Seuraavana aamuna herätti minua iloinen ääni ja minä näin Georgin seisovan sänkyni ääressä, lassoa (lämsää) heiluttaen, ikäänkuin hän olisi muistuttanut minua päivän velvollisuuksista. Minä katselin ympärilleni. Tuuli oli asettunut ja aurinko paistoi lämpimästi ikkunasta. Oli aikaista, mutta perhe oli jo syönyt suurusta ja kaukana näkyvistä katoovat rattaat todistivat, että onneton Tommi jo kyyditsi omaisiaan kaupunkiin. Syötyämme oivallisen runsaan aamiaisen, jota Georg oli varustanut, nousimme satuloille ja ajoimme neliä tasangon yli.
Me ajoimme sen vähäisen joen pajupuita kasvavaa rantaa myöten, jota kesän kuumuus nyt oli kuivannut melkein tyhjäksi, vaan joka Georgin kertomuksen mukaan talvella tavallisesti tulvasi äyräittensä yli. Tuon aamuratsastuksen näöt säilyvät hilpeästi muistossani: kaukaiset vuoret selvästi kohoovina tummansinistä taivasta kohti; kirkas, kuiva ilma ja aaltoileva tasanko edessäni — semmoinen oli se maisema, jonka päähenkilö oli uljas Georg Tryan kilisevine kannuksineen ja liehuvine lassoineen. Hän ratsasti komealla Kaliforniassa syntyneellä rautiolla, minkä hempeä muoto kuitenkin kiusakseni melkein peittyi raskaan Hispanian satulan alle, joka näytti ilmestyneen näille ilmoille tasoittaaksensa kaikki eroitukset erihevoisten välillä.
Vieläkin luulen toisinaan, että näen äärettömän päivänpaisteisen tasangon leviävän eteeni sillaikaa kuin me tuulen nopeudella lennämme sen yli. Mahtaako tämä olla "Chu-Chu", minun hiljainen amerikkalainen tammani? — Lentääkö "Chu-Chu" näin, kivisiä katuja sekä maanteitä unohtaen, innolla ja hilpeydestä raivoisana ja pienillä valkoisilla jaloillaan heittäen multaa ylös taaksensa? Georg huutaa nauraen pölypilvestä: "Heitä sille ohjakset hölliksi! Näethän, että se on hänestä hauskaa!" Ja "Chu-Chu" keikkuu eteenpäin raution kanssa kiistaten tulisessa sukkeluudessa ikäänkuin jalon verensä arvoa osoittaakseen.
Tasanko painuu syvään rotkoon. Me syöksymme alas siihen sekä kiiruhdamme taas ylös vastaiselle äyräälle, pölyyn peitettyinä.
Raavaita on hajoillut ympäri prairieä niin kauas kuin näkimet kannattavat; toiset syövät hiljaisesti, toiset juoksentelevat levottomina mahdottoman suurina laumoina. Georg heiluttaa lämsäänsä, ikäänkuin saadaksensa kaikki yhteen suopunkiin ja sanoo: "Meidän ovat!"
"Kuinka monta on, Georg?"
"En tiedä".
"Vaan arviolta määräten?"
"Nooh, kentiesi noin kolmetuhatta päätä", sanoo Georg miettivänä. "Me emme varsin tarkasti tiedä niitten lukua, mutta viisi miestä tarvitaan aina niitä alallansa pitämään".
"Kuinka suuri hinta niille voi panna?"
"Noin kolmekymmentä dollarsia joka päälle?"
Minä lasken pikaista lukua ja katson kummaksuen hymyilevään Georgiin. Silmäykseni ilmaisee kentiesi kummastuksen Tryanin perheen täpärästä taloudesta, sillä Georg katsoo poispäin ja virkkaa vähän puolustellen:
"Minä olen kyllä koettanut houkuttaa ukkoa myymään ja kartanoa rakentamaan, mutta hän ei taivu tavoiltaan. Oikein vakinaisen asunnon ottaminen hänestä ei maksa mitään, ennenkuin rajoja on määrätty; muuten täytyy kentiesi taas muuttaa etäämmälle, sanoo hän".
Hänen terävä silmänsä älyää äkisti jonkun oudon ilmiön siinä karjassa, jonka ohitse me paraikaa ratsastamme ja huudahtaen kannustaa hän hevoisensa joukon keskeen. Minä seuraan jälestä ja kohta joudumme semmoiseen sarvien ja sorkkien sekasokaan, etten järjestystä voinut toivoakaan. "Toro!" huutaa Georg, raivaten itselleen heiluvalla lämsällä tietä. Minua tapaa eläinten kuuma puhkaama ja "Chu-Chu'n" hikoilevat kupeet ovat tahratut niitten valkealla vaahdolla.
Olipa siinä ympärillämme villiä, pelättäviä, melkein sanoisin pirullisia eläimiä; ei semmoisia muotoja, joihin Jupiter peittyi erästä jumalatarta miellyttääksensä; eikä semmoisiakaan kuin ne, jotka rauhallisesti syövät Devon'in viheriöitseviä nurmia — vaan nälkäisiä nautoja, jotka ovat tottuneet myrskyn ja pölyn kanssa kuivilla yläisillä tasamailla sekä kuusi kuukautta kestävän kuuman kesän kanssa painimaan.
"Tuo ei ole meidän merkkimme", sanoo Georg erään härän perästä ajaen; "tuo on vieras härkä", ja hän viittaa merkkiin, jota minun tieteelliset silmäni tuntisivat Neitsyen tähdistöksi ja joka on syvään poltettu tuon härän ruskeaan kylkeen. Mutta karja sulkeutuu taas umpipiiriksi ympärillemme ja päästää pahaa ennustavaa, kumajavaa mölinää, Georgin täytyy taas lämsällä piesten hajoittaa niitä joka haaralle.
Kun vihdoin olemme vapaat piirityksestä, hengitän minä helpommin ja tohdin kysyä Georgilta, hyökkäävätkö ne joskus ihmisten päälle.
"Ei koskaan ratsasmiesten", vastaa hän, "vaan toisinaan jalkamiesten päälle. Ne luulevat, näetten, että mies ja hevoinen ovat yhtenä vartalona, mutta jos kohtaavat jalkamiesraukan, niin karkaavat toisinaan hänen päälle ja tallovat vaivaiseksi — ei aina tietysti vihasta, vaan uteliaisuudesta; ne tahtovat tietää asian oikeaa laitaa. Mutta", lisää hän sanoihinsa, "nyt olemme vuoren juurella, tässä on Altascarin aituus ja tuo valkea rakennus, jonka näette tuolla ylhäällä, on hänen 'casa'".
Valkeaksi kalkittu muuri ympäröi pihan ja siinä oli suuri rakennus, jota päivä monta kesää oli paahtanut. Me hylkäsimme hevoiset kahdelle neekerille, jotka nekosasti lojottelivat päivänpaisteessa ja astuimme matalan porttikatoksen alatse; se tumma pimento ja mieluisa viileä ilma, johon siten saavuimme, tuntui sangen hyvältä tasangon tuiman helteen jälkeen. Matalan, vanhanaikuisen kammarin keskellä istui vanha mies, musta silkkihuivi köytetty pään ympäri, niin että hänen hiuksensa näyttivät vielä valkeammilta ja hänen kasvonsa vielä enemmän öljymarjan karvaisilta. Koko huone oli melkein kuin katolinen kirkko, missä salapyhäinen hämärä ja täydellinen äänettömyys vallitsee; jonkun harvinaisen suitsutuksen haju, joka sekaantui vanhuksen sikarin savuun, olisi voinut vahvistaa tuommoista harhaluuloa.
Kun Senor Altascar nuorteana ja vakaana kuin aatelismies nousi meitä tervehtämään, lähestyi häntä Georg punastuen ja nuorukaisen käytöksessä osoittihe niin paljon lempeyttä sekä kunnioitusta, että mieleni siitä heltyi. Silmäni, joita päivänpaiste oli soaissut, eivät ensialussa mahtaneet selvästi nähdä kammarin hämärässä; vasta erään minuutin kuluttua huomasin hoikan, mustasilmäisen Pepitan, joka hiipi ulos kammarista, kun hän oli vastannut tervehdykseemme.
Sangen vaikealta tuntui ilmoittaa vanhalle herralle asiani; toimeni ei vähempää tarkoittanut kuin viedä häneltä suurimman osan sitä maata, jota myöten olimme tulleet —, minä ilmoitinkin asiatani aivan ujomaisesti. Mutta hän kuunteli levollisena; hänen tummissa kasvoissaan ei yksikään jäntäre liikahtanut ja savu, joka hiljaa kähertyen läksi hänen huuliltaan, osoitti kuinka tasaisesti hän hengitti. Kun minä olin lopettanut puheeni, tarjoutui hän kohteliaasti saattamaan meitä riidanalaiselle rajalle. Georg oli sillaikaa kadonnut — mutta arveluttava sopottaminen käytävässä sekoitetulla Hispanian ja Englannin kielellä ilmoitti, ettei hän ollut kaukana. Kun hän hiukan hajamielisenä palasi, peitti vanhus, joka oli verrattoman malttavaisin ja reippain koko seurassa, mustan silkkihuivinsa sellaiseen mahdottoman suureen "sombreroon", kuin kaikki Kaliforniassa syntyneet mielellään pitävät. Väljä kaapu, joka pantiin hänen hartioilleen, antoi meille viittauksen, että ukko oli valmis. Valmiiksi satuloittuja hevoisia löytyy aina hispanialaisten maakartanoissa, tulostamme oli puolitunti kulunut ja nyt ajoimme taas täyttä ravia huikaisevassa päivänpaisteessa.
Mutta ei niin hauskasti kuin ennen. Georg ja minä olimme ujomaisia ja kuin väkisin vietyjä tuohon tilaan; don Altascar oli vaiti ja vakaamielisenä. Vaitoloa keskeyttääkseni, lausuin minä muutamia lohduttavia sanoja, muistuttaen, että sovittamisella ja vetoomalla korkeampaan oikeuteen kentiesi vielä voisi saada asia muutetuksi, mutta korvaukseksi suotiin minulle ainoastaan olkapäitten kohottelemista ja nurja vastaus: "Due bueno? Teidän tuomarinne pysyvät aina oikeassa".
Se intianien hautakumpu, jota edellisenä iltana olin älynnyt; oli uuden rajalinjan alkupaikkana ja siihen pysähdyimme. Hämmästyen huomasin, että vanha Tryan siinä odotti meitä. Yhdessä ollessamme hoksasin nyt ensikerta tuossa ylpeässä hispanialaisessa jotain mielenliikutusta ja veri nousi hänen keltaruskeihin poskiinsa. Minä koetin tehdä kokoustamme niin lyhyeksi kuin mahdollista; sentähden vaajoitin kiiruusti rajat niin tarkkaan kuin niitä ulkomuistilta tiesin.
"Valitut edusmiehet tulevat huomenna tänne rajalinjaa käymään tästä kohdasta alkaen ja minä toivon, hyvät herraseni, ettei kenelläkään sitte ole valituksen syytä".
Senor Altascar oli astunut alas hevoisen selästä ja poimi käteensä muutamia turpeita lakastunutta ruohoa. Georg ja minä iskimme toisillemme silmää. Hispanialainen nousi kohta kumarruksistaan, lähestyi Jooseph Tryania ja sanoi äänellä, joka vapisi hillitystä vihasta.
"Minä, Fernando Jesus Maria Altascar, asetan teidät esi-isieni tavalla maan omistajaksi".
Hän heitti neljä turvetta, kunkin erityiselle ilmankulmalle.
"En otaksu, enkä oikeiksi tunnusta teidän oikeuskuntianne, teidän tuomarianne, teidän 'corregidores'. Ota 'llanon!' — ja ota samalla tätäkin. Janotkoot teidän eläimenne kunnes niitten kielet lerppuvat yhtä pitkinä kuin teidän valehtelevain lakimiestenkin! Olkoon tämä maa, jonka vääryydellä olette saaneet, teille vanhuutenne kiroukseksi ja kiusaksi, niinkuin te ja teidän omaisenne ovat olleet minulle!"
Georg ja minä koetimme nyt eroittaa molempia riitaveljiä, mutta Tryan keskeytti hankkeitamme teeskennellyllä nöyryydellä, joka huonosti peitti hänen voittoriemuaan.
"Antakaa hänen vaan sadatella. Hänen on helpompi tehdä sitä kuin saada takaisin kaikki ne elukat, jotka hän ylpeyden ja laiskuuden kautta on kadottanut. Herramme pitää aina oikeuden puolta panettelijoita sekä herjaajia vastaan".
Altascar käsitti ainoastaan arvaamalla Amerikkalaisen tarkoitusta, mutta sekin saattoi häntä unohtamaan kaikki, paitsi hänen äidinkielensä tulisia vihan ja ylenkatseen lauseita.
"Vääräuskolainen! — Kirkonvaras! — Sakramentin häväisijä! Älä arvaa!— Älä avaa, sanon minä, valheellisia Juutaan-huuliasi minua vasten! —Oh! — Sekasikiö! — Prairiekoira sielultasi! — Car — r — r —ramba!!"
Sillaikaa kuin hänen vihaiset kerakkeensa vielä jylisivät kuin kaukainen ukkonen, tarttui hän hevoisensa harjaan, hypähti satulalle ja karkasi pois.
Georg kääntyi minuun päin. "Suvaitsetteko tänä iltana tulla meidän parvessa kotiimme?"
Minä muistelin noita paljaita seiniä, äänettömiä olentoja lieden ääressä sekä vinkuvaa tuulta ja arvelin kahtaanne.
"Noh, hyvästi sitte!"
"Hyvästi, Georg!"
Kädenpuristus vielä ja me erosimme toisistamme. Minä en ratsastanut kauas, ennenkuin käännyin taakseni katsomaan. Tuuli oli taas herännyt ja lakaisi tasankoa. Se ajoi edestänsä pölyryöpyn, josta toisinaan vilahti näkyviin utala ja rehevä mies; silloin näin Georg Tryania viimeisen kerran.
2.
Vedentulva.
Kolme kuukautta senperästä kävin taas Sacramenton laaksossa. Mutta silloin oli yleinen ja hirmuinen vitsaus kohdannut niitä tienoita. Vuosien 1861-62 suuri vedentulva oli korkeimmillaan, kun minä, määrätöntä halua noudattaen, otin laukkuni ja nousin alukseen veden vallassa olevaan laaksoon mennäkseni.
Niin kauas kuin silmä kantoi, näkyi höyry-aluksen kannelta ainoastaan yötä, joka pimeni veden yli. Muuta ei kuulunut kuin loiskuttavaa sadetta ja se ei häirinnyt sitä vakaamielistä seuraa, joka perä-salongissa oli kokoontunut rauta-uunin ympärille. Muutamat, jotka menivät ystäviä ja sukulaisia hakemaan sekä auttamaan, haastelivat, murheellisilta ja levottomilta näyttäen, tuosta ainoasta kaikkea muuta nielevästä aineesta; toiset, jotka niinkuin minäkin matkustivat uteliaisuudesta, kuuntelivat halukkaasti kaikkia pieniäkin seikkoja. Minusta tuntui kuitenkin, ikäänkuin joku muukin syy paitsi uteliaisuus, tietämättäni, olisi käskenyt minua eteenpäin.
Virtaava sade, molskiva vesi ja lyijy-harmaa taivas oli seuraavana aamuna näkyalanamme, kun aluksemme pysähtyi Sacramenton puoleksi veteen vaipuneen satamalaiturin kupeelle. Veneitä, joilla pääsi hotelleille, oli siinä tarjona eikä kukaan jättänyt sitä uutta tapaa koettamatta. Minä annoin itseni erään guttapercha-nuttuun puetun, vettä valuvan kipparin haltuun, jonka nimi oli Joe; minä istuuduin hänen peräti märkään veneesensä ja kääriydyin kiiltävään sade-kaapuun, joka antoi minulle melkein yhtä hyvää vilun suojaa, kuin jos se olisi ollut tehty mussi-laastarista. Vastenmielistä olikin luopua mukavasta höyryaluksesta, joka meistä oli ikäänkuin ainoa näkyväinen yhdistysside kuivan asuttavan maan kanssa — mutta me läksimme kuitenkin lillimään ja saavuimme kohta kaupunkiin.
Me kiidimme Satamakatua ylöspäin — se oli ennen täynnänsä kiiruutta ja eloisuutta, vaan nyt kolkko, äänetön ja autio. Rupainen vesi, joka edessämme näkyi sulavan yhteen taivaan alireunan kanssa, juoksi hitaina virtoina pitkin katuja. Luonto oli kostanut kaupungin varsin säännöllistä rakennustapaa; se oli hävittänyt oikosuoria nelikulmioita, oli läjännyt jäännöksiä katujen kolkille ja toisinaan kaatanut kokonaisia huoneryhmiä yhdeksi tiiviiksi röykyksi. Kaikenlaisia veneitä liukui holvikkaista porttikäytävistä ulos sekä sisään. Vesi nousi muurien ja ryytimaiden pisteitten yli, pujahti huoneitten alakertoihin ja levitti mutaansa sekä samettimatoille että höyläämättömille lattiapalkeille. Tuskallinen äänettömyys, joka oli yhtä peloittava kuin näkyväinen hävitys, vallitsi hiljaisilla kaduilla, joilta ei enää kaikunut askeleita eikä vaunujen rätinää. Veden verkkainen lorina, airojen satunnainen pulina ja venemiesten varoittavat huudot olivat ainoat elämän ja liikkeen merkit.
Sillaikaa kuin minä laiskasti oikaisen itseni veneen teljolle, sekaantuu noihin ääniin ja näkyihin se laulu, jota venemieheni laulaa airojensa musiikkia myötäillen. Se ei ole aivan yhtä ihastuttava, kuin se, jota hänen virkaveljensä Lidosta eli Veneziasta valmistelematta laskettelee, mutta minun amerikkalainen "Giuseppe" osoittaa suurempaa totisuutta ja voimaa; hän laulaa liikuttavia kuvaelmia viimeviikkojen kauhusta sekä niistä urotöistä ja itsensä altiiksi panoista, joita se on synnyttänyt; toisinaan viittaa hän johonkuhun ikkunaan tahi balkongiin, josta joku Kalifornian Bianca tahi Laura puoli-alastonna ja vilustuneena pelastettiin. Venemieheni on muutenkin omituinen eikä tahdo ottaa tarjottua maksua, sillä — olenhan minä kentiesi San Franciscosta, siitä kaupungista, joka ensin kiiruhti vastaamaan Sacramenton avunhuutoihin? — ja onhan hän, Giuseppe, kentiesi Howard-seuran jäseniä? — Ei! Giuseppe on köyhä, mutta hän ei voi vastaanottaa tarjottuja rahojani. Jos sittekin tahdon antaa ne käsistäni, niin onhan siellä Howard-seura ja nälkäisiä sekä alastomiksi jääneitä naisia ja lapsia Maanviljelysseuran huoneessa.
Minä kiitän jalomielistä soutajaa ja hän viepi minut Maanviljelysseuran yhtymäpaikkaan — se oli kylmä, kolkko ja surkea huone, sitä kamalampi, koska se muistutti menneitten aikain rikkaudesta ja vauraudesta — siellä saapi vieras tilaisuuden antaa roponsa. Siellä kertoo hän minulle myöskin "pelastusveneestä", joka on varustettu lähtemään vedenvallassa oleville sydänmaille. Hänen auttavaisuudestaan liikutettuna, päätän minä käyttää uteliaisuuttani muitten hyödyksi, tarjoten kykyäni niille, jotka ovat lähtemäisillään hädänalaisia pelastamaan ja auttamaan. Giuseppe ottaa laukkuni huostaansa eikä eroa minusta, ennenkuin "Pelastusveneen (N:o 3)" kannella.
Tunti on kulunut ja minä istun nyt luotsin kastarissa, ikkunasta katsellen mitä ennen oli hiljainen joki. Nyt tuntuvat sen äyräät ainoastaan pajunoksien hyllyvistä typpäistä, joita maameren vierevät aallot huuhtelevat. Koko tuo viljava peltomaa ynnä sen sieltä täältä pilkoittavat ja kukoistavat maakartanot ovat pyyhityt pois pallomme pinnalta. Puunlatvojen sopusuhtaiset rivit osoittavat paikkoja, missä hedelmätarhat ovat upponeet samaskaiseen jokeen. Jonkun ainoan maakartanon katto näkyy vielä ja paikoittain todistaa puoleksi veteen kadonneesta asunnosta nouseva savu, että pelkäämättömiä ihmisiä vielä elää siellä sisässä. Lehmät ja lampaat ovat suljetut intianien hautakummuille; ne odottavat sitä loppua, joka jo on kohdannut useita muitakin, sillä eläinten ruumiita kulkee ohitse vesiajona tahi pyörii mahdottomissa veden pyörteissä latojen ja ulkohuoneitten jäännösten kanssa. Vaunuja sekä rattaita on ajautunut mihin vaan joki on voinut niitä kantaa. Kun höyry-alus jatkaa matkaansa, näen minä kastarin hikisistä ikkunoista ainoastaan vettä — se roikkaa kannelle lyijykarvaisista raskaista pilvistä — se rätisee ikkunan ruutuihin — se kuohuu aluksen rattaiden ohitse — se tippuu puitten latvoista — kaikkialla vaan vettä, valelevana, luikahtelevana, perustuksia syövänä, tyrskyiksi kohahtavana tai leviivänä aukeiksi, tyveniksi seliksi, jotka salaisen syvyyden ja mustuutensa takia tuntuvat hirvittäviltä ja peittävät kukapatiesi mitä kauheita näkyjä.
Kun hämärä alkaa, tulee näkyala yksimuotoisuudellaan yhä ahdistavammaksi. Minä menen koneis-majaan ja niitten puoleksi hukkuneitten raukkain seurassa, jotka jo olemme pelastaneet ajelevilta lankuilta sekä lauttasilloilta, unohdan minä kohta yleistä häviöä ja tarkastelen heidän yksinomaista kärsimystään. Myöhemmin illalla tulee San Franciscon höyryalus vastaamme ja sille hylkäämme erään osan matkalaisistamme. Laivaväki kokoo vapaaehtoisesti rahoja onnettomain varalle ja me eroomme, kumpaiseltakin puolelta sydämellisesti lausuen: "Jumala teitä siunatkoon!"
Me käännämme toista suuntaa menemään ja lähdemme melkein näkymättömältä virran juovalta sydänmaille päin. Mutta kerran vilahtaa vielä tummia esineitä sivutsemme — kelluvain huoneitten jäännöksiä. Taivas selkenee pohjastapäin ja muutamia tähtiä pilkistää näkyviin ikäänkuin johtamaan meitä aution vedenpinnan yli. Vesi tulee matalammaksi ja paraaksi katsotaan, että väki jaetaan pienempiin veneisin, jotta sillä tavalla voisivat hakea ympäri veteen upponnutta prairieä. Minä saan mennä erääsen veneesen. On vieläkin pilkkopimeää, vaikka pilven halkeema on lavennut.
Taisi olla noin kolmas tunti aamulla; me lepäsimme airoilla eräässä vedenpyörteessä, joka oli syntynyt veteen jääneen metsikön päälle. Höyryaluksen lyhdyt näkyivät kaukaa kuin tuikkaavat yksinäiset tähdet; silloin lakkautti tähystäjä vaitolon:
"Tulta edessämme".
Kaikki katsahtivat sinnepäin. Tuokion kuluttua näyttihe välkkyvä valo; se loisti silmänräpäyksen kirkkaasti, mutta katosi taas, ikäänkuin se musta esine, joka vitkalleen ajautui vastaamme, olisi muuttanut asemaa.
"Höyrylaiva!"
"On se tyhjää!" virkahti perämies. "Se on huone".
Se oli iso huone, joka epäselvässä hämärässä kohosi korkeaksi ikäänkuin itse yön summaton katkelma. Kun tuo epämuotoinen hirviö vitkaan pyörähteli ohitsemme, huomasimme me, että yksinäinen kynttilä paloi eräässä ikkunassa. Määrätön aavistus pani sydäntäni kovemmin tykyttämään.
"Totta tosiaan, siellä on joku sisässä! — Pojat, kavattakaa! —Ottakaa kiinni! — Tarttukaa siihen! — Vene nuoralla kiinni! — —Hiljaa! — Ovi on lukossa; koettakaa ikkunasta; ei! — vaan tästä!"
Seuraavalla hetkellä kaalasimme, pulikoitsimme vedessä, joka monta tuumaa syvänä virtasi lattioita myöten. Siinä oli suuri kammari, jonka perimmäisessä päässä vanha mies istui kyyryllään, huopapeitteesen käärittynä; toisessa kädessään piti hän lekuttavan kynttilän, toisessa auaistun kirjan, johon koko hänen huomionsa näkyi kiintyneen. Minä töytäsin esiin.
"Jooseph Tryan!"
Hän ei liikahtanut. Me kokoonnuimme hänen ympäri ja minä laskin käteni hiljaa hänen olalleen, sanoen:
"Luo silmäsi ylös, ukkoseni, katso! — Vaimonne ja lapsenne — missä ne ovat? — Ja pojat — Georg? — Ovatko ne täällä? — Ovatko ne pelastetut?"
Hän nosti vitkallisesti päätään ja katsoi meihin silmäyksellä, joka ehdottomasti sai meitä peräytymään. Hänen katseensa oli rauhaisa ja kylmä; siinä ei ollut pelkoa, vihaa eikä tuskaa — mutta se pani sittekin veren hyytymään suonissamme. Hän kallisti taas päänsä kirjalle eikä sen enempää huolinut meistä. Miehet katselivat minua sääliväisesti, vaan eivät virkkaneet sanaakaan. Minä koetin vielä kerran.
"Jooseph Tryan — ettekö muista minua? — Maamittaria, joka mittasi tilanne — Espiritu Santo? — Katso minua, vanha mies!" Ukko värisi ja kääri huopaa tiiviimmin ympärinsä. Silmänräpäyksen kuluttua alkoi hän kertoa itsekseen: "Maamittari, joka mittasi tilanne — Espiritu Santo;" hän kertoi niitä sanoja monta kertaa kuin läksyn ikään, jota hän tahtoi pysyttää muistiinsa.
Minä käännyin murheissani poispäin, mutta samassa tarttui hän kauhistuneena käteeni ja sanoi: "Hiljaa!"
Me olimme kaikki ääneti.
"Kuuntele!" — Hän pani käsivartensa kaulani ympäri ja kuiskasi korvaani: "Minä muutan!"
"Muutat?"
"Hiljaa! Älä puhu niin kovaa. Muutan. Ah! — mitä tuolla on? — Ettekö kuule? — tuolla! — Kuunnelkaa!"
Me kuuntelimme, vaan muuta ei kuulunut kuin veden molskinaa ja lorinaa lattian alla.
"He ovat niitä, jotka hän lähetti! — vanha Altascar lähetti. He ovat olleet täällä kaiken yötä. Minä kuulin ensin kuinka he purolla käskivät ukon muuttamaan loitommalle. He tulivat yhä likemmäksi. He sopottivat oven takana ja minä näin heidän silmänsä portailla — heidän häijyt, nälkäiset silmänsä. Mikseivät mene pois?"
Minä käskin miehet etsimään koko huoneen halki, jos kentiesi löytäisivät jotakin jälkeä muista perheen jäsenistä ja ukko asettui taas entiseen asemaansa. Hän oli niin sen olennon näköinen, jonka muistin nähneeni myrskyisellä yöllä kolme kuukautta sitte, että taika-uskoinen tunne minua valtasi. Kun muut tulivat sinä hyvänänsä takaisin, virkoin minä heille mitä ukosta tiesin ja hän jupisi taas:
"Mikseivät mene? — He ovat ottaneet eläimeni — kaikki pois — pois, pois, pois nahkoine, sorkkineen", ja hän huokasi vaikeroiden.
"Onhan näillä vesillä monta pelastuvenettä. Tupa ei suinkaan ole ajautunut varsin etäälle ja muut ovat kentiesi jo pelastetut", sanoi perämies lohduttaen.
Me nostimme ylös vanhuksen, joka näytti peräti halvattuneelta ja kannoimme hänet veneesen. Hän piti vielä suonenvedontopaisesti piplian oikeassa kädessään, vaikka hänen himeät silmänsä eivät enää voineet eroittaa sen lohduttavia sanoja. Hän kyyristyi veneen kokkaan ja me lähestyimme odottavaa höyryalusta, kun päivä paraillaan alkoi valeta aution vesistön yli.
Mielenliikutus oli muuttanut minua. Kun höyryalukseen olimme päässeet ja vanhan Tryanin tarpeista oli huolta pidetty, kääriydyin minä huopapeitteesen ja nukuin sikeästi koneismajaan. Mutta vielä unessakin häälyi mieleni edessä vanhan miehen muoto ja huoli Georgista.
Noin kello kahdeksan aamulla herätti masinisti minua ilmoittaen, että yksi ukon pojista oli saatu ja paraikaa oli kannella.
"Onko se Georg?" kysyin minä pikaisesti.
"Sitä en tiedä; mutta nätti mulli se on, olkoonpa sitte kuka tahansa", lisäsi masinisti sanoihinsa ja hymyili, ikäänkuin jotakin lystiä muistellen. "Hän istuu kokassa, jos tahdotte häntä tervehtää".
Minä kiiruhdin sinne; Georgia en tavannut, vaan itsepintaisen Wisen. Hän istui touvi-kääryllä, jokseenkin likaisempana ja melkein huonoksi mentynä senperästä kuin viimein näimme toinen toisemme.
Hän koetteli, nähtävästi hyväksyen, niitä kuivia vaatteita, joihin häntä oli puettu. Hänen tilansa näkyi pikemmin kiihoittaneen kuin masentaneen hänen luonnostaan iloista mieltä. Hän puhutteli minua paikalla aivan hilpeästi ja luontevasti.
"Kyllä nyt elämme hauskalla aikakaudella, eikö niin? — Kuulkaapas, mihin te luulette noitten rajapyykkien joutuneen, joita äsken pystytitte? — Ah!"
Tämän viimeisen huudahduksen hän päästi niitä pitkävartisia saappaita ihaillen, jotka hänen vihoviimein, kovasti reudottuaan, onnistui saada jalkoihinsa.
"Vai te saitte ukkoparan tuvasta ihan hupsuna? — Sen rangaistuksen hän sai, koska hän ei oikealla ajalla lähtenyt akkansa kanssa. Perkele vie, jos hän minua tunsi; hän luuli minua Georgiksi".
Tuo isällisen unhotuksen osoitus näytti tuottavan hänelle erinomaista huvitusta. Kun hän vaikeni, pistin paikalla kysymyksen mihin Georg oli jäänyt.
"Hitto häntä tiesi, missä hän lienee! — Jos hän olisi katsonut hatasarviamme eikä juossut ympäri lapsia sekä ämmiä pelastamaan, niin olisi hän voinut saada jotakin hyödyllistä toimeen. Mutta minä tahdon muuttua norssiksi, jos hän ei laskenut kaikkia käyräsarvia mullukoita, kaikkia maidonantajia sarvineen sorkkineen hukkumaan. — Kuules sinä, velikulta!" — (ohitsemenevälle matruusille) — "eikö kohtsillään ole ruoanaika? — Minä olen nälissäni, jotta tahtoisin kettää ja syödä kokonaisen hevoisen. Luulenpa todella, että rupean laahtariksi, kun maa hiukkasen on kuivanut; sitte minä myyn nahkoja, sarvia ja talia". En voinut muuta kuin ihmetellä tuota masentumatonta intoa, joka toiseen aikaan kentiesi olisi antanut miehelleen hyvää toimeentuloa.
"Mitä nyt aiotte tehdä?" kysyin minä.
"Ei nyt ole paljon tekemistä", sanoi älykäs nuorukainen. "Laiskaksi minä nyt ensin taidan ruveta, kunnes asiat taas luikahtavat järjestykseen. Maalla on tätä nykyä mitätön arvo ja kestäähän kaiketi vähän aikaa, ennenkuin se kallistuu. Saas nähdä mihin ukko tästälähtein asettuu asumaan",
"Minä tahdoin kysyä mitä isänne ja Georgin suhteen aiotte tehdä", selitin minä.
"Oh! ukko ja minä lähdemme tietysti sinne, mihin Tommi toisella viikolla kyyditsi äitimme ja lapsikakarat. Ja Georg, hän tulee kyllä aina toimeen Altascarin ja meidän välillä, jos ei hän jo ole siellä".
Minä kysyin oliko tulva tuottanut Altascarille suurta vahinkoa.
"Eikö mitä! Häneltä ei suinkaan ole hävinnyt monta sorkkasäärtä. Enpä ollenkaan katsoisi sitä kummaksi, jos Georg olisi auttanut häntä ajamaan niitä vuorille — se olisi ihan Georgin tapaista. Ja hänen kartanonsa on korkealla paikalla. Voitte varmasti vannoa, ettei siihen ole noussut vettä yhtään. — Niin niin!" lisäsi Wise arvelevaisesti ihmetellen, "nuot hispanialaiset eivät ole semmoisia härkiä, kuin luullaan, jos asiaa oikein tutkimme. Minä panen vetoa, ettei yksikään heistä koko Kaliforniassa ole veden vallassa".
"Minä jatkan matkaani", sanoin minä, "ja koetan löytää Georgia".
Wise tuijotti hölmäkkönä minuun, kunnes asia näkyi selvenevän hänen ajatuksilleen.
"Enpä usko, että voitte korjata paljon mitään. Kuinka suuren osan saatte — te toimitte luultavasti monta yhdessä?"
Minä vastasin, että vaan ratokseni matkustelin. Se alensi nähtävästi arvoani hänen mielestään. Minä luovuin sitte hänestä levotonna, vaikka hän oli vakuuttanut, että Georg oli turvapaikassa.
Kaikki, joita me tapasimme, juttelivat Georg Tryanin rohkeudesta sekä auttavaisuudesta ja kuinka vähän huolta hän piti itsestään. Mutta minä en kuitenkaan tahtonut palata, ennenkuin olin nähnyt häntä. Minä päätin veneessä lähteä hakemaan Altascarin kartanoa, lujasti tietääkseni, että Georg oli turvissa. Varustukset olivat kohta tehdyt; minä sanoin jäähyväiset Wiselle ja loin viimeisen kerran silmäni vanhukseen, joka yhä vaan istui liikkumatonna ja tunnotonna. Veneeni läksi liikkeelle; voimakkaat ja nöyrät miehet sitä sousivat.
Tuli taas sadetta ja tuuli kävi kylmänä. Me kuljimme suoraan länteen päin; kova virta ilmoitti kohta, että olimme Espiritu-Santo-joen juovassa. Vähän väliä näimme hajonneitten latojen jäännöksiä ja pajupensaat olivat ajautuneet täyteen maanviljelyskaluja.
Viimein saavuimme paikalle, joka oli avaran, aution järven kaltainen; se oli Espiritu-Santo-prairie. Kun tuuli viuhui liikuttaen sakeaa vettä laineiksi, muistutin minä mieleeni entistä pitkää matkaani tämän äärettömän tasangon yli. Miehet sousivat ääneti ja matalammilla kohdin huomasin vedessä pajupuitten ja raitapensaitten pitkiä oksia. Syrjemmältä kohosi kohta kumpu, joka minusta tuntui tutulta; minä huusin miehille, että taukoisivat ja kääntäisivät sinnepäin.
Lähellä hautakummun huippua oli vaaja isketty maahan ja siinä olivat puustavit "L. C. S" Alempana oli kummallisesti letitty lämsä köytetty vaajaan. Se oli Georgin. Se oli jollakulla terävällä kalulla leikattu poikki ja kummun löyhää hiekkamaata olivat hevoisenkaviot ruopanneet. Vaajaan oli tarttunut paljon hevoisenjouhia. Se oli äänetön todistus, että Georg oli ollut siellä, muttei yhtäkään viittausta löytynyt minne hän sitte oli joutunut.
Tuuli oli yltynyt rajummaksi ja me jatkoimme suurella vaivalla matkaamme, milloin leväten, milloin soutaen tahi missä vettä oli matalammalta, sauvomalla kulkein. Tuli äkisti pimeä, ennenkuin määräpaikkaamme olimme ehtineet ja tilamme alkoi näyttää vaaralliselta; mutta minä kehoitin soutajiani rohkaisemaan mieltä, koska kohta pääsisimme perille. Sillä tavalla kuljimme eteenpäin kunnes kello oli yli kahdeksan; silloin ajoimme mäen rinteesen kiinni. Me kaalasimme vähän matkaa ja jouduimme kohta kuivalle maalle sekä tielle, mistä kohta näimme Altascarin "casan" valkeat muurit; ne paistoivat aivan läheltä vastaamme kuin lumikinokset hämärällä. Tulia liikkui pihalla, vaan muuten vallitsi koko kartanolla samallainen haudantapainen hiljaisuus kuin entuudestakin muistelin.
Eräs neekeri tunsi minut kohta kun astuin pihalle ja Senor Altascar tuli itse korridorissa vastaani.
Minä olin niin väsyksissä, että ainoastaan pyysin huoneita itselleni sekä uupuneille soutajilleni. Hän loi silmänsä poikki leikattuun lämsään, jota vielä pitelin kädessäni. Minä aloin puhua Georgista sekä pelostani; mutta hän pani kohteliaasti ja tavallistaan vielä leppeämpänä kätensä olalleni.
"Poco a poco, Senor — ei nyt. Te olette väsyksissä, te olette nälkäinen, te olette vilustunut. Tarpeellista on, että ensin lepäätte".
Hän vei meidät pienempään suojaan ja kaasi muutamiin lasiin ranskan konjakkia matkakumppanilleni. He joivat ja istuutuivat leimuavan valkean lähelle. Kartanon hiljaisuus ja rauha tuntuivat sinä iltana vielä täydellisemmiltä kuin koskaan ennen ja oli kuin askeleet korridorissakin olisivat kuuluneet keveämmiltä. Raskaampi vakaamielisyys kuin ennen näkyi ijäkkään hispanialaisen kasvoista. Noitten vanhain muurien sisäpuolella olimme ikäänkuin salvattuina ulkopuolella häärivästä, levottomasta maailmasta.
Ennenkuin ehdin kysymyksiäni kertomaan, oli hän kadonnut. Vähän ajan perästä kannettiin sisään kaksi höyryyvää vadillista "chupaa" ynnä kahvikuppia. Mieheni söivät halukkaasti, mutta minä jaksoin ainoastaan niellä alas muutamia pisaria kahvia; niin kovasti olin väsynyt ja mieleltäni liikutettu.
Minä istuin kyyrylläni valkean edessä, kun hän taas astui sisään.
"Oletteko syöneet?"
Häntä tyydyttääkseni, sanoin omasta puolestani "olen".
"Bueno, syökää kun saatte; — ruoka ja ruoanhalu eivät aina ilmesty yhtaikaa".
Hän lausui tätä siliä Sanchontapaisella yksikertaisuudella ja totisuuudella, jolla hänen maanmiehensä aina esiintuovat sananlaskuja, ikäänkuin ne olisivat pelkkää omaa kokemusta vaan, eikä mitään lorua. Hän kumartui sitte alas ja otti liikutetulta näyttäen käteensä Georgin lämsän.
"Senor, tämä oli minun tekemäni", sanoi hän.
"Don Altascar, minä otin sen muistoksi häneltä", sanoin minä. "Jos häntä voisin löytää — — — —".
"Hän on täällä".
"Täällä! — Ja…".
Minä vaikenin. Paikalla käsitin vastauksen totisuutta, noita hiipiviä askeleita, kuiskaavia ääniä sekä tuon vanhan kartanon haudantapaista hiljaisuutta. Altascar tarttui käteeni ja me menimme käytävän poikki suureen synkkään kammariin. Muutamia suuria vaksikynttilöitä paloi ikkunoilla hopeajaloilla.
Komerossa seisoi iso vanhanaikuinen sänky, jonka peite, tyynyt ja lakanat olivat reunatut kalliilla pitsillä; koko laitos osoitti sitä erinomaista ylellisyyttä, jolla tuo omituinen kansa tuhlaten varustaa ainoastaan sitä huonekalua. Minä menin likemmäksi ja näin Georgin lepäävän siinä melkein yhtä rauhallisena kuin silloin, koska tuonaan seisoin makaavan Georgin vieressä. Mutta tällä kertaa hän oli altiiksi pannut vielä enemmän kuin silloin; hänen lempeä, jalo sydän oli ijäksi pysähtynyt.
"Hän oli rehellinen ja uljas", sanoi vanha mies ja kääntyi poispäin.
Sängyn toisella puolella oli polvillansa solakka nainen, jonka pitkät mustat hiukset melkein peittivät hänen pieniä käsiään, joita hän piti kasvoinsa edessä. Häntä en ollut huomaavinani, vaan poistuin hiljaa, jättäen rakastavan ynnä rakastetun kahden kesken olemaan.
Kun taas istuimme yhdessä räiskävän tulen valossa, kertoi Altascar, että hän viime-aamulla oli tavannut Georg Tryanin hevoisen uimasta prairiellä ja aavistanut mitä pahinta. Etäämmältä löysi hän Georgin kylmänä ja jäykkänä, vaan hänen ruumiissaan ei näkynyt mitään haavaa eikä kolauksen merkkiä. Ukko arveli, että Georg luultavasti oli uupunut kuivalle maalle pyrkiessään ja ainoasti päässyt kummulle kuolemaan samallaisen avun puutteesen, jota hän niin monta kertaa oli osoittanut muille; kuolemaisillaan oli hän kentiesi itse leikannut ratustimet poikki ja laskenut hevoisen menemään.
Hän haudattiin intianien hautakumpuun — tuohon vähäiseen yhäti viheriöitsevään oasiin, jonka vainottu kansaparka oli myllermöinyt kuivalle tasangolle. Pieni hietakiven lohkare, johon on hakattu puustavit "G. T.", on hänen ainoa muistomerkkinsä ja se on myöskin uuden mittauksen jälkeen rajapyykkinä Espiritu-Santo-prairiellä.
Kortinlyöjä.
Erinomaisen siivo juttelutapa sekä sikarinsavun ja saappaan kantain puute Wingdamin kyytivaunujen ikkunoissa todistivat, että matkustavaisten joukossa oli nainenkin. Että hän oli kaunis voi vielä päälliseksi päättää varmastikin, koska tyhjäntoimittajat pysäyspaikoilla pyrkivät vaununikkunalle pakkautumaan ja he pitivät omituista tavatonta huolta lakkien, takkien sekä kaulahuivien ulkonäöstä. Sikamaisen tietoviisaan ylenkatsovalla hymyilyllä vaariinotti Mr Jack Hamlin kuski-istuimelta kaikki nämät tapahdukset. Hän ei suinkaan pitänyt kauniin sukupuolen hempeyttä vallan halpana, mutta naiset olivat hänestä petollisina ansoina, joita oli viritetty sitä varten, että ne juonikkaasti viettelisivät ihmissuvun väkevämpää puolta korttipöydästä — jonka ääressä Mr Hamlin kulutti elinaikansa suurimmat osat (se muistutus on tässä tehtävä).
Hän siis ei kertaakaan luonut silmäänsä sille ikkunalle päin, mistä viheriä harso vietteleväisenä liehui sillaikä kuin hän laski soreamuotoisen jalkansa astuimelle ja putkahti alas. Sikaria polttaen ja omiin ajatuksiinsa liittyen vaelsi hän sitte edes takaisin pysäyspaikalla niin huolimatonna ja koko ulkomaailmasta lukua pitämätönnä kuin hänen virkatoverinsa tavallisesti ovat. Hänen soleva, sievästi puettu vartalo ja vakaa, jäykkä käytöksensä oli täydellisenä vastakohtana muitten matkamiesten kuumeiselle vilkkaudelle ja ylen iloisille tempuille. Mutta ylioppilas, Harvard College'sta, itse Bill Masterskin, jolla oli outo silmäänpistävä vaatteenparsi, yltäkylläiset elinvoimat ja kova taipumus vallattomuuteen sekä seikkailuksiin, hänkään ei miellyttänyt ketään niin kovasti kuin tuon yksinäisen kortinlyöjän vaalea, klassillinen näkö, varsinkin sivulta katsottuna ja hänen järkähtymätön levollisuutensa.
Kutsari huusi tavalliset lähtösanat: "kaikki valmis" ja Mr Hamlin palasi vaunuille. Hänen jalkansa oli jo pyörällä ja kasvot auaistun vaununikkunan tasalla, kun hänen silmänsä samalla hetkellä kohtasivat silmäparin, joka hänestä oli kauniin kuin hän koskaan oli nähnyt. Hän astui taas hiljakseen alas, lausui muutamia kohteliaita sanoja jollekulle matkustavaiselle vaunuissa, jonka kanssa hän vaihtoi istumapaikkaa ja nousi yhtä vakaasti vaunuihin istumaan. Mr Hamlinin viisaustiede ei koskaan saanut estää häntä liukkaasti ja järkevästi täyttämästä mielihalujansa.
Jackin sisääntunkeuminen saattoi muita matkustavaisia väkinäiseen asemaan, etenkin niitä, jotka paraillaan olivat mielitelleet kaunista matkakumppaniaan. Eräs herra kumartui eteenpäin ja ilmoitti hempukalle sopottaen muutamilla sanoilla, että Mr Hamlinin maine sekä tavat eivät olleet parasta laatua. Mahdotonta on sanoa, kuuliko hän hänen puhettaan ja tunsiko hän nyt tuota etevää lakimiestä, jolta hän joku ilta sitte oli voittanut monta tuhatta dollarsia; hänen kalpea naama ei vähimminkään muuttunut ja hänen mustat silmänsä kääntyivät huolimatoinna lainoppineen herrasmiehen ohitse hänen vierikumppaninsa paljon mieluisampaa muotoa katsomaan. Eräs intianintapainen lujamielisyys — jonka hän oli perinyt äidiltään — oli hänelle hyväksi avuksi, kunnes pyörät vierivät hieta-ahteitten yli Scott'in lautan lähellä ja kyytivaunut seisahtuivat Unionin hotellin eteen. Lainoppinut herra ynnä eräs kongressinjäsen hypähtivät ulos ja seisoivat valmiina auttamaan alasastuvaa jumalatarta, eevesti Starbottle Siskiyou'sta otti sillaikaa hänen päivän varjon sekä kaulavaatteen haltuunsa. Kaikki nämät kohteliaisuuden teot matkaansaattoivat hetken hämiä ja viivytystä. Jack Hamlin avasi säyseästi oven vaunujen vastaisella puolella, tarttui neiden käteen sillä uskaliaisuudella ja lujuudella, jota epäröivä sukupuoli pitää suurenarvoisena sekä nosti hänet keveästi ja kauniisti vaunuista portaille. Kutsari naurahti koirankurisesti, tuota temppua älytessään. "Kavattakaa tarkasti noita pieniä kaluja, herra eevesti!" sanoi postinkulettaja, huolellisena olevinaan, kun hän näki eevesti Starbottlen synkkämielisenä astuvan taimmaisena tuon riemukulkueen jälessä, joka marssi suoraa tietä ruokasaliin.
Jack Hamlin ei kuitenkaan jäänyt puolipäiväistä syömään. Hänen hevoisensa seisoi satuloittuna hotellin pihalla ja silmänräpäyksen kuluttua oli hän taas matkalla. Hän ajoi nelisin kaalamon yli, kivisestä mäestä ylös ja edelleen pölyistä Wingdamin tietä myöten ikäänkuin hän olisi tahtonut päästä vapaaksi pahasta unennäöstä. Tien varrella olevain rappeutuneitten hökkelien asukkaat varjosivat kädellä silmiään, kun he katsoivat hänen jälkeensä; he tunsivat miehen sekä hevoisen ja kummastelivat "mitä Indiani-Jack nyt toimi". Enemmän arveltiin kuitenkin hevoisesta ja sen tavoista niinkuin luonnollista olikin semmoisessa yhteiskunnassa, missä ajanlukua määrättiin Calaveras-nimisen paikan kilpa-ajoja myöten.
Hänen kiplonsa hikeä vuotavat kupeet saattoivat häntä viimein malttamaan mieltänsä. Hän hiljensi vauhtia ja ajoi, ohjakset höllällään riippuvat, hidasta ravia eteenpäin. Maiseman laatu muuttui vähittäin mieluisammaksi. Auki-hakkaelmat petäjiköissä ja sycomore-metsiköissä osoittivat muutamia viljelys-yrityksiä; kukkiva köynnöskasvi oli johdatettu erään hökkelin oven ylitse ja nainen liekutti toisen tuvan seinuksella lastansa korkeitten ruusupuitten siimeksessä. Vähän edempänä tapasi hän muutamia paljain säärin olevia lapsia, jotka pulikoitsivat purossa; herttaisilla leikinlaskuillaan, joita hän voi toimittaa milloin vaan tahtoi, viehätti hän heitä niin, että he kohta, iloissaan huutaen, kiipesivät hevoisen selkään, kunnes Jack viimein älysi välttämättömäksi väkisin irroittaa itsensä ja paeta, jättäen taakseen suukkosia ja pieniä rahoja.
Hän tunkeutui kohta synkempään metsään — ja siellä, kaukana ihmisasuntojen sekä viljelysten jokaisesta jäännöksestä, alkoi hän laulaa niin selvällä sekä korkealla äänellä ja paitsi sitä niin surumielisellä helähdyksellä, että rastaat ja pajukertutkin, luullakseni, vaikenivat kuunnellakseen. Jackin ääni ei ollut totutettu; hänen laulunsa aineena oli joku neekerien renkutuksista lainattu tunnokas hurjuus; mutta koko laulannon lävitse vävähti joku omituinen äänen ja tunteen laatu, joka oli sanomattoman liikuttava. Se oli todellakin kummallista nähdä tuon tunnottoman onnen-tavoittelijan, revolveri vyössä ja korttileikki taskussa, lähettävän ääntänsä edellään synkeäin metsäin halki, ilmoittaen jonkun tuntemattoman "Nellyn haudalla" semmoista kaipausta, että kyyneleet ehdottomasti täyttivät kuuntelijan silmiä. Eräs kyyhky-haukka, joka äsken oli tappanut kuudennen saaliinsa ja kentiesi arveli Mr. Hamlinia sukulaisekseen, katsoa tuijotti kummastuneena häneen kuusen latvasta ja sen täytyi myöntää ihmisen etevyyttä. Se ei voinut laulaa, vaikka se saaliinhimossa veti vertoja mustasilmäiselle kortinlyöjälle.
Mutta Jack tuli kohta taas maantielle ja iski kannukset hevoisen kupeisin. Hiljaisten metsäin ja vesi-uurrosten sijasta näki hän nyt osia ja hieta-töyryjä, paljaita kumpuja ja lahonevia puunrunkoja; ne osoittivat, että hän taas läheni sivistystä. Sitte tuli kirkontorni näkyviin; hän tiesi siis, että hän oli saapunut perilleen. Muutaman minuutin kuluttua, kopistelivat hevoisen kaviot ahdasta katua vasten, joka vuoren juurella katosi ojien, sulkujen ja särettyjen kallioin sekasokaisiin jäännöksiin. Hän astui alas Magnolia-hotellin edustalle ja meni ruokasalin lävitse, josta pitkä pimeä käytävä vei eräälle ovelle; hän avasi sen omalla avaimellaan ja astui huonosti valaistuun kammariin, jonka kalliita ja koreita huonekaluja aika sekä huono hoito olivat pilanneet. Pilkut ja raamut, jotka eivät kuuluneet alkuperäiseen kuosiin, rumensivat kirjailtua sohvapöytää. Tikatut nojaustuolit olivat vaalenneet ja makuusohvan viheriässä sametissa, jolle Jack oli heittäynyt, näkyi jalkapuolessa Wingdamin punaisen savimaan jälkiä.
Jack lauloi taas häkissään. Hän loikoi liikkumatonna, katsellen vastaisella seinällä riippuvaa kirjavasti väritettyä maalausta, jossa nuori nainen punaisine poskineen ja uhkeine muotoineen oli kuvattu. Ensikerta juolahti hänen mieleensä, ettei hän luultavasti koskaan rakastuisi semmoiseen naiseen, jos hän sitä tapaisikin. Hänen mielessään haamoitti kentiesi toisenlainen hempulainen.
Joku koputti samassa ovea. Nousematta nykäisi Jack eräästä nuorasta, joka oli köytetty lukkoon; ovi lensi auki ja mies astui sisään.
Äsken tullut oli pitkä ja harteva; hän oli voimakas ja uljas näöltään, mutta irstaisuus oli tehnyt hänen kauniita kasvojaan pahan näköisiksi. Hän näytti sillä hetkellä olevan väkeväin juomain vaikutusten alaisena, sillä hän säpsähti, Jackia huomatessaan, katsoi häneen himeillä silmillä ja sammalsi tavoittelevaisesti:
"Minä luulin, että — että Kati oli täällä". — Jack Hamlin hymyili noin halveksivaisesti, kuin Wingdamin kyytivaunuissakin, matkatoveriensa kohteliasta käytöstä huomatessaan. Hän oli tarpeeksensa levännyt, nousi istualle ja oli valmis toimituksiin.
"Ethän suinkaan tullut kyytivaunuissa?" jatkoi tulokas, "vai niinkö teit?"
"En", vastasi Jack. "Ne jäivät minulta Scott'in lautalle. Ne ei puolessa tunnissakaan vielä joudu tänne. Noh, Brown! millä kannalla ovat asiat?"
"Saakelin huonolla", sanoi Brown ja hänen kasvoissaan näkyi äkisti hiukan toivottomuutta. "Jack! Minä olen taas, piru vieköön, typötyhjä rahasta", jatkoi hän ynisevällä äänellä, joka kuului vielä surkeammalta, hänen voimakkaasen näköönsä katsoen. "Etkö voi auttaa minua ja maksupäiväksi antaa minulle noin sata dollarsia? — Minun täytyy lähettää rahoja vaimolleni ja — — sinä olet paitsi sitä monta kertaa voittanut minulta sen verran; piru minut periköön, jos et sitä ole tehnyt".
Viimeiset lauseet eivät tainneet olla aivan ajatusopin mukaiset, muttaJack ei pannut sitä huoliaksensa ja ojensi vieraalleen anotun summan.
"Tuo puhe vaimostasi on näissä asioissa sangen ikäväksi kulunut", muistutti hän sivumennessä. "Mikset sano suoraan, että tahdot panna ne rahat peliin? — Sinä, perkele vie, et ole paremmin nainut kuin minäkään".
"Seis siinä!" sanoi Brown pikaisesti vakaaksi muuttuen, ikäänkuin kultaan koskeminen jo olisi antanut hänelle takaisin jonkunmoisen arvoisuuden. "Henkeni ja autuuteni päälle! minulla on vaimo ja saakelin hempeä vielä päälliseksi, vaikka itsekin sen sanon — tuolla Valtioissa. Kolme vuotta on siitä, kuin häntä näin ja vuosi siitä kuin hänelle kirjoitin. Kun saan asiat parempaan järjestykseen ja kirottu kaivos alkaa tuoda takaisin hintansa, aivon minä lähettää häntä noutamaan".
"Mutta Kati sitte?" sanoi Jack, hymyillen kuin ennenkin.
Mr Brown koetteli vastaukseksi vetää suutansa veijarimaiseen nauruun; hän luuli siten peittävänsä hämiään, mutta hänen veltostunut muotonsa ja viinan pimittämät aivonsa eivät siihen oikein taipuneet; hän virkkoi ujomaisesti:
"Mitä helvettiä! eikö mies saisi elää hiukan vapaasti, kun niin tahtoo — vai kuinka, Jack? — Mutta mitä sanot siihen, jos erän löisimme? Minä panen — sata dollarsia!"
Jack katseli kelpo kumppaniansa omituisilla silmillä. Hän taisi tietää, että mies ennakolta oli tuomittu rahojansa menettämään ja katsoi paremmaksi, että ne rikastuttaisivat hänen kuin jonkun muun lompakkoa. Hän nyykähytti päätänsä ja veti tuolin pöydän äärelle. Samassa tuokiossa koputti joku hiljaa ovea.
"Se on vaan Kati", sanoi Mr Brown.
Jack veti teljen syrjään ja ovi aukeni. Mutta ensikerta eläissään horjui hän taaksepäin, vallan hämmästynyt ja säikähtynyt; ensikerta eläissään punastui hän tukan rajalle asti. Sillä hänen edessään seisoi sama nuori nainen, jonka hän oli auttanut Wingdamin kyytivaunuista; Brown pudotti kortit ja tervehti häntä kummallisella naurulla:
"Vaimoni, saakeli soikoon!"
Huhu kertoo, että Mrs Brown hyrähti itkuun ja ajoi hänen päällensä nuhteita. Minä näin saman naisen kolme vuotta myöhemmin enkä hevin usko, että hän sillä tavalla oli pannut kauniit silmänsä altiiksi. Wingdamin sanomalehden ensi-numero sisälsi päällekirjoituksella "Mieltä liikuttava kohtaus", seuraavan kertomuksen: "Viimeviikolla tapahtui kaupungissamme yksi niitä kauniita ja liikuttavia sattumuksia, jotka ovat Kalifornialle omituiset. Erään sangen etevän kaivoksenomistajan vaimo, joka oli kyllästynyt Idän imelään sivistykseen ja kylmään ilmanalaan, päätti hakea jalomielistä miestänsä Kalifornian kultaisilta rannoilta. Aikomustansa miehelle ilmoittamatta, läksi hän rohkeasti pitkälle matkalleen ja saapui tänne viimeksikuluneen viikon lopulla. Miehen iloa on helpompi arvata kuin kuvailla. Yhteenyhtymys taisi olla sanomattoman liikuttava. Me toivomme, että useat noudattaisivat hänen esimerkkiään".
* * * * *
Emme tiedä oliko hänen vaimonsa vai onnistuneet kauppa-tuumat sitä vaikuttaneet, vaan varma totuus on, että Mr Brownin asiat siitä hetkestä alkain yhä paremmalle kannalle joutuivat. Hän lunasti kumppaniensa osakkeet "Nip ja Tuck-kaivoksessa" rahoilla, jotka hän muutamain väitöksen mukaan oli saanut uhkapelillä; toiset arvelivat, että Mr Jack Hamlin oli ne lainannut hänelle. Hän rakensi ja koristi sisältä uuden Wingdamin hotellin, jossa kauniin Mrs Brownin suuren kansansuosion takia ei koskaan puuttunut vieraita. Brown valittiin kunnallis-neuvoston jäseneksi ja hän lahjoitti isoja summia kirkoille. Hän tuli, sanalla sanoen, kohta kaupungin arvossapidetyksi kuntalaiseksi ja äsken tehty katu pantiin hänen nimikokseen.
Huomattiinpa kuitenkin, että hän sitä myöten kuin hän tuli rikkaammaksi ja kunnioitetuksi, myöskin vaaleni, laihtui ja tuli levottomaksi. Sitä myöten kuin hänen vaimonsa nousi korkeampaan suosioon, tuli hän äreämmäksi ja hätäisemmäksi. Hän oli kaikista aviomiehistä nöyrin ja mustasukkaisin. Hän ei millään tavalla hillinnyt vaimonsa vapautta, mutta ihmiset kuiskasivat, että niin tapahtui, koska hänen ensimmäinen ja ainoa koetuksensa sinnepäin oli nostattanut Mrs Brownissa vihanpuuskan, joka pelästytti miestä vaikeneman.
Useat näistä juorujutuista olivat tietysti lähteneet niitten naisten huulilta, joitten kanssa kaunis Mrs Brown onnellisesti oli kilvoitellut Wingdamin herrain ritarillisesta kohteliaisuudesta. Hänen puolustukseksi täytyy toki mainita, että häntä, hänen tulosta alkain, oli kohdeltu sellaisella jumaloitsemisella, että se olisi voinut viedä vakaammankin pään kieroon eikä suinkaan ylentänyt tahi jalostanut hänen vaimollista luonnettaan. Brown älysi epäselvästi kaikki nämät asiat; mutta hänen ainoa uskottunsa oli Jack Hamlin, jonka huono maine tietysti esteli häntä oikein tuttavan tavalla käymästä tuossa perheessä; hänen käyntinsä tulivatkin yhä harvemmiksi.
Oli Juhannusaika ja kuunvaloinen ilta; kaunis, mustasilmäinen ja punaposkinen Mrs Brown istui pylväikössä, tuoksuavaa iltatuulta ihaellen ja paitsi sitä, pelkään mä, nauttien toista suitsutusta, joka ei ollut yhtä viaton ja kylmähkö. Eevesti Starbottle ja tuomari Boompointer sekä ulkomaan matkailija osoittivat hänelle paraikaa harrasta kunnioitustaan. Mrs Brown oli erinomaisen hyvällä mielellä.
"Mitä tuolla tiellä katselette?" kysyi kohtelias eevesti, älyttyään, että Mrs Brownin huomio vasta oli kääntynyt toisapäin.
"Pölyä", vastasi Mrs Brown huoaten. "Ainoastaan rouva 'Siniparran' lammaslaumaa!"
Eevesti, jonka kirjalliset tiedot harvoin ulottuivat laajemmalle kuinviimeiseen sanomalehteen saakka, käsitti tuon lauseen sanasta sanaan."Tuo ei ole mikään lammaslauma", virkkoi hän, "se on ratsasmies.Tuomari, eikö se ollut Jack Hamlinin kiplo?"
Mutta tuomarilla ei ollut mitään ajatusta siitä asiasta ja koska Mrs Brown oli ilmoittanut, että ilma tuli varsin kylmäksi, luopuivat he tarkemmista tutkimisista ja menivät sisään.
Mr Brown oli tallissa, mihin hän puolenpäivän jälkeen tavallisesti vetäytyi. Hän tahtoi kentiesi siten osoittaa, että hän halveksi vaimonsa ihailijoita; kentiesi oli se myöskin hänestä, niinkuin ylimalkain heikkoluontoisten ihmisten mielestä, hauska harjoittaa rajatonta valtaa alhaisempain luontokappaleitten yli. Hän oli sanomattoman tyytyväinen, kun hän sai opettaa ratsuksi ja taltuttaa vaaleanruskeaa tammaa, jota hän mielin määrin voi lyödä tahi hyväillä, mutta hän ei voinut samalla tavalla kohdella puolisoansa.
Tallissa huomasi hän entuudesta tunnetun harmaan kiplon, joka äsken oli talutettu paikoilleen ja jonka omistajan hän, muutaman tuokion etsittyään, löysi hevoisen läheltä. Brownin tervehdys oli ystävällinen ja sydämellinen; Jack Hamlinin jotenkin väkinäinen. Mutta Brownin hartaisin pyyntöihin suostuen seurasi Jack kohta tämän jälestä takaportaita myöten ylös pieneen kammariin, jonka ikkunat antoivat tallille päin. Kammari oli koristamaton ja siinä oli ainoastaan sänky, pöytä, muutamia tuolia sekä hylly, jolla pyssyn ja ruoskan sija oli.
"Tämä on minun kotini, Jack, tämä vaan", sanoi Brown huoaten ja heittihe sängylle; ystävälleen viittasi hän tuolin istumapaikaksi. "Vaimoni asunto on huoneen toisessa päässä. Nyt on enemmän kuin kuusi kuukautta siitä kuin elimme yhdessä tahi tapasimme toisiamme muulloin kuin syödessä. Se on huoneen isännälle hiukan sopimatonta — vai kuinka?" sanoi hän väkisin nauraen. "Mutta iloinen olen, kun sain nähdä sinut, saakelin iloinen". Hän ojentihe ulos sängystä pudistaaksensa Jackin kylmää kättä. "Minä käskin sinut tänne ylös, sillä minä en tahtonut jutella sinun kanssasi tallissa — vaikka koko kaupunki kuitenkin jo tietää koko sen asian. — — Älä sytytä kynttilää! — — Voihan tässä yhtä hyvästi tarinoida kuutamollakin. Nosta jalkasi ikkunanlaudalle ja istu oikein mukavasti sillaikaa kuin kuuntelet. Putelissa on viinaa".
Jack ei käyttänyt tuota ilmoitusta hyväkseen. Brown kääntyi seinälle päin ja jatkoi:
"Jos en olisi niin hiton rakastunut vaimooni, niin en huolisi asiasta yhtään. Mutta rakastan häntä niinkuin minä teen ja nähdä hänen tällä tavalla peuhaavan, jota estääkseni en voi panna tikkua ristiin — — se se tuiki tappaa minut — peräti näivettää. — Mutta sangen iloinen olen, kuin sain tavata sinua, Jack poikaseni!"
Hän hapuili hämärässä, kunnes hän taas oli löytänyt ja pudistanut kumppaninsa kättä. Hän tahtoi pitää sitä omassa kädessään, mutta Jack veti sen pois ja pisti sen liivien alle, huolimattomasti kysyen:
"Kuinka kauan on asia ollut tällä kannalla?"
"En tiedä. — Siitä alkain kuin hän palasi tänne. Silloin, Jack, olin minä helvetin sika — semmoinen olen vieläkin — — mutta en minut ennenkuin silloin tiennyt kuinka rakastunut olin häneen. Ja hän ei ole ollut kuin sama ihminen sen päivän jälkeen".
— — — "Mutta se ei vielä ole mitä pahinta, Jack; ja siitä juuri tahdoin keskustella sinun kanssasi. Asia ei ole suora sillä ettei hän huoli minusta ollenkaan; — että hän teeskentelee jokainoan töllön edessä, joka vaan pistää nenänsä tänne — se on muutamain naisten luonnollisena tapana eikä he sillä tarkoita mitään pahaa. Mutta Jack — minä luulen — minä luulen, että hän rakastaa jotakin toista miestä. — — Jack, älä nouse — — jos pistoolisi ovat sinulle vaivaksi, niin riisu ne pois".
"Kuusi kuukautta ja vähän päällekin on hän ollut äkäisen ja alakuloisen näköinen, on hän ollut arkahermoinen, herkkäpelkoinen ja muuta semmoista. Ja toisinaan hän katselee minua niin herttaisen surkeasti, kuin hänen melkein olisi minua sääli. — — Ja sitte hän myöskin kirjoittaa jollekulle. Ja — — viimeviikolla on hän koonnut kaikki omat kalunsa — korukalut sekä kalliit kivet — Jack! minä luulen — minä melkein luulen, että hän aikoo lähteä tiehensä. Minä voin kärsiä kaikki paitsi sitä, että hän kuin varas pujahtaisi pois —".
Brown painoi kasvonsa tyynyihin ja muutamain minuuttien kuluessa ei kammarissa kuulunut muuta kuin pöytäkellon tikittäminen uunin reunuksella. Jack sytytti sikarin ja muuttihe aukinaiselle ikkunalle. Kuu ei enää paistanut kammariin ja sänky oli jäänyt pimeään.
"Jack! Mitä minun pitää tehdä — — mitä neuvoa sinä annat?" virkkoi viimein pimeästä tuleva ääni.
Vastaus ikkunalta kuului vakaasti ja arvelematta:
"Aja miehen jälkiä ja laukaise hänelle luoti otsaan".
"Jack! mutta —"
"Sen hän kyllä on ansainnut".
"Mutta luuletko, että hempukkani sitte tulee takaisin?" — Jack ei vastannut, vaan muuttihe ikkunalta likemmäksi ovea.
"Jack, älä vielä mene! Sytytä kynttilää jos tahdot ja istu tähän pöydän ääreen. Se on lohduttavaa nähdä sinua, jos ei muuta mitään olisikaan".
Jack arveli, mutta noudatti sitte hänen tahtoaan. Hän veti lakkaristansa esille korttileikin ja sakasi sitä, sänkyyn päin katsoen. Mutta Brownin naama oli yhä vaan kääntynyt seinään päin. Kun Jack oli sekoittanut kortit, nosti hän ja antoi kortteja vaihetellen pöydän vastaiselle puolelle ja itselleen. Ensimmäinen oli kaks-silmä; hänen oma korttinsa oli kuningas. Hän sakasi, nosti ja antoi taas. Tällä kertaa sai luultu vastaanpelaaja rouvan, Jack itse viisikon. Hänen näkönsä selkeni ja hän sakasi vielä kerran kortit. Toinen sai nyt taas kaks-silmän, Jack kuninkaan. "Kaksi kertaa kolmesta", sanoi Jack kuuluvasti.
"Mitä sanoit, Jack?" kysyi Brown.
"Ei mitään".
Jack koetteli sitte heittää noppia, mutta hän viskasi aina kuusi-silmää ylöspäin ja luultu vastaanpelaaja tuli tappiolle. Tottumuksen mahti tuntuu toisinaan tukalalta.
Brown oli sillaikaa nukkunut, murheista väsyneenä. Jack siirsi tuolin ikkunan lähelle ja katsoi kattojen ylitse alas lepäävään kaupunkiin, jonka tuikkia hahmoviivoja sekä jyrkkiä väriä kuu paisteellaan lauhdutti ja sulostutti. Hän voi sikeässä hiljaisuudessa kuulla veden lorinaa kanavoissa ja kuusten huminaa vuorilla. Hän katsahti ylöspäin ja samassa lensi vilahtava tähti alas ilman heloittavalta kannelta. Senperästä seurasi tuokion kuluttua toinen tähti ja vielä kolmaskin. Jackin päähän pölähti aate. Jos tähti vielä viidentoista minuutin kuluessa putoisi, niin — — Hän istui siinä kello kädessä puolenkin tuntia, mutta semmoista ilmausta ei enää näkynyt.
Kello löi kaksi ja Brown vielä makasi. Jack lähestyi pöytää ja otti lakkarista kirjeen, jota hän kynttilän liputtavassa valossa luki. Se sisälsi ainoastaan yhden rivin, joka oli naisen käsialaa:
"Tule kello kolme kevykääsissä puiston muurille."
Makaaja kääntyi levottomasti ja heräsi.
"Jack, oletko täällä?"
"Olen."
"Älä vielä mene! — Kumma on, Jack, minä näin paraikaa unta — — näin unta entisistä ajoista. Minusta oli kuin Susie ja minä taas olisimme menneet vihille ja pappina oli — aika hullumaisesti! — sinä."
Kortinlyöjä nauroi ja istuutui sängylle, yhteen kääritty paperi kädessään.
"Se oli hyvä ennusmerkki, vai kuinka, Jack?" kysyi Brown.
"Hyvää on toivomista. Kuules, poikaseni, eikö olisi parasta, että nousisit?"
"Poikanen", jota niin ystävällisesti oli kehoitettu, nousi Jackin ojennetun käden avulla.
"Tahdotko sikaria?"
Brown vastaanotti hajamielisenä sen sikarin, jonka Jack ojensi hänelle.
"Tulta?"
Jack pusersi kirjeen kokoon, sytytti sitä kynttilästä ja ojensi kumppanille tulta. Hän piti siitä edelleen kiinni, kunnes se oli melkein kokonansa palanut ja laski tähteet — kuin hehkuvan tähden — menemään ikkunasta. Hän näki sen putoavan sekä sammuvan hämärään ja palasi sitte ystävänsä luoksi.
"Poikaseni!" sanoi hän, painaen kätensä Brownin leveille olkapäille, "viiden minuutin perästä olen taas matkalla ja poissa kuin tuo kipinä — ja taitaapa viipyä kauankin, ennenkuin yhteen yhdymme. Mutta ennenkuin lähden, niin kuule neuvoni: myy kaikki mitä sinulla on, ota vaimosi mukiisi ja muuta muualle. Tämä paikka ei ole sopiva sinulle eikä hänelle. Sano hänelle, että niin täytyy tapahtua, — pakoita häntä, jos hän ei tahdo. Älä sitä valittele, ettet voi olla pyhänä miehenä ja vaimosi enkelinä. Ole mies — muista, että hän on nainen. Älä ole helvetin hassu. Hyvästi!"
Hän tempasi itsensä irti Brownista ja juoksi alas portailta. Tallin ovella tarttui hän torkkuvan rengin kaulukseen ja pudisti häntä.
"Satuloitse hevoistani viidessä minuutissa; muuten minä —".
"Rouva sanoi, että teille piti varustaa kevykääsit", änkytti mies.
"Kääsit hitoille!"
Hevoinen tuli satuloituksi niin pian kuin pelästyneen miehen tutajavat sormet sitä voivat toimittaa.
"Onko mitään tapahtunut, Mr Hamlin?" sanoi hän. Niinkuin kaikki hänen virkakumppaninsa ihmetteli hän herran tulista intoa ja oli todellakin huolissaan hänen menestyksestä.
"Pois tieltä!"
Mies siirtyi säikähtyneenä syrjään. Kiroten iski Jack kannukset hevoiseen ja ajoi täyttä laukkaa tietä myöten. Silmänräpäyksessä oli hän kadonnut kauas ja näkyi siellä kuin pölypilvi ikään. Samassa nähtiin, että loistava tähti luopui siskojensa keskuudesta ja lensi tummansinisestä taivaasta häntä vastaan.
Monen peninkulman takana kuulivat uutisasukkaat tien varrella varhain aamulla äänen, joka heleänä kuin kiurun lauloi etäällä metsässä. Ne, jotka vielä makasivat, kääntyivät kovilla vuoteillaan uneksiaksensa nuoruudesta, rakkaudesta ja aikoja sitte kadonneesta onnesta.
Päivettyneet miehet ja levottomat kullanhakijat, jotka jo olivat työssä, taukosivat tuokioksi ja nojautuivat lapioillensa kuunnellakseen haaveksivaa mieronkiertäjää, joka ratsasti ulos avaraan maailmaan, ruusunkarvaista aamuruskoa kohti.
End of Project Gutenberg's Tarinoita Kalifornian kultamailta, by Bret Harte