Siihen aikaan jolloin tämä tapahtui, ei ollut vielä rajaseuduilla tullivirkamiehiä eikä nuuskijoita, noita yrittelijäin ihmisten kauhistuksia, ja sentähden jokainen saattoi vapaasti kuljettaa yli rajan mitä vaan mieli teki. Tiileistä ei sitäpaitsi kukaan välittänyt ja sentähden pääsikin kuorma vapaasti Varsovan pääportista kaupunkiin. Bulba ahtaassa häkissään ei kuullut muuta kuin hälinää ja kuorman kolinaa. Kaupunkiin tultuaan poikkesi Jankel pimeälle, kapealle kadulle, jota sanottiin Lokakaduksi tai myöskin Juutalaiskaduksi, sillä sen varrella asuivat melkein kaikki Varsovan juutalaiset.
Tämä kaikki muistutti hyvin paljon takapihaa. Aurinko ei nähtävästi kurkistanut sinne koskaan. Murtuneet puutalot lisäsivät nekin osaltaan synkkyyttä. Väliin näkyi joku tiilinen seinä, mutta sekin oli paikottain jo aivan murtunut. Muutaman rakennuksen osittain rapattu yläosa loisti päivänpaisteessa häikäisevän valkoisena tummassa ympäristössä. Jyrkästi pistivät täällä silmiin savupiiput, kadulle viskatut rievut, perunankuoret ja rikkinäiset ammeet. Jokainen, jolla oli vaan jotain kelpaamatonta, viskasi sen heti kadulle kulkijain suureksi kiusaksi. Hevosen selässä istuva ratsumies saattoi melkein kädellään ulottua seipäisiin, jotka oli pistetty ulos ikkunasta vastapäätä olevaan taloon, ja joilla roikkui juutalaisten säkkejä, housuja ja savustettu hanhi. Väliin katsahti ikkunasta joku sievä juutalaistyttö, kaulassa tummentuneita helmiä. Joukko likaisia, repaleisia, kiharapäisiä lapsia mellasti ja huusi keskellä likaa.
Eräästä ikkunasta katsahti ulos punatukkainen juutalainen, jonka kasvot olivat niin pisamia täynnä, että ne muistuttivat varpusen munaa. Sekavalla murteella alkoi hän puhella Jankelin kanssa, ja viimemainittu ajoi kuormansa pihaan. Kadulla kulki toinen juutalainen, pysähtyi ja puuttui puheeseen hänkin. Kun Bulba sitten kömpi ylös tiilien alta, näki hän nuo kolme juutalaista, jotka innokkaasti juttelivat keskenään.
Jankel kääntyi hänen puoleensa ja ilmoitti, että kaikki kyllä käy hyvin. Ostap istuu kaupungin vankilassa, mutta vaikeata lienee saada vartijoita suostumaan päästämään sinne sisään. Kuitenkin toivoi Jankel voivansa hankkia Bulballe tilaisuuden tavata Ostapia.
Kolmen juutalaisen seurassa astui Bulba huoneeseen.
Juutalaiset rupesivat jälleen keskustelemaan omalla kielellään. Taras silmäili heitä vuorotellen. Hänen mielensä oli vallannut syvä liikutus. Kylmillä, järeillä kasvoilla välähti sellainen toivon liekki, joka usein syttyy ihmisessä viimeisenä epätoivon hetkenä. Hänen vanha sydämensä alkoi nopeasti sykkiä kuin nuorukaisen.
"Kuulkaa, juutalaiset", sanoi hän, ja hänen sanoissaan oli jotain juhlallista, "te voitte tehdä maailmassa mitä hyvänsä, voitte kaivaa aarteen meren syvyydestä, ja oikein sanookin sananlasku, että juutalainen voi varastaa vaikka itsensäkin, kunhan vaan tahtoo. Pelastakaa Ostap! Hankkikaa hänelle tilaisuus paeta pirullisista käsistä! Tuolle miehelle olen luvannut kaksitoistatuhatta kultarahaa, mutta minä lisään siihen vielä kaksitoista tuhatta. Kaikki kalliit pikarit ja maahan kaivetut kultani, taloni, vaatteet, kaiken myyn ja teen sopimuksen teidän kanssanne, että koko elämäni iän luovutan teille kaiken, mitä sodassa saan."
"Voi, ei käy päinsä, hyvä pani, ei käy päinsä!" huokasi Jankel.
"Ei käy päinsä!" vahvisti toinenkin juutalainen.
Kaikki kolme juutalaista katselivat toisiaan. "Mutta mitähän jos sentään yrittäisi?" virkkoi kolmas, arasti silmäillen tovereitaan. "Kenties onnistumme Jumalan avulla?" Juutalaiset alkoivat puhua keskenään saksaa. Bulba koetti teroittaa kuuloansa, mutta ei voinut mitään ymmärtää; hän kuuli heidän vaan usein mainitsevan Mardokain nimeä.
"Kuule pani!" sanoi Jankel, "meidän pitää kysyä neuvoa semmoiselta mieheltä, jommoista ei ennen häntä ole vielä koko maailmassa ollut. Voi, voi, hän on niin viisas kuin itse Salomon, ja jollei hän mitään mahda, niin ei kukaan koko maailmassa voi asialle mitään. Istu tässä! Tuossa on avain, äläkä päästä ketään sisään!"
Juutalaiset läksivät ulos kadulle.
Taras sulki oven ja katseli ikkunasta likaiselle juutalaiskadulle. Nuo kolme juutalaista pysähtyivät ja alkoivat hyvin innokkaasti puhella keskenään. Heihin yhtyi kohta neljäs ja pian viideskin. Hän kuuli jälleen lausuttavan: Mardokai, Mardokai. Juutalaiset katselivat alinomaa kadun toiseen päähän. Vihdoin näkyi eräästä likaisesta talosta juutalaismallisen kengän verhoama jalka ja samassa välähtivät juutalaisten puolikauhtanan liepeet. "Kas, Mardokai, Mardokai!" huusivat kaikki juutalaiset yhteen ääneen. Laiha juutalainen lähestyi levotonta joukkoa. Hän oli vähän lyhempi Jankelia mutta kasvoiltaan vielä ryppyisempi ja erittäinkin pisti silmään miehen tavattoman suuri ylähuuli. Kilvan alkoivat juutalaiset nyt kertoa hänelle jotain. Aina väliin katsahti Mardokai ikkunaan päin, josta Taras arvasi, että he puhelivat hänestä. Mardokai heilautti käsiään, keskeytti, sylkäsi usein syrjään ja, kohottaen kauhtanan liepeitä, pisti kätensä taskuun, otti sieltä jotain romua, paljastaen samalla likaiset housunsa. Lopuksi nostivat miehet sellaisen melun, että vartioimassa oleva juutalainen viittasi vaikenemaan, ja Taras rupesi jo pelkäämään turvallisuuttaan. Mutta muistettuaan, etteivät juutalaiset muualla osaa keskustella kuin kadulla ja ettei heidän kieltään itse paholainenkaan ymmärrä, hän jälleen rauhottui.
Hetken kuluttua tulivat juutalaiset hänen luokseen huoneeseen. Mardokai lähestyi Tarasia, taputti häntä olalle ja virkkoi:
"Kun me kerran Jumalan avulla ryhdymme johonkin toimeen, niin kyllä se myöskin onnistuu."
Taras silmäili uteliaana tuota kuuluisaa juutalaista ja hänessä heräsi jonkinlainen toivo, sillä miehen ulkomuoto oli todellakin omiansa toivoa herättämään. Hänen ylähuulensa oli kauhean paksu, sen suuruus oli varmaankin aiheutunut jostain erityisistä syistä. Tämän Salomonin parrassa oli vain noin viisitoista karvaa, nekin vasemmalla puolella, ja kasvoissa oli niin paljon arpia iskuista, joita hän oli saanut rohkeutensa tähden, että hän epäilemättä oli unohtanut niiden luvun ja tottunut pitämään niitä syntymämerkkeinä.
Mardokai poistui huoneesta tovereineen, jotka aina suuresti ihmettelivät hänen viisauttaan, ja Bulba jäi yksin. Hän tunsi olevansa omituisessa mielentilassa: ensi kerran elämässään hän tunsi levottomuutta. Hän oli kuin kuumeessa. Ei ollut hän enää tuo entinen, järkähtämätön, lujaluontoinen soturi, hän oli nyt arka ja heikko. Pienestäkin kolinasta hän säpsähti. Semmoisessa tilassa hän oli koko päivän; ei hän syönyt eikä juonut, lakkaamatta vaan katseli ulos pienestä ikkunasta.
Myöhään illalla astuivat huoneeseen Mardokai ja Jankel.
"No, onnistuiko?" kysyi Taras levottomana. Mutta ennenkuin juutalaiset vielä olivat ehtineet vastatakaan, huomasi hän, että Mardokai oli menettänyt viimeisetkin hiuskarvansakin, jotka ennen pörröisinä olivat liehuneet hänen patalakkinsa alta. Nähtävästi tahtoi Mardokai jotain puhua, mutta puhe oli nyt sellaista pötyä, ettei Taras mitään siitä ymmärtänyt. Hänen puhuessaan nosti Jankelkin usein käden suulleen, ikäänkuin olisi ollut horkassa.
"Voi, rakas pani", sanoi Jankel, "se on aivan mahdotonta, kerrassaan mahdotonta! Ihmiset näkyvät olevan niin taipumattomia, että olisi parasta sylkeä heitä vasten naamaa. Eikös niin, Mardokai? Mardokai teki sellaista, jota ei vielä ole tehnyt yksikään ihminen maailmassa, mutta Jumala ei meitä nyt suosi. Sotamiehiä on kolmetuhatta, ja huomenna kaikki vangit mestataan."
Taras katsahti heitä silmiin, mutta nyt levollisena ja ilman vihaa.
"Mutta jos pani tahtoo tavata Ostapia, niin pitää sen tapahtua huomenna varhain ennen auringon nousua. Vartijat suostuvat, ja yksi upseerikin antoi lupauksensa. Mutta älköön heillä olko onnea tulevaisessa maailmassa. Kuinka ihmiset sentään ovat ahnaita! Ei ole meidän joukossamme sellaisia. Viisikymmentä kultarahaa annoin kullekin ja upseerille…"
"Hyvä on. Vie minut hänen luoksensa!" lausui Taras päättäväisenä ja entinen rohkea ilme palasi hänen silmiinsä. Hän suostui Jankelin ehdotukseen pukeutua ulkomaalaiseksi kreiviksi, joka muka on tullut Saksanmaalta. Kekseliäs juutalainen oli jo hänelle valmistanut puvunkin.
Kun tuli yö, laahasi talon isäntä, tuo punatukkainen juutalainen, jonka kasvot olivat paisumia täynnä, lattialle ohuen patjan, joka oli peitetty niinimatolla, ja levitti sen lavitsalle Bulban yösijaksi. Jankel kävi maata samallaiselle patjalle lattialle. Ensin hän kuitenkin otti ryypyllisen jotain sekoitusta ja riisui senjälkeen kauhtanan. Sukkiin ja kenkiin puettuna muistutti hän hyvin paljon kananpoikaa. Sitten hän katosi eukkonsa kanssa jonkinlaiseen kaapin muotoiseen sänkyyn. Kaksi pientä poikaa kävivät kuin koirat maata sängyn viereen Taras ei saanut unta. Hän istui liikahtamatta, hiljalleen rummuttaen sormillaan pöytään. Hampaissaan piti hän piippua ja päästeli savuja, jonka johdosta juutalainen unissaan aivasteli ja koetti tukkia nenänsä peitteen alle. Tuskin oli taivaalle ilmaantunut ensimäinen aamun oire kun hän jo tuuppi jalallaan Jankelia.
"Nouse, juutalainen, ja anna tänne kreivin puku!" Tuokiossa hän oli pukeutunut. Hän mustasi viiksensä, kulmakarvansa, pani päähänsä tummanvärisen lakin — eikä varmaan olisi yksikään hänen tuttavistaan kasakoista nyt häntä tuntenut. Ulkomuodosta päättäen olisi luullut hänen olevan noin kolmenkymmenenviiden vuotias. Terveyden puna hehkui hänen poskillaan ja arvetkin antoivat hänen kasvoilleen ikäänkuin käskevän ilmeen. Kullalla kirjailtu puku sopi hänelle erittäin hyvin.
Hiljaista oli vielä kaduilla. Ei näkynyt vielä ainoatakaan kaupustelijaa. Muutamia katuja kuljettuaan tulivat he erään rakennuksen edustalle, joka ulkomuodoltaan muistutti istuvaa haikaraa. Se oli matala, mustunut rakennus, jonka toisessa päässä kohosi korkea, kapea torni. Tätä rakennusta käytettiin moneen tarkoitukseen, siinä olivat kasarmit, vankila ja siinä piti oikeus istuntojaan. Matkamiehemme astuivat portista sisälle ja tulivat keskelle avaraa salia. Siinä makasi noin tuhat henkeä. Vastapäätä heitä oli matala ovi, jonka edessä istui kaksi vartijaa leikkien jonkunlaista leikkiä, jossa toinen löi toista kahdella sormella kämmenelle. He eivät kiinnittäneet minkäänlaista huomiota sisääntuleviin ja käänsivät päänsä vasta sitten, kun Jankel virkkoi: "Mehän tässä olemme, me, me."
"Astukaa sisään!" sanoi toinen vartijoista, avaten toisella kädellään oven ja ojentaen toisen toverilleen lyötäväksi.
Bulba ja Jankel astuivat pimeään, kapeaan käytävään, joka johti heidät samallaiseen saliin, josta juuri olivat tulleet.
"Ketä olette?" kysyi usea ääni, ja Taras näki joukon sotilaita täysissä aseissa. "Meitä on käsketty olla laskematta ketään sisään."
"Mehän tässä olemma!" huusi Jankel. Mutta kukaan ei kääntänyt huomiota hänen sanoihinsa. Kaikeksi onneksi saapui paikalle lihava herra, joka nähtävästi oli joku päällikkö, sillä hän haukkui ja pauhasi enemmän kuin muut.
"Pani, mehän tässä olemme, tunnettehan te jo meidät, ja kreivi tulee olemaan teille hyvin kiitollinen."
"Antakaa niiden mennä, mutta älkää päästäkö sisään ketään muita. Miekkaa ei saa kukaan laskea luotaan eikä kenkään saa lattiallakaan loikua."
Kaunopuheliaan käskyn jatkoa eivät matkamiehemme enää kuulleet. "Mehän tässä olemme, minähän se olen, omaa väkeä ollaan" puheli Jankel jokaiselle vastaantulijalle.
"Kävisiköhän päinsä nyt?" kysyi hän eräältä vartijalta, kun he olivat saapuneet siihen paikkaan, missä käytävä päättyi.
"Kyllä, mutta enpä tiedä, laskevatko ne teidät sisään vankilaan, hän kun ei enää ole siellä, sillä sijaan on tullut toinen," lausui vartija.
"Ai, ai", valitteli juutalainen, "sepäs on paha seikka."
"Astu eteenpäin!" käski itsepäisesti Taras. Juutalainen totteli.
Maanalaiseen holviin vievän aukon edessä seisoi sotamies, jolla oli kolminkertaiset viikset. Ensimäinen viiksi kulki taaksepäin, toinen suoraa eteen, kolmas alaspäin. Hän muistutti hyvin paljon kissaa. Juutalainen kyyristyi kokoon ja lähestyi häntä kylki edellä.
"Teidän jalosukuisuutenne! Korkeasti jalosukuinen pani!"
"Minulleko sinä puhut, juutalainen?"
"Teille, korkeimmasti jalosukuinen pani!"
"Minähän olen vaan heitukka", sanoi mielihyvillään sotamies.
"Ai, ai, ja minä kun luulin sinua itse maaherraksi. Ai, ai!" soperteli juutalainen päätään pyörittäen ja levittäen sormensa haralleen. "Kuinka pulskan näköinen! Aivan on päällikön näköinen, totta tosiaan. Vielä vaan sormen verran lisää, niin on aivan kuin eversti. Pani pitäisi pantaman orhin selkään, nopean ja nopsan kuin kärpänen, niin olisi valmis rykmenttiä komentamaan."
Sotamies suori viiksensä ja tuli hyvin iloiselle tuulelle.
"Mikä sankari!" jatkoi juutalainen. "Todellakin kelpo mies, ja nauhat ja napit — kuinka ne loistavat. Entäs tyttöset — kun ne näkevät sotaherran, niin ai ai." Juutalainen pyöritti jälleen päätään.
Heitukka kierteli kädellään viiksiensä yläkerrosta ja päästi hampaittensa välistä äänen, joka muistutti hevosen hirnumista.
"Olkaa hyvä, pani, ja tehkää meille pieni palvelus!" lausui juutalainen. "Tässä on muuan vierailta mailta saapunut ruhtinas, jonka tekee mieli nähdä kasakoita. Hän ei ole vielä elämässään nähnyt kasakoita."
Muukalaisten kreivien ja paroonien matkat Puolaan olivat hyvin tavallisia, sillä pelkkä uteliaisuus houkutteli heitä tänne puoleksi aasialaiseen Europan kolkkaan. Moskovan valtio ja Ukraina kuuluivat nimittäin heidän mielestään myöskin Aasiaan.
Heitukka kumarsi hyvin syvään ja lausui:
"En tiedä, jalosukuinen herra, miksi te tahdotte nähdä mokomia. Koiriahan ne ovat eikä ihmisiä. Uskokin heillä on sellainen, ettei kukaan pidä sitä missään arvossa."
"Valehtelet, konna!" kiljasi Bulba. "Itse sinä olet koira! Kuinka uskallat sanoa, ettei kukaan pitäisi meidän uskontoamme arvossa. Mutta teidän harhauskoanne ei kukaan kunnioita."
"Aha!" huudahti heitukka, "kylläpä huomaan, mitä olet miehiäsi! Oletpa samoja, joita minulla on lukon takana. Odotapas kun kutsun tänne meidän miehiämme."
Taras huomasi varomattomuutensa, mutta niin oli hän itsepäinen ja suutuksissaan, ettei ajatellutkaan korjata erehdystään. Mutta onneksi tuli nyt Jankel avuksi.
"Korkeasti jalosukuinen pani! Kuinka olisi mahdollista, että kreivi olisi kasakka? Jos hän olisi kasakka, niin mistä hän olisi saanut tuollaisen puvun ja tuollaisen kreivin ryhdin?"
"Älä soita siinä suutasi!" Ja jo avasi heitukka leveän suunsa huutaakseen. "Voi kuninkaallinen majesteetti! Olkaa Jumalan nimessä vaiti!" huusi Jankel. "Älkää puhuko mitään, me maksamme teille niin paljon, ettei kukaan vielä ole maailmassa niin paljon maksanut; me annamme teille kaksi kultarahaa."
"Hm, kaksiko vain! Ne eivät riitä. Minä maksan parranajajalle kaksi kultarahaa siitä että hän ajaa puolet parrastani. Sata kultarahaa, juutalainen!" Heitukka kiersi viiksiensä yläkerrosta. "Jollet sataa anna, niin huudan heti paikalla."
"No miksi niin paljon", huokasi Jankel kuoleman kalpeana, avaten nahkaisen kukkaronsa. Onneksi hänellä ei kukkarossaan muuta ollutkaan kuin sata kultarahaa ja onneksi ei heitukka osannut laskea sataa korkeammalle. "Pani, pani, menkäämme heti pois täältä. Näettehän, kuinka ilkeitä ihmiset täällä ovat!" sanoi Jankel, nähdessään heitukan siirtelevän rahoja kädestä toiseen ikäänkuin pahoillaan, ettei ollut vaatinut enempää.
"Mitäs nyt, pirun heitukka", sanoi Bulba, "rahat sait, vaan näyttää et aiokaan? Ei, nyt on näyttäminen! Koska kerran rahat sait, niin ei sinulla enää ole oikeutta kieltäytyä."
"Menkää hiiteen, muuten minä annan teidät ilmi. Korjatkaa luunne ja heti paikalla, sanon minä teille!"
"Pani, pani, mennään pois, oikein totta, mennään pois! Hiiteen tuollaiset! Nähkööt unissaan sellaista, että oikein sylkäistä täytyy!" Niin huusi Jankel hädissään.
Bulba kääntyi verkalleen ja läksi surullisena takaisin, mutta Jankel nuhteli häntä lakkaamatta, sillä juutalaista kalvoi suru siitä, että oli turhanpäiten menettänyt sata kultarahaa.
"Miksi te puutuitte hänen puheeseensa? Olisitte antanut koiran haukkua. Voi sentään, millaista väkeä on maailmassa! Sata kultarahaa vain siitä, että ajoi meidät pois! Entäs meidän mies? Häneltä korvallisetkin revitään ja hänen naamastaankin tehdään sellainen, ettei katsoa voi, eikä kukaan anna sataa kultarahaa! Voi laupias jumala."
Mutta paljoa syvemmälti vaikutti tämä epäonnistunut käynti Bulbaan. Sen voi huomata tuimista liekeistä hänen silmissään.
"Mennään", sanoi hän äkkiä kuin heräten, "mennään torille. Minä tahdon nähdä, kuinka he häntä rääkkäävät."
"Voi, pani! Miksi me sinne menisimme? Emmehän kumminkaan voi auttaa."
"Mennään", sanoi Taras itsepäisesti, ja huokaillen seurasi häntä juutalainen kuin lapsenhoitaja.
Helppo oli löytää torille, jossa mestaus oli tapahtuva, sillä väkeä tulvi sinne joka haaralta. Silloisena raakana aikana tällaiset näytelmät olivat erittäin haluttuja ei ainoastaan alhaisten vaan ylhäistenkin kesken. Monet vanhat, vanhurskaat akat, nuoret tytöt ja arimmat vaimot, jotka koko seuraavan yön näkivät unissaan verisiä ruumiita ja kiljuivat kuin humalaiset husaarit, kaikki he käyttivät tilaisuutta hyväkseen tyydyttääkseen uteliaisuuttaan. "Voi heidän tuskiaan", huusivat monet, suonenvetoisesti väristen, sulkien silmänsä ja kääntyen pois, mutta kumminkin he seisoivat katselemassa. Toinen seisoi suu auki ja kädet ojennuksissa ja olisi paremmin nähdäkseen mielellään hypännyt naapurinsa harteille. Tuossa korotti joukosta paksua naamaansa lihakauppias, katseli koko menoa asiantuntijan silmällä ja puheli yksitavuisia sanoja asesepän kanssa, jota nimitti serkukseen, koska joka sunnuntai joi hänen seurassaan itsensä juovuksiin. Muutamat keskustelivat suurella innolla, toiset löivät vetoakin, mutta suurin osa oli semmoisia, jotka katselivat näytelmää hyvin välinpitämättöminä. Edustalla, aivan lähellä viiksiniekkoja, jotka muodostivat kaupungin kaartin, seisoi nuori aatelismies sotapuvussa. Hän oli pukenut päälleen kaikki mitä hänellä suinkin oli, niin ettei kotia ollut jäänyt muuta kuin rikkinäinen paita ja pari vanhoja saappaita. Kaksi kultaista vitjaa riippui hänen kaulassaan. Hän seisoi morsiamensa Jusisan kanssa ja alinomaa vilkui ympärilleen varjellen ettei kukaan vaan tahrisi hänen morsiamensa silkkistä leninkiä. Hän selitti tytölle koko menon niin juurta jaksaen, ettei siihen ollut mitään lisättävää. "Katsokaa, rakas Jusisa", puhui hän, "kaikki tämä kansa, jonka näette, on tullut tänne katsomaan, miten pahantekijöitä rangaistaan. Ja katsokaa, armaani, tuo tuolla, jolla on kirves ja muut vehkeet kädessään, hän on pyöveli, joka toimeenpanee rangaistuksen. Ja kun hän alkaa luita ruhjoa ja muita kidutuksia toimittaa, niin on pahantekijä vielä hengissä, mutta kun hänen päänsä lyödään poikki, niin silloin, kultaseni, hän kuolee siihen paikkaan. Ensin hän rupee huutamaan ja potkimaan, mutta kun häneltä katkaistaan pää, niin silloin hän ei enää voi huutaa, ei syödä, eikä juoda, syystä, ettei hänellä enää ole päätä." Ja Jusisa kuunteli kauhistuksella ja uteliaisuudella. Ympäröivien talojen katotkin olivat väkeä täynnä. Ullakkojen ikkunoista kurkisteli kummallisia naamoja; kellä oli viikset, kellä myssy tai jotain sen tapaista. Parvekkeilla katosten alla istui ylhäisiä henkilöitä. Nuori hymyhuulinen panitar, kimalteleva kuin valkoinen sokeri, piti kauniilla kädellään kiinni kaidepuusta. Loistavaan pukuun puettu lakeija kantoi herrasväelle kaikellaisia virvokkeita. Vähän väliä tuo mustasilmäinen, vallaton tyttö otti leivoksen tai hedelmän ja viskasi sen kansan joukkoon. Muutamia nälkäisiä ritareja seisoi alhaalla ja kilvan kurotteli lakkejaan. Joku pitkä aatelismies sieppasi ensimäisenä pitkillä käsillään saaliin, suuteli sitä, puristi sitä sydäntänsä vastaan ja pisti sen sitten suuhunsa. Haukka kultaisessa häkissä parvekkeen katolla oli katsojana sekin. Nokka vinossa ja jalka nostettuna silmäili sekin tarkasti väkijoukkoa. Äkkiä nousi kansassa melu ja ääniä kuului eri haaralta: "Jo tuodaan, jo tuodaan kasakoita!"
Vangit astuivat paljain päin, hiukset riipuksissa. Heidän partansa oli kasvanut pitkäksi. Heissä ei huomannut pelkoa eikä tuimuutta, vaan jotain hiljaista ylpeyttä. Heidän kalliista verasta tehdyt vaatteensa olivat kuluneet ja repaleissa. He eivät katsoneet ympärilleen, eivätkä tervehtineet ketään. Ensimäisenä asteli Ostap.
Mitä tunsi vanha Bulba nähdessään poikansa? Mitä sykki silloin hänen sydämessään. Hän katseli poikaansa väkijoukosta, eikä jäänyt häneltä huomaamatta ainoakaan Ostapin liike. Kasakat lähestyivät lavaa. Ostap pysähtyi ensimäisenä. Hänen oli määrä ensin juoda tuo karvas malja. Kasakoihin katsahtaen kohotti hän kätensä ja lausui kovalla äänellä:
"Suokoon Jumala, ettei ainoakaan näistä vääräuskoisista, jotka tässä seisovat, kuulisi, kuinka kristittyjä kidutetaan. Älköön kukaan meistä sanaakaan virkatko."
Sen jälkeen astui hän mestauslavalle. "Oikein sanottu, poikani, oikein!" virkkoi Bulba hiljaa, painaen alas harmaan päänsä.
Pyöveli tempasi Ostapilta repaleiset vaatteet, hänen kätensä ja jalkansa sidottiin varta vasten tehtyyn penkkiin ja … emme tahdo lukijaa vaivata kuvaamalla niitä kauheita kidutuksia, joista kerrottaissa hiukset päässä nousevat pystyyn. Ne olivat silloisen julman ajan ilmiöitä, jolloin ihminen vietti veristä elämää pelkissä sodissa ja paatui niissä. Turhaan muutamat harvat, ollen aikakautensa poikkeuksia, vastustivat näitä julmia menoja. Turhaan kuningas ja monet ritarit väittivät, että sellainen ankaruus on vaan omiansa tekemään kasakat yhä hurjemmiksi. Mutta kuninkaan ja noiden ajattelevien valta ei voinut mitään niille mahtaville, jotka ajattelemattomuudellaan, yltiöpäisyydellään ja ylpeydellään tekivät valtiopäivistä pelkän irvikuvan.
Ostap kesti kaikki kidutukset kuin mies. Ei kuulunut hänen suustaan huutoa eikä valitusta edes silloinkaan, kun alettiin musertaa hänen käsiensä ja jalkojensa luita. Taras seisoi joukossa pää kumarruksissa ja puheli itsekseen. "Oikein poikani, oikein." Mutta kun he veivät hänet viimeisiä kidutuksia kärsimään, silloin näytti ikäänkuin olisivat hänen voimansa horjahtaneet. Hän katseli ympärilleen. Voi Jumala! Kaikki olivat outoja, vieraita! Jospa edes joku hänen läheisistään olisi läsnä hänen kuollessaan. Ei olisi hän tahtonut kuulla heikon äidin itkuja eikä parkua eikä hiuksiansa repivän ja valkoisiin rintoihin lyövän puolison mieletöntä vaikeroimista. Hän olisi tahtonut nähdä lujan miehen, joka viisaalla sanalla olisi häntä rohkaissut ja lohduttanut. Jo lannistui miehen voima ja heikontuneena hän huudahti: "Taatto, missä olet? Kuuletko tämän kaiken?"
"Kuulen", kajahti keskeltä yleistä äänettömyyttä, ja säpsähti silloin koko tuo lukematon joukko. Osa ratsumiehiä syöksyi väkijoukkoon etsimään huutajaa. Jankel kävi kuolonkalpeaksi, ja kun ratsumiehet olivat poistuneet hänen luotaan hän kauhistuksella kääntyi ympäri nähdäkseen Tarasia, mutta ei ollut vanhus enää hänen vieressään. Hän oli kadonnut.
Ei kadonnut sentään jäljettömiin Taras. Satakaksikymmentä tuhatta sotamiestä ilmaantui Ukrainan rajoille. Tämä ei ollut enää mikään pieni osasto, joka oli lähtenyt saalista hankkimaan tai tataareja takaa ajamaan; koko kansa oli nyt tarttunut aseisiin, sillä sen kärsimys oli loppunut. — Se nousi kostamaan oikeuksiensa pilkkaamista, tapojensa häpäisemistä, esi-isiensä uskon loukkaamista, kirkkojensa saastuttamista, muukalaisten panien vallattomuutta ja kansallisuuden sortoa; se tahtoi taistella juutalaisten häpeällistä valtaa vastaan kristillisessä maassa. Nuori voimakas hetman Astranitsa johti tätä suunnatonta kasakkajoukkoa. Hänen rinnallaan oli hänen vanha kokenut toverinsa ja neuvonantajansa Gunjei. Kahdeksan päällikköä oli kahteentoistatuhanteen nousevan rykmentin etunenässä. Hetmania seurasi kaksi pääesaulia ja komentosauvan kantaja. Ylivänrikki kantoi päälippua; paljon muita lippuja liehui eri paikoissa. Paljon oli muitakin päällikköjä sotajoukossa ja kuormastossa. Vapaaehtoisia oli melkein yhtä paljon kuin varsinaisia. Kaikilta suunnilta olivat kasakat liittyneet joukkoon. Lukemattomat ratsut ja kuormat täyttivät kentän.
Kaikkien näiden kahdeksan rykmentin joukossa oli kuuluisin se, jota johti Taras Bulba. Kaikissa suhteissa oli hän muita etevämpi. Hän oli vanha, paljon kokenut, taitava johtaja ja hän vihasi puolalaisia enemmän kuin kukaan muu. Itse kasakoistakin jo tuntui liialliselta hänen armoton kovuutensa ja julmuutensa. Tuo vanha harmaapää suosi vain tulta ja hirsipuuta ja sotaneuvotteluissa hän aina kannatti hävitystä.
Emme ryhdy kuvailemaan kaikkia niitä taisteluja, joissa kasakat kunnostautuivat, emmekä kaikkia sodan vaiheitakaan. Historian lehdet niistä kertovat. Tunnettuahan on, minkälainen on Venäjän maassa uskon tähden nostettu sota. Ei ole voimaa, joka olisi uskon voimaa väkevämpi. Vastustamaton se on ja uhkaava niinkuin kallio myrskyisen meren sylissä. Syvältä meren pohjasta se kohoaa kohti taivasta yhtenä lujana, murtumattomana kappaleena. Se näkyy kauas ja katselee ohikiitäviä aaltoja suoraan silmiin. Ja onneton se laiva, joka siihen törmää! Sirpaleiksi lentävät mastot ja raakapuut, murskaksi murtuu ja mereen uppoo kaikki, mikä siinä on, ja hukkuvien hätähuudot kaikuvat kauas ilmassa.
Aikakauskirjat kertovat tarkasti, kuinka puolalainen varusväki pakeni vapautetuista kaupungeista, kuinka tunnottomat vuokraaja-juutalaiset hirtettiin, kuinka heikko oli kruunun hetman Nikolai Pototskij suurilukuisine armeijoineen tämän vastustamattoman voiman edessä; kuinka hän lyötynä, ahdistettuna hukutti pieneen jokeen paraimman osan sotaväestään; kuinka julmat kasakkajoukot piirittivät häntä Polanni nimisessä kylässä ja kuinka tuo puolalainen hetman perikatonsa partaalla kuninkaan ja aateliston puolesta lupasi kasakoille täydellisen tyydytyksen ja kaikkien oikeuksien ja etuoikeuksien palauttamisen. Mutta tuollaisiin lupauksiin eivät kasakat tyytyneet, sillä he tiesivät jo ennakolta, miten paljon voi luottaa puolalaisten lupauksiin. Eikä olisikaan enää Pototskij ylpeillyt kuusituhatta maksavan oriinsa selässä, vetäen puoleensa korkeittein panittarien katseita ja aateliston kateutta, ei olisi hän melunnut valtiopäivillä ja pitänyt suuria pitoja senaattoreille, ellei hänet olisi pelastanut paikkakunnan venäläinen papisto. Kasakoita vastaan astuivat nimittäin papit kultaisissa messupuvuissa, kantaen pyhimysten kuvia ja ristejä, ja etunenässä tuli itse arkkipiispa, kädessä risti ja päässä piispanhiippa. Silloin kumarsivat kasakat ja paljastivat päänsä. Ketään he eivät olisi siihen aikaan armahtaneet paitsi kuningasta; mutta omaa kristillistä kirkkoansa ja papistoansa vastaan he eivät uskaltaneet nousta. Hetman ja päällikkö suostuivat päästämään Pototskijn vapaaksi, ja hän vannoi silloin juhlallisesti, että kaikki kristilliset kirkot saavat olla rauhassa, että vanha viha unohdetaan ja ettei kasakoita koskaan enää loukata. Yksi päällikkö vaan ei suostunut tällaiseen rauhaan. Se oli Taras. Hän repäsi tukon hiuksia päästään ja huudahti:
"Voi hetman ja päälliköt! Älkää tehkö tuollaista ämmän tekoa! Älkää uskoko puolalaisia! Ne koirat pettävät teitä."
Mutta kun rykmentin kirjuri toi esiin sopimuskirjan ja hetman oli piirtänyt nimensä sen alle, silloin irroitti Bulba vyöltään tikarin ja kalliin turkkilaisen miekkansa, taittoi sen kahtia kuin oljenkorren ja heitti eri haaroille molemmat kappaleet, lausuen:
"Hyvästi sitten! Niinkuin nuo miekan kappaleet eivät enää koskaan yhdy yhdeksi miekaksi, niin emme mekään, toverit, enää koskaan näe toisiamme tässä maailmassa. Muistakaa minun viimeiset sanani. (Hänen äänensä kasvoi tätä sanoessa ja kävi tavattoman voimalliseksi ja kaikki hämmästyivät profetallisia sanoja). Kuolinhetkellänne minua kyllä muistatte! Luulette nyt ostaneenne levon ja rauhan, luulette herroina nyt elävänne! Mutta vielä ne nylkevät sinun päästäsi, hetman, nahan, täyttävät sen tattarin oljilla ja kauan on se oleva markkinoilla nähtävänä! Eivät säily teidänkään päänne, päälliköt! Tulette menehtymään maanalaisessa vankilassa, muurattuina kivisten seinäin sisään, ellei teitä keitetä kattiloissa kuin lampaita!"
"Ja te, pojat", jatkoi hän kääntyen omien miestensä puoleen, "ken teistä tahtoo kuolla oman kuoleman. Ei lavoilla, eikä ämmäin pankoilla, ei juopuneina aidan vieressä kapakan luona kuin muukin raato, vaan rehellisen kasakan kuoleman, kaikki yhdellä vuoteella kuin morsian ja sulhanen? Vai ehkä tahdotte palata kotiinne, muuttaa uskonne ja selässänne kantaa Puolan pappeja."
"Sinua seuraamme, päällikkömme, sinua!" huusivat kaikki Tarasin miehet ja heihin liittyi iso joukko muitakin.
"Seuratkaa sitten!" sanoi Taras, ja painaen lakkinsa syvemmälle päähän ja luoden ankaran katseen kaikkiin jälelle jääneisiin nousi hän ratsunsa selkään ja huusi omilleen:
"Älköön kukaan uskaltako lausua meistä loukkaavaa sanaa! Ja nyt vieraisiin katolilaisten luo." Samassa hän kannusti hevostansa ja häntä seurasi satakunta rattaita ja paljon hevos- ja jalkaväkeä. Kerran kääntyi hän katsomaan taaksensa ja uhkasi silmäyksellään jääneitä — ja vihaa uhkui hänen katseensa.
Kukaan ei uskaltanut pysäyttää heitä. Koko sotajoukon nähden läksi hänen rykmenttinsä.
Hetman ja päälliköt seisoivat hämillään, kaikki vaipuivat ajatuksiinsa ja olivat kauan aikaa ääneti, ikäänkuin olisi joku raskas aavistus heitä ahdistanut.
Oikein olikin Taras ennustanut, sillä vähän tämän jälkeen nostettiin jo hetmanin pää seipääseen ja samoin kävi monelle muulle etevälle johtajalle.
Entä Taras? Hän kulki joukkoineen Puolan ristiin ja rastiin, poltti tuhaksi kahdeksantoista kauppalaa ja lähes neljäkymmentä katolilaista kirkkoa ja lähestyi jo Krakovia. Monta puolalaista joukkoa oli hän lyönyt eli ryöstänyt rikkaimmat ja paraimmat linnat. Kasakat antoivat juosta maahan panien kellareissa huolellisesti säilytetyt monivuotiset medet ja viinit, repivät ja polttivat kalliit verat, vaatteet ja talouskalut.
"Älkää säästäkö mitään", toisteli vaan Taras. Eivätkä säästäneet kasakat edes mustasilmäisiä, valkorintaisia panittaria; alttarin juurellakaan ei heillä ollut turvaa! Bulba poltti heidät alttarineen päivineen. Monet valkoiset käsivarret kohosivat keskeltä liekkejä ja surkeita huutoja kajahteli, joista olisi järkähtänyt itse kalliokin. Mutta kasakat eivät tunteneet minkäänlaista sääliä; lävistivätpä he keihäillään pienet lapsetkin ja heittivät ne liekkeihin.
"Se olkoon muistoksi Ostapista", puhui Taras. Ja tällaisia muistoja vietti hän joka paikassa, kunnes Puolan hallitus viimeinkin huomasi, että Tarasin toimi oli jotain enempää kuin pelkkää rosvoamista. Senvuoksi sai ennen mainittu Pototskij käskyn lähteä viiden rykmentin kanssa Tarasia vastaan.
Kuusi päivää välttivät kasakat vihollista. Tuskin kestivät ratsut kasakkain pakenemista ja pelastivat miehensä. Mutta Pototskij suoriutui tällä kertaa hyvin hänelle annetusta toimesta. Väsymättä ahdisteli hän heitä ja saavutti heidät viimein Dnjerstin rannalla jossa Bulba oli etsinyt lepopaikan vanhan linnan raunioissa.
Aivan Dnjerts joen äyräällä näkyi se murtuneine valleineen ja seinäraunioineen. Äyrään huippu oli täynnä soraa ja särkyneitä tiilejä ja uhkasi joka hetki luhistua alas. Tässä Pototskij saarsi hänet kahdelta puolen kenttää. Neljä päivää tappelivat kasakat, vyöryttäin alas tiilejä ja kiviä. Mutta kun ampumavarat olivat loppuneet ja voimat uupuneet, päätti Taras murtautua vihollisten rivien läpi. Ja läpi murtautuivat kasakat ja vieläkin kerran olisivat nopeajalkaiset uskolliset ratsut heidät pelastaneet, mutta keskellä pakoa pysähtyi Taras ja huusi:
"Seis, piippu putosi, en suo koirille piippuanikaan."
Ja vanha atamani kumartui maahan ja alkoi ruohosta etsiä piippuansa, tuota alituista seurakumppaniaan maalla ja merellä, sodassa ja kotona. Mutta samassa hetkessä karkasi hänen kimppuunsa vihollisjoukko. Hän yritti riuhtaista itsensä irti, mutta eivät enää kaatuneet maahan heitukat kuten ennen.
"Voi vanhuutta, vanhuutta!" valitti hän, ja itkuun purskahti vanha, luja kasakka. Vaan ei ollut nyt vanhuus syynä; ylivoima se voiton otti, sillä noin kolmekymmentä miestä iski kiinni hänen käsiinsä ja jalkoihinsa.
"Jo joutui kiinni vanha susi!" huusivat puolalaiset. "Nyt on vaan keksiminen, mikä olisi koiralle paras kuolema."
Ja hetmanin päätöksen mukaan hänet tuomittiin kaikkien nähden elävänä poltettavaksi.
Siinä lähellä oli oksaton puu, jonka latvan ukonilma oli katkaissut. Rautakahleilla sitoivat puolalaiset hänet korkealle puuhun, jotta ruumis näkyisi joka suunnalle. He rupesivatkin heti laittamaan roviota. Mutta ei katsellut Taras rovioon, ei ajatellut tulta, jolla hänet oli poltettava. Tuo onneton katseli sinne, missä kasakat paetessaan ammuskelivat. Sieltä ylhäältä hän näki kaikki.
"Pojat, valloittakaa pian metsän takana oleva mäki, sinne puolalaiset eivät pääse", huusi Taras.
Mutta tuuli ei kantanut hänen sanojaan sinne saakka. "Jo joutuvat perikatoon, jo joutuvat perikatoon", lausui hän epätoivossaan ja katseli alas, sinne missä Dnjerst kimalteli. Mutta äkkiä välkähti ilo hänen silmissään. Rannalta pensaan takaa pisti esiin neljä veneenkeulaa. Hän kokosi kaikki voimansa ja huusi: "Rannalle pojat, rannalle! Rannalla on veneitä, ottakaa mukaanne joka ainoa, etteivät pääse ajamaan takaa."
Tällä kertaa puhalsi tuuli toisaalta ja kasakat kuulivat hänen huutonsa. Mutta sellaisesta neuvosta sai hän kangella iskun päähänsä, niin että kaikki alkoi pyöriä hänen edessään.
Täyttä laukkaa laskivat kasakat alas mäkistä polkua pitkin. Takaa-ajajat olivat jo saavuttaa heidät. Ja ikäväkseen huomasivat he vielä, että polku oli mutkainen ja vaikea kulkea.
"Hei, pojat, ei sinnepäin!" huusivat kasakat, pysähtyivät hetkeksi ranta-äyräälle, kohottivat nagaikkansa, vihelsivät kerran — ja tatarilaiset ratsut tekivät hurjan hyppäyksen kuilun yli ja pulahtivat Dnjestriin. Kaksi vaan ei osannut jokeen; he lensivät äyräältä kiviä vastaan, ja sinne jäivät hevosineen, ehtimättä edes huutaakaan. Mutta muut kasakat uivat rannalle ja laskivat veneet vesille. Puolalaiset jäivät kuilun partaalle, ihmetellen kasakkain rohkeutta, miettien, tekisivätkö hyppäyksen. Nuori, kuumaverinen eversti, sen kaunottaren veli, joka oli Andrein pauloihinsa kietonut, hyökkäsi empimättä kasakkain perään. Kolmasti pyörähti hän ilmassa hevosineen, ja hän putosi teräviä kiviä vastaan, pirstautuen kappaleiksi.
Toinnuttuansa iskuista katsahti Taras Bulba Dnjestriin päin. Jo olivat kasakat veneissä ja soutivat pois. Luodit lensivät heidän ympärillään, mutta sattumatta, sillä liian kaukana olivat jo kasakat. Riemusta loistivat silloin vanhan atamanin silmät.
"Hyvästi toverit, hyvästi", huusi hän heille ylhäältä, "muistakaa minua ja tulkaa ensi keväänä uudestaan ja silloin pitäkää oikein hauskaa! Mitä saitte, te kirotut puolalaiset! Luulitteko maailmassa löytyvän sellaista, jota kasakka pelkäisi? Mutta odottakaapa, tulee aika, silloin tunnette, mitä on Venäjän usko! Nytkin jo tuntevat kansat kaukaiset ja läheiset. Venäjän maasta on nouseva oma tsaari, eikä tule olemaan maailmassa voimaa, joka ei alistuisi hänen valtansa alle."
Jo räiskyi rovio, ja liekit nuoleskelivat hänen jalkojaan ja leimusivat ruokoa pitkin ylös. Mutta onko maailmassa tulia ja kidutuksia tai voimia, jotka lannistaisivat venäläisen voiman?
Mahtava on Dnjestrjoki ja paljon on siinä lahdelmia, tiheitä kaislistoja, vedenalaisia kareja ja suvantoja; kirkkaana kimaltelee veden pinta, ja siinä joutsen joikuu ja ylpeä gogolsorsa soutelee ja paljon kuovia, taveja ja muita lintuja asuu ruohistossa ja sen rannoilla. Nopeasti soutivat kasakat kaksihankaisilla veneillään, välttivät varovasti karipaikkoja, pelottelivat sorsia ruohistosta ja puhelivat atamanistaan.