Minä katselin häntä vilpittömästi ihmetellen. Hän näytti kasvavan pitemmäksi lausuessaan nuo sanat täysin tieteellisen varmasti. Minä huomautin, että sana itse ennustaa entiselleen palautumisensa, siinä kun sanotaan, ettei piirtoakaan Jumalan puhtaasta sanasta pidä koskaan katoaman.
— Ei — toisti Müller tuijottaen minuun sellaisin katsein, että hämmästyin — ei katoaman, mutta vähäksi aikaa himmentymän. Voi sitä, jonka tähden pahennus tulee!
— Mutta — minä väitin vastaan — sanan selittäjällä on saattanut olla rehellinen tarkoitus, vaikka hän onkin erehtynyt, kun on luullut panevansa oikean sanan väärän sanan sijaan.
Müller tuijotti tuijottamistaan minuun samalla kuvaamattomalla tavalla ja virkkoi hitaasti:
— Mestari on sanonut: ne sanat, jotka minä annan teille, ovat henkeä ja elämää. Henkeä ja elämää! Se, joka varastaa ihmishengen, on miehentappaja. Se, joka varastaa sanan hengen, on jumalantappaja. Se, joka panee oman henkensä siihen, mikä on määrätty iankaikkisen hengen olinpaikaksi, hän tahtoo kukistaa kaikkivaltiaan Jumalan henkien valtaistuimelta. Kirjoitettu on: "Joka tähän jotakin lisää, hänen osakseen Jumala panee kaikki ne vaivat, jotka tässä kirjassa ovat kirjoitettuina. Ja joka poistaa jotakin tämän kirjan ennustuksen sanoista, hänen osansa ottaa Jumala pois elämän puusta ja pyhästä kaupungista, joista on kirjoitettu tässä kirjassa"… Nuori mies — huudahti hän äkkiä ja otti minua lujasti kiinni käsivarresta — älkää koskeko sanan tekstiin! Se vie vuosituhansien rauhan.
Niin hirvittävä vakavuus oli hänen sanoissaan, etten olisi henkenikään uhalla uskaltanut vastustaa häntä tai edes liikahtaa väistääkseni hänen läpitunkevaa katsettaan. Oltuaan muutaman silmänräpäyksen vaiti hän päästi käsivarteni, peitti silmänsä käsillään ja toisti sanomatonta kärsimystä ilmaisevalla äänellä:
— Vuosituhansien rauhan!
Hän hypähti äkkiä pystyyn ja tarttui taaskin käsivarteeni.
— Minä olen löytävä ne, sanoi hän, vaikka siihen minulta menisi kaksikymmentä ihmisikää. Minä olen löytävä ne, vaikka minun täytyisikin vielä kerran hakea aikakirjoista kaikki vuosisatojen kuluessa unohdettu ja kadotettu.
— Mitä olette löytävä? kysyin minä enkä vielä tänäkään hetkenä käsitä, mitenkä sen rohkenin tehdä.
— Mitäkö? Todistukset sataakahtatoista barberinilaisoppilausettani vastaan, eikä ainoastaan omia oppilauseitani, vaan myöskin Velesianin lauseita vastaan. Minä todistan, että Wetstein on oikeassa, kun hän sanoo minun väärentäneen raamatun tekstiä kahdeksannen Urbanuksen käskystä latinalaisen käännöksen eduksi. Minä todistan taitamattomiksi ne, jotka ovat puolustaneet minua. Pala palalta minä revin rikki maineeni; minä pakotan maailman tunnustamaan minut kurjaksi petturiksi…
Samassa hän taaskin päästi irti käsivarteni ja astui muutamia askelia vilkkain elein.
— On, se on onnistuva, jollei nyt, niin tulevana vuosisatana. Mikä hekuma! Silloin häväistään ja halveksitaan nimeäni. Onko mitään autuaampaa kuin kunniansa hävittäminen, kunnian, jota kaksi herkkäuskoista vuosisataa on huutanut? Sinä päivänä, jolloin näytetään todeksi, etten minä ole koonnut kuuluisia lukutapojani kahdestakolmatta käsikirjoituksesta, jotka on kirjoitettu vuosien 349 ja 1254 välillä, vaan päinvastoin turmellut tekstiä Rooman istuimella hallitsevan Antikristuksen hyväksi, sinä päivänä minäkin saan vihdoin rauhan!
Ja tuo kummallinen mies ojensi intohimoisesti molemmat kätensä ikäänkuin tavoittaakseen kaukaista, korkeinta autuutta. Sitten hänen kasvonsa synkistyivät jälleen, hänen kätensä vaipuivat alas, hän itsekin uupui voimattomana tuolille kirjoituspöydän ääreen.
— Mutta — jatkoi hän epäröiden — vielä on pitkän, pitkän pitkä aika levon hetkeen, ja minä olen hyvin väsynyt. Jospa minulla vain olisi Origineen koodeksi! Tai vain Hesykiuksen! Tai Athanasiuksen! On olemassa ainoastaan yksi ratkaiseva auktoriteetti, mutta mistä minä sen löydän? Minä tiedän, että Ruotsin Kustaa Aadolf on tuonut Münchenistä sen käsikirjoituksen, jota ennen kaikkea tarvitsen. Minä olen etsinyt sitä turhaan kaikista Skandinavian arkistoista ja turhaan myöskin Turusta. Ja sen täytyy sittenkin löytyä, täytyy, täytyy… Muttamistä?
Müllerin näitä sanoja lausuessa oli hänen katseensa käynyt yhä hajamielisemmäksi, hän näytti kokonaan unohtaneen minun läsnäoloni ja viimeisen, tuskin kuuluvan kysymyksen jälkeen hän nukahti pöydän ääreen, pää oikean käden varassa. Hän saattoi kuitenkin nukkua, tuo herkeämättä tutkiva mies, mutta hän ei nukkunut niinkuin muut, hän nukkui silmät auki…
Minä hiivin pois ja kuulin tuomiokirkon torninkellon ilmoittavan puoliyötä. Uni ei tullut silmiini; minä olin vielä kuulevinani saman epätoivon huokauksen viereisestä huoneesta:sen täytyy löytyä, mutta mistä? Minä olin nähnyt mielipuolen voitonriemuisena ja epätoivoissaan, sitä en voinut enää epäillä. Mutta mikä suuruus, mikä syvyys oli tuossa kummallisessa pinttyneessä päähänpistossa, joka näytti vallitsevan tätä arkistojen salaisuuksien onnetonta tutkijaa! Ja mikä ääretön oppi siinä menikään hukkaan juuri tuolla tutkimuksen alalla, mihin isäni oli käyttänyt elämänsä parhaan osan ja mihin minunkin oli antautuminen! Sellaiset ajatukset ahdistivat koko yön unetonta mielikuvitustani. Lakkaamatta kaikui korvissani sama kysymys, joka on kaikkien tutkimuksien pohjalla, kulkee vuosisatojen halki ja tuhansissa eri muodoissa palaa uudestaan etsivän ihmishengen vastattavaksi:mistä, mistä? Milloin minä löydän rauhan?
Seuraavana päivänä Müllerin ovi oli suljettu kuten tavallisesti. Joulu lähestyi, minä käytin iloisena hyväkseni isäni lupaa, joka antoi minulle tilaisuuden tulla muutamiksi viikoiksi kotiin, ja lähdin Turusta näkemättä kummallista naapuriani sen illan jälkeen, jona odottamatta sain huomata hänen oudon mielenhäiriönsä.
Kun saavuin kotiin, kyseli isä minulta hyvin paljon yliopistosta ja tietysti ensinnä omista opinnoistani. Minä tein selkoa edistyksestäni ja mainitsin Jobin kirjan opetuksesta, jonka olin saanut naapuriltani Mülleriltä. Isäni nauroi.
— Kyllä minä tiedän tuon kaiken, sanoi hän; samanlaisia ovat kaikki oikeat kirjatoukat. Vuonna 1787, jolloin minut kirjoitettiin yliopistoon, oli Turussa Linnankadun varrella samanlainen kummallinen mies, ylenmäärin oppinut ja vähän sekavapäinen samalla. Piti tavallisesti kulunutta mustaa samettitakkia, penkoi kirjastoa ja eli tyhjästä ilmasta. Peregrinus Müller; minä tunsin hänet vallan hyvin, molemmathan me tutkimme eksegetiikkaa.
— Peregrinus on minunkin naapurini, huomautin minä.
— Nimi ei ole tavallinen — jatkoi isäni — mutta se lienee ollut käytännössä samassa suvussa. Luultavasti on vuoden 1826 Müller, josta sinä puhuit, minun tuntemani 1787 vuoden Müllerin poika. Sillä Müllerillä oli kummallinen tapa: hän nukkui puolen yön aikaan silmät auki.
— Niin nukkuu tämäkin Müller.
— Todellako? jatkoi isä hilpeällä tuulella. — Tiedämmehän ennen olleen olemassa iäisen juutalaisen; nyt saamme kenties myös kunnian tutustua iäiseen ylioppilaaseen. Minun lapsuudessani sanoivat vanhat ihmiset nähneensä samanlaisen hajamielisen herran Turussa 1740 ja kappalaisemme, pastori Henriksson, kertoo sellaisen kirjastojen nuuskijan olleen siellä myöskin 1807. Joka ajalla on omat mietiskelijänsä ja taikauskonsa.
— Mutta — jatkoin minä — jos katsotaan kaikkia noita vuosilukuja 1740, 1787 ja 1807, niin nehän ovat kaikki jonkin maassamme käydyn sodan edellä olevia vuosilukuja.
— Niin, miksikä ei? Jos kerran on huomattu pyrstötähti, niin ainahan jälkeenpäin löydetään jokin merkillinen tapaus, mitä se muka on ennustanut. Jos Müller olisi sellainen sodan pyrstötähti, niin olisihan hänen pitänyt jättää jälkeensä jokin merkki myöskin vuodelta 1699.
Yht'äkkiä johtui selvästi mieleeni nimikirjoitus, jonka olin lukenut isonGuidonis Pancirollikirjan kannesta, se kun oli syvälti painunut muistooni:Peregrinus Müllerus, Aboae 1699. Se sopi hyvin, enkä minä tietysti jättänyt sitä mainitsematta. Isäni näytti joutuneen hämilleen.
— Älkäämme enää ajatelko noita typeriä yhdistelyjä, sanoi hän. — Käännä minulle jokin sivu Jobista, niin pääsemme takaisin todellisuuteen.
Jobin kääntämisessä kuluikin se ilta. Mutta yöllä tuo omituinen ylioppilas kummitteli taaskin unissani. Minä olin näkevinäni hänen kovana ja kivettyneenä kuin tuhatvuotinen muumio kumartuvan vuoteeni ääreen ja sanovan haudanomaisella äänellä: Minä olen seitsemän sadan vuoden vanha; miten vanha sinä olet? Minä olen tutkinut yhdessä Abelardin kanssa, minä olen oppinut viisauteni Albertus Magnukselta, Roger Baconilta ja Cartesiukselta. Petrarca oli hyvä ystäväni, minä olen ollut kaksintaistelussa skotlantilaisen Crichtonin kanssa, joka osasi kaikkea, ja vuollut kyniä Hugo Grotiukselle. Minäpä juuri käänsin Wiklefin huomion Uuteen testamenttiin, ja minä voisin kertoa sinulle, mitä Huss kuiskasi korvaani noustessaan polttoroviolle. Kun Luther Wartburgissa viskasi mustepullolla perkelettä, heitin minä jäljestä hiekkalon ja sain sattumaan mustetahraan. Jo paljon aikaisemmin minä olin tutustunut kaikkiintriviuminjaquadriviuminhaaroihin; kullantekotaito,quadratura circulijaperpetuum mobileovat ammoin lakanneet olemasta minusta arvoituksia. Minä tunnen kaikki tieteet ja puhun kaikkia kieliä. Minusta voisi tulla professori kaikkiin neljään tiedekuntaan, mutta minä säälin seuraajiani, he saisivat liian kauan odottaa. Minä tutkin tutkimattomia, minä tunnen kaiken alun ja odotan saavani nähdä kaiken lopunkin. Kerran miespolvessa minä näyttäydyn ennustaakseni merkillisiä asioita. Sinä, muurahainen, saat nähdä vuoden 1827, joka nyt on tulossa, ja saat kokea, etten minä ole turhaan näyttäytynyt. Uusi Tsingis kaani on esiintyvä lappalaisten keskellä, he nousevat ja lähtevät poroineen valloittamaan maailmaa. Euroopan yhteiset sotavoimat kohtaavat heidät Parolan kentällä, ja siinä syntyy taistelu, jonka jälkeen saadaan iloita poronnahkojen ja peskien huokeasta hinnasta…
Noiden ilvehtiväin, lepoa häiritseväin mielikuvien johdosta toivotin ikuisen Müllerin takaisin keskiaikaan, jota kauemmin hänen ei koskaan olisi pitänyt elää. Mutta jo seuraavana aamuna sain uuden muistutuksen tuosta kummallisesta henkilöstä. Astuessani isäni huoneeseen oli hän selailemassa vanhaa, ennen muinoin loistavaksi kirjailtua vihkosta, joka oli sidottu punaisiin marokengikansiin, mihin hänen nimensä oli painettu kultakirjaimin.
— Sinun ylioppilaasi vainoaa minua, sanoi isäni vähän hämillään, kun hänet tavattiin moisesta aamuhuvittelusta. — Minä en ole saanut unta koko yönä tuon miehen tähden, josta olen ihan pääsemättömissä. Sinä mainitsit vuodelta 1699 peräisin olevasta nimikirjoituksesta. No niin, nyt olet taas varmasti havaitseva, että 1699 vuoden ja 1787 vuoden Müller eivät voi olla sama henkilö. Kas tässä on viimeksi mainitun omakätinen nimikirjoitus vanhassa muistikirjassa, jonka olen säilyttänyt ylioppilasajaltani asti. Lue itse: "Sapientia est immortalis. Peregrinus Müllerus, Aboae Cal. Octobris AnnoMDCCLXXXVII."
— Ja onko tuo hänen omaa käsialaansa, isä?
— Minä itse näin hänen kirjoittavan sen.
— Mutta sehän on ilmeisesti samaa komeaa käsialaa kuin vuoden 1699 nimikirjoitus. Minä en voinut olla tarkkaamatta omituista p:n kiemuraa, joka oli ristin näköinen ja yhdistetty miekkaan. Ja kas tässä … sama risti, sama miekka!
— Se on jäljitelty, puhkesi isä tyytymättömänä sanomaan ja pani kirjan kiinni. — Senkaltaiset koukerot kulkevat perintönä isältä pojalle. Jos oletammekin mahdolliseksi, että ylioppilas, joka vuonna 1787 oli kahdenkymmenen ikäinen, esiintyy neljänkymmenen ikäisenä 1807 ja yhdeksänkuudetta ikäisenä 1826, niin emme silti pääse mihinkään, kun on kysymys vuosiluvusta 1699. Hullutusta, pelkkää hullutusta! Minä olen nähnyt liian monta arvoitusta elämässäni, noin vain ilman muuta hakatakseni hajalle kaiken, mitä en voi selvittää, mutta jotakin järkeä niissä pitää olla. Taikauskoksi minä sanon kaikkea, jossa ei ole mitään järjellistä tarkoitusperää. Mutta minkä tosi tarkoitusperän vuoksi saattaisi ajatella jonkun Müllerin näyttelevän vuosisatojen joutolaista? Vain ennustaakseenko kummituksena sotaa? Lorua! Näytä hänellä olevan edes jonkinlaista oikeutta elää, niin joskaan en voi uskoa hänen kummitusvaltakirjaansa, saatan kuitenkin antaa anteeksi muille heidän herkkäuskoisuutensa.
Minä tunsin isäni; hän oli siinä määrin tiedemies, ettei hän voinut hyväksyä mitään ilman todistusta, eikä Mülleristä sen enempää puhuttu. Joulu kului nopeasti ja iloisesti, kuten se aina kuluu, kun on ylioppilaana hyvän kodin turvissa ja kun sitä paitsi on kodin ulkopuolella mielitietty talvipakkasen lämmittäjänä. Nuutinpäivänä oli hevoseni valjaissa, ja minun oli taas lähteminen Turkuun. Isä laski matkarahani ja käski pitää tarkkaa tiliä menoista ja säästämään kaikessa muussa, paitsi hebrean ja arabian kielten yksityisluennoilla käymisessä. Sitten hän kysyi näköjään välinpitämättömänä:
— Etkö sanonut, että tuo nykyinen Müller samoin kuin sekin, josta minä kerroin, on tunnettu vanhojen keskiaikaisten asiapaperien etsimisinnostaan?
— Niin. Hän etsii käsikirjoitusta, jota hänen ei vielä ole onnistunut löytää. Luultavasti se koskee eksegetiikkaa.
— Olkoonpa mies viisas tai hullu — jatkoi isäni — niin minun tulee häntä sääli. Minä ymmärrän, minkälaista on, kun tuntee elämäntehtävänsä riippuvan oljenkorresta, jota ei voi löytää. Tuo entinen Müller etsi niinkuin tämäkin käsikirjoitusta, jota ei löytänyt mistään. Vuotta tai paria myöhemmin, kun Müller oli kadonnut, en tiedä mihin, kävin professori Lauri Lefrénin, itämaisten kielten kuuluisan tutkijan, yksityisillä arabian luennoilla. Lefrén oli jonkin aikaa ollut myöskin kirjastonhoitajana Turussa. Hän näytti minulle kummallista vanhaa käsikirjoitusta; se kuului luultavasti Torsten Stålhandsken kirjakokoelmaan, joka oli tuotu kolmikymmenvuotisesta sodasta ja lahjoitettiin yliopistolle kohta sen perustamisen jälkeen. Lefrén itse ei osannut lukea sitä, mutta niin paljon hän luuli käsittävänsä, että se sisälsi kolme ensimmäistä evankeliumia käännettyinä jollekin tuntemattomalle kielelle. Muutamia vuosia myöhemmin, kun jo osasin antaa suuremman arvon moiselle harvinaisuudelle etsin käsikirjoitusta kirjastosta, mutta en sitä enää löytänyt, se oli kadonnut, niinkuin paljon muutakin katoaa lainateille; ja silloinen kirjastonhoitaja, kanslianeuvos Clewberg oli usein poissa Tukholmassa. Perästäpäin olen tullut ajatelleeksi Lefréniä, joka kuoli yhdenyhdeksättä ikäisenä Hatanpään kartanossa Messukylässä 1803 ja jonka rouva oli omaa sukuaan Leijonancker. Lefrén oli hyvin kristillinen ja rehellinen mies, hernhutilainen uskonnoltaan, mutta vanhuutensa viime aikoina hieman huonomuistinen, ja sen tähden ei ole ollenkaan mahdotonta, että tuo vanha käsikirjoitus on saattanut unohtua hänen paperiensa joukkoon. Kun nyt menet Turkuun, niin matkusta Tampereen kautta ja kysy Hatanpäästä, onko siellä mahdollisesti mitään Lefréniltä jääneitä vanhoja papereita. On koetettava kaikin tavoin etsiä tuota todennäköisesti hyvinkin kallisarvoista käsikirjoitusta, joka kuuluu yliopistolle ja muuten joutuu tai on jo joutunut saman kohtalon alaiseksi kuin monen monet korvaamattoman kalliit paperit, jotka tulipalo tai rotat ovat hävittäneet. Ilmoita sitten, onnistuiko sinun löytää mitään jälkiä siitä, ja vie Müllerille terveiset hänen kaimaltaan, joka eli 1787. Mikään pyrstötähti hän ei ole, mutta pitää kunnioittaa tutkimusta; minä olen todellakin utelias kuulemaan vähän lisää tuosta ihme-eläimestä.
Minä matkustin Tampereen kautta, ja sieltähän ei ollut pitkälti jäätä myöten Boijen omistamaan kauniiseen Hatanpäähän. — Professori Lefrénin jälkeenjättämiä papereitako? Ei, niistä ei ole mitään tallella; johan Lefrénin kuolemasta oli kulunut enemmän kuin kolmekolmatta vuotta.
— Mutta ehkä on ullakolla vielä jokin unohduksiin jäänyt arkku vanhoja papereita?…
— Ei, ei ollut mitään sellaista arkkua; kaikki oli siistitty ja puhdistettu, kun talo joutui toisiin käsiin.
— Mutta tottahan täältä lienee huutokaupalla myyty edellisen omistajan irtaimistoa ja rojua?…
Niin, kyllä oli ollut useitakin huutokauppoja, mutta siitä oli nyt jo niin pitkä aika, ettei kukaan enää muistanut, mitä silloin oli myyty, tai kuka oli huutanut tavarat.
— Kapteeni Häger, Pirkkalan Haaviston herra osti paljon romua viime huutokaupassa, virkahti viimein eräs vanha uskollinen palvelijatar.
Kapteeni Häger oli minulle tuiki tuntematon suuruus, mutta koska ei mitään selvempiä tietoja ollut saatavissa ja koska minun Turun-matkani kävi Pirkkalan kautta, päätin koettaa onneani Haavistossa. Kaikki oli liittoutunut tekemään turhaksi etsiskelyni. Kapteeni Hägerkin oli jo kuollut; mutta muisteltiin hänen monta monituista vuotta takaperin kuljettaneen muutamia vanhoja tuoleja, kaappeja ja arkkuja Hatanpäästä, mutta jos mitään papereita oli ollutkaan, niin olivat kartanon pojat jo ammoin käyttäneet ne pyssyihinsä etulatingeiksi ja tyttäret tortunalustoiksi. Silloinen emäntä lisäsi nauraen, että rengit sytyttelivät riihen uunia moisilla joutavilla papereilla.
Hartaasta pyynnöstäni vietiin minut tallinyliselle, jonne oli koottu kuljeksimasta kaikki kelpaamaton romu, mitä ei oltu muualle saatu sopimaan. Siellä oli oikea kaaos kaikenlaisia tavaroita: jalattomia tuoleja ja pöytiä, ovettomia kaappeja, pohjattomia koreja, koinsyömiä vällyjä, anturattomia jahtisaappaita, höyhenpatjoja, jotka olivat levittäneet puolet sisällystään pitkin lattiaa, ohjasten palasia, rikkinäisiä kulkusia, voikirnujen lautoja, linnustajan uikukkoja, arkunkansia, hirven- ja pukinsarvia, hevosenkenkiä ja riimuja, vanha ampumataulu ja lopuksi entinen jauholaari, joka oli puoleksi täynnä kalkkia ja sahajauhoja, puoleksi vanhojen seinäpaperien ja kuulutusten jäännöksiä. Minä todellakin rohkenin pistää käteni tuohon kamalaan iljetykseen, ja viskeltyäni syrjään kylmät, kosteat paperirepaleet löysin laarin nurkasta homehtuneen, kalkkiin ja sahajauhoihin peittyneen käärön, joka oli sidottu kiinni punaisella silkillä. Minä avasin käärön ja huomasin sen pergamenttikäsikirjoitukseksi.
Tämän löydön historia ei ole kummallisempi, kuin monen muunkaan meidän maassamme samanlaisen tai muualla tapahtuneen löydön. Miten verrattoman arvokas kappale muinaista kirjallisuutta, kestettyään monen vuosisadan vaiheet, hävittävän sodan aikana on ryöstetty, sen jälkeen kulkenut maiden ja merten yli, joutunut johonkin kirjastoon, lainattu jollekin oppineelle tutkijalle, unohtunut hänen kuollessaan, jatkanut matkojaan, myyty käärepaperiksi, säästynyt joutumasta etupanoksiksi, torttujen alustoiksi tai riihen uuniin, mutta sen sijaan viskattu jauholaariin, josta sen vihdoin on löytänyt itsepäinen ylioppilas — kaikkihan se vain on tuon vanhan lauseen toistumista:habent sua fata libelli, kirjat ovat kohtalon leikkikaluja. Pyydän anteeksi, minä säästän latinaa niin paljon kuin mahdollista.
Haaviston asukkaat eivät peitelleet nauruaan, kun tarjosin heille kolmea riksiä tuosta löydöstäni. Pergamenttia se kuitenkin oli, sen verran he ymmärsivät, ja sitähän saattoi hyvin käyttää lasten maitosarven imukkeena. Mutta se, että tarjottiin homehtuneesta kääröstä, joka ennen oli ollut vain vasikannahkaa, enemmän kuin korkeintaan kaksitoista killinkiä, se näytti heistä mielettömältä tuhlaukselta; niin saattoivat tehdä ainoastaan ylioppilaat, joilla aina on kylliksi rahaa.
Saavuttuani Turkuun ilmoitin isälleni onnellisesta löydöstä. Puhdistin käärön tietysti huolellisesti kaikesta kiittämättömän jälkimaailman huolimattomuuden merkeistä; mutta sen lukemiseen, siihen ei riittänyt poloinen oppini. Käärössä oli kahdeksan pergamenttilehteä, jotka olivat kiedotut karkeaan, puoleksi mädänneeseen hamppuvaatteeseen ja täynnä tuiki tiheään kirjoitettua vaikealukuista kirjoitusta. Minulla ei ollut koskaan ollut edes aavistustakaan noista kummallisista kirjoitusmerkeistä, jotka kulkivat ylhäältä alas ja alhaalta ylöspäin ja jotka olivat niin kummallisen vanhoja, että niissä tuskin enää oli merkkiäkään heleistä väreistä ja siroista koristeista, joilla keskiajan munkit tavallisesti kirjailivat kirjoituksiaan. Ilmeisesti ei Turussa oltu edes aavistettukaan kirjoituksen merkitystä. Ensiksi ajattelin toimittaa tuon korvaamattoman harvinaisuuden heti oikealle omistajalleen, yliopistolle ja sen kirjastolle; toinen ajatukseni oli Müller. Saatoinko minä ja pitikö minun antaa pois käsikirjoitus, ennenkuin sain kuulla, mitä Müller ajattelee siitä? Lefrén ei ollut neljäkymmentä vuotta takaperin kyennyt saamaan selkoa sen sisällyksestä, ja sen jälkeen oli kirjoitus käynyt vielä tahraisemmaksi. Kukapa muu kuin Müller saattoi selittää sen arvoituksia?
Hänen ovensa oli suljettu niinkuin ennenkin. Emäntäni kertoi hänen olleen entistään surullisemman ja umpimielisemmän. Hänestä oli kuin Müller olisivanhentunut. Ja nyt hän oli sairas.
— Sairasko? Ja kuka häntä hoitaa?
— Tiedättehän, herra, ettei hän koskaan ota ketään vastaan.
Minä tein päätökseni. Palvelustyttö vei illalla raitista vettä naapurilleni, muuta mitään hän ei enää ottanut vastaan.
Hän vei myöskin sisään minun kirjoittamani pari sanaa, joilla ilmoitin voivani kertoa hänelle tärkeitä tietoja muinaisesta käsikirjoituksesta. Minä pääsin sisään ja tapasin Müllerin puettuna, mutta vastoin tapaansa puoleksi makaavassa asennossa vuoteellaan. Hän oli kalpea ja väsynyt, suuret, tummat silmät olivat syvälle painuneet ja niin loistavat, että ne näyttivät palavan. Hän käski käden viittauksella minua istuutumaan huoneen ainoalle tuolille ja odotti ääneti, mitä minulla on hänelle sanottavaa.
— Oletteko sairas? aloin minä.
— En ole koskaan ollut sairas, vastasi hän. — Mahdollisesti väsynyt.Minulla on pitkä tie taivallettavana.
— Te tarvitsette lääkäriä. Saanko kutsua professori Törngrenin? Tai ehkä professori Hvasserin?
Hän hymyili.
— Jos olisin tarvinnut lääkäriä, luuletteko, että minä nyt olisin kahdensadan neljänkymmenen vuoden vanha.
Minua puistatti. 1699, 1740, 1787 ja 1807 vuoden Müller oli ilmi elävänä mielikuvituksessani.
Hän arvasi ajatukseni ja jatkoi puoleksi halveksivasti, puoleksi surullisesti:
— Kummastuttaako se teitä? Niin, enpä tiedä, mitenkä tulin maininneeksi ikäni, ei se muuten ole tapanani. Ihmisen maallinen mittapuu on niin pieni, että vuosisadat näyttävät hänestä käsittämättömiltä yhdeksi elämäniäksi. Ja mitä kurjat vuosisadat ovat sen ajan rinnalla, jonka meidän aurinkokuntamme tarvitsee kiertääkseen kerran keskuksensa ympäri, tai tuo ihmissilmin näkymätön keskuspallo kiertääkseen Kaikkivaltiaan valtaistuinta? Oppikaa korennoisesta, joka elää päivän ja pitää ihmisikää hirvittävän pitkänä, oppikaa siitä, miten huonosti meidän mittapuumme sopii ihmishengelle, joka on elävä vielä sittenkin, kun viimeinen meidän silmiimme näkyvä tähti on päättänyt kulkunsa viimeisen keskusauringon ympäri!
Minulla ei ollut mitään vastattavaa. Hänen sanansa olivat ylevät, hänen katseensa niin läpitunkevan kirkas, että minä luulin kuulevani hengen puhuvan.
Hän jatkoi:
— Kun olin nuori tavallisen ihmismitan mukaan, oli Kopernikus näyttänyt meille, että asumme pyörivällä pallolla ja luulemme näkevämme taivaan rantojen liikkuvan maamme ympäri. Galilei mittasi kiertoratamme, ihminen siirtyi luomakunnan keskuksesta äärettömän maailmanavaruuden pieneen syrjäiseen soppeen. Se synnytti sielujen kapinan. Ylpeä ihmishenki ei jaksanut kantaa semmoista alennusta, se raivosi Luojaansa vastaan ja huusi hänelle: etkö sanonut, että minä olen luomisen kruunu? Kyllä, vastasi Jumala sanassaan: etkö tiedä, että minun voimani tulee heikoissa väkeväksi? Etkö tiedä, että kuningas kutsuu pitoihinsa köyhät ja alhaiset eikä rikkaita ja mahtavia? Miksikä maailmojen kuningas kutsuisi luokseen mitattoman suurten ja kaunisten aurinkojen asukkaat? Miksikä ei hän, josta ei mikään ole suurta eikä mikään pientä, ennemmin valitsisi suuren valtameren pienen, köyhän ja syrjäisen saaren tomuhiukkasia. Ihmiset eivät sitä ymmärtäneet, he eivät tahtoneet nöyrtyä, vaikka siten olisivat päässeet kerran tuomitsemaan enkeleitä. Sen tähden lähetettiin heille voimakas eksytys ja Jumalan sana pimitettiin. Väärät selittäjät panivat oman sanansa jumalallisen sanan sijaan, ja heidät tuomittiin kulkemaan rauhattomina maailmassa, kunnes peite otetaan pois ja erhe paljastetaan. Sen, joka tahtoo selittää sanaa, täyty luopua kaikesta omasta tahdosta. Hänen ymmärryksensä ja oppinsa ovat viskin, mutta hän ei saa pitää kiinni sen varresta. Hänen valonsa ei saa olla hänen valonansa eikä hänen voimansa hänen voimanansa. Hänen täytyy alistua ikuisen hengen valtaan, koska hänen oma kahlittu henkensä harhailee pimeässä. Pimeys ja voimattomuus on hänen osanaan, jos hän nousee kapinaan voimansa lähdettä vastaan… Mitä sanottavaa teillä oli minulle?
— Te mainitsitte eräästä käsikirjoituksesta, joka kauan sitten oli viety Münchenistä pohjoismaihin.
— Niin, niin. — Ja Müller nousi innostuneena pystyyn. — Mitä te tiedätte siitä?
— Sallitteko minun kysyä, mitä se käsikirjoitus sisälsi?
— Se oli vanhin lähdekirja, mikä on olemassa kolmesta synoptikosta, Matteuksesta, Markuksesta ja Luukkaasta. Syyriankielinen, kolmannen vuosisadan lopulla tehty käännös. Päättäkää itse, minkä arvoinen se on, kun emme varmaan tunne mitään sen vanhempaa käsikirjoitusta kuin viidennen vuosisadan keskipaikoilta peräisin olevan. Minä olen tarkastellut kahdeksanyhdeksättä kokonaista kopiota ja lukemattoman joukon katkelmia.Codex argenteuksensanotaan olevan neljänneltä vuosisadalta, mutta se ei ole sen etäämpää kuin viidennen vuosisadan lopulta.Codex alexandrinuson tuskin kolmeakymmentä vuotta vanhempi. Ymmärrättekö, mikä merkitys sillä on, että voisi korjata kaikki kirjoitusvirheet, kaikki tahalliset tai tarkoituksetta tapahtuneet tekstin väärennykset puolitoista vuosisataa vanhemman käännöksen mukaan? Sen käsikirjoituksen hinnaksi ei riittäisi kuningaskuntakaan…
Vastoin tahtoani täytyi minun hymyillä, kun muistin, mitenkä nykyiset omistajat olivat arvostelleet sellaisen kalleuden hinnan kahdeksitoista killingiksi. Müller huomasi hymyni ja katseli minua halveksien.
— Ja tekö aiotte eksegeetiksi! jatkoi hän. Pankaa kahdeksankymmentä vuotta kurjasta, hyödyttömästä elämästänne, pankaa maanne koko eksegeettinen oppi, pankaa kahden vuosisadan uupumaton tutkimus toiseen vaakakuppiin ja nuo lehdet toiseen, niin painaa tuo käsikirjoitus sata kertaa enemmän! Mitä olisikaan Filip Melanchton, mitä kuudennen- ja seitsemännentoista vuosisadan oppineet antaneet näistä lehdistä! Ja minä onneton, joka olen vapisevin polvin kaksi vuosisataa läpeensä etsinyt niitä, kulkien arkistosta arkistoon, pölysopesta toiseen — minä, joka olen etsinyt niitä kuin ainoata levon toivoa, voidakseni vihdoinkin niiden avulla repiä tieteellisen maineeni palasiksi ja todistaa olevani tunnottomin kaikista raamatun väärentäjistä — mitäminämaksaisinkaan noista lehdistä!
Tavattoman liikutuksen uuvuttamana hän vaipui taas takaisin vuoteelle, hänen silmänsä kadottivat ihmeellisen loistonsa ja näyttivät olevan sammumaisillaan. Vaikka pelästyin ja hämmennyin, oli minulla kuitenkin kylliksi älyä, etten heti ojentanut hänelle kallista löytöäni, joka oli kätkettynä poveeni. Minä ymmärsin, että sellainen yllätys olisi surmannut hänet —jostuo mies saattoikaan kuolla.
— Herra Müller — sanoin minä varovasti ja niin tyynesti kuin saatoin — olette oikeassa, kun ette menetä kaikkea tuon kallisarvoisen kirjan löytämisen toivoa. On syytä luulla sen olevan jossakin täällä Suomessa.
— Missä? huudahti hän, ja äkkiä hänen silmänsä taas alkoivat loistaa.
— Minä olen kuullut varmasti sanottavan, että se on ollut täällä yliopiston kirjastossa neljäkymmentä vuotta takaperin.
— Joutavia! Minä kyllä tiedän, mitä täällä on ollut ja mitä täällä on. Minulla ei enää ole mitään toivoa Turkuun nähden. Suomessa ei ole mitään, Ruotsissa ei mitään, Norjassa ei mitään, Tanskassa ei mitään, Euroopassa ei mitään. Minä etsin vielä koko Amerikan. Siirtolaiset ovat saattaneet viedä käsikirjoituksen mukanaan sinne.
— Minulle sanottiin sen olleen lainassa … ja unohtuneen…
— Unohtuneenko? Mahdotonta!
— … Eksyneen maaseudulle paikkoihin, joita te ette tunne … joutuneen arvottomien paperien joukkoon … olleen erittäin kurjassa tilassa … jalöytyneen…
Müller hypähti pystyyn. Hänen kalpeille kasvoilleen kohosi puna, hän oli taaskin sama voimakas mies, minkä ensi kerralla käydessäni olin nähnyt; ainoastaan käsi vapisi, kun hän otti kiinni käsivarrestani.
—Mistä? kysyi hän taaskin epäluuloisesti.
— Pirkkalan pitäjästä, Haaviston kartanosta.
Hän hämmästyi hetkeksi, mutta tempasi sitten kolmikulmaisen hattunsa rientääkseen ulos. Minä pidätin hänet.
— Jos lupaatte kuunnella levollisesti, niin on kenties matkanne aivan tarpeeton.
— Mitä sitten? Minä olen täysin levollinen.
Koko hänen ulkomuotonsa ilmaisi aivan vastakkaista. Minä epäröin ja tuumin, pitikö minun lykätä ratkaiseva sana huomiseksi. Müller ehti ennen minua. Hän oli huomannut, että minulla oli jotakin povessani. Äkkiä hän tarttui jättiläisvoimin hartioihini, ja heti sen jälkeen hän piti pergamenttikääröä korkealla ilmassa päänsä päällä.
En koskaan unohda hänen katsettaan. Se ei enää loistanut haaveksivasti, vaan oli palavaa tulta.
— Vihdoinkin! huudahti hän, niinkuin olisi hengähtänyt koko elämänsä kaipuun tuossa yhdessä sanassa.
Sitten hän horjui muutamia silmänräpäyksiä ja vaipui tunnottomana kirjoituspöydän ääressä olevalle tuolille.
Pelkoni oli ollut liiankin oikeutettu. Minä riensin ulos, herätin emäntäni ja pyysin häntä huolehtimaan onnettomasta sen aikaa, kun minä juoksin lähimmän lääkärin, tohtori von Haartmanin luo. Luminen, tyhjä Linnankatu tuntui minusta sietämättömän pitkältä. Lähes tunti kului, ennenkuin palasin, lääkäri mukanani. Hän tuli liian myöhään. Müller oli lakannut hengittämästä, hän lepäsi suorana vuoteellaan, pergamenttikäärö lujasti painettuna sydäntään vasten. Hän ei ollut ehtinyt edes avatakaan sitä…
Tuo ikuinen ylioppilas saattoi siis todella kuolla. Hänen iäisyytensä ei merkinnyt enempää kuin mikään muu hyvänsä, jota sanotaan iäiseksi tällä pyörivällä pallolla. Lääkäri selitti kuoleman olleen nopean ja tuskattoman ja johtuneen veren tunkeutumisesta aivoihin. Silmät olivat ummessa — ehkäpä ensi kerran hänen lapsuudestaan asti — ja palava katse oli sammunut esiripun taa. Hän oli löytänyt sen rauhan, jota hän oli niin kauan etsinyt.
Koska Müller oli varaton, haudattiin hänet yliopiston kustannuksella. Lähinnä seuraavan kuukauden vuokra oli valmiina hänen pöydällään, mutta muuten oli irtaimisto vain arvottomia vaatteita ja osaksi hyvinkin harvinaisia kirjoja, jotka viimeksi mainitut, koska ei ketään perijää ilmestynyt, myytiin huutokaupalla ja ostettiin yliopiston kirjastoon. Vähäinen rahasumma, mikä siten karttui, määrättiin varattomain ylioppilaiden apurahaksi. Pöllönpääsauvan sain minä.
Mülleriltä jääneissä papereissa oli joukko eksegeettisiä tutkimuksia, jotka todistivat hänen tavatonta oppiaan, mutta ei mitään, josta olisi saanut vihiä hänen synnyinpaikastaan, omaisistaan tai entisestä elämästään. Yliopiston viranomaiset näkivät paljon vaivaa panemalla ilmoituksia saksalaisiin sanomalehtiin saadakseen selkoa tuon kummallisen miehen syntyperästä. Turhaan. Müller-nimi on niin yleinen, että pikku Göttingenissäkin, missä hän todellakin vähän aikaa oli ollut yliopiston kirjoissa, oli useammalla kuin kolmellakymmenellä perheellä sama nimi, mutta ei yksikään tuntenut ketään Peregrinusta. Yhtä turhaan koetin myöhemmin Saksan-matkallani keksiä jälkiä miehestä, jonka kuitenkin olisi pitänyt olla tunnettu suuren oppinsa ja pinttyneen päähänpistonsa tähden.
Ainoa viitta, mikä ehkä voi saattaa arvailujen teille, joskaan ei pitemmälle, oli laadultaan niin kummallinen ja epäillyttävä, että katsoin olevan parasta kysyä neuvoa isältäni. Minä löysin näet Frankfurt am Mainista teoksen, josta siihen asti en ollut tiennyt mitään, vaikkei se ollut varsin harvinainen; pyydän anteeksi, että minun täytyy mainita sen pitkänlainen nimi:Collationes graeci contextus omnium librorum Novi Testamenti juxta editionem Antverpiensem regiam cum XXII codicibus antiquis mscr. ex bibliotheca Barberinaeli: kuninkaallisen Antwerpenissä painetun painoksen mukainen kaikkien Uuden testamentin kirjojen kreikkalainen teksti verrattuna Barberinin kirjaston kahteenkymmeneenkahteen muinaiseen käsikirjoitukseen. Teoksen on julkaissut Pehr Possin 1673, ja se sisältää oppineen italialaisenJohannes Mattheus Caryophiluksenvuonna 1625 kokoamia tekstinlukuehdotelmia, joiden luotettavuudesta on raamatuntulkitsijain kesken ollut pitkällinen, kiivas riita, mikä vihdoin on ratkaistu Caryophiluksen eduksi.
Kun tähän yhdistin, mitä Müller oli kertonut minulle, kun ensi kerran kävin hänen luonaan,omistasadastakahdestatoista barberinilaislukutavastaan, jotka hän väitti väärentäneensä, sekä hänen ikänsä, minkä hän sanoi kahdeksisadaksineljäksikymmeneksi vuodeksi, täytyi minun tulla siihen johtopäätökseen, että jollei Müller itse ollutkaan tuo Caryophilus, joka oli tuomittu rauhattomana vaeltamaan läpi vuosisatojen, kunnes hänen petoksensa tulisi ilmi, niin hän ainakinuskoiolevansa hän. Isäni oli samaa mieltä. Hänestä ei ollut ollenkaan mahdotonta, vieläpä hän mainitsi siitä monta esimerkkiäkin, että oppinut, luonteeltaan haavemielinen ja tutkimuksiinsa syventynyt mies lopulta sulautuu niihin niin, että hän itsessään ikäänkuin ruumiillistuttaa jo ammoin kuolleen edelläkävijänsä, jota hän on tutkinut, jonka teoksiin hän on niin perinpohjin tutustunut, kuin ne olisivat hänen omiaan. Müller lienee joutunut tuon jotenkin tavallisen pinttyneen päähänpiston uhriksi; mutta tavatonta ja suurenmoista tuossa miehessä oli se, että hän pitäen itseään Caryophiluksena, oli siitä ankarasta tuomiosta, minkä sana julistaa raamatunväärentäjille, järkkynyt niin kovin, että hänen ainoaksi elintehtäväkseen tuli oman luulotellun tieteellisen maineensa tyhjäksi tekeminen, itsensä esittäminen maailman nähden kurjaksi petturiksi. Ja siihen päämäärään hän uskoi pääsevänsä jonkin ikivanhan käsikirjoituksen avulla, joka todistaisi hänen petoksensa, ja kun hän sen kerran löysi, ei hänellä enää ollut mitään elämisen oikeutta. Tosin hänen olisi itsensä pitänyt osoittaa käsikirjoituksen tulokset; mutta sen saattoivat toisetkin tehdä. Hänet oli todistettu petturiksi, hän saattoi kuolla rauhassa.
Tämä näytti minusta nyt ihan selvältä, mutta isäni epäili. Hänen tieteellinen logiikkansa myönsi, että asia oli niin, mutta hänen oman ylioppilasaikansa ja vuoden 1787 Müllerin muistoja oli vaikea haihduttaa. Me olimme vaihtaneet osia; tällä kertaa hän uskoi ja minä epäilin. Se oli hupainen vaihdos. Minä vastasin hänen väitteisiinsä hänen omilla todisteillaan, joita hän oli käyttänyt alkuaikoina, kun Müller alkoi kummitella 1826: vuoden 1787 Müllerin poika tai pojanpoika, samanlainen sukunimi, sukuperintö, suvun tavat, kaikki haaveksijoita, jotka ovat eläneet eri aikakausina. Isäni oli vain puoleksi vakuutettu, ja pelkäänpä hänen aina kuolemaansa asti salassa uskoneen ikuisen ylioppilaan olemassaoloon.
Minun mielessäni Müller pysyi unohtumattomana muistona, mikä hän sitten lieneekin ollut. Minä en ole koskaan ennen enkä sen jälkeenkään tavannut niin etevää neroa tutkimuksen tiellä, ja juuri tuo etevämmyys oli niin syvälle nöyryytettävä. Vielä enemmänkin, mikä näyttää inhimillisestä kunnianhimosta, vaatimattomimmasta ja nöyrimmästäkin kuolevaisesta, oikeutetummalta kuin toivo, että hän saa jättää jälkeensä kunnioitetun nimen? Ja tuo mies oli pannut elämänsä päämääräksi oman maineensa rikkirepimisen; hän, tutkija, piti suurimpana hekumana, että hänet häväistäisiin ja kirottaisiin sen tieteen alalla, missä hänet kerran oli luettu etevimpien joukkoon. Missä on ihmishenki matalammaksi muserrettuna, itsekieltävämmin heittäytynyt tomuun Kaikkivaltiaan valtaistuimen eteen?
Niin missä? Uskovaisen rukouksessa. Ylpeyttä voi kätkeytyä syvimmänkin itsensäalentamisen pohjalle; marttyyrin tekopyhyys saattaa käydä kylmästi Kristuksen ristin ohitse.
On enää vain muutamia sanoja lisättävä merkillisen käsikirjoituksen johdosta. Vasta Müllerin kuoltua johtui mieleeni, ettei ollut mitään, mikä olisi todistanut, että löytöni oli juuri tuo kallisarvoinen syyrialainen lähdekirja, niin ei edes sitäkään, että se oli sama kirja, minkä isäni oli kerran nähnyt Lauri Lefrénin luona. Müller ei ollut avannut kääröä, minä en edes tuntenut, mitä kieltä se oli. Enkä vielä tänäkään hetkenä tiedä siitä mitään. Minä olin löytänyt vanhan pergamentin, jota ei osattu lukea, mutta mitä se sisälsi, jäi selittämättömäksi arvoitukseksi.
Minä jätin pergamenttikäärön kirjastoon, toivoen sieltä saavani jotakin valaistusta asiaan. Turha toivo: kukaan ei osannut sitä sielläkään lukea.
Viittauksiin, joita nuori ylioppilas teki siihen suuntaan, että käsikirjoitus muka oli verrattoman arvokas, ei kiinnitetty juuri mitään huomiota. Kuitenkin päätettiin antaa se tarkastettavaksi yliopiston mainiolle itämaisten kielten tutkijalle, apuopettaja Walleniukselle ja sittemmin, jos oli tarpeellista, lähettää se jollekin pätevälle asiantuntijalle Saksaan. Otaksuttavasti ei Walleniuskaan osannut lukea noita vanhoja variksenjälkiä, mikä näytti varsin anteeksiannettavalta kenestä hyvänsä, joka ne kerran oli nähnyt. Ja ennenkuin kukaan ehti saada selville noita muinaisajan arvoituksia, tapahtui hirveä onnettomuus 4. päivänä syyskuuta 1827 — Turun palo.
Peläten kalliin lähdekirjan kohtaloa isäni matkusti samana syksynä yliopiston raunioille. Vain vähäinen osa kirjaston aarteita oli saatu pelastetuksi liekeistä, joiden jälkiä noiden jäännösten puolihiiltyneillä lehdillä yhä vielä on. Vanha käsikirjoitus — mikä se sitten lieneekin ollut, Müllerin syyrialaiset evankeliumit vai jotakin muuta — oli paljon muun koskaan arvaamattoman ohella joutunut tulen saaliiksi.
Isäni ei elänyt kauan tämän auttamattoman, hänen lempitiedettään kohdanneen vahingon jälkeen. Vaikka Müller ei tällä kertaa ollutkaan sodanennustajapyrstötähti ja vaikka häntä ei syytettäisi edes Turun palostakaan, niin hän oli isäni mielestä ennustanut paljon tuntuvampaa onnettomuutta. Sodan vammat voivat parantua, hävitetyt kaupungit voidaan rakentaa jälleen, mutta vanhaa lähdekirjaa, joka on temmattu tutkijan kädestä ja ainiaaksi hävitetty, ei saa ostetuksi takaisin verelläkään.
Minun elämäni uraan Müller sai aikaan pysyvän muutoksen. Siitä hetkestä asti minä tunsin voittamatonta pelkoa raamatun sanan korjailemista kohtaan ja ryhdyin päättävästi roomalaiskieleen, joka lapsuudesta asti oli ollut minulle rakas. Miksi olisin antautunut siihen vaaraan, että minunkin olisi pitänyt etsien vaeltaa halki vuosisatojen? Ylioppilas tahdon olla, niin kauan kuin elän, mutta ikuinen ylioppilas — ei, kiitoksia paljon, se kunnia on minulle liian suuri.
Drifva neiti.
Tohtori Raben kuulijat katselivat pöllönpääsauvaa eivätkä näyttäneet oikein tietävän, mitä heidän oli ajateltava siitä. Rouva Rönnevall tahtoi huomauttaa jotakin.
— Olkaa hyvä! sanoi tohtori.
— Minun pysyvä mielikuvani ylioppilaasta — virkkoi sievä pikku rouva veitikkamaisesti — on sellainen, että hän on nuori herra, jolla on lyyry lakissa, viiksien alut huulissa, nenälasit, mielitiettyjä taskut täynnä ja tyhjentymätön varasto itseluottamusta ja luottamusta tulevaisuuteen. Jos kerran jokin selittämätön luonnonvoima tuomitsee moisen herran kummittelemaan läpi vuosisatojen, niin näyttää minusta aivan luonnolliselta, että hänen aina jonkin verran tulee säilyttää oikeaa ylioppilasluonnettaan, olla nuori, iloinen, rakastunut, reipas, osata milloin tehdä työtä, milloin siivosti remuta…
—Desipere in loco…
— Sallikaa minun pyytää, ei enää latinaa! Minusta tuntuu, että hänen pitäisi olla, mikä hän aikoinaan on ollut: ylioppilasten perikuva. Minun täytyy valittaa, ettei vesipoika herra Peregrinus Müller ollenkaan vastannut toiveitani. Miksikä ei häntä laajoine oppeineen, pöllönpäisine sauvoineen, samettinuttuineen ja pakanallisine puolisaappaineen ennemmin sanota esimerkiksi "ikuiseksi tohtoriksi"?
— Sallikaa minun vastata kysymyksellä. Jos olette sattunut jonakin vuonna unohtamaan tuoreen punertavan kirsikan hedelmäkoriinne, mitä siitä jää jäljelle?
— Mitäkö jää jäljelle? Sydän tietysti.
— Aivan oikein. Oikeasta ylioppilaasta, sanottakoonpa häntä sitten tohtoriksi, rovastiksi, konsuliksi tai kummitukseksi, jää myöskin aina jäljelle sydän — toisin sanoen se omituisuus, että hän aina opiskelee. Hänen nuoruutensa, mielitiettynsä, itseluottamuksensa on kaikki vain kuorta, mikä tulee harmaaksi samalla kertaa kuin hänen viiksensäkin; kenties ainoastaan silmälasit, jos hän niitä käyttää, pysyvät hänelle uskollisina. Tutkimus on kuolematon; tiedonhalu on kuin suolakala, se synnyttää alinomaisen janon, ja mitä enemmän ihminen juo, sitä enemmän janottaa. Minä en suinkaan tahdo sanoa, että kaikki ylioppilaat juovat vettä, kuten Müller, mutta jano on heidän oikea luontonsa. Mettisen matami sanoi myöskin, että kaikki ylioppilaat osaavat nukkua. Minä sanon, että jokaisessa oikeassa ylioppilaassa on jotakin, mikä ei koskaan nuku — tai jos alempi luonto vaatii oikeutensa — nukkuu aina avoimin silmin. Riisu ylioppilaan yltä kaikki satunnainen, minkä aika vanhentaa, vuodet hävittävät ja elämä kuluttaa, mitä jää jäljelle? Tutkiva henki, joka etsii läpi maailman, etsii etsimistään, löytää sirpaleen ja etsii uudelleen, tänään niinkuin eilen, huomenna niinkuin tänään. Joskus häntä sanotaan Faustiksi, toisinaan Mülleriksi. Mutta esiintyypä hän sitten maailmankuulun näytelmän taikka vain pienen ylioppilasmuistelman sankarina, kummitus hän kuitenkin aina on ja herättää meissä salaista pelon tunnetta. Me suosimme aivan kuin rouva Rönnevall enemmän keltanokkaa, joka on äsken päässyt munastaan, kuin sadan vuoden vanhaa tuimaa ja takkuista kotkaa. Miksikä ei meitä kreikkalaisten iäti nuori Apollo viehättäisi enemmän kuin vanhan Väinämöisen kuivunut viisaus?… Mutta antakaa anteeksi; eikö neiti Hemmingille joutunut kolmas arpa?
— Valitettavasti, vastasi neiti Hemming. Mutta pelkään, että viaton juttuni maistuu tohtori Raben syvämietteisten sielutieteellisten arvoitusten jälkeen melkein samalta kuin huono illallinen sillisalaatteineen ja maitolaseineen filosofisen luennon jälkeen. Onneksi saatan toivoa, että edellisessä kertomuksessa on riittävästi viisautta molempiinkin.
Onko kukaan teistä kuullut puhuttavanDrifva neidistä?
Ei. Ei kukaan tuntenut tällaista henkilöä.
— Senpä saatoin arvatakin. Hän oli kolmekymmentä vuotta takaperin yleisenä puheenaiheena kaukaisessa maaseutukaupungissa; aika ja etäisyys ovat peittäneet hänen muistonsa unohduksen yöhön. Luonto panee toisinaan kummallisia vastalauseita kaikkea takaperoista ja luonnotonta vastaan, missä vain tapaa sellaista. Puutarhurin sakset leikelkööt kuinka huolellisesti tahansa puuta, pensasaitaa, lehtimajaa, hän nähköön vaikka kuinkakin suurta vaivaa muovaillessaan vapaasta kasvista pyramidia, päivänvarjoa tai jalopeuraa, niin aina on siinä jokin vallaton oksa, joka tekee hänen huolenpitonsa tyhjäksi ja ryhtyy muuttamaan pyramidia pyörökaareksi, päivänvarjoa viikatteeksi tai jalopeuraa sarvipääksi hirveksi.
—Naturam expellas furca, virkahti väliin tohtori Rabe. Jo roomalaiset tiesivät, että luonto tekee pilaa pedanttisesta pönkästä.
— Niin, jatkoi kertoja; se vihaa pakkoa, se rakastaa vapautta, ja merkillisintä on, että juuri vapaus, joka näyttää halveksivan kaikkia sääntöjä, on luonnon parhain tapa saada aikaan viehättävää kohtuutta. Minun ei ehkä pitäisi olla näin suorapuheinen, koskapa minun sukupuoleni on ennen kaikkea sovinnaisten sääntöjen sitoma; mutta minä olen aina huomannut, että jokaisessa oliossa on jotakin, joka nauraa ilkkuen kaikelle taiturimaiselle. Jos sidot luonnon, niin se nousee kapinaan; jos ryhdyt sitä kaunistamaan, niin se muuttuu rumaksi; mutta taivuta sitä sen omien lakien mukaan, niin se kohta tuntee itsensä, tulee tottelevaiseksi ja rakastettavaksi.
Tosin kieroon kasvanut ihminen tarvitsee toisenlaisen taimilavan kuin vääräkasvuinen puu; kieltämättä ihmisen juuret, jotka kääntyvät sisäänpäin, vaativat toisenlaista kasvatusta, kuten ne imevät toisenlaista ravintoakin. Ihmisen aurinkona on rakkaus, hänen ilmanaan tapa, hänen sateenaan kyynelet, hänen kurittajanaan omatunto. Mutta siitä kaikesta huolimatta on hänessäkin kylliksi luonnonkaltaisuutta, hänen kasvatuksensa säännöt on otettava hänen vapaan kehityksensä laeista. Koska ihminen voidaan helpommin kuin puu saada kehittymään luonnottomaksi, on vaikeampaa palauttaa hänen kasvunsa entiselleen, jos se kerran on päässyt vääristymään; mutta koska ihminen on verrattoman paljon notkeampi, niin hän on myöskin verrattoman paljon herkempiomienluonnonvoimiensa, rakkauden, tavan, kyynelten ja omantunnon vaikutuksia tuntemaan.
Tämä mitätön kukistetun kapinan historia, jota nyt ryhdyn kertomaan, on aivan jokapäiväinen, sillä se uudistuu lakkaamatta kaikkialla ja erimuotoisena. Hieman räikeämpi väri ja tavallista suurempi kulmikkuus vain erottavat tämän kapinanyrityksen lukemattomista muista samanlaisista melkein joka kodin helmassa tapahtuvista. Onnellisia ne perheet, joissa eivät ristiriitaisuudet kolhi toisiaan ja joissa kaikki vihdoin tasoittuu kipunoitta ja kulmien lohkeamatta siihen, mitä nykyaikana mielellään sanotaan lailliseksi vapaudeksi.
Minä vietin osan lapsuudestani Oulussa. Tässä kaupungissa, mistä talvi, lohi, poronpaistit ja Saara Wacklinin "sata muistelmaa" ovat peräisin, oli nuori tyttö, jota sanottiin "Drifva neidiksi". Minkä tähden, sitä en voi selittää, ellei ehkä sen tähden, että hän oli tavattoman taitava hiihtämään. Mitään tällaisen nimen aihetta ei ollut hänen henkilössään, sillä jääsydäntä ja lumivalkoisia hiuksia hänellä ei suinkaan ollut, päinvastoin olisi häntä paljon paremmin sopinut sanoa neiti Sankkiruudiksi tai Risurovioksi, koska hän oli niin hulmuavan vilkas, tai Ukkospilveksi, koska hänellä oli tavattoman tuuheat, kauniit, tummat hiukset. Mutta juoru on yhtä oikullinen valitessaan hyväilynimiä lemmikeilleen kuin hellä äiti, ja Drifva neiti oli kaikkien paikkakunnan liukkaiden kielien mieluisana puheenaiheena.
Hän oli syntynyt neljän penikulman päässä kaupungista mahtavan joen rannalla, joka monen kosken kautta syösten tulee suuresta, syvästä ja komeasta järvestä, Oulunjärvestä, samasta, jota ruotsalaiset maantieteilijät ovat kunnioittaneet varsin ylenkatseellisella nimellä. Siellä oli vähän ihmisiä, mutta runsaasti erämaata — puukirkkopahanen, jonka eriskummalliset seinämaalaukset oli tehnyt eräs omituinen vanha, iloinen maalari Mikael T. — pieni pappila kolmine huoneineen ja keittiöineen, joissa myöskin oli raamatullisia paratiisin kuvia ja salin pitkällä seinällä harppua soittavaa Davidia esittävä taulu — lisäksi varakas kylä kirkon lähistöllä, lohenpyytäjäin tupia pitkin joen vartta, uudisasukkaita siellä täällä hajallaan metsissä, autioita vuoriseutuja, syviä rotkoja ja vesiperäisiä soita, joita kesäiseen aikaan voitiin kulkea ainoastaan suksilla.
Drifvan isä oli ollut köyhänä paimenpoikana Pakkasen torpassa salolla ja siellä kasvanut kuuden jalan ja neljän tuuman pituiseksi jättiläiseksi, kun maahamme tuli sota ja pojan oli pukeuduttava sotamiehen nuttuun. Ollen säyseämielinen ja itsepäinen hän oli seisonut kuin muuri siinä, mihin hänet vain asetettiin, ja kestänyt iskuja silmäänsäkään räpäyttämättä, ja sen tähden hän olikin saanut kunniakkaasti vuodattaa vertaan kuninkaan ja maansa edestä, jopa jättää vasemman silmänsä kasakan keihään kärkeen. Moisten ansioiden avulla hän oli viimein kohonnut kersantiksi, mutta sitten hän kyllästyi sotapalvelukseen ja hänen mieleensä johtui ruveta papiksi. Kovaltapa tuntui käydä käsiksi latinan kielioppiin neljänkolmatta vuoden iässä, mutta pappi piti hänestä tulla, ja pappi hänestä tulikin. Taottuaan päähänsä ensi alkeet jonkun rappiolle joutuneen maisterin johdolla tämä pitkä, suuriviiksinen koululainen joutui istumaan Oulun koulun alimmalla penkillä, vaelsi jalan aikanaan evässäkki selässä Turun yliopistoon, ryöstäytyi miehuullisesti kaikkien opinväijytysten läpi, ja viidenneljättä vuoden ikäisenä sai kaavun ja liperit. Koska hänellä täten kerran oli nuo kunnioitusta herättävät arvomerkit, ei hän saattanut olla ottamatta latinalaista nimeä; mutta ei mikään tarpeellinen kunnioitus estänyt kansaa edelleen sanomasta pitkää pappia Kersantiksi, kuten ennen oli ollut tapana sanoa, ja Kersanttina hän pysyi, niin kauan kuin eli.
Kersantti määrättiin apulaiseksi kaukaiselle kotiseudulleen, missä hänen onnistui toisella silmällään ja rehellisellä, sävyisällä sydämellään valloittaa vanhin kirkkoherran kahdeksasta tyttärestä sekä parahiksi niin paljon varoja, ettei hänen tarvinnut nähdä nälkää kahdenkymmenen tynnyrin palkalla. Onni auttoi häntä edelleenkin, niin että hän vihdoin viidenkymmenen vanhana sai oman paikan ja yksinkertaisen, joen rannalla olevan kappalaisen talon, ja kun pastoraalitutkinto oli kaukana hänen näköpiirinsä ulkopuolella, oli hän siksi viisas, ettei tavoitellutkaan suurempaa kunniaa tai ylennystä tässä maailmassa. Kersantti kävi vähitellen vanhaksi ja harmaaksi rehellisessä paimenvirassaan. Hänen vaimonsa kuoli jättäen hänelle pojan ja kaksi tytärtä. Pojasta piti tulla pappi isänsä esimerkin mukaan, mutta hän oli perinyt isänsä itsepäisyyden, häntä miellytti enemmän merimiehen ammatti, ja hän karkasi laivasta eräässä Englannin satamassa antamatta senjälkeen enää mitään tietoa itsestään. Vanhempi tytär Ulrika meni naimisiin henkikirjurin kanssa, muutti toiselle seudulle ja jätti kymmenen vuotta nuoremman sisarensa Drifvan yksin isän seuraksi, pappilan emännäksi ja koko seurakunnan suosikiksi.
Siihen aikaan, josta nyt ryhdyn kertomaan, Drifva oli jo kahdeksannellatoista. Hän oli pitkä, solakka ja miellyttävä tyttö, mutta enemmän nuoren oravan kuin siveän pappilan hyvin kasvatetun tyttären tapainen. Hänen kasvatuksensa oli ollut kummallinen sekoitus kersantin sotakuria ja hemmoitellun lapsen hillitöntä vapautta. Isän kutsuessa piti hänen seisoa kuin palava kynttilä ja totella käskyä silmänräpäyksessä, vähääkään vastaan väittämättä. Mutta milloin hän niin sanoakseen ei ollut rintamassa, sai hän elellä ominpäin, ja niin kävi tavallisesti aamupäivisin, jotka isältä kuluivat virkatoimissa, hänellä kun ei ollut varaa pitää apulaista. Kun vuositaulukot oli kirjoitettava, nähtiin Drifvan istuvan viikkokausia kirjoituspöydän ääressä kuin kiinni naulattuna, mutta muina aikoina, kun häntä vähemmin kaivattiin, täytyi häntä etsiä metsistä tai veneestään koskien seutuvilta. Jos oli kiivettävä korkeille vuorille tai laskettava suksilla peloittavan pahoista äkkijyrkän teistä, ei ollut hänen vertaistaan.
Jos oli hillittävä hurjistunut hevonen tai ammuttava luotipyssyllä pyy puun oksalta, niin ei siinäkään ollut häntä taitavampaa. Mutta jos oli kuljettava kaksi penikulmaa vuorten ja soitten yli viemään lääkkeitä jollekin sairaalle tai vedettävä talvipakkasessa jalasta sukat jollekin paleltuvalle raukalle annettavaksi, minkä vuoksi sitten täytyi astua paljain kengin kotiin, niin ei kukaan siihenkään ollut ilomielin valmiimpi kuin Drifva. Hän oli aivan kuin isänsä, toisinaan yhtä itsepäinen ja taipumaton kuin tallijäärä kesälaitumella ja toisinaan taas niin hyväluontoisen myöntyväinen, että pieni lapsikin saattoi pitää hänet täydellisesti vallassaan. Hän oli itseoikeutettu apulainen lukusilla ja yhtä luonnollinen vieras isänsä mukana kaikissa kylän häissä. Siellä nähtiin hänen pyörivän tanssissa seudun neitosten ja nuorukaisten kanssa aivan heidän vertaisenaan, ja jos Drifvan silloin onnistui saada kiinni joku vanha loinen tai vetää piiriin joku hämmästynyt kerjäläinen ja tanssittaa molemmat ihan hengästyksiin, silloinpa kajahteli häätuvassa ilo, eikä kukaan ollut iloisempi kuin Drifva itse.
Tällaisesta kansanomaisuudesta piti kansa paljon. Vain vanhat ymmärtäväiset emännät pudistelivat epäilevästi päätään, milloin tuli puheeksi pappilan taloudenhoito sillä se kävi miten kävi. Siellä ei punnittu voita eikä villoja, ei mitattu jyviä eikä laskettu juustoja; ken tuli kannettavien maksuun, sitä kahvitettiin, ja ken ei tullut, ei häneltä rästejä velottu. Renki kastoi sianlihaviipaleensa paistinrasvaan, palvelijatar kehräsi omia myötäjäisiään, ja ellei vanha, äkäluontoinen Eufemia karjakko olisi kuulunut talon kalustoluetteloon entisen emännän ajoilta, niin olisi pappilan talous mennyt samaa tietä kuin sen lohipato kevättulvan aikana — mennyt menojaan virran mukana mereen.
Se ei huolettanut Drifvaa vähääkään. Hän oli nuori, onnellinen ja vapaa, milloin ei seisonut rintamassa; hän rakasti vanhaa isäänsä, ja isä rakasti häntä, ja hän luki isälleen pitkinä talvi-iltoina Napoleon Bonapartesta, eikä aika tuntunut hänestä koskaan pitkältä. Sitä paitsi hänellä oli hauska, kesy karhunpentu Pekka, ja kaksi valkoista villijoutsenta Kai ja Kissa, jotka oli kesytettävä kevääseen mennessä. Mitäpä hän tarvitsi enempää? No niin, olihan hänellä kuitenkin eräs toteutumaton toive. Hän halusi ajaa kaupunkiin omalla porolla lappalaispulkassa; matka olisi käynyt hurjan hupaisalla vauhdilla, mutta isä oli aina ollut kyllin julma vastatakseen siihen pyyntöön: metsällä on monta niskaa katkaistavana, mutta lapsi raukalla vain yksi.
Drifva oli jo ehtinyt unohtaa tuon surullisen pettymyksensä, kun isä kerran syysiltana palasi pappienkokouksesta Oulusta ja hämmästytti tytärtään tekemällä arveluttavan kysymyksen, mitä hän oikeastaan oli oppinut.
Mitäkö Drifva oli oppinut? Hän oli oppinut paljon. Olihan hän käynyt rippikoulun ja osasi katkismuksensa ulkoa kuin ei mitään; olihan hänet sitä paitsi huomattu kyllin taitavaksi olemaan apuna lukusilla. Kirjoitustaidon hän oli oppinut sisareltaan Ulrikalta; Eufemia oli opettanut hänelle hieman mainiota sormillalaskemistaitoaan. Sitä paitsi hän oli lukenut historiaa; tunsihan hän Napoleon Bonaparten niinkuin itse olisi palvellut hänen armeijassaan. Tiesipä hän myöskin, että oli olemassa maa, jonka nimi oli Ranska, ja että sen pääkaupungin nimi oli Pariisi.
— Mutta mikä on oman maasi pääkaupungin nimi? kysyi isä.
— Oulu, vastasi Drifva nopsasti.
Isä pudisti epäillen päätään, hän tunsi paremmin maantiedettä, hänhän oli ollut Turussa. Siitä ei ollut apua, että Drifva turhia kainostelematta luetteli muut tietonsa: hän osasi kehrätä, ommella, kutoa, leipoa, panna olutta, pestä, silittää, valaa kynttilöitä, lypsää lehmiä, kirnuta voita, keittää velliä ja puuroa, paistaa kalaa ja pannukakkuja, ratsastaa, ajaa, luistella, laskea mäkeä, hiihtää, kiivetä, kiikkua, ampua, uida, tanssia, viheltää — puhumattakaan semmoisista ylimääräisistä ansioista kuin Pekan opettamisesta hyppäämään kepin ylitse tai Kain ja Kissan harjoittamisesta sieppaamaan leipäpalanen ilmasta. Kaikki muut pikku temput, kuten pallon ja kiekon lyöminen, tangon varassa hyppääminen, jäniksenlankojen virittäminen, harjusten onkiminen, mahlan laskeminen koivuista, hyvän voionnen loitsiminen, piipun polttaminen (kurillaan), unien selittäminen, korteista ennustaminen, myrskyn sitominen ynnä monet muut viattomat, paikkakunnalla tavalliset taikatemput, ne kaikki olivat hänen mielestään niin vähäpätöistä, ettei niitä maksanut luetellakaan.
Jollei oteta lukuun viimeksi mainittuja temppuja, joita kunniallinen pappi ei voinut hyväksyä, oli kersantin mielestä hänen tyttärensä varsin oppinut; mutta hän oli kaupungissa saanut hämärän aavistuksen, että nuori tyttö ehkä saattoi tarvita jotakin muuta oppia lisäksi. Hän oli nähnyt mamselien ja neitosien pyörivän katrillissa ja kuullut heidän soittavan pianoa, jopa puhuvan Napoleon Bonaparten kieltäkin. Siellä häneltä oli kysytty ja tiedusteltu hänen tytärtään ja kummasteltu, ettei hän koskaan tuonut tätä kaupunkiin. Kersantti, kuten muutkin, joilla on saman verran maailmantuntemusta, kunnioitti suunnattomasti oppia — ja oppia oli kaikki, mikä ulottui ulkopuolelle pappilan näköpiirin — ja niinpä tämän tutkimuksen päätökseksi tuli, että Drifva oli lähetettävä tätinsä Lusinan luo Ouluun ihmistymään ja oppimaan pianonsoittoa.
Drifva oli tottunut tottelemaan, eikä muusta voinut olla puhettakaan, mutta hän oli siksi viisas, että pani erään ehdon. Hän lupasi lähteä, milloin isä tahtoi, ensi talvikelillä, mutta porolla ja pulkalla.
Päätetty asia. Mitäpä ei isä tee saadakseen tyttärestään ihmisen. Pakkanen tuli, tuli luntakin, haettiin lappalaisukko kaksine poroineen. Drifva pani kokoon vähäisen vaatevarastonsa eikä unohtanut ottaa luistimia, suksia, kiekkoa ja palloa y.m., mitkä kaikki pantiin neitiä saattavan rengin rekeen; sitten sanottiin hellät jäähyväiset isälle ja talonväelle ja melkein yhtä hellät Pekalle, Kaille ja Kissalle, joita valitettavasti ei käynyt ottaminen mukaan. Lappalainen poroineen ajoi edeltä, Drifva omallaan jäljestä. Maantie huomattiin tarpeettomaksi, matka kävi huimaavalla vauhdilla kankaita ja mäkiä, jäitä ja jäätyneitä soita pitkin; kaviot kapsivat, lumi tuprusi, milloin pyöri poronpulkka ympäri kuin villikissa, milloin taas heilahti vauhdissaan pystyyn. Drifva pysyi pulkassa, vihelteli, niin että katajikot kajahtelivat, ja ajatteli, ettei hän ollut pitkään aikaan ollut niin hauskalla matkalla.
Sillä tavoin hän kaikkien ihmeeksi saapui Ouluun Lusia tädin luo. Tämä ymmärtäväinen vanha neiti oli kauan ollut emännöitsijänä maaherra Carnallilla ja osannut käyttää hyväkseen ylhäisempien seurustelutapojen oppimiseen tarjoutunutta tilaisuutta. Ei koskaan ole nuorta villieläintä suljettu ahtaampaan häkkiin; ei koskaan ole sovinnaisuuden kytkyessä oleva orja saanut osakseen vaikeampaa tehtävää, kuin Lusia täti sai ryhtyessään kesyttämään tuota metsän oravaa.
Ensi huolena oli puku, joka oli kokonaan uudistettava. Maaherra Stjernschantz oli seuraavalla viikolla aloittava talvihuvien pitkän sarjan loistavilla tanssiaisilla, ja koska Lusia täti oli läänin päämiesten tuttu, oli hän hyvää tarkoittaen tehnyt sen varomattomuuden, että jo edeltäkäsin ilmoitti odottamansa suojatin tulosta. Drifva oli kutsuttu, hän ei voinut päästä suorittamasta ensiesiintymistään tuollaisessa loistavassa tilaisuudessa.
Päivä oli tullut. Vaivaa nähden ja öitä valvoen oli kaupungin etevimmän ompelijattaren onnistunut muuttaa nuori orava sellaiseksi olioksi, jota tanssiaisissa pidetään ihmisenä. Drifvan solakka vartalo ei ollut vielä kyllin solakka; se oli puristettava kureliivin ja rautalastikoitten väliin. Hänen tuuheat, tummat hiuksensa soviteltiin niskaan uusimman muodin mukaan ja otsalle käherrettiin kaksi pitkää hiuskorkkiruuvia, jotka riippuivat kukoistaville poskille kumpikin puolelleen. Avokaulainen, vaaleanpunainen harsoleninki vöineen ja koristeineen edellytti paljaita käsivarsia, ja vaikka nämä huomattiinkin moitteettomiksi, piti ne kuitenkin aina kyynärpäihin asti sulloa pitkiin ranskalaisiin hansikkaihin. Vasemmalle korvalliselle kiinnitettiin keinotekoinen ruusu ja povelle toinen, ja jalat, koska ne eivät ollenkaan olleet kiinalaismallisia, vaan suuriin kenkiin tottuneet, puristettiin ahtaihin, valkoisiin silkkikenkiin.
Drifva alistui kärsivällisesti tuohon kidutukseen, katseli kummastuneena itseään peilistä, hyppäsi tasajalkaa tuolille nähdäkseen paremmin helmansa ja purskahti heleään nauruun.
— No, minkä näköinen nyt olet mielestäsi? kysyi Lusia täti, joka ei koskaan luullut nähneensä viehättävämpää olentoa.
— Niinkuin hiusvoidetölkin etiketti, vastasi tyttö.
— Kyllä sinusta hyvä tulee — sanoi täti — kun vain opit käyttäytymään paremmin.
Ja sitten seurasi pitkä jono alkeisvaroituksia, miten Drifvan piti käyttäytyä vaarallisessa ensiesiintymisessään; hän ei saanut astua jalat sisäänpäin käännettyinä, ei huiskia käsillään, ei puhua eikä nauraa ääneen, kuten hänen oli tapana, ei niistää nenäänsä koruompeluilla koristettuun nenäliinaansa, ei heittäytyä rentonaan tuolille tai sohvalle, ei katsoa herroja rohkeasti silmiin, ei katsoa töllistellä naisia, ei kummastella kaikkea, mitä näki; hänen piti niiata kunnollisesti tervehtiessään, olla vaiti, kun ei häneltä mitään kysytty, pysyä hiljaa paikoillaan tädin vieressä ja vihdoin olla tanssimatta muuta kuin poloneesia.
— Tanssia minä kyllä osaan, vastasi Drifva hyvin varmasti. Olihan hän pyörinyt polskaa lukemattomissa talonpoikaishäissä.
— Et sinä vielä osaa, mutta kohta saat oppia, lohdutti täti. — Jos joku pyytää sinua tanssiin, niin saatathan vastata, että olet nyrjäyttänyt jalkasi.
— Jalkaniko? toisti Drifva kummastuneena. Jos tahtovat juosta kilpaa kanssani, niin saavat nähdä, onko jalkani nyrjähtynyt.
Maaherran tanssiaiset olivat aina merkkitapaus. Sinne kokoontui luvultaan pienehkö, mutta hieno seura, ja Oulu oli siihen aikaan tunnettu paitsi vieraanvaraisuudestaan, mikä aina on pysynyt samana, myöskin sivistyksen kermasta, kehittyneemmästä ja turhantäsmällisemmästä seuraelämästä, kuin siihen aikaan oli tarjona muualla paitsi pääkaupungissa. Muuten yksinkertaisen ja vaatimattoman maaherra Stjernschantzin ja hänen rakastettavan puolisonsa luona, joka oli omaa sukuaan Cronstedt, oli aina totuttu tapaamaan tuota kermaa, jonka tosin ei onnistunut sulkea piiristään kaikkea karkeampaa porvarillisuutta, mutta joka oli hyvin tarkka sovinnaisten tapojen suhteen eikä sallinut vähintäkään poikkeusta siitä, mitä se itse piti sopivana.
Täti vei Drifvan tanssiaisiin, missä hänet otettiin vastaan hyväntahtoisesti, ja hänen onnistui tyydyttävästi suorittaa ensimmäiset tervehdykset. Sitten hän asettui niin kankeana, mykkänä ja liikkumattomana kuin suinkin saattoi toivoa istumaan tätinsä viereen ja katseli hämmästyneenä uutta maailmaa, joka nyt ensi kerran aukesi erämaan lapsen silmien eteen. Kaikki oli merkillistä: naisten puvut, univormut, ritarimerkit, hajuvedet, livreepukuiset palvelijat valkoisine liiveineen ja hansikkaineen, kruunujen vahakynttilät, sileäksi vahattu lattia, suuret peilit, silkkipäällyksiset sohvat, vierashuoneen kirjavat matot ja kullatut pöytäkellot, mutta varsinkin soitto, jota esitti siihen aikaan harvinaisen suuri kahdeksanmiehinen orkesteri. Drifva oli pelkkänä silmänä ja korvana. Lusia täti tunsi olevansa turvallinen, uskoi suojattinsa lähimmän naapurin huostaan ja lähti vierashuoneeseen keskustelemaan tanssiaisten merkillisyyksistä muutamien hyvien ystävien kanssa.
Maaherran rouva suorittiles honneurs'insäerittäin miellyttävästi. Hänen ystävällinen puhuttelunsa haihdutti vähitellen Drifvan ensi ahdistuksen. Keksittiin eräs tuttu ylioppilas, joka ennen muinoin oli laskenut kelkalla mäkeä Drifvan kotiseudun rinteistä. Enempää ei tarvittu. Drifva sai rohkeutta ja tunsi jo melkein kotiutuvansa. Eikä hän ollutkaan tuntematon; kukapa voisi pysyä tuntemattomana maaherran tanssiaisissa? Jos ken kysyi, kuka tuo viehättävä nuori tyttö on, vastattiin heti: hän on neiti Drifva, joka tuli kaupunkiin poronpulkassa. Ja sadat silmät tähystelivät tuota kummitusta.
Näin kotiuduttuaan Drifva tahtoi vähän silmäillä ympärilleen. Hän lähti siis ylioppilaan seurassa astumaan ympäri salia, nyökäytti päätään joillekuille tanssiaisten prinsessoista, jotka häntä miellyttivät, nipisti heidän hamettaan ja kysyi, mitä kangas on maksanut. Herroista se oli hauskaa, ja joku rohkeni kysyä, kuka oli ommellut Drifvan kauniin puvun. Drifva nauroi, pyörähti silkkikengällään, näytti pitkää nenää ja vastasi:
— Ähäh, saitkos tietää!
Kengät puristivat, hänen jalalleen oli astuttu, hän löysi tyhjän tuolin, nosti jalan tuolille ja veti kengän pois.
— Mikä teitä vaivaa, pikku ystäväni? kuiskasi kummastuneena joku vanha rouva.
— Ei mikään, polkivat ukkovarpaalleni, vastasi Drifva ääneen ja sovitteli kengän takaisin jalkaansa.
Löytöretki vei orkesterin luo, joka oli suuresti ihmetyttänyt Drifvaa.
— Mikähän se tuo on? kysyi hän ja näppäsi uteliaasti muodottoman suuren soittokoneen pitkiä kieliä.
Vastattiin, että se oli bassoviulu.
— Ja tuo pilli, jota tuo mies puhaltelee?
— Se on klarinetti.
— Entä messinkiratti?
— Se on torvi.
— Antakaas minun koettaa, saanko ääntä ratista!
Ja suureksi ilokseen sai Drifva torvesta muutamia käheitä kurkkuääniä. Se huvitti häntä. Hän vilkastui yhä enemmän ja alkoi viheltää, ikäänkuin opettaakseen soittajille, miten saattoi tulla toimeen ilman heidän koneitansakin, jos vain tahtoi.
Kaikeksi onneksi alkoi orkesteri samassa soittaa erästä nykyaikana jo unhossa olevaa tanssia, angleesia, jota silloin tanssittiin.
— Emmekö tanssi? kysyi Drifva ylioppilaaltaan.
— Minä en ole koskaan tanssinut angleesia, vastasi ylioppilas ujosti.
— Oh, kyllä se käy, vastasi Drifva ja veti ylioppilaan mukaansa.
He olivat viimeisten parien joukossa vastatusten ja saattoivat nähdä, miten ensimmäiset aloittivat. Angleesi on hieman sarankudonnan tapaista, jolla se usein päätettiinkin, ja sitä tanssia Drifva kyllä osasi. Kun siis hänen vuoronsa tuli, niin hän alkoi kutoa sarkaa ja jatkoi sitä väsymättä, vaikkei kukaan muu seurannut esimerkkiä. Angleesi joutui pahanpäiväiseen sekasortoon, tanssijat katselivat toinen toistaan hyvin huvitettuina, ja vihdoin kuului joku huutavan soittajille: kudotaan sarkaa! Kaikki alkoivat sen jälkeen kutoa, ja sitten tanssi sujui oivallisesti.
— Enkö sanonut, että kyllä se käy! huudahti Drifva ja tunsi saattavansa tanssia vaikka päivännousuun asti.
Angleesin jälkeen soitettiin ruotsalaista katrillia, joku kavaljeeri lähestyi kumartaen, eikä Drifva suinkaan ollut tanssiin lähtemättä. Ruotsalainen katrilli, franseesin edelläkävijä, oli pitkäveteinen tanssi, mutta kaikkihan voi huvittaa, ja Drifva oli päättänyt pitää hauskaa. Hän ei tuntenut yhtään tanssin askelta tai vuoroa, mutta lensi kuin olisi ollut porolla ajamassa ja veti vastahakoisen kavaljeerin kanssaan. Taaskin hämmennystä ja suuri ilo. Drifva sotki koko tanssiaiset; oli mahdotonta pidättää tuota lentävää oravaa, joka oli aivan vastustamaton ja veti kaikki muut mukaansa. Eteenpäin piti hänen päästä, ja eteenpäin hän liihoitteli katrillin raunioiden yli.
Tanssien lomassa tarjottiin konvehteja. Kukapa ei tuntenut karamelleja ja nekkuja? Mutta nämä koreat rintasokerista ja liidusta valmistetut taideteokset, kondiittori Bonsdorffin saavutukset, olivat aivan uutta. Drifva puri liitua, tunsi sen pahanmakuiseksi, sylki sen pois suustaan ja viskasi lopun konvehdin kavaljeerinsa tukkaan, aivan samoin kuin hänellä oli tapana heitellä pihlajanmarjoilla poikia kotona pappilanmäellä.
Kun Lusia täti vihdoinkin kylliksi puheltuaan astui saliin, huomasi hän suojattinsa täyttä vauhtia sotkevan putpurria. Tuossa silloin hyvin suositussa tanssissa oli osina poloneesia, katrillia, masurkkaa, kierroksia ja kotiljongeja. Drifvalla ei ollut edes aavistustakaan mistään niistä, mutta ei hän siitä pelästynyt. Hän oli milloin siellä, milloin täällä, aina liikkeessä ja aina juuri siinä, missä hänen ei olisi pitänyt olla. Jos tanssittaja pani vastaan, sysäsi Drifva hänet edellään; jos joku pari oli tiellä, pistäytyi hän kuin kiila sen välitse. Hän oli saanut päähänsä, että piti juostaman leskeä, ja hän juoksi. Oli aivan mahdotonta saada yhtäkään vuoroa käymään. Herrat nauroivat, niin että heidän sirosti solmitut kaulaliinansa pääsivät auki solmuistaan, naiset koettivat turhaan salata nauruaan nenäliinojen taakse, ja iloisempana kaikista karkasi Drifva sekasotkusta toiseen.
— Mitä te juonittelette? huusi hän herroille.
Kun tuo hämääntynyt vyyhti vihdoin selvisi yleiseksi valssiksi, nähtiin Drifvan keskellä piiriä "jauhavan" polskaa onnettoman asessorin kanssa, jonka hän oli vetänyt katselijain joukosta mukaansa.
Jos Lusia täti olisi osannut pyörtymistaidon, olisi sen käyttäminen ollut tässä aivan paikallaan. Mutta Oulussa oli tapana pyörtyä vain teatterissa, ja niinpä hämmästynyt poliisivoima tyytyi vain vangitsemaan pahantekijän juuri sinä hetkenä, jolloin hän tyhjensi punssilasia tarjottimelta tanssin päätyttyä. Muutaman minuutin kuluttua, tädin kiireesti saatua lausutuksi emännälle anteeksipyyntönsä, olivat vanki ja vanginvartija eteisessä, kotiin palaamassa. Drifva uskalsi ainoastaan muistuttaa, että hänen oli nälkä ja ettei hän suinkaan vastusta illallisten odottamista.
— Sinäkö! huudahti Lusia täti katsahtaen musertavasti suojattiinsa. —Silmäilehän peiliin!
Viattomasti kummastuen Drifva katsahti eteisen peiliin ja näki sievimmän pikku homssukan, minkä nähdä saattaa, hehkuvin poskin, loistavin silmin, raikkailla huulilla leikkivin hymyin, valattomasti kasvoille ja olkapäille aaltoilevin tuuhein, tummin hiuksin; toinen rannehansikas oli sykkyröitynyt kalvoimeen, toinen revennyt pitkin pituuttaan, harsohame oli rypistynyt ja liepeet aivan rikki tallatut, vyö viiltämässä maata, toinen kenkä läntässä, niin että sukan kantapää näkyi, ja toisesta — niin, toisesta pisti sukka esiin varpaitten kohdalta, sillä vapaa jalka oli repäissyt sietämättömän vankilansa.