Vastoin tahtoani täytyi minun kuunnella joka ainoata sisemmästä huoneesta tulevaa ääntä. Sitran sointu vahvistui vähitellen, ja viimein sen ohella alkoi kuulua jonkinlaista laulun tapaista tai pikemmin lausuntalaulua, jonka outoja sanoja minä en käsittänyt. Sävel oli kummallisen hurja, enkä ole koskaan aikaisemmin enkä myöhemmin kuullut sen kaltaista; milloin se oli uhmaileva ja rohkea, milloin lempeä ja rukoileva, mutta koko ajan kuitenkin yksitoikkoinen, niinkuin ne laulut, joilla venäläinen sotamies ilmaisee sielunsa epämääräiset huokaukset ja kaipuun. Yö, hiljaisuus, yksinäisyys, himmeä lampunvalo ja se salaperäinen askartelu, jota paraikaa harjoitettiin viereisessä huoneessa, kaikki tuo yhdessä enensi laulun tehoa ja vaikutti kuvitteluun. Kohta alkoi minunkin mielikuvitukseni tehdä ilkeitä kepposiaan.
Minusta tuntui, kuin olisi sisältä kuulunut noita selittämättömiä huokausten kaikuja, joita huhu oli kertonut syntyvän Rödlerin laulaessa ja jotka olivat usein kauhistuttaneet hänen juomaveikkojaan. Minä muistelin kaikkia noita mystillisiä kertomuksia, ja mieleni virisi jännitykseen, jota on mahdoton kuvailla. Joka hetki odottelin ovien aukeavan tai ikkunain kilisevän. Minusta tuntui, kuin huonekalut olisivat todellakin ruvenneet liikkumaan ja kolkuttamaan soiton tahtiin, ja kun katsahdin Kustaa III:n kuvaan, näin sen kasvonpiirteitten elostuvan, sen huulten vetäytyvän hymyyn ja sen suurten, nerokkaiden silmien katselevan minua kummallisen elävästi, tuttavallisesti, melkeinpä veitikkamaisesti. Näköhäiriö tuli niin suureksi, että silmiäni huikaisi; kaikki seinät ja nurkat kaikuivat, haamuja vilahti ohitse, ja ne tavoittelivat minua tukasta, käsiä kurottautui tarttumaan minun käteeni, kalman kalpeita kasvoja kurkisteli ikkunaverhojen takaa, ja ne katselivat minua pilkallisin silmäyksin. Minä hypähdin seisomaan, tuskin enää tiesin, mitä tein, kuvaamaton kauhun tunne valtasi minut; minä aioin paeta, mutta en jaksanut, seisoin keskilattialla pääsemättä paikaltani liikahtamaan; jääkylmät väristykset karmivat koko ruumistani.
Samassa aukaistiin sisemmän huoneen ovi, ja Matilda neiti tuli ulos hyvin kalpeana, mutta muuten aivan pelottomana.
— Vettä! huudahti hän; isäni voi pahoin.
Minä toinnuin heti kokonaan ja riensin sisään. Vanhus oli pyörtynyt; se oli vain nopeasti ohimenevää heikkoutta, josta hän pian virkosi. Hänen vieressään, aivan tässä, missä minä nyt istun, istui Rödler jonkinlaiseen horrostilaan vaipuneena, tuijottaen avoimin silmin ja oikea käsi kuin turtuneena sitran kielille. Hänen kellonsa soitti vielä; sävelmänkin saattoi erottaa, aivan kuin se olisi kuulunut kätkössä olevasta soittorasiasta, saman sävelmän, jonka hän oli soittanut sitralla. Minä katselin huonetta: pöydällä oli kaksi samppanjapulloa ja yksi ainoa lasi; muuten oli kaikki entisellään. Huonekalut olivat paikoillaan, vanhat muotokuvat liikkumattomina kehyksissään, ei mitään epäilyttävää näkynyt ikkunaverhojen takana.
Hetkisen kuluttua Rödler heräsi kuin unesta, siveli kädellään otsaansa ja pyysi luontevasti anteeksi hetken kestänyttä hajamielisyyttään, joksi hän sitä nimitti. Salaneuvos näytti olevan hämillään, Matilda neiti kiihdyksissä; läsnäoloni tuntui vaivaavan heitä. Ei puhuttu sanaakaan Rödlerin myöhäisen vierailun syistä, ja pitkä tumma muukalainen poistui kohta sen jälkeen niin huolettomasti kumartaen ja ryhdiltään täydellisenä seuramiehenä, että minä itsekseni tuumin, miten se oli mahdollista niin tärisyttävän kohtauksen jälkeen kuin äskettäin huoneessa tapahtunut varmasti oli ollut.
Minä kerroin heti Hämeenlinnasta saamani tiedon, ja vanhus tuli hyvin liikutetuksi.
— Hyvä ystävä — sanoi hän puristaen kättäni — te tuotte minulle takaisin puolen omaisuuttani ja koko kansalaiskunniani, kuten toivon. Älkää kysykö, mitä täällä on tapahtunut; riittäköön teille, kun sanon nyt olevani aivan varma siitä, ettei kuittia voi löytyä. Vieläpä lisäksi tiedän, ettei tuota kuittia koskaan ole kirjoitettukaan; se on luvattu minulle, mutta minut petettiin. Venäjän hopeaa ei ole voitu jättää merkitsemättä kantokirjaan, mutta Ruotsin raha jäi näkymättömiin. Kunniani tämä todistus kaikissa tapauksissa pelastaa; minä maksan vajauksen. Minä toivoin voivani jättää tyttärelleni melkoisen omaisuuden; mutta sekin, mitä nyt jää jäljelle, riittää vielä hankkimaan hänelle riippumattoman aseman, ja hän on tuleva onnelliseksi tulevan puolisonsa rinnalla.
Näissä sanoissa oli hellyyttä, arvokkuutta, joka olisi kyllä ansainnut paremmankin kohtalon.
Matilda neiti ei ollut tunnoton eikä kiittämätön tytär, mutta hän tarvitsi jotakin sydämensä tyhjyyden täytteeksi, ja onnettomuudeksi ei hänen isänsä eikä kreivi R:kään kyennyt täyttämään tuon syvän, tarmokkaan ja lahjakkaan, mutta harhaan suuntautuneen naisensydämen autiutta. Hän vastasi hajamielisenä:
— Niin, niin, isä hyvä!
Ja minä lähdin pois, miettien itsekseni, missä hänen ajatuksensa tuona hetkenä lienevät olleet.
Seuraavana päivänä lykättiin riita-asia vielä kerran tuon kantokirjan tähden, ja juttu päättyi jonkin ajan kuluttua niin, että salaneuvos H. tuomittiin maksamaan puuttuva summa sen Ruotsin rahan kurssin mukaan, joka oli voimassa sodan lopussa. Koska tuo kurssi oli tavattoman alhainen, ei vahinko tullutkaan niin suureksi kuin oli pelätty, ja siveellinen voitto oli kokonaan meidän puolellamme, koskapa kaikki näytti, ettei salaneuvos ollut kavaltanut summaa, vaan tuo mainittu virkamies vainaja. Mitä itse kuittiin tulee, en pitkään aikaan saanut tietää, mitkä todistukset tuona merkillisenä sunnuntai-iltana olivat vakuuttaneet salaneuvokselle, ettei kuittia ollut koskaan ollutkaan olemassa, mikä ei minusta näyttänyt lainkaan luultavalta. Vasta monen vuoden kuluttua kuulin Rödlerin kerran, kun viini oli kirvoittanut hänen kielensä kannan, kertoneen mananneensa salaneuvos H:n luona esiin hengen. Tuo henki lienee sitten ollut se virkamies vainaja, joka oli tunnustanut petoksensa ja kieltänyt kuitin olemassaolon. Rödlerin kutsuminen, kummitusilmiöt ja vanhuksen pyörtyminen olivat siten välittömästi olleet yhteydessä tuon tunnustuksen kanssa.
Paljon enemmän kuin kummitusjuttu kiinnitti mieltäni toinen tapaus, joka läheisesti liittyi näihin tapahtumiin. Minä näin enää vain harvoin Matilda neitiä, mutta tiesin hänen suostuttaneen isänsä siirtämään tuonnemmaksi häät, joiden päiväkin oli jo ollut määrätty. Luonto näytti tuossa tavattomassa tytössä yhdistäneen miehen uupumatta tutkivan hengen naisen yhtä uupumattoman levottomaan, hylättyyn sydämeen. Hän syventyi koko sielunsa tarmolla mystillisiin tieteisiin, tutkiskeli Albertus Magnusta, Kabbalaa ja Cagliostron historiaa vuoron perään ja samalla hurskaan Jungin kuuluisaa henkioppia. Rödler oli hänen opettajansa tai paremmin hengenheimolaisensa, eikä heikolla isällä, joka ei voinut olla huomaamatta siitä koituvaa vaaraa, ollut rohkeutta eikä voimaa sitä vastustaa. Matildan hyvä maine alkoi kärsiä Rödlerin tapaisen ja säätyisen miehen seurasta. Kauan ei pysynyt salassa, että mystillisiä opintoja harjoitettiin öiseen aikaan lukittujen ovien takana; ja kun vielä tämän lisäksi Rödler oopperan lähdettyä kaupungista yhä jäi kaupunkiin, alettiin kohta kuiskailla kummallisia juttuja, jotka viimein tulivat salaneuvoksenkin korviin. Huolestunut isä päätti kerrassaan lopettaa panettelun, kutsui luokseen kreivi R:n Ruotsista ja määräsi peruuttamattomasti häät 15. päiväksi lokakuuta. Kerron tapahtumat lyhyesti, sillä asia on luultavasti kaikille varsin tunnettu. Illalla lokakuun 14. päivänä neiti Matilda H. katosi eikä häntä tavattu enää mistään, ennenkuin jonkin ajan kuluttua saatiin kuulla, että hän oli yhdessä Rödlerin kanssa purjehtinut avonaisessa virolaisveneessä Tallinnaan ja sieltä englantilaisessa laivassa Kanadaan. Isälleen hän jätti lähtiessään lyhytsisältöisen kirjelipun, jossa hän pyysi anteeksi pakollista pakoaan. Hän kirjoitti tietävänsä, ettei isä olisi koskaan sallinut hänen liittyä siihen ainoaan mieheen, joka häntä ymmärsi ja joka saattoi tehdä hänet onnelliseksi; nyt hänellä muka oli vallassaan voima, joka koroitti hänet korkeammalle kaikkia kohtalon oikkuja, ja niin edelleen. Kreivi R:stä hän ei maininnut sanaakaan.
Salaneuvos H. ei kestänyt tuota perhesurua. Hän kuoli horjumatta uskoen järjen johtotähteen, vähää ennen käskettyään kamaripalvelijaa ottamaan talikynttilästä pois höylänlastun tapaisen muodostuksen, sillä se muka merkitsi, että joku kuolee. Hänen tyttärensä kuuluu Amerikassa jonkin aikaa loistaneen nerollaan, kauneudellaan ja tavattomilla tiedoillaan. Hänen avioliittonsa oli lapseton ja onneton; hänen miehensä hylkäsi hänet, ja sen jälkeen hän elätti itseään muutaman ajan toimittamalla sanomalehteä New Orleansissa ja hukkui viimein höyrylaivaonnettomuudessa Mississippillä. Rödleristä tiedetään vain sen verran, että hän oli edelleenkin kuulu henkien manaamisesta, ja hän on luultavasti ollut Homen edelläkävijä, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä kaatumasta taistelussa Floridan intiaaneja vastaan. Helsinkiin hänestä jäi omituinen muisto. Täällä soitettiin harvoin sitraa, mutta sitä useammin kitaraa, ja vielä kymmenen, jopa viisitoistakin vuotta sen jälkeen, kun Rödlerin sitra herätti niin suurta huomiota, olivat täällä kaikki, jotka tahtoivat kuulua hienostoon, kiihkeitä kitaransoiton harrastajia.
* * * * *
Tähän asessori B. lopetti kertomuksensa. Tuskin enää saattoi tuntea häntä entiseksi kuivaksi, kankean ja siron näköiseksi pikku ukoksi, joka aina oli äänetön, jäykkä ja syrjään vetäytynyt. Häntä nähtävästi elähdytti jokin suuri aate, joka piili hänen kertomuksensa pohjalla ja luultavasti oli koko hänen elämänsä periaatteena. Hänen sanoihinsa tuli toisinaan terävyyttä, mitä hänen tavalliseen vaiteliaisuuteensa tottuneet eivät olisi odottaneet, toisinaan taas hellyyttä, joka liikutti häntä itseään kyyneliin. Näkyi selvästi, että hänen sisimpänsä ympärille pitkän ajan kuluessa kovettunut kuori oli auennut; muisto, joka johti hänet ulommaksi hänen tavallista puheenaihettaan, oli herännyt ja tempasi hänet mukaansa. Hän ei ollut lausunut sanaakaanomistatunteistaan, ja kuitenkin ymmärsivät kaikki hänen rakastaneen tuota omituista, oikullista, kaunista tyttöä, jota toinen vaikutin, hänen horjumaton periaatteensa, pakotti hänet niin ankarasti tuomitsemaan ja kuvaamaan epäedulliselta puolelta. Hän oli vanhapoika; kenties juuri tuo hiljainen, ennen aavistamaton rakkaus oli ollut hänen elämänsä ainoa rakkaus, ja kuitenkin hän itse oli tuomitsemassa rakastettuaan, horjahtamatta hiuskarvankaan vertaa siitä, mitä hän piti omantunnon velvollisuutena. Tuokin kuivettunut vanha sydän oli siis kerran uneksinut autuudesta ja taas ollut tyhjä ja autio, sen jälkeen kun sen unelmat olivat haihtuneet; mutta se oli viimein löytänyt päämäärän ja sisällyksen, se täyttyi kokonaan lujasta uskosta ja se sykki lämpimästi vielä sittenkin, kun se jo ammoin oli kuihtunut.
Isäntämme paroni H. oli hämillään ja liikutettu. Hän ehkä katui sitä, että oli sallinut kerrottavan asioista, jotka niin läheisesti ja arkaluontoisesti koskivat hänen sukunsa historiaa. Lisäksi oli kertomuksessa vielä paljon, mikä kävi hänen omien mielipiteittensä kimppuun. Hän virkkoi sentähden hieman närkästyneenä:
— Hyvä asessori, kaikki tuo lienee totta ja pitää paikkansa, sitä en tahdo kieltää, vaikka te siinä kerrotte tapauksia ja vaikuttimia, jotka minulle osaksi ovat tuntemattomia, niin likeisesti kuin ne minua koskevatkin. Suotte kai anteeksi, että teen muutamia huomautuksia?
— Mielelläni, herra paroni. Olen niistä kiitollinen.
— Mitä ensiksikin tulee setääni, näytte panevan erityistä huomiota hänen pikku heikkouksiinsa ja olette samalla unohtanut, että hän muuten oli koko ikänsä ajatteleva mies, joka todella piti järkeä parhaana johtotähtenään eikä tuota lausetta käyttänyt ainoastaan puheenpartena.
— Se on aivan totta, niin hän teki, ja minä sain monesti kunnioittaa hänen terävää ymmärrystään ja hänen järjestelmällistä, hyödyllistä toimintaansa. Mutta minä juuri äsken rohkenin huomauttaa, että usko on sydämen asia, ja siinä kohdin oli tuossa muuten niin erinomaisessa miehessä tyhjyyttä eli siis heikkous, josta minä en oikeastaan syytä häntä, koska se kuului hänen aikakauteensa.
— Meille on kerrottu värikuvin valaistu tarina, kuiskasi rouva N. vieressään istuvalle tohtori C:lle. — Saadaanpas nähdä, että nyt tulee opetus lopuksi.
— No hyvä, jatkoi paroni H.; olettakaamme, että te olette omalta kannaltanne arvostellut setääni oikein: luuletteko, hyvä asessori, että mikään tyttö, vaikkapa hänet olisi kasvatettu minkälaisten periaatteiden mukaan tahansa, on vapaa sydämen erheistä? Te itse oletatte onnettoman rakkauden ja hieman yltiöpäisen luonteen olleen Matilda serkkuni valitettavain erehdysten syynä. Mikä teille sitten antaa oikeuden sekoittaa siihen uskonnollisia mielipiteitä? Eivätkö tuhannet nuoret tytöt, joita sanotaan hurskaiksi, ole samalla tavoin hurmautuneet seikkailijan vehkeistä? Ja jos Matilda olisi ollut hurskas, kuten te näytte toivovan, eikö hänestä silloin luonteensa mukaisesti olisi tullut haaveksija eikä sittenkään mitään pyhimystä? Eikö hänen muihin tyhmyyksiinsä lisäksi olisi tullut kiihkomielisyys, joka on suurin kaikista tyhmyyksistä?
— Herra paroni — sanoi asessori vanhus ja punastui, niin että häneen tuli miltei nuorukaisen lämpöä — minä en tahdo kellekään tyrkyttää vakaumustani. Minä tarkoitan, että jos ymmärrys määrää toimintamme, niin sydän määrää koko elämämme. Sydän on sellainen syvyys, jota ei kukaan ole mitannut ja jota ei mikään maallinen tunne voi täyttää ääriään myöten. Heittäkää siihen kaikki hyveet, kaikki intohimot, jättämättä pois rakkauttakaan, joka kuitenkin on voimakkain niistä kaikista, antakaa kaikkien tunteiden, joiden päämäärä on tässä elämässä, syöksyä siihen ja koettakaa, voitteko niillä täyttää sen pohjattoman syvyyden! Kaikkien näiden äärellisten päämäärien takana, jotka teistä näyttävät käsittävän kaikki, olette vielä huomaava salaisia piiloja, tuntemattomia, kätkössä olevia syvyyksiä, joissa liikkuu jotakin, mitä ette ymmärrä. Nuo salaiset kuilut voivat laajeta tai supistua elämän vaikutelmista, sillä sydän on kimmoisempi kuin kulta tai höyry. Tuo tuntematon jokin voi toisinaan kätkeytyä niin syvälle, ettette aavista sitä olevankaan, toisinaan kohota partaitten tasalle ja uhmaillen vaatia ratkaisua. Nukkukaa, jos voitte nukkua; se tuntematon ei häiritse teitä, ellei ehkä hämäränä unena; kun heräätte, löydätte sen jälleen sydämenne pohjasta. Se pysyy sittenkin aina siellä saavuttamattomana, voittamattomana; ja vaikkapa varustaisitte itsenne suurimman ihmisviisauden aseilla ja vaikka teroittaisitte tuhansia mitä terävimpiä järkisyitä sitä vastustaaksenne, niin sitä ette vältä, sitä ette saa juurineen tuhotuksi; se pysyy kuitenkin aina teidän olemuksenne pohjana. Pitääkö minun sanoa teille, mikä tuo tuntematon on? Se on iäinen elämä, jota ette saa hävitetyksi, koska olette kuolematon henki, te, niinkuin me kaikki. Se on kipinä jostakin korkeammasta, joka on teissä synnynnäistä ja jota ette voi sammuttaa, koska se näkymättömänä yhdistää teidän olemuksenne siihen alkuperään, mistä olette lähtöisin, ja siihen täydellisyyteen, jota kohti kuljette. Oletteko lukenut Schubertia, "Luonnontieteitten yöpuolen" kahdennentoista luennon: tulevaisen elämän voimista, jotka uinuvat nykyisen elämän kätkössä?
— En muista lukeneeni.
— Pyydän teitä lukemaan sen; se vaatii ajattelemista, tyyli on raskasta, mutta hän sanoo teille selvästi sen, mitä minä saatan vain hämärästi sanoa. Hän sanoo, mitenkä se laki, joka yhdistää koko luonnon ketjun, aina, kaikissa olemassaolon muodoissa asettaa toiseen vaillinaisempaan renkaaseen seuraavan, täydellisemmän renkaan eteen. Planeettakunnassa, maanmuodostuksissa, kasvikunnassa, eläinkunnassa, kaikkialla huomaatte, mitenkä olemassaolon korkeampi muoto aina aavistuksellisena ulottuu alempaan muotoon. Korkeimmissa kasvilajeissa on jo korkeampaa elämää kukan surumielisessä tuoksussa; jaloimpien eläinsukujen katseessa on jotain inhimillistä, ja ihmisessä itsessään on lukemattomia kauniita, vaikka harvoin ymmärrettyjä heijastuksia seuraavasta renkaasta. Oletteko nähnyt, mitenkä tylsämielisen ihmisen eläimellisen veltot kasvot jalostuvat, inhimillistyvät kuolinhetkellä? Oletteko koskaan nähnyt kuolevan lapsen silmissä yliluonnollista, kirkastunutta loistoa? On selvää, että tuo tuntematon korkeampi esiintyy kirkkaimmin siirtymisen hetkenä, jopa vaikuttaa hävittävästikin olemassaolon alempaan muotoon. Mutta se leimahtelee kaikkialla elämässä, neron korkeimmissa mielijohteissa ja oppimattomimmankin hämärissä aavistuksissa — ainoastaan siten, että se, mikä on tulevassa elämässä ilmenevä täysin itsetietoisena voimana ja kukkana, se esiintyy täällä käsittämättömänä, alati tyydyttämättömänä kaipuuna, niinkuin tuo ihmeellinen, sanoin ilmaisematon kevääntunne, joka toisinaan tuoksuu ilmassa sydäntalvella. Tuo kaipuu, herra paroni, on sydämemme tyhjä kohta, ja koska se tähyilee lakkaamatta pois päin, eivät sitä koskaan voi ajalliset päämäärät täyttää. Mutta alati, alati se vain etsii täyttymystä ja tyydytystä. On ainoastaan yksi, mikä sen voi kokonaan täyttää, ja se on sen oma alkulähde, iankaikkinen elämä Jumalassa. Missä sitä ei ole, siinä kaipuumme hapuilee pimeässä, ja pimeässä kohtaa sitä toinen maailma, aavenäkyjen maailma, jotka ovat siinä uskonnon kaltaisia, että ne näyttävät toisten piirien olennoilta, tämän elämän jälkeisen elämän varjoilta. Haparoiva kaipuumme tarttuu silloin niihin ja luulee niistä löytäneensä ikuisen päämääränsä. Mutta se pettyy: nuo varjot ovat ainoastaan maallisen olemassaolomme heikkoja heijastuksia, samasta maailmasta peräisin olevia haamuja kuin me itsekin ja sentähden voimattomia, epäitsenäisiä olioita niinkuin mekin, kykenemättömiä ratkaisemaan meidän olemassaolomme arvoitusta tai sammuttamaan henkemme ääretöntä janoa,
— Ja nyt, herra paroni — jatkoi asessori lujasti ja vakavasti — olen vastannut teidän kysymyksiinne niin hyvin kuin kykenen. Minun vakaumukseni on lyhyesti sanoen se, että kaikki tyhjyys pyrkii täyttymään. Täydellinen uskottomuus on mahdoton: ken ei usko Jumalaan, hänentäytyyuskoa aaveisiin.
— Mutta te uskotte molempiin, te, herra asessori! puuttui tohtori C. ilvehtien puheeseen, tahtoen siten kääntää keskustelun vähemmän vakavaksi.
— Suokaa anteeksi, herra tohtori, — vastasi vanhus — te teette vain samoin kuin tuhannet muut: te sekoitatte uskon ja harhauskon. Minä uskon henkien olemassaoloon, koska se on luonnollinen johtopäätös sielun kuolemattomuudesta. Siitä, onko niiden mahdollista vai mahdotonta poikkeustapauksissa tulla maallisten aistimiemme tajuttaviksi, en tahdo lausua mitään mielipidettä. Minä en ole koskaan nähnyt kummituksia ja toivon, etten koskaan näekään. Mutta vaikka uskonkin henkien olemassaoloon, en sen sijaan, herra tohtori, usko taikoja ja vielä vähemmin uskon sokeaan kohtaloon — siis en kolmentoista hengen pöydässä istumiseen tai oljenkorsiristeihin tai muutamiin menestystä tai vastoinkäymistä tuottaviin päiviin, koputushenkiin tai paljoon muuhun semmoiseen, jolla ei inhimillisessä eikä jumalallisessa mielessä voi olla mitään järjellistä merkitystä.
— Ei, malttakaahan toki, nyt tulee teistä jo itseänne kohtaan uskoton! huudahti rouva N. kohottaen varoittavasti etusormeaan. — Mitä tämä on: te uskotte henkiin, mutta ette koputushenkiin? Saadaanpahan nähdä, että te, kunnon asessori, viimein rohkenette epäillä itse Homeakin!
— Ja pyhää psykografia! kuiskasi tohtori C. vilkaisten isäntäämme.
— Niin, kautta kunniani — virkahti paroni H. — asessori on vaadittava edesvastuuseen vääräuskoisuudesta. Enkö jo sanonut, että niinä lopultakin olen oikeauskoisin koko tässä arvoisassa seurassa?
— Koputushenget ovat ilvettä ja Home ilvehtijä, vastasi asessori kuivasti.
— Oh, asessori — nauroi rouva N. — älkää luulkokaan pääsevänne asiasta mahtisanalla! Homeko ilveilijä? Mutta tuohan on valtiopetos!
— Sanokaa majesteettirikos! virkkoi tohtori C. väliin. Kun muistamme, mitä tapahtui talvipalatsissa ja Tuileriain linnassa…
— Todistakaa! Todistakaa! huudahti paroni H.
Asessori hymyili.
— Pitääkö minun sitten uudestaan toistaa, että hengen samoin kuin luonnonkin maailmassa on omat lakinsa? sanoi hän. Onko mahdottomampaa mielettömyyttä kuin se, että uskotaan vainajain henkien, viisaimpien ja parhaimpienkin maan päällä eläneitten — yksinpä herramme ja vapahtajammekin, jota myöskin on puhuteltu koputuspöydän avulla — olevan aina valmiina tottelemaan kaikkia tyhmiä oikkuja ja vastaamaan kaikenlaisille viisasteleville, julkeille ja usein itsessään iljettäville ihmisille, joiden päähän pälkähtää huvitella jonakin iltana, milloin ei ole parempaa tekemistä? Onko milloinkaan ollut kaikissa noissa luulotelluissa ilmestyksissä mitään todellista hyvää tai nerokasta, mitään todella uutta, mitä ei ennen ole kuultu? Jokaisella järkevällä teollahan pitää olla järkevä tarkoitus: sanokaapa nyt, minkä järjellisen tarkoituksen saattaa löytää kaikesta tuosta mielettömästä ilveestä, mitä nuo luulotellut henget tekevät kuulijoilleen. Minä luin äskettäin Hornungin teoksen "Kuolematon Heine", joka näkyy saaneen sen kunnian, että se on käännetty meidänkin kielehemme. Heine kertoo siinä henkimaailmasta mitä jokapäiväisimpiä juttuja, joita kuka hyvänsä hiukankaan kekseliäs koulupoika osaisi omin päin lasketella. Se on surkeinta ilvettä, mitä milloinkaan olen lukenut, ja minä olen kuitenkin lukenut jonkin verran siihen suuntaan käyvää.
— Te siis pidätte Hornungia niinkuin Homeakin petturina?
— Ilvehtijänä, en petturina, sillä luultavasti he itse uskovat ilmiöiden totuuteen. Home on epäilemättä harvinainen ihminen. Hänessä on paljon sitä magneettista voimaa, joka määrätyissä olosuhteissa, milloin hermoston toiminta on sairaalloisesti kiihtynyt, vaikuttaa hyvin suuresti muihin ihmisiin. Tällä magneettisella tai, jos tahdotaan sanoa, salaisesti vaikuttavalla voimalla hän kykenee muissa saamaan aikaan vaikutelmia ja mielikuvia, jotka ovat syntyneet hänessä itsessään —- muutamissa vain hyvin heikosti, mutta toisissa taas niin voimakkaan kiihkeästi, että kuvat siirtyvät näkö-, kuulo- ja tuntohermoihin. Homen mielikuvat tulevat silloin noihin henkilöihin aistimin havaittaviksi: he tuntevat ja näkevät käsiä ilmassa, he kuulevat sävellyksiä rummutettavan ikkunaruutuja vasten taikka soitettavan lukitulla pianolla, he näkevät huonekaluja ja ihmisiä nosteltavan, muuteltavan toiseen paikkaan ja toiseen järjestykseen, he tuntevat itse nousevansa paikoiltaan ja joutuvansa tahtomattaan senkin seitsemän tolkuttoman kujeen leikkikaluiksi. Tässä kaikessa on vain sen verran puoskaroimista, että Home valitsee herkkähermoisia henkilöitä ja hylkää vahvemmat, määräten ne tottuneella katseellaan. Muuten kaikki ilmiöt ovat vain korkeammanasteista mielikuvituksen ilveilyä ja yhtä vähän todellisia henkiä kuin unemme.
— Te luulette siis, että Rödlerkin…
— Rödler oli vain Homen edeltäjä, ei sen enempää. Rödlerkin tarvitsi pimeyttä ja puoliyötä mielikuvituksen kiihdyttämiseksi. Hornungin Heine näyttäytyi vain ikkunaverhojen alhaalla ollessa eikä sietänyt edes tähtienkään valoa.
— Hyvä asessori — puhkesi paroni H. hieman tyytymättömänä puhumaan — kaikki nuo ovat olettamuksia, mutta eivät todistuksia. Minä tunnen Homen omasta kokemuksestani. Ja jos ennakkoluulottomasti ottaisitte selkoa psykografista, niin te, joka tässä olette olevinanne epäilevä, muuttaisitte mieltänne.
— Olkaa hyvä ja sanokaa, mitä ajattelette psykografista, pyysi tohtoriC. silmää iskien.
— Minä olen sitä mieltä, että koputushenget ovat yhtä vähän henkiä kuin Homen kädetkään, ja että niiden jälkeläinen psykografi yhtä vähän kuin minun unenikaan välittää yhteyttä henkimaailman kanssa. Siinäkin on jo paljon, että tämä ilmiö kaikissa tapauksissa jossakin määrin on todellisuuteen perustuva. Psykografin viisarin panee liikkeelle sama hermovoima, joka liikuttelee pöytiä ja hattuja, mutta psykografissa on se etu, ettei sitä ole niin tuiki helppoa tehdä naurunalaiseksi kuin pöydän tanssimista. Tämä hermovoima, joka, huomatkaa tarkoin, on luonnonilmiö, ottaa vastaan keskittyneitten ajatustemme, vieläpä määrätyissä tapauksissa meidän hämärien, vain puoleksi tietoisten mielikuviemme vaikutelmia ja siirtää ne viisariin, joka osoittaa kirjaimia ja siten kykenee vastaamaan kysymyksiin. Niin, nuo vastaukset voivat magneettisen yhteyden välityksellä heijastaa paitsi itse psykografoivan, myöskin muiden läsnäolijain ajatuksia ja vaikutelmia. Mutta sen enempää ne eivät heijasta, eivätkä siis mitään muita henkiolentoja kuin niitä, joilla on sijansa meidän omassa mielikuvituksessamme. Kaikki nuo luullut Aadamin, Nooan, Aabrahamin, Aleksanteri suuren, Sokrateen, Platonin, Caesarin, Napoleonin, Heinen ynnä monen muun vastaukset ovat jonkun läsnäolijan mielikuvituksen luomia ja aivan kykenemättömiä sanomaan muuta kuin meidän omia ajatuksiamme. Siitä se on kotoisin kaikki tuo tyhmä, hengetön, usein valheellinen ja välistä törkeäkin, mitä nuo luulotellut henget meille kertovat psykografin avulla ja mistä on lukemattomia esimerkkejä, joita spiritistit ajavat takaa kuin ihmeitä, vaikka terhakasti hylkäävät kaiken sen Jumalan ilmoitetusta sanasta, jota eivät kykene käsittämään. Suokaa anteeksi, herra paroni; mutta miksei tyydytä tuohon pelkkään ihmeelliseen luonnonilmiöön, mikä psykografi kieltämättä on? Eikö ole kylläkin ihmeellistä, että tuo puukappale kuvastaa ajatuksia? Miksi se tehdään mielettömyydeksi uskomalla sen kuvastavan iankaikkisia arvoituksia?
— Mutta kaikessa tuossa ei ole vielä todistuksen häivettäkään.
— Vielä kerran, antakaa anteeksi, te vaaditte todistuksia ja toisen kerran uskotte täydellä todella, että Sokrateen henki antaa jokaisen narrin komentaa itseään kuin nuorilla hypitettävää tanssinukkea. Mutta kenties minä voin antaa teille sellaisen todistuksen. Oletteko niin hyvä, että tuotte psykografinne ja annatte sen sanoa, mihinkä salaneuvos H. vainajan kuitti on joutunut?
— Tehkää meille se huvi! pyysivät kaikki muutkin.
Vähän vastusteltuaan, ettei muka seurassa ollut mediumiksi sopivaa henkilöä, taipui isäntämme lopulta tuomaan psykografin. Nuori, äänetön ompelupöydän ääressä istunut tyttö pani pyynnöstä kätensä viisarille, ja muutamista kokeista huomattiin hänet sellaiseksi, jota spiritistien taidekielellä sanotaan varsin hyväksi mediumiksi. Hänen silmänsä sidottiin, esitettiin kuittia koskeva kysymys, ja asessori poistui etummaiseen huoneeseen, jottei, kuten hän julkisesti tunnusti, psykografin liikkeissä kuvastuisi hänen ajatuksensa, vaan muiden läsnäolijain ajatukset.
Seurassa olevat tarkastelivat pientä puupalaa, toiset ihmetellen, toiset nauraen mutta kaikki uteliaina. Paroni H. piti asiaa hyvin tärkeänä ja katsoi sangen tarkasti, että kaikki oli niinkuin olla piti.
Alussa viisari liikkui hitaasti ja epävarmasti, aikomatta oikein pysähtyä minkään määrätyn kirjaimen kohdalle. Paroni H. sanoi siihen olevan syynä sen, ettei kysymyksiä oltu tehty oikeassa järjestyksessä, ja hän lausui siis äänekkäästi:
— Tahdotko vastata meille?
Viisari pysähtyi kirjaimiin, t, a, h, d, o, n. Oli siis saatu myöntävä vastaus.
— Kuka vastaa? kysyi paroni H. edelleen hyvin juhlallisesti.
Viisari alkoi silloin vähitellen liikkua yhä nopeammin, joten tohtori C:llä, joka ilkkuvasti hymyillen merkitsi muistiin kirjaimet, oli viimein täysi työ seurata ja pitää silmällä sen pyörähdyksiä. Kaikki muut tarkistivat pöytäkirjaa, ja kun kirjaimet tavattiin sanoiksi, saatiin niistä monen kummastukseksi ja hämmästykseksi vastaus:Minä, Kaarle Fredrik H:n henki(nimi kokonaan kirjoitettuna).
— Mutta tämähän on silmänkääntötemppuja! huudahti tohtori. Te näette kirjaimet, neiti!
— Minä en näe mitään, vakuutti nuori tyttö viattomasti.
— Meidän täytyy uudistaa koe.
— Tehkäämme niin, vastasi paroni H.
Huivi sidottiin vielä tarkemmin mediumin silmille ja paremmaksi varmuudeksi asetettiin paksu varjostin eteen, niin ettei hän mitenkään voinut nähdä kirjaimia. Kysymys toistettiin. Sana sanalta, kirjain kirjaimelta sama vastaus.
Seurassa olevat epäilijät tulivat hämilleen. Rouva N. kalpeni.Apukamreeri alkoi voida pahoin.
— Jos olet setäni henki — jatkoi sitten paroni H. juhlallisesti ja liikutettuna — niin sano meille, mitenkä on tuon kuitin laita, joka oli sinulle eläissäsi niin tärkeä?
Kaikki odottivat mitä suurimman jännityksen valtaamina vastausta, jota ei kauan tarvinnutkaan vartoa. Tohtori C. kirjoitti epäilevästi muistiin joka kirjaimen, ja aluksi saatiin sanatKuittia ej.
— Mitäs tämä tietää? nauroi tohtori. Oliko salaneuvos H. vainajalla tapana kirjoittaa ei j:llä?
— Eikö sitä kirjoiteta j:llä? kysyi mediumi teeskentelemättömästi.
— Ahaa, te näette, neiti, huomaahan sen selvästi! huudahti epäilijä.
— En kuolemakseni, minä en näe lainkaan mitään, vakuutti mediumi.
Kohta tultiinkin vakuutetuiksi siitä, että se oli aivan mahdotonta.Kysymys uudistettiin, ja silloin tuli sama sana i:llä kirjoitettuna.Vastaus kuului:Kuittia ei ole koskaan ollutkaan olemassa. Minutpetettiin.
Läsnäolijat katsoivat toisiinsa. Tätä todistusta vastaan ei ollut mitään sanomista. Epäilys mykistyi. Tohtori C:n täytyi turvautua syyttämään seurassaolijoita salajuonista. Hänen oli kuitenkin vaikeata pysyä syytöksessään, sillä naiset saivat hermokohtauksia, paroni H. itse oli kalpea kuin ruumis ja kaikki läsnäolijat olivat ilmeisesti apeilla mielin.
Asessori kutsuttiin sisään, ja hän kysyi levollisesti, mikä vastaus oli saatu.
— On saatu sellainen vastaus — sanoi paroni H. kuin hartaan voitonriemun valtaamana — että te, hyvä asessori, olette joutunut perin pohjin tappiolle. Kas tässä se on! Setäni henki itse ilmoittaa, ettei kuittia ole koskaan ollut olemassa.
— Mutta silloinhan setänne henki olisi valehtelija, sanoi asessori.
— Mitä? Valehtelijako? Mitä sillä tarkoitatte?
— Minä tarkoitan, että se kuitti on ollut ja on vieläkin olemassa. Kävi näet niin, että kun minä toimitin salaneuvos H. vainajan perunkirjoitusta, arvioin tietysti muun muassa myöskin pystykuvastimet ja otatin ne alas seinältä tomutettaviksi. Sattumalta huomasin vasemmanpuoleisessa pystykuvastimessa lasin ja kehyksen välissä muutamia kellastuneita papereja, jotka luultavasti olivat tungetut sinne sen tähden, että kehys oli siltä kohtaa hiukan liian väljä, ja silloin johtui heti mieleeni kuitti. Minä tarkastelin paperit ja löysin kuin löysinkin kadonneen kuitin, mutta kun ei siitä silloin enää ollut mitään hyötyä, panin minä sen takaisin omituiseen piilopaikkaansa, joka ei ollut ennen johtunut kenenkään mieleen. Luullakseni se on siellä vielä nytkin; olisiko joku hyvä ja katsoisi?
Apukamreeri kiipesi tuolille, ollen kuitenkin niin varovainen, että levitti ensin nenäliinansa päällisen suojaksi. Muutamia kellastuneita ja rypistyneitä papereja oli todellakin kehyksen ja lasin välissä. Ne silitettiin suoraksi ja luettiin:
"Hallituskomisariukselta vapaaherra Kaarle Eerik H:lta olen saanut Uudenmaan- ja Hämeenläänin verorästit vuosilta 1808 ja 1809, 34,654 ruplaa 8 kopeekkaa Venäjän hopearahaa (numeroin ja kirjaimin) ja 79,298 riksiä 12 killinkiä 8 äyriä (samaten numeroin ja kirjaimin) Ruotsin valtakunnanrahaa, mikä kuitataan. Hämeenlinnassa, 8 p:nä marraskuuta 1810.
Josef P., läänin rahastonhoitaja."
— Mitä sanotte tästä, herra paroni? kysyi asessori. Joko on setänne henki vastannut psykografin välityksellä, ja silloin hän on valehdellut, koska hänen nyt pitäisi tietää asia, mutta sehän ei suinkaan sovellu hänen luonteeseensa eikä hänen muistonsa kunnioitukseen. Tai sitten oli tämä luuloteltu henki, niinkuin kaikki koputushenget ja psykografin vastaukset, ainoastaan teidän läsnäolijain mielikuvituksen tuote, tuon yhtä väärän vastauksen synnyttämä, jonka Rödlerin luulottelema henki kerran saneli sedällenne. Luullakseni te yhdytte viimeksimainittuun mielipiteeseen. Täten minä siis olen täyttänyt pyyntönne ja antanut todistuksen, jota pyysitte.
— Mahdollisesti te olette oikeassa, vastasi paroni H.
— Varokaa itseänne, herra asessori — nauroi tohtori — olkaa kivittämättä henkiä. Muistatteko lappalaisakan ennustuksen, että vaaleatukkainen herra tuo takaisin kuitin. Kas vain, jouduittepa kiinni, itse olette uskonut noitiin!
Vanhus hymyili.
— Niin, sanoi hän, kukapa meistä on vapaa kaikkien kuolevaisten heikkoudesta? En minä, minä kaikista vähimmin! Mutta etsikäämme kuitenkin maan sumuista ennen kaikkea iankaikkista totuutta!
— Mitä? lisäsi hän kelloonsa katsahtaen. — Jo puoli yksitoista!
Ja sen ainoan kerran asessori B:n muistettiin viipyneen kymmentä myöhempään.
Vuodenajat.
Rouva Rönnevall nousi, meni Biisamin luo ja ojensi hänelle kätensä toistaen hänen omat sanansa:
— Kiitoksia paljon, se tuli täydestä sydämestä.
— Minä olen puhunut tyhjistä sydämistä, vastasi Biisami.
— Älkää kieltäkö, teidän sydämenne oli täpö täysi! Tepä ette ollut vaiti tuona iltana paroni H:n luona. Te juuri puhuitte. Miksi tahdotte vetäytyä verhon taa? Meidän aikanamme tarvitaan yhtä paljon rohkeutta kristinuskon tunnustamiseen kuin kaksisataa vuotta takaperin sen kieltämiseen. Tiedätteköhän, että me naiset eniten kunnioitamme juuri teidän miesten rohkeutta?
— Nuorten miesten rohkeutta. Niin kyllä.
— Sekä nuorten että vanhojen. Tunnustakaa suoraan, että te puolustitte uskoanne.
— En, hyvä rouva. Minä olin köyhä soitonopettaja, opetustunneista riippuvainen; minä olin vaiti, milloin minulta ei kysytty. Sattumalta minut muutaman päivän kuluttua psykografi-istunnosta pantiin koetukselle. Paroni H. oli niin perinpohjin voitettu, ettei hän varsin helposti sitä unohtanut. Seuraavalle tunnille tullessani hän vastoin tapaansa istui salissa. Kun tunti loppui, tarjosi hän minulle sikarin. — Mitä te soitatitte tyttärelläni? kysyi hän. — Moschelesia, sanoin minä. — Vai niin, se muistuttaa tuota katalaa Rödleriä. Myöntäkää, että asessori B. on vanha kettu. Kaiken tuon hän kertoi keskiviikkona vain ajaakseen minut ulos varustuksistani. Hän uskoo yhtä vähän kuin minäkään Lutherin kolmeen pääkappaleeseen. Kaikki oli vain hienosti harkittua asianajajan viekkautta, eikö niin? — Minä vastasin, että asessori B. kyllä lienee tarkoittanut, mitä sanoi. — Se ei ole mahdollista, jatkoi paroni H. Hänellä on tietoja, siis hänen täytyy uskoa järkeen. Mitä mieltä te olette? — Minä uskon Jumalaan, herra paroni. — No niin, kukapa ei usko Jumalaan? Mutta mitä muihin asioihin tulee, ymmärrättehän? — Minä vastasin, etten minä mistään hinnasta aio luopua Kristuksesta enkä sielun kuolemattomuudesta. Paroni H. hymyili ja rupesi puhumaan eilisestä konsertista. Seuraavana päivänä hän lähetti minulle kohteliaan kirjelipun ja palkkion tunneista ilmoittaen valinneensa toisen soitonopettajan.
— Tunsitteko Homen? kysyi rouva Rönnevall hetkisen vaitiolon jälkeen.
— En. Mutta minä olen sattumalta lukenut vähän spiritististä kirjallisuutta. Minä tunnen Allan Kardecin, Hornungin ja muiden kirjoitelmia sekä hurskasta Justinus Kerneriäkin. Minusta on koetettu tehdä proselyyttiä ja siten saada uskomaan kuoleman jälkeiseen olemassaoloon.
— Ja mitä olette vastannut?
— Olen vastannut, etten tarvitse sitä todistusta, koska minulla oli parempia.
— Pidättekö siis spiritismiä hullutuksena?
— Kyllä, hyvä rouva; samassa merkityksessä kuin asessori B. Minusta spiritismi on vallatonta ilvehtimistä salaperäisillä luonnonvoimilla. Useimmiten herkkäuskoista kuvittelua, joskus petosta, jolla koetetaan koota rahaa ja mainetta. Spiritismi on veltostuneen uteliaisuuden julkean rohkeaa leikkiä:
Der Mensch versuche die Götter nicht und begehre nimmer und nimmer zu schauen was sie gnädig bedecken mit Nacht und Grauen.
— Mutta olettakaamme, että muutamia spiritistejä todellakin ohjaa totuuden kaipaus.
— Mahdollisesti kyllä. He lukekoot silloin Luukkaan 16:nnen luvun. "Elleivät he usko Moosesta ja profeettoja, eivät he myöskään usko, vaikka kuolleet nousisivat haudoistaan."
— Te esititte yhden todistuksen, että nuo luulotellut henget valehtelivat. Tiedättekö useampia samanlaisia?
— Montakin. Tunnolliset spiritistit tunnustavat itse, että nuo valehenget tavallisesti "ovat hyvin alhaisella moraalisella asteella". Ne saattavat olla poikamaisia, säädyttömiä, pilkallisia, jopa aivan halpamaisiakin. Niiden tavallisin valhe on, että ne ottavat itselleen kuuluisia historiallisia nimiä. Yhtä tavallisesti ne antautuvat vahvistamaan kysyjäin tyhjiä kuvitteluja, enkä minä siitä niitä moiti, sillä nehän suorastaan lienevätkin vain kysyjäin omia hourekuvia. Muistan erään merkillisen todistuksen, joka on Zürichissä 1861 painetussa Maksimilian Pertyn kirjassa "Ueber die mystischen Erscheinungen des menschlichen Lebens".
— Jonkun tiedemiehenkö? Olkaa hyvä, kertokaa!
— Niin, Perty on luonnontutkija, eikä siis tunnusta mitään muuta mystiikkaa kuin sen, mikä on ihmisen hermoissa. Myönnän kyllä, että hän olisi voinut laajahkoon teokseensa, joka käsittelee kaikkia aikakausia, tarkempaa arvostelukykyä käyttäen koota tositapahtumia, sillä siinä on myöskin paljon arvotonta taikauskoa. Mutta se etu kirjalla on, että siinä koetetaan sovitella kaikki nuo tuhatlukuiset tapaukset varmojen luonnonlakien alaisiksi ja tunnustetaan niiden kuuluvan vielä hyvin vaillinaisesti tutkittuun alaan.
Perty kertoo näin:
Vanha herttuallinen Tübingenin linna oli 1850-luvun lopulla kuuluisa meluavista kummituksistaan. Joukko ylhäisiä Berlinin spiritistejä otti silloin kysyäkseen hengiltänsä — varsinkin Heineltä, joka oli heidän paras tietäjänsä — kummittelun syytä. Henget vastasivat, että sen aiheutti kummitteleva munkki, "der Pfaffe Konrad". Munkkia pyydettiin esiintymään, ja hän tuli kuin tulikin ja kertoi kysymysten vastaukseksi kokonaisen romaanin. Hän oli eläessään ollut hovipappina Baijerin ja Saksin herttualla Henrik Leijonalla, joka kuoli 1195. Herttuan ollessa ristiretkellä oli munkki rakastunut hänen puolisoonsa herttuatar Matildaan, joka oli syntyjään Englannin prinsessa. Kun herttuatar halveksien hylkäsi hänen epäpyhän rakkautensa, oli munkki surmannut hänet, ettei itse olisi tullut ilmi. Mutta tämän rikoksensa tähden hän ei saanut rauhaa kuolemansa jälkeen. Hengen kertomusta kummasteltiin ja epäiltiin, sillä olisihan historian pitänyt tietää niin ylhäisen henkilön murhasta, mutta se kertoi vain hänen kuolleen luonnollisen kuoleman. Henki pysyi itsepäisesti selityksessään ja ilmoitti herttuattaren haudan olevan määrätyssä paikassa linnan entisessä hautakappelissa, jota tällöin käytettiin viinikellarina. Berlinistä lähetettiin mies tutkimaan osoitettua paikkaa, mutta hän ei löytänyt mitään. — Etsikää tarkemmin, sanoi henki; siellä on sen ja sen näköinen hautakivi, jonka henki piirusti lyijykynällä, ja kiveen on hakattu, että herttuatar murhattiin. Berliniläiset lähettivät toisen salalähetin, hän kaivatti koko kellarin perinpohjin aina vuoreen asti ja löysi — saman verran kuin ennenkin. Se oli toki liian paksua. Spiritistit joutuivat mitä pahimpaan pulaan; ilmestys oli heidän kirjoituksissaan komeasti julistettu historialliseksi löydöksi. Silloin juolahti erään läsnäolijan, jonkun vanhan armollisen rouvan mieleen, että hän oli nuoruudessaan lukenut jotakin "der Pfaffe Konradista". Otettiin tarkastettavaksi kokonainen romuläjä tämän vuosisadan alkupuolella kirjoitettuja romaaneja, ja kas, eräästä todellakin löytyi herttuatar Matildan ja Konrad munkin historia melkein sanasta sanaan sellaisena kuin henki oli sen kertonut! Selvästi kaikki oli vain romaaninkirjoittajan mielikuvituksesta peräisin. Mutta merkillistä oli, että "der Pfaffe Konradin" tarina oli romaanista puoleksi unohtuneena siirtynyt vanhan rouvan mielikuviin ja niistä psykografiin, joka oli apinoinut koko romaanin. Minä puolestani en katso siinä olevan mitään ihmeellistä. Onhan psykografilla kutsuttu esiinTartuffenkinhenki, ja kun häneltä kysyttiin, mitenkä hänen ystävänsä Orgon voi toisessa maailmassa, vastasi Tartuffe hyvin vakavasti, että vointi ei ollut niin hyvä, kuin olisi ollut syytä toivoa.
Konsuli Rönnevall oli tämän keskustelun aikana tähystellyt merelle päin, pyyhki kiikarinlaseja ja sanoi Itämeren jo seljenneen. Helpotuksesta huokaisten matkustajat näkivät Hengistin esteettä täysin höyryin kiiruhtavan päämääräänsä kohden. Eversti Hemming sanoi muistelevansa vielä olevan jäljellä yhden onnettoman, jonka vaikeana tehtävänä oli Hengistin matkustajain palauttaminen henkien maailmasta arkipäiväiseen elämään.
— Kymmenennen arvan sai mamselli Hedmansson, huomautti dosentti Sumu.
— Minä pidätin itselleni oikeuden käyttää sijaista, väitti nuori tyttö vastaan.
— Aloitahan vain! sanoi rouva Rönnevall hymyillen. Jos takerrut kertoessasi, kyllä minä kuiskaan.
— Mutta minä en osaa muuta kuin lastensatuja.
— Kertokaa sitten viaton satu! pyysi kanslianeuvos tohtori Rabe.
— Minä kerron niin huonosti.
— Se on totta, puuttui puheeseen rouva Rönnevall hyväntahtoisesti hymyillen. — Anna Hedmansson ei ole tottunut kertomaan sanoin, vaan sävelin. Laula meille jokin laulu!
— Tahdotteko, täti, säestää Rödlerin sitralla?
— Hyi, manaatko pahoja henkiä esiin näin kauniina kevätiltana? Laula meren-romanssisi; se, jonka itse olet säveltänyt.
— Ja olenko silloin täyttänyt kymmenennestä arvasta johtuvan velvollisuuden?
Seura oli niin kohtelias, että myöntyi siihen. Anna Hedmansson astui muutamia askelia etäämmälle, nojautui laivan partaaseen ja katseli vienosti värehtivälle merelle. Raikkaalla, metallinsointuisella äänellä laulettuna helähti hänen huuliltaan:
Kehtolaulu merelle.
Meri ylväs, kaikkein tie, orja yhdenkään et lie, ääretönnä tavoitat maan ja taivaan rantamat! Olen nähnyt, kuinka laivat Turman vaahtopäissäs' saivat, kuullut, kuinka syksy-yöt ukkospauhuin rantaan lyöt.
Nyt sa uinut hiljalleen lailla lapsen viihtyneen kätket kuohus' syvyyksiin, kimmeltävän kristalliin. Nuku, meri, armahasti kotilahdelmalta asti kanna sylin hellivin meidät maihin outoihin!
Konsa heräät kohisten, auringossa kylpien, loiski lainein kirkkahin sydämeni maahankin! Riemut laula, surut liennä, kummuille ja laaksoon riennä, hopeoiden, suudellen rantaa, maata isien!
Kaino laulaja oli uskonut sävelensä merelle, mutta ne herättivät vastakaikua.
— Mitä te puhutte tyhjistä sydämistä? sanoi tohtori Rabe Biisamille. — Ellei tuo pulpahtanut kuin lähteensuoni metsänrinteestä, niin sanonpa olevani tuiki tyhjä musiikista.
— Kyllä äänestä hyvä tulee, vastasi Biisami lämpimästi, taputtaen kainoa tyttöä olkapäälle. — Ääniaines on erinomainen, sisällä on hyvä kajahtelu, ja mitä vielä koulutuksesta puuttuu, sen täydentävät uutteruus ja hyvät opettajat. Minulla on muutamia ystäviä Parisissa; jos sallitte, niin raivaan teille tien ensimmäisten tulikokeiden läpi. Voi, neiti Hedmansson, miksi en minä ole saanut opettaa teille ensi asteikkoja? Kun kerran kuulette konserttisalin kaikuvan kättentaputuksista, soisin voivani sanoa: tuo pikku tyttö on ollut minun oppilaani!
Anna Hedmansson katseli katselemistaan merelle eikä vastannut mitään. Hän oli salon asukas, lapsi parka, hänen laulunsa oli todellakin kuin jylhästä vuoresta kumpuava lähteensuoni, ja konserttisalin ajatus peloitti häntä.
— Luonto on kaunopuheinen, kun se vain saa sanat, huomautti neiti Hemming. Eikö täällä ole ketään muuta, joka kastaisi siveltimensä mereen?
Eversti Hemming nauroi:
— Kasta sinä käsilaukkusi!
— Se on mennyttä! Luonnon kolmesta valtakunnasta ei löydy pelastavaa luutnanttia. Mutta dosentti Sumulla, joka maalasi silmiemme eteen Hämeenkankaan, on arvattavasti useampiakin luonnonkuvauksia salkussaan?
— Kapteeni Videstrand on meistä eniten painiskellut luonnonvoimien kanssa, vastasi dosentti.
Kapteeni Videstrand oli huomaavinaan, että tohtori Rabella oli jo valmiina jokin uusi luonnonihme, samanlaatuinen kuin vedenkorkeusmerkki.
Rabe pyyhkäisi kädellään otsaansa ja sanoi nähneensä viime yönä unta. Hän oli ollut alkuajan maailmassa ja nähnyt titaanien heittävän palloa meidän aurinkokuntamme kiertotähdillä. Se oli tapahtunut niin varomattomasti, että useimmat pallot olivat jääneet aurinkoon nähden viistoon asemaan, ja siten oli niille kasaantunut kaikki se vaiva ja puuha, joka johtuu vuodenajoista. Rabe oli kysynyt, eikö maapallo saata päästä vapaaksi tuosta rasituksesta, ja hänelle oli vastattu maan saaneen vuodenajat, jotta Hengistin matkustajat kerran keksisivät sopivan keskusteluaineen.
— Almanakka on ennättänyt meitä ennen, huokasi neiti Hemming.
— Jättäkäämme almanakka omaan arvoonsa — jatkoi tohtori — ja koettakaamme ennemmin saada esiin muutamia ääripiirteitä pohjolan vuodenaikojen luonteesta ja vaikutelmista. Sananvalta on vapaa. Alkakaamme siitä, mistä luontokin alkaa, keväästä. Äänestäkäämme!
Ehdotus hyväksyttiin. Vähän kursailtuaan oli eversti taipuvainen aloittamaan.
A. Kevät.
Eversti Hemming. Minulla on ylläni tiukkaan napitettu univormu, minun ammattiini kuuluu suoran rintaman, säntillisen, täsmällisen, hyvin harjoitetun, sisältä ja ulkoa sääntöperäisen täydellisen, sanalla sanoen supisuoran suosiminen. Katsokaa hyvin tehtyä naulaa. Miten moitteeton muoto! Miten säännöllisen litteäpäinen! Miten veljiensä, toisten naulojen kaltainen! Täytyy ihailla tuota ylevää naulan luonnetta. Jos minä saisin määrätä, olisi yhteiskunnassa kaikki taottava nauloiksi lännen arvoluokan nupinaulasta suureen neuvosherran arvoiseen rautakaraan asti. Valssattaisiin pois kaikki liiallinen. Kaikki muotoon sopimaton vannehdittaisiin, koputeltaisiin, kiskotettaisiin. Siitä tulisi malliyhteiskunta. Viimeinkin saataisiin lepoa.
Mutta mitä nähdään? Epäsäännöllisyyttä lakkaamatta. Ei mitään siloitellun kunnioitusta, ei vähäistäkään tasamukaisuutta. Jok'ainoa kananpoikakin uskaltaa pitää oman päänsä ja kaakotuksensa. Mikä vallattomuus! Ei muotikaan voi tasoittaa kaikkea; ei palotarkastajakaan voi valaa kaikkea kaavoihin; ei keikarikaan voi ajatella tai puhua aivan samaa kuin kaikki muut keikarit. Ja kaikessa tässä on luonto meillä verrattomana huolimattomuuden esimerkkinä. Siltä me juuri olemmekin oppineet tuon turmiollisen pahan tavan. Milloinka se tottelee almanakkaa? Milloinka se noudattaa laillisia vuodenaikoja, sateita ja päivänpaistetta, pakkasta tai suojaa, joiden pitäisi sattua määrättyinä päivinä, mutta kuitenkin aiheettomasti ovat tulematta? Kevät on kautta kunniani pahin mellastelija kaikista joutilaista. Koetetaanpas sitten maaliskuuta; vielä mitä, ei maksa vaivaa. Entä mitä on sanottava huhtikuusta? Vielä vähemmin. Tai toukokuusta? Jäätä paikoittain, lumiräntää, maa keltaisena, metsät paljaina, paleltuneita sinivuokkoja… Onko mitään uppiniskaisempaa kuin tuo ylistelty kevät, jolle runoilijat ovat tyhjään tuhlanneet kokonaisia mustejärviä? Ja lumen sulaminen, jäänlähtö, lehtien puhkeaminen, nuppujen aukeaminen, muuttolintujen palaaminen, hauen kuteminen, jäniksen turkin muuttuminen harmaaksi, sammakoiden kurnutus, hyttysten tanssi, minä kysyn: milloinka ne tapahtuvat juuri sinä päivänä tai siinä paikassa, missä niiden ohjesääntöjen mukaisestipitäisitapahtua. Me sotilaat olisimme onnettomia, jos meidän olisi komennettava moisia asevelvollisia. Minä olen purjehtinut avomerellä tammikuussa, mutta olen myöskin ajanut Näsijärven jäätä kesäkuun keskipaikkeilla 1867. Myöntäkäämme, että juhannuksen jälkeinen katsastelu onnistuu jonkin verran paremmin päällikön mieliksi. Se ei ollenkaan estä, että kevät olisi aina kahtena vuonna kolmesta vedettävä sotaoikeuteen. Älä koukkuile, ole niin hyvä! Takki pois tai tottele rumpua!
Neiti Hemming. Kevät on liian urhoollinen sotilas sotaoikeuteen vietäväksi. Ei mikään maailmanvalloittaja ole rynnännyt sellaisiin linnoituksiin, ei mikään sotajoukko ole saavuttanut niin loistavia voittoja. Mutta on opettavaista … (rouva Rönnevall sivalsi kertojaa keveästi päivänvarjollaan) … tahdoin sanoa: on hupaista ihmiselämässä katsella kevään heijastuksia. Miten se otetaan vastaan? Miltä se näyttää alastomasta todellisuudesta, jolla ei ole aikaa eikä halua uneksia?
Sydän täynnä satakieliä ja ruusuja lähdin eräänä toukokuun aamuna katselemaan, miltä kevät näyttää. Kevyt sumu hälveni järven yläpuolelta jättäen taivaan kirkkaansiniseksi. Aurinko paistoi, mutta oli viileätä. Ilmassa tuntui terveyden ja nuoruuden tuulahdus. Ei yhtään perhosta, ei ainoatakaan vihreää kortta näkynyt, mutta kyyhkysiä, varpusia ja kasvihuoneen kasveja oli kauppatorilla. Siellä oli markkinat niinkuin tavallisesti: ostajia, myyjiä, tinkijöitä, varsinkin naistinkijöitä. Eräs rouva, jolla oli yllä musta silkkiviitta ja päässä punaisin nauharuusukkein koristettu olkihattu, osti kuoreita ja pani kalat nenäliinaansa. Puolihumalainen teurastajanrenki osti lehmän ja tarttui omin käsin saaliiseensa. Eräs kalmukkiturkkinen ruokakauppias hieroi härskiintyneen voin kauppaa. Kielevä matami riiteli vielä kielevämmän juutalaisvaimon kanssa piparjuurileiviskästä. Alakuloinen hämäläinen kaupitteli kuivuneita palvatun lihan palasia. Kookas virolainen, jolla oli pitkä ruskea tukka ja yllä pitkä ruskea nuttu, laahasi suolasäkkiä kauppapuodista. Eräs uusmaalainen oli latonut parikymmentä halkoa heinäkuormalleen, pyysi niistä puolen sylen hintaa, mutta kun ei sitä saanut, niin haihdutti mieliharmiaan juomalla kupillisen kuumaan veteen sekoitettua siirappia. Venäläinen puutarharenki myyskenteli vähittäin kaalinpäitä ja vaihtoi vaskirahoja. Kolme pohjalaista työtöntä työmiestä seisoi hajasäärin, lyhyet mekot yllään, katselemassa maailman menoa, kädet kintuissa olevien hajallisten housujen taskuissa. Repaleinen tyttö oli saanut kiinni näpistelevän poikaviikarin ja huusi poliisia. Siinä tunkeiltiin ja sysittiin toisia; näin kaatuneita munakoreja, silakkain jätteitä, maahan viskattuja sipuleja ja läikkyneitä maitopulloja, mutta kevättä vain minä en nähnyt.
Sattumalta kävi tieni sairashuoneen ohitse. Pitikö minun katsella asuntoa, missä kevätvähimminsaattaa ottaa valtoihinsa sykkivän sydämen? Rohkeutta vain! Minä astuin sisään. Niin, siellä oli syksy, siellä hierottiin kuoleman kanssa kauppaa vuosista, kuukausista, viikoista ja päivistä. Potilaat makasivat kalpeina vihreiksi maalatuissa sängyissä, ja heidän tautinsa oli kirjoitettu mustaan tauluun, joka riippui päänalusen yläpuolella. Hoitajat toivat heille kirkkaissa tinamaljoissa kauralientä, lääkärit seisoivat salaperäisen näköisinä peitossa olevan vuoteen ympärillä, missä yhdeksäntoistavuotias tyttö juuri oli päässyt kaikista sydämen huolista, joihin tämä maailma ei tiedä mitään lääkettä. Ei, tänne ei kevät voinut asettua. Jakuitenkinminä tapasin sen sieltä: se loisti muutamista taudin puoleksi hivuttamista kasvoista, sairashuoneen puutarhasta, missä laihat toipuvat sairaat, väljät sarkanutut yllään hengittivät toivon ilmaa…
Etsisinkö kevättä virastosta? Miksikä en? Korkeista saleista löysin raukean mätäkuun; vahtimestarin vaimo siirsi uunien tuhkan lisätuloihinsa. Aurinko paahtoi polttavana puolitiehen laskettuja rullakaihtimia; pöytäkirjurit hikoilivat, kuului kynien rapinaa, mustetahrojen raaputtamista ja epäselvää kuiskailua. Päällikkö ilmestyi sisemmän huoneen ovelle, otti vastaan vieraita, pyysi istumaan ja alkoi puhella … virka-asioistako? Ei, vaan viimeksi julkaistusta ritarien nimityksestä. Missä oli kevät?
Ehkäpä sen tapaa nuoren kaupunkilaisneitosen luota suljettujen ikkunain ja alas laskettujen verhojen takaa. Aamua oli jo pitkälti kulunut; hän oli vielä unessa. Hän oli nukkunut aamulla kello kolmelta; kynttilät olivat palaneet loppuun hopeajaloissaan, yöpöydällä oli eräs Zolan romaani. Ikkunakomerossa oli kaksi tuoksuvaa hyasinttia, joita ensimmäinen vastasyntynyt kärpänen ihaili. Onnettomat kasvihuoneen lapsiraukat, ne tuhlasivat tuoksuaan verhojen puolihämärään ja tuntuivat huokaavan: valoa, lisää valoa!
Missä on kevät, ellei siellä, missä nuoria on? Minä kiiruhdin etsimään sitä ahkeran ylioppilaan kamarista, jonka ovesta otettu avain näytti varoittavan: pois kaikki häiritsevä! Huone oli viisi askelta pitkä ja kaksi askelta leveä. Sisäikkunat olivat vielä paikoillaan talven jäljeltä, mutta uunissa ei ollut tulta; halot ja kukkaro olivat molemmat ottaneet eron palveluksestaan. Millainen ilma — ummehtunut ja kalsea, täynnä kuukausien vanhaa tupakansavua, joka oli imeytynyt kiinni jokaiseen pienellä maalaamattomalla puuhyllyllä olevaan kirjaan ja tomuttamattomana naulassa riippuvan takin joka poimuun! Yskivä, kumarainen, kokoon luhistunut nuori mies, jonka silmät olivat sumean loistavat ja jonka laihtuneilla poskilla oli petollinen puna, istui kirja kädessä kovalla tuolilla kuluneen pöydän ääressä. Äiti, missä olet? Lähetä poikasi vuorille, havumetsiin, järville! Isä, etkö tiedä, että voimakas sielu tarvitsee terveen ruumiin, tee pojastasi mies!… Voi, he eivät kuule, he ovat kahlinneet poikansa jo lapsesta pitäen kiinni kirjaan, yksinomaan kirjaan; hän on kunnianhimoinen niinkuin hekin, hän tekee viisitoista tuntia vuorokaudessa työtä, hänestä on tuleva vanhempiensa tuki ja paljon enemmänkin … oppinut mies, suuri mies … eikä hän elä viidenkolmattakaan ikäiseksi!
Mistä minun oli etsittävä kevättä? Minä menin kasarmiin. Tuhatkunta urhoollista miestä oli koottu pelloilta ja metsistä ja suljettu kivivankilaan. Kivetyllä pihalla nostelivat rekryytit tahdissa milloin oikeata, milloin vasenta jalkaansa vaakasuoraan asentoon. Korvia särkevä melu kajahteli muureista, tullen musiikkisalista, missä kolmekymmentä soittajaa yht'aikaa kiusasi epäsointuja vastahakoisista torvisoittimista. Pitkissä, ikävissä saleissa istui tai venyi vuoteillaan harmaasinellisiä sotamiehiä, kiväärejään puhdistellen. Oletteko kuulleet puhuttavan bakteereista … noista näkymättömistä madoista, joita sopii miljoona peukalon kynnen alle? Auki ikkunat, miehet ulos! Kyllä tiedän, että torvien epäsoinnuista kerran kehittyy kauniita sopusointuja, ja että nämä muurien saartamat vangit kerran marssivat voimakkain rivein taistelemaan maansa ja ruhtinaansa puolesta. Mutta ulos nyt, ulos, vaikkapa myrskyyn ja rankkasateeseen! Täällä ei ole kevättä, eikä ilman kevättä ole rohkeutta, ei toivoa, ei terveyttä, ei voimaa … ulos, miehet!
Mihinkä minun on mentävä kevättä etsimään? Kauppapuotiinko? Turha vaiva. Toisella puolen katua on saippuan ja venäjänlehtien hajua, toisella hajuveden tuoksua, joka tulee naisten lempikaupasta, missä päivät päästään valehdellaan ja imarrellaan puotipöydän takana. Menisinköhän äsken maalattuun höyryveneeseen, joka savuaa tuossa satamalaiturissa? Mutta kenpä ei tunne sen meritautisia hyttejä ja keittiöstä tulevaa uudelleen lämmitetyn vasikanpaistin käryä? Vai lähdenkö äsken lumesta paljastuneeseen puistoon? Niin puistoon, sieltähän ainakin tapaa kevään!… Ah, eipä sitä ollut sielläkään, vaikka se viserteli joka puun lehdettömiltä oksilta. Se taisteli henkensä puolesta nuhaa ja yskää, kalosseja ja nahkaturkkeja, öistä valvontaa ja elämäänkyllästymistä vastaan; se tirkisti sisään ravintolan portista, missä vahtimestari otti sen vastaan punssitarjotin kädessä. Kevättä oli ilmassa, vuokoissa, muutamissa vapaissa hengähdyksissä, mutta sitä ei ollut ihmisten sydämissä … sitä maanpakolaista!
Missä se oli? Jos voisin aamutuulen mukana siirtyä syrjäiseen metsään, vuoren päivänpuoleiselle rinteelle, puron rannalle, joka ei vielä ole taipunut myllyn ikeeseen, niin minä sen löytäisin. Mutta en pääse sinne, minä olen kytketty kaupunkiin. Enkö sitten mistään löydä kevättä? Noin suuri ihmisvirta ja niin vähäinen, ehtynyt puronen luontoa!
Itseeni ja maailmaan tyytymättömänä palasin asuntooni. Piha oli aidattu ja kolmelta taholta rakennusten saartama, mutta neljänneltä puolelta oli toukokuun auringon juuri silloin kadehdittavan sopiva tirkistää sisään. Niukatpa siinä nähtävyydet olivat: pienoinen ruohokenttä, kaksi lehmusta, hiekkaläjä ja lautatapuli. Pari hamppuvarpusta piipersi lehmuksessa, kaksi pientä tyttöä leikki hiekkaläjässä, neljä poikaa oli pallonlyönnissä ruohokentällä. Huoneiden varjo oli käytännöllisen hyödyllinen: varjossa pallon lento näkyi paremmin ja ikkunoita oli helpompi varoa. Mutta miten viehättäväksi kaikki muuttuikaan, kun aurinko pilkisti pihaan! Lintujen viserrys näytti vain odottaneen tuota merkkiä ja alkoi samassa äänekkäänä soida lehmuksista; tyttöset panivat hiekkakasalla toimeen pidot, ja poikaset ryhtyivät ryntäilemään siihen asti rauhassa ollutta lautatapulia vastaan ja toiset puolustamaan sitä. Mitä urotekoja! Mikä suuri riemu! Viimeinkin löysin kevään, vieläpä juuri sieltä, mistä en suinkaan uskonut sitä löytäväni.
Semmoinen se veitikka on: sitä ei näy, ellei sitä ole katsojan omassa silmässä. Mutta jos sitä on siinä, silloin tapaa sen kaikkialta: kauppatorilta, virastoista, neitosten kamareista ja ylioppilaan lukuhuoneesta, kasarmista ja kauppapuodista, niin, jopa sairashuoneestakin ja viheriöivältä haudalta. Se on kaikkialla, missä se vain tapaa elämää, ja kaikkihan tahtoo elää! Olenko oikeassa, mamselli Hedmansson? Te näitte kevättä meressä; olen varma, että te olette nähnyt sen myöskin vuorilla, aamuruskossa, sammuvassa tähdessä, niinkuin me kaikki olemme tunteneet sen huokuvan maailman ilmassa.
Anna Hedmansson. Minä muistelen lukeneeni Matteuksen kuudennesta luvusta jotakin silmäämme koskevaa. Jos se on turmeltumaton, näemme valon. Mutta mitä merkitsee tuo "sisäinenvalkeus", joka voi muuttua pimeydeksi? Onko meidän sielullamme muitakin ikkunoita kuin silmät? Kaiketi niin lienee, koska välistä sisimmässämme näyttää pilkkopimeältä, vaikka ulkona on valoisaa, ja toisinaan taas on sydämessämme kirkkaan valoisaa, vaikka ulkona on synkkä pimeys.
Muistanpa erään hyvin surullisen kotiseutuni kevään. Valoa oli yltä kyllin ympärillämme, mutta ei sisimmässämme. Se oli kylmää valoa; luonto nukkui kuin kuolleena. Ei ainoatakaan kukkaa, ei yhtään perhosta. Lehdettömät puut olivat kuin rakkautta vailla olevat sydämet; järvi oli jääkatteensa peitossa kuin elinkautinen vankilansa muuriin kiinni taottu vanki.
Ah, miten me ikävöimme! Paistoipa päivä ja säteilipä yö kuinka tahansa, sisimmässämme oli kuitenkin pimeätä. Me ajattelimme: tänä vuonna ei tule kevättä ollenkaan! En voi kuvailla, miten raskas se ajatus oli: kadotettu taivas, pettynyt toive. Me tunsimme kuin kuihtuvamme. Viisas tätini nauroi ja sanoi meille: odottakaa! Niin, me odotimme, mutta kevättä ei tullut! Sen sijaan tuli tauteja, sen sijaan tuli surua. Joka päivä kirkonkellot soivat kuolleille: kuoli rinnan nuoria ja vanhoja, hyviä ja pahoja, katkerasti kaivattuja ja toisia, jotka helposti unohdettiin. Ystävä, joka tänään vielä hymyili, oli jo huomenna surupukuinen. Mitenkä me olisimme voineet kärsivällisinä odottaa? Sitä ei tullut … ei tullut kevättä, joka korvaa kaikki, lohduttaa kaikki, uudistaa ja nuorentaa kaikki, sitä ei kuulunut! Kuoleman usvat kohosivat meristä ja verhosivat maan.
Mutta lopulta se tuli kuitenkin, kun toivomme jo oli sammunut. Eräänä aamuna, kun vedimme syrjään kaihtimet, oli maailma uusi. Aamusade oli kylvettänyt luonnon kohmettuneita kasvoja; kevät oli kylvänyt kyyneliä ja tahtoi nyt niittää iloa. Oli suloista hengittää uutta ilmaa, nähdä puiden puhkeavan silmikkoihin ja ruohokentän vihertyvän, mutta vielä paljon kauniimpaa oli huomata, miten sumut hälvenivät sisäistä silmäämme peittämästä. Ympärillämme oleva elämä heräsi kuolleista ja voitti kuoleman; sisimmässämme oleva elämä heräsi kuolleista ja voitti tuskan. Kellot taukosivat soimasta hautaan ja soivat sen sijaan Jumalan ylistystä. Vehreys peitti uudet haudat; puna kohosi taas kalpeille poskille, ja uusi toivo virisi toivottomiin sydämiin. Kevät, kevät! Niin, milloin se tulee yht'aikaa luontoon ja ihmiseen, silloin menettää tuska okansa ja suru käärinliinansa. Ehkäpä ne eivät katoa jättämättä huomattavia jälkiä. En tiedä; sanotaan, että ihmisen kauan elettyä on sielu kuin arpia täynnä. Mutta eiväthän hyvät surut ole vihollisia, ne palaavat väärin ymmärrettyjen ystävien tavoin, ja keskellä elämän onnea sattuu toisinaan, että me kutsumme ne esiin menneisyydestä, heittäydymme niiden rinnoille ja itkemme sydämemme lievikkeeksi niiden sylissä…
Dosentti Sumu. Minä olen lukenut monta kevään ihanuudesta kirjoitettua kaunista runoa, ja useimmista niistä heijastuu ihmissydän. Mutta sisäisen silmämme kevään syvyyttä olen huomannut ainoastaan ani harvalla. Kevät ja suru rinnan, siinä on jotakin niin valtavaa, että sitä voi verrata vain haudan partaalla olevaan lapseen. Se on lausuttuna Franzénin "Kevään kaipuussa":
Aurinkos', luonto, nousullaan kaikk' usvat karkoittaa, kaikk' elpyy, kaikk' käy kasvamaan, uudistuu taivas, maa. Mä yksin riudun, toivoton, ei koskaan nouse aurinkon'.
Mikä vahinko, että niin kauniit säkeet ovat niin toivottomia! Se on selityksenä Raamatun sanoihin: "Jos nyt valkeus, joka sinussa on, on pimeyttä, kuinka suuri onkaan silloin pimeys!" Eikö ole kummallista, että juuri se runoilija, josta loistaa suurempi sisäinen valkeus kuin kestään muusta, esittää toivotonta pimeyttä ja yötä, minkä aamu ei koskaan koita? Ehkä ymmärrämme tuon selvittämättömän kysymyksen vastauksen, jos etsimme sitä sen valkeuden laadusta, joka täyttää Franzénin runot. Se asettaa aamun haudan tuolle puolen. Harmaapäällä on vielä rohkeutta laulaa:
Saavu, talvi! Toivon sentään kevättä.
On kummallista, että Franzénin viattomalla runottarella on kuin sinipunerva nauha yksinpä valkoisessa morsiuspuvussaankin. Hänen viheriässä myrttiseppeleessään on aina jokin kellastunut lehti. Niin, miten hänen kaltaisensa suomalainen sydän saattoikaan laulaa muulla tavoin kuin maansa luonnon ja kansansa elämän syvyydestä. Vieläpä hänen samppanjalasinsakin pohjassa on ilon haihtuvaisuuden varjo:
Vankina nuorten toivehen kuuman, äärestä viinin mi helmeilee, tai suloneitosen huulien huuman kotiin se pilvien taa pakenee.
Se on suomalaista tuo, en voi sitä muuksi saada. Semmoisia me olemme, aina muuttamassa. Kauneinkin kukoistus, hurmaavinkin onni on edessämme aina siivet valmiiksi levitettyinä lentämään "kotiinsa pilvien taa". Myönnän kyllä, että se olisi raskasmielistä, ellei se olisi inhimillistä. Me rakastamme kyllä iloa, me niinkuin muutkin; me tahtoisimme hyvin mielellämme kerran torjua luotamme kaikki kuoleman ja kuihtumisen ajatukset, irroittua tomun orjuudesta ja elää ajattelemattomain lasten tavoin särkyvien kuplien hetkellisessä maailmassa. Mutta sitäpä me emme voi. Ei auta edes rakkauskaan, ei humalaan juominen. Yksistään lapset vain saattavat unohtaa kaikki. Meillä muilla, kun ehdimme neljännen- tai kuudennentoista ikävuotemme ohi, on jo auttamattomasti keltainen lehti seppeleessämme. Se on perinnöllistä, se kummittelee yhä uudestaan. Olkaa hyvä, älkää pitäkö meitä liian mietiskelevinä tai liian sävyisinä! Mekin osaamme nauraa; mekin osaamme laskea leikkiä, hullutella, olla hurjia ja mielettömiä ja varsinkin osaamme olla pisteliäitä lähimmäistämme kohtaan, milloin se päähämme pälkähtää. Mutta kuitenkin kaikitenkin olemme aina muuttoa tekemässä, aina katselemme pois päin, milloin entisyyteen, milloin tulevaisuuteen, milloin hautaa, milloin pilviä kohti, aina, aina vain olemme samoja kaukomieliä Lemminkäisiä, joka ei unohda häihinkään lähtiessään hioa miekkaansa eikä jättää verta vuotavaa sukaa surmansa merkiksi.
Onneksi ei meillä yksin ole tuota onnen ja ilon Akilleenkantapäätä, ettemme voi kiintyä haihtuvaan nykyhetkeen. Sama arka kohta on koko ihmiskunnan, varsinkin pohjoismaitten kansojen tunnusomaisena piirteenä. Katsokaa kansanlauluja! Ruotsalaiset ja norjalaiset ovat kuin ovatkin saaneetomanosansa salaperäisestä kaipuusta, joka vetää mieltämme pois; tanskalainen luullakseni voi helpommin unohtaa. Bellmanin hurjimpia lauluja on sanottu "ruusunpunaiseksi suruksi"; Wilhelm von Braun lopetti erään vallattomimman runonsa "neljän laudan" ajatuksella, mikä ei suinkaan ole iloisimpia. Erotus on vain siinä, että kun meidän skandinaavisilla veljillämme on hieman kiinanmustaa tunnelmassa, on suomalaisilla sen sijasta maiseman varjo. Heissä on mystiikkaa, mystiikka on heidän syntymämerkkinsä.
Voisinpa kertoa monta kansamme piirrettä, jotka kaikki osoittavat jotakin kauempana olevaa kohtaa avointa syliä, jotakin, jota etsitään ja odotetaan nykyhetken ahdasten rajojen ulkopuolelta. Tyyniluontoinen suomalainenkin voi kiivastua ja levollisesta muuttua kiihkoilijaksi; mutta sinä hetkenä, jolloin hän antautuu materialistiksi, ateistiksi tai nihilistiksi, silloin hän on ryöminyt ulos omasta itsestään.
Mistä sitten on peräisin tuo alinomainen epäilys, joka ei koskaan voi kokonaan antautua hetken vaikutelmien valtaan ajattelematta, mitä seuraa jäljestä tai piilee sen takana? Minä vastaan Saarnaajan sanoilla, että ihmisen kasvoista kajastava surumielisyys johtuu kaiken katoavaisuudesta; mutta mikäli se on pohjoismaista, se johtuu pohjolan luonnosta, ja mikäli se on suomalaista, se johtuu luonnon ja kasvatuksen yhteisvaikutuksesta. Mitä on tuo valo, jota me rakastamme niin suuresti, tuo luonnon kauneus, joka meitä viehättää, tuo kevät, joka ihastuttaa silmäämme ja elvyttää sieluamme? Tuohan kaikki on vain pakeneva päivä, katoava kuukausi, minuutti olemassaoloamme. Valkeutta seuraa pimeys, kukoistusta kuihtumus, kevättä syksy. Katso ruohoa, joka "tänään kasvaa ja huomenna heitetään pätsiin"! Miten olisi moisessa luonnossa eläen mahdollista antautua kokonaan hetken syleilyyn ja sanoa: tässä on rauha! Kukapa ei tahtoisi kevätaamuna jollakin niemellä tai vuorella nähdä koko elämänsä kukoistuksen sulavan nykyhetkeen mitään muuta ajattelematta ja tuntematta — noihin kimaltaviin laineihin, nuoreen kasteiseen ruohoon, noihin vaihtuvan värisiin metsiin ja ihastuttavaan, nuorentavaan ilmaan, josta juomme terveyttä? Niin, me ihailemme, itkemme, hymyilemme, onni virtaa läpi koko olemuksemme, me voimme syleillä toinen toistamme sydämemme hurmiossa, ja kuitenkin on aina, aina jotakin sen kaiken peitossa. Mikä on tuo tuntematon, joka jakaa kahtia tunteemme ja pimentää ihastuksemme? Tuleva pimeys se levittää varjonsa melkein kuolemattoman valon yli, lähestyvä syksy se siroittelee keltaisia lehtiään aina kevään riemuisampaan vehreyteen asti. Jos ne jo yllättäisivät meidät, painostaisivat ne meitä vähemmän, sillä me tuntisimme vanhat tuttumme yön ja kuoleman, ja meidän olisi helpompi ne kestää. Mutta juuri koska ne kaukaa uhkaavat meidän onnellista iloamme, ne näyttävät peloittavilta ja saattavat salaa kaihomieltä "maan mullassa kasvavain riemun kukkien keskeen". Kun tähän vielä lisäät erämaitten yksinäisyyden Suomeen nähden, talviyöt, toimeentulontaistelun, meren aaltojen ja sisäjärvien yksitoikkoisen kohinan sekä lopuksi historian koettelemukset, niin luullakseni ymmärrämme, miksi emme koskaan voi täydellisesti luottaa nykyhetkeen tai siitä löytää suurinta iloamme.
Niin on laitamme, vaikka sitä koettaisimme kuinka itsepäisesti tahansa kieltää. Luonto on värittänyt meidät sellaisiksi. Mutta jos tämä luonto onkin pannut kaipuun pysyväiseksi meidän sydämiimme ja antanut kauneimpien laulujemme itää surusta, niin se on meille korvaukseksi antanut syvemmät vaikutelmat. Kaikki ihmiskäsitys tarvitsee rajansa. Meidän maallinen olemassaolomme on rajoitettu, se liikkuu alinomaisten vaihtelujen maailmassa; me voimme aavistaa, toivoa, jumaloida ikuista kauneutta ja ikuista iloa, mutta me emme voi käsittää, emme pidättää niitä. Kauneus ei meistä enää olisikaan kauneutta, ellei se joka hetki olisi kuihtumisen rinnalla; ilo meitä kyllästyttäisi ja uuvuttaisi, ellei se niin tuulennopeana aina haihtuisi. Sen tähden piilee kaunein ja iloisin juuri siinä, että kaikki on niin silmänräpäyksen lyhyttä. Jos ihmishenki voisi olla alinomaisessa valossa, ei se koskaan yhtä rakkaasti, yhtä kaivaten kuin nyt ihailisi nousevaa aurinkoa. Ja etelämaalaisella, joka mukavasti loikoilee alinomaisen kukoistuksen ympäröimänä, luuletteko hänellä olevan mitään käsitystä siitä, mitä me sanomme kevääksi? Mitä pimeämpi yö, sitä kauniimpi aamu. Mitä vaarallisempi taistelu, sitä loistavampi voitto. Mitä autiompaan yksinäisyyteen, mitä edemmäksi pohjolaan kohtalo on meidät saattanut, sitä ihanammalta näyttää meistä, kun elämä virkoaa talvien haudasta. Miten tuo pian kalpeneva pohjoismaiden kevät kokookaan elämän, valon ja kauneuden täydellisyyden muutamien viikkojen, päivien, tuntien kehykseen! Me tiedämme sen olevan olemassa vielä tänään, mutta ei huomenna enää. Meidän täytyy korjata kaikki silmänräpäyksessä, ja kun sylimme vielä on avoinna, vaipuu aurinko, värit himmenevät, kaste laskeutuu, päivän valjetessa ehkä muuttuakseen härmäksi. Älä ihmettelekään, että tuossa silmänräpäyksessä on yhtaikaa surumielisyyden sävyä ja mitä voimakkainta loistoa. Mitä Amalia von Imhoff sanoo rakkauden kauneimmasta kukasta, että se on tuskansekaista riemua — se soveltuu kaikkiin suloisimpiin tunteihin, mitä ihmissydämessä voi olla. Ei Andromache ollut koskaan niin kaunis kuin "hymyillessään kyynelten läpi" Hektorin jättäessä jäähyväisiä, ja Raamattukin aina yhdistää ilon niittämisen kyynelten kylvöön.