimen taa.
Rebekka astui sisään ja pysähtyi kynnykselle. Suuret, nenään kiinni puristetut silmälasit näyttivät välkkyväin lohikäärmeen silmien tavoin tähystelevän ympäri huonetta. Hiekkaa oli kynnyksellä; kuka oli tullut huoneeseen jalkojaan pyyhkimättä? Lattiamatto oli vedetty poimuun; mistä se poimu? Kitara oli otettu alas seinältä; kuka oli sitä soittanut?
Yrjö seisoi piilossa ja katseli vieläkin hymyillen amatsonin liikkeitä. Tällä näytti olevan ikää vähän yli kuudenkymmenen vuoden, ja pukimikseen oli hän ottanut ruskean liivihameen ja sitonut punaisen tykkimyssyn harmahtavaan päähänsä. Merkkipuhe alkoi ja sukkelaan se kävi tottunein käsin. Onneksi näytti tällä lohikäärmeellä olevan puhelias kielikin, joka tunsi toimimisen tarvetta ja sentähden tuontuostakin tulkitsi merkkikieltä.
— Vai niin. Aikaisin ylös nousit … olit puutarhassa … pelästyit rajuilmaa… Mitä ujellat, lapsiparka?… Älä ukkosta pelkää, hupsu, on niitä pahempiakin pelättäviä… Pelkää Jumalaa ja pidä omatuntosi puhtaana, se on parempi kuin itkeä tillittää taivaan salamoita… Vai niin?… Sinä et ole nähnyt ketään rosvoa … et tiedä mitään varkaista … ja kuitenkin on talo täynnä karkulaisia… Olisipa kapteeni nyt ollut kotona; nyt olisi hän saanut kyllikseen ampua muutakin kuin maalattua kangasta… Mitä nyt? Oletko kuitenkin nähnyt miehen?… Miehen, niinkö?… Onko hän täällä?… Tässä huoneessako?
Pelätty hetki oli tullut. Suuttunut nainen purskui tulta. Hän tarttuiVernaa lujasti kiinni käsivarteen.
— Hyvä, hyvä! kirkui hän. Koeta vain kesyttää ilveksen pentuja. Sulje ne telkien taa! Näännytä niitä nälällä! Hakkaa niiltä kynnet ja kisko hampaat niiden suusta — kuitenkin ne sinua purevat, kun kerran tulevat täysikasvuisiksi. Enkö sitä ole aina sanonut? Omena ei putoa kauas puusta. Äitisi oli … mutta mitäpä minun tarvitsee sanoa, mikä äitisi oli? Sinä uskottomimman naisen kavala tytär, elä niinkuin hän, tule siksi, miksi hänkin tuli, ja kuole niinkuin hän kuoli! Mutta älä syytä minua! Minä olen tehnyt, mitä olen tainnut, nyt en voi enempää. Minä en jaksa … viidentoista vuoden vaivat … kaikki turhaa!
Niin sanoen päästi raivoava nainen tytön käden… Yrjö astui askelen eteenpäin estääkseen mieskohtaista rääkkäystä, mutta hän pettyi. Raivotar muuttui muodoltaan, heittäytyi sohvalle, kätki kasvonsa käsiinsä ja alkoi nyyhkiä ääneensä.
Nuorukainen ei ollut välinpitämättömänä kuunnellut tuota yksinpuhetta, joka varsin pian karkoitti hymyn hänen huuliltaan. Hän oli jo monesti tahtonut keskeyttää nuoren tytön kiduttavan tutkimisen, mutta hän odotti aivan viime hetkeen asti jotakin juonta ja oli uteliaisuudesta aivan menehtyä odotellessaan kuulevansa, missä arvoituksen avain oli. Mutta juonta ei tullut, totuus lausuttiin ilmi, ja seuraus oli varsin odottamaton. Yrjö tunsi melkein samaa kuin vaeltaja, joka astuessaan viehättävässä puutarhassa äkkiä näkee edessään mullassa murhatun lapsen pienoisen, pyöreän käsivarren.
Hän katseli tyttöä. Verna orjatar siinä seisoi hänen edessään. Ei pienintäkään ääntä, ei liikahdusta, ei ainoatakaan kyyneltä, mutta menehdyttävä pelko kasvoissa.
Raivottaren nyyhkivä katumus ei kestänyt kauan. Ennenkuin nuorukainen ehti estää, hypähti eukko äkkiä ylös, avasi puutarhan puolella olevan suljetun huoneen oven, työnsi Vernan edellään sinne ja kiersi oven jälleen lukkoon. Mutta samassa Yrjö astui esiin suuttumuksesta hehkuen.
— Mitä uskallattekaan tehdä, vanha noita? huusi hän. Ettekö häpeä loukatessanne ja rääkätessänne viatonta lasta, jonka ainoa rikos on se, että hän päästi eksyneet matkustajat suojaan rajuilman ajaksi?
Tietysti Yrjö-herra odotti saavansa sanan sanasta, mutta pettyi taaskin. Tuo raivostunut ja nyyhkyttävä lohikäärme, joka äsken vielä oli näyttänyt pystyvän muitta mutkitta tarttumaan rakuunaa kauluksesta, kuten hän puolta tuntia aikaisemmin oli riihessä tehnytkin, hän seisoi nyt hievahtamatta ja saamatta sanaakaan suustaan, katsoen häntä niin pitkään ja hämmästyneenä, että hän näytti ihmiseltä, joka on menettämäisillään järkensä nähdessään odottamattoman aaveen keskellä päivää.
— Minua ilahduttaa — Yrjö jatkoi vähän tyynemmin — että näytätte häpeävän käytöstänne. Kiitokseksi siitä ilmoitan teille, etten ole ryöväri enkä rosvo, vaan kannan yhtä kunniallista miekkaa kuin kuka muu kunnon mies hyvänsä kuninkaallisen majesteetin ja kruunun palveluksessa. Mutta mikä vankila tuo on, johon rohkenette sulkea neitinne? Tiedätteköhän te, matami Ragata tai Barbara tai mikä teidän nimenne on, etten minä lainkaan aio antaa palvelijain kohdella hävyttömästi isäntäväkeään, ja luvallanne tai vastoin tahtoanne aion kerrassaan lopettaa nenäkkäisyytenne.
Niin sanoen hän äkkiä tempasi Rebekan kädestä avaimen ja avasi sivuhuoneen oven, eikä äsken niin mahdikas vanginvartija edes ehtinyt yrittääkään sitä estää. Mikä näky! Kun päivänvalo tulvahti sisään avatusta ovesta, näki Yrjö pienen huoneen, joka oli mustaksi verhottu lattiasta kattoon saakka ja jonka ainoa ikkuna oli huolellisesti peitetty sisäpuolelta suljetuin luukuin, niin ettei siitä päässyt ainoatakaan valonsädettä sisään. Huonekalustona oli vain pienoinen ikkunan edessä oleva pöytä, ja sillä pöydällä oli vesiruukku. Huonoja, vanhoja olkia oli hajallaan lattialla. Verna oli heittäytynyt oljille, kasvot lattiaa vasten.
— Mitä tämä on? huudahti nuorukainen kiivaasti. Mikä hornan henki on keksinyt moisen kidutustavan? Eihän tuo ole vankila, vaan ilmeinen hauta. Tule, Verna! Tule, onneton lapsi, vapauteen ja valoon! Et hetkeäkään enää saa viipyä tässä hirveässä luolassa. Älä pelkää, nyt olet vapaa; tahtoisinpa nähdä sen konnan, joka enää uskaltaa loukata tai rääkätä sinua.
Puoliväkisin hän nosti tytön olkivuoteelta. Pelästyneenä ja tahdottomana Verna antoi taluttaa itseään. Vasta sitten, kun hän jälleen pääsi valoisaan makuuhuoneeseen ja huomasi Yrjön päättävän katseen, rohkaisi hänkin mielensä, hiipi aivan hänen viereensä ja tarttui hänen käsivarteensa.
Veri kuohui nuoren sotilaan suonissa, ja hän puhutteli jälleen vanginvartijaa vihasta vapisevin äänin:
— Mitä pahaa hän on tehnyt sinulle, kurja noita? Miten uskallat sinä kohdella näin nuorta, näin kaunista, näin onnetonta olentoa julmemmin kuin suurinta pahantekijää? Jos on niinkuin pelkään, ettei hänelle ole annettu kuulon lahjaa, niin silloinhan aurinko ja valo on hänen sielunsa ilo, mistä hän elää. Ja sen olet sinä, inhoittava, harkinnut niin julmasti, etten sille tavalle voi nimeäkään keksiä. Hänet, joka enemmän kuin muut tarvitsee lohduttavaa hoitelua, hänet sinä jätät yksin ja avuttomaksi, ja kun hän ikävöi valoa ja elämää, suljet sinä hänet synkkään pimeyteen. Vastaa, mikä on tarkoituksesi? Kuka on sinulle antanut sen oikeuden?
Rebekka tuijotti tuijottamistaan suuttuneeseen nuorukaiseen silmiään räpäyttämättä. Hän tuskin kuuli, mitä Yrjö sanoi; jokin aivan toinen asia näytti kokonaan vallanneen hänen ajatuksensa. Vihdoin hän lausui äänellä, joka koetti osoittaa uhkamielisyyttä, mutta vastoin eukon tahtoa ilmaisi selvää neuvottomuutta:
— Kuka te olette, herra? Mikä on teidän nimenne?
— Kukako minä olen? toisti Yrjö halveksivasti. Minä olen mies, joka lennätän hävyttömiä, vanhoja noitia ulos ovesta vähän kiireemmin kuin ovat tulleet. Minä olen mies, joka käytän miekkaa kuninkaan palveluksessa, mutta on minulla hätätilassa ratsuruoskakin, opettaakseni nenäkkäille henkilöille kunnioitusta. Sitä paitsi olen mies, joka en siedä vääryyttä enkä väkivaltaa.[7] Upseeri, jos tietää tahdotte.
— Mutta nimenne? jatkoi Rebekka yhä enemmän hämmentyneenä.
— Minä olen jo sanonut nuorelle neidillenne nimeni. Mutta tosiaankin, hän ei ole sitä ehkä kuullut. Minä olen luutnantti Ros, ja tuolla alhaalla oleva kumppanini on kornetti Peura, jos suvaitsette. Ja nyt kohteliaisuus kohteliaisuudesta, hyvä matami! Mikä on tämän talon nimi ja kuka on teidän isäntänne?
— Ros? … Ros? vastasi vanha eukko äreästi. — Joka kolmas mies on tähän aikaan Ros. Mutta se ei ole totta, teidän nimenne ei ole Ros, herra. Se olisi liian kummallista, jos teidän nimenne olisi Ros.
Yrjö, josta nauru ei koskaan ollut kaukana, tunsi jo nytkähdyksiä tummissa viiksissään, mitkä eivät vielä olleet täysin sotaisiksi kehittyneet.
— Mitä nyt, rupeatteko riitelemään nimestäni? Ettekö kuule, että minä kysyn, kenenkä talossa minulla nyt on kunnia olla? Eikö kysymykseni ole mielestänne kyllin kohtelias?
Silloin alkoi taas näkyä vähäisiä raivon merkkejä ruskeahameisessa lohikäärmeessä.
— Olkaapa ruusu tai vaikka lehmänkielo, mutta minä neuvon teitä, herra, korjaamaan luunne niin nopeaan kuin vain hevoskoninne kavioista lähtee. Kylläpä olette saanut aikaan kelpo mellakan. Kiittäkää ikuista onneanne, ettei kapteeni ole kotona; minä en takaisi äyriäkään jaloistanne enkä käsistänne, jos hän nyt olisi portilla tulossa.
— Kapteeniko? No, mimmoinen se kapteeni on miehiään, joka niin kunnollisesti ottaa vastaan oman toimialansa miehiä?
— Samantekevää. Niin paljon saatan sanoa, ettei täällä ole viiteentoista vuoteen käynyt vierasta ihmistä, ja jos te tahdotte olla ensimmäinen, niin siitä ei tule mitään. Joko lähdette, herra, vai mitä?
Ja Rebekka astui, ryhmyiset kädet uhkaavasti ojennettuina, aivan hänen eteensä. Yrjö alkoi nauraa hohottaa.
— Kas niin, mummo hyvä, teidän onnenne on, että saatte ärsytetyksi jääkarhunkin nauramaan. Älkää nyt seisoko siinä kuin kalkkuna, vaan menkää toimittamaan meille jotakin syömistä! Käskekää kornetin taluttaa hevoset talliin; toivoakseni on teillä vähän kauroja seimissä. Hyvästi nyt, mummoseni, toimikaa liukkaasti! Mutta ei mitään liikoja puuhia, minä kyllä tyydyn siihen, mitä talossa sattuu olemaan valmiina.
Sen sanottuaan hän tarttui murisevaa lohikäärmettä kiinni hartioista, kun sen kynnet vielä arvaamattomien tunteiden vaikutuksesta pysyivät piilossa, käänsi hänet äkkiä ympäri ja työntäisi ulos ovesta.
Olisi vastoin kaikkea oikeutta ja kohtuutta, jos vielä kauemmaksi aikaa jättäisimme Jaakko-ritarin vankeudessaan kiusaantumaan, ottamatta selkoa hänen myöhäisemmistä vaiheistaan. Jos jonkun on rakastuneiden aseveljien huonon muistin tähden kuoleminen nälkään, niin on ainakin kohtuullista, että jälkimaailma saa sen tietää, voidakseen pystyttää hautakiven ystävyyden uhrauksille.
Hetkisen koeteltuaan voimiaan horjumattomaan oveen, päätti urhoollinen ritari katsella asiaa tyynesti ja odotella parempia aikoja. Kohtahan tietysti oli Yrjö rientävä häntä vapauttamaan, ellei — mikä olisi pahin kaikista — uskollinen kumppani itse ollut yhtä pahassa pulassa. Jaakko ei ollut luultavasti koskaan elämässään tuntenut edes rakkauden liekkien käryäkään. Kun siis Yrjö viipyi, alkoi Jaakko epäillä, etteivät olleet oikein aseveljen asiat, ja sitä ajatellessaan oli hänellä hyvä halu lyödä kova kovaa vastaan ja puskea päänsä läpi paksun oven. Tarkemmin mietittyään hän kuitenkin heittäytyi oljille ja nukkui toistamiseen.
Ukonilma oli lakannut, mutta synkkiä pilvenmöhkäleitä yhä vielä vieriskeli järeän tykistön tavoin kesäkuun taivaalla. Päivänpaiste ja sadekuurot vaihtelivat kuin ihmiskohtalot. Luonnonvoimat eivät vielä olleet loppuun asti raivonneet eivätkä päässeet lepoon; ne vetivät henkeä syvään niinkuin meri laajoin mainingein vierii rantaan myrskyn jälkeen.
Jaakko nukkui niin sikeästi, ettei hän huomannut, mitenkä ulkosalpa vedettiin pois ovelta ja vastikään saapunut henkilö astui riiheen Martti-rengin opastamana, joka piteli suitsista kahta vaahtoista ratsua. Se henkilö oli — sanoaksemme totuuden heti koko kamaluudessaan — lumotun linnan hallitsija, jättiläinen itse. Jättiläiseksi häntä syystä saattoi sanoa, sillä hän oli ainakin päätänsä pitempi muita ihmisiä. Hänen vartalonsa oli hienon miehen vartalo, synkkä kuin syksyinen yö. Tuo mies oli varmaankin nuorena ollut kaunis, mutta kaunis siten, että se vaikutti pelkoa. Nyt hän oli vanha, pitkät viikset olivat teräsharmaat, ryhti voimakas ja suora, mutta jäykkä ja luotaan työntävä. Tuuheain kulmakarvain alta silmät katsoivat niin terävinä ja synkkinä, että ensi silmäyksellä niistä tunsi miehen ihmisvihaajaksi, ellei juuri ihmissyöjäksi. Puku oli ruumiinmukainen ja kauttaaltaan musta: Aadolf Fredrikin aikainen hännystakki ja pitkä liivi, polvihousut ja säärykset, tekotukka kankipalmikkoineen ja kolmikulmainen hattu; vyössä oli pitkä lyömämiekka, pari pistoolia ja hartioilla sadevaippa.
Sellainen oli se mies, joka astui riiheen ja huomasi Jaakko-ritarin pitkänään oljilla. Jos katse, jonka hän nukkujaan loi, jo oli oikea jättiläisen katse, niin seurasi sitä heti sen mukainen työkin. Jättiläinen tarttui oikealla kädellään ritaria kiinni kauluksesta, nykäisi hänet voimakkaasti tempaisten ilmaan ja — söi hänet suihinsa, ajattelee kai hämmästynyt lukija? Ei, jättiläinen ei syönyt onnetonta ritaria, heitti hänet vain rentona kuin säkin ulos ovesta, ja ennenkuin Jaakko ehti herätä, oli hän pitkällään vesilätäkössä riihen edustalla.
Aivan hämmentyneenä ja unenpöpperössä kömpi hän varsin surkuteltavana seisoalleen ja katsoi jättiläiseen tuijottavin silmin. Mutta herra ei pitänyt häntä senkään arvoisena, että olisi hänelle edes sanaakaan virkkanut; hän meni vain renkinsä luo ja jakeli hänelle käskyjään. Sillä aikaa ehti jo toisen kerran niin pahoin kohdeltu kornetti herätä — johon aina kului hyvä hetki — ja suutahtaa, mihin meni vieläkin pitempi aika. Luultavasti oli hänellä vielä muistissaan lohikäärmeen hurja käytös, sillä muuten olisi vaikea käsittää, kuinka niin rauhallinen sotilas saattoi siihen määrin raivostua, että hän juoksi jättiläisen luo ja hyvin tajuttavasti kiroten tähtäsi hänen päähänsä niin hirmuisen korvapuustin, että metsän honkakin olisi vähemmästä kaatua kellahtanut.
Tarinain mukaan, kuten tunnettua, ovat jättiläiset olemassa vain kaatuakseen vaeltavain ritarien miekkaan. Mutta tämä tekotukkainen jättiläinen ei näyttänyt niin käsittäneen tarkoitustaan, sillä hän kallistui ripeästi sivulle, ettei isku häntä tavannut, tempasi vyöstään pitkän pistoolin ja laukaisi sen hyvin välinpitämättömästi Jaakko-ritaria kohden, tuskin kyynäränkään päässä hänen vasemmasta korvastaan.
Siihen aikana ei tunnettu nalleja eikä sytytysneulapatruunia, vaan käytettiin ainoastaan varsin epäluotettavia piilukkoja; ilman tuota uudenaikaisten aseiden puutetta ei urhoollisella Jaakko-ritarilla enää olisi ollut suuriakaan toimitettavana tässä maailmassa. Saattoipa vielä vaikka vannoakin, ettei tuo jättiläinen koskaan ollut liikkeellä pitämättä teräviä piikiviä pistooleissaan; mutta sateen ansiosta oli sytykeruuti kastunut, eikä pistooli siis lauennut.
Jaakko oli haistellut ruutia Pommerin sodassa. Hän ei kovinkaan säikähtänyt, astui vuorostaan pari askelta taapäin, sivalsi sapelinsa ja hyökkäsi rajusti pitkän, mustan miehen kimppuun.
Hänkin samassa silmänräpäyksessä paljasti suuren miekkansa ja torjui taitavalla kädellä toisen iskut. Jaakko oli tavannut tavattoman voimakkaan ja taitavan vastustajan, joka oli sitä vaarallisempi, koska hänen kylmäverisyytensä oli hänelle ehdottomasti eduksi ritarin raivon rinnalla. Taistelu oli kiivas, mutta lyhyt. Muutamain hurjien iskujen jälkeen oli Jaakon sapeli lyöty hänen kädestään kauas märkään ruohikkoon; jättiläinen kohotti lyömämiekkansa ja…
Mutta kukapa koskaan on jättiläisten ja lumottujen linnain saduissa nähnyt, että rehellinen ritari on niin kurjasti surmattu, aina jonkun hyväätekevän haltijahengen oikeana silmänräpäyksenä asettamatta taikasauvaansa hänen ja varman turmion väliin. Me rikkoisimme kaikkea romanttista soveliaisuutta vastaan, jos todellakin antaisimme niin ennen kuulumattoman asian tapahtua; älköön siis kukaan katsoko epätodenmukaiseksi tai kummalliseksi, että tällöinkin ilmestyi tilaisuuteen sopiva hyvä haltija, esiintyäkseen ratkaisevan hetken tullen pelastavana enkelinä.
Tämä kelpo haltija, joka tietysti ei voinut olla kukaan muu kuin tällaisissa kertomuksissa välttämätön velho, ei ilmaissut läsnäoloaan haltijattaren kilisevällä lasiharmonikalla, vaan kuolevaisen miehen vähän sorahtavalla äänellä, joka portilta huusi jättiläiselle:
— Ei, malttakaahan herra kapteeni, älkääkä olko hullu! Tuohan on vanha häränpää Peura eli Petronius, vai miksi hän itseään sanoo, kuninkaallisen majesteetin uusmaalaisia rakuunoita. Tunnen hänet kuin viisi… Kova pää, herra kapteeni, puupää epäilemättä, mutta rehellisempää simppua ei koskaan ole uiskennellut Loviisan ja Suursaaren välillä. Kas niin, olkaa järkevä, pistäkää rauta tuppeen ja tarjotkaa, luvallanne, ennemmin meille Geneven viiniä aamutuimaan! Tämmöinen yöratsastus, hyvä kapteeni, voi kyllä soveltua poikanulikoille, mutta ei miehelle, joka on kuninkaalliselta majesteetilta ja kollegium medicumilta tottunut saamaan kolmen hevosen kyydin ja päivärahat, mieluimminin natura. Ja te, hyvä Pumponius, oletteko hutikassa, kun alatte tapella kunnioitettavan ja kelpo kapteeni Mörkin kanssa hänen omassa pihassaan? Pölyttäkää toki edes vähän järkeä esiin paksusta kallostanne! Ryyppy jäähtyy, ja mitä sanookaan Livius?Insuperabilis Alpium transitus, jonka minä kääntäisin näin: lempo kuivin suin ratsastakoon metsien läpi.
Se henkilö, joka niin sopivaan aikaan pani kaunopuheisen sanansa vaakaan, missä Jaakko-ritarin kohtalo kiikkui taivaan ja maan välillä, oli hyväluontoisen ja leikkisän näköinen herrasmies, jolla oli yllä pitkä ja hyvin kiinni napitettu päällysnuttu ja jonkinmoinen reuhka vedettynä huolellisesti varjellun hatun ja valetukan suojaksi, sanalla sanoen, lukijalle jo Loviisan vastaanotoissa esitetty tuttu, tohtori Ekströmer. Hänen uusi Liviuksen käännöksensä lienee hänestä itsestään tuntunut erittäin onnistuneelta, sillä hän ei sitä jättänyt säestämättä niin äänekkäällä naurulla, että isohko vatsa koetteli päällysnutun nappien lujuutta. Sitä vähemmän, valitettavasti, vaikutti Livius molempiin taistelijoihin. Mies, jota sanottiin kapteeni Mörkiksi, pidätti kyllä iskuun kohotetun miekkansa, mutta koki yhä vain lävistää vastustajansa jättiläiskatsein, samalla kuin Jaakko, jonka raivo oli lentänyt metsään sapelin mukana, seisoi uhmaisena, leveine rintoineen aivan alttiina kohotetun miekan iskulle.
Tohtori pahastui ja astui taistelijain väliin.
— Herra kapteeni, sanoi hän, ja te, Petrus eli Peuronius, minä olen nähnyt enemmän verta kuin te, ja olen valmis, jos suvaitsette, sahaamaan poikki teidän neljä raajaanne, kuin olisivat ne makkaratikkuja. Mutta huonoa pilaa minusta on kahden kunniallisen miehen, joina minä teitä pidän, pistää toisensa kuoliaaksi tyhjänpäiväisen riidan tähden. Tiedättekö te, herra kapteeni, että lääkärillä on valta käskeä silloinkin, kun kuninkaallakaan ei enää ole mitään sanomista. Te haitte minut tyttärenne luo: pitääkö minun nyt sitten heti paikalla taas ratsastaa tieheni?
Se naula veti. Kapteeni pisti hitaasti miekan huotraan, mutisten jotakin anteeksipyynnön tapaista, kääntyi selin Jaakkoon ja tarjosi käsivartensa tohtorille saattaakseen hänet asuinhuoneeseen.
Tohtori Ekströmer oli kuitenkin liian suuressa määrin seuraelämän mies, voidakseen laiminlyödä kohteliaisuuden vaatimuksia.
— Kuulkaas — hän sanoi kornetille, jota oli niin tylysti kohdeltu — kuulkaahan nyt, hyvä Parhasius eli Perkelius — kuka lempo jaksaa muistaa niin mutkikasta nimeä? — minä vain tahdoin sanoa, hyvä Pultronius, että te arvattavasti tulette meidän kanssamme saadaksenne ryypyn ja voileivän aamukylmään. Voin vakuuttaa teille sillä tekevänne kunnon isännällemme erittäin mieliksi, eikö totta, herra kapteeni? Kertokaapas sitten, miten tulitte tänne, vaikka minä teidät vielä eilen näin puolenpäivän aikaan ilmi elävänä Loviisassa. Ilmatietä, luulen mä, sillä mitä minuun tulee, näette tässä vain puolet minun henkilöäni; toinen puoli jäi männynkantoihin ja katajapensaihin riippumaan. Teidän onneksenne jätin minä kenttäapteekkini Porvooseen. Saatte olla ihan rauhassa, Pontonius: ei mitään mikstuuria niinkuin viime kerralla, kun paransin teidät vilutaudista. Miten sanookaan Cicero?Molestia et voluptate vita mixta, iloinen pitää olla niin kuivassa kuin märässäkin. Joutukaamme nyt jo kuivalle taas!
Näin laverreltuaan hilpeä tohtori pyörähti kantapäällään ja kiipesi ripeästi portaita ylös, kun taas Jaakon mielessä, hänen siinä viipyessään nyreänä ja äänettömänä, kävi ankara taistelu suuttumuksen ja nälän välillä. Suuttumus voitti, ja niin monen armottoman kohtalon vainoama Jaakko ei ollut kuulevinaankaan kutsumusta.
Portailla tervehti isäntää ja hänen vierastaan hovimestari Ramström kumarruksin, jotka kapteenin synkistä silmäyksistä tulivat yhä syvemmiksi ja epävakaisemmiksi. Syy oli selvä. Janoinen, vanha palvelija oli niin taitavasti käyttänyt hyväkseen emännöitsijän poistumista kaappien lähettyviltä, että sekin vähäinen voima, joka hänellä vielä oli jäljellä vanhoissa jaloissaan häähumalan jälkeen, kokonaan petti, kun hän odottamattaan ja kauhukseen näki isäntänsä tulevan. Muutaman silmänräpäyksen tavoitteli hän tasapainoa, mutta painolait saivat voiton, ja hovimestarin viimeinen kumarrus muuttui kuperkeikaksi, joka vei hänet alas jyrkkiä portaita.
Kun jättiläinen, seurassaan velho, jota kuolevaisten kesken sanottiin tohtoriksi, huomasi tuon kummallisen tervetuliaistervehdyksen, jolla hänen linnavoutinsa ja hovimestarinsa Ramström otti hänet vastaan, aavisti hän pahaa ja ryntäsi portaita ylös niin kiireesti, ettei hänen vieraansa mitenkään jaksanut ehtiä jäljestä. Kohtalo satutti silloin niin kummallisesti, että häntä vastaan yläportailla tuli Rebekka, joka juuri edellisenä silmänräpäyksenä oli käännetty ympäri ja sysätty ulos ovesta kuin tykin suusta. Siitä syystä kapteeni harppaili kolme porrasta kerrallaan ja oli vähemmässä kuin puolessa minuutissa Vernan etuhuoneessa, ja hänen takanaan tuli Rebekka ja vähän jäljempänä tohtorikin.
Siinä oli siis tämän kertomuksen päähenkilöistä koossa kokonaista viisi toisiaan vastaan taistelevina valtoina, jättiläinen, prinsessa, velho, lohikäärme ja Pyhä Yrjänä-ritari. Kohtaus oli odottamaton. Tyttönen oli, riemuissaan ensi voitosta, mikä oli saatu hänen kauhistavasta vartijastaan, melkein kaatunut Yrjön jalkain juureen ja katsellut häntä ihmettelevin silmin. Yrjö oli vetänyt pois kätensä, jota orjatar Verna oli ihastuneena tahtonut suudella, nostanut tytön ylös ja katsellut häntä kaksikymmenvuotiaan silmin. Muutaman sekunnin se vain kesti, tuo katseleminen, mutta jo kukoisti kevään Verna, ja hänen vapauttajansa tunsi saaneensa kylliksi muistoja elääkseen pitkänkin iän.
Jättiläinen astui sisään.
Ota toisaalta kaikkea kaunista, suloista, lämpöistä, viatonta, kaikki, mitä rakkaus lisää elämän värivälkkeeseen — ja toisaalta kaikki pimeä, katkera, jääkylmä, kuolemaa ja turmiota tuottava, mikä piilee vihassa ja kostossa — sovita kaikki se tauluksi, pane kehykseksi kesäkuun taivas ja kirjoita nimeksi: Yöjärvi. Vastakohtien mestari Victor Hugo olisi ollut riemuissaan moisen taulun maalaamisesta, mutta sitä ei tarvitse kaukaa hakea, näkeehän sen luonnossa ja ihmiselämässä joka kerta, kun synkkä ukkospilvi pimittää viheriöitsevää kevättä.
Jättiläinen pysähtyi ovelle kuin kynnykseen kiinni naulittuna. Kummallinen hämmennys näytti vallanneen hänet, mutta ei mitään kiivautta, ei mitään rajua liikutusta ilmennyt hänen kasvonpiirteissään. Ennemmin saattoi sanoa jäädyttävän kylmän kangistuttaneen hänen jäsenensä. Hän katsoi nuoria niinkuin valkohuippuinen lumivuori katselee laakson kukkia.
Verna ensimmäisenä huomasi pitkän, mustan miehen kynnyksellä. Hän ei paennut, ei kääntänyt pois silmiään, seisoi vain liikkumatta, ja tuskin huomattava väristys ilmaisi hänen äkillistä kauhuaan. Yrjössä liikkuivat toiset tunteet. Tekisimme hänelle väärin, jos sanoisimme hänen tunnettaan peloksi, mutta tavattoman hämillään hän oli, niinkuin olisi hänet tavattu vääryydenteosta; ääneti hän odotti, mitä oli tuleva.
Tämä vaitiolon lumous, joka sulki kaikkien suut, keskeytyi vasta portailla kömpivän tohtorin äänestä.
— Sallikaa minun sanoa, hyvä kapteeni, että te olette rakennuttanut portaanne siivellisiä olentoja varten, esimerkiksi kanoille.Posito— uh, vielä neljä astuinta! — olettakaamme, sanon minä, että jonakin päivänä syttyy tulipalo; mihinkä silloin pääsette tuossa mutkikkaassa korkkiruuvissa, jota te, antakaa anteeksi suoruuteni, suvaitsette sanoa yläkerran portaiksi. Olettakaamme, että kaappi, piironki, sänky, joita koetetaan pelastaa, putoaa portaihin ja sulkee tien; mihin silloin pääsette?Perdu, hyvä kapteeni; nahkanne on vaarassa, lopetatte kunniakkaan elämänneasphyxiaan.
Näitä sanoja seurasi lyhyt äänettömyys, jonka keskeytti omituinen napsaus. Kapteeni, ehkäpä ajattelemattaan, veti vireeseen sen pistoolinsa, joka hänellä vielä oli ladattuna vyössä.
Yrjön korva, joka oli tottunut moisiin ääniin, ymmärsi heti napsauksen merkityksen. Se palautti entiselleen hänen rohkeutensa ja puhekykynsä. Hän lähestyi kapteenia käsi miekan kahvassa ja lausui kohteliaasti, mutta kylmästi kumartaen:
— Luullakseni on minulla kunnia puhua tämän talon isännälle. Nimeni on Ros, olen kuninkaallisen majesteetin uusmaalaisen rakuunaväen luutnantti. Minun ja kumppanini täytyi turvautua teidän vieraanvaraisuuteenne, kun metsässä ratsastimme eksyksiin. Univormuni pitäisi todistaa, etten minä ole ryöväri enkä varas, kuten teidän emännöitsijänne kohteliaasti uskoi, ja sentähden, suvaitkaa minun sanoa, on pistooli tarpeeton.
Silloin kapteeni astui kahta askelta likemmäksi, katsoa tuijotti Yrjöön hurjasta kiihkosta hehkuvin silmin ja huusi:
— Te ette ole Ros. Nimenne on Sundhagen. Te olette tullut tänne viettelemään tytärtäni, ettekä nyt elävänä pääse täältä.
— Hyvä herra — vastasi Yrjö, hämmästyen vastoin tahtoansakin — en tiedä, mikä…
Hän ei saanut lopettaa lausettaan. Kapteeni kohotti pistoolia, mutta epäilemättä hän muisti samassa sankkiruudin olevan märkää, sillä heti senjälkeen hän singautti aseensa ulos ikkunasta, niin että ruudut helisivät. Sen sijaan hän sivalsi huotrasta pitkän, hirmuisen miekkansa.
Yrjö ei myöskään vitkastellut, vaan tempasi puolustuksekseen sapelinsa. Verna syöksähti hänen eteensä ja pidätti hänen käsivarttaan, mutta kaatui samassa tunnotonna lattialle.
Juuri sinä hetkenä oli tohtori, kelpolailla sysäisten ovessa seisovaaRebekkaa, raivannut tien huoneeseen ja kysyi, mitä oli tekeillä.
— Tohtori Ekströmer! huudahti Yrjö kääntämättä silmiään uhkaavan miekan kärjestä.
— Ros! Iloinen, kunnon ystäväni Ros! huudahti tohtori vuorostaan. — Mitä tämä merkitsee? Sallikaa minun sanoa, hyvä kapteeni, että te tänään olette kirotun pahalla tuulella. Olkaa hyvä, pistäkää rautanne tuppeen. Minä takaan pojan kuin olisi hän oma poikani.
Mutta kapteeni, joka ei mitenkään ollut hillittävissä, tuli päinvastoin yhä hurjemmaksi.
— Tohtori, tunnetteko hänet? No, sittenpä myöskin tiedätte, että eilen … ei, toissapäivänä … ei, kaksikymmentä vuotta sitten… Ja nyt hän taas tulee viett… Pois! Pois! Hänen verensä taikka minun!…
Ja kiihkosta tuijottavin silmin, kuin olisi haamua ahdistellut, kapteeni tähtäsi nuorukaiseen hirveän iskun, jonka Yrjö vain hädintuskin sai vältetyksi.
— Henkesi tähden, Yrjö, hyppää ulos ikkunasta, mies on mieletön! kuiskasi tohtori.
— Jättäisinkö hänet, tuon tytön … en koskaan!
— Minä suojelen häntä.
— Mies tappaa hänet…
— Poika, ellet nyt juokse, tapahtuu tässä murha. Tahdotko tapella hullua vastaan?
Nämä nopeat sanat vaihdettiin raivoisan kapteenin yhä hurjemmin ahdistellessa. Yrjö tajusi ystävänsä olevan oikeassa, peräytyi taistellen parvekkeen ovelle, syöksähti äkkiä siitä ulos ja hyppäsi reippaalla ponnahduksella alas puutarhan ruusujen keskelle, tällä kerralla kuitenkaan saamatta mitään vahinkoa.
Kapteeni jäi parvekkeelle. Hän oli menettänyt kaiken malttinsa, hampaat kiristyivät vastakkain, käsi puristi suonenvedontapaisesti miekan kahvaa.
— Pääsikö hän vielä kerran käsistäni! hän ärjäisi ja katsoa tuijotti pakenevaa nuorukaista.
Tohtori yritti lähteä rauhoittamaan mieletöntä, mutta Rebekka pidätti häntä.
— Älkää sanoko mitään; te vain saatte hänet pahemmaksi. Katsokaa ennemmin tuota lasta; minä ymmärrän paremmin kapteenia. Tiesinhän kyllä, että hän taas saisi tuon kohtauksensa. Mutta niin hurjana minä en ole häntä pitkään aikaan nähnyt.
Sitten hän meni kapteenin taa, löi häntä olkapäälle ja virkahti ihan hänen korvaansa:
— Sundhagen on kuollut.
Jättiläinen kääntyi kuin unenhorroksissa.
— Niin, toisti Rebekka, tiedättehän, että Sundhagen on kuollut.
— Mutta hän oli täällä… Minä näin hänet, vastasi kapteeni epäröiden.
— Te petyitte. Sundhagen on kuollut. Hän kaatui jo kymmenen vuotta takaperin Länsi-Indiassa taistellessaan englantilaista merirosvolaivaa vastaan.
— Kummallista! jatkoi musta mies, huomattavasti tyynemmin. — Minä olin kuitenkin…
— Niin on kuin minä sanon. Nyt pitää teidän, kapteeni, heti paikalla paneutua levolle. Minä kyllä tiedän, mitä moisista kujeista seuraa. Sitä paitsi ratsastitte koko yön sateessa. Teidän täytyy pysyä hiljaa ainakin kolme päivää, kapteeni.
Niin sanoen hän talutti äsken vielä varsin hirveän miehen vastarinnatta alakertaan johtaville portaille. Hänen liiaksi kiihoittunut hermostonsa oli äkkiä veltostunut, pitkä, laiha vartalo oli luhistunut kokoon, kuin horjuva sairas hän antoi taluttaa itseään, mutta mutisi lakkaamatta valittavasti:
— Kummallista! Minä olin näkevinäni hänet täällä…
Tohtorin oli sillä välin onnistunut saada Verna tuntoihinsa. Tytön arka katse etsi Yrjöä ja tiedusteli äänettömän kaunopuheisena hänen kohtaloaan. Hyväntahtoinen tohtori selitti viittauksin nuorukaisen paenneen puutarhan kautta.
— Lapsiparka! mutisi hän itsekseen. Isä hullu … niin, ei ole epäilemistäkään, että mies sairastaamonomaniatautia, vieläpä hyvin pitkällekin kehittynyttä … ja lapsi itse kuuromykkä … hm … lapsiraukka!
Ekströmer oli tuommoinen ystävällinen, vanhanaikainen lääkäri, joka aina piti karamelleja taskussaan, antaakseen niitä lohdutukseksi itkeville lapsille ja saadakseen heidät ystävikseen, kun kova välttämättömyys pakotti nykäisemään pois maitohampaan tai antamaan pahanmakuista rohtoa. Hyvää tarkoittaen hän ojensi Vernallekin yhden noista viattomista lahjomisvälineistään. Tyttö otti sen vastaan kuin lapsi, mutta osoitti puutarhaa ja lausui omituisella tavallaan entisen, ainoan sanansa:
—Veli!
Tohtori Ekströmer ei olisi enemmän kummastunut, jos kivi olisi puhunut hänen jalkojensa juuressa, kuusi laulanut hänen vieressään, koko tieteen järjestelmä pudota romahtanut hänen päähänsä.
— Velikö? hän toisti. — Häh? Kuinka se oli?
—Verna, vastasi tyttö. Hän arvattavasti ymmärsi väärin lääkärin kummastuksen.
— Lempo vieköön, puhuuhan tyttö! Ja isä kun sanoi…
Ahaa, sekin oli siis vainmonomaniaa. Mutta kun ajattelen, että voi myöskin papukaijoja, harakoita ja kottaraisia opettaa lörpöttämään jonkin tolkuttoman sanan… Olipa tuo merkillinen tapaus. Ehkä akka voi minulle antaa joitakin viittauksia.