Meille kirjoitetaan Tarasconista.
Kauniina iltapäivänä, jolloin taivas kaarehti sinisenä ja viileähkö tuuli puhalteli, Sidi Tart’ri palasi muulinsa selässä ypö yksin pienestä puutarhastaan. Hänen säärensä roikkuivat hajalla espanjalaisilla matoilla päällystettyjen satulapatjojen yli, joiden laukkuja pullistivat tuoksusitruunat ja vesimelonit. Hän keinueli suurten jalustinten kalskatessa, seuraten koko ruumiillaan elukan huojuvaa käyntiä; ja näin tuo suuri mies kulki halki viehättävän maiseman, kädet palmikoituina vatsalla, miltei uuvuksissa hyvinvoinnista ja kuumuudesta.
Äkkiä, hänen ajaessaan sisälle kaupunkiin, hirvittävä huudahdus hänet herätti.
"No, tuli ja leimaus! Tartarinhan se, totta totisesti onkin."
Kuullessaan näin nimeänsä mainittavan, kuullessaan tuota hilpeätä eteläranskalaista murretta, Tarasconilainen kohotti päätään ja huomasi parin askeleen päässä herra Barbassoun,Zouave-laivan kapteenin, tummanruskeat kasvot. Tämä näet joi absinttiaan ja poltti piippuaan pienen kahvilan edustalla.
"Kas, päivää, Barbassou", hymähti Tartarin pysäyttäen muulinsa.
Sanaakaan virkkamatta Barbassou tarkasti häntä hetkisen ihmetellen; sitten hän purskahti nauruun, niin hurjaan nauruun, että Sidi Tart’ri siitä vallan tyrmistyi istuessaan tuossa vesimeloniensa päällä.
"Mitä, turbaani, peijakas vieköön, veliseni Tartarin!… Onpa siis totta, mitä kerrotaan, että olette ruvennut turkkilaiseksi… Entä pikku Baia, vieläkö hän yhä laulelee laulua 'Marco la Belle'?"
— "Marco la Belle!" tiuskasi Tartarin närkästyneenä… tietäkää, herra kapteeni, että se henkilö, josta puhutte, on kunniallinen maurilainen tyttö, ja ettei hän osaa sanaakaan ranskaa.
"Baïako, eikö sanaakaan ranskaa?… Kenen seurassa Te siis olette ollut?…"
Ja tuo kunnon kapteeni rupesi uudestaan entistä kovemmin nauramaan.
Mutta huomatessaan, miten Sidi Tart’ri paran kasvot kävivät pitkulaisiksi, hän muutti menettelytapansa.
"No, ehkäpä se ei olekaan sama henkilö…. Olettakaamme, että olen sekoittanut tähän toisen…. Mutta, nähkääs, herra Tartarin, joka tapauksessa on parasta, että olette varoillanne algierilaisten maurittarien ja montenegrolaisten ruhtinasten suhteen!…"
Tartarin kohosi jalustimillaan ja näytti pahasti irvistelevän.
— Ruhtinas on ystäväni, herra kapteeni.
"Hyvä; hyvä! älkäämme toki suuttuko…. Ettekö tule juomaan absinttia? Ette huoli. Ettekö tahdo lähettää jotakin sanaa kotimaahan?… Vai ei sitäkään…. No hyvä! onnea matkalle siis… Kuulkaahan kuitenkin, veliseni, minulla olisi hyvää ranskalaista tupakkia, jos tahtoisitte ottaa muutaman piipullisen… Ottakaahan toki, no ottakaahan toki! Se on tekevä Teille hyvää…. Nuo kirotut itämaalaiset tupakkilajit himmentävät ajatuksenne."
Tämän jälkeen kapteeni kiinnitti jälleen huomionsa absinttiin, ja Tartarin ajatuksiin vaipuneena, jatkoi hiljaisessa ravissa matkaansa pienelle asunnolleen…. Vaikka hänen suuri sielunsa kieltäytyi uskomasta mitään äsken kuulemastaan, olivat Barbassoun salaviittaukset saattaneet hänet surulliseksi; lisäksi luonnonomaiset kiroukset ja kotiseudun murre olivat hänessä herättäneet hiljaista omantunnonvaivaa.
Kotonaan hän ei tavannut ketään. Baia oli kylpemässä… Neekerinainen tuntui hänestä rumalta ja talo surulliselta… Sanattoman surumielisyyden raatelemana hän istuutui suihkulähteen reunalle ja pisti piippuunsa Barbassoun antamaa tupakkia. Tämä tupakki oli kääritty palaseen "Sémaphore"-lehteä. Kun hän kääri auki tätä sanomalehden liuskaa, hänen synnyinkaupunkinsa nimi pisti silmään.
Meille kirjoitetaan Tarasconista:
"Kaupunki on kauhean pelon alaisena. Jalopeurain metsästäjä, Tartarin, joka on matkustanut Afrikkaan ampumaan noita suuria kissaeläimiä, ei ole moneen kuukauteen antanut tietoja itsestään… Miten on tuon sankarimaisen kansalaisemme käynyt?… Tuskin rohkenee sitä arvaillakaan, kun tuntee, kuten me, tuon hehkuvan sielun, tuon uljuuden, tuon seikkailuhalun… Liekö hän, kuten moni muu, hautautunut hiekkaan, vai liekö hän joutunut jonkun Atlas-vuorten hirviön hampaan saaliiksi, hirviön, jonka vuodan hän oli kaupungin kunnallishallitukselle luvannut?… Hirvittävä epävarmuus! Tosin muutamat neekerikauppiaat, jotka tulivat Beaucairen markkinoille, väittävät kohdanneensa keskellä erämaata europpalaisen, joka ulkomuodoltaan oli hänen kaltaisensa, ja joka kulki Tombuktua kohti… Jumala varjelkoon meidän Tartariniamme!"
Luettuaan tämän Tarasconilainen punastui, vaaleni ja värisi. Koko Tarascon ilmestyi hänen eteensä: klubi, lakkien metsästäjät, Costecalden vihreä nojatuoli, ja liidellen kaiken tämän yläpuolella hajasiipisen kotkan tavoin, kelpo päällikkö Bravidan hirvittävät viikset.
Silloin Tarasconin Tartarin, ajatellessaan, että oli siinä raukkamaisesti loikomassa matollaan, sillä välin kuin luultiin hänen tuhoilevan petoja, häpesi itseään ja rupesi itkemään.
Äkkiä sankari keikahti pystyyn:
"Jalopeuran ajoon! jalopeuran ajooni"
Ja syöksyttyään pieneen tomuiseen koppiin, missä uinailivat hänen suojustelttansa, rohtolaatikkonsa, sisäänpannut herkut ja asearkut, hän laahasi ne keskelle pihaa.
Tartarin-Sancho oli henkensä heittänyt; Tartarin-Quijote yksin jäi eloon.
Kiireesti hän tarkasti kapineensa, asesti itsensä, pani itsensä täysiin tamineisiin, veti jalkaansa suuret saappaat, kirjoitti pari sanaa ruhtinaalle, uskoen hänen hoitoonsa Baïan ja pistäen kuoreen muutamia kyyneleiden kostuttamia sinisiä seteleitä, ja seuraavassa tuokiossa peloton Tarasconilainen istui Blidah’n tiellä vierivissä kyytivaunuissa, jätettyään kotiaan neekerinaisen hämmästyneenä katselemaan narghilepiippua, turbaania, turkkilaisia babushi jalkineita, ja kaikkia Sidi Tart'rin jälkeenjättämiä vaatekappaleita, jotka sikin sokin riippuivat pienten valkeiden apilakuvioiden koristamassa galeriassa.
Vieraaseen maahan siirretyt kyytivaunut.
Nämät kyytivaunut olivat vanhanaikuiset, sisästä verhotut muinaisen muodin mukaan sinisellä värinsä menettäneellä veralla; siihen oli kiinnitetty suunnattoman suuria karkeita villatupsuja, jotka muutaman tunnin matkan kuluttua kaahnaavat rakkoja matkustajan selkään… Tarasconin Tartarin oli saanut paikakseen nurkan vaunujen takaosassa; hän asettui siihen niin mukavasti kuin suinkin ja odottaessaan sitä hetkeä, jolloin saisi vetää sieramiinsa Afrikan suurten petojen myskille tuoksahtavia hikihöyryjä, täytyi sankarin tyytyä tuohon hyvään vanhaan kyytivaunu-tuoksuun, joka on eriskummallinen sekoitus tuhansista lemuista nimittäin miesten, hevosten, naisten, nahan, ruokatavaroiden ja mädänneitten olkien hajusta.
Tässä kyytivaunujen takaosassa oli vähän kaikenlaista. Munkki, juutalaisia kauppiaita, kaksi kevyttapaista naista, jotka matkustivat rykmenttiinsä — husaarien kolmanteen —, Orléansville’stâ kotoisin oleva valokuvaaja… Mutta, vaikka seura olikin näin vaihteleva ja viehättävä, ei Tarasconilaisen tehnyt mieli puhella, vaan hän istui siinä kokonaan ajatuksiinsa vaipuneena, käsivarsi pujoitettuna seinän tukisilmukkaan ja karabiinipyssyt polvien välissä… Hänen äkillinen lähtönsä, Baïan tummat silmät, kauhea metsästysretki, jolle hän aikoi, kaikki tämä saattoi hänen aivonsa häiriötilaan; ja paitsi tätä, huolimatta hänen patriarkkaalisesta ulkomuodostaan, nämät keskelle Afrikkaa siirretyt europpalaiset kyytivaunut himmeästi palauttivat hänen mieleensä hänen nuoruutensa aikuisen Tarasconin, retket kaupungin ympäristöön, pienet päivälliset Rhônen rannoilla ja koko joukon muistoja.
Vähitellen yö saapui. Konduktööri sytytti lyhtynsä… Ruostuneet vaunuramut hypähtelivät ryskien vanhoilla pontimillaan; hevoset ravasivat ja kulkuset tiukkuivat. Silloin tällöin vaunujen katolta kuului kauhea rautakalujen räminä… Sen aikaansaivat asekimput.
Tarasconin Tartarin, miltei unenpöpperöön vaipuneena, katseli hetken matkustajia, joita epätasaisen tien aiheuttamat sätkäykset lystikkäästi ravistivat; he näet tanssivat hänen edessään kuin hurjat aaveet. Sitten hänen ajatuksensa himmenivät, eikä hän enää eroittanut muuta kuin pyöränakselin vaikeroimisen ja vaununkylkien valitukset…
Äkkiä ääni, vanha hengettären ääni, käheä ja sortunut, mainitsiTartarinia nimeltä. "Herra Tartarin! herra Tartarin!"
— Kuka minua kutsuu?
— Me, herra Tartarin; ettekö tunne meitä?… Olemmehan nuo vanhat kyytirattaat, jotka kaksikymmentä vuotta sitten — toimitimme virkaamme Tarasconin ja Nîmes’n välillä… Kuinka monasti olemme kuljettaneet teitä ja ystäviänne, mennessänne lakkeja ampumaan Joncquières’n tai Bellegarde’n tienoille!… Emme Teitä heti tunteneet, turkkilaisen lakkinne ja lihavuutenne takia; mutta heti kun rupesitte kuorsaamaan, niin vies sun peijakas, tunsimme Teidät heti!
— Hyvä, hyvä, virkkoi Tarasconilainen hieman kiukustuneena.
Sitten hän leppyen lisäsi:
— No, mutta miksi, vanhusparka, olette tänne joutunut?
— Oi! hyvä herra Tartarin, emmehän tänne vapaaehtoisesti tullut, sen Herra tiesi… Niin pian kuin Beaucairen rautatie valmistui, ei meitä pidetty enää mihinkään kelpaavana, vaan lähetettiin tänne Afrikkaan… Emmekä me ole ainoat! melkein kaikki Ranskan kyytivaunut on samoin siirretty maasta pois kuin mekin. Meitä pidettiin liian vanhoillisina, ja senpävuoksi nyt täällä kaikki vietämme galeeriorjan elämää… Ranskassa meitä kutsutaan Algerian rautateiksi.
Tällöin vanhat kyytivaunut huokasivat syvään; sitten ne jatkoivat:
"Voi sentään, herra Tartarin, kuinka suuresti kaipaamme kaunista Tarasconiamme! Siellä vietettiin tuota kultaista nuoruuden aikaa! Olisittepa vain silloin nähnyt meidän lähtevän liikkeelle aamuisin pestyinä puti puhtaiksi ja loistaviksi, pyörät äsken maalattuina, lyhdyt säteilevinä kuin kaksi aurinkoa ja kattopeite aina öljyllä hierottuna. Siinä kannatti olla ja kuunnella ajurin läimäyttävän piiskallaan ja laulavan laulua:Hei illalla, on Taraski vaan!sekä nähdä konduktöörin, pilettitorvi vyöllä, kirjailtu lakki korvalla, viskaavan yhdellä jätkäyksellä pienen, alati vihaisen, koiransa vaunujen kuomille, sekä itse hypähtävän ylös ajopeleihin huutaen: 'Anna mennä vain!' Silloin nelivaljakkomme rupesi eteenpäin tömistämään, kulkusten soidessa, koirien haukkuessa, toitotuksien kajahtaessa; silloin ikkunat aukenivat, ja koko Tarascon katseli ylpeänä kuinka sen kyytivaunut vyöryivät eteenpäin pitkin suurta Kuninkaantietä.
"Sepä vasta oli oiva tie, herra Tartarin, leveä, hyvin hoidettu, kilometripatsaineen, pienine, säännöllisesti sijoiteltuine kivikasoineen sekä kummallekin puolelle ryhmittyneine sievine oliivi- ja viinitarhoineen… Tämän lisäksi kievaripaikkoja vähän päästä ja levähdyksiä joka viides minuutti… Entä matkustajani sitten, mitä kunnon väkeä! Pormestareita tai kirkkoherroja, jotka matkustivat Nîmes’een tervehtimään prefektiään tai piispaansa, kunnon silkkikauppiaita, jotka vallan rehellisesti tulivat Mazet’sta, lomaansa viettäviä koululaisia, aamulla partansa huolellisesti ajaneita talonpoikia, koruompeleiset paidat yllä, ja ylhäällä vaunujen kattokerroksessa, kaikki Te, herrat lakkien metsästäjät, jotka aina olitte niin hyvällä tuulella ja jotka lauloitte niin hyvin kukin 'oman laulunsa', palatessanne kotia iltaisin tähtien tuikkiessa!…
"Nyt ovat olot kokonaan muuttuneet… Herra tietää, millaista väkeä nyt kuormanamme kuljetamme! vääräuskolaisjoukkoa, joka on tullut tiesi mistä ja joka täyttää meidät syöpäläisillä; neekereitä, beduiinejä, sotavanhuksia, seikkailijoita kaikista eri maista, ryysyisiä siirtolaisia, jotka läkähyttävät meidät piipunsavullaan, ja kaikki nämät ihmiset puhuvat kieltä, josta ei edes isä Jumala mitään ymmärtäisi… Näette tämän lisäksi miten meitä kohdellaan! Ei koskaan harjata, eikä pestä. Kitsaasti ja vastenmielisesti meille myönnetään pyörävoidettakin… Muinaisten suurten, hyvien ja sävyisten hevostemme asemesta on nyt eteemme pantu pienet arapialaiset hevoskaakit, joilla on piru nahassa, jotka tappelevat, purevat toisiaan, hypähtelevät juostessaan kuin vuohet ja taittavat aisamme kavionlyöneillään… Ai!… ai!… nyt se alkaa taas… Ja tiet sitten! Tässä vielä käy laatuun, koska olemme lähellä hallitusta; mutta etempänä se loppuu, siellä ei ole tiestä puhettakaan. Kuljetaan vain, miten voidaan, halki tasankojen ja yli mäkien, kautta vaivaispalmu- ja maslikkilehtojen… Ei mitään varmaa levähdyspaikkaa. Konduktöörin mielivallan mukaan pysähdytään milloin toisen vuokratalon kohdalle, milloin taas toisen.
"Välistä tuo vehnus panee meidät tekemään kahden peninkulman pituisen koukun, kun tahtoo mennä jonkun tuttavansa luo juomaan absinttia tai maalaisviiniä… Sitten käsketään ajuria ahkerasti viljelemään piiskaa, sillä hukkaan mennyt aika on jälleen voitettava. Aurinko paahtaa, tomu polttaa! Piiskaa päälle vain: Tartutaan kiinni tiellä, ollaan kaatumaisillaan! Piiskaa vain! Kuljetaan kahlaten rantoja, saadaan nuhaa, kastutaan ja ollaan vähällä hukkua… Piiskaa, piiskaa, piiskaa!… Kuvitelkaapa sitten iltaa, kun vettä valuen — se muka tekee hyvää meidän ikäisellemme, kun luuvalo särkee jâsenissâ!… Sitten saa nukkua taivasalla karavaanimajan pihalla, joka on avoinna kaikille tuulille. Yöllä shakaalit ja hyenat tulevat nuuskimaan kirstujamme, ja rosvoilemaan lähteneet sotamiehet, jotka pelkäävät kastetta, pujahtavat lämpimiin kammioihimme… Sellaista elämää me nyt vietämme, hyvä herra Tartarin parka, ja niin on jatkuva siihen päivään saakka, jolloin auringon polttamina, kosteiden öiden lahottamina olemme kaatuneet — kun emme enää voi muuta tehdä — johonkin huonoon tien mutkaan, missä arapialaiset keittävätkusskuss’iaan[Kusskuss on puurontapaista, arapialaisten mieliruokaa. Suoment. huom.] vanhan runkomme sirpaleilla…"
— Blidah! Blidah! huusi konduktööri avaten vaunujen oven.
Luku, jossa tutustutaan pieneen herrasmieheen.
Himmeästi Tarasconin Tartarin näki sumuisista vaununikkunoista sievän torin alaprefektin asuntopaikalla; se oli säännöllinen, holvikäytävien ympäröimä ja istutettuna oranzhipuilla. Keskellä tätä toria pienet sotamiehet äksierasivat kirkkaassa aamuruskon levittämässä ruusunpunavalossa. Kahvilat siirsivät syrjään ikkunaluukut. Torin kulmassa oli vihanneskojuja… Tämä oli varsin hupaista, mutta se ei vielä haiskahtanut jalopeuralle.
"Etelään!… yhä kauemmaksi etelään!" mutisi kunnon Tartarin, ruveten jälleen nojaamaan soppeensa.
Samassa vaunujen ovi aukeni. Raitis ilmantuulahdus syöksähti sisälle, tuoden mukanaan oranzhikukille tuoksahtavilla siivillään pienen vanhan herrasmiehen, jolla oli pähkinänruskea pitkä lakki yllä; hän oli kuihtunut, ryppyinen, tarkan näköinen, kasvot nyrkin kokoiset, silkkinen musta kaulahuivi kämmenen levyinen, nahkasalkku kainalossa, sateenvarjo kädessä; sanalla sanoen: täydellinen kylännotario.
Huomattuaan Tarasconilaisen sota-aseet, tuo pikku herrasmies, joka oli istuutunut vastapäätä häntä, näytti hyvin hämmästyneeltä ja rupesi katselemaan Tartarinia rasittavan tarkasti.
Hevoset riisuttiin ja pantiin taaskin valjaisiin, kyytivaunut lähtivät liikkeelle… Pikku herra yhä vain katseli Tartarinia… Viimein Tarasconilainen suuttui.
"Aseeni kenties ihmetyttävät Teitä?" virkkoi hän katsoen vuorostaan pikku herraa suoraan silmiin.
"Ei suinkaan! vaan ne minua häiritsevät", virkkoi toinen hyvin tyyneenä; ja itse teossa Tarasconin Tartarin suojustelttoineen, revolvereineen, molempine koteloissa olevine pyssyineen, metsästyspuukkoineen, — puhumattakaan hänen luontaisesta lihavuudestaan, anasti paljon tilaa…
Pienen herran vastaus häntä harmitti:
— Kuvitteletteko kenties minun menevän jalopeurajahtiin Teidän sateenvarjonne aseenani? huomautti tuo suuri mies ylpeänä.
Pikku herra katseli sateenvarjoaan, hymyili hiljalleen; sitten hän jatkoi yhtä järkähtämättömän tyyneenä:
"Te, hyvä herra, olette siis…?"
— Tarasconin Tartarin, jalopeurojen tappaja!
Lausuessaan näitä sanoja, peloton Tarasconilainen ravisti "chechian" tupsua kuin harjaa ainakin.
Kyytivaunuissa syntyi yleinen hämmästys.
Munkki teki ristimerkin, tytöt päästivät hiljaisia kauhunhuutoja, ja Orléansvillen valokuvaaja lähestyi jalopeurojen kaatajaa, uneksien jo erinomaista kunniaa saada valokuvata hänet.
Mutta pikku herrasmies ei vain joutunut hämilleen.
"Joko olette tappanut montakin jalopeuraa, herra Tartarin?" kysyi hän hyvin levollisesti.
Tarasconilainen vastasi hänelle aika tavalla:
— Montako olen tappanut, herraseni!… Tahtoisinpa vain, että Teillä olisi yhtä monta hiuskarvaa päässä!
Ja koko seura nauramaan ja katselemaan kolmea keltaista hiuskarvapahaista, jotka sojottivat esiin pikku herran kallosta.
Orléansvillen valokuvaaja puuttui vuorostaan puheeseen:
"Kylläpä se on hirvittävä toimi tuo Teidän ammattinne, herraTartarin!… Taitaapa välistä ottaa kovalle…. Niinpä esim. tuo herraBombonnel parka…"
— Niin! tuo pantterien tappaja, virkkoi Tartarin ylenkatseellisesti.
"Tunnetteko hänet?" kysäsi pikku herra.
— Kyllä kai, peeveli soikoon, minä hänet tunnen… Olemmehan senkin seitsemän kertaa yhdessä metsästäneet.
Pikku herra hymyili: "ajatteko siis myöskin panttereja, herra Tartarin?"
— Joskus, ajan ratoksi… tiuskasi raivostunut Tarasconilainen.
Hän lisäsi kohottaen päätään sankarimaisesti ja täten saattaen molempien tyttöjen sydämet leimuamaan.
— Se ei ole jalopeurajahdin veroista!
"No niin", rohkeni Orléansvillen valokuvaaja huomauttaa, "pantteri, totta vie, ei ole muuta kuin suuri kissa…"
— Vallan niin! sanoi Tartarin, joka hyvin mielellään hiukan himmensi herra Bombonnel’in mainetta, etenkin näitten naisten edessä.
Nyt kyytivaunut pysähtyivät, konduktööri aukaisi oven ja kääntyi pikku vanhuksen puoleen:
"Olette perillä, hyvä herra", virkkoi hän hänelle hyvin kunnioittavasti.
Pikku herra nousi, astui alas vaunuista ja tokaisi ennenkuin sulki oven:
"Sallitteko minun antaa Teille neuvon, herra Tartarin?"
— Minkä sitten, herraseni?
"Olettepa, saakeli vie, kunnon miehen näköinen, ja senpä vuoksi sanon Teille suoraan, miten asianlaita on… Palatkaa pian takaisin Tarasconiin, herra Tartarin… Hukkaatte täällä aikaanne… Täällä siirtomaissa on tosin vielä joku pantteri; mutta, oi onnen oikkua, se on liian pieni otus Teille… Mitä jalopeuroihin tulee, ne ovat jo loppuneet. Algeriassa niitä ei enää ole… ystäväni Chassaing äsken tappoi viimeisen."
Tämän sanottuaan pikku herrasmies tervehti, sulki oven ja meni tiehensä nauraen, salkku kainalossa ja sateenvarjo kädessä.
"Konduktööri", kysyi Tartarin irvistäen kiukkuisena naamaansa, "kuka tuo ukko nahjus oli?"
— Kuinka, ettekö häntä tunne? Sehän oli herra Bombonnel.
Jalopeuraluostari.
Milianah’ssa Tarasconin Tartarin nousi pois kyytivaunuista ja antoi niiden jatkaa matkaansa etelää kohti.
Mies, joka kaksi päivää oli pahoin saanut kokea kuoppaisen tien tuottamia tärähdyksiä ja kaksi yötä oli tirkistelyt kyytivaunujen ovesta, eikö havaitsisi kentillä tai tien laidalla jonkun jalopeuran hirvittävää varjoa, mies joka näin paljon unettomuutta oli kokenut, ansaitsi kieltämättä muutaman tunnin lepoa. Sitäpaitsi, sanoaksemme koko totuuden, rehellisen Tartarinin, tuon epäonnistuneen kohtauksensa jälkeen herra Bombonnel’in kanssa, oli ollut paha ollakseen, huolimatta aseistaan, hirvittävistä irvistyksistään, punaisesta lakistaan, Orléansvillen valokuvaajan ja kolmannen husaarirykmentin neitosten edessä.
Hän kulki siis pitkin Milianah’n leveitä katuja, joiden kahden puolen oli kauniita puita ja joilla loiski suihkukaivoja; mutta etsiessään sopivaa hotellia, ei miesparka saattanut pidättäytyä ajattelemasta Bombonnelin sanoja… Entä jos hän sentään oli puhunut totta? Entä jos ei enää ollutkaan jalopeuroja Algeriassa?… Mitä hyödyttivät siinä tapauksessa kaikki nämät harppailemiset, kaikki vaivannäöt?…
Äkkiä, kadun mutkassa sankarimme tuli suoraan vastapäätä… ketä? Arvatkaapa… Muhkeata jalopeuraa, joka odotti kahvilan oven edustalla, ja joka istui kuninkaallisena, harja kiiltäen auringonpaisteessa.
"Mitä joutavia minulle sanottiinkaan, ettei niitä muka enää ole?" huudahti Tarasconilainen hypähtäen taaksepäin… Kuullessaan tämän huudahduksen, jalopeura kumarsi alas päänsä, otti suuhun eteensä kadulle pannun puukupin ja ojensi sitä nöyrästi Tartariniin päin, joka oli liikkumaton hämmästyksestä… Ohikulkeva arapialainen viskasi suuren kuparikolikon kuppiin; jalopeura heilutti häntäänsä… Silloin Tartarin käsitti kaikki. Hän näki, mitä mielenliikutus aluksi oli estänyt häntä näkemästä, nimittäin koko joukon väkeä ryhmittyneenä kesytetyn sokean jalopeuran ympäri ja kaksi kurikoilla asestettua suurta neekeriä, jotka kuljettivat sitä jaloittelemassa kaupungilla, kuten savoijilainen pikku tyttöään.
Tarasconilaisen veri kuohahti siinä silmänräpäyksessä: "Te konnat", äijäsi hän jyrisevällä äänellä, "täten halventaa näitä jaloja eläimiä!" Ja hyökäten jalopeuran luo, tempasi hän pois tuon saastaisen puukupin sen kuninkaallisista leuanpielistä… Molemmat neekerit, jotka luulivat olevansa tekemisissä varkaan kanssa, hyökkäsivät Tarasconilaisen kimppuun kohotetuin nuijin… Siitäpä syntyi mellakka…. Neekerit löivät, vaimot itkeä pillittivät, lapset nauroivat. Vanha juutalainen suutari huusi puotinsa sopesta; "Vieke se piru pölisi huosta!" Jalopeurakin, keskellä sokeutensa yötä, yritti kiljua, ja onneton Tartarin vieri, epätoivoisen taistelun jälkeen, maahan keskelle suuria kuparikolikoita ja uloslakastuja rikkoja.
Tänä hetkenä eräs mies halkaisi väkijoukon, karkoitti neekerit ainoalla sanalla, vaimot ja lapset käden liikkeellä, nosti Tartarinin ylös, harjasi ja ravisteli häntä ja pani hänet istumaan kadun kulmapylväälle.
"Kuinka, ruhtinas, tekö täällä olette?… kysäsi kelpo Tartarin hieroen kylkeään.
"Kyllä kai! urhea ystäväni, minäpä olen kun olenkin… Heti saatuani kirjeenne, uskoin Baïan hänen veljensä huostaan, vuokrasin kyytirattaat, matkustin viisikymmentä peninkulmaa täyttä laukkaa, ja saavuinpa juuri oikeaan aikaan temmatakseni Teidät noiden roistojen petomaisista käsistä… Mitä, Herran nimessä, olette tehnyt, kun olitte sekaantunut tuohon ikävään jupakkaan?"
— No, nähkääs, ruhtinas! Enhän muuta saattanut tehdä, nähdessäni tuon onnettoman jalopeuran, puukuppi hampaissa, nöyryytettynä, voitettuna, pilkattuna ja koko tuon muhamettilaisen roskajoukon ivan esineenä…
"Erehdytte, jalo ystäväni. Tämä jalopeura on heillä päinvastoin kunnioituksen ja ihailun esineenä. Se on pyhä eläin, joka kuuluu Mahommed-ben-Audan kolmesataa vuotta sitten perustamaan suureen jalopeura-luostariin; sen muodostaa niin sanoakseni hirvittävä ja hurja munkkikunta, joka kiljuu ja tuoksahtaa pedon lemulle. Erityiset munkit näet kasvattavat ja kesyttävät sadottain jalopeuroja, jotka he sitten almua keräävien veljien kaitsemina lähettävät ympäri Pohjois-Afrikkaa… Niitä lahjoja joita veljet saavat vastaanottaa, käytetään tuon luostarin sekä erään moskean ylläpitoon. Se, että nuo kaksi neekeriä äsken olivat niin kiukkuiset, johtuu siitä heidän vakaumuksestaan, että, jos heiltä kerjäämistään kuparikolikoista vain yksikin varastetaan, heidän johdettavansa jalopeura oitis syö heidät suuhunsa."
Kuullessaan tätä epätodennäköistä, mutta kuitenkin totuudenmukaista kertomusta, Tarasconin Tartarin mutisi äänekkäästi mielihyvästä.
"Pääasia tässä kaikessa", virkkoi hän ikäänkuin johtopäätöksenä, "on mielestäni se, että, sanoi herra Bombonnel mitä hyvänsä, Algeriassa vielä on jalopeuroja!…"
— No onpa niitä, tiemmä! virkahti ruhtinas innostuneena… Jo huomenna lähdemme otuksen ajoon Chéliff’in tasangolle, ja silloin saatte nähdä!…
— Mitä! ruhtinas… Aiotteko lähteä metsästysretkelle?
— No totta kai! luuletteko, että antaisin Teidän yksin mennä keskelleAfrikkaa noiden julmien heimojen pariin, joiden kieltä ja tapoja ettetunne…. En, en ikinä! kuulu Tartarin, en enää luovu Teistä …Kaikkialla, minne Te menette, siellä olen minäkin oleva.
— Oi! ruhtinas, ruhtinas…
Ja säteillen iloa Tartarin painoi povelleen urhoisaa Gregorya, ajatellen ylpeänä että hänelläkin, kuten Jules Gérard’illa, Bombonnel’illa ja muilla kuuluisilla jalopeurojen tappajilla, tulisi olemaan muukalainen ruhtinas kumppaninaan metsästysretkillään.
Karavaani matkalla.
Seuraavana päivänä, niin varhain kuin suinkin, peloton Tartarin ja tuo ainakin yhtä peloton ruhtinas Gregory, puolitusinaa neekerikantajoita seurassaan, lähtivät Milianah’sta ja kulkivat Chéliff’in tasangolle päin pitkin viehättävää tietä, jota varjosti zhasmiineja, tuijakasveja, Johanneksen leipäpuita, villejä oliivi-puita; tien molemmin puolin oli aitauksen tavoin alkuasukkaiden pikku puutarhoja, ja taajaan, tien kupeilla, pulppuili pieniä ryöppypuroja, laulaa liristen, kalliolta kalliolle… Se oli Libanonin vuorimaiseman kaltainen seutu.
Ruhtinas Gregory oli hankkinut itselleen yhtä suuren asetaakan kuin Tartarin sekä sitäpaitsi komean ja omituisen kepi-lakin [kepi: ranskalaisen sotaväen ja koululaisten käyttämä kevyt lakki. Suoment. muist.], joka oli ympäriinsä kultanauhoilla päärmätty, ja johon hopearihmoilla oli ommeltu tammenlehti-kuvioita. Tämä päähine teki hänen ylhäisyytensä jotenkin meksikolaisen kenraalin tai Tonavan läheisten asemapäällikköjen näköiseksi.
Tämä merkillinenkepisaattoi Tarasconilaisen suureen pulaan; ja kun hän arasti pyysi selitystä sen suhteen, vastasi ruhtinas arvokkaasti:
"Se on vallan välttämätön päähine Afrikassa matkustavalle." Ja hieroen lakkinsa lippaa kirkkaammaksi hihansa vuorilla, kertoi ruhtinas naiiviselle seuralaiselleen mikä tärkeä osa tälläkepi’llàon ranskalaisten ja arapialaisten keskinäisissä väleissä, mikä yksinomainen oikeus tällä sotilaslakilla on jälkimäisissä herättää kauhistusta, niin että siviilihallinnon on täytynyt hankkia kaikille virkamiehilleenkepi't, tientarkastajista alkaen veronkantajiin saakka. Sanalla sanoen sillä, joka tahtoo hallita Algeriaa — ruhtinas yhä puhuu tätä — ei tarvitse olla hyvä pää, eipä päätä ollenkaan. Pelkkäkepiriittää, kultanauhainen kepi, loistamassa tangon päässä kuin Gesslerin lakki.
Näin puheltaessa ja filosofeerattaessa karavaani kulki edelleen. Kantajat hyppivät — avojaloin — kalliolta kalliolle, kirkuen kuin apinat. Asearkut rämisivät ja pyssynpiiput loistivat. Ohikulkevat alkuasukkaat kumartuivat maahan saakka taika-kepin edessä…. Ylhäällä Milianah’n valleilla naisensa kanssa raittiissa ilmassa kävelevä arapialaisen viraston johtaja, kuullessaan tämän tavattoman hälinän ja nähdessään aseiden välkkyvän oksien välissä, luuli vihollisen tekevän äkkihyökkäyksen, lasketutti nostosillan, soitatti hätätorvea ja julisti viipymättä kaupungin olevan piiritystilassa.
Kaunis alku karavaanille!
Ikävä kyllä, ennen iltaa asiat huononivat. Neekerikantajista yksi sai mahdottoman vatsakivun siitä, että oli ahminut laastaria rohtolaatikosta. Toinen kaatui sikahumalassa tien laidalle, juotuaan kanverttiviinaa. Kolmas, joka kantoi matka-albumia, lumoutui sen kullatuista haoista ja kansipitimistä, ja varmasti luullen saaneensa käsiinsä Mekka’n aarteet, pakeni Zaccariin, minkä kintut kestivät… Täytyi pitää neuvottelua… Karavaani pysähtyi siis neuvottelemaan vanhan viikunapuun täpläiseen varjoon.
"Minun mielestäni", sanoi ruhtinas, joka menestyksettä koetti liuottaa lihaliemi-pemmikaania kolmikertaisella pohjalla varustetussa kastrullissa, "minun mielestäni meidän tästä illasta alkaen tulee hyljätä neekerikantajat… Tässä on juuri vallan lähellä arapialainen toripaikka. Parasta on, että käännämme kulkumme sinne ja ostamme muutaman pikku aasin…"
— Ei suinkaan!… ei suinkaan aaseja!… keskeytti kiireisesti suuriTartarin, jonka kasvot Tummikin muisto oli tehnyt tulipunaisiksi.
Ja hän lisäsi ulkokullatusti:
— Luuletteko niin pienten elukoiden jaksavan kantaa kaikkia meidän tavaroitamme?
Ruhtinas hymyili.
"Siinäpä erehdytte, kuuluisa ystäväni. Vaikkapa algerialainen aasi näyttääkin niin laihalta ja mitättömältä, niin sillä on vahvat lanteet… Tämä onkin välttämätöntä, että se voisi kestää kaikkea mitä se kestää… Kysykääpä vain arapialaisilta. He näet selittävät seuraavasti ranskalaisten siirtomaiden hallintojärjestelmää… Ylinnä, sanovat he, onmusi, kuvernööri, joka suurella seipäällä lyö sotilas-yliesikuntaa; sotilas-yliesikunta kostoksi lyö sotamiestä; sotamies lyö siirtolaista, siirtolainen arapialaista, arapialainen lyö neekeriä, neekeri lyö juutalaista ja juutalainen vuorostaan lyö aasia; ja pieni aasi parka, jolla ei ole ketään lyötävänä, ojentaa esiin selkärankansa ja kantaa kaikki. Huomaatte tästä, että se jaksaa kantaa Teidän arkkunne."
— Se on yhdentekevää, virkkoi Tarasconin Tartarin, minun mielestäni eivät aasit tekisi karavaaniamme oikein hauskan näköiseksi… Tahtoisin jotakin itämaalaisempaa… Niinpä, esimerkiksi, jos voisimme saada käsiimme kamelin…
"Vallan kuinka haluatte", sanoi hänen ylhäisyytensä, ja niin lähdettiin kulkemaan arapialaiselle toripaikalle.
Tämä sijaitsi muutaman kilometrin päässä Chéliffin tasangon laidalla… Siellä oli viisi tai kuusisataa ryysyistä arapialaista, vilisten auringonpaisteessa ja kulkien meluten edestakaisin mustien oliivi-ruukkujen, hunajapatojen, maustesäkkien ja suurten sikaariläjien välillä; siellä täällä leimusi suuria tuliröykkiöitä, joilla paistui voita tiukkuvia kokonaisia lampaita; teurastajan myymälöitä oli taivasalla, ja niissä neekerit vallan paljaina, jalat veressä, käsivarret punaisina, leikkelivät pienillä veitsillä seipäisiin ripustettuja vuohenkaritsoja.
Eräässä sopessa, kirjavan, paikatun teltan suojassa kykki maurilainen kirjuri suuri kirja kädessä ja silmälasit nenällä. Vieressä olevasta väkiryhmästä kuuluu raivonhuutoja: siinä on pyörärahapeli, joka on asetettu viljavakkaselle, ja ympärillä kabylejä, jotka puhkasevat toisiltaan vatsan… Kauempana on pientä pirinää, iloa, naurua: juutalaiskauppias muulineen nähdään vajoavan Chéliff’in hietaan… Tämän lisäksi on skorpioneja, koiria, korppeja; ja kärpäsiä!… kärpäsiä kosolta…
Mutta, oi onnettomuutta, kameleita ei näkynyt. Lopuksi kuitenkin löydettiin yksi, jota mozabitit tarjosivat kaupaksi. Se oli oikea erämaan kameli, klassillinen kameli, kalju, surullisen näköinen, pitkulainen pää kuin beduiinilla, ja kyttyrä hervottomana liian pitkällisestä paastoamisesta, roikkuen surumielisenä sivulla.
Tartarinin mielestä se oli niin kaunis, että hän pyysi koko karavaania kömpimään sen selkään… Yhä vain hänen itämaalaisia houreitaan!…
Eläin laskeutui polvilleen; matkalaukut köytettiin sen selkään.
Ruhtinas asettui eläimen kaulaan. Tartarin, näyttääkseen majesteetillisemmalta, hinautti itsensä ylös kyttyrälle, kahden arkun väliin; siinä hän ylpeänä ja hyvin pönkitettynä tervehti paikalle saapunutta toriväkeä ja antoi lähtömerkin… Tuli ja leimaus! jospa vain tarasconilaiset olisivat voineet hänet nähdä!…
Kameli nousi taas pystyyn jaloilleen, ojensi pitkiä nystyräsääriään ja lähti liikkeelle.
Oi kauhistusta! Muutaman harppauksen jälkeen Tartarin tuntee kalpenevansa, ja sankarillinenchechiavähitellen joutuu samoihin asentoihin kuinZouave-laivalla. Tuo kamelilurjus keinua kankutti kuin purjelaiva.
"Ruhtinas, ruhtinas", mutisi Tartarin vallan kalpeana ja pidellen kiinni kyttyrän kuivasta karvatupsusta, "ruhtinas astukaamme alas… tunnen… tunnen… että muuten saatan Ranskan ivan alaiseksi…"
Mutta eipä tästä ollut apua! kameli oli päässyt vauhtiin, eikä mikään enää voinut sitä pysäyttää. Neljätuhatta arapialaista juoksi heidän jälessään, avojaloin, huitoen käsillään, nauraen hassujen tavoin ja pannen auringonpaisteessa kiilumaan kuusisataa tuhatta valkoista hammasta…
Suuren Tarasconilaisen täytyi alistua kohtaloonsa. Hän vaipui surullisena kyttyrälle.Chechiajoutui jos jonkinmoisiin asentoihin… ja Ranska pilan alaiseksi.
Ollaan illalla väijyksissä laakeriruusu-lehdossa.
Vaikkapa jalopeuran tappajien uusi nelijalkainen kuljettaja olikin niin ihantava, täytyi heidän kuitenkinchechiantähden kömpiä alas sen selästä. Matkaa jatkettiin sen tähden jalkaisin, kuten edellä, ja karavaani kulki etelää kohti, silloin tällöin levähtäen hetkisen, Tarasconilainen etunenässä, Montenegrolainen takana, ja heidän välissään kameli asearkkuineen.
Retkikuntaa kesti lähes kuukauden ajan.
Kuukauden ajan hirvittävä Tartarin samoeli, etsien löytämättömiä jalopeuroja, telttaryhmästä toiseen äärettömän avaralla Chéliff’in lakeudella, halki tuon kauhean ja petollisen ranskalaisen Algerian, missä vanhan Itämaan tuoksut sekaantuivat absintin ja kasarmin voimakkaisiin lemuihin, missä Abraham ja Zouzou samanaikuisesti sukeltavat esiin mielikuvituksessa; siinä on jotakin haaveellisen taikamaista ja luontaisen burleskia, ikäänkuin Vanhan Testamentin lehti, jonka sisällystä kersantti La Ramée tai ratsukorpraali Pitou kertoisi… Olisipa siinä tarjoutunut omituinen näytelmä silmille, jotka olisivat osanneet katsella… Turmeltunut raakalaiskansa, jota me ranskalaiset sivistämme antaen sille paheemme… Hallinto julma sekä vapaa noiden eriskummallisten ylempien virkamiesten valvonnasta ja vaarinpidosta, jotka ylvästelevät suurine kunnianlegionan nauhoineen ja jotka pelkän myöntö- tai kieltosanan johdosta ruoskittavat väestön jalkapohjia. Oikeusasiat sydämettömien, suuria silmälaseja käyttävien kadien [kadi: muhamettilainen tuomari] käsissä, noiden Koraanin ja lain ulkokullattujen edustajien, jotka uneksivat elokuun viidettä päivää ja palmujen siimeksessä toimeenpantua viranylennystä sekä myyvät tuomiopäätöksensä, kuten Esau esikoisuutensa, hernerokasta tai sokeroidusta kusskusspuurosta. Hurjasti eläviä ja juopottelevia kaideja [kaid: Pohjois-afrikkalainen virkamies, joka yhtä haavaa hoitaa sotapäällikön, tuomarin, veronkantajan y.m. virkaa. Suoment. muist.], jotka ovat jonkun kenraali Yusufin entisiä saappaanharjaajoita, ja jotka nyt yhdessä mahonnilaisten pesijättärien kanssa päihdyttävät itsensä sampanjalla ja panevat toimeen lihavia aterioita paistettuine lampaineen, sillä aikaa kuin koko heimo heidän telttojensa edustalla nääntyy nälkään ja riitelee koirien kanssa herransa aterian jätteistä.
Lisäksi, yltympäri, kesantopeltoja, kuihtunutta ruohoa, lehdettömiä pensaita, kaktus- ja mastikkilehtoja, kas siinä Ranskan jyväaitta!… Jyvistä tyhjä aitta! ja rikas yksistään shakaaleista ja luteista. Autioita telttakyliä, peljästyneitä heimoja, jotka kulkevat tietämättä minne, paeten nälkää ja levittäen kuolleita pitkin tietä. Siellä täällä ranskalainen kylä, talot raunioina, pellot viljelemättöminä ja tulvillaan raivostuneista heinäsirkoista, jotka syövät kaikki, jopa ikkunaverhotkin; kaikki siirtolaisasukkaat kahviloissa juomassa absinttia ja keskustelemassa olojen ja asetusten parannuksista.
Tätä kaikkea Tartarin olisi saattanut nähdä, jos hän vain olisi viitsinyt; mutta kokonaan leijonaisen intohimonsa valtaamana tämä Tarasconin mies kulki suoraan edelleen katsomatta oikealle tai vasemmalle, silmä järkähtämättä tähystellen noita kuviteltuja hirviöitä, jotka eivät koskaan näyttäytyneet.
Koska suojusteltta itsepäisesti pysyi koossa ja lihaliemi-pemmikaani sulamatta, täytyi karavaanin aamuin ja illoin pysähtyä heimokyliin… Kaikkialla nämät herrat metsästäjät otettiin avosylin vastaan, ruhtinas Gregorynkepinansiosta. He majailivat heimopäälliköiden luona, omituisissa palatseissa, suurissa valkeissa ikkunattomissa rakennuksissa, joissa sikin sokin oli narghile-piippuja ja mahogni-kaappeja, Smyrnan mattoja, isoja lamppuja, seeteripuusta tehtyjä arkkuja täynnä turkkilaisia kultarahoja, Louis-Philippen ajan tyylisiä seinäkelloja… Kaikkialla pantiin Tartarinin kunniaksi toimeen loistavia juhlia, n.k.diffa- ja fantasia-leikkejä… Hänen kunniakseen kokonaiset heimokunnat panivat "ruudin puhumaan" ja burnuusi-vaippansa välkähtämään auringonpaisteessa. "Ruudin puhuttua", kelpo päällikkö toi esiin laskunsa… Tämä näet kuuluu arapialaiseen vieraanvaraisuuteen.
Mutta jalopeuroja ei yhä vain näkynyt. Ei sen enempää kuin Pariisin"Pont-Neuf"-sillalla!
Mutta Tarasconilainen ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttaan. Kulkien yhä kauemmaksi etelään, hän samoeli päivin palmulehdoissa pengaten vaivaispalmupensaikkoja pyssynsä piipuilla ja virkkaen frrt! frrt! joka pensaan kohdalla. Iltaisin, ennen maata panoa, istui hän pari kolme tuntia väijyksissä… Turha vaiva! jalopeura ei näyttäynyt.
Eräänä iltana noin kuuden tienoissa, karavaanin kulkiessa punasinervän mastikkilehdon kautta, missä suuret kuumuuden väsyttämät pyyt hyppielivät ruohikossa, Tarasconin Tartarin luuli kuulevansa — mutta kaukana, himmeänä tuulen hajoittamana — tuota ihmeellistä kiljuntaa, jota hän niin usein oli kuullut siellä Tarasconissa, Mitainen eläinkojun takana.
Aluksi sankari luuli näkevänsä unta… Mutta hetken kuluttua, tosin yhä etäällä, kiljunta kuului uudelleen; ja tällä kertaa, telttakylien koirien haukkuessa joka ilmansuunnalla, — kamelin kyttyrä, pelon pudistamana ja kilahuttaen herkkulaatikoita ja asearkkuja, värähteli.
Ei enää ollut epäilystäkään. Se oli jalopeura… Nopeasti väijyksiin.Ei hetkeäkään menetettävissä.
Siinä oli juuri vallan lähellä vanha valkeakupukattoinenmarabut(pyhimyksen hauta); vainajan keltaiset tohvelit oli pantu oven päällä olevaan syvennykseen, koko joukko kummallisia lupaustauluja, vaippojen liepeitä, kultarihmoja, punaisia hiuksia riippui seinillä… Tartarin jätti sen suojaan ruhtinaansa ja kamelinsa ja rupesi etsimään itselleen lymypaikkaa. Ruhtinas Gregory tahtoi seurata Tarasconilaista, mutta tämä ei siihen suostunut; hän tahtoi kaikin mokomin yksin hyökätä jalopeuran kimppuun. Kuitenkin hän pyysi, ettei hänen ylhäisyytensä poistuisi, ja varovaisuuden vuoksi hän uskoi hänelle lompakkonsa, suuren lompakkonsa täynnä arvopapereita ja seteleitä, joiden hän pelkäsi joutuvan jalopeuran kynsien revittäväksi. Tämän tehtyään, sankari rupesi hakemaan lymypaikkaansa.
Sadan askeleen päässä pyhimyksen haudalta melkein kuivuneen puron rannalla oleva pieni laakeriruusu-lehto värähteli hämärän tuulahduksessa. Siihen Tartarin asettui, polvi maata vasten, sääntöjen mukaisesti, ja karabiini-pyssy kädessä sekä suuri metsästyspuukko ylpeästi pistettynä eteensä hiekkaan.
Yö tuli. Luonnon punaruusuväri muuttui punasinerväksi, sitten tummansiniseksi… Alhaalla rantakivien lomitse loisti käsipeliin tavoin pieni kirkas vesilätäkkö. Se oli erämaan eläinten juomapaikka. Vastaisella hiekkatörmällä, näkyi himmeänä valkea polku, jonka niiden suuret käpälät olivat tallanneet mastikkilehtoon. Tämä salaperäinen penger pani värisemään. Sen lisäksi afrikkalainen yö kohisi, oksat humisivat, yöeläinten pehmeät käpälät kahisivat, shakaalit haukkuivat kimakasti, ja yläilmoissa sadan tai parin sadan metrin korkeudella lensi kurkiparvia, jotka rääkkyivät kuin pienet lapset, joilta kaula leikataan poikki; myöntänette että tämä kaikki riitti tuottamaan mielenliikutusta.
Tartarinin mieli olikin kuohuksissa, jopa aika lailla. Miesparan hampaat kolisivat. Ja hänen hiekkaan pistetyn metsästyspuukkonsa tuppea vastaan hänen rihlapyssynsä piippu kilisi kuin pari kastanjetteja… Onhan, näettekös, iltoja, jolloin ei saata olla oikeassa elementissään, ja missä sitten olisi ansio, ellei sankaria koskaan peloittaisi…
Niin todella! Tartarinia peloitti, ja lisäksi koko aika. Siitä huolimatta hän kesti tunnin, kestipä parikin, mutta sankarimaisuudellakin on määränsä… Läheltä kuivuneen puron syvennyksestä Tarasconilainen äkkiä kuulee askeleita, kivien sätkähtelevän. Tällä kertaa pelko nyhtäsee hänet ylös maasta. Hän ampuu kaksi laukausta umpimähkään yöhön ja pötkii minkä jaksaa pyhimyshaudan turviin, jättäen tikarinsa pystyyn hiekkaan ikäänkuin muistoristiksi kauheimmasta pelonsäikähdyksestä, mikä ikinä on vallannut lohikäärmeen kesyttäjän mielen.
"Avuksi, ruhtinas… jalopeura…"
Hiljaisuus.
"Ruhtinas, ruhtinas, missä olette?"
Ruhtinasta ei kuulunut. Pyhimyshaudan valkealle seinälle sävyisä kameli vain kuutamossa loi kyttyränsä kummallisen varjon…. Ruhtinas Gregory oli juuri pötkinyt tiehensä vieden mukaansa lompakon seteleineen… Kuukauden ajan oli hänen ylhäisyytensä odottanut tätä tilaisuutta.
Vihdoinkin!…
Tämän seikkailurikkaan ja traagillisen illan jälkeisenä aamuna, kun sankarimme heräsi päivän valjetessa ja kun hän oli saanut sen varmuuden, että ruhtinas lompakkoineen todella oli mennyt tiehensä; kun hän huomasi olevansa yksin tässä pienessä valkoisessa hautakammiossa petettynä, rahansa varastettuina, hyljättynä keskellä Algerian erämaata, yksikyttyräisen kamelinsa seurassa ja muutama kolikko taskussa ainoana rahavarastonaan, silloin Tarasconilainen ensi kerran rupesi epäileväkin. Hän epäili Montenegroa, hän epäili ystävyyttä, hän epäili mainetta, hän epäili jalopeurojenkin olemassaoloa; ja tuo suuri mies rupesi katkerasti itkemään.
Silloin hänen istuessaan ajatuksiin vaipuneena hautakammion ovella, pää käsien nojassa, karabiinipyssy jalkojen välissä, ja kameli edessään, vastapäätä oleva mäki-eläin äkkiä poistui, ja hämmästynyt Tartarin näkee kymmenen askeleen päässä edessään suunnattoman suuren jalopeuran astuvan edelleen pää pystyssä ja hirvittävästi kiljuen, niin että hautakammion seinät kiiltokoristeineen ynnä syvennyksessä olevine pyhimyksen tohveleinen tärisevät.
Tarasconilainen yksin ei vavissut.
"Vihdoinkin!" huudahti hän hypähtäen ylös pyssy olalla… Piu!… pau! pfft! pfft! Teko oli tehty… Jalopeura oli saanut päähän kaksi räjähtävää luotia… Tuokion kuluessa vasten hehkuvaa afrikkalaista taivasta kuvastui hirvittävä ilotulitus, jossa näkyi ilmoille kohoavan aivosirpaleita, höyryävää verta ja hajaantuneita punakeltaisia vuodanliuskoja. Sitten kaikki putosi jälleen maahan, ja Tartarin näki kaksi suurta raivostunutta neekeriä, jotka karkasivat hänen kimppuunsa patukat kädessä. Samat kaksi neekeriä, joiden kanssa Tartarin oli ollut tekemisissä Milianah’ssa!
Oi suurta surkeutta! Tarasconilaisen luodit olivat osuneet Muhammedin luostarin sokeaan jalopeura parkaan.
Tällä kertaa, kautta profetan! Tartarin sai kovia kokea. Hurjana raivokkaasta uskonkiihkosta nuo molemmat kerjäävät neekerit varmaankin olisivat lyöneet hänet kuoliaaksi, ellei kristittyjen Jumala olisi lähettänyt hänen avukseen pelastavaa enkeliä. Tänne näet osui saapumaan Orléansvillen kunnan kenttävahti, sapeli kainalossa, astuen pientä polkua pitkin.
Kunnallis-kepin näky asetti äkkiä neekerien vihan. Levollisena ja majesteettisena tämä kruunun virkamies tekaisi pöytäkirjan jutusta, nostatti jalopeura vainajan kamelin selkään, komensi sekä syyttäjiä että syytettyä seuraamaan häntä ja ohjasi askeleensa Orléansvilleen, missä kaikki pantiin asianmukaiseen talteeseen.
Tämä juttu oli pitkällinen ja hirvittävä.
Tutustuttuaan Algerian heimoihin, Tarasconin Tartarin sai nyt tehdä tuttavuutta Algerian toiseen puoleen, joka ei ole ollut vähemmän juonikas ja hirvittävä, nimittäin sen tuomari- ja asianajaja-maailmaan. Hän tutustui kieroon tuomiovaltaan, jonka edustajat juonittelevat kapakkojen nurkissa, noihin lain mustalaisiin, joiden salkut haisevat absintille ja joiden valkeat kaulaliinat ovat rypeneet viinassa. Hän tutustui virkakuntien vahtimestareihin, oikeuden välittäjiin ja asiamiehiin, kaikkiin noihin nälistyneisiin ja laihoihin leimapaperi-heinäsirkkoihin, jotka kaluavat siirtolaista saapasvarsia myöten ja jättävät hänet vasta syötyään hänet lovikkaaksi ja repaleiseksi kuin maissitaimen…
Ennen kaikkea tahdottiin tietää, oliko jalopeura tapettu siviili- vai sotilas-alueella. Edellisessä tapauksessa juttu lankesi kauppa-tuomioistuimen käsiteltäväksi; jälkimäisessä, Tartarin joutui sotaoikeuteen, ja vain kuullessaan sotaoikeutta mainittavan, herkkämielinen Tarasconilainen jo näki hengissä, miten hän ammuttiin kuoliaaksi vallien juurella tai miten hän kitui maanalaisessa holvissa…
Kauheinta oli se, että näiden kahden alueen toisistaan eroittaminen on hyvin epävarma asia Algeriassa… Viimeinkin, kun miesparkaa oli juoksutettu, seisotettu päivänpaahtamilla arapialaisten virastojen pihoilla ja juoniteltu jos jotenkin, julistettiin se päätös, että, vaikka jalopeura toiselta puolen olikin tapettu sotilasalueella, niin Tartarin, toiselta puolen, ampuessaan olikin siviilialueella. Juttu käsiteltiin siis siviilioikeudessa, ja sankarimme suoriutui pulasta maksamalla kahdentuhannen viidensadan franc’in suuruisen vahingonkorvauksen, joihin tuli lisää oikeuskustannukset.
Miten menetellä, jotta tämän maksetuksi saisi? Ne muutamat piasterit, jotka olivat välttäneet ruhtinaan rosvoilun, olivat aikoja sitten menneet menojaan oikeuspapereihin ja absinttikesteihin tuomareille.
Onnettoman jalopeurantappajan oli siis pakko myydä asearkkunsa aseet viimeiseen saakka, kappale kappaleelta. Hän myi tikarit, malaijilaiset väkipuukot, nuijat… Maustekauppias osti herkkulaatikot, eräs apteekkari taas mitä rohtolaatikosta oli jälellä. Suuret saappaatkin saivat mennä samaa kyytiä ja tekivät seuraa suojusteltalle, joka joutui romukauppiaalle; tämä niitä paikkaili ja ylensi ne kotkinkiinalaisiksi muinaiskaluiksi… Kun kaikki oli maksettu, ei Tartarinille jäänyt jälelle muuta kuin leijonan talja ja kameli. Taljan hän huolellisesti kääri myttyyn ja lähetti Tarasconiin, osoittaen sen kelpo Bravidalle. (Saamme piakkoin nähdä, miten tämän kuuluisan voittomerkin kävi.) Mitä kameliin tuli, aikoi hän käyttää sitä palatakseen Algieriin, ei tosin kulkemalla ratsain sen selässä, vaan myymällä sen, saadakseen kyytirahoja; tämä näet on mukavin tapa matkustaa kamelilla.
Pahaksi onneksi kamelia oli vaikea kaupita; ei kukaan näet tarjonnut siitä ropoakaan.
Tartarin tahtoi kuitenkin palata Algieriin, maksoi mitä maksoi. Hän kaipasi jo suuresti Baïan sinistä röijyä, pikku taloaan, suihkulähteitään ja toivoi pääsevänsä lepäämään pienen tyyssijansa valkoisille matoille, odottaessaan rahoja kotimaasta. Tartarin ei epäröinyt enää; alla päin, vaan ei murtuneena, päätti hän jalan ja lyhyin päiväkuluin suorittaa tuon matkan.
Kameli ei tässä yrityksessä häntä hyljännyt. Tämä eriskummallinen eläin oli selittämättömän hellästi kiintynyt isäntäänsä, ja nähdessään hänen lähtevän Orlèansvillesta, rupesi se hartaasti astumaan hänen jälkeensä, mukautuen kokonaan hänen astuntaansa ja alati seuraten häntä uskollisesti kintereillä.
Ensin Tartarin piti tätä liikuttavana; tämä uskollisuus, tämä kaikista koettelemuksista välittämätön kiintymys valtasi hänen sydämensä, koska elukka lisäksi oli epämukavuutta aiheuttamatta ja eli miltei tyhjästä. Mutta muutaman päivän kuluttua Tarasconilaisesta tuo alituisesti kintereillä oleva surumielinen kumppani tuntui ikävältä, se kun sitäpaitsi palautti hänen mieleensä kaikki hänen pettymyksensä ja selkkauksensa; sitten hän kävi katkeraksi ja oli vihoissaan elukan surullisuudelle, kyttyrälle ja suositetun hanhen muodolle. Sanalla sanoen, hän rupesi tuntemaan vastenmielisyyttä sitä kohtaan ja tuumi vain, miten pääsisi siitä erilleen; mutta eläin ei hellittänyt… Tartarin koetti eksyttää sen, mutta kameli löysi hänet aina; hän koetti juosta, kameli juoksi nopeammin… Hän huusi sille: "Mene tiehesi!" viskaten sitä kivillä. Kameli pysähtyi ja katsoi häneen surullisena; sitten se hetken kuluttua taas lähti astumaan eteenpäin ja saavutti aina lopulta Tartarinin. Tartarinin täytyi alistua kohtaloonsa.
Mutta kun Tarasconilainen kahdeksan päiväisen jalkamatkan jälkeen tomuisena ja uupuneena näki etäällä vihannuuden keskeltä pilkoittavan esiin ensimäiset Algierin valkoiset porrasalttaanit, kun hän oli saapunut kaupungin portille, meluavalle Mustapha-kadulle keskelle tsuaaveja, biskrejä ja mahonnilaisia, jotka kaikki häärivät hänen ympärillänsä katsellen, miten hän kameieineen astui ohi, niin silloin äkkiä hänen kärsivällisyytensä loppui: "Ei! ei!" huudahti hän, "tämä ei ikinä käy laatuun… enhän mitenkään saata astua sisään Algieriin moinen eläin seurassani!" Ja käyttäen hyväkseen tiheätä ohikulkevani ajopelien vilinää, hän poikkesi tien syrjään kentälle ja heittäytyi pitkäkseen ojaan…
Hetken kuluttua hän näki ylhäällä maantiellä kamelin harppailevan edelleen pitkin askelin ja levottomana ojentavan kaulaansa.
Silloin sankarin hartijoilta putosi suuri taakka, hän kömpi pois lymypaikastaan ja meni kaupunkiin syrjätietä, joka kulki hänen ostamansa pienen puutarhan aitauksen laitaa myöten.
Tuhasta tuleen.
Saavuttuaan talonsa edustalle Tartarin hämmästyi suuresti. Iltahämärä levisi, katu oli autiona. Ristikaariovesta, jonka neekerinainen oli unhoituksesta jättänyt sulkematta, kuului naurua, lasienkilinää, aukenevien sampanjatulppien pamauksia ja ylinnä kaikessa tässä melussa naisääni, joka iloisena ja kirkkaana lauloi:
Rakastatko, Marco la BelleSä tanssia kukkaiskammioissa…
"Hiisi vieköön!" ärjähti Tarasconilainen kalveten, ja syöksyi pihalle.
Onneton Tartarin! Mikä näky sinua odotti… Pienen puutarhamajan holvikaarien alla, keskellä pulloja, leivoksia, hajalla olevia patjoja, piippuja, tamburiineja ja kitaroita, Baïa seisoi, ilman sinistä röijyä ja hametta, ilman muuta yllään kuin pieni hopeakuteinen harsopaita ja leveät vaaleanpunaiset housut. Hän lauloi laulua Marco la Belle keikuttaen takaraivollaan meriupseerin lakkia… Hänen jalkainsa juurella, matolla, uhkuen rakkautta ja marjahilloa, Barbassou, tuo ilkeä kapteeni Barbassou, oli vähällä haljeta naurusta häntä kuunnellessaan.
Kalpean, laihan, pölyisen, kiilusilmäisen ja pystytöyhtöisen Tartarinin tulo keskeytti kerrassaan nämät miellyttävät turkkilais-marseillelaiset kemut. Baïa älähti lyhyesti vinttikoira-naaraksen tavoin ja pakeni sisälle. Mutta Barbassou puolestaan ei joutunut hämilleen, vaan virkkoi, nauraen entistään hurjemmin:
"Kas niin! herra Tartarin, mitä nyt sanotte? Huomaatte kaiketi, että tuo naikkonen osaa ranskaa!"
Tarasconin Tartarin lähestyi häntä julmistuneena:
"Kapteeni!"
— Sanoinhan, että hän tulisi, ystäväiseni! huusi Mauritar marseillen murteella kumartuen yli toisen kerroksen gallerian ja nyökäyttäen päätään soman veitikkamaisesti. Miesparka, masennettuna vaipui alas istumaan eräälle rummulle. Hänen Maurittarensa osasi siis puhua marseillen murrettakin!
"Sanoinhan, että Teidän piti varoa algierittareita!" virkkoi kapteeniBarbassou filosofisesti. "Samoin myös montenegrolaista ruhtinastanne."
Tartarin nosti päätään.
— Tiedättekö missä ruhtinas on?
"Eipä hän ole varsin kaukana. Hän on viideksi vuodeksi saanut vapaan asunnon Mustaphan vankilassa. Tuo veijari joutui kiinni juuri kun pisti kätensä toisen kukkaroon… Muuten ei häntä ensi kertaa pistetä talteeseen. Hänen ylhäisyytensä on jo istunut vankikopissa kolme vuotta jossakin muualla… odottakaapas! luulenpa että se oli juuri Tarasconissa."
— Tarasconissa!… huudahti Tartarin saaden äkkiä päähänsä selkeän välkähdyksen… Senpävuoksi hän tunsi vain yhden puolen kaupunkia…
"No tietysti… mikäli Tarasconia näkyy vankilasta… Oi, hyvä herra Tartarin, tässä kirotussa maassa täytyy pitää silmät hyvin auki, muuten saa kokea sangen suuria ikävyyksiä… Niinpä esimerkiksi tuo muetsinin juttu…"
— Mikä juttu? mikä muetsin?
"Peijakas vieköön! vastapäisen moskean muetsin, joka hakkaili Baïaa… Akbar kertoi jutun tässä joku päivä sitten, ja koko Algier nauraa sille vielä… Onpa todella hullunkurista, kuinka tuo muetsin laulaessaan torninsa huipulla rukouksiaan, Teidän nenänne edessä laverteli rakkauden selityksiä pikku kanasellenne, sopien kohtauksista hänen kanssaan ja samalla avuksi huutaen Allahia."
— Ovatko siis kaikki tässä maassa konnia?… ulvoi onnetonTarasconilainen.
Barbassou teki filosofimaisen liikkeen.
"No niin on, ystäväni, näissä uusissa maissa… Mutta vähätpä siitä! jos huolitte neuvojani, niin palaatte pian Tarasconiin."
— Palata Tarasconiin… se on helppo sanoa… Mutta rahat… Ettekö siis tiedä, kuinka minua peijattiin ja nyljettiin siellä erämaassa?
"Älkää sitä murehtiko!" virkkoi kapteeni nauraen… "Zouave-laiva lähtee huomenna, ja jos tahdotte vien teidät takaisin isänmaahan… suostutteko siihen, hyvä ystävä?… No, koska sopii, niin kaikki on hyvin. Teillä on vain yksi seikka sitä ennen tehtävänä. On vielä jälellä muutama samppanjapullo ja puoli simaleipää… istukaa tuohon sovinnollisesti!.,.."
Hieman vitkasteltuaan, kuten arvonsa vaati, Tarasconilainen suostui tarjoumukseen. Hän istuutui, ja sitten ryypättiin; Baïa tuli alas, kuullessaan lasien kilinän, lauloi loppuun laulun Marco la Belle, ja juhlaa jatkui myöhäiseen yöhön.
Kello kolmen ajoissa Tartarin, pää kevyenä ja jalat raskaina, palasi saattamasta ystäväänsä kapteenia, jolloin hän kulkiessaan moskean ohi muisti muetsinin ja hänen ilveensä, ja tämä pani hänet nauramaan. Seuraavassa tuokiossa sukkela kostonaate välkähti hänen aivoissaan. Moskean ovi oli auki. Hän astui sisälle, kulki pitkien korridorien läpi, joiden permanto oli matoilla peitetty, kiipesi yhä ylemmäksi portaita ja saapui viimein pieneen turkkilaiseen rukoushuoneeseen, jonka katossa keinui rautaristikkoinen lyhty, luoden valkoisille seinille haaveellisia varjoja.
Muetsin istui siinä divaanilla, iso turbaani päässä, valkeat turkikset yllä, Mostaganemin piippu suussa ja edessään suuri lasi täynnä kylmää absinttia, jota hän hartaasti hörpiskeli odottaessaan hetkeä, jolloin hänen tuli kehoittaa uskovaisia rukoilemaan… Nähdessään Tartarinin hän pudotti piippunsa säikähtyneenä.
"Suu kiinni, pappi", ärjäsi Tarasconilainen, jolla tuumansa toteuttaminen oli mielessä… "Tänne nopeasti turbaanisi ja kaapusi!…"
Turkkilainen pappi, pahasti vavisten, antoi turbaaninsa, kaapunsa ja mitä vain. Tartarin pynttäsi itsensä niihin ja meni arvokkaana minaretin kuistille.
Meri loisti kaukana. Valkeat katot kiilsivät kuutamossa. Meren tuulahdus toi mukanaan jonkun myöhästyneen kitaransäveleen…. Tarasconilainen muetsin antautui hetken hartautensa valtoihin, sitten hän kohottaen kätensä, rupesi veisaamaan ylen kimakalla äänellä:
"La Allah il Allah… Muhamed on vanha lörpöttelijä… Itämaat, Koraani, pashat, jalopeurat, maurittaret, eivät ole mistään kotoisin!… Ei enää ole 'turkkilaisia'… On vaan riettaita veijareita… Eläköön Tarascon!…"
Ja kuuluisan Tartarinin huutaessa arapian ja provensaalin sekaisella siansaksalla neljään ilmansuuntaan merelle, kaupungille, tasangolle ja vuorelle päin hilpeätä tarasconilaista kiroustaan, toisten muetsinien kirkas ja vakava ääni vastasi jatkuen minaretista minaretiin, ja yläkaupungin viimeiset uskovaiset löivät hurskaasti rintoihinsa.
Tarascon! Tarascon!
Puolipäivä.Zouave-laivan höyrypannua kuumennetaan; pian lähdetään matkaan. Ylhäällä Valentinen kahvilan balkongilla herrat upseerit tähtäilevät kaukoputkiaan ja tulevat, eversti ensinnä, ja sitten muut arvon mukaan, tähystelemään tuota pientä onnellista laivaa, joka lähtee Ranskaan. Tämä on sotilas-yliesikunnan huveja… Alhaalla ankkuripaikka kimaltelee. Vanhojen rantahietaan uponneiden turkkilaisten kanuunoiden perät hohtavat päivänpaisteessa. Matkustajat jouduttavat askeleitaan. Biskrit ja mahonnilaiset kasaavat matkatavaroita veneisiin.
Tarasconin Tartarinilla ei ole matkatavaroita. Tuossa hän nyt astuu rantaan Meri-katua pitkin pienen torin halki, jolla kasvaa banaaneja ja vesimeloneja, ja hänen seurassaan on hänen ystävänsä Barbassou. Onneton Tarasconilainen on jättänyt maurilaisille rannoille asearkkunsa ja illusioninsa, ja nyt hän, kädet taskuissa, valmistautuu meritse kulkemaan Tarasconia kohti… Tuskin on hän hypähtänyt kapteenin laivaveneeseen, kun hengästynyt eläin tulla nelistää torin taustalta häntä kohti. Se on kameli, uskollinen kameli, joka vuorokauden on etsinyt isäntäänsä ympäri Algieria.
Tartarinin nähdessä sen, hänen kasvojen väri vaihtuu ja hän on olevinaan tuntematta eläintä; mutta kameli ei hellitä. Se häärii pitkin rannasta. Se huutaa ystävälleen ja katselee häntä hellästi: "Ota minut mukaasi", näyttää sen surullinen silmä sanovan, "ota minut mukaasi veneeseen ja vie minut kauas tästä kierokuvaisesta Arapiasta, näiltä naurettavilta Itämailta, joka on täynnä höyryvetureita ja kyytivaunuja, missä minä poloinen — syrjähän sysätty kameli parka — en tiedä mitä tehdä. Sinä olet viimeinen turkkilainen, minä olen viimeinen kameli… Älkäämme enää erotko toisistamme, Tartarin…"
— Onko tämä kameli Teidän omanne? kysäsee kapteeni.
"Ei suinkaan!" vastaa Tartarin, joka kauhusta värisee ajatellessaan, että hänen pitäisi astua Tarasconiin tällaisen naurettavan saattovartijan seurassa; ja julkeasti kieltäen onnettomuuksiensa kumppanin, hän potkasee algierilaista maata, lykäten veneen ulos rannasta… kameli tunnustelee vettä sieramillaan, ojentaa kaulaansa, panee luunsa ryskimään, syöksyy veteen veneen jälkeen ja ui sen rinnallaZouavelaivaa kohti, kupera selkä kelluen kurpitsipullon tavoin vedessä ja pitkä kaula pystyssä kuin kolmisoutolaivan keula.
Vene ja kameli saapuivat yhdessä höyrylaivan kyljelle.
"Totta puhuen, niin tuo kameli minua säälittää!" sanoi kapteeniBarbassou vallan liikutettuna, "minun tekee mieli ottaa se laivaan….Tultuamme Marseilleen lahjoitan sen eläintieteelliseen puutarhaan."
Merivettä valuva raskas kameli hinattiin nostokoneiden ja köysien avulla kannelle, jaZouave-laiva lähti matkaan.
Niinä kahtena päivänä, jotka kuluivat merimatkaan, Tartarin pysyi yksin kojussaan, ei sentähden, että meri olisi ollut raivoisa tai ettächechiaolisi saanut liiaksi kärsiä, vaan senvuoksi että tuo riivattu kameli, heti herransa ilmestyttyä kannelle, hilpeyttä herättävällä tavalla hääri hänen ympärillään… Eipä ennen ole nähty kamelin siihen määrään osoittavan mieltymystään kuolevaista kohtaan!…
Hetki hetkellä Tartarin kojunsa pyöreästä ikkunasta, johon hän välistä pisti nenänsä, näki algierilaisen sinitaivaan vaalenevan; sitten hän viimein, hopeanhohtoisena aamunkoiton hetkenä, onnellisena kuuli kaikkien Marseillen kellojen soivan. Oltiin perillä…Zouave-laiva laski ankkurin.
Ystävämme, jolla ei ollut matkatavaroita, astui sanaakaan virkkamatta maihin, kulki kiireisesti Marseillen halki, yhä peljäten, että kameli häntä seuraisi, eikä hän hengittänyt vapaasti, ennenkuin hän oli päässyt turviin kolmannen luokan rautatievaunuun ja vieri hyvää vauhtia Tarasconia kohti… Mutta tämä turvallisuuden tunne oli liian aikainen! Tuskin ollaan päästy parin peninkulman päähän Marseillestä, kun kaikkien matkustajien päät tuppautuvat ikkunoiden ääreen. Huudetaan, ihmetellään. Tartarin vuorostaan katsoo ulos, ja… mitä hän näkee!… Kamelin, nähkääs, luopumattoman kamelin, joka laukkaa pitkin kiskoja huimaavaa vauhtia junan jälessä ja pysyen sen kintereillä. Epätoivoisana Tartarin kyyristyi takaisin nurkkaansa ja sulki silmänsä.
Tämän onnettoman retkikunnan loputtua oli hän toivonut huomaamattomana pääsevänsä pujahtamaan kotia. Mutta tuon kookkaan nelijalkaisen elukan tähden se oli mahdotonta. Oi, taivaan Herra, millä lailla hänen pitikään palata kotia! ilman äyriä taskussa, ilman jalopeuroja, tyhjin käsin… Mutta kameli seurassaan!…
"Tarascon!… Tarascon!…"
Täytyi poistua junasta…
Oi sinuas kauhistusta! tuskin oli sankarinchechiatullut näkyviin vaunun ovesta, kun voimakas huuto: "Eläköön Tartarin!" pani asemarakennuksen lasikaton täräjämään. — "Eläköön Tartarin! eläköön jalopeurojen tappaja!" Ja fanfaarit ja lauluseurojen sävelet kajahtivat ilmoille… Tartarin oli menehtymäisillään; hän luuli että tämä kaikki oli ivaavaa uskottelemista. Mutta hän olikin erehtynyt. Koko Tarascon oli asemalla, lakit ilmassa ja suosiotaan ilmaisten. Siinä on kelpo päällikkö Bravida, asekauppias Costecalde,' presidentti, apteekkari, ja koko lakkien metsästäjäin jalo joukko, joka häärii johtajansa ympärillä ja kantaa hänet riemukulussa portaita alas…
Omituinen kangastuksen vaikutus! Bravidalle lähetetty sokean jalopeuran talja oli kaiken tämän melun aiheuttanut. Tämä vaatimaton vuota, joka oli pantu näytteille klubiin, oli pannut Tarasconilaisten päät pyörälle. Sémaphore-lehti oli puhunut. Oli keksitty kokonainen näytelmä. Tartarin ei enää ollut tappanut vain yhden ainoan jalopeuran, hän oli tappanut kymmenen jalopeuraa, kaksikymmentä jalopeuraa, lukemattomia jalopeuroja! Tartarin olikin Marseilleen saapuessaan tietämättänsä kuuluisa, ja innokas sähkösanoma oli pari tuntia ennen häntä sieltä saapunut hänen synnyinkaupunkiinsa.
Mutta ylimmilleen nousi kansan riemu, kun nähtiin oudon eläimen, pölyn ja hien peittämänä ilmestyvän sankarin taakse ja harppailevan alas asematalon portaita. Tarascon luuli hetkisen, että sen muinainen "Taraski" oli palannut.
Tartarin rauhoitti maamiehiään:
"Se on kamelini", sanoi hän.
Ja jo hän, tarasconilaisen auringon vaikutuksesta, joka vaistomaisesti panee valehtelemaan, lisäsi, taputtaen kamelin kyttyrää:
"Se on jalo eläin!… Se on nähnyt minun tappavan kaikki jalopeurani."
Senjälkeen hän tutunomaisesti tarttui päällikön käsivarteen, punoittaen onnesta, ja kamelinsa seuraamana, lakkien metsästäjäin ympäröimänä, kansan suosionhuutoja kohottaessa, hän hiljakseen suuntasi kulkunsa jättiläispuu-talolle. Ja astuessaan hän rupesi kertoilemaan suuria metsästysretkiään.
"Ajatelkaapa", sanoi hän, "kun eräänä iltana keskellä Saharaa…"