Ruhtinas katsahti minuun halveksien ja ihmetellen, tarttui uudelleen käteeni ikäänkuin saattaakseen minut paikalleni ja vastasi kylmästi minulle: »minäkö?» — Niin, te, te! — jatkoin minä kuiskaten, häntä kuitenkin tottelevasti seuraten paikalleni; — te, mutta minä en aio sallia kenenkään pietarilaisen nousukkaan…
Ruhtinas hymähti levollisesti, melkein alentuvasti, puristi kättäni ja kuiskasi: »Minä ymmärrän teitä; mutta tämä ei ole sopiva paikka: puhumme toiste», kääntyi minusta, meni Bismjonkovin luo ja vei hänet Liisan eteen. Tuo kalpeahko pikku virkamies oli hänen valittunsa. Liisa nousi häntä vastaan.
Istuutuessani naiseni viereen, jolla oli tuo surullisen näköinen kärpänen hiuksissaan, tunsin olevani melkein sankari. Sydämeni sykki rajusti, rintani kohosi jalosti kankean paidanriimuksen alla, minä hengitin syvään ja nopeasti — ja yht'äkkiä katsahdin niin ylevästi vieressäni istuvaan keikariin, että tämä ehdottomasti liikahutti minuun päin kääntynyttä jalkaansa. Näin masennettuani tuon miehen, loin silmäyksen kaikkiin tanssijoihin… Minusta tuntui, että pari kolme herraa neuvottomana katseli minua, mutta ylipäänsä puhettamme ruhtinaan kanssa ei kukaan ollut huomannut… Kilpailijani istui jo paikallaan aivan levollisena ja entinen hymy kasvoillaan. Bismjonkov saattoi Liisan hänen paikalleen. Liisa kumarsi hänelle ystävällisesti ja kääntyi oitis ruhtinaan puoleen, niinkuin minusta näytti, hieman huolestuneena; mutta ruhtinas hymyili hänelle vain vastaukseksi, teki siron liikkeen kädellään ja sanoi hänelle varmaankin jotakin miellyttävää, koskapa hän punastui mielihyvästä, loi katseensa maahan ja sitte taas ystävällisellä moitteella käänsi silmänsä häneen.
Sankarillinen mieliala, joka nyt yht'äkkiä syntyi minussa, kesti masurkan loppuun asti, mutta minä en enää suottaillut enkä »arvostellut», vaan toisinaan vain katsahdin synkkänä ja ankarana naiseeni, joka nähtävästi alkoi peljätä minua ja sitte kokonaan änkytti ja vilkutti silmiään, kun minä saatoin hänet hänen äitinsä, hyvin lihavan ja punamyssyisen naisen, luotettavaan turvaan. Jätettyäni pelästyneen tytön hänen käsiinsä, minä poistuin ikkunan luo, pannen käsivarteni ristiin, ja aloin odottaa, mitä tuleman piti. Odotin jotensakin kauan. Ruhtinas oli yhä isännän ympäröimä, sananmukaisesti, niinkuin Englanti on valtameren ympäröimä, puhumattakaan muista kihlakunnan aatelisesimiehen perheen jäsenistä ja hänen vieraistaan; sitä paitsi hän luonnollisesti ei voinut, herättämättä yleistä huomiota, astua niin vähäpätöisen henkilön luo, kuin minä olin, ja puhutella minua. Tämä minun vähäpätöisyyteni muistaakseni silloin oikein huvitti minua. »Ehei!» ajattelin minä katsellessani, kuinka ystävällisesti hän kääntyi milloin minkin arvohenkilön puoleen, joka tavoitteli kunniata tulla huomatuksi, vaikkapa vain silmänräpäykseksikin, niinkuin runoilijat sanovat; — »ehei, kultaseni, et pääse sittenkään tulemasta minun puheilleni — minähän sinua loukkasin.»Vihdoin sitte ruhtinas hieman kömpelösti poistuen ihailijainsa piiristä, kulki minun ohitseni, katsahti jonnekin ikkunan ja hiusteni välimaille, oli kääntyä toisaanne, vaan pysähtyi äkkiä ikäänkuin olisi jotakin muistanut.
— Niin vainkin! — sanoi hän kääntyen hymy huulilla minuun päin: — minullahan on teille hiukan asiaa.
Kaksi tilanhaltijaa, jotka hellittämättä seurasivat ruhtinaan liikkeitä, varmaankin otaksui, että »asia» oli virka-asia ja peräytyi kunnioittavasti. Ruhtinas otti minut käsivarteensa ja vei minut syrjään. Sydän alkoi jyskyttää rinnassani.
— Te taisitte, — alkoi hän, venyttäente-sanaa ja katsoen minua leukaan, halveksiva ilme kasvoillaan, joka kummallista kyllä, mainiosti sopi hänen vereviin ja punakkoihin kasvoihinsa: — te sanoitte minulle hävyttömyyden?
— Minä sanoin, mitä ajattelin, — vastasin minä ääntäni korottaen.
— Tss… hiljemmin, — huomautti hän: — säädylliset ihmiset eivät huuda.Te ehkä haluatte kaksintaistelua kanssani?
— Se on teidän asianne, — vastasin minä suoristautuen.
— Tulen olemaan pakotettu vaatimaan teitä siihen, — puhui hän välinpitämättömästi — ellette peruuta sanojanne…
— Minä en aio peruuttaa mitään, — vastasin minä kopeasti.
— Todellako? — huomautti hän hieman pilkallisesti hymähtäen. — Siinä tapauksessa, — jatkoi hän, vaiettuaan kotvasen: — tulee minulla olemaan kunnia lähettää huomenna luoksenne sekundanttini.
— Tehkää niin hyvin, — lausuin minä mitä välinpitämättömimmällä äänellä.
Ruhtinas kumarsi hiukkasen.
— En voi kieltää teitä pitämästä minua tyhjänpäiväisenä miehenä, — lisäsi hän, korskeasti pilkistäen silmillään: — mutta ruhtinaat N. eivät saata olla nousukkaita. Näkemiin, herra… herra Shtukaturin. [Tässä nimen sekoituksessa on sanaleikki, jota on mahdoton saada suomennetuksi. Tshulkaturin-niinessä vivahtaa alkuosa sukkaan, shtukatura taas merkitsee kalkkirappausta. Suom.]
Hän kääntyi nopeasti selin minuun ja astui jälleen isännän luo, joka jo oli alkanut hätääntyä.
Herra Shtukaturin!… Minun nimeni on Tshulkaturin… En osannut vastata mitään tähän hänen viimeiseen loukkaukseensa ja raivostuen katsoin vain hänen jälkeensä. — »Huomiseksi», kuiskasin minä, hampaitani kiristäen, ja hain oitis käsiini erään tuttavan upseerin, ulaanin, ratsumestari Koloberdjajevin, joka oli kauhea hurjastelija, mutta kunnon poika, kerroin hänelle muutamalla sanalla riitani ruhtinaan kanssa ja pyysin hänet sekundantikseni. Hän tietysti heti suostui ja minä lähdin kotia.
Koko yönä en saanut unta — mielenliikutuksesta, ei pelosta. Minä en ole pelkuri. Jopa hyvinkin vähän ajattelin mahdollisuutta pian kuolla, mikä, niinkuin saksalaiset vakuuttavat, on suurin onni maailmassa. Minä ajattelin vain Liisaa, hävinneitä toiveitani ja sitä, mitä minun nyt oli tehtävä. »Pitikö minun koettaa tappaa ruhtinas?» kysyin minä itseltäni ja tietysti tahdon tappaa hänet, ei kostonhimosta, vaan toivoen Liisan parasta. »Mutta hän ei sitä iskua kestä», jatkoin minä. »Parempi on siis, että ruhtinas tappaa minut!» Tunnustan, että minun myöskin oli mieluista ajatella, että minä, tällainen vähäpätöinen maalaisvirkamies, olin saanut tuollaisen mahtavan herran pakotetuksi kaksintaisteluun kanssani.
Aamu yllätti minut näissä mietteissä ja sen jälkeen saapuiKoloberdjajev.
— No, — kysyi hän, astuen kolinalla makuuhuoneeseeni: — missäs ruhtinaan sekundantti on?
— Hyvänen aika, — vastasin minä vihoissani: — vastahan kello on seitsemän; ruhtinas kentiesi vielä nukkuu.
— Siinä tapauksessa, — vastasi väsymätön ratsumestari: — käskekää tuoda minulle teetä. Eilisestä illasta minulla on päänsärky… En ole riisuutunutkaan. Muuten, — lisäsi hän haukotellen: ylimalkaan harvoin riisuudun.
Hänelle tuotiin tee. Hän joi kuusi lasia rommin kanssa, poltti neljä piipullista tupakkaa, kertoi minulle edellisenä päivänä ostaneensa polkuhinnasta hevosen, jota ei mikään ajomies ollut ottanut ajaakseen, vaan jonka hän itse aikoi opettaa ajettavaksi sitomalla sen etujalat kiinni, — jonka jälkeen hän, riisuutumatta, nukkui sohvalle, piippu hampaissa. Minä nousin ja järjestin paperini.
Erään, Liisan kirjoittaman kutsumuskirjeen, joka oli ainoa, minkä olin häneltä saanut, aioin panna povelleni, mutta muutin mieleni, ja heitin sen laatikkoon. Koloberdjajev kuorsasi hiljakseen, pää riipuksissa nahkaisella päänalasella… Muistan, että katselin kauan hänen pörröisiä, uljaita, huolettomia ja hyvänluontoisia kasvojansa. Kello kymmenen palvelijani ilmoitti Bismjonkovin saapuneen. Ruhtinas oli valinnut hänet sekundantikseen.
Me herätimme yhdessä sikeään uneen vaipuneen ratsumestarin. Hän nousi, katsoi meihin ilmeettömillä silmillään ja käheällä äänellä pyysi viinaa; sitte hän tointui ja, tervehdittyään Bismjonkovia, poistui tämän kanssa sivuhuoneeseen neuvottelemaan. Tätä sekundanttien neuvottelua ei kestänyt kauan. Neljännestunnin kuluttua he molemmat tulivat luokseni makuuhuoneeseen ja Koloberdjajev ilmoitti minulle, että kaksintaistelumme tapahtuu jo tänään kello kolme pistooleilla. Minä kumarsin ääneti päätäni hyväksymisen merkiksi. Bismjonkov sanoi sitte oitis hyvästi ja poistui. Hän oli hieman kalpea ja sisällisesti kuohuksissa, kuten henkilö, joka ei ole tottunut tämänlaatuisiin tekoihin, mutta muuten hyvin kohtelias ja kylmä. Minua ikäänkuin hävetti hänen edessään enkä uskaltanut katsoa häntä silmiin. Koloberdjajev alkoi taas kertoa hevosestaan ja tämä puhelu soveltui minulle hyvin. Pelkäsin, että hän mainitsee jotakin Liisasta. Mutta kunnon ratsumestarini ei ollut kielittelijä, jota paitsi hän halveksi kaikkia naisia, nimittäen heitä, Jumala tiesi mistä syystä, salaatiksi. Kello kaksi me söimme ja kello kolme olimme jo määräpaikalla — siinä samassa koivulehdossa, jossa ennen olin ollut kävelemässä Liisan kanssa, parin askeleen päässä jyrkänteestä.
Me saavuimme sinne ensiksi ja saimme odottaa ruhtinasta ja Bismjonkovia kauan. Ruhtinas oli, liioittelematta, tuores kuin ruusu: hänen ruskeat silmänsä katselivat erittäin herttaisesti lakin lipun alta. Hän poltti pientä olki-imukkeella varustettua sikaria ja, huomattuaan Koloberdjajevin ojensi hänelle ystävällisesti kätensä. Jopa minullekin hän kumarsi sirosti. Minä puolestani tunsin olevani kalpea ja käteni suureksi harmikseni hiukkasen vapisivat… Kaulaa kuivatti… Sitä ennen en ollut koskaan vielä ollut kaksintaistelussa. »Jumala», ajattelin minä, »kunpa vain ei tuo pilkallinen herra pitäisi mielenliikutustani pelkuruutena.» Sydämessäni kirosin hermojani, mutta katsahdettuani ruhtinasta suoraan kasvoihin ja nähtyäni hänen huulillaan tuskin huomattavan pilkan ilmeen, vihastuin jälleen yhtäkkiä ja tyynnyin oitis. Sillä välin olivat sekundanttimme järjestäneet taistelurajan, mitanneet välimatkan ja laittaneet pistoolit panokseen. Oli ihana ilma — samallainen kuin sinä unohtumattoman kävelyretkemme päivänä. Tumma taivaan sini siinsi auringon kultaamain viheriäin lehtien lomitse, joiden lipinä tuntui ikäänkuin kiihdyttävän mieltäni. Ruhtinas poltti edelleen sikariaan, nojaten olkapäätään puun runkoon…
— Hyvät herrat, pyydän, paikoillenne, — lausui vihdoin Koloberdjajev, ojentaen meille pistoolit.
Ruhtinas poistui muutaman askeleen päähän, pysähtyi ja, kääntäen päätään taaksepäin, kysyi minulta olan yli: »Pysyttekö edelleen sanoissanne?» Tahdoin vastata hänelle, mutta ääneni petti ja tyydyin vain ylenkatseelliseen käden eleeseen. Ruhtinas hymähti taas ja asettui paikalleen. Me aloimme lähetä. Minä kohotin pistoolin, aioin tähdätä vihamieheni rintaan, — siinä silmänräpäyksessä hän todellakin oli vihamieheni, — mutta ylensin yht'äkkiä pistoolin suuta aivan kuin joku takaa olisi survaissut minua kyynärpäähän ja laukasin. Ruhtinas horjahti, nosti vasemman kätensä vasemmalle ohimolle — verijuova valui hänen poskeaan pitkin valkoisen säämiskähansikkaan alla. Bismjonkov juoksi hänen luokseen.
— Ei se ole mitään, — sanoi hän, ottaen päästään läpiammutun lakkinsa: — kun päähän sattui enkä kaatunut, niin on se vain naarmu.
Hän otti levollisesti taskustaan batistinenäliinan ja painoi sitä verisille hiuksilleen. Minä katsoin häneen aivan kuin puulla päähän lyötynä enkä hievahtanut paikaltani.
— Pyydän, asettukaa taistelurajalle! — huomautti minulle Koloberdjajev ankarasti.
Minä tottelin.
— Jatkuuko taistelu? — kysyi hän Bismjonkoviin kääntyen.
Bismjonkov ei vastannut hänelle; mutta ruhtinas vastasi hymyillen, ottamatta nenäliinaa haavalta ja haluamatta edes saada hyvitystä kiusaamalla minua astumaan rajalle: »Kaksintaistelu on päättynyt» ja ampui ilmaan. Minä olin vähällä purskahtaa itkuun harmista ja raivosta. Jalomielisyydellään tuo mies suorastaan tallasi minut lokaan, tappoi minut. Minä ai'oin panna vastaan, ai'oin vaatia, että hän ampuisi minuun, mutta hän astui luokseni ja ojensi minulle kätensä.
— Kaikki siis on unhotettu välillämme, eikö niin? — lausui hän ystävällisellä äänellä.
Minä katsahdin hänen kalvenneisiin kasvoihinsa, tuohon veriseen nenäliinaan ja, joutuen aivan hämille, puristin häpeissäni ja masennettuna hänen kättään:
— Hyvät herrat! — lisäsi hän, kääntyen sekundanttien puoleen: — minä toivon, että kaikki pysyy salassa?
— Tietysti! — huudahti Koloberdjajev: — mutta sallikaahan, ruhtinas…
Ja hän laittoi siteen hänen päähänsä.
Mennessään ruhtinas vielä kumarsi minulle, mutta Bismjonkov ei vilkaissutkaan minuun.
Henkisesti täydellisesti masennuksissa palasin minä Kolberdjajevin kanssa kotia.
— Mikä teidän nyt on? — kysyi ratsumestari minulta. — Rauhoittukaa: haava ei ole vaarallinen. Huomenna hän jo voi tanssia, jos tahdotte. Vai onko paha mielenne, ettette tappanut häntä? Siinä tapauksessa se on turha: hän on kunnon poika.
— Miksikäs hän säästi minua?! — mutisin minä vihdoin.
— Vai sillä lailla! — vastasi ratsumestari levollisesti… Jo teitä on, kuvittelijat!
En tiedä, miksi hän minua niin nimitti.
Minun on suorastaan mahdotonta kuvata kärsimyksiäni tämän kaksintaistelun jälkeisenä iltana. Itserakkauteni kärsi tavattomasti. Eikä omatuntoni minua vaivannut, vaan tietoisuus typeryydestäni masensi mieleni kokonaan. »Itse annoin itselleni viimeisen ratkaisevan iskun!» toistin minä, harpaten pitkin askelin huoneessani. — »Ruhtinaan olen haavoittanut, mutta hän on antanut minulle anteeksi, ja Liisa on nyt hänen. Nyt ei mikään enää voi häntä pelastaa, pidättää kuilun partaalla.» Minä tiesin varsin hyvin, ettei kaksintaistelumme voinut pysyä salassa, vaikka ruhtinas sitä oli pyytänytkin; ainakaan Liisalta se ei jäisi salaisuudeksi. »Ruhtinas ei ole niin typerä», kuiskasin minä raivossani, — »ettei hän sitä käyttäisi hyväkseen…» Ja kuitenkin minä erehdyin: kaksintaistelu ja sen todellinen syy tuli koko kaupungin tietoon — seuraavana päivänä, luonnollisesti; mutta ruhtinas ei siitä kielitellyt, päinvastoin; kun hän, pää siteessä ja edeltäpäin keksitty tekosyy kielellään, tuli Liisan eteen, niin tämä jo tiesi kaikki… En osaa sanoa, Bismjonkovko sen ilmaisi vai oliko se muita teitä Liisan tietoon tullut. Muutenhan on mahdotontakin pikku kaupungissa pitää mitään salassa. Voitte kuvitella mielessänne, miten Liisa otti ruhtinaan vastaan, kuinka koko Oshoginin perhe otti hänet vastaan! Mitä minuun tulee, niin jouduin yht'äkkiä yleisen paheksumisen ja inhon esineeksi, hylkiöksi, hulluksi mustasukkaiseksi ja ihmissyöjäksi. Muutenkin harvat tuttavani kaikkosivat minusta niinkuin ruttotautisesta. Kaupungin viranomaiset kääntyivät heti ruhtinaan puoleen esittäen, että minua esimerkin vuoksi ankarasti rangaistaisiin; ainoastaan itse ruhtinaan hartaat ja hellittämättömät rukoukset saivat syrjäytetyksi henkeäni uhkaavan vaaran. Tuon miehen oli suotu joka tavalla nujertaa minut kokonaan. Jalomielisyydellään löi hän minut kuin kuoliaaksi. Sanomattakin on selvä, että Oshoginin talo oitis oli minulta suljettu. Kirii Matvejitsh lähetti minulle aivan yksinkertaisen lyijykynänikin, jonka olin heille unhottanut. Oikeastaan juuri hänen ei olisi pitänyt olla vihoissaan minulle. Minun, niinkuin kaupungissa sanottiin, »hullu» mustasukkaisuuteni selvitti, niin sanoakseni, ruhtinaan suhteet Liisaan. Häntä alkoivat itse Oshoginit ja muut asukkaat pitää miltei sulhasena. Oikeastaan tämän ei olisi pitänyt ruhtinaalle olla erittäin mieleen; Liisa häntä miellytti kovin, vaan tarkoitustensa perille ei hän silloin vielä ollut päässyt… Älykkään miehen täydellisellä nokkeluudella oli hän mukautunut uuteen asemaansa, oli oitis, niinkuin sanotaan, eläytynyt sen henkeen.
Entä minä!… Omasta puolestani ja tulevaisuuteeni nähden hylkäsin silloin kaikki. Kun kärsimykset saavuttavat semmoisen asteen, että koko sisäinen olemus alkaa saumoistaan särkyä, ei niiden enää pitäisi olla naurettavia, vaan — ei! Nauru seuraa kyyneleiden mukana loppuun, nääntymistilaan asti, siihen saakka, ettei enää voi vuodattaa kyyneleitä, jopa se kaikuu vielä silloinkin, kun kieli kangistuu ja itse vaikeroiminen menehtyy… Sen tähden, ensiksikin, koska en omissa silmissäni aio olla naurettava ja, toiseksi, koska olen kauheasti väsyksissä, jätän jatkon ja, jos Jumala suo, kertomukseni lopun seuraavaan päivään.
29 p. maaliskuuta. Pakastaa; eilen oli suoja.
Eilen en jaksanut jatkaa tätä päiväkirjaani, loioin vain enimmäksi osaksi vuoteellani ja tarinoin Terentjevnan kanssa. Siinä vielä nainen! Kuusikymmentä vuotta sitte kuoli hänen, ensimäinen sulhasensa ruttoon, kaikki hänen lapsensa ovat myöskin jo kuolleet, itse hän on anteeksiantamattoman vanha, juo teetä niin paljon kuin haluttaa, ei puutu ruokaa eikä vaatteita, vaan mistä luulette hänen koko eilisen päivän puhuneen? Kadehti, näet, sitä, että olin antanut eräälle vaivaiselle koinsyömän vanhan vaatekappaleen. Hän muka kun on minun emännöitsijäni, niin miks'en sitä hänelle antanut! Synti muka on, hän kun sillä lailla minua vaalii! Tuo armoton akka ihan jo kiusaa kuoliaaksi minut soimauksillaan…Vaan palatkaamme kertomukseeni.
Minä näin ollen kärsin kuin koira, jonka takaraajojen yli pyörä on kulkenut. Vasta silloin, vasta sen jälkeen, kun olin karkoitettu Oshoginin talosta, täydellisesti käsitin, kuinka paljon tyydytystä ihmisellä voi olla oman onnettomuutensa näkemisestä. Voi, ihmiset! Mitä viheliäisiä olettekaan!… Vaan jääköön järkeily!… Vietin päiväni ypöyksinäni ja ainoastaan syrjäteitä, mitä alhaisin keinoin, sain tietää, mitä Oshoginin talossa tehtiin, mitä teki ruhtinas: palvelijani, näet, tutustui hänen renkinsä vaimon tädin serkkuun. Tämä tuttavuus tuotti minulle jonkun verran helpotusta ja palvelijani saattoi, viittausteni ja lahjusteni avulla, arvata mistä hänen oli puhuttava herransa kanssa, vetäessään iltasin saappaat hänen jaloistaan. Toisinaan satuin tulemaan kadulla jotakin Oshoginin perheenjäsentä, Bismjonkovia tahi ruhtinasta vastaan… Ruhtinaalle ja Bismjonkoville nostin lakkia, vaan en puhellut heidän kanssaan.
Liisan näin kaikkiaan kolme kertaa: kerran hänen äitinsä kanssa eräässä muotiliikkeessä, toisen kerran avonaisissa vaunuissa hänen isänsä, äitinsä ja ruhtinaan seurassa, kolmannen kerran kirkossa. Tietysti en uskaltanut astua hänen luokseen ja katselin häntä vain etäältä. Muotiliikkeessä hän oli hyvin levoton, mutta iloinen… Hän tilasi jotakin itselleen ja innokkaasti valikoi nauhoja. Hänen äitinsä katseli häntä, kädet ristissä vatsansa päällä, nenä pystyssä ja huulillaan se typerä ja harras hymy, joka on sallittu vain lapseensa rakastuneelle äidille. Vaunuissa ruhtinaan seurassa taas Liisa… En unhota koskaan sitä kohtausta! Herra ja rouva Oshogin istuivat taka-istuimella, ruhtinas Liisan kanssa etupuolella. Liisa oli tavallista kalpeampi; hänen poskillaan hiukan vain punotti kaksi täplää. Hän oli puoleksi kääntynyt ruhtinaaseen päin; nojautuen suorassa olevaan oikeaan käteensä (vasemmassa oli hänellä päivän suoja) ja pää raukeasti kallellaan katsoi hän häntä suoraan kasvoihin ilmehikkäillä silmillään. Sillä hetkellä oli hän hänen kokonaan, luotti häneen täydellisesti. En ehtinyt hyvin tarkata ruhtinaan kasvoja, — koska vaunut kiitivät nopeasti ohi, — mutta minusta näytti, että hänkin oli syvän tunteen vallassa.
Kolmannen kerran näin Liisan kirkossa. Oli kulunut vain kymmenen päivää siitä, kun näin hänet vaunuissa ruhtinaan kanssa, ja kolme viikkoa kaksintaistelusta. Asia, jonka vuoksi ruhtinas oli tullut O…n kaupunkiin, oli suoritettu, mutta hän yhä vielä viivytteli lähtöään, ilmoittaen Pietariin sairastuneensa. Kaupungissa päivä päivältä odotettiin hänen ilmoittavan Kiril Matjveitshille julkisesti naima-aikomuksensa. Minä itsekin vain odotin tätä viimeistä iskua poistuakseni ainiaaksi. O…n kaupungista olin jo saanut kyllikseni. En voinut istua kotona ja aamusta iltaan maleksin kaupungin lähistöllä. Eräänä harmaana, rotusyisenä päivänä, kun palasin kävelyltäni, jonka sade keskeytti, poikkesin kirkkoon. Iltakirkko oli juuri alkanut, väkeä oli vähän; katsoin ympärilleni ja yht'äkkiä, erään ikkunan luota, äkkäsin tutut kasvojen piirteet. Ensiksi en niitä ottanut oikein tunteakseni: nuo kalpeat kasvot, tuo sammunut katse, nuo sisäänvajonneet posket — oliko siinä todellakin sama Liisa, jonka olin nähnyt kaksi viikkoa sitte? Viittaan kääriytyneenä, hatutta päin, sivulta leveästä ikkunasta lankeavan kylmän päivän juovan valossa katseli hän liikkumattomana alttaria kohti ja tuntui kuin hän olisi koonnut voimiaan rukoillakseen, vapautuakseen jostakin alakuloisesta mielentilasta. Punaposkinen, lihava kasakka keltaisine patruunineen rinnallaan seisoi hänen vieressään, kädet selän takana ja uneliaan neuvottomana silmäillen neitiään. Minä hätkähdin ja ai'oin mennä hänen luokseen, mutta pysähdyin. Kiusallinen tunne ahdisti rintaani. Iltakirkon loppuun asti Liisa ei liikahtanut paikaltaan. Väki poistui, suntio siivosi kirkon, mutta hän vain ei hievahtanut paikaltaan. Kasakka meni hänen luokseen, sanoi hänelle jotakin ja kosketti hänen vaatteisiinsa; silloin hän katsahti taakseen, pyyhkäisi kädellään kasvojaan ja meni ulos. Minä saatoin häntä etäältä heidän talonsa kohdalle ja palasin kotiani.
»Hän on mennyttä!» huudahdin minä astuessani huoneeseeni.
Ihmisenä en tiedä minkälaiset minun tunteeni silloin olivat; muistaakseni heittäydyin kädet ristissä sohvalleni ja tuijotin maahan; en tiedä, mutta tässä surussani olin kuitenkin jostakin syystä tyytyväinen… Sitä en suinkaan myöntäisi, ellen kirjoittaisi vain itseäni varten… Minua aivan kuin raatelivat tuskalliset, hirveät aavistukset… ja, kuka sen tietää, ehkä olisin joutunut hyvinkin ymmälle, jos ne olisivat käyneet toteen. »Semmoinen se on ihmissydän!» huudahtaisi nyt ilmehikkäällä äänellä joku keski-ikäinen venäläinen opettaja, nostaen ylös lihavan etusormensa; mutta mitäs meitä liikuttaa jonkun lihavasormisen venäläisen opettajan mielipide?
Oli miten tahansa, mutta aavistukseni osottautuivat oikeiksi. Yhtäkkiä levisi kaupungissa tieto, että ruhtinas oli matkustanut pois, muka Pietarista tulleen käskyn johdosta, ja että hän lähti ilmoittamatta mitään naima-aikomuksestaan Kiril Matvejitshille ja hänen puolisolleen, ja että Liisan näin ollen nyt oli elämänsä loppuun saakka surtava hänen uskottomuuttaan. Ruhtinaan lähtö tapahtui aivan odottamatta, sillä vielä edellisenä iltana hänen ajomiehensä, niinkuin minun palvelijani vakuutti, ei vähääkään ollut epäillyt herransa hanketta. Tämä uutinen löi minut hikeen; heti paikalla pukeuduin ja ai'oin juosta Oshoginin luo, mutta asiaa mietittyäni pidin otollisempana odottaa seuraavaan päivään. Muuten siitä ei minulle ollut mitään vahinkoa, että jäin kotiin. Samana iltana tuli luokseni muuan tilapäisesti O…n kaupunkiin joutunut kreikkalainen Pandopipopulo, joka oli kauhea kielittelijä ja enemmän kuin kukaan muu oli paheksunut kaksintaisteluani ruhtinaan kanssa. Hän ei antanut palvelijalle aikaa edes ilmoittaa tulostaan, vaan syöksyi huoneeseeni, puristi kovasti kättäni, tuhat kertaa pyysi anteeksi minulta, nimitti minua jalomielisyyden ja rohkeuden esikuvaksi, kuvasi ruhtinasta kaikkein mustimmilla väreillä, ei säästänyt herra ja rouva Oshoginiakaan, joita, hänen mielestään, kohtalo oli ihan parahiksi heille rangaissut; sivumennen kosketti hän Liisaankin ja juoksi tiehensä, suudeltuaan olkapäätäni. Muun muassa sain kuulla häneltä, että ruhtinasen vrai grand seigneur, iltasella emien lähtöään, oli Kiril Matvejetshin hienoon viittaukseen kylmästi vastannut, ettei aio ketään pettää ja ettei aio mennä naimisiin, jonka jälkeen oli noussut, hyvästellyt ja lähtenyt tiehensä…
Seuraavana päivänä menin Oshoginin luo. Likinäköinen lakeija hyppäsi, minun tullessani, salaman nopeudella penkiltään; minä käskin ilmoittamaan tulostani; lakeija juoksi sisään ja palasi oitis: tehkää niin hyvin, sanoi, käskettiin pyytämään sisään. Minä astuin Kiril Matvejitshin työhuoneeseen… Huomiseksi.
30 p. maaliskuuta. Pakkanen.
Minä siis astuin Kirii Matvejitshin työhuoneeseen. Maksaisin paljon sille, joka voisi näyttää minulle, minkälaiset omat kasvoni olivat sillä hetkellä, kun tuo arvoisa virkamies, nopeasti kääriytyen kotikauhtanaansa, astui luokseni kädet ojossa. Minusta varmaankin tuulahtamalla tuulahti hiljaista riemua, alentuvaista myötätuntoa ja ääretöntä jalomielisyyttä… Tunsin olevani jonkinlainen Scipio africanus. Oshogin oli silminnähtävästi hämillään ja suruissaan, karttoi minun katsettani ja poljeskeli paikallaan. Minä myöskin huomasin, että hän puhui omituisen luonnottomasti ja ylimalkaan lausui ajatuksensa sangen epämääräisesti. Epämääräisesti, vaikka innokkaasti pyysi hän minulta anteeksi, epämääräisesti mainitsi vieraan poislähdöstä, lisäten siihen joitakin yleisiä ja epämääräisiä huomautuksia maallisen onnen petollisuudesta ja horjuvaisuudesta ja yhtäkkiä, huomattuaan silmissään kyyneleen, pisti kiireesti nuuskaa nenäänsä, luultavasti, viedäkseen minut harhaan siihen syyhyn nähden, joka oli nostanut vedet hänen silmiinsä… Hän käytti venäläistä viheliäistä nuuskaa, joka, kuten tunnettu, saa vanhojenkin nuuskamiehien silmiin kyyneleet, joiden läpi ihmissilmä muutaman minuutin ajan näyttää tylsältä ja järjettömältä. Minä käyttäydyin tietysti ukon kanssa hyvin varovasti, tiedustelin hänen puolisonsa ja tyttärensä terveyttä ja käänsin oitis ja sukkelasti puheen mieltäkiinnittävään vuoroviljelyskysymykseen. Olin puettu kuin tavallisesti, mutta hiljaisen soveliaisuuden ja nöyrän alentuvaisuuden tunne, joka täytti mieleni, antoi minulle juhlallisen ja virkeän mielialan aivan kuin päälläni olisi ollut valkoinen liivi ja kaulassa valkoinen huivi. Yksi asia vain minua vaivasi: ajatus siitä, kuinka kohtaisin Liisan… Vihdoin Oshogin itse esitti minulle, että veisi minut vaimonsa, luo. Tämä hyvä, mutta typerä nainen joutui minut nähdessään, ensin kauheasti hämille, mutta hänen aivonsa eivät kyenneet kauan pysymään samassa vaikutelmassa ja siksi hän pian tyyntyi. Vihdoin näin Liisankin… Hän astui huoneeseen..
Minä odotin näkeväni hänet häpeissään, katuvana syntisenä ja edeltäpäin jo annoin kasvoilleni mitä ystävällisimmän, rohkaisevan ilmeen… Miksikä valehtelisin? Minä todellakin rakastin häntä ja himoitsin onnea saada antaa hänelle anteeksi, ojentaa hänelle käteni; mutta suureksi ihmeekseni hän, vastaukseksi syvään kumarrukseeni, kylmästi naurahti, lausui välinpitämättömästi: »tekö, vai, täällä olette?» ja kääntyi oitis pois minusta. Tosin hänen naurunsa tuntui väkinäiseltä ja joka tapauksessa soveltui huonosti hänen hirveästi laihtuneille kasvoilleen, mutta kuitenkaan en odottanut sellaista vastaanottoa… Ihmeissäni katselin häntä: kuinka olikaan hän muuttunut! Entisen lapsen ja tämän naisen välillä ei ollut mitään yhteistä. Hän oli ikäänkuin kasvanut, suoristunut, kaikki hänen kasvojensa piirteet, varsinkin huulet, olivat tulleet ikäänkuin jyrkemmiksi, katse oli käynyt syvemmäksi, varmemmaksi ja tummemmaksi. Istuin Oshoginin talossa päivälliseen asti; Liisa aika ajoin nousi paikaltaan, meni pois huoneesta ja palasi jälleen, vastasi levollisesti kysymyksiin ja tahallaan ei kääntänyt huomiota minuun. Hän tahtoi, minä näin sen, antaa minun tuntea, etten ansainnut hänen vihaansakaan, vaikka vähällä olin tappaa hänen rakastettunsa. Vihdoin kadotin kärsivällisyyteni: myrkyllinen vihjaus pääsi minun huuliltani… Hän säpsähti, katsahti pikaisesti minuun, nousi ja mennen ikkunan luo, lausui hieman väräjävällä äänellä: »voitte puhua mitä tahansa, mutta tietäkää, että minä sitä miestä rakastan ja tulen aina rakastamaan enkä vähääkään pidä häntä minuun nähden syyllisenä, päinvastoin»… Hänen äänensä helähti, hän keskeytti puheensa… tahtoi hillitä itsensä, vaan ei voinut, kyyneleet valahtivat hänen silmistään ja hän poistui huoneesta… Hänen vanhempansa hämmentyivät… minä ojensin heille käteni jäähyväisiksi, huo'ahdin, loin katseeni kohti korkeutta ja menin.
Olen liian heikko, aikaa minulla on enää jäljellä kovin vähän, en pysty enää yhtä tarkkaan kuvaamaan niitä monia uusia tuskallisia mietteitä, lujia päätöksiä ja muita n.k. sisällisen taistelun hedelmiä, jotka syntyivät minussa Oshoginien kanssa uudistamani tuttavuuden jälkeen. En epäillyt, että Liisa yhä vielä rakasti ja kauan tulisi rakastamaan ruhtinasta, mutta asianhaarain nöyryyttämänä ja itse nöyrtyneenä ihmisenä en enää haaveksinutkaan Liisan rakkaudesta: toivoin vain hänen ystävyyttään, halusin voittaa hänen luottamuksensa, hänen kunnioituksensa, joka, kokeneitten ihmisten sanojen mukaan, pidetään onnen luotettavimpana pohjana avioliitossa… Valitettavasti en ottanut huomioon erästä hyvin tärkeätä seikkaa, sitä, näet, että Liisa tuosta kaksintaistelupäivästä lähtien vihasi minua. Sen perille pääsin liian myöhään. Olin alkanut käydä niinkuin ennenkin Oshoginin talossa. Kiril Matvejitsh piti minua entistä parempana. Saatanpa otaksua, että hän silloin mielihyvällä olisi antanut tyttärensä minulle, vaikka en mikään kadehdittava sulhasmies ollutkaan: yleinen mielipide oli häntä ja Liisaa vastaan, minua taas ylisti pilviin saakka. Liisan käytös minua kohtaan ei vain muuttunut; hän vaikeni enimmäkseen, totteli, kun pyydettiin ruo'alle, ei osoittanut mitään ulkonaisia surun merkkejä, mutta siitä huolimatta suli kuin kynttilä. Kiril Matvejitshille täytyy antaa se tunnustus, että hän kohteli tytärtään kovin hellävaroen; hänen vaimonsa vain pöyhistelihe katsellessaan lapsiraukkaansa. Yhtä ihmistä ainoastaan Liisa ei vieronut, vaikk'ei hänen kanssaan paljoa puhellutkaan: se oli Bismjonkov. Herra ja rouva Oshogin sen sijaan kohtelivat häntä tylysti, jopa raa'astikin; mutta sittenkin kävi hän edelleen heillä aivan kuin ei olisi ollut huomaavinaan heidän epäsuosiotaan; he eivät voineet antaa hänelle anteeksi sitä, että hän oli ruvennut sekundantiksi. Minun kanssani Bismjonkov käyttäytyi hyvin kylmästi ja — kummallista kyllä — minä ikäänkuin pelkäsin häntä. Tätä kesti parin viikon ajan. Vihdoinkin, erään unettoman yön jälkeen, päätin keskustella Liisan kanssa, paljastaa hänelle sydämeni, sanoa hänelle, että, huolimatta siitä, mitä oli tapahtunut, ja kaikista puheista ja juoruista, pidän itseni kovin onnellisena, jos hän suostuu tulemaan vaimokseni, antaa minulle jälleen luottamuksensa. Todellakaan en vain leikilläni kuvitellut, että osoitan hänelle, kuten kirjoissa sanotaan, tavatonta jalomielisyyden esimerkkiä ja että hän pelkästä hämmästyksestä suostuu tarjoumukseeni. Joka tapauksessa halusin selvittää välimme ja siten vihdoinkin päästä vapaaksi epävarmuudestani.
Oshoginin talon toisella puolella oli jotensakin iso puutarha, joka päättyi umpeen kasvaneeseen, ilman hoitoa jääneeseen lehmusmetsikköön. Tämän metsikön keskellä oli vanha, kiinalaiseen tyyliin rakennettu huvimaja; lauta-aita erotti puutarhan sinne vievästä yksinäisestä umpikujasta. Tässä puutarhassa Liisa istuskeli välistä tuntikaudet. Kiril Matvejitsh sen tiesi ja oli kieltänyt häntä häiritsemästä ja tarkastelemasta; vaimentukoon, muka, hänessä huoli. Kun ei häntä näkynyt talossa, ei tarvinnut muuta kuin soittaa ruoka-ajaksi portailta kelloa, niin hän oitis saapui aina sama itsepintainen äänettömyys huulilla ja silmissä, ja joku rutistettu lehti kädessä. Niinpä sitte kerran huomattuani, ettei hän ollut kotona, olin lähtevinäni pois, otin hyvästin Kiril Matvejitshilta, panin hatun päähäni ja astuin eteisestä pihalle, josta sitte menin kadulle, mutta oitis, tavattoman nopeasti, pujahdin takaisin portista ja keittiön ohitse puutarhaan. Onneksi ei kukaan minua huomannut. Kauan miettimättä riensin nopein askelin metsikköön. Edessäni käytävällä seisoi Liisa. Sydämeni alkoi kovasti sykkiä. Minä pysähdyin, huoahdin syvään ja yritin jo astua hänen luokseen, kun hän yhtäkkiä, kääntymättä, nosti ylös kätensä ja alkoi kuunnella… Puitten takaa kujan puolelta kuului selvästi kaksi kolkutusta aivan kuin joku olisi koputtanut aitaan. Liisa löi kämmenensä yhteen, portti narahti pikkasen ja puitten peitosta tuli esille Bismjonkov. Minä piilouduin nopeasti erään puun taakse. Liisa kääntyi ääneti hänen puoleensa… Toinen otti ääneti hänet käsivarteensa ja molemmat lähtivät hiljakseen astumaan tietä myöten. Ihmeissäni katselin heidän jälkeensä. He pysähtyivät, silmäilivät ympärilleen, katosivat kotvaksi näkyvistäni pensaikkoon, ilmestyivät jälleen ja astuivat vihdoin huvimajaan. Tämä huvimaja oli pikkarainen pyöreä rakennus, jossa oli yksi ovi ja yksi ikkuna; keskellä seisoi yhdellä jalalla sammaltunut pöytä ja sivuilla, vähän matkan päässä kosteista ja tummentuneista seinistä, oli kaksi ränsistynyttä lautasohvaa. Siellä, kovin kuumina päivinä ja silloinkin vain kerran vuodessa, oli entisinä aikoina juotu teetä. Ovi ei sulkeutunut lainkaan, ikkunasta oli kehys ammoin jo irtaantunut ja riippui siinä yhdestä nurkasta viheliäisen näköisenä aivan kuin siipirikon linnun siipi. Minä hiivin huvimajan luo ja kurkistin varovasti ikkunan ra'osta. Liisa istui toisella penkillä, pää kumarassa; hänen oikea kätensä lepäsi hänen sylissään, vasenta piteli Bismjonkov molemmissa käsissään, katsellen myötätuntoisesti Liisaa silmiin.
— Kuinka te tänään jaksatte? — kysyi Bismjonkov Liisalta puoliääneen.
— Aina samoin, — vastasi tämä: — ei huonommin eikä paremmin. — Niin on tyhjää elämä, kauhean tyhjää! — lisäsi hän alakuloisesti luoden ylös silmänsä.
Bismjonkov ei vastannut mitään.
— Kuinka luulette, — jatkoi Liisa: — kirjoittaako hän minulle vielä kerran? —
— En luule, Jelisaveta Kirillovna!
Liisa oli vaiti.
— Ja mitäpä hän oikeastaan kirjoittaisikaan? Hän sanoi minulle kaikki jo ensimäisessä kirjeessään. En voinut tulla hänen vaimokseen, mutta minä olin onnellinen… vähän aikaa… olin onnellinen.
Bismjonkov loi katseensa maahan.
— Voi, — jatkoi Liisa vilkkaasti: — jospa tietäisitte, kuinka tuo Tshulkaturin minua inhottaa… Minusta yhä näyttää, kuin näkisin sen miehen käsillä… hänen vertaan. (Selkääni karmi ra'osta kurkistaessani.) Muuten, — lisäsi hän miettiväisenä, — kuka sen tietää, ehkä ilman tuota kaksintaistelua… Voi, kun minä näin hänet haavoitettuna, niin minä heti tunsin, että olin hänen omansa kokonaan.
— Tshulkaturin rakastaa teitä, — huomautti Bismjonkov.
— Mitä minä siitä? Niinkuin minä kenenkään rakkautta kaipaisin?!…Hän keskeytti puheensa ja jatkoi sitte verkalleen: — paitsi teidän.Niin, ystäväni, teidän rakkauttanne minä tarvitsen: ilman teitä olisinhukassa. Te olette auttanut minua kestämään kauheita hetkiä…
Hän vaikeni… Bismjonkov alkoi isän hellyydellä silitellä hänen kättään.
— Minkä sille voi, minkä sille voi, Jelisaveta Kirillovna! — toisti hän moneen kertaan.
— Nytkin, — lausui Liisa kumealla äänellä: — kuolisin ilman teitä. Te yksin ylläpidätte voimiani; sitä paitsi muistutatte minulle hänestä… Tehän kaikki tiesitte. Muistatteko, kuinka kaunis hän oli sinä päivänä… Mutta antakaa anteeksi minulle: teidän varmaan on vaikea…
— Puhukaa, puhukaa! Mitä joutavia! — keskeytti hänet Bismjonkov.
Liisa puristi hänen kättään.
— Olette kovin hyvä, Bismjonkov, — jatkoi Liisa: — olette hyvä kuin enkeli. Minkä sille voi! Tunnen, että hautaani saakka tulen häntä rakastamaan. Olen hänelle antanut anteeksi, olen kiitollinen hänelle. Suokoon Jumala hänelle onnea! Suokoon Jumala hänelle vaimon hänen mielensä mukaan!
Ja hänen silmänsä täyttyivät kyyneleistä.
— Jospa hän vain ei unhottaisi minua, jospa hän toisinaan edes muistaisi Liisaansa, lähtekäämme, — lisäsi hän lyhyen äänettömyyden jälkeen.
Bismjonkov nosti hänen kätensä huulilleen.
— Minä tiedän, — puhui Liisa vielä innokkaasti — kaikki syyttävät minua, heittävät minua kivillä. Mutta heittäkööt! En kuitenkaan vaihtaisi onnettomuuttani heidän onneensa… en, en! Hän ei kauan minua rakastanut, mutta rakasti kuitenkin! Ei hän koskaan minua pettänyt; ei hän puhunut minulle, että tulisin hänen vaimokseen, enkä itsekään sitä koskaan ajatellut. Isä raukka vain toivoi. Enkä minä nytkään ole ihan onneton: minulla on jäljellä muisto ja olkoot seuraukset kuinka hirveät tahansa… Täällä on niin kuuma … Täällä näin hänet viimeisen kerran… Mennään ulos ilmaan!
He nousivat. Ehdin tuskin hypähtää syrjään ja piilottautua ison lehmuksen taakse. He tulivat ulos huvimajasta ja, mikäli askeleista saatoin päättää, poistuivat metsikköön. En tiedä, kuinka kauan siinä seisoin hievahtamatta paikaltani, mielettömään neuvottomuuteen vajonneena, kun yhtäkkiä jälleen kuului askeleita! Minä hätkähdin ja kurkistin varovasti piilopaikastani. Bismjonkov ja Liisa palasivat samaa tietä takaisin. Molemmat olivat kovin kuohuksissaan, varsinkin Bismjonkov. Näytti kuin hän olisi itkenyt. Liisa pysähtyi, katsahti häneen ja lausui selvästi seuraavat sanat: »Minä suostun, Bismjonkov. En suostuisi, jos vain tahtoisitte pelastaa minut, saattaa minut kirotusta asemastani; mutta te rakastatte minua, te tiedätte kaikki — ja rakastatte minua: en koskaan löydä luotettavampaa, uskollisempaa ystävää. Minä suostun rupeamaan vaimoksenne.»
Bismjonkov suuteli hänen kättään: hän hymähti hänelle surumielisesti ja lähti kotiaan. Bismjonkov riensi tiheikköön päin ja minä palasin kotiin. Koska Bismjonkov luultavasti oli sanonut Liisalle juuri saman, mitä minä olin aikonut hänelle sanoa ja koska Liisa vastasi hänelle juuri sen, mitä minä olin toivonut saavani kuulla häneltä, niin ei minulla ollut enää mitään tehtävää. Kahden viikon kuluttua meni hän naimisiin. Herra ja rouva Oshogin olivat tyytyväisiä, minkä sulhasen Liisa saikin.
No, sanokaahan, enkö nyt sitte olekin tarpeeton ihminen? Enkö koko tässä jutussa näytellyt tarpeettoman ihmisen osaa? Ruhtinaan osasta ei maksa puhuakaan; Bismjonkovin osa on myöskin käsitettävissä… Mutta minä? Mitäs varten niinä siihen jouduin… Mikä typerä viidespyörä rattaissa! Voi, kuinka tuntuukin katkeralta minusta!… Mutta vielä päivä, toinen, ja sitte ei ole enää katkeraa eikä makeaa.
31 p. maaliskuuta.
Huonosti! Kirjoitan nämä rivit vuoteessani. Eilisiltana ilma kokonaan muuttui. Tänään on lämmin, melkein kesäinen päivä. Kaikki sulaa, hajoaa, vuotaa. Ilmassa tuntuu tuoreen mullan haju, raskas, voimakas, tukehuttava haju. Kaikkialla kohoaa höyry. Aurinko oikein polttaa ja paahtaa. Huonosti on minun. Tunnen jo mätäneväni.
Aikomukseni oli kirjoittaa päiväkirjaa ja mitäs tein sen sijaan? Kerroin yhden tapauksen elämästäni. Äidyin lavertelemaan, nukkuneet muistot heräsivät ja viehättivät minut. Olen kirjottanut kiirehtimättä, tarkkaan, aivan kuin minulla vielä olisi ollut vuosia elettävänä, vaan nyt ei ole aikaa edes jatkaakaan. Kuolema, kuolema tulee. Kuulen jo sen lähenevät hirveät askeleet… Aika jo onkin… aika!
Ja mikäs hätä?! Eikös ole samantekevä, mitä minä kerron. Kuoleman lähestyessä katoavat viimeiset maalliset turhuudet. Tunnen hiljeneväni, käyn yksinkertaisemmaksi, selvemmäksi. Myöhäänpä sain järkeä päähäni!… Kummallista! Hiljetessäni samalla kertaa minun kuitenkin on tukala ollakseni, kovin tukala. Puoleksi kumartuneena yli äänettömän, ammottavan pohjattomuuden minä vapisen, käännyn pois ja himoisalla huomaavaisuudella katselen ympärilleni. Jokainen esine on minulle kahta vertaa kalliimpi. En voi kylliksi katsella kurjaa, ilotonta huonettani hyvästellessäni jokaista täplääkin sen seinillä! Katselkaa, silmäni, kylliksenne viimeisen kerran! Elämä kaikkoaa; se juoksee tasaisesti ja hiljakseen luotani pois niinkuin ranta meren kulkijan silmistä loittonee. Hoitajattareni vanhat keltaiset kasvot, siteenä tumma huivi, pöydällä kiehuva teekeittiö, geraniumkukkanen ikkunalla ja sinä minun Tresor-koirani, kynä, jolla nämä rivit kirjoitan, oma kätenikin, teidät minä näen nyt; tuossa te olette, tuossa… Todellako… ehkäpä tänään… en koskaan enää teitä näe? Vaikeata on elävän olennon erota elämästä! Miksi painaudut luokseni, koira raukka? Miksi nojaat rintaasi vuoteeseen ja töpöhäntääsi käännät jalkojesi väliin luomatta minusta hyviä, surumielisiä silmiäsi? Vai onko sinun sääli minua? Vai aavistatko jo, että isäntäsi on piankin poissa? Oi, jospa samalla lailla voisin ajatuksissani käydä läpi kaikki esineet huoneessani! Tiedän, että nämä muistelmat ovat ikäviä ja vähäpätöisiä, vaan muita minulla ei ole. Tyhjyys, kauhea tyhjyys! niinkuin Liisa sanoi.
Oi, Jumala, Jumala! Minä siis kuolen… Sydän, kykenevä ja altis rakastamaan, kohta lakkaa sykkimästä… Ja ihanko se vaikenee ainiaaksi, saamatta kertaakaan onnea osakseen, paisumatta kertaakaan suloisesta ilon tunteesta? Valitettavasti se on mahdotonta, mahdotonta, minä tiedän sen… Jospa ainakin nyt ennen kuolemaa, — kuolemahan kuitenkin on pyhä asia, joka ylentää jokaisen ihmisen, — joku hellä, myötätuntoinen, ystävällinen ääni laulaisi minulle jäähyväislaulun minun omasta onnettomuudestani, niin kentiesi silloin pitäisin sitä oikeutettuna. Mutta kuolla on typerää, typerää…
Taidan ruveta hourimaan.
Hyvästi, elämä, hyvästi, puutarhani ja te, minun lehmukseni! Kun tulee kesä, niin katsokaa, ettette unhota pukeutua kukkaan ylähältä alas asti… ja olkoon ihmisten hyvä loikoa teidän tuoksuavassa siimeksessänne, tuoreella nurmikolla, kuunnellessa teidän lehtienne lipinää, tuulen niitä hiljaa liikutellessa. Hyvästi, hyvästi! Hyvästi kaikki ja ikipäiviksi!
Hyvästi, Liisa! Kirjoitin nämä kaksi sanaa — ja olin vähällä ruveta nauramaan. Tämä huudahdus tuntuu minusta liian kirjalliselta. Minä aivankuin kirjoitan jotakin tunteellista kertomusta ja päätän hullua kirjettä…
Huomenna on 1 päivä huhtikuuta. Jokohan minä kuolen huomenna? Se olisi jo vähän niinkuin sopimatonta. Vaikka sopiihan se minulle…
Kylläpäs se tohtori tänään lörpötteli!…
1 p. huhtikuuta.
Lopussa on… Elämä on lopussa. Varmasti kuolen tänään. Pihalla on lämmin… milt'ei helle… vai, joko rintani kieltäytyy toimimasta? Pikkarainen ilvenäytelmäni on lopussa. Esirippu lankeaa.
Minä katoan, lakkaan olemasta tarpeeton… Voi, kuinka tuo aurinko on kirkas! Nuo mahtavat säteet uhkuvat iankaikkisuutta…
Hyvästi, Terentjevna!… Tänä aamuna, istuessani ikkunan luona, hän heltyi itkemään… kentiesi minun tähteni, vaan kentiesi senkin tähden, että hänen itsensäkin kohta täytyy kuolla. Otin häneltä lupauksen, ettei hän Tresoria »tapattaisi.»
Minun on vaikea kirjoittaa… viskaan kynän pois… Aika jo onkin! Kuolema lähestyy kasvavalla kolinalla niinkuin vaunut kivikadulla: se on tässä, se liitelee ympärilläni kuin se kevyt tuulenhenki, josta profetalla nousivat hiukset pystyyn…
Minä kuolen… Eläkää, elossa olevat!
Ja tulkoon haudallani ainaElo ehtymätön versoinaanJa luonto, jot'ei huolet paina,Ikuista luokoon loistoaan!
Julkaisijan huomautus. — Tämän viimeisen rivin alla on kasvojen sivukuva, joilla on iso tupsu päässä ja viikset sekä silmäen facesädemuotoisine ripsineen. Vieraalla kädellä on siihen lisäksi töherretty muutama rivi. — — —
Sain kuulla että herra Tshulkaturin todellakin kuoli huhtikuun 1 ja 2 päivän välisenä yönä 18… perintötilallaan Ovetshi-Vodissa.