Tuli »valkoisen kasteen» aika. Päivät olivat uskomattoman ihanat. Syksyn tummanruskea kosketus heitti varjojansa vihreään luontoon ja kellahtavat lehdet lisäsivät epämääräisen värikästä kirjavuutta.
Yöt muuttuivat koleiksi, ja varhain aamusin peitti kylmä, valkea härmä maan runsain kerrostumin.
Aivan huomaamattansa he kiirehtivät verkkaisia askeleitaan ja valitsivat lyhemmät polut, pikemmin päästäkseen Sho Kon Sha'han, »Väsyneen sielun rauha» nimiseen hautausmaahan, joka oli heidän matkansa määrä. Siellä on hänen kotinsa, kertoi Tama, esivanhempaansa temppelikartano. Muutama kukkulanleveys hautausmaasta oli Tokiwan temppeli, autio, melkeinpä raunioina, mutta kuitenkin — hänen kotinsa.
Siellä olivat hänen vanhempansa eläneet ja — kuolleet. Siellä hän oli ollut onnellinen lapsena, pelkäävien ja rakastavien vanhempainsa huomassa ja hoidossa. Äiti oli opettanut hänen tanssimaan jumaltanssia ja lepyttämään jumalia rukouksilla; isä oli opettanut hänelle toisesta Jumalasta ja toisesta taivaasta. Hänen vanhempainsa manalle mentyä oli tämä ikivanha temppeli ollut hänen ainoa turvapaikkansa, pyhäkkö, johon ei huimapäisinkään metsästäjä ollut rohjennut jalallaan astua. Loukatut jumalat katselivat vieläkin kammottavilla silmillään esialttariin päin, ja Ni—O'n rajut henget, joita kenties ei enää osattaisikaan lepyttää ja suostuttaa, vartioitsivat temppelin pyhiä porttikatoksia.
Lapsellisen onnellisena ja luottavana hän johti Tojin-sania eteenpäin, kiihkeästi haluten näyttää kaunista asuinpaikkaansa, jonka hän aikoi Tojin-sanin kanssa ikuisesti jakaa. Mutta suloisia olivat vuorilehdot olleet tänä kesänä kivineen, puineen, polkuineen; miksipä he sieltä kiiruhtaisivat pois? Levoton, kostonhimoinen kaupunki oli jäänyt kauas taakse; kettu-nainen vaelteli nyt omilla alueillaan. Vaistomaisesti hän niitä ominaan piti ja maan lakien mukaan, jos hän niistä olisi mitään tiennyt, oli hän vanhempainsa omaisuuden ainoa laillinen perillinen.
He olivat jo hyvin lähellä temppeliä; pian hän saattoi levittää käsivartensa ja huudahtaa Tojin-sanille:
»Katsos, ylevä ystävä, tässä on minun arvoisa kotini! Astu armollisesti sen kurkihirren alle.»
Ja mielessänsä hän kuvitteli Tojin-sanin kasvojen loistavan ilosta ja onnesta.
Uneksuvasti virkkoi Tojin-san, seuratessaan johdattajaansa varjoisaa sivupolkua pitkin, joka sukeltausi pisartavien piilipuiden päiväpaisteiseen metsikköön:
»Jonakin päivänä kai herään. Eihän voi olla totta, että vaeltelen sinun kanssasi kahden erämaan mäkisissä metsissä, suloinen päämäärättömyys edessä ja ympärillä!»
Hän tarttui lujasti tytön ojennettuun käteen ja jatkoi matalalla, hyväilevällä äänellä:
»Ja kun herään, pikku Tama, niin silloin tietänen todeksi kerran lausumasi sanat: meidän unemme ovat ihanampia kuin mikään todellisuus.»
Tama pysähtyi hänen eteensä, seisoen isojen lehtien ja pitkän ruohoston peitossa.
»Eikö sinulla voi olla tämän kauniimpia unia?» kysyi hän haaveksivasti.
»Ei», vastasi Tojin-san pehmeästi. »Voitko sinä nähdä kauniimpia?»
»En. Saan olla näiden vuorten keskellä vain sinun kanssasi — ihanampaa en tiedä! Tämä on maailman paras uni, Tojin-san!»
Syntyi hetken hiljaisuus, jolla aikaa heidän siinä käsikädessä seistessä hieno varjo ilmestyi Tojin-sanin kasvoille. Hän seisoi siinä silmät avoimina kuin olisi nähnyt näyn.
»Paha kyllä», sanoi Tama murheellisella äänellä», ovat unet vain utua. Ne ovat niin suloisia — niin koskemattomia, ja seuraava hetki voi ne jo puhaltaa pois. Jumalatkaan eivät niiden teitä tunne!»
Tojin-san ei tuntenut enää omaa ääntänsä, sillä siinä värähti niin voimakas hellyys ja kaiho:
»Meidän unemme tulee olla muiden unia erikoisempi», virkkoi hän juhlallisesti. »Se ei koskaan pääty. Ei ainakaan elämässä, pikku Tama!»
»Mahtaako se kestää koko elämänaikamme?» kysyi Tama, äänessä riutuva epäilys.
»Kestää, jos sinä niin tahdot», kuului Tojin-sanin kuiskaava vastaus.
* * * * *
Auringon vaipuessa läntisen taivaanrannan alle ja sen punaisen ruskon hehkuessa Hakusanin jylhäin kukkulain takaa hiipi velhottareen jälleen entinen, sydäntä painostava pelko.
Hän seisoi kuin lumottuna, nojaten jättiläissuurta tammenrunkoa vasten, hiukset kultaisena pyhimyskehänä pään ympärillä ja rinnoille valahtaneina. Muutamia askelia hänestä oli Tojin-san pienessä alangossa keräämässä kuivia puunoksia iltanuotiota varten. Tama kuuli hänen liikkuvan edestakaisin. Toisin vuoroin hän puita kerätessään vihelteli, vuoroin hyräili jotakin laulua.
Kaukana — kaukana näköpiirin takana Tama tiesi, sokean vaistomaisella varmuudella, muittenkin ihmisten vaeltavan pitkin heidän tietänsä.
Käsi tapasi sydäntä aivan kuin yrittäen estää sen tykytystä. Pelko siivitti hänen jalkansa ja ääneensä valittaen hän syöksähti alankoon Tojin-sania kohti. Hän ilmestyi niin äkkiarvaamatta Tojin-sanin eteen, että tämä jäi hämmästyneenä tuijottamaan tytön säikähdyksestä kalpoihin kasvoihin.
»Tama!»
»Olet puhunut oikein», vastasi hän, huulet harmaina väristen, hymy kuolleena, »tämä onkin vain kaunista unta, joka ei kestä. Se hämärtyy ja — katoaa!»
»Untako! Ei, onhan tämä suloista todellisuutta. Olemmehan täällä yhdessä, eikä mikään mahti maailmassa voi meitä erottaa.»
»Ei mikään mahti maailmassa», toisti Tama hänen sanansa.
Sitten hän peitti silmänsä aivan kuin valoa arkaillen. Pienten vapisevien kätösten alta puhui ääni, joka yhä värisi pelosta ja ahdistuksesta:
»He tulevat — repivät sinut minusta erilleen. Näen heidät aivan selvästi — matkan etäisyyttä en tiedä. Tiedän sen sydämmessäni. Kuulen korvillani. Jalkojen kapse — oi, etkö sitä kuule, hyvä Tojin-san? Kuuntele!»
Hän kohotti kätensä ja he kuuntelivat hiljaa ääntä, jonka vain Tama saattoi kuulla tai luuli kuulevansa.
Tojin-san tiesi Tämän olevan oikeassa, sillä tämän sisällinen vaisto oli näköä tarkempi. Hellästi, mutta vastustamattoman tarmokkaasti hän otti tytön pienet kädet omiinsa.
»Tule, Tama, meidän pitää ehtiä Sho Kon Sha'han tänä iltana.»
»Ni—i-in», kuiskasi tämä, ja nyt vasta kuului valittava väsymys äänestä. »Luulin jumalien olevan hyviä ja toivoin, että meidät unhotettaisiin kahdenkesken tänne vuoristoon.»
Hän huokasi ja kulki ajatuksissaan Tojin-sanin rinnalla.
»Nytpä tiedänkin», sanoi hän. »Sydämmeeni on syttynyt uusi tunne!»
»Kas vain, pikku Tama, millainen tunne?»
»Pelko — sinun tähtesi!»
»Sehän on aivan turhaa!»
»Sinä olet Tojin-san, kuten isänikin oli», sanoi Tama murheellisesti, »enkä ikänä voi unhottaa kohtaloa, jonka alaiseksi isäni joutui!»
»Siitähän on jo niin monta vuotta. Me elämme uudessa Japanissa nykyisin, ja minullahan on ystäviä — Fukuissakin!»
Tämä uusi tapahtuma saattoi heidät yhä lähemmä toisiaan. Rinnakkain, kylki kyljessä he vaelsivat nopeasti Sho Kon Shata kohti. He eivät pysähtyneet aterioimaan eivätkä nukkumaan, huoahtivat vain hetken, ja kuitenkin he vielä yön tullessa olivat metsäisellä matkallaan.
Tuskin sanaakaan lausuttiin. Tama nojasi kuin lapsi hänen käsivarteensa, pää hänen rintaansa vasten. Kerran hän huokasi, hyvin hiljaa — tietämättään hän kertoi täten raskaasta väsymyksestään.
Äkkiä Tojin-san pysähtyi, kohotti tytön kasvot ylöspäin ja katsoi niihin tuskallisesti.
»Sinähän itket, Tama.»
»Enhän itke», vastasi tämä.
»Mutta kasvosi ovat kosteat.»
»Se on vain kastetta, joka poskilleni pisaroi.» Taas liikkuivat he eteenpäin. Jättiläissuurina kohosivat puut heidän ympärillään tähtitaivasta kohti. Toisinaan, kun mäenrinteet olivat liian jyrkät, täytyi heidän laskeutua varovaisesti pidellen kiinni pensaista ja puista, ja siten tietä raivaten. Ja kerran, kun Taman jalat tuntuivat liian väsyneesti laahustavan, otti Tojin-san hänet syliinsä ja kantoi häntä jonkun matkaa. Tama pyysi saada kävellä. Heillä oli vielä pitkä matka taivallettavana, eikä Tojin-san saanut itseänsä liiaksi väsyttää. Tama tahtoi olla avuksi eikä esteeksi.
Yö muuttui tyyneksi ja vilu tunkihe heidän jäseniinsä. Tojin-san riisui takkinsa verhotakseen tytön sillä, mutta Tama ilmoitti, että hänen selkäänsä oli obi'n rihmalla kiinnitetty hieno silkkiverho tarpeen varalle. Tojin-san oli luullut sitä olkapään ylitse heitettäväksi vyölliseksi, ja harmitteli itsekseen, ettei ollut ennen älynnyt auttaa tyttöä sen taakan kantamisessa. Tama naurahteli veitikkamaisesti ja pyysi hänen avaamaan solmun. Pimeässä eivät suuret, kömpelöt kädet kyenneet nyppimään auki niin pientä solmua. Tama yhä nauroi hyväilevästi ja iloisen hellästi, veti mytyn rinnoillensa, avasi solmun, ja maahan valahti pehmeä silkkinen vaate.
Tojin-san aikoi kietoa verhon moneen kertaan hänen ympärilleen, mutta Tama ei luvannut kävellä askeltakaan, elleivät he yhdessä jakaisi silkkipeitettä. Ja niin he vaelsivat koleassa yönhämyssä, käsivarret toinen toisensa vyötäisillä, temppelin silkkiverhoon käärittyinä. Heidän sydämmiensä ja ruumiittensa yhteinen lämpö suojeli syksyiseltä yökylmältä.
Niin he astelivat koko yön, verkkaan ja koneellisesti, eivät pysähtyneet katselemaan taakse häipyviä vuoripolkuja, vaan pyrkivät tasaisesti ja varmasti päämääräänsä. Aamuauringon kalpeassa sarastuksessa he kiipesivät viimeistä kummunrinneträ, jonka laelta näkyi Sho Kon Sha.
Viileän auringon verkalleen kohotessa itäisen taivaanrannan yli levisi heidän eteensä ihastuttava näky. Yhden ainoan mäen ja sen alaisen tasangon takaa kohosivat vanhan Tokiwan temppelin vuosisataiset huiput majesteetillisina päiväpäisteisten petäjäin yli.
Ylellisyys oli siitä karissut, mutta kauneus oli jäljellä. Seinämuureissa näkyi tulen ja hävityksen jälkiä. Vaikka aika olikin sitä suunnattomasti pahoinpidellyt, oli se vielä kuitenkin paljon vaikuttavampi ja juhlallisempi kuin mikään muu Tojin-sanin ennen näkemä kuuluisa rakennus.
He lähestyivät sitä pengerkäytävää pitkin, jonka lukemattomissa kiviportaissa ruohon ja köynnöskasvien peittämät kivet liikahtelivat irtaallaan.
Pagoda oli seitsenkerroksinen, ja sen ränstyneissä kerroskatoksissa heilahtelivat vieläkin vanhat tuulikellot.
Kyyhkysparvi lenteli katoilla ja räystäillä sekä syöksyi suurena, lainehtivana pilvenä heitä vastaan. Tama juoksi niitä kohti, ojenteli käsivarsiaan, huuteli ja sirkutteli. Vaatteittensa syvistä poimuista hän kaivoi pari kolme kourallista riisiä, joita hän oli säästänyt, ja ripotteli niitä ympärilleen maahan. Kyyhkyset nokkivat hänen käsiänsä, tuomisia etsien, lepattelivat olkapäillä ja pään päällä ilmassa. Äkkiä hän toruen ajoi ne tiehensä, huiskutteli liepeitään ja viittoi lentämään takaisin.
Hän veti Tojin-sanin mukaansa temppeliin, työnsi varovaisin käsin auki ruostuneet ovet.
Huoneitten sisäpuolinen majesteetillisuus teki hiukan kaamean vaikutuksen. Kaikki muut kalleudet ja aarteet olivat ryöstetyt paitsi kivistä jumalankuvat, jotka tutkimattomin ilmein seisoivat jalustoillaan.
Alttari oli verhoton; ei liekehtiviä valoja eikä häilyviä tulisoihtuja ollut palamassa jumalien kunniaksi; sandalipuiden väkevä haju sekä mäntyjen ja umegagupuiden sekatuntuinen sulotuoksu täytti ilman.
Pääalttarin äärellä tuijotti tietämättömän vanha, hyvä Bunzura uneliaiden silmäluomien alta, luonnottomassa asennossa, lanteisiinsa nojaten. Hänen edessään oli riuku, johon ennen maailmassa sidottiin tuhansittain paperille kirjoitettuja rukouksia. Nyt oli riuku paljas, kuin pitkä, surullinen iva jumalan kasvojen edessä.
Tama liikkui hiljaa kuvan lähettyvillä, kosketti kädellä sen polviin sekä hyväili lempeästi ja rakastavasti. Näki selvästi, ettei hän kammonnut jumaliansa. Hän oli syntynyt niiden keskessä ja tunsi olevansa samaa äänetöntä perhettä, joka hänen mukanaan oli vuoristossa maanpaossa ja hyljättynä.
Hän asetti poskensakin erästä omituisen ja vakavan näköistä kuvaa vasten, jonka vieressä seisoi kolme pienempää jumalaa. Tojin-sanin huomio kääntyi tähän ryhmään. Se löytyi kaikissa buddhalaisissa temppeleissä. Siinä oli Ema, helvetin hallitsija, kolmen kiduttaja-apulaisensa seurassa, joista yksi kantoi miekkaa, toisella oli kynä ja kolmannella papinsauva.
Tervehdittyään kaikkia jumalia lankesi Tama äkkiä nöyrästi polvilleen ja kumartui syvään. Hän oli pienessä komerossa, jossa ei näkynyt ainoatakaan jumalankuvaa.
Tojin-san seisoi lähellä ihmetellen, miksi tyttö oli valinnut juuri sen kulmakkeen hartauspaikakseen, ja huomasi seinällä jonkinlaisen painetun kuvatöherryksen. Se oli haalistunut väripainoskuva, nähtävästi monta vuotta vanha, kuva melkein näkymättömiin kulunut, kulmat tulen turmelemat.
Omituinen tunne valtasi Tojin-sanin, tunne, jonka vain se tietää, joka ensi kerran huomaa monien jumalien maassa yhden ainoan oman, hänelle opetetun jumalan kuvan; sillä tuo vaalennut, tahraantunut paperi esitti Kristusta!
Tyttö näytti vaistomaisesti tuntevan hänen ajatuksensa, sillä hän yhä polvistuneena kohotti hymyävät silmänsä ylöspäin, virkkaen:
»Se on isäni jumala. Hänelle etupäässä minä kaikki huoleni huokaan.»
»Miksi juuri hänelle?» kysyi Tojin-san liikutettuna.
»Isälläni», kuului yksinkertainen vastaus, »oli huolia, kuten minullakin. Senvuoksi tässä sydämmeni tuskat vuodatan, koska tiedän, että hän kuuntelee.»
Tojin-san ryhtyi kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin heidän olinpaikkansa turvaamiseksi. Tarkastettuaan seitsenkerroksisen pagodan läpikotaisin, löysi hän vanhoja aseita — kiväärin ja miekan, jotka varmaan olivat aikoinaan olleet tytön isän omaisuutta. Ne olivat tietysti epäkunnossa, mutta parempi niinkin kuin ilman aseita, tuumi hän.
Kun Tama oli hänelle näyttänyt salakäytävän, jota pagodan takaseinässä ei voinut ulkopuolelta huomata, päätti hän asettaa sulkuja pääkäytävän eteen. Yliluonnollisin ponnistuksin sai hän raahatuksi useita kivisiä jumalankuvia käytävän eteen, niin että ne kerrassaan sulkivat pääsyn sitä tietä. Jumalien kasvot olivat porttiin päin. Hän nautti jo edeltäpäin kuvitellessaan temppeliryöstäjäin sanomatonta kauhistusta, kun nämä portin murrettuaan joutuisivat katsomaan silmästä silmään niin mahtavaa henkivartiojoukkoa.
Ei kukaan ollut, kertoi Tama, astunut temppelin kynnyksen yli sen kammottavan päivän jälkeen, jolloin danka-heimon miehet olivat silmittömässä hurjuudessaan ja vihassaan surmanneet hänen vanhempansa.
Hänet oli aina pidetty lymyssä pagodan yläkerroksessa eikä häntä ollut siihen asti kukaan muu nähnyt kuin hänen vanhempansa.
Mainittuna päivänä oli hän hengenhädässä ensin syöksynyt aina pagodan katolle saakka; mutta sinnekin oli hän, vaikka peitti käsillä korvansa, kuullut isänsä ja äitinsä sydäntä särkevät huudot ja murhaajien villin, eläimellisen riemunkiljunnan.
Häneen tuli äkkiä outo rauhan ja tyyneyden tunne. Vakavasti ja pelottomasti hiipi hän seitsemän kerrosta alas, avasi suuret ovet ja astui temppeliin. Siinä vasta Fukuin miehet näkivät hänet ensi kerran; ilmestyksenä hän seisoi suuren Shakan alttarilla, johon hän oli yhdellä hypähdyksellä ovesta lennähtänyt.
Hänen hiuksensa välähtelivät ihanammin kuin alttarisilkki; moista silmien ja hipiän väriä ei ollut kukaan Fukuin mies ennen nähnyt. Hän seisoi näiden hämmästyneiden katseiden edessä kuin kostotar, jonka ylhäinen Buddha oli varmaan lähettänyt. Miehet seisoivat kivettyneinä, tuijottaen olentoon, joka niin ihmeellisesti oli ilmestynyt itse jumalan jalkain juureen. Sitten he äkkiä taikauskoisen pelon valtaamina, kauhusta huutaen, syöksyivät suin päin ulos temppelin ovesta ja jättivät hänet yksin — ruumiiden luo!
Kun Tojin-san silmäili ympärilleen suuressa huoneessa, saattoi hän hyvin kuvitella ammoisen murhenäytelmän tapahtumat. Ja hän käsitti, minkätähden tyttö oli ollut vihamielisellä kannalla koko maailmaa vastaan, miksi hän oli peloitellut ja kiusannut vainolaisiaan. Vieläpä nytkin, kertoessaan sukunsa surmantarinaa, olivat tytön kasvot kalpeat ja teräväsävyiset.
»Nyt siis tiedät syyn», sanoi hän, »miksi minua sanotaan kettu-naiseksi.» Kenties se on tottakin. Taidan ollakin velho!»
»Etkä ole», vastasi Tojin-san, »sanokoot mitä tahansa.»
Tyttö oli ääneti, ikäänkuin vakavasti jotakin miettien. Äkkiä hän huokasi: »En rakasta täkäläistä kansaa. On parempi, etteivät tule lähelleni. Saatan aikaan ikävyyksiä, ja toisinaan — kuolemankin niille, jotka minua etsivät. Kukuissa ovat tietysti jo puhuneetkin sinulle hänestä — Gihei Matsuyamasta?»
»Ovat kyllä, vaan en usko sellaisia juttuja.»
»Se oli tosi kertomus», vastasi Tama valittavan väsyneellä äänellä. »Hän tuli kuin rajuilma taivaasta, ilman minkäänlaista varosanaa. Tullessani ulos ovesta oli hän siellä minua odottamassa. Hän lausui nimeni pehmeästi ja hellästi, aivan kuin sinäkin, Tojin-san. Ei kukaan ollut ennen puhutellut minua sillä tavalla. Ei! He olivat vain huudelleet rumia nimiä, kiroilleet ja heittäneet kiviä jälkeeni. Mutta hän, hän puhui ylevästi kuin sinäkin.
»Ensiksi sydämeni seisattui, sillä niin minä pelkäsin. Muistin isäni ja äitini ja luulin hänen tulleen surmaamaan minutkin. Sitten hän jälleen lausui hiljaa ja hempeästi nimeni, ja minä ajattelin sydämmessäni, että jumala oli saapunut luokseni vieraisille. Ja niin — sitten — esitin minä hänelle jumalien pyhän tanssin. Mutta kun olin lopettanut, tunsin heti erehtyneeni — tunsin, ettei hän ollutkaan jumala, vaan Fukuin miehiä!»
»Silloin sydämmeni nauroi povessani, ja jalat kiidättivät minut noiden vuorien ylitse. En pysähtynyt hetkeksikään, vaikka kuulin hänen äänensä, sillä minua pelotti jälleen. En tiedä, miksi pelkäsin ja arkailin.»
Ääni katkesi. Hän hiipi arasti Tojin-sanin viereen ja kosketti kädellään häntä.
»Sokea näkee tuhansilla sisäisillä silmillä, mutta — paha kyllä! — he eivät näe kahdella silmällä paljon. Kuinka olisin voinut aavistaa, ettei se onneton sen enempää katsonut eteensä?»
Hän värisi ja peitti vavahtelevin käsin kasvonsa.
»Monet monituiset päivät seisoin odotellen sen rotkon reunalla — odotellen vain, Tojin-san, että hän jonakin hetkenä tulisi takaisin rotkon syvästä kuilusta.»
»Elkäämme ajatelko asiaa sen enemmän», virkkoi Tojin-san. »Sinähän olit aivan syytön hänen onnettomuuteensa.»
»Toisinaan johtuu mieleeni», jatkoi tyttö surullisesti, »että kentiespä Fukuin ihmiset ovatkin minun suhteeni oikeassa. Taidan ollakin todella kettu-nainen. Ajattelehan vain, että olen saanut aikaan niin paljon ikävyyksiä — ja kuolemankin niille, jotka ovat minut nähneet. Ja sinullekin, Tojin-san, sinullekin olen tuottanut tuskaa!»
»Et — etpä suinkaan.»
»En tiedä, kuinka tai koska sain ensin kuulla tulostasi. He eivät puhuneet Fukuissa mistään muusta, ja minä olen aina kuuntelemassa, vaikka he eivät näe minua. Joku epämääräinen tunne vakuutti minulle, että sinun tulosi muuttaa koko elämäni. Sen vuoksi odotin, hartaasti odotin koko talven tuloasi.»
Iloinen, veitikkamainen hymy leikki tytön huulilla.
»Et tiennyt», jatkoi hän, »että tulopäivänäsi minäkin olin toivottamassa vieraan tervetulleeksi. En ollut sisällä talossa vaan seisoin ulkona lumessa. En voinut puhua sinulle niinkuin ne toiset, enkä saanut koskettaa kunnioitettaviin käsiisi. Siitä huolimatta olit Tojin-san — niinkuin isänikin. Oi, kuinka iloinen — kuinka riemuinen olin! Vaikka käteni, jalkani, nenäni ja arvoisat korvani olivat paleltua, sittenkin seisoin siellä odotellen. Kun kaikki korkeat vieraat olivat menneet, silloin — silloin oli minun vuoroni huutaa nimesi! To—o—jin-san!»
Häntä puistatti vilunväre.
»Mutta ajattelehan, jos aiheutan sinullekin — kuoleman!»
»Siitä ei ole pelkoa», vastasi Tojin-san vakavasti, »ja vaikkapa niinkin, niin olen kyllin vahva sinun rinnallasi kohtaamaan millaisen vaaran tahansa!»
»Oi, ajatukseni vaeltavat menneisyyteen! Kuulen jälleen isäni äänen — äitini huudon! Käsin kosketan heidän rakkaita ruumiitaan. Kannan heidät Sho Kon Shan mustaan yöhön näillä pienillä käsilläni, minä yksin, ja asetan heidät levolle — hautaansa! Tojin-san! Oi!
Hän kätki kasvonsa Tojin-sanin povea vasten.
»Jospa he tekevät samoin sinullekin!» huudahti hän.
»Omasta puolestani en pelkää», vastasi Tojin-san.
»Voithan erota minusta», sanoi Tama. »Mene takaisin tuota vuoritietä myöten. Ei kukaan puhu kovia sanoja sinulle, jota niin suuresti kunnioitetaan. Minun kanssani joudut ikävyyksiin, vieläpä kenties saat surmasi!»
»Ilman sinua», virkkoi Tojin-san, »on enemmänkin ikävyyksiä, on syvä tuska, kipeä tyhjyys, jota ei enää voi täyttää. Täällä kahden kanssasi, erillään koko maailmasta, pienet kätösesi omissani, silmät sinun huulillasi, voin seista kuolemankin uhkaa vastaan, olla tyytyväinen, onnellisempi kuin koskaan olin kuvitellut voivani ollakaan.»
»Puhut niin kauniita sanoja. Mutta jos jumalat —»
Tama asetti kädet ristiin rinnalle ja sulki rukoillen silmänsä.
»Temmei itashikata kore maku» (taivaan tuomioista ei ole mitään pelastusta), kuiskasi hän hiljaa.
Kolkutus temppelin portille ei ollut kova eikä uhkaava, mutta se oli vaativa ja hellittämätön. Tojin-san veti kettu-naisen niille mutkaportaille, joita kavettiin seitsemän kerrosta ylös torniin.
Kerran ennenkin oli Tama samalla tavalla lähetetty niitä ylös. Silloin oli hän mennyt mielellään, oli juossut nopeasti. Nyt hän ei liikkunut askeltakaan eteenpäin, vaan kääntyi päättävästi Tojin-saniin. Hänen huulillansa väikkyi tähtien tuikkiva hymy. Tyynesti ja arvokkaasti hän asetti kätensä miehen käsiin.
Tojin-san piti niitä hetken omissaan ja katseli kaihoavin silmin tytön kasvoihin. Kolkutus kuului yhä kovemmin, mutta siitä huolimatta tuli hänen mielensä levollisemmaksi.
Hän katseli ihania, loistavia silmiä ja unhotti kaiken muun. Hän ei kuullut äännähdystä, joka oli nyyhkytyksen sekainen intohimon purkaus. Hän ojensi käsivartensa ja syleili häntä. Ensi kertaa hänen huulensa intohimoisesti, nälkäisesti etsivät tytön huulia ja painoivat niihin kuuman suutelon, jota ei kumpikaan elämänijässään tulisi unhottamaan. He eivät nähneet mitään, eivät kuulleet mitään, tunsivat vain, että tämä kiihkeä syleily vihki heidän sydämensä yhteen.
Tämän lemmentunnelman rikkoi lopuksi matala ääni, joka melkein kuiskaten kuului portin ulkopuolelta. He vetäysivät erilleen, pitäen vielä toinen toistaan käsistä.
»Sensei! Sensei! Sensei!»
Se oli ylioppilas Junzon ääni.
Ilosta huudahtaen syöksähti Tojin-san ovelle, vääntäen jättiläisvoimin jumalat syrjään. Lopulta oli tie portille avoin, ja portin puoliskot lennähtivät kiivaasti auki.
Ulkopuolella seisoivat levottomat, kalpeat, hänen kohtalostansa hätäännyksissä olleet, uskolliset oppilaat Junzo, Higo ja Nunuki. Ilohuudoin ja kyynelsilmin he riensivät häntä vastaan ja syleilivät nuorekkaan riemun valtaamina rakasta opettajaansa. Higo piteli toisesta, Junzo toisesta kädestä, ja Nunuki heilui takana, koettaen tutkia sitä haavaa, jonka daimion ylivirkamiehen miekka oli hänen kaulaansa riipaissut. Haava oli jo parantunut, sillä kettu-nainen oli ollut erinomainen haavuri.
Askel askeleelta, hiljaa ja epävarmana lähestyi heitä Tama, kalpeana, silmät suurina ja hermot jännityksissä, tavoitellen äsken syleileviä käsivarsia ja huulia, jotka olivat niin kuumina hänen huuliinsa painuneet. Hän pysähtyi ja kuunteli kädet ohimoilla hämmästyneenä ylioppilaitten riemuisia ääniä ja iloista puhetulvaa. Nämä kertoivat, että Tojin-sanin ystävä oli saapunut Fukuihin, kertoivat Echizenin ruhtinaan tulosta, hänen ahdistajiansa kohtaavasta rangaistuksesta ja niistä palkinnoista, joita innokkaimmat puolustajat saisivat.
»Mekin», lisäsi Higo poikamaisella ylpeydellä, »saamme palkintomme, sillä meidät on valittu sen kunnioitettavan Be-koku-jinin (amerikalaisen) henkivartijoiksi, joka on Fukuihin saapunut onnetonta tyttöä hoitamaan ja parantamaan sekä ottamaan hänet, jos ylhäinen Tojin-san niin haluaa, mukanaan pääkaupunkiin.»
»Onnetonta tyttöä?» toisti Tojin-san sanat hitaasti. »Ketä tarkoitatte?»
Nuorukaiset katsoivat hämillään opettajaansa.
Kettu-naista tietysti! Ketäpä muuta? Häntä onnetonta, jota kohtaan Fukuin asukasten sydämmet olivat sulaneet niinkuin hänen vuoriharjanteittensa lumi sulaa keväällä. Tojin-san itse oli sen muutoksen aikaansaanut, itse sen ihmeen tehnyt, sillä hän oli osottanut sen taikauskon järjettömyyden ja luonnottomuuden, jota pääasiallisesti tietämättömät, ennakkoluuloiset ja kiihkoisat kansanjoukot olivat vuosisatoja vihansa voimalla pitäneet vireillä.
Nyt oli itse ruhtinaskin tullut vakuutetuksi siitä, että vääryys oli tapahtunut, ja Fukui seuraa tykkänään hänen neuvojaan. Tojin-sanin ystävän saapuminen sellaiseen aikaan vaikutti myöskin osaltaan kansaan; ja nyt tahtovat kaikki katuvaiset mikäli mahdollista korvata entisyyden vääryydet. Be-koku-jin on ehdottanut, että tyttö vietäisiin pois Fukuista.
Kettu-naisen surullinen elämäntarina oli herättänyt syvää liikutusta hänen isänsä maalaisissa, ja Tokiossa odotellaan myrskyisellä innolla hänen saapumistaan. Mutta siitä asiasta saa Tojin-san itse päättää. Fukuissa oli mielialan muutos aivan täydellinen, eikä mitään ollut enää peljättävissä.
»Minäkin», sanoi Nunuki spartalaisella uljuudella, »olen valmis näkemään kettu-naisen. Olemme kuulleet ruhtinaamme ja Be-koku-jinin kertovan, että sangen useilla teidän rotunne naisilla on samallainen ihon, hiuksien ja silmäin väri kuin tälläkin tytöllä. Onko niin, arvoisa opettaja?»
Mutta Tojin-san oli ääneti. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet tuhkanharmaiksi; käsivarret riippuivat velttoina sivuilla. Hän tuijotti terävästi eteensä, aivan kuin olisi nähnyt aaveen.
»Mutta puhuhan minulle kuten ennenkin! Kosketa noilla käsillä — noilla huulilla! Katso ystävällisesti minuun! Arvoisa sydämmeni ja ruumiini ovat kylmät. Ole armollinen ja lämmitä niitä!»
Hän oli seurannut Tojin-sania viettävää nurmikkoa alas, lainkaan välittämättä ylioppilaista, jotka katsellen vakavasti, ihmettelevästi seurasivat häntä.
Hän ei voinut ymmärtää, miksi ei hän enää saanut kävellä Tojin-sanin vieressä, tämän turvaavan käsivarren tukemana ja minkätähden hän ei saanut pitää tätä kädestä ja nojata vettyneitä poskiaan Tojin-sanin rinnoille. Niiden kolmen päivän kuluessa, jotka he olivat jo matkanneet takaisin Fukuihin, näytti Tojin-san karttaneen häntä, aivan kuin olisi häntä peljännyt.
Kerran hän yritti selittääkin tytölle käytöstään, kylmästi ja teeskennellyn välinpitämättömästi.
Asiat olivat nyt kääntyneet, kertoi hän. Kun he olivat kahdenkesken, olivat he pieniä, eksyneitä lapsia, ja kun rauhallinen korpi metsineen oli synnyttänyt heissä outoja unelmia ja mielikuvia, niin olivat he vaeltaneet sokeassa, kultahohtoisessa huumiotilassa. Nyt he olivat heränneet. He olivat palaamassa takaisin kaupunkiin, jossa heidän tuli olla muitten ihmisten kaltaisia ja jossa heidän tiensä hyvin pian eroisivat. Siitä olisi vain hyötyä; sen kyllä Tama jolloinkin ymmärtäisi.
Taman tulisi unhottaa vuoristossa vietetyt hetket, taikka ajatella niitä kuin unta, joka oli päättynyt, kuten hän itsekin oli onnen hetkinä ennustaen lausunut. Ne olivat kaikonneet kuin utu päivän tieltä.
Tama oli itsepintainen ja vääjäämätön. Hän ei tahtonut lähteä eri polkua taivaltamaan — hän ei yksinkertaisesti vain niin tahtonut. Ei, vaikka hänet väkivalloin raastettaisiin erilleen.
Hän sittenkin palaisi Tojin-sanin luo. Eikö tämä muistanut niitä omia lausumiaan sanoja, ettei uni koskaan päättyisi, jollei Tama niin haluaisi? Hän ei halunnut, eikä koskaan haluaisi. Kärsivällisesti ja yhtämittaisesti hän suostutteli Tojin-sania, kunnes tämä aivan lumoihin antautumaisillaan, epätoivoisena ja hentomielisenä kääntyi oppilaittensa puoleen, pyytäen näiden omalla kielellään selittämään selvemmästi, kuinka uusiin ja toisellaisiin oloihin Tama tulisi ja kuinka hänen elämänsä tulisi suuresti muuttumaan.
Miehekkäästi kyllä, koettivat pojat hätäillen ja epävarmasti selittää asiain tilaa. Onneton tyttö, kuten he häntä vielä nimittivät, tai tyttö raukka, tulisi pian saamaan näkönsä, lupasi hyväsydämminen Junzo. Silmiin tehtäisiin pieni, kunnioitettava leikkaus. Länsimaiden oppineet tietäjät, kertoi japanilainen ylioppilas, ovat omassa maassaan parantaneet satojen sokeain silmät. Tojin-san, joka itse oli ollut lääkäri, oli tavannut hänen silmissään hienon, huomaamattoman kalvon, sangen tavallisen ja vaarattoman, jota ei ollut vaikea leikkaamalla poistaa. Hän oli kutsunut luokseen suuren, kuuluisan lääkärin, joka asui pääkaupungissa. Nyt oli tämä saapunut, kuljettuaan Tojin-sanin pyynnöstä tuon pitkän matkan Fukuihin saakka. Hän oli ihmeittentekijä, jonka maine oli kuulu ympäri koko maapallon, kertoi nuorukainen palavin innoin.
Sata ystävää oli tyttö raukkaa odottamassa Tokiossa, jatkoi kohteliaasti Higo. He odottivat kiihkeästi häntä sinne — niin japanilaiset kuin muukalaisetkin. Tama lähetettäisiin heidän luokseen, sillä Fukui oli ollut epäystävällinen, ja hän tulisi olemaan muualla onnellisempi. Vähitellen tulisi hän käsittämään kaikki nämä asiat, lupasivat he.
Tama kuunteli kärsivällisesti, mutta välinpitämättömänä, ikäänkuin ei olisi kuullut puoltakaan heidän puheestaan. Sen hän vain selvästi tajusi, että hänet lähetettäisiin kauas, johonkin etäiseen maahan, hyvin kauas Tokiwan temppelistä ja Atago Yamasta sekä äärettömän matkan päähän Tojin-sanista.
Hänen äitinsä oli opettanut, että buddhalaisen nunnan elämä oli pitkä sarja sovitusuhreja edellisessä olotilassa tehdyistä synneistä ja rikoksista. Epätoivoissaan hän koetti miettiä, mitä rikoksia oli tehnyt edellisen elämänsä aikana, koska häntä noin ankarasti rangaistiin. Koko maailmassa oli hänellä vain yksi ainoa turva, yksi ainoa lohdutus: Tojin-sanin ääni ja hyväily, ystävän, joka oli häntä tulisesti syleillyt!
He kulkivat julkisia vuoristoteitä, joita Tama oli aina ennen huolellisesti karttanut. Yöt viettivät he vieraina vuoritemppelien pappien luona, jotka, luettuaan ylioppilaiden ylpeästi esittämän suosituskirjeen Echizenin ruhtinaalta, toivottivat matkalaiset tervetulleiksi ja katselivat kettu-naistakin enemmän uteliaasti kuin vihamielisesti. He yksin kai parhaiten oivalsivat tämän pienen olennon surullisen aseman, nunnan, joka oli elänyt heidän keskuudessaan, vaikka ei heidän alueellaan. Eivät he kuitenkaan olleet häntä hoivanneet eivätkä vainonneet, vaikka heillä enemmän kuin muilla olisi ollut siihen syytä ja tilaisuutta. Vuosikausia oli Tama elänyt niillä ruokavaroilla, joita hän kavaltamalla sai temppeleistä, — näiden varastojen ääriin oli aina pieni määrä elatustarpeita aivan kuin tahallisesti hänen otettavakseen asetettu.
Matka Fukuihin oli pitkä ja vaivaloinen. Kesä oli jo mennyt. Ilmat olivat kylmät; tuulet ja sateet pakottivat heidän yhtä mittaa etsimään suojaa sieltä ja täältä. Mutta muutamien vuorokausien kuluttua he saapuivat vihdoinkin vuoriston alalakeudelle, tulivat mäntymetsään, taivalsivat bambu- ja laakerilehdikkojen läpi Siipijalan-joelle, jonka rantamia pitkin oli enää vain lyhyt matka määräpaikkaan.
Viimeinen Echizenin ruhtinaan kohtelias ja kumarteleva lähetti oli poistunut Tojin-sanin huoneista, laulavalla äänellä esitettyään muukalaiselle isäntänsä syvästi murheellisen mielialan.
Huoneessa oli suuret kasat kallisarvoisia lahjoja, joita keisarillisen neuvoskunnan jäseneksi piakkoin muuttava Echizenin maakunnan ruhtinas oli lähettänyt vieraalleen. Hän oli nyt Echizenissä vain käymässä saadakseen kaikki asiansa järjestykseen ja valmistaakseen entiset vasallinsa mukautumaan uusiin olosuhteisiin. Ollen oikeatuntoinen ja ritarillinen mies, tahtoi hän korjata kaikki ne vääryydet ja ikävyydet, joiden alaiseksi hänen itsensä vieraaksi kutsuma ulkomaalainen oli hänen poissaollessaan joutunut.
Tojin-san oli suunnattomasti väsynyt. Lähetystö toisensa perästä oli käynyt kaupungista hänen luonaan. Niitä oli saapunut jo ennen päivännousua, sillä kuta varhaisemmin japanilainen käy talossa vieraisilla, sitä suurempi on hänen kunnioituksensa.
Korkeaopistosta tuli lähetystöjä, jotka pyysivät hänen jäämään asemilleen Fukuihin, huolimatta hallintojärjestelmäin muutoksista, sillä he lupasivat sovittaa hänen olonsa niin onnelliseksi ja suotuisaksi kuin suinkin mahdollista. Hän kuunteli heidän puheitaan tuikean näköisenä, yrittämättä lainkaan vastata heidän kohteliaisuuksiinsa samalla mitalla. Uusi tulkki oli lähetetty hänen palvelukseensa, ja hänen kauttaan Tojin-san ilmoitti aikovansa yksityiskohtaisemmin harkita asiaa. Aivan heti hän ei voinut mitään päätöstä lausua.
Vihdoin hän oli kahdenkesken Be-koku-jinin kanssa, jonka nimen he olivat antaneet hänen amerikalaiselle ystävälleen, ja tämä oli todellakin, kuten japanilainen nuorukainen oli lausunut, sangen kuuluisa veitsilääkäri ja Tojin-sanin vanha ystävä.
Hän oli pieni, mutta hyvin arvokkaan ja tärkeän näköinen mies, jonka suuret, kirkkaat silmät välkähtelivät vihaisten ja muodottomain kulmakarvain alta. Uusmuotisessa ja vartalonmyötäisessä englantilaisessa puvussaan hän oli yhtä sopimaton ympäristöönsä Tojin-sanin suuressa kammarissa kuin Genji Negaton aikoinaan hankkimat kamalansuuret huonekalutkin.
Lääkäri kuljeskeli edestakaisin huoneessa, tutkistellen kaikkia kapineita ja hypistellen asiantuntijan tavoin japanilaisten tuomia eri lahjoja. Tavantakaa hän silmäsi ystäväänsä, jolla ei kuitenkaan näyttänyt olevan mitään sanomista, vaikka he olivat ensi kerran kahdenkesken pitkistä ajoista.
Amerikalaisella lääkärillä oli keskinkertaista suuremmat järjenlahjat ja hän oli opintoaikoinaan lueskellut hyvin paljon yhtä ja toista muutakin kuin hänen ammattiinsa kuului. Hän oli lueskellut kaikellaista ja se oli jossakin suhteessa muuttunut hänelle pahaksi tavaksi, kuten hän sitä itsekin myöhemmällä ijällään oli ruvennut sanomaan. Hän oli tunteellinen kuin nuori tyttö. Toisinaan hän salpaantui lukkojen taakse, määräten, ettei ketään saanut millään ehdolla laskea sisälle; luultiin hänen silloin olevan syventyneenä jonkun tieteellisen teoksen tutkimiseen, mutta todellisesti hän useinkin istui jonkun rakkauskertomuksen tai sellaisen seikkailuromaanin ääressä, joita tavallisesti vain nuoret henkilöt ahmivat.
Nyt hän tunsi äkkiä muuttaneensa liikuttavan, jännittävän ja todellisesta elämästä riippuvan lemmentarinan ilmapiiriin. Eivät mitkään painetut kertomukset olleet niin kiinnittäneet mieltä kuin tämä kettu-naisen ja hänen ystävänsä välinen lemmensuhde.
Pienen tyttöparan, joka oli kyyryksissään käytävässä, nojaten Tojin-sanin ovea vasten kuunnellen ja odotellen. Tämä elämäntarina oli liikuttava ja sydäntäsärkevä. Be-koku-jin tiesi hyvin, mitä tuo pieni, hyljätty vuorten-olento kaipasi; ja hän tiesi myöskin, minkätähden Tojin-san ei luullut voivansa sitä antaa.
Hän oli tullut Fukuihin pääasiassa senvuoksi, ettei voinut vastustaa kettu-naisen tarinan viehätysvoimaa; Tojin-san oli hänelle siitä lähemmin kirjoittanut. Hänen saavuttuaan olikin tarina muuttunut paljon mielenkiintoisemmaksi kuin hän luulikaan.
Hän tarkasteli ystäväänsä suurin, kirkkain silmin ja näki hänessä paljon puoleensavetävää. Kasvojen ilme oli terävä ja jännittynyt, tuikea ja onneton; hipiä epätasainen ja arvekas. Hänellä oli vallankumouksellisen suu, tiukka, vääjäämätön, melkein katkera. Mutta silmät olivat runoilijan; niissä asui hentomielisyys ja unelmat. Be-koku-jin tekeytyi hyvin välinpitämättömäksi ja yhtäkaikkiseksi, veti tuolin ystävänsä viereen ja istuutui siihen niin mukavaan asentoon kuin saattoi.
»Mitkä ovat suunnitelmasi?» kysyi hän äkkiä. Toinen ei hievahtanutkaan asennostaan.
»Kaikki riippuu sinusta», vastasi hän hiljaa. »Minustako riippuu jäätkö sinä opettajanvirkaasi vai et?»
»Kerrassaan.»
»Mitä tarkoitat?»
Tojin-san nojautui tuolissaan eteenpäin. Hänen kosteihin silmiinsä oli ilmestynyt ihmeellinen loiste.
»Jos onnistut — niin minä jään tänne Fukuihin.»
»Vai niin — tuota — tarkoitatko onnistumistani leikkauksessa?»
»Niin — sitä tarkoitan.»
Be-koku-jin tarkasteli miettiväisenä ristissä olevia sormiaan. Tahallisesti hän vältti ystävänsä melkein apua rukoilevan katseen. Hän ryki ja heitteli sääriään ristiin toinen toisensa päälle.
»Miksi et voi jäädä joka tapauksessa?» sanoi hän lyhyesti ja kohotti kätensä ennenkuin toinen ehti sanoa sanaakaan. »Sinun ajatuksesi ovat nyt tunteellista kuutamoruikutusta. Eihän sinun tarvitse mitään peljätä — vaikkapa leikkaus onnistuisikin. En ole ensinkään samaa mieltä siitä — niin — mitä sinä ajatuksissasi näyt jauhavan.»
»Et sinä tätä juttua vielä ymmärräkään», sanoi Tojin-san alakuloisesti. »Hän on todellakin sellainen, jollaiseksi ihmiset ovat hänet kuvitelleet — melkein toisen maailman olento. Hän on koko elämänsä elänyt mielikuvituksensa ihanimmissa ilmakehissä, ja kun hän on niin kaunis, hyvä ja puhdas, niin on hänen mielestään koko ympäristökin kaunista. Minä olin ensimmäinen, joka kohteli häntä inhimillisesti. Sielunsa silmillä hän on nähnyt minut sellaiseksi, jota meidän on mahdoton kuvitellakaan. Hänen mielestään minä — niin, ajattele, minä! — olen kaunis olento, jolla ei ole mitään vikoja — täydellinen jumala!»
Hän katsoi tuskallisen kiihkoisasti ystäväänsä» hypähti sitten seisaalleen ja alkoi säännöttömin askelin mittailla lattiaa, pysähtyen taas äkkiä toisen eteen.
»En tahdo hänen näkevän minua — milloinkaan! Se ei ole tarpeellista. Pyydän, että viet hänet minun puolestani Tokioon. Sieltä tulee sisareni noutamaan hänet Amerikaan.» Hän hymyili ensi kerran. »Niin ainakin voin hänen puolestaan toimia. Olen saanut oikeuden holhota häntä ja kieltäytynyt pienimmästäkin Echizenin ruhtinaan tarjoamasta avustuksesta, samoin kuin muittenkin. Minulla on varoja — muitakin kuin tuloni; ja mikä minun on, se olkoon hänenkin. En tahdo ketään muita hänen huolenpitäjikseen», lisäsi hän mustasukkaisesti. »Voin antaa hänelle kaikki, mitä hän tarvitsee ja mitä häneltä puuttuu.»
Be-koku-jin tutki sormenpäitänsä, kasvoilla omituinen ilme. Äkkiä hän katsahti Tojin-sania silmiin:
»Jospa jättäisimme silmäleikkauksen sikseen?» sanoi hän.
Tojin-san muuttui valkeaksi kuin palttina, mutta hänen äänensä oli kuitenkin vakava ja väräjämätön vastatessaan:
»Olen perinpohjin pohtinut sitäkin seikkaa, ystävä hyvä, — olen kamppaillut ja kiduttanut sieluani äärimmilleen. Niin ratkaisisi kysymyksen pelkuri. Ja minä olen mies!»
Virkkoi toinen:
»Minä puolestani kieltäydyn toimittamasta leikkausta.»
Tojin-san tuijotti häneen kuin ei olisi uskonut korviaan. Sitten hän laski kätensä niin raskaasti toisen olkapäälle, että tämä heilahti tuolillaan.
»Aijotko siis jättää sen työn minun kömpelöihin käsiini? Sitäkö minulle kertoaksesi olet saapunut Fukuihin?»
»Kuten lausuin», vastasi toinen koettaen irrottautua Tojin-sanin painavasta kädestä, »liioittelet sinä omaa vaikutustasi häneen. Mutta olkoon kuten sanoit — sinähän olet mies!»
Hän hypähti kiihkeästi ylös.
»Teetkö siis leikkauksen?» kysyi Tojin-san käheästi.
»Teen», vastasi toinen äreästi. »Luullakseni minun täytyy.»
Hän katseli hetken ystäväänsä, ja nyt vasta värähti ensi kerran liikutuksen tunne äänessä, kun hän jatkoi:
»Meidän kesken kyllä on asia sovittavissa. Ja sitäpaitsi olen vallan vakuutettu siitä, että tyttö pitää sinusta yhtä paljon, olipa hän sokea tai näkevä!»
»Asiaan ei vaikuta ainoastaan ruumiillinen muodottomuuteni», virkkoi Tojin-san tasaisesti, »vaan sekin, että minä olen jo kylliksi ijäkäs ollakseni hänen isänsä. Minulla ei ole enää nuorukaisen häikäilemätöntä rohkeutta ottaakseni hänet kaikista mahdollisuuksista ja epämiellyttävyyksistäni huolimatta. »Vanhaksi kirjatoukaksi» minua sanottiin jo Amerikassakin.»
»Loruja!» murahteli toinen. »Annettiinhan minullekin 'Vanha luukasa' lempinimeksi. Siitä päättäen olisimme kai molemmat jo vanhuudenhöperöltä. Mutta neljääkymmentä vuotta nuorempi mies on vielä parhaimmissa nuoruusvuosissaan. En ole elämässäni tuntenut itseäni nuoremmaksi», tiuskasi hän rehentelevästi.
»Mutta hänhän on vielä lapsi», sanoi Tojin-san pehmeästi, »— lapsi ijältään — ja sydämmeltään!»
»Jos voisit katsoa häntä samoin silmin», vastasi toinen vakuuttavalla totisuudella, »jollaisin minä katselin häntä eilen, niin puhuisit aivan toisin. Lapsiko! totisesti, hän on kärsivä, hyljätty, vavahteleva nuori nainen! Avaa ovesi hänelle, ettei hän luulisi sen ainakaan olevan niin kivisen kuin sydämmesi on!»
»Tama!» Tojin-san avasi viimeinkin oven. Tyttö ei noussut puhuteltunakaan seisaalleen, vaan hiljaa nyyhkien ryömi polvillansa hänen jalkojensa juureen ja nojasi rukoilevasti päänsä Tojin-sanin polvia vasten.
Tämä kumartui tytön puoleen, kädet vapisten, kasvot värähdellen.Lempeästi hän nosti Taman jaloille ja jätti samalla siihen asentoon.
»Seiso siinä», sanoi hän, »kunnes olen puhunut. Sinun täytyy tehdä aivan niinkuin Be-koku-jin määrää. Hän on kertonut sinun vastustelevan hänen auttamisyrityksiään. Jos minä nyt ilmoitan sinulle, että kaikki tapahtuu minun tahdostani, hyvästä tahdostani, niin lähdetkö silloin hänen kanssansa, lähdethän?»
Tama ojensi kätensä entiseen sokeaan tapaansa ja olisi kyllä ulottunut koskettamaan Tojin-saniin, ellei tämä olisi astunut äänettömästi askeleen taapäin. Tyttö huokasi toivottomasti, huokasi ja nyyhkytti kuin kuritettu lapsi. Katsahdettuaan häneen, tuli Tojin-sanin päättäväisyys yhä järkähtämättömämmäksi. Täten eivät asiat saaneet jatkua; mahdotonta oli antaa tytön jäädä sekä sielultaan että silmiltään sokeaksi. Tämän täytyi tietää totuus.
»Be-koku-jin tahtoo auttaa sinua, Tama. Pian saat näkösi, ja silloin näyttäytyvät kaikki seikat sinulle aivan toisellaisessa valossa. Se, mitä nykyhetkenä pidät kauniina, voikin esiintyä silmissäsi toisellaisena. Esimerkiksi», jatkoi hän vakavasti, »minua luulet nyt toisenlaiseksi kuin todellisuudessa olenkaan. Kasvoni ovat kammottavat. Ne peljästyttävät sinut, kuten ne kerran ennen peljästyttivät erään toisen naisen!»
Vallitsi lyhyt hiljaisuus. Taman suuret ja tummat silmät kiintyivät miehen kasvoihin aivan kuin niissä olisi ollut terve näkövoima.
»Vaikka kaikki muu pysyisi ijäti pimeänä silmieni edessä, niin sinun kasvosi tuntisin — aina — sydämmessäni!» sanoi hän.
»Oi, jospa todellakin näkisit —», vastasi Tojin-san tukahtuneesti, murheellisesti.
»Tojin-san, vaikkapa koko maailma astuisi silmieni eteen, niin sinut ainoastaan sieltä tuntisin! Seuraisin sinua — niin — aina maailman ääriin saakka — jos vain sallisit.»
Tojin-san liikahti häntä kohti, ja hymyilevin kasvoin, rukoilevasti, astui tyttö häntä kohti; mutta yhtä nopeasti vetäytyi Tojin-san jälleen taapäin ja kääntyi hetkistä myöhemmin epätoivoissaan ovea kohti. Tama kuuli oven avautuvan, tunsi kasvoillaan viileän ilmanvedon; sitten se taas sulkeutui, ja poistuvia askelia kuului puutarhapolulta.
Hän seisoi liikkumatta, kuunnellen viimeistä, häipyvää askelen ääntä. Sitten hän syöksyi eteenpäin, tunnusteli käsillä eteensä ja tuli Tojin-sanin tuolin ääreen. Siihen hän vaipui polvilleen, painoi pään käsiensä varaan tuolille ja nyyhkytti katkerasti. Tästä Be-koku-jin löysi hänet nukkumasta, ensi kertaa moneen monituiseen vuorokauteen, väsyneenä, mutta vihdoinkin outo rauhallisuuden ilme kasvoillaan.
Fukuin kaupungin koko väestö oli rientänyt kaduille. Laverrellen, töyttien ja tuupaten toisiaan koetti jokainen tunkeutua esiin. Lapset istuivat vanhempiensa olkapäillä, ja poikaset olivat kiivenneet katoille, pylväisiin ja puihin, paremmin näytelmää nähdäkseen.
Järjestyksenvalvojat saattoivat töintuskin pitää kulkutietä avoinna ihmistungoksen lävitse. Epäjärjestystä ja häiriötä ei kuitenkaan sattunut eikä näkynyt ennakkoluuloisen vihamielisyyden merkkiäkään matkueen hitaasti edetessä katuja pitkin. Kunnioitusta herättävä hiljaisuus — hiljaisuus, johon oli kätkettynä enemmän katuvaista hartautta kuin pelkkää uteliaisuutta — vallitsi väkijoukossa.
Ajoneuvojen bambu-verhot olivat vedetyt syrjään, jotta, Tojin-sanin määräyksen mukaan, koko Fukuin kansa voisi omin silmin nähdä kettu-naisen ja siitä itse päättää, millainen olento se tyttö oli, jota he koko tämän nuoren elämän ajan olivat hylkineet ja vainonneet.
Be-koku-jinin, joka oli ihmeellä hänen silmänsä avannut, vieressä hän istui, kasvot lumivalkoisina, silmät suurina ja levottomina katsellen puolelle ja toiselle, epätietoisena ja rauhattomana koettaen saada vakuutusta koko tapahtuman merkityksestä. Kultaiset hiukset olivat välkähtelevän harmaan harson peitossa, joka lainehti pilvenä hänen ympärillään; pienet kiharat karkeloivat kulmilla ja hivelivät leikkien kalpeita poskia.
Matalalla hänen jalkojensa juuressa istui ihailevan ja uskollisen näköisenä Obun, jonka Tojin-san oli hankkinut Taman kamaripalvelijaksi.
Ajoneuvot olivat tulvillaan kukkasia, joita lukuisat ystävät olivat lähettäneet, ja velhottaren hienonvalkoisissa käsissä oli lemmenrunoja ja kauniita muistokirjeitä, lämminsydämmisten ja innokkaitten nuorukaisten sepittämiä, ylioppilaiden, joitten tunteet ja mielikuvitus olivat tytön ihmeellisen elämäntarinan ja ihanuuden tenhovoimasta syttyneet ilmiliekkiin.
Sanaakaan hän ei puhunut, ei vastannut Be-koku-jinin tyynnyttäviin lauseihin eikä Obunin kyyneleisiin ystävyydenosotuksiin, joihin tällainen riemukulku kaupungin katuloitse oli kamarineitsyelle antanut niin hyvän tilaisuuden.
Tuli pimeä, ilma viileni. Oli »kylmän kasteen» aika, jolloin syyskauneuden viimeisetkin rippeet jäykistyivät ja menettivät viehätyksensä.
Kun matkue oli saapunut kaupungin laidalle, alkoivat saattojoukot vähitellen toinen toisensa jälkeen hajaantua, ja kun se oli tullut sen valtatien veräjälle, jota pitkin pitkä matka oli päämäärään kuljettava, silloin erosi viimeinen joukko.
Paitsi Be-koku-jinia ja kamarineitsyt Obunia seurasi matkalle myöskin kolme ylioppilasta, jotka itsetietoisen ylpeinä olivat ryhtyneet henkivartiopalvelukseen. Tusinoittain kantajia ja palvelijoita seurasi myöskin mukana. Matkalla ei pysähdytty ennenkuin auringon viimeiset säteet olivat kerrassaan kadonneet taivaankannelta. Silloin juoksijat saivat levätä. Be-koku-jin laskeusi maahan ja käveli sitten pitkät ajat kädet selän takana ja niska kyömyssä, ahdistavain ajatusten vallassa. Ylioppilaat vetäytyivät syrjään omaan keskuuteensa, katselivat kuiskutellen kuuluisaa lääkäriä ja heittivät salasilmäyksiä velhottareen, jota tähän saakka ei vielä kukaan ollut ilman liikutusta ja myötätuntoa voinut katsella.
Tama istui vakavana matkatuolissaan. Verho oli valahtanut taaksepäin, joten hiukset säteilivät vapaina kuunvalossa. Obun kehotti häntä käymään levolle ja kun hän ei saanut minkäänlaista vastausta, veti hän verhot eteen ja järjesti ajoneuvot yökuntoon. Hän peitti kettu-naisen kuin pienen lapsen huopapeitteisiin ja vetäysi sitten itsekin peittojen alle, vaipuen niin syvään uneen, ettei herännyt koko yönä, vaikka heidän ajoneuvonsa ankarasti tutisivat ja keikkuivat epätasaisella tiellä. Yöstä huolimatta jatkoi matkue kulkuansa Tokioon.
Työhuoneessaan Matsuhairassa Tojin-san istui yksinään. Iltaruoka oli viety koskemattomana takaisin; piippu oli sytyttämättömänä hibachilla, ja läheisellä pöydällä oli Amerikasta tullut posti kirjoineen, sanomalehtineen, avaamatta. Hän katsoa tuijotti jotakin kädessään olevaa esinettä. Se ei ollut kättä isompi, kulunut, repaleinen ja likainen — pieni oljista tehty sandaali! Muuta näkyväistä muistoa hänellä ei ollut velhottaresta. Tämä oli kadonnut niin ulkopuolelle hänen elämänsä kuin sumu katoaa pilviin.
Mitähän mahtoi tyttö ajatella, tuumi hän itsekseen — nyt kun hän tiesi! Yhden ainoan kerran vain he olivat toisensa nähneet leikkauksen jälkeen. Tyttö oli hiipinyt kuin henki hänen huoneeseensa; ei ollut sanaakaan sanonut; oli vain katsonut häneen suurilla, haaveellisilla silmillään. Yhtä äänettömästi kuin oli tullut, hän taas meni. Vastustelematta, tottelevaisesti hän oli lähtenyt Be-koku-jinin mukana. Niin oli Tojin-san tahtonut, niin pyytänyt hänen tekemään. Ja kuitenkin oli pakottava, repivä tuskailtunne häntä itseään kalvanut!
Hän sulki silmänsä ja jättäytyi viimeisen jäljelläolevan mielentyydytyksen valtoihin, ajelehti ajatuksillaan muistojen ulapoille, jossa hän taas näki hänet entisenlaisena, painautuneena hänen rintaansa vasten, sai hengittää kutrien metsäistä tuoksua ja kuulla äänen helkkyvää soittoa.
Ulkona vihelsi tuuli, suhisi lehdettömän puutarhan läpi, sadepisarat putoilivat raskaina ulkoseiniin ja rapisivat alakuloisessa epätahdissa kattopäätyjä vasten. Kuinka yksinäiseltä ja hyljätyltä tuntuikaan tämä feodalisten aikojen yashiki!
Talvi oli taas tulossa. Pian heittäisi valkoinen lumi hyisen vaippansa Matsuhairan kartanon ylle; syntyisi hiljaisuus, haudan äänettömyyttä sietämättömämpi, noiden lumisten vuorien temppelimaille.
Mutta Fukuin kansa tulisi joka päivä hänen luoksensa tiedusteluille, tulisi tehtävineen ja kysymyksineen ja pitäisi häntä oppaanaan sillä kunniakkaalla tiellä, jota he olivat lähteneet astumaan, sillä Uus-Japanin-kuume oli tarttunut koko kansaan ja kulkutautina levinnyt Fukuihinkin. Kunniaa ja suosionosotuksia he antaisivat Tojin-sanille, mainetta ja rikkautta, sillä kansan uudestisyntymisen aikoina olivat sen opettajat profeetoita ja — johtajia! Niin, hänellä oli sellainen elämänura edessään, jollaiseen ei olisi koskaan ollut tilaisuutta siinä suurinnassa, johon kettu-nainen nyt oli viety. Juuri tämän, oli Be-koku-jin lausunut, tulisi hänelle tuottaa lohdutusta ja mielenrauhaa.
Hän nousi epävakaisesti jaloilleen ja nojasi pöytään. Joku oli kolkuttanut ovelle. Hän hymyili vanhaan katkeraan tapaansa.
Mielikuvitus ei voisi enää pettää häntä! Velhotarhan oli jo sangen kaukana, peninkulmien päässä Fukuista, sillä nyt oli sydänyö, ja saattueen oli määrä keskeymättä matkata suurelle valtatielle, joka vei suoraan pääkaupunkiin.
Mutta kolkutusta kuului uudestaan, hiljaa ja varovaisesti kuin pieni lintu arkaillen olisi kosteana yönä räpytellyt siipiään seinää vasten.
Tojin-san kuuli ovea hiljaa raotettavan eikä hän vieläkään liikahtanut.
Oven aukeamaan ilmestyi velhotar arkoine, lumoavine katseineen. Hänen hienoilla, eloisilla kasvoillaan oli vihdoinkin se levollisuuden ja rauhan ilme, joka ilmoittaa vaivaloisen matkan päättyneen.
Matkakaapu valui vettä, ja sadepisarat kimaltelivat hiuksilla ja silmäkulmilla.
Tojin-san ei saanut sanaa suustaan, ei voinut hänen nimeänsäkään lausua. Hän vain tuijotti hämmästyneenä ja lumottuna niinkuin silloin kerran metsässä, herätessään tajuunsa ja havaitessaan tytön henkevät, ilmeikkäät kasvot niin lähellä omiaan.
Velhotar vastasi hänen äänettömään kysymykseensä, joka ei sanoiksi puhjennut:
»Nii—in — minä tässä olen — To—o—jin-san!»
Hän ojensi kätensä niin selittämättömän suloisesti, juuri kuin sokeanakin ollessaan, ja väräjävä onnenhymy ilmestyi hänen huulilleen.
»Niin arvoisan märässä pimeydessä — tuon pitkän matkan — olen tullut takaisin luoksesi, rakas Tojin-san!»
Tojin-sanin ääni vapisi niin, ettei hän sitä omakseen tuntenut.
»Osasit tienkin —»
»Nämä silmäni ummessa», vastasi Tama, »osaisin sinun luoksesi — koko maailman toiselta laidalta — mikään ei estäisi, Tojin-san!»
»Miksi tulit?» kysyi hän juopuneen kiihkoisalla, soinnuttomalla äänellä.
Tama ojensi käsivartensa liikuttavan rukoilevasti.
»Ota minut taas syliisi! Koske minuun huulillasi! Kerron sinulle — sitten!»
Tojin-sanin vastustuskyky hävisi, eikä hän enää tahtonutkaan hillitä itseään. Tama veti hänet niin pyytävästi ja viehättävästi puoleensa. Hän sulki tytön intohimoiseen syleilyyn.
Hän tunsi kuinka velhottaren pienet sormet hiipivät, kuten ennenkin, hänen kasvojaan pitkin, tunnustelivat niitä, löysivät huulet, joita vasten painautui toinen suloinen huulipari.