He olivat jo pellon aidan takana. Mikko ajoi hyvin pouhakasti tuvan rapun eteen. Katri kiipesi reestä ja kaivoi turkkinsa povelta leivän, jonka pisti Mikon käteen.
— Anna tuo hevosen syödä odotellessa.
— Sepä oli hyvä, Mikko kiitteli. Mene vaan jo lämmittelemään, minä panen hevosen kiinni ja sipullan leivän.
Katri kävellä kopeloi hyvin varovasti eteissuojan läpi tupaan ja asettui ovensuunurkkaan penkille istumaan.
… Kylläpä täällä on tyhjää ja hiljaista, ajatteli hän päästellen päällyshuivinsa nurkkia solmulta. Ei kuulu mitään, vaikka on kaiketi ne rengit jo valveella, koska on kynttilä palamassa. Saattavat olla kyökissä kahvilla tai syömässä… Nukkuneeko täällä piikojakin, kun on kaksi sänkyä. Nepä ovat niin meidän sänkyin mallisia ja vielä samalla lailla. Onpahan pappilassakin valkasematon uuni ja pata on pankolla… Lauhtuu siitä kohta pakkanen, koska on kissa asettunut pankolle… kirjava kissa… Kauvampa se Mikko sitä leipää sipultaa, tulisi toki lämmittelemään… Kukas sieltä niin lapsen äänellä rykäsi? On siellä sängyssä joku nukkumassa.
Katri kohottautui tarkemmin katsomaan ja silmäili samalla ympäri tupaa.
— Tämäpä nyt somalta näyttää, hän virkkoi ja kohosi seisalleen.
Jos mihin katsoi, niin kaikki näyttivät tutuilta.
— Ei totisesti nyt olla oikeassa! hän huudahti ja meni sängyn luokse, jossa näki omain lastensa nukkuvan. Senpähän se häikee teki, että kääntyi takaisin. Ilmankos se ei uskallakaan tulla tupaan.
Samassa tempasi hän turkin päältään. Jo sieltä viimein Mikkokin tuli lumisena, suitset kainalossa.
— Minkä sinä ukko ruoja nyt teit? Katri kiukkuisena kysyi.
— Enhän minä ole mitään tehnyt, Mikko vastasi rauhallisesti. Kiitä kauppojasi kun olet lämpimässä tuvassa.
— Niin, mutta aivanko sinä minua narratessasi teit tämän löyhkän ajon?
— Sekö sinua pahimmin kaivelee, Mikko nauroi. Kyllä minulla tosi aikomus oli, mutta rupesi niin turkasesti jalkoja paleltamaan, että pois käännyin.
— Voi vättelö-miestä, Katri sanoi pilkallisesti surkutellen. Sanotaan että akka tieltä kääntyy, ei mies pahainenkaan, mutta nyt sen näit kuka kääntyy.
— Enhän minä ole kääntynyt, pappilan tuvassahan tässä ollaan, Mikko kiusotteli.
— Vielä sinä siinä jatkat. Minua ihan ilettää, jos ihmiset pääsevät tietämään. Ei toki ennättänyt tulla se kotimies.
— Jopa tuo näkyi olevan navetassa, vaan mitäpä siitä. Laitahan ruokaa, niin syödään tässä kirkosta tulijasiksi.
— Entäs jos en antaisikaan ruokaa semmoiselle kirkossa käyttäjälle.
Pian Katri kuitenkin leppyi ja kertoili huvikseen toisille, miten hän pappilan tuvan penkillä istui ja lämmitteli.
Omena ja Kaunikki.
Tuolla syrjässä sydänmaalla on pikkunen puro ja siinä pikkunen silta, tekaistuna pienistä kellespuista ja sillan yläpuolella lahonut myllykötterö, joka syksyin ja keväin nuhraa muutamia jyväsäkkiä jauhoiksi.. Lienee se siihen rakennettu jo aikoja ennen, koska puro oli saanut nimekseen Myllypuro. Kun sitten myllyn kohdalle mäelle loismies tehdä kötäsi pienen mökin, antoivat sille nimen Myllymäki ja toista, vuosien päästä rakennettua mökkiä tuolla sillan takana, vähän ulompana, kutsuivat Sillantaan mökiksi.
Nämä olivat niitä yksilehmäisten mökkiä, eikä ollut oikeata heinämaata yhdellekään, täytyi keräillä notkelmista ja vesakoista. Myllymäellä oli ollut lehmä jo useita vuosia ennen kuin heidän naapurissaan Sillantakana. Se oli Omena nimeltään, joka sai viettää pitkät talvet erakko-elämää pikku navetassa, jossa vaan joskus kävi ihminen ruokaa antamassa. Syystalvella oli vielä annoksien väliajat pitkiä ja heinät huonoja, sammalisia takkuja. Mutta kevätpuoleen elämä tuntuvasti korjautui. Hoitaja hyräili tyytyväisenä, kantoi vesakosta nyhtämiään voiheiniä eteen ja keitti juomavedessä hyviä piertanonurmia.
Omena ei saanut tietää, mistä syystä se on tämä parempi elämä, eikä sitäkään arvannut, kun hoitajansa aina muutamain päiväin päästä painoi kädellään Omenan kylen kuvetta ja kuunteli. Vielä se nytkin kuunteli ja tiesi jo lohdutella lapsiaan, jotka paljasta kuivaa kakkua nakertivat, että kohta saatte maitoa, Omena tuntuu.
— Maitoako tuntuu? kysyä höksäytti joku lapsista.
— Niin.
— Missäkohti?
— Sarvessa.
Se oli lapsista saman tekevä, tuntuipa sarvesta tai korvasta, kunhan saavat maitoa. He hypähtelivät ilosta ja muistelivat menneen keväisiä juuston syöntiä. Joku oli muistavinaan senkin, että hänen kuppiinsa ensiksi ammennettiin.
— Minunpaan kuppiin ensin ammennettiin, huusi kolmivuotias pojan tallukka moneen kertaan, vaan kun toinen ei joutunut puhettaan peruuttamaan, sai se kuivalla leivän kannalla otsaansa.
* * * * *
Sillantaan mökin lapset eivät osanneet puhua entisistä mitään, sillä Kaunikki oli vasta vasikasta kasvatettu. Ensimäisen kesänsä se kuppelehti pienessä haka-aituuksessa pellon kupeella ja kun lapset menivät sinne marjoja poimimaan, juosta potkaisi se keppimäisillä säärillään luokse ja hamuili nuoltakseen. Lapset nyhtivät heiniä sen suuhun ja ajelivat toverina pois kärpäsiä, joita kaikkia ei töpömäinen häntä saanut eroamaan, vaikka kuinka kiireelle olisi huiskinut kupeelta toiselle. Kun lapset palasivat kotiin, tahtoi se työntäytyä veräjäpuiden välitse mukaan, vaan kun ei päässyt, jäi se rauhattomasti pyörähdellen toiselle puolen ammumaan. Vähän aikaa ammuttuaan siirtyi se lähi vesakon juurelle, johon kyhnähti kyljelleen ja odotti juomisen tuojaa pihasta.
Toisena elämänsä keväänä sai Kaunikki pienen rautakellon kaulaansa ja pääsi yhteiselle, aitaamattomalle laitumelle. Ensi päivänä tapasi se Omenan, joka oli paneutunut keskelle ahoa lepäämään ja siinä märehtien toiseen kertaan pureksia jauhatteli keräämäänsä ruohoa. Kaunikki tajusi tämän olevan samaa sukua ja läheni pelokkaasti. Toinenkin katseli lepopaikaltaan, hierasi vielä muutamia kertoja hampaitaan yhteen, painoi ne sitten vastakkain, jolloin kuului pieni kutkaus kurkusta. Omena nosti kylkeään koholle maasta, ponnisti takajaloillaan takapuolen ylös, jolloin etupuoli oli vielä polvien varassa. Se nousi nähtävästi vierastaan tervehtimään. Tämä näytti olevan hyvin armoilla, niin ettei Omena viitsinyt sille niskaansa jännittää vihan merkiksi, joten hän tavallisesti teki, jos joku suurten karjain lehmä häntä rohkeasti lähestyi. Nyt hän vaan vähän haisteli ja kääntyi elatuspuuhiinsa, ruohon latvoja hampsimaan, siirtyen mättään väliltä toiselle. Kaunikki ryhtyi samaan toimeen, seuraten vähän jälempänä. Sillä tavalla heidän tuttavuutensa alkoi ja muina päivinä jo odottelivat toisiaan. He olivat ystävyykset täydelleen ja nuolivat aholla toistensa kaulan alusta ja otsakarvoja, kun oli joutilasta aikaa.
Iltasilla olisi Kaunikki mennyt tuonne Omenan kotiin, yhteiselle savulle köllöttämään, vaan mökin vaimo käännytti aina sillalta, tai kujalta pois ja hyvitellen hutisteli menemään kotiinsa. Se oli Kaunikista vähän ikävätä, kun siellä kotona eivät tehneet savua, niin kuin Omenalla oli. Ystävällisesti ne kyllä puhelivat ja ruopottelivat piha-aidan yli korvan juuria ja antoivat suolavedellä kostutettuja vesiheiniä, mutta sitten sai painautua lepäämään mihin parhaaksi näki. Niin se kului toinen kesä kuleksiessa milloin vihannoita vesakkoahoja, milloin taas solkikoivuisten vaarain rinteitä, tai vetisiä puron rantoja.
* * * * *
Oli sateinen päivä syyspuolella, kun ne viimeisen kerran tapasivat toisiaan tänä kesänä. Huomenna veivät Omenan toisaanne päin niittyaitaan. Kaunikki kävi vielä ulkometsässä ja käveli joka ahon ja notkon, jossa olivat ennenkin käyneet ja aina kuunteli kelloa, vaan kun ei tavannut toveriansa mistään, tuli keskellä päivää huutaen kotiin. Ikävä siellä oli muutenkin. Ruoho oli lopettanut kasvunsa, siitä oli vaan enää jälellä lyhyt tynkä, hyvin mehutointa sekin, jota täytyi jyrsiä paljo enempi, niin ettei tahtonut jaksaa kävellä. Lehdetkin kellastuivat puissa. Lehmistä oli nyt navettaan tulo melkein yhtä mieleistä, kun keväällä pois pääsy. Vapauskin vanhentuu ja yksinäinen pieni navetta on silloin taas terve tullut.
Kevättalvella tuli jo Kaunikin vuoro hoitajoitaan hyvittää ensimmäisillä juustoilla, vieläpä he saivat päälliseksi puninkirjavan vasikan. Tyytyväisyys loisti mökin asukasten kasvoilla, kun he muutamana aamuna puhaltelivat oman Kaunikin antamaan juuston liemeen. Nyt sille kannettiin parhaita piertanoheiniä eteen ja ripauttivat vähistäkin jauhovaroistaan kourallisen juomaveteen. Lapset juoksivat useammin kuin ennen navetassa ja hyppelivät äitinsä kupeella, kun se tuli täyden maitokiulun kanssa tuvan puolelle.
Keväällä kun lumi alkoi vähetä mailta ja aurinko lämpimästi paistoi usein auki jätetystä navetan ovesta, heräsi elukoissa muistoja menneestä kesästä, ja irti pyrkivän kiihkolla ne ravistelivat kaulaimiaan ja kurkun täyteisellä aammunnalla ilmaisivat hoitajille vapauden halunsa. Hoitajat lohduttelivat kohta päästävänsä ja kantoivat eteen mitä vielä oli ladon nurkkaan säästynyt. Mutta ei nyt enää entiset ruuat maistuneet, niitä teki mieli vihaisesti viskellä ja tallata.
Tuli se viimeinkin tuo pihalle laskun päivä. Ilosta hypellen riensi Kaunikki lähiaholle ja sinne tänne juoksennellen aina ammua huilautteli. Lienee muistellut menneen kesäistä kumppaniaan, vaan ei sitä siellä näkynyt. Liika levotonta oli vielä ensi päivänä metsässä olo. Puolen päivän aikana täytyi päästä kotiin katsomaan mitä siellä näkyisi. Huomenna oli jo metsään meno vakavampaa, joutipa vähä syömäänkin, vaikka aina piti katsoa ja kuunnella. Vihdoinkin kuului tuttu kellon kalkatus puron sillalta päin. Kaunikki lähti juosten vastuukseen. Sieltä tuli Omena kömpelösti hypähellen, sillä se oli vasta ensi päivää ulkona. Ne olivat kumpainenkin niin hyvillään, ett'eivät tietäneet millä lailla alkaisivat tämän kesän ensi yhtymisensä. Ei löytynyt sen sopivampaa keinoa, kuin asettaa otsat vastakkain ja olla puskevinaan, vaikka ei toinen tahtonut toistaan takaperin. Siinä vaan vähän kalistelivat sarvia yhteen ja sitten alkoi Kaunikki nuolta Omenan kaulan alusta. Iltasilla olisi Kaunikki mennyt Omenan mukana, mutta hoitaja tuli hakemaan ja vei omaan kotiin, jossa nyt tänä kesänä tulijaispalan lisäksi tekivät lastuista savuavan tulen, jonka kupeella oli mieluinen seista, sillä aikaa kuin lypsäjä sujutteli nännien neniä ja hyvitellen hyräili; minäpä lypsän Kaunikki piikaa.
* * * * *
Ensi päivinä kävivät mökkien asukkaat vuorotellen paimenessa, vaan kun alkoi näyttää että routa on jo lopuilleen sulanut, saivat mennä paimenetta. Nyt he taas kahden kävelivät missä halutti. Ruokaa oli vielä vähältä, vaikka olisi kävellyt kuinka kaukana. Painautuivat muutaman päivän iltapuoleen ahoilta tuonne puron varrelle päin, että jos sieltä löytyisi paremmin. Olikin siellä vähän runsaammalta, vaan mauttomampaa ja maa upotteli jalkain alla. Kaunikki hamuili ahnaimmin ruokapaikkoja ja porkkaili puron rantaa, jossa veden ympäröimillä mättäillä kasvoi pitempiä heinätappia. Jalat tahtoivat puuttua saveen, mutta sujuttelemalla ne sieltä irtautuivat, siksi että sai muutetuksi. Heinämättäät houkuttelivat yhä eteen päin, vaikka puron pohja muuttui pehmeämmäksi. Muutettava jalka puuttui yhä lujempaan ja sitä vetäessä upposi vielä enemmän, eikä enää yksikään liikahtanut. Kaunikki teki hurjan hyppäysyrityksen, mutta vaipui aloilleen ja alkoi vajota. Kaulansa ojenti se pitkälle ja apua pyytävästi ynisten katsoi Omenaan, joka puron partaalta, muutamain askelten päästä katseli toverinsa vaaraa. Ei se Omena osannut tulla apuun, alkoi vaan ynistä vastaan, ikään kuin kehoitellen pois pyrkimään. Kun kehoituksesta ei näyttänyt tulevan apua, kovensi Omena ynymisensa ammumiseksi ja kaateli päätänsä toisen kerran Kaunikkiin ja sitten kotiin, joka jo näkyi tuolta ylempää puron takaa. Mökin vaimo siellä jo odotteli Omenaansa ja veteli pitkän heleitä säveliä "tui Omenata kotiin", joka iltakajeella raikui mäeltä mäelle. Kutsuttava vastasi monella täysi-äänisellä ammunnalla, lähtemättä kumminkaan kutsua kohti. Vaimo uskoi Omenansa kohta tulevan ja teki odotellessaan tulen lastukasaan, peitellen päällystä mullalla, jotta antaisi savua enemmän aikaa. Mutta savu sai vaan kiemurrella tyhjälle tarhalle, ei sen tarvitsija tullutkaan. Vaimo kaijutti vielä pari pitkän pitkää "tui kotiin", mutta sai entistä kiihkeämmän ammunnan vastaan, eikä kellon kieli kuin joskus kalahteli, vaikka se lerkuttelisi astunnan mukaan, jos kerran olisi tulossa. — Mikä sillä nyt on, kun noin seisottelee ja ammuu, ihmetteli vaimo ja alkoi kävellä alas puron sillalle päin. — On sillä joku este, päätteli hän puron vartta tullessaan ja houkutteli vielä muutaman matkan päästä tulemaan pois, kun ei olisi viitsinyt vetistä puron vartta tarsia. Mutta Omena vaan seisoi paikallaan ja osoittavasti ynyä hyrritti puroon päin.
— Herra ihme, siunasi vaimo, kun huomasi missä naapurin Kaunikki oli. Samassa alkoi hän kiirehtiä mökilleen ja lähetti sieltä lapsia juoksuttamaan sanaa Sillantaan mökkiin, että tietävät tulla hätään. Siellä oli joukot typertyä säikäyksestä aivan toimettomiksi, kun luulivat että heidän vaivalla kasvattamansa maidon antaja on jo henkensä heittänyt. Siitä ne kumminkin tointuivat ja juoksivat voimainsa takaa lasten viittaamaan suuntaan. Siellä oli jo naapurin mies vyötäröisiään myöten purossa nostamassa ja se olikin jo tarpeen, sillä Kaunikista ei näkynyt enää kuin vähä selkää ja päätä. Nähtyään kotijoukkojaan, ynyä hyräytti Kaunikki pyytävästi.
— Vielä se toki virkoo! huudahti Sillantaan mökin vaimo ja arvelematta hyppäsi veteen päätä kannattamaan.
Olipa siinä tietämistä saada Kaunikki irroitetuksi savikosta, mutta kun mökkien väki pani kaikki voimansa liikkeelle, saivat sen kumminkin. Hellimmät tunteet oli sen hoitajalla, niin että vähä väliä pyyteli miehiä nostamaan hellävaraa. Sittenkun Kaunikki oli kuivalla maalla, kertoi naapurimökin vaimo, mitenkä Omena oli tänne jäänyt seisomaan ja ammumaan.
— Vai Omena se oli niin viisas ja hyvä, että pelasti meidän Kaunikin, ihmetteli vaimo ja kävi kiitokseksi ruopasemassa Omenan korvantausta, se kun siinä lähellä seisoi ja katseli.
Kotiin tultua oli Kaunikki pestävä savesta ja peiteltävä vaatteilla, kun se kylmän kolokassa vedessä oli ruvennut värisemään. Itku hyrähti vaimoraukalta, kun hän sitten kiulu kädessä kyyristyi lypsämään ja ajatteli, miten ikävältä tuntuisi, jos nyt tähän iltaan olisi loppunut se vuosia toivottu ilo, olla lehmän omistajana ja saada ammentaa lasten tuoppiin piimää omasta piimäkorvosta. Hän tahtoi laulaa: "minäpä lypsän Kaunikki piikaa", mutta ei voinut tällä kertaa saada heleätä ääntä.
Naapurit.
Savolainen ja Tenhunen asuivat naapureina. Heidän peltojensa aidat juoksivat yhteen, mutta talojen väliä oli kilometri, ei päälle eikä vaille, sen näki selvästi siitä, kun maantien kilometripylväät seisoivat molempain talojen kohdalla. Tenhusen talon kujan suulla seisoi vielä toinen muhkeampi pylväs, jonka yläpäätä kaunisti kaksi valkoiseksi maalattua lautavyötä, joka oli siinä kievarin- eli majatalon merkkinä. Tenhunen oli ijäkäs, karski näöltään ja käytökseltäänkin, ei kumartanut viranomaisia herroja ammattinsa eduksi, vaan käski niiden ottaa tuon merkkipylvään selkäänsä, jos ei heille kelpaa majatalon järjestys.
Tenhusen naapuri, Savolainen, oli paljon nuorempi, kekseliäs tekemään silloin tällöin pieniä tepposia, mutta muuten vakava kuin luostarin pappi.
Ohran kynnön aikana, aikaisin aamusella, meni Tenhunen naapurinsa rajaa vasten olevalle pellolle siementä kylvämään ja käski kyntömiesten tulla perästä siementämään. Yhden saran hän ennätti kylvää, kun näki naapurinsa Savolaisen kävelevän sinne väsyneen ja tuiki totisen näköisenä.
— Huomenta, tervehti se raukeasti, jouduttuaan saran toiseen päähän.
— Huomenta, huomenta, vastasi Tenhunen, oikaisten selkäänsä ja korjasi samalla kylvyvakkansa kannakehihnaa. Etkö sinäkin jo ala siemeniä syytää näin kauniina aamuna.
— Pitäisihän tässä niitäkin syytää, sanoi Savolainen, kohottaen olkapäitään. Mutta minulla on ollut vähän rauhaton yö, kun matkustavainen tuli siihen keskellä yötä häiritsemään.
— Minkä tähden se ei tullut kievariin? sanoi Tenhunen, rypistäen kulmiaan.
— Mikä tuolla lienee ollut, kun se siihen vaan tuppautui, selittiSavolainen.
— Etkö sinä sanonut, että tuolla on kievari?
— Eihän sen kanssa tule puhumisesta mitään, joka on "ummikko", ei osaa suomea, ei halaistua sanaa. — Ne ne ovat parhaita tollukoita, kiivastui Tenhunen naapurinsa puolesta. Niiden, moseroiden, kanssa sitä on välistä pääsemättömissä.
— Eläs enää sano, vahvisti Savolainen. Jo minä olen siitä tänä yönä uhoon yhtynyt… Ja sitä vartenhan minä tänne tulin, että jos sinä, hyvä naapuri, tulisit vähän avuksi sitä puhuttelemaan.
— Mitäpä sille minäkään hyvin osannen, sanoi Tenhunen, kynsäisten korvallistaan.
— Kyllä sinä jotain paremmin kykenet, kun olet ennenkin ollut niiden kanssa tekemisissä, pyyteli Savolainen. Jos ei muuta, niin pitäisi siltä ainakin saada maksu ruuasta ja muusta, kun sitä on siinä monissa miehin pitänyt hoitaa.
Silloin kiepautti Tenhunen kylvövakan hihnan kaulastaan ja sanoi päättävästi:
— No sen minä kyllä saan aikaan, ettei maksutta pääse, vaikka ei osaisi muuta kuin turkkilaisten kieltä.
Yhtä rintaa lähtivät he astumaan Savolaisen kotiin.
— Kuka kuteus sillä oli kyytimiehenä, kun ei sekään osannut kievariin tulla, ihmetteli Tenhunen matkalla.
— Sepä se on pahinta, kun se ajaa omallaan, selitti Savolainen.
— Kaikki ne nyt nykyaikana ajavat omallaan, murisi Tenhunen, vaan onhan tuo hyväkin näin ohran panon aikana.
Savolainen vei naapurin omaan kamariinsa.
— Odotellaanhan täällä, sanoi hän, taitaa vielä nukkua. Se rupesikin vasta tässä auringon nousun edellä.
— Mutta kohta se kumminkin täytyy herättää, muistutti Tenhunen. En minä jouda täällä kauan odottamaan.
— Kyllä, kyllä. Vaan otetaanhan tässä aamuryypyt. Minä jo äsken nämä nostin esille, että jos sekin matkustavainen haluaa niin siitä saapi.
— Niin, eihän sitä tiedä, sanoi Tenhunen. Jos se on saksalainen, niin kyllä se ryypyt ottaa, mutta sille pitäisi olla olutta. Kerran minä muutaman saksalaisen kanssa jouduin ihmeeseen. Se murittaa ja murittaa, ja aina osoittaa juomalasia ja taksaa seinällä. Minä kannan sen eteen viinaa, konjakkia ja viiniä, mutta yhä vaan murittaa ja pyörittelee päätään. No minä käsken vaimon tuoda maitoa, sahtia ja vettäkin mutta ei mikään kelpaa. Ymmärsinhän minä sitten, että olutta se tahtoo ja selitin että ei ole nyt olutta. Mutta eihän se murikko helpoita. Silloin minua jo suututti ja minä hihkasin niin että ikkunat helähtivät, että "tuossa kaiketi ne ovat kaikki, mitä meillä on; muuta sinä, jos saat, ne olueksi." Ja ymmärsipäs selvän suomen. Heti tukkesi suunsa ja meni taipaleelle, jo. Eikä tässä nytkään kovin pitkiin puheisiin ruveta, vaan sanotaan selvät sanat, hui — Niin tehdäänkin, vahvisti Savolainen. Mutta sitä sietää tässä otella ryyppyjä, ettei hätäytä.
— Ei sen vuoksi, vakuutti Tenhunen ryypätessään. Minä en ole vielä ikänäni hätäytynyt suurtenkaan herrain edessä. Näyttääkös tämä miten suurelta herralta?
— Eihän sitä tiedä, kun se on ummikko.
— Näkee sen päältä päinkin, selitti Tenhunen. Jos sillä on kirstuja ja muita matkalaukkuja, niin ei se ole kuin jokin kauppamatkustelija. Suurilla herroilla on harvemmin mitään rojakkata muassaan ja mitä niillä on, niin ne ovat hyviä.
— Ei tälläkään ole tavaroista puhetta, niin että voisi se siihen katsoen olla suurikin herra, selitti Savolainen ja kopautti samalla lasin pohjaa pöytään maistamisen merkiksi.
Tenhunen sanoi jo korvallisissaan kihahtelevan, eikä ollutkaan ihme niin aamutuimaan. Ei hän siltä unhottanut ohran kylvämistä, kun vaan olisi saanut tämän tulkkina olonsa suoritetuksi.
— Kyllä se jo nyt täytyy havauttaa, kiirehti hän. Siellä kylvös loppuu.
— Aikaisia miehiähän tuolla on, kylväkööt itse, rauhoitteli Savolainen. Se on niin vaarallinen mennä aikaisin herättelemään, jos se on miten suuri herra. Istutaanhan ja kahvia odotellessa ryypätään.
— Tässä on jo ryypättynäkin, sanoi Tenhunen liikahdellen entistä kepeämpänä. Minun jo haluttaisi päästä vähän venskailemaan sen herran kanssa. Pian siitä selvä tulee mistä maasta hän on. Onko sillä parta?
— Ei, ei sillä ole partaa.
— Ei se sitten ole venäläinen, jos ei liene poika loppi. Ja kyllä minä venäjän ja ruotsin kielistä tunnen eroituksen, mutta jos se on saksalainen tai englantilainen, niin niistä minä en ymmärrä mitään ja silloin ei auta muu kuin selvä suomi… Tokko sinä osaat yhtään sanaa ruotsia tai venättä?
— En kerrassa yhtään.
— Minä niitä paukauttelen. Jos arvelee ruotsalaiseksi ja sanoo, että "huru mykky", niin silloin se alkaa mongertaa vastaan, jos ymmärtää. Ja jos luulee venäläiseksi, niin heti se alkaa niesnittää kun sanoo "trastuit, harassoo". Jos taas sattuu, että ruotsalaiselta yrittää unehtua otokset maksamatta, niin heti se puistaa lantit, kun sanoo: "ikke petaalar, myntit tänne". Ja pianpa kääntyy venäläinenkin kun muistuttaa että "tengat hospotai".
Tenhunen innostui näitä kielinäytteitä tehdessään niin, että kävellä humaili ympäri huonetta. Savolainen istui paikoillaan pöydän päässä ja naurahteli rauhallisesti. Hän oli nuorempi mies kestämään ryyppyjä ja käytti jo viimeseltä toverinsa liikkeellä oloa hyväkseen, kaatamalla sen lasiin uutta, vaan ei omaansa.
Jopa viimeinkin tuli apumiehelle kiire.
— Tässä päihtyy hiiteen ja kylvöt jääpi tekemättä. Nyt jos et aja ylös, niin minä lähden… Vai etkö sinä uskalla? Missä huoneessa se nukkuu? Kyllä minä uskallan… Minä sanon että "moron herrar!"
Hän seisoi niin juhlallisessa asennossa kuin ainakin suuren herran vastaan ottaja. Savolaisen ei käynyt enää viivytteleminen.
— No nyt se katsotaan, sanoi hän, nousten seisalleen. Se nukkuu tässä viereisessä huoneessa. Minä aukasen hiljaa oven, niin katso sinä, naapuri, minun olkapääni ylitse, että minkä maan mieheksi tuon arvaat.
Tenhunen asettuu aivan selän taakse, olkapään yli kurkoittamaan, kunSavolainen väänsi lukkoa auki.
— Katsos veitikkata, puhui oven avaaja, tirkistettyään ensiksi oven raosta. Se on vetäytynyt minun vaimoni viereen.
Samassa aukasi hän enemmänkin ja Tenhunen näki ihmeekseen, että siinä naapurin emännän vieressä lepäsi pieni, kapaloon kääritty olento kaikessa rauhassa.
— Semmoistako se olikin, sanoi hän ja tarrautui toverinsa kaulukseen. Nyt jos olisit vähänkään pahempi naapuri, niin nyt saisit korvillesi, että soisi.
— Elä veikkonen, elä veikkonen, houkutteli Savolainen. Enhän minä valehdellut. Kyllä se on ummikko ja mennä yönä tullut.
— Niin, niin, vaan minua ei ole vielä ikäpäivänäni saatu näin pitkältä narratuksi, ja sen vuoksi se läheltä piti, etten antanut sinua korvalle.
— No, eiköhän tuo sillä asetu, jos ryypätään vielä tämän herran terveydeksi, että se jäisi tähän pitemmäksi aikaa.
— Onko se edes poika? kysyi Tenhunen, kiukuissaan,
— Aivan varmasti, vakuutti Savolainen kohennellen lasia naapurinsa eteen. En minä ole valehdellut yhtään.
— Elä edes puolustele itseäsi. Mutta kun tuo on poika ja vielä ensimmäinen sinulla, niin ryyppään häntä.
Notkeana koetti Savolainen palvella vähän pahastunutta naapuriaan ja ystävällisesti he jo kilistivätkin pojan onneksi. Mutta vielä portailla mennessään tämä jahkaili sitä, että eipä häntä ole vielä ennen näin pitkältä narrattuna ja päätti, että ei narrata toista kertaa.
Kahden puolen ikkunata.
Ikkunan ulkopuolella surisi kaiken kokoisia hyönteisiä, pitkäkoipisesta hapsinkkiaisesta ja pikalentoisesta kiiltokärpäsestä aina jouhen pään kokoiseen hyttyseen asti. Aukenemattoman ikkunan puoliskon puitteisiin, ulkopuolelle, oli hämähäkki kutonut verkkonsa ja tehnyt samoista aineista itselleen pesän puitteen nurkkamaan. Pilvisinä ja sateisina päivinä jurotti se pesässään liikkumatta, takapuoli ulospäin, ei välittänyt mitään verkon korjaamisesta eikä saaliin tarttumisesta. Ne olivatkin mitättömän pieniä nuo, jotka sateella kävivät. Siipiä heillä oli sen verran, että hyvästi sotkeutuivat verkkoon, jossa sitten tuuli heilutteli, kunnes kuolivat. Nyt lämpimänä, poutaisena päivänä liikkui kookkaampiakin. Tuossa takertui pieni kärpänen, tempoi verkkoa, että se heilahteli. Kiireesti kapusi hämähäkki luokse, tarttui saaliseen kiinni, käänteli sitä muutamia kertoja ympärinsä, kunnes karttui tarpeeksi asti pidäkkeitä.
Kuului kauvempata surinata ja koko verkko isosti heilahti, mutta luokse ehdittyä näkyi siinä vaan aukko, joka oli ensi työksi paikattava umpeen.
* * * * *
Hän, joka istui toisella puolen ikkunaa pöytänsä ääressä laskemassa kesän kuluessa tulleita voittoja, vieläpä arviolta suuntaili vastaisiakin voittoja aina vuoden loppuun asti, lopetti laskunsa hyräillen tyytyväisenä jotain sotamarssia, ja asetteli vasta tulleita vekseleitä järjestykseensä entisten päälle. Ikkunan pielessä naulassa riippui pitkä paperiliuska, täynnä nimiä. Se oli luettelo tällä kuulla "lankeavista". Hän tarkasteli luettelon päästä päähän, otti sitten lyijykynän, merkitsi muutamia nimiä, sekä kirjoitti uusia.
Ovi aukeni ja huoneesen astui kolme miestä. Tavanmukaiset kuulumiset kyseltyä alotti ensimmäinen mies asiansa.
— Tuota, se minun vekseli taitaa huomenna langeta maksettavaksi.
— Taitaapa langeta. Joko te nyt maksatte?
— Nythän se olisi maksettava, vaan miten tuo käynee, kun minä en saanutkaan rahoja.
— Se on oma asianne.
— Sopisiko sitä uudistaa?
— En minä tavallisesti niin pieniä asioita uudista, mutta samapa se, kun kirjoitatte kuukauden päästä maksettavaksi 45 markan vekselin.
— Kuukauden päähän 45 markan vekseli! ihmetteli mies. Kaksi kuukautta sitten sain teiltä 25 markkaa ja nyt se nousee niin suureen.
— Ei se kuulu tähän, minkä te saitte. Huomenna lankeava vekseli on 35 markan kokoinen ja kun tuotte rahat, niin se on sillä hyvä.
Ei auttanut, vekselitäytyikirjoittaa.
— Taitaahan täällä olla minunkin paperini, alotti toinen mies naurahdellen. Mikähän keino se sille keksitään?
— Ne ovat hyvin yksinkertaisia ne minun keinot, naurahteli hänkin puolestaan. Toinen keino tässä nähtiin ja toinen kuultiin.
— Liika kova on tuo äskeinen keino, en minä siihen suostu.
— Sen parempi. Toinen on siihen sijaan helppo.
— Ei sekään oleminullehelppo. Eikö kävisi näitä ehtoja huojistaminen?
— Jospa hiukkasen, tuo kun on vähän isompi asia. Pannaan kymmenen sadalle kuussa.
— Eikö viisi riitä?
— Ei riitä.
— No, sitten täytyy heittää kunnan veron maksu ja muut asiat tuonnemmaksi.
Mies otti lompakkonsa ja maksoi.
Kolmas mies, varakkaan näköinen isäntä, ei puhunut asiastansa ennen kuin toisten mentyä.
— Minun pitäisi saada taas vähintäin neljäsataa markkaa.
— Mitäpä siitä vähemmästä onkaan. Ehkä se jatketaan entisen päähän, niin saat kirjoittaa täyteen kaksituhatta, selvän luvun.
— Elä nyt! Lupailithan sinä kevätkesällä, että annat tavallisella korolla.
— Ne lupaukset eivät merkitse mitään. Lupailihan Jumalakin kevätkesällä antaa tavallisia eloja, mutta kuinkahan monen pellolla niitä tavallisia eloja on, ennenkun on leikki lukossa.
— Ei sinun rahojasi halla pane.
— Ei pane, mutta hinta niillekin nousee.
Puhe keskeytyi, kuin oven avaimessa ramuiltiin ja huoneesen tuli mies, kuluneissa vaatteissa.
— Nythän minä tulin sitä viikollista puhetta perustamaan, alotti mies alakuloisena.
— Niin, niistä lehmistäsi, jotka olit pannut kauppiaalle kauppaukseen.
— Aivan niistä. Nyt minä sain parkkikuormalla suunnille sen verran, että kykenen ne lehmät paluuttamaan, vaan kun täällä on se vekseli, niin kumpaiseenko nämä ylettynevät.
— Tottahan nyt vekseliin ensimmäiseksi. Näytäpä minkä verran sinulla on rahaa.
— Vaan jos te otatte nämä rahat siitä entisestä, ettekä annakaan verestä.
— No, elä hätäile tyhjää, tuo pois. Vapisevalla kädellä kaivoi mies rahansa ja laski ne epäillen pöydälle.
— Ohoo, kylläpä näitä on tarkasti.. markka puuttuu.
— Taitaa puuttua, vaan minä ajattelin, että lisää sen markan siihen nyt tehtävään vekseliin.
— Vaikkapa niinkin. Ja mitäpä tuo yksi markka. Tuossa on paperisi.
— Minkä verran te nyt annatte?
— Mitenkä suuresta summasta ne lehmät olivatkaan kaupassa.
— En muista oikein markoilleen, vaan minä otin siitä kaksi säkkiä jauhoja, hehtarin suoloja ja kunnan veron maksuksi viisi markkaa rahaa.
— Niistä on sitten kaksi lehmää kauppauksessa?
— Niin. Kaksi lehmää, ja ovat oikein uhalla hyviä lehmiä.
— Lehmät kun lehmät. Niillä tuntuu olevan tavallinen hinta, niin että saat antaa mennä. Minä en maksaisi niistä sitäkään.
— No, tuotahan minä jo pelkäsin, huokasi mies ja kyynele herahti silmään.
— Mitä pelkäsit! Sinä lunastit vekselisi ja sillä hyvä. Tavarasi olet menettänyt ja samalla luottamuksesi. Ne kaksi lehmää sinulla on tänä päivänä, vaan viikon kuluttua ei niitäkään.
Mies poistui haikealla mielellä, hyvästiä sanomatta.
— Tuommoisten kanssa se on vahinko tarjona ja sillähän tässä täytyy korkoa nostaa, puheli hän hyvissään ystävällensä, jolla oli onni saada neljäsataa markkaa, kun kirjoitti 2,000 markan vekselin, entisen 1,400 markan kokoisen vekselin sijalle.
Ei kulunut monta minuuttia, kun tuli taas joku, joka oli aivan ensikertalainen täällä.
— Tulinhan minä kysymään, että saisiko sitä rahaa ja minkälaisella korolla?
— Ehkäpä sitä löytyy ja korko on vähän miehiä myöten. Te saatte viidellä sadalta kuussa.
— Miksikä minulta niin paljon?
— Ei se ole paljo. Se on kaikkein halvin korko.
— No, mutta onko tämä enää vähääkään Jumalan lain mukaista? Mehän ollaan kaikki veljiä ja raamattu käskee antamaan lähimmäisille ilman korotta.
— Saman tekevä. Minäkin voin antaa teille ilman ja korotta. Mutta kun ollaan veljiä ja lähimmäisiä, niin teidän tulee maksaa kaikki ne tappiot, joita minulle sattuu tulemaan, kun lainaaja ennättää perin köyhtyä.
— En rupea siihenkään. Täytyy katsoa velaksi antaissaan, neuvotteli mies.
— Kyllä minä katsonkin, mutta jos sattuu, Kumpaisillako ehdoilla nyt otatte?
Tämäkin tyytyi maallisen lain mukaan.
* * * * *
Hän katsahti taas ulos ikkunasta.
Tuolla jo satutti itikka hienot koipensa verkon silmiin ja lentää härritti siinä hyvän aikaa, ennenkun pahemmin sotkeutui. Hämähäkki rienti kamppauspaikalle, vaan ei tarttunut kiinni, ennenkun siipien surina lakkasi. Sitten se vapautti sen potkimisen vaivoista, kääräsi hienoon kapalokseen kuin taitava äiti lapsensa. Siinä se sai rauhoittua, kunnes toisten luota joutui.
Kärpänen tuolla verkon keskipalkalla ei enää potkinut. Sen vierelle pysähtyi hämähäkki, tunki kärsänsä syvälle saaliinsa ruumiin tuoreimpaan paikkaan, imi ja kaiveli kuiviin kaikki elon nesteet. Tyynesti tutki se joka ytimen, ettei vaan mitään jäisi huomaamatta. Kun oli kaikki imettynä, hylkäsi se onton raadon ja siirtyi täyteläisemmän kimppuun.
Nuo kuivat kuoret roikkuivat vielä jonkun aikaa verkossa, vaan tuuli ne siitä viimein heitteli alas tallattaviksi.
(Iisalmi, 1892).