"Tuiki merkillistä"
Monen kilometrin päässä majasta etelään, hiekkaisella rantakaistaleella, seisoi kaksi vanhaa miestä väitellen.
Edessä oli aukea Atlantin valtameri, takana mustain maanosa ja ympärillä viidakon läpitunkematon pimeys.
Villit eläimet karjuivat ja murisivat, kauheita ja pahaenteisiä ääniä kantautui heidän korviinsa. He olivat kulkeneet pitkiä matkoja etsiessään leiripaikkaansa, mutta aina menneet väärään suuntaan. He olivat niin toivottomasti eksyksissä kuin jos äkkiä olisivat joutuneet toiseen maailmaan.
Tuollaisena hetkenä heidän älynsä joka kipinän täytyi kai kohdistua ylen tärkeään kysymykseen, josta riippui heidän elämänsä tai kuolemansa: kuinka he osaisivat takaisin majalle.
Samuel T. Philanderilla oli nyt puheenvuoro.
"Hyvä professori", sanoi hän, "minä olen yhä sitä mieltä, että elleivät Ferdinand ja Isabella viidennellätoista vuosisadalla olisi voittaneet Espanjan maureja, niin maailma olisi nyt ainakin tuhannen vuotta edistyneempi. Maurit olivat suvaitsevaisia ja vapaamielisiä maanviljelijöitä, käsityöläisiä ja kauppiaita — juuri sitä ihmislajia, joka on luonut Amerikassa ja Euroopassa tapaamamme sivistyksen — kun sitävastoin espanjalaiset —"
"No, no, herra Philander", keskeytti professori Porter, "heidän uskontonsahan on ollut ja tulee aina olemaan sen tieteellisen edistyksen jarruna, joka…"
"Mitä ihmettä, herra professori!" huudahti herra Philander, joka oli kääntynyt katselemaan viidakkoa, "tuolta näyttää tulevan joku".
Professori Archimedes Q. Porter kääntyi likinäköisen herraPhilanderin osoittamaan suuntaan.
"No no, herra Philander", moitti hän. "Kuinka usein minun pitääkään kehoittaa teitä keskittämään älylliset kykynne, sillä vain keskittämällä voitte suunnata järjen korkeimmat voimat niihin tärkeihin tehtäviin, jotka luonnostaan lankeavat suurten henkien ratkaistavaksi. Ja nyt rikotte erittäin epähienolla tavalla kohteliaisuuden alkeita vastaan, kun keskellä oppinutta esitystänne kiinnitätte huomiota pelkkään nelijalkaiseen Felis-suvun jäseneen. Kuten sanoin, herra…"
"Taivas varjelkoon, professori, leijonako siellä on?" huusi herra Philander jännittäen heikkoja silmiään erottaakseen tummaa troopillista kasvullisuutta vasten kuvastuvan hämäräpiirteisen hahmon.
"Niin, niin, herra Philander, leijona se on, jos välttämättä tahdotte käyttää arkikieltä keskustelussanne. Mutta, kuten sanottu…"
"Anteeksi, herra professori!" keskeytti taas herra Philander. "Sallikaa minun huomauttaa, että viidennellätoista vuosisadalla voitetut maurit epäilemättä ainakin toistaiseksi tyytyvät suuresti valitettaviin oloihinsa, vaikka me lykkäämmekin keskustelun tuosta maailmaa kohdanneesta vahingosta siksi, kunnes voimme tuota Felis carnivoraa ihailla turvallisen välimatkan päästä."
Tällä välin leijona oli rauhallisen arvokkaasti tullut noin kymmenen askeleen päähän, mihin se seisahtui uteliaana tarkkailemaan vanhuksia.
Kuutamo valui rannalle, ja outo ryhmä näkyi selvästi keltaista hiekkaa vasten.
"Tuiki moitittavaa, tuiki moitittavaa!" huudahti professori Porter, äänessä pieni ärtymyksen värähdys. "En milloinkaan, herra Philander, en milloinkaan elämässäni ole kuullut, että näitä eläimiä päästettäisiin juoksentelemaan häkeistään. Varmasti ilmoitan tästä mieltäkuohuttavasta tapauksesta lähimmän eläintieteellisen puutarhan johtajille."
"Aivan oikein, professori", sanoi herra Philander, "ja mitä pikemmin, sitä parempi. Lähtekäämme nyt."
Tarttuen professorin käsivarteen herra Philander läksi siihen suuntaan, joka nopeammin veisi niin kauas kuin suinkin leijonasta. He olivat astelleet vain vähän matkaa, kun herra Philander taaksensa vilkaistessaan huomasi, että leijona seurasi heitä. Hän tarttui vastustelevaan professoriin tiukemmin ja lisäsi vauhtiaan.
"Kuten sanoin, herra Philander…", toisti professori Porter.
Herra Philander vilkaisi jälleen taakseen. Leijonakin oli jouduttanut askeliaan ja pysytteli itsepintaisesti saman välimatkan päässä heistä.
"Se ajaa meitä takaa!" huohotti herra Philander ja alkoi juosta.
"No no herra Philander", nuhteli professori, "tällainen säädytön kiire ei mitenkään sovellu oppineille miehille. Mitä ajattelisivatkaan ystävämme, jos sattumalta näkisivät narrimaisen käytöksemme? Pyydän, astukaamme vähän arvokkaammin."
Herra Philander vilkaisi taas salavihkaa taakseen.
Voi kauheata! Leijona hypähteli kevyin askelin tuskin viiden jalan päässä heidän perässään.
Herra Philander päästi professorin käsivarren ja lähti vinhan laukan, jota ei ammattijuoksijankaan olisi tarvinnut hävetä.
"Kuten sanoin, herra Philander…", huusi professori Porter, kun hänkin otti jalat alleen, sillä hän oli nähnyt vilahduksen julmista keltaisista silmistä ja puoliavoimesta kidasta, joka oli perin tuskastuttavan lähellä hänen persoonaansa.
Liehuvin takinliepein, kiiltävä hattu päässään, professori ArchimedesQ. Porter pakeni kuutamossa herra Samuel T. Philanderin kintereillä.
Heidän eteensä sattui mäenharja, jolla myös rehoitti viidakon tiheätä kasvullisuutta, ja sinne, suojaavien puiden turvaan herra Samuel T. Philander nyt suuntasi ällistyttävän tarmokkaat loikkauksensa, mutta samalla tarkkasi sieltä lehvien lomasta kaksi tiukkaa silmää uteliaina tätä kilpajuoksua.
Siellä oli Apinain Tarzan virnistellen katselemassa merkillistä leskisilläoloa.
Hän ymmärsi, että leijonan puolesta nuo kaksi vanhusta saivat olla kutakuinkin rauhassa. Jo se seikka, että Numa oli päästänyt näin helpon saaliin kynsistään, ilmaisi Tarzanille, että pedon maha oli täynnä.
Se saattaisi ehkä ajaa heitä, kunnes taas tulisi nälkä, mutta otaksuttavampaa oli, että ellei sitä ärsytettäisi, se pian väsyisi leikkiin ja vetäytyisi viidakkoluolaansa.
Pahimpana vaarana oli muuten se, että jompikumpi miehistä ehkä kompastuisi ja kaatuisi, sillä silloin keltainen pahahenki olisi heti käynyt onnettomaan käsiksi, voimatta hillitä murhanhimoaan.
Tarzan laskeutui siis kiireesti sen puun alaoksalle, jota pakolaiset lähenivät, ja kun herra Samuel T. Philander tuli huohottaen ja hengästyneenä eikä enää olisi jaksanut kiivetä turvaan oksalle, kumartui Tarzan, tarttui hänen takinkaulukseensa ja nosti hänet viereensä istumaan.
Seuraavassa hetkessä joutui professori saman ystävällisen käsittelyn alaiseksi ja pääsi suojaan, karjuvan Numan juuri loikatessa saadakseen kynsiinsä saaliin, joka oli siltä niin odottamatta siepattu.
Hetken aikaa molemmat miehet puuskuttivat oksalla Tarzanin nojatessa selkäänsä runkoon ja tarkastellessa heitä puolittain uteliaana, puolittain huvitettuna.
Puheenvuoron otti aluksi professori.
"Minuun koskee kovasti, herra Philander, että olette osoittanut sellaista miehekkyyden puutetta alempaan luomakuntaan kuuluvan olion edessä ja pelollanne saanut minutkin kiihtymään. Minun täytyy siis alusta saakka ryhtyä kantaani selittämään. Kuten siis sanoin, herra Philander, kun minut keskeytitte…"
"Professori Archimedes Q. Porter", tarttui puheeseen herra Philander jääkylmästi, "nyt on menty niin pitkälle, että kärsivällisyys olisi rikos, joka on vain verhottu hyveen viittaan. Te olette syyttänyt minua pelkuruudesta. Näytätte vihjaisevan, että juoksitte vain saadaksenne minut kiinni ettekä pelastuaksenne leijonan kynsistä. Olkaa varuillanne, professori Arkhimedes Q. Porter! Minä olen epätoivoon joutunut mies. Minun kärsivällisyyteni mitta alkaa olla täysi."
"No no, herra Philander, no, no!" tyynnytti professori Porter. "Te unohdatte säädyllisyyden."
"En unohda vielä mitään, professori Archimedes Q. Porter, mutta uskokaa minua, herra, että pian voisin unohtaa huomattavan asemanne tieteellisessä maailmassa ja harmaat hiuksenne."
Professori istui vaiti muutaman minuutin, ja pimeys peitti sen katkeran hymyn, joka väreili hänen kurttuisilla kasvoillaan. Äkkiä hän virkkoi:
"Kuulkaas nyt, Philander, jos te haluatte tapella, ottakaa takki päältänne ja tulkaa alas maahan, ja minä annan teille päihin yhtä nokkelasti kuin kuusikymmentä vuotta sitten Läski-Evansin aitan takana."
"Archie!" läähätti hämmästynyt herra Philander. "Kuinka hyvältä tuo kuuluu! Kun käyttäydytte ihmisen tavoin, pidän teistä paljon, mutta parinakymmenenä viime vuonna on näyttänyt siltä kuin olisitte melkein unohtanut inhimillisen luonnon."
Professori ojensi laihan, vapisevan käden ja hapuili pimeässä, kunnes tapasi vanhan ystävänsä olan.
"Suokaa anteeksi, Samuel", sanoi hän hiljaa. "Siitä ei ole vielä täyteen kahtakymmentä vuotta, ja Jumala yksin tietää, kuinka kovasti olen koettanut olla inhimillinen Janen ja myöskin teidän tähtenne senjälkeen, kun Hän otti toisen Janeni luokseen."
Toinen vanha käsi hiipi herra Philanderin sivulta ja tarttui hänen olallaan lepäävään käteen, eivätkä mitkään sanat olisi paremmin tulkinneet heidän sydämiensä ajatuksia.
Vähään aikaan he eivät puhuneet mitään. Leijona asteli heidän alapuolellaan levottomana edestakaisin. Puuhun noussut kolmas olento oli kätkössä tiheiden lehvien takana. Hänkin oli vaiti — liikkumatta kuin veistos.
"Te veditte minut puuhun todellakin juuri parahiksi", sanoi professori vihdoin. "Tahdon kiittää teitä. Te pelastitte henkeni."
"Mutta enhän minä vetänyt teitä tänne, professori", vastasi herra Philander. "Kaikkea vielä! Kiihtymys sai minut kokonaan unohtamaan, että minutkin joku veti tänne — joku tai joitakuita on varmaankin tässä samassa puussa."
"Mitä?" huudahti professori Porter. "Oletteko asiasta aivan varma, herra Philander?"
"Ihan varma, professori", vakuutti herra Philander. "Ja olen sitä mieltä, että meidän pitää häntä kiittää. Ehkä hän istuu ihan vieressämme, professori?"
"Mitä? Kuinka niin? No no, herra Philander, no no!" sanoi professoriPorter siirtyen lähemmäksi herra Philanderia.
Juuri silloin johtui Apinain Tarzanin mieleen, että Numa oli liikuskellut kyllin kauan puun juurella, ja siksi hän kohotti nuorta päätänsä taivasta kohden, jolloin kahden vanhuksen pelästyneihin korviin kajahti ihmisapinan hirveä varoitushuuto.
Molemmat ystävykset vapisivat epävakaisella oksallaan. He näkivät leijonan lopettavan väsymättömän tepastelunsa, kun se kuuli tämän vertahyytävän huudon, ja sitten nopeasti luikkivan tiehensä viidakkoon, jonne se tuota pikaa katosi.
"Leijonakin vapisee pelosta", kuiskasi herra Philander.
"Tuiki merkillistä, tuiki merkillistä!" mumisi professori Porter tarttuen kouristuneesti herra Philanderiin, päästäkseen jälleen tasapainoon, jonka oli äkillisessä pelästyksessä menettänyt. Molempien onnettomuudeksi ei herra Philanderin tasapainotila tällä hetkellä ollut yhtään parempi, joten pieni sysäys ja professori Porterin ruumiin paino saivat hänet pahasti horjahtamaan. Hetken aikaa he heilahtelivat sinne tänne ja sitten, päästäen oppineille miehille erittäin sopimattomia huutoja, mätkähtivät suinpäin oksalta maahan, pidellen toisistaan kiinni.
Kului joitakin hetkiä, ennenkuin kumpikaan liikahti, sillä he olivat varmat siitä, että yksikin sellainen yritys saisi heidät tuntemaan kipua monen monista niukahduksista ja luunmurtumista, jotka tekisivät kaiken liikkumisen mahdottomaksi.
Vihdoin professori Porter koetti liikuttaa toista säärtään. Hänen hämmästyksekseen se totteli hänen tahtoaan kuin ennenkin. Silloin hän koukisti toistakin jalkaansa ja ojensi sen jälleen suoraksi.
"Tuiki merkillistä, tuiki", jupisi hän.
"Jumalan kiitos, professori", kuiskasi herra Philander kiihkeästi, "ette siis ole kuollut?"
"No no, herra Philander, no no", rauhoitti professori Porter. "Oikein varmaa se ei vielä ole."
Raskas huoli sydämessä professori Porter ojensi oikean käsivartensa. Mikä ilo! Se ei ollut loukkaantunut. Hengitystään pidättäen hän sitten heilautti vasenta käsivarttaan runnellun ruumiinsa yllä — se liikkui!
"Tuiki merkillistä, tuiki merkillistä", sanoi hän.
"Kenelle lähetätte merkkejä, professori?" kysyi herra Philander hämmästyneenä.
Professori Porter ei suvainnut vastata mitään tähän lapselliseen kysymykseen. Sensijaan hän nosti hellävaroen päänsä maasta ja nyökäytteli sitä viitisen kertaa edestakaisin.
"Tuiki merkillistä", mumisi hän. "Sekään ei ole loukkaantunut."
Herra Philander ei ollut liikkunut paikaltaan; hän ei ollut uskaltanut yrittääkään. Kuinka ihminen voisikaan liikkua, kun kädet, jalat ja selkä olivat poikki?
Hänen toinen silmänsä oli hautautunut pehmeään liejuun, toisella hän tirkisteli professori Porterin kummallisia temppuja.
"Kuinka surullista!" sanoi herra Philander puoliääneen. "Aivotärähdys on vienyt häneltä järjen! Kuinka surullista todellakin, niin nuori kuin hän vielä on!"
Professori Porter käännähti vatsalleen, koukisti varovasti selkäänsä, kunnes oli ison uroskissan kaltainen haukkuvan koiran sitä ahdistaessa. Sitten hän suoristautui ja tunnusteli tomumajansa eri osia.
"Kaikki kunnossa!" huudahti hän. "Tuiki merkillistä!"
Nyt hän nousi ja luoden silmäyksen herra Samuel T. Philanderin yhä liikkumattomaan hahmoon sanoi:
"No no, herra Philander, ei nyt sovi loikoa ja kuhnailla. Meidän on noustava ja ryhdyttävä hommiin."
Herra Philander nosti mutaan painuneen toisen silmänsä ja katsahti sanattomassa raivossa professori Porteriin. Sitten hän koetti nousta. Eikä kukaan olisi voinut enemmän hämmästyä kuin hän itse, sillä jo ensi yritys onnistui täydellisesti.
Kuitenkin häntä vielä kuohutti professori Porterin väärä syytös, ja hän oli juuri antaa kireän vastauksen, kun samassa huomasi heistä jonkun askeleen päässä seisovan oudon olennon, joka tähysteli heitä tarkasti.
Professori Porter oli löytänyt silkkihattunsa, harjannut sitä huolellisesti takkinsa hihalla ja pannut sen taas päähänsä. Huomatessaan herra Philanderin viittaavan johonkin takanaan olevaan hän kääntyi ja näki edessään liikkumatonna seisovan jättiläisen, joka oli ihan alasti, ellei oteta lukuun lannevaatetta ja muutamia metallikoristeita.
"Hyvää iltaa, herra!" sanoi professori kohauttaen hattuaan.
Vastaukseksi jättiläinen viittasi heitä seuraamaan ja lähti sitten pitkin rantaa sinne päin, mistä he juuri olivat tulleet. "Luulen, että on viisainta seurata häntä", sanoi herra Philander.
"No no, herra Philander", vastasi professori, "hetki sitten te esititte mitä loogillisimpia todistuksia tukeaksenne väitettänne, että leiri oli meistä suoraan etelään. Aluksi epäilin, mutta vihdoin saitte minut uskomaan, ja nyt olen varma, että etelään meidän on mentävä päästäksemme ystäviemme luo. Siksipä minä lähden edelleenkin etelään."
"Mutta, professori Porter, tämä mies voi tietää asian paremmin kuin kumpikaan meistä. Hän näyttää olevan täältä syntyisin. Seuratkaamme häntä edes vähän matkaa."
"No no, herra Philander", huomautti taas professori, "toisen on vaikea saada mitään minun päähäni, mutta kun se kerran on tapahtunut, pysyy se siellä peruuttamatta. Minä jatkan siis siihen suuntaan, jonne itse tahdon, vaikkapa minun pitäisi perille päästäkseni kulkea koko Afrikan ympäri."
Väittelyn keskeytti Tarzan, joka palasi heidän luokseen, nähtyään, etteivät he seuranneet häntä.
Taas hän antoi heille merkkejä, mutta he yhä kiistelivät.
Silloin apinamies menetti malttinsa heidän typeryytensä vuoksi. Hän tarttui pelästynyttä herra Philanderia olkaan ja ennenkuin tämä arvoisa herra tiesi, aiottiinko hänet tappaa vai ainoastaan runnella raajarikoksi, oli Tarzan sitonut köytensä toisen pään tukevasti herra Philanderin kaulaan.
"No no, herra Philander", moitti professori Porter, "teidän arvollenne ei mitenkään sovi, että alistutte noin häpeälliseen kohteluun."
Mutta tuskin olivat sanat päässeet hänen suustaan, kun häneen itseensäkin tartuttiin ja hänenkin kaulansa sidottiin samaan köyteen. Sitten Tarzan lähti matkalle pohjoiseen, laahaten mukanaan pahasti säikähtynyttä professoria ja tämän sihteeriä.
Syvän hiljaisuuden vallitessa marssivat nämä kaksi vanhusta, ja kun olivat väsyneitä ja toivottomia, tuntui matka heistä kestävän tunteja; mutta pienelle mäelle tultaessa yllätti heidät ilo, sillä edessään, tuskin sadan metrin päässä, he näkivät majan.
Silloin Tarzan päästi heidät vapaiksi ja osoittaen pikku rakennusta katosi läheiseen viidakkoon.
"Tuiki merkillistä, tuiki merkillistä!" huohotti professori. "Mutta nyt näette, herra Philander, että olin oikeassa, kuten tavallisesti. Jos ette olisi ollut niin itsepäinen, olisimme säästyneet monilta nöyryyttäviltä, etten sanoisi vaarallisilta tapahtumilta. Pyydän, että tästälähin annatte kypsyneemmän ja käytännöllisemmän hengen johtaa itseänne, kun viisaat neuvot ovat tarpeen."
Herra Samuel T. Philander oli niin hyvillään seikkailun onnellisesta päättymisestä, ettei loukkaantunut professorin pistosanoista. Hän vain tarttui ystävänsä käsivarteen ja hoputti häntä majalle päin.
Suuri oli haaksirikkoisten ilo, kun heidän pieni joukkonsa taas oli koolla. Vielä päivän sarastaessa he kertoivat seikkailujaan ja lausuivat arveluita kummallisesti vartijastaan ja suojelijastaan, jonka olivat tällä autiolla rannalla tavanneet.
Esmeralda uskoi varmasti, ettei se ollut kukaan muu kuin Jumalan enkeli, joka oli erityisesti lähetetty heistä huolta pitämään.
"Jos olisitte nähnyt hänen syövän leijonan raakaa lihaa, Esmeralda", sanoi Clayton nauraen, "niin olisitte varmaan pitänyt häntä jokseenkin aineellisena enkelinä".
"Liha ei muuta asiaa, massa Clayton", vastasi Esmeralda, "mutta luulen, että Herra on unohtanut antaa hänelle mukaan tulitikkuja, kun hänet pantiin niin kovalla kiireellä lähtemään avuksemme. Eikä kukaan voi ilman tikkuja keittää."
"Hänen äänessään ei myöskään ollut mitään taivaallista", virkkoi Jane Porter hiukan väristen, kun muisti leijonan tappamista seurannutta hirveää karjuntaa.
"Ei myöskään soveltuisi minun käsitykseeni jumalaisista sanansaattajista", huomautti professori Porter, "se seikka, että tuo — hm herrasmies sitoi kaksi kunnioitettavaa oppinutta vierekkäin ja laahasi heitä viidakon halki, ikäänkuin he olisivat olleet härkiä."
Hautajaisia
Kun päivä nyt oli valjennut, alkoi pieni seurue, josta kukaan ei ollut syönyt eikä nukkunut edellisestä aamusta saakka, hommata itselleen ruokaa.
Arrowinkapinoitsijat olivat tuoneet maihin pienen varaston kuivattua lihaa, säilykelientä ja vihanneksia, korppuja, vehnäjauhoja, teetä ja kahvia näille viidelle, jotka he olivat muuten jättäneet oman onnensa nojaan ja jotka nyt kiiruhtivat tyydyttämään nälkäänsä pitkällisen paaston jälkeen.
Seuraavana toimena oli saattaa maja asuttavaan kuntoon, ja siksi päätettiin heti poistaa hirveät muistot siitä murhenäytelmästä, joka siellä oli jolloinkin menneinä päivinä tapahtunut.
Professori Porter ja herra Philander olivat syventyneet tutkimaan luurankoja. Molempien isompien he ilmoittivat kuuluneen valkoisen rodun miehelle ja naiselle.
Pientä luurankoa tarkastettiin vain ohimennen. Kun se oli kehdossa, saattoi jo siitäkin päättää, että se oli ollut onnettoman pariskunnan lapsi.
Kun isompaa luurankoa sovitettiin hautauskuntoon, löysi Clayton raskaan kultasormuksen, joka ilmeisesti oli ollut miehen sormessa hänen kuollessaan, sillä sormen hoikka luu oli vielä tuossa kultaisen korun ympäröimänä. Otettuaan sen käteensä lähemmin tarkastettavakseen Clayton huudahti hämmästyksestä, sillä sormuksessa oli Greystoke-suvun vaakuna.
Samaan aikaan Jane Porter tapasi kaapista kirjoja ja avatessaan erään nimilehden näki kirjoituksenJohn Clayton, Lontoo. Toisessa kirjassa, jota hän heti sen jälkeen tutki, oli vain nimiGreystoke.
"Herra Clayton!" huudahti hän, "mitä tämä merkitsee? Näissähän on jonkun sukulaisenne nimi!"
"Ja tässä", vastasi Clayton vakavana, "on Greystoke-suvun suuri sormus, joka on ollut hukassa siitä asti kuin setäni John Clayton, entinen loordi Greystoke, katosi jäljettömiin. Luultiin hänen hukkuneen mereen."
"Mutta kuinka selitätte, että nämä esineet ovat joutuneet tänneAfrikan villiin viidakkoon?"
"Siihen on vain yksi selitys mahdollinen, neiti Porter", vastasi Clayton. "Setäni ei hukkunut, vaan kuoli tässä majassa, ja tuossa lattialla on kaikki, mitä hänestä on jäljellä."
"Silloin on tämä varmaankin ollut lady Greystoke", sanoi Jane Porter totisena, osoittaen vuoteelle jäänyttä luurankoa.
"Niin juuri, se kaunis lady Alice", vastasi Clayton, "jonka monista hyveistä ja persoonallisesta viehätysvoimasta olen usein kuullut äitini ja isäni puhuvan. Onneton naisparka!" mutisi hän surullisena.
Hartaan ja juhlallisen tunnelman vallitessa haudattiin loordi ja lady Greystoken luurangot heidän afrikkalaisen majansa edustalle, ja heidän keskelleen laskettiin Kaala-apinan lapsen hennot luut.
Sovitellessaan lapsen pieniä luita purjekankaan palaseen alkoi herra Philander äkkiä tarkastella kalloa yksityiskohtaisesti. Sitten hän kutsui luokseen professori Porterin, ja molemmat keskustelivat matalalla äänellä hyvän aikaa.
"Tuiki merkillistä, tuiki merkillistä", sanoi professori Porter.
"Meidän pitää heti ilmoittaa herra Claytonille, mitä olemme huomanneet!"
"No no, herra Philander, no no!" väitti vastaan professori ArchimedesQ. Porter. "Annetaan kuolleiden olla rauhassa."
Ja sitten tämä valkohapsinen vanhus luki hautajaissanat tämän merkillisen haudan partaalla, neljän seuralaisensa seisoessa kumartuneina ja paljain päin hänen ympärillään.
Korkealla puussa lymyten tarkkasi Apinain Tarzan tätä juhlallista toimitusta, mutta erityisesti kiintyi hänen huomionsa Jane Porterin suloisiin kasvoihin ja siroon vartaloon.
Hänen yksinkertaisessa, kesyttömässä sydämessään heräsi uusia tunteita. Hän ei voinut niitä itsekään ymmärtää. Hän ei tiennyt, miksi hänen teki niin kovasti mielensä katsella näitä ihmisiä tai miksi hän oli nähnyt sellaista vaivaa pelastaakseen nuo kolme miestä. Mutta sen hän käsitti hyvinkin, miksi hän oli estänyt Saborin raatelemasta vieraan tytön hentoa ruumista.
Miehet olivat kaiketi tyhmiä, naurettavia ja pelkureita. Marakatti Manukin oli heitä älykkäämpi. Jos nämä olivat hänen omaa rotuaan, niin ei todella ollut syytä ylpeilyyn.
Mutta tyttö, ah — se oli aivan toinen asia. Tosin Tarzan ei osannut sitä itselleen selittää, mutta hän tajusi, että tyttö oli luotu suojeltavaksi, ja että hän itse oli luotu tytön suojelijaksi.
Hän kummasteli, miksi he olivat kaivaneet maahan suuren kuopan, haudatakseen vain vanhoja luita. Siinä ei varmastikaan ollut järkeä; eihän kukaan tahtonut varastaa vanhoja luita. Jos niissä olisi ollut lihaa, olisi hän ymmärtänyt, sillä vain maahan kätkemällä voi saalistaan suojella Dangolta, hyeenalta, ynnä muilta viidakon ryöväreiltä.
Kun hauta oli luotu umpeen, lähti seurue takaisin majalle päin, ja Esmeralda vuodatti yhä runsaasti kyyneleitä niiden kahden vuoksi, joista hän ei ollut ennen kuullut ja jotka olivat kuolleet kaksikymmentä vuotta sitten. Mutta äkkiä hän sattui katsahtamaan satamaan päin ja hänen kyyneleensä kuivuivat heti.
"Katsokaa noita kelvottomia!" huusi hän viitatenArrowiakohti."Tuolla ne menee tiehensä ja me jäädään tälle kirotulle saarelle."
Ja totta olikin, ettäArrowhiljalleen lipui sataman suusta aavalle merelle.
"He lupasivat jättää meille kiväärejä ja ampumatarpeita", huomauttiClayton. "Ne viheliäiset otukset."
"Se on varmaankin sen miehen ansiota, jota he sanovat Snipesiksi", sanoi Jane Porter. "King oli lurjus, mutta sentään jonkun verran inhimillinen. Jollei häntä olisi surmattu, niin uskon varmasti, että hän olisi pitänyt meistä huolta ja meille olisi toimitettu kaikkia tarpeita, ennenkuin meidät jätettiin oman onnemme nojaan."
"Olen pahoillani, etteivät he ennen lähtöään käyneet luonamme", sanoi professori Porter. "Olisin pyytänyt heitä jättämään aarteen meille, sillä jos se hukkuu, niin joudun taloudellisesti perikatoon."
Jane Porter katsoi isäänsä surullisesti.
"Siitä ei olisi ollut apua, rakas isä", vastasi hän, "sillä juuri aarteen vuoksi he tappoivat päällystönsä ja jättivät meidät tähän hirveään erämaahan".
"No no, lapsi, no no!" muistutti professori Porter. "Sinä olet hyvä tytär, mutta kokematon käytännöllisissä asioissa." Ja sitten hän kääntyi ja lähti verkalleen astelemaan viidakkoa kohti, kädet selän takana pitkän takin liepeiden alla ja silmät kiinni maassa.
Hänen tyttärensä katsoi hänen jälkeensä surumielisesti hymyillen, kääntyi sitten herra Philanderin puoleen ja kuiskasi:
"Olkaa niin ystävällinen ja estäkää häntä lähtemästä omille retkilleen kuten eilen. Kuten tiedätte, luotamme teihin, että pidätte häntä tarkasti silmällä."
"Hän käy päivä päivältä yhä kiusallisemmaksi", vastasi herra Philander huokaisten ja päätään pudistaen. "Luulenpa, että hän nyt on menossa eläintieteelliseen puutarhaansa ilmoittamaan, että eilisiltana yksi heidän leijonistaan oli päässyt irti. Oh, neiti Jane, te ette tiedä, mitä kaikkea saan kestää…"
"Tiedänpä kylläkin, herra Philander, mutta vaikka me kaikki häntä rakastamme, te yksin kykenette häntä ohjaamaan, sillä mitä tahansa hän teille mahdollisesti sanookin, hän kunnioittaa teidän suurta oppianne, ja siksi hänellä on tavaton luottamus teidän mielipiteisiinne. Isä-parka ei edes osaa tehdä eroitusta oppineisuuden ja viisauden välillä."
Herra Philander näytti joutuvan hieman hämilleen näistä sanoista ja lähti seuraamaan professori Porteria, mielessään pohtien pitikö hänen käsittää imarteluksi vai loukkaukseksi neiti Porterin kaksimielinen kohteliaisuus.
Tarzan oli pannut merkille sen hämmennyksen ja levottomuuden, joka oli ilmennyt majan uusien asukkaiden kasvoilla, kun he huomasivat Arrow-laivan lähdön. Hän päätti siis, kun laiva lisäksi oli hänelle merkillinen uutuus, kiirehtiä sataman suun pohjoispuoliseen kärkeen sitä lähemmin katsellakseen ja samalla ottaakseen selville, minne päin se suuntasi kulkunsa.
Liikkuen nopeasti puusta puuhun hän saapui niemeen vain hetkistä myöhemmin kuin laiva oli päässyt ulos satamasta, ja niinpä hänellä olikin erinomainen tilaisuus tarkastella oudon, uivan talon ihmeitä.
Maan puolelta puhalsi heikko tuuli, ja alus, joka oli verkalleen kulkenut ulos satamasta vain parin purjeen varassa, levitti nyt kaikki mahdolliset riepunsa päästäkseen merelle niin nopeasti kuin suinkin.
Tarzan katseli ihastuneena aluksen siroja liikkeitä ja olisi hartaasti suonut olevansa sen kannella. Äkkiä hänen tarkat silmänsä huomasivat vähäpätöisen savujuovan kaukana pohjoisella taivaanrannalla, ja hän ihmetteli, mistä sellainen sai alkunsa aavalla merellä.
Melkein samaan aikaan sen huomasi myöskinArrowintähystäjä, ja Tarzan näki, kuinka purjeita heti muutettiin ja vähennettiin. Alus kääntyi ja lähti pyrkimään takaisin maata kohden. Eräs mies seisoi keulassa ja heitti alinomaan mereen köyttä, jonka päässä oli jokin pieni esine. Tarzan ihmetteli, mitä tuokin homma tarkoitti.
Vihdoin laiva kääntyi vasten tuulta, ankkuri laskettiin ja purjeet päästettiin alas. Kannella häärättiin kovasti. Aluksesta laskettiin vesille vene ja siihen sijoitettiin iso arkku. Sitten kymmenkunta merimiestä tarttui airoihin ja souti sitä niemenkärkeä kohti, missä Tarzan kyyristeli puun lehvien keskellä. Veneen tullessa lähemmäksi Tarzan näki, että sen perässä istui rottanaama.
Pari minuuttia vielä, ja vene tuli rantaan. Miehet hyppäsivät maihin ja nostivat ison arkun hietikolle. He olivat niemen pohjoisella rannalla, niin ettei majasta päin voitu heitä nähdä.
Miehet väittelivät vähän aikaa kiivaasti. Sitten rottanaama astui muutamien kumppanien kera sille kummulle, jolla Tarzanin kätköpaikka oli. He katselivat tutkivasti ympärilleen.
"Tässä on hyvä paikka", sanoi rottanaamainen merimies, osoittaenTarzanin puun alustaa.
"Se on yhtä hyvä kuin joku toinenkin", vastasi eräs hänen kumppaneistaan. "Jos aarre löydetään laivasta, niin se kuitenkin takavarikoidaan. Yhtä hyvin hautaamme sen tänne siltä varalta, että joku meistä välttää hirsipuun, hakee sen täältä ja saa siitä nauttia."
Rottanaama kutsui sitten veneen luo jääneitä miehiä, ja nämä tulivat hitaasti kuokkineen ja lapioineen.
"Pitäkää kiirettä!" huusi Snipes.
"Älä rähise!" vastasi eräs miehistä happamesti. "Et sinä mikään amiraali ole, senkin krapu."
"Mutta nyt minä olen kapteeni, pidä se muistissasi, tolvana!" huusiSnipes, päästäen suustaan kauheita kirouksia.
"Älkää nyt pojat, riidelkö", varoitti eräs, joka ei vielä ollut puhunut. "Mitä apua siitä on, että alamme keskenämme kinastella?"
"Oikein", vastasi eräs merimies, joka oli ruvennut vastustamaan Snipesin itsevaltaista käytöstä, "mutta ei tässä sakissa kannata kenenkään nokkaansa nostella".
"Kaivakaa, pojat, tästä", sanoi Snipes osoittaen paikkaa puun juurella. "Ja sillä aikaa saa Peter piirtää paikasta kartan, jotta löydämme sen jälkeenpäin. Tom ja Bill, ottakaa pari miestä avuksi ja tuokaa arkku tänne."
"Mitäs sinä sitten aiot tehdä?" kysyi äskeinen riitelijä. "Sinäkö vain komentelet?"
"Tee sinä vain työtä", murisi Snipes. "Et kai luule, että kapteeni tarttuisi lapioon, vai mitä?"
Kaikki miehet katsoivat häneen kiukkuisina. Yksikään ei pitänyt Snipesistä, ja hänen mahtailunsa sen jälkeen, kun hän oli murhannut kapinoitsijain todellisen johtajan, Kingin, oli vain antanut uutta virikettä heidän vihalleen.
"Tarkoitatko, ettet aio ottaa lapiota ja auttaa työssä? Ei kai sinun olkasi niin penteleen kipeä ole", sanoi Tarrant, se merimies, joka ensin oli hänelle puhunut.
"En, vaikka lempo olisi", vastasi Snipes, hermostuneesti hypistellen revolverin perää.
"Silloin hitto vie, saat ainakin kuokan, ellei sinulle lapio kelpaa…" Näin sanoen Tarrant kohotti kuokkansa ja vimmatusti iskien hautasi sen kärjen Snipesin aivoihin.
Hetken aikaa miehet seisoivat ääneti ja katselivat kumppaninsa raivon uhria. Sitten yksi heistä virkkoi:
"Oikein tehty sille öykkärille!"
Eräs toinen iski kuokkansa maahan, mutta kun multa oli pehmeää, heitti hän kuokan ja tarttui lapioon, minkä jälkeen toisetkin ryhtyivät työhön. Murhasta ei sen enempää puhuttu, mutta miesten mieli oli keveämpi kuin ennen Snipesin komentoaikana.
Kun kuoppa oli kaivettu arkun suuruiseksi, ehdotti Tarrant, että sitä laajennettaisiin ja Snipesin ruumis haudattaisiin arkun päälle.
"Se eksyttäisi ketä tahansa, joka rupeaisi täällä kaivelemaan", selitti hän.
Toiset pitivät ehdotusta viisaana, ja niin he laajensivat kuoppaa, jotta ruumis mahtui siihen. Keskelle kaivettiin syvennys arkkua varten, joka purjekankaaseen käärittynä laskettiin koloonsa, niin että sen reuna kohosi noin jalan verran esille haudan pohjasta. Maata lapioitiin ja poljettiin arkun ympärille, kunnes haudan pohja oli kauttaaltaan tasainen.
Sitten kaksi miestä vyörytti muitta mutkitta rottanaaman ruumiin hautaan, kun ensin oli sen taskuista korjattu aseet ja muut esineet, jotka jäivät miesten saaliiksi.
Hauta luotiin umpeen ja poljettiin päältä kovaksi. Liika multa hajoitettiin sinne tänne, ja haudalle levitettiin risuja niin luonnolliseen asentoon kuin suinkin, jotta ei näkyisi mitään jälkiä siitä, että maata oli sillä kohtaa myllerretty.
Kun kaikki oli kunnossa, palasivat miehet pikku veneen luo ja lähtivät nopeasti soutamaan takaisin laivalle.
Tuuli oli yltynyt melkoisesti, ja kun savu oli taivaanrannalla käynyt paljon selvemmäksi, eivät kapinoitsijat viivytelleet vähääkään, vaan levittivät joka purjeen jaArrowviiletti myötätuulessa hyvää vauhtia pakoon lounaista kohti.
Tarzan, joka oli hievahtamatta tarkannut äskeistä näytelmää, istui kauan aikaa miettimässä näiden kummien olentojen vehkeitä.
Ihmiset olivat tosiaan hupsumpia ja julmempia kuin viidakon pedot! Kuinka onnellinen olikaan hän itse saadessaan aarniometsänsä rauhassa elää turvallisena!
Hän ihmetteli itsekseen, mitä heidän maahan hautaamansa arkku sisälsi. Elleivät he tahtoneet sitä pitää, niin miksi he eivät muitta mutkitta heittäneet sitä veteen? Se olisi ollut paljon helpompaa…
Ahaa, kyllä he tahtovat sen pitää, ajatteli hän. Kätkivät sen tänne ja aikovat myöhemmin tulla sitä noutamaan.
Tarzan liukui alas maahan ja alkoi tutkia kätköpaikkaa. Hän tarkasteli, olivatko miehet jättäneet mitään hänelle kelpaavaa. Pian hän löysikin haudalle heitettyjen risujen alta lapion.
Hän otti sen käteensä ja koetti käsitellä sitä samoin kuin oli nähnyt merimiesten tekevän. Se oli kiperää työtä ja teki kipeää hänen paljaille jaloilleen, mutta hän jatkoi uutterasti kunnes oli osaksi paljastanut ruumiin, jonka hän sitten veti ylös haudasta ja jätti lojumaan sen reunalle.
Sitten hän kaivoi edelleen, ja pian oli arkkukin esillä. Sen hän nosti myös ja pani ruumiin viereen. Sitten hän täytti pienemmän kuopan haudan pohjalla, pani ruumiin jälleen paikalleen, lapioi kaikki umpeen, levitti päälle risut ja astui arkun luo.
Neljä merimiestä oli hikoillut sitä kantaessaan — Apinain Tarzan nosti arkun yhtä helposti kuin tyhjän laatikon ja vei sen tiheimpään viidakkoon, sidottuaan ensin lapion köydellä selkäänsä.
Raskas taakka mukanaan ei hän tosin voinut heilutella itseään puusta puuhun, kuten tavallisesti, ja siksi hän nyt kulki polkuja pitkin, päästen kuitenkin aika nopeasti eteenpäin. Useita tunteja hän marssi koilliseen, kunnes hänen eteensä tuli läpitunkematon vesakkometsä köynnöksineen ja rönsyineen. Silloin hän kapusi puiden alimmille oksille ja saapui neljännestunnin kuluttua sille apinain kokouspaikalle, missä he pitivät neuvottelujaan tai viettivät kaameita tappojuhliaan.
Keskellä tätä aluetta, likellä rumpua ja alttaria, hän alkoi kaivaa kuoppaa. Se oli kovempaa työtä kuin lapioida äsken peitettyä hautaa, mutta Tarzan oli sisukas ja jatkoi kaivamistaan, kunnes lopulta kuoppa oli kyllin syvä arkun kätköpaikaksi.
Miksi hän oli ryhtynyt tähän työhön tuntematta arkun sisällyksen arvoa?
Apinain Tarzanilla oli ihmisen ruumis ja ihmisen aivot, mutta hän oli apina kasvatuksensa ja ympäristönsä vuoksi. Hänen aivonsa sanoivat hänelle, että arkussa oli jotakin arvokasta, sillä muutoinhan miehet eivät olisi sitä kätkeneet. Hänen kasvatuksensa oli opettanut häntä matkimaan kaikkea uutta ja tavatonta, ja nyt sai lisäksi hänen luonnollinen uteliaisuutensa, joka on yhtä ominainen ihmisille kuin apinoille, hänet koettamaan avaamaan arkkua ja tutkimaan, mitä siinä oli.
Mutta raskas kansi ja vahvat raudoitukset olivat liikaa hänenkin taidolleen ja suunnattomalle voimalleen, eikä hänellä ollut muuta neuvoa kuin haudata arkku, saamatta uteliaisuuttaan tyydytetyksi.
Kun Tarzan sitten taas oli saapunut majan luo, oli jo aivan pimeä. Pikku rakennuksessa paloi valo, sillä Clayton oli löytänyt avaamattoman öljyastian, joka oli ollut koskematta kaksikymmentä vuotta. Se kuului alkujaan siihen varastoon, jonka Musta Mikko oli jättänyt Claytonille. Lamput olivat vielä myöskin käyttökelpoisia, ja niinpä Tarzanin kummastukseksi majan sisällä oli yhtä valoisaa kuin päivällä.
Hän oli usein itsekseen miettinyt, mihin lamppuja oikeastaan käytettiin. Hänen kirjansa ja kuvansa olivat kertoneet hänelle, mitä ne olivat, mutta hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, kuinka ne saatiin lähettämään luotaan ihmeellistä auringonvaloa, jota kuvissa oli näkynyt niistä virtaavan ympärillä oleviin esineihin.
Lähestyessään oven likeistä ikkunaa hän näki, että maja oli purjekankaalla ja oksilla jaettu kahdeksi huoneeksi.
Etuhuoneessa oli kolme miestä; kaksi vanhempaa istui vilkkaasti keskustelemassa, kun taas nuorin nojasi selkäänsä vasten häthätää kyhätyllä tuolilla ja luki erästä Tarzanin kirjaa.
Mutta kun Tarzan ei erikoisesti välittänyt näistä miehistä, hiipi hän toisen ikkunan taakse. Sieltä näkyi tyttö. Kuinka kaunis hän olikaan! Kuinka ihana hänen lumivalkoinen ihonsa!
Tyttö kirjoitti paraikaa Tarzanin omalla pöydällä ikkunan luona. Ruohokasalla huoneen perimmässä nurkassa makasi neekeritär uneen vaipuneena.
Tunnin aikaa Tarzan katseli kirjoittavaa tyttöä ja olisi kovin mielellään puhutellut häntä, mutta ei uskaltanut yrittääkään, sillä varmaankaan ei tyttö ymmärtäisi häntä — kuten ei nuori mieskään ollut ymmärtänyt — ja lisäksi hän pelkäsi säikähdyttävänsä tytön pois ikkunan luota.
Vihdoin tyttö nousi, jättäen kirjoittamansa lehdet pöydälle, astui vuoteen luo ja alkoi sitä pöyhiä.
Sitten hän päästi hajalle pehmeät, kultaiset hiuksensa, jotka kruununa koristivat hänen päätänsä. Kuin soliseva vesi, jonka häipyvä aurinko muuttaa sulaksi metalliksi, ne valuivat kahden puolen hänen soikeita kasvojaan ja aaltoilivat hänen vyötäisiäänkin alemmas.
Tarzan seisoi kuin lumottuna. Sitten tyttö sammutti lampun, ja huoneessa oli kaikki mustaa.
Sittenkin Tarzan jäi odottamaan. Hän hiipi aivan kiinni ikkunaan ja kuunteli puolisen tuntia. Vihdoin hän kuuli sellaista säännöllistä hengitystä, joka ilmaisee nukuksissa oloa.
Varovasti hän pisti kätensä ristikon läpi ja tunnusteli pöytää pitkin. Hän tapasi Jane Porterin kirjoittamat lehdet ja veti kätensä kalliine aarteineen takaisin.
Tarzan kääri lehdet kokoon ja pisti ne nuolikoteloonsa. Sitten hän häipyi viidakkoon hiljaa ja ääneti kuin varjo.
Viidakon vero
Tarzan heräsi varhain seuraavana aamuna, ja uuden päivän ensi ajatus, kuten viimeinenkin eilenillalla, koski nuolikoteloon kätkettyä ihmeellistä kirjoitusta.
Nopeasti hän veti sen esiin, sydämessään toivoen osaavansa lukea, mitä kaunis valkoinen neito oli kirjoittanut.
Mutta jo ensi silmäys siihen toi hänelle hänen elämänsä katkerimman pettymyksen. Milloinkaan hän ei ollut halunnut mitään niin kiihkeästi kuin saada lukea, mitä oli kirjoittanut se kultahiuksinen olento, jonka hän niin äkkiä ja odottamatta oli tavannut. Mitäpä siitä, vaikkei kirjoitus ollutkaan aiottu hänelle! Se ilmaisi joka tapauksessa tytön ajatuksia, eikä Apinain Tarzan muusta välittänyt.
Ja nyt hän joutui ihan ymmälle katsellessaan merkillisiä kirjaimia, joiden kaltaisia hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Lisäksi ne vielä kallistuivat päinvastaiseen suuntaan kuin hän oli nähnyt kirjoissaan tai löytämissään harvoissa, vaikeasti luettavissa kirjeissä.
Mustan kirjankin pienet merkit olivat tuttuja, vaikka ei ollutkaan saanut selvää sisällyksestä, mutta tässä kirjoituksessa oli kaikki uutta ja käsittämätöntä.
Parikymmentä minuuttia hän tuijotti outoihin kirjaimiin, kunnes ne vihdoin äkkiä alkoivat näyttää tutunomaisilta, vaikka ikäänkuin runnelluilta ja pahoinpidellyiltä. Ahaa, ne olivat sittenkin vanhoja ystäviä, niitä oli vain väännetty toisennäköisiksi.
Sitten alkoi selvitä sana sieltä, toinen täältä. Hänen sydämensä hätkähti ilosta.
Puolen tunnin kuluttua hän oli jo edistynyt tuntuvasti, ja lukuunottamatta muutamia yksityisiä sanoja hän ymmärsi kaikki.
Hän luki seuraavaa:
Afrikan länsirannikolla, noin kymmenennellä asteella eteläistä leveyttä. (Niin sanoo herra Clayton.)
Helmikuun 3 (?) p:nä 190..
Rakas Hazel!
Tuntuu hullulta kirjoittaa sinulle kirjettä, jota et milloinkaan saane lukea, mutta minun täytyy kuitenkin jollekulle kertoa niistä kauheista kokemuksistamme, jotka ratkaisevat kohtalomme — olkoon se mikä tahansa.
Kuten tiedät, meidän luultiin lähtevän tieteelliselle tutkimusmatkalle Kongoon. Otaksuttiin, että isä hautoi mielessään ihmeellistä teoriaa jostakin tavattoman vanhasta sivistyksestä, jonka jätteitä muka oli haudattuna jonnekin Kongon laaksoon. Mutta kun kerran olimme kunnollisesti päässeet avoimelle merelle, tuli totuus ilmi.
Silloin saatiin näet tietää, että muuan vanha kirjatoukka, jolla oli pieni muinaisesineiden kauppa Baltimoressa, oli jonkin vanhan espanjalaisen käsikirjoituksen lehtien välistä löytänyt v. 1752 kirjoitetun kirjeen, jossa kuvailtiin Espanjasta Etelä-Amerikkaan aikoneen purjealuksen ja sen kapinallisen miehistön seikkailuja. Laivalla oli ollut kalliina lastina dublooneja ja piastereita. Se kuulostaa merirosvomaiselta, eikö totta?
Kirjoittaja oli itsekin ollut kapinoitsijain joukossa, ja kirje oli tarkoitettu hänen pojalleen, joka oli siihen aikaan ollut erään espanjalaisen kauppalaivan kapteenina.
Kirjeessä kerrotusta tapauksesta oli jo kulunut monta vuotta, ja sen kirjoittajasta oli tullut jonkin espanjalaisen pikkukaupungin kunnioitettu kansalainen; mutta kullanhimo oli silti hänessä niin väkevä, että hän pani kaikki alttiiksi, saadakseen ilmoittaa pojallensa, kuinka he molemmat pääsisivät tarumaisten rikkauksien omistajiksi.
Hän kertoi siinä, kuinka miehet noin viikon matkan päässäEspanjasta olivat tehneet kapinan ja surmanneet jokaisenpäällysmiehen ja kaikki muutkin, jotka olivat heitä vastustaneet.Mutta täten he samalla toimittivat itselleen kohtalokkaan lopun,sillä laivaan ei jäänyt ainoatakaan, joka olisi kyennyt sitäohjaamaan merellä.
Tuuli ajeli heitä sinne tänne kahden kuukauden aikana, kunnes he kuolemansairaina keripukista, nälästä ja janosta olivat joutuneet eräälle pienelle saarelle. Aallot paiskasivat aluksen rantaa vasten kappaleiksi, mutta sitä ennen olivat elossaolijat, joita silloin enää oli vain kymmenen sielua, saaneet suurista aarrearkuista yhden pelastetuksi.
Sen he kaivoivat huolellisesti maahan ja elivät saarella kolme vuotta, alinomaa toivoen pelastusta. Toinen toisensa jälkeen he sairastuivat ja kuolivat, kunnes lopulta vain yksi mies oli jäljellä — kirjeen kirjoittaja.
Miehet olivat aluksensa jäännöksistä rakentaneet veneen, mutta kun heillä ei ollut pienintäkään tietoa, missä saari sijaitsi, eivät he olleet uskaltaneet lähteä matkalle.
Kun kaikki toiset olivat kuolleet, alkoi hirveä yksinäisyys painostaa häntä, niin ettei hän enää kestänyt sitä, ja siksi hän mieluummin antautui vaaraan kuolla aavalla merellä kuin menettää järkensä yksinäisellä saarella ja lähti purjehtimaan pienellä veneellään, oltuaan miltei vuoden erakkona.
Onneksi hän lähti pohjoiseen ja joutui viikon päästä Espanjan ja Länsi-Intian väliä purjehtivien laivojen kulkuvesille, jolloin eräs kotiin matkaava alus keksi hänet ja otti hoiviinsa.
Pelastajilleen hän kertoi vain haaksirikosta, kuinka melkein kaikki miehet olivat hukkuneet ja sitten loputkin menehtyneet saarella, niin että hän yksin oli jäänyt eloon. Kapinasta ja maahan kaivetusta aarrearkusta hän ei maininnut mitään.
Laivan kapteeni sanoi, että ottaen huomioon sen paikan, josta hänet oli pelastettu, ja kuluneella viikolla vallinneet tuulet hän oli varmasti ollut jollakin Kap Verden saarista Afrikan länsirannikolla, noin 16. tai 17. asteella pohjoista leveyttä.
Hänen kirjeensä kuvaili erittäin tarkasti sekä saarta että aarteen paikkaa, ja sitä seurasi liitteenä maailman kömpelötekoisin ja eriskummallisin kartta, jossa sekä puut että kivet oli merkitty X:llä, — etpä voi aavistaakaan, millaiselta se kartta näytti.
Kun isä sitten selitti retken varsinaisen tarkoituksen, lamaantui mieleni kokonaan, sillä tiesinhän hyvin, kuinka haaveileva ja epäkäytännöllinen hän on aina ollut, ja siksi pelkäsin, että häntä taas oli petkutettu, etenkin kun hän kertoi minulle maksaneensa kirjeestä ja kartasta tuhat dollaria.
Sainpa vielä lisäksi tietää, että hän oli lainannut kymmenentuhatta dollaria Robert Canlerilta ja antanut hänelle siitä velkakirjan. Herra Canler ei ollut vaatinut mitään vakuutta. Arvaathan, rakas ystävä, mitä se merkitsee minulle, jos isä ei voi maksaa velkaansa. Oh, kuinka minä inhoan sitä miestä!
Kaikki koetimme kyllä katsella asiaa sen valoisalta puolelta, mutta herra Philander ja Clayton — tämä liittyi meihin Lontoossa vain seikkailun halusta — olivat yhtä epäuskoisia kuin minäkin.
Kertoakseni pitkän jutun lyhyesti mainitsen siis vain, että todella löysimme saaren ja aarteen. Se oli iso raudoitettu tammiarkku, jonka ympärille oli monin kerroin kääritty öljyttyä purjekangasta, ja yhtä vahva ja luja se oli kuin melkein kaksisataa vuotta sitten, jolloin se oli maahan kaivettu.
Se oli suorastaan täynnä kultarahoja, ja niin raskas se oli, että neljä miestä tuskin jaksoi sitä kantaa.
Mutta tämä kovan onnen aarre näyttää tuovan vain tuhoa ja verenvuodatusta niille, jotka joutuvat sen kanssa tekemisiin, sillä kolme päivää sen jälkeen, kun olimme lähteneet Kap Verden saarilta, teki meidän oma miehistömme kapinan ja tappoi koko päällystönsä.
Oh, se oli hirveää — sitä ei voi edes kirjoittaa.
He olivat aikoneet surmata meidätkin, mutta heidän johtajansa, King nimeltään, ei sallinut sitä, ja sitten purjehdittiin pitkin rannikkoa etelään. Täällä tavattiin autiossa paikassa hyvä satama, jossa meidät laskettiin maihin ja jätettiin oman onnemme nojaan.
He purjehtivat tänään tiehensä aarteineen, mutta Clayton sanoo, että heidän kohtalonsa tulee olemaan sama kuin tuon muinaisen aluksen, sillä samana päivänä, jolloin saavuimme maihin, murhasi eräs miehistä Kingin, joka yksinään jotakin tiesi laivan ohjaamisesta.
Soisin että tuntisit herra Claytonin. Hän on tavattoman herttainen ja näyttää melkein siltä kuin olisi korviaan myöten rakastunut minun vähäpätöisyyteeni.
Hän on loordi Greystoken ainoa poika, ja kerran hän saa periä loordin arvonimen ja maatilat. Lisäksi hän on itsekin rikas, mutta se, että hänestä tulee englantilainen loordi, huolestuttaa minua kovasti — tiedäthän mielipiteeni Amerikan neidoista, jotka ovat menneet naimisiin aatelisten ulkomaalaisten kanssa. Oh, olisipa hän vain tavallinen amerikkalainen herrasmies!
Mutta sehän ei ole hänen syynsä, että kaikessa muussa paitsi syntyperässä hän olisi kunniaksi rakkaalle isänmaalleni, ja se on suurin imarrus, minkä voin miehestä lausua.
Meillä on ollut perin merkillisiä seikkailuja siitä asti kun astuimme täällä maihin. Isä ja herra Philander eksyivät viidakkoon, ja heitä ajoi takaa todellinen leijona.
Herra Claytonkin eksyi, ja villit eläimet hyökkäsivät kahdesti hänen kimppuunsa. Esmeraldaa ja minua piti myös kauhea leijona suljettuna erääseen vanhaan majaan. Se oli todella "kamalata", kuten Esmeralda sanoisi.
Mutta kaikkein ihmeellisintä on täällä eräs olento, joka aina on pelastanut meidät. Minä en ole häntä nähnyt, mutta herra Clayton, isä ja herra Philander ovat, ja he sanovat hänen olevan kuin jumala. Valkoinen hän on ja ruskettunut, voimakas kuin villi elefantti, notkea kuin apina ja peloton kuin leijona.
Hän ei puhu englantia, ja suoritettuaan jonkin arvokkaan työn hän katoaa niin nopeasti ja salaperäisesti kuin ruumiiton henki.
Sitten meillä on täällä toinenkin kummallinen naapuri, joka kirjoitti kauniilla painokirjaimilla ilmoituksen englanniksi ja kiinnitti sen majansa ovelle, jossa me nyt asumme. Siinä hän varoitti meitä hävittämästä mitään hänen tavaroitaan, ja allekirjoitukseksi hän merkitsi 'Apinain Tarzan'.
Emme ole häntä nähneet, mutta arvelemme hänen olevan lähitienoilla, sillä kun eräs merimiehistä aikoi ampua herra Claytonia selkään, niin jokin näkymätön käsi heitti viidakosta keihään, joka puhkaisi sala-ampujan olkapään.
Merimiehet jättivät meille kovin vähän ruokatarpeita, ja kun meillä on vain yksi revolveri, jossa on kolme panosta jäljellä, niin emme tiedä, kuinka hankkisimme lihaa. Herra Philander tosin sanoo voitavan elää vaikka kuinka kauan hedelmillä ja pähkinöillä, joita viidakossa on yllin kyllin.
Nyt olen hyvin väsynyt ja menen heti vuoteeseeni, johon herra Clayton minulle keräsi ruohot. Kirjettäni jatkan kuitenkin päivästä päivään, mikäli tapauksia sattuu. —
Uskollinen ystäväsi
Jane Porter.
Luettuaan kirjeen Tarzan istui kauan aikaa ymmällä ja mietiskellen. Siinä oli niin paljon uusia ihmeellisiä asioita, että hänen oli vaikea päästä niistä selville.
He eivät siis tietäneet, että hän oli Apinain Tarzan. Piti ilmoittaa se heille.
Asuinpuuhunsa hän oli kyhännyt oksista ja lehvistä kömpelötekoisen katoksen, jonka suojaan hän oli sateen varalta tallettanut majasta tuomansa harvat aarteet. Niiden joukossa oli myös lyijykyniä.
Niistä hän otti yhden ja kirjoitti Jane Porterin nimikirjoituksen alle:
"Minä olen Apinain Tarzan."
Hän arveli sen riittävän, ja kirjeen hän päätti viedä takaisin majaan.
Ruuan puolesta heidän ei tarvitsisi huolehtia. Sitä hän kyllä hankkisi heille.
Seuraavana aamuna Jane Porter löysi hukkuneen kirjeensä ihan samalta paikalta, mistä se kaksi yötä aikaisemmin oli kadonnut. Se oli kummallista, mutta nähdessään lisäyksen nimensä alla hän tunsi kylmiä väreitä selässään. Hän näytti Claytonille kirjettä tai oikeammin sen viimeistä lehteä, jossa allekirjoitus oli.
"Ja ajatelkaahan, että tuo villi on arvatenkin tarkkaillut minua koko ajan, kun kirjoitin! Uh, se on kauheata!"
"Mutta hän on meille ystävällinen", vakuutti Clayton, "kun hän on palauttanut kirjeenne, eikä ole tehnyt teille mitään pahaa, ja ellen erehdy, niin juuri hän on antanut ystävyydestään hyvin kouraantuntuvan todistuksen, sillä äsken löysin majan edustalta kaadetun villikarjun".
Siitä lähtien kului tuskin päivääkään, jolloin ei olisi majalle tuotu metsänriistaa tai muuta ruokaa. Toisinaan se oli nuori hirvi, toisinaan jotakin outoa syötävää — Mbongan kylästä näpistettyjä kassava-kakkuja — taikka metsäkarju, leopardi, kerran leijonakin.
Tarzanille tuotti mitä suurinta nautintoa hankkia ruokaa näille tuntemattomille. Hänestä tuntui, ettei mikään ollut niin hauskaa kuin ahertaa ihanan valkoisen tytön menestykseksi ja turvaksi.
Hän aikoi joskus päivänvalolla ilmestyä majalle puhumaan heidän kanssaan niiden pikku merkkien avulla, jotka olivat heille kaikille tuttuja. Mutta hänen oli vaikea voittaa metsäläisujouttaan, ja niin päivä seurasi toista, eikä hän tullut toteuttaneeksi aikomustaan.
Majan asukkaat tutustuivat vähitellen ympäristöönsä ja rohkenivat mennä yhä kauemmas viidakkoon pähkinöitä ja muita hedelmiä hakemaan.
Kului tuskin päivääkään, jolloin professori Porter ei olisi hajamielisenä harhaillut viidakossa vähääkään piittaamatta sen väijyvistä vaaroista. Herra Samuel T. Philander, joka ei ollut nuorenakaan ollut vahva mies, kävi vain varjoksi entisestään, hänen kun piti pysytellä professorin henkivartijana.
Vihdoin Tarzan päätti käydä majalla.
Oli varhainen iltapuoli. Clayton oli lähtenyt sataman suulle tarkkailemaan, näkyisikö ehkä ohikulkevia laivoja. Täällä hänellä oli korkea puukasa valmiina sytytettäväksi, jos höyry tai purje ilmaantuisi kaukaiselle taivaanrannalle.
Professori Porter astuskeli pitkin rantaa etelää kohti, ja hänen kintereillään oli herra Philander, joka pyyteli häntä kääntymään takaisin, ennenkuin he molemmat taas joutuisivat jonkun villieläimen takaa-ajettaviksi.
Kun muut olivat hajaantuneet, lähtivät Jane Porter ja Esmeralda viidakkoon keräämään hedelmiä ja innoissaan he joutuivat yhä kauemmaksi majan luota.
Tarzan odotti oven edessä heidän paluutaan. Hän ajatteli kaunista valkoista tyttöä, eikä hän nykyään muuta ajatellutkaan. Hän mietti, pelkäisikö tyttö häntä, ja tämä ajatus oli vähällä saada hänet luopumaan suunnitelmastaan.
Hän alkoi käydä maltittomaksi, kun ei ketään kuulunut. Hänen teki mieli katsella tyttöä, olla hänen lähellään, ehkäpä koskettaakin häntä. Apinamies ei tuntenut mitään jumalaa, mutta hän oli sittenkin niin lähellä oman jumalaolentonsa palvontaa kuin kuolevainen ihminen konsaan joutuu tämän ylevän tunteen valtaan.
Odottaessaan hän kulutti aikaansa kirjoittamalla tytölle. Itsekään hän ei olisi osannut sanoa, aikoiko hän myös toimittaa kirjeen perille, mutta hänelle tuotti tavatonta mielihyvää, kun sai nähdä ajatuksensa paperilla. Näin hän kirjoitti:
"Minä olen Apinain Tarzan. Kaipaan teitä. Olen teidän. Te olette minun. Täällä minun talossani elämme aina yhdessä. Tuon teille parhaat hedelmät, hienoimmat hirvet, maukkainta lihaa, mitä viidakosta saadaan. Tahdon metsästää teille. Minä olen viidakon metsästäjistä mahtavin. Taistelen puolestanne. Minä olen väkevin kaikista viidakon taistelijoista. Te olette Jane Porter, sen näin kirjeestänne. Kun näette tämän, niin tiedätte, että se kuuluu teille ja että Apinain Tarzan rakastaa teitä."
Kun hän lopetettuaan kirjeensä seisoi ovella suorana kuin nuori intiaani, kuuli hänen tarkka korvansa tutun äänen. Se oli kahinaa, joka ilmaisi suuren apinan liikkuvan pitkin puiden alaoksia.
Hetkisen hän kuunteli tarkkaavaisesti. Sitten kuului viidakosta naisen kauhistunut huuto. Silloin Tarzan pudotti ensimmäisen rakkauskirjeensä maahan ja syöksyi kuin pantteri metsään. —
Clayton kuuli myös tämän huudon, samoin professori Porter ja herra Philander, jotka kaikki juosten kiirehtivät majalle, kiihkeästi kysellen toisiltaan, mikä oli hätänä. Silmäys majaan vahvisti heidän pahimman pelkonsa.
Jane Porter ja Esmeralda olivat poissa.
Hetkeäkään hukkaamatta Clayton ryntäsi molempien vanhusten seuraamana viidakkoon, huutaen tyttöä nimeltä. Puolisen tuntia hän harhaili siellä, kunnes sattumalta tapasi Esmeraldan näköjään elottoman ruumiin.
Hän kumartui koettelemaan neekerinaisen valtimoa ja kuunteli, vielä sydän sykki. Esmeralda oli vielä elossa. Clayton ravisti häntä.
"Esmeralda!" huusi hän naisen korvaan. "Esmeralda! Jumalan nimessä, missä neiti Porter on? Mitä on tapahtunut? Esmeralda?"
Neekeritär avasi hitaasti silmänsä. Hän näki Claytonin ja viidakon ympärillään.
"Oi taivas!" kiljahti hän ja pyörtyi uudestaan.
Nyt ehtivät paikalla myöskin professori Porter ja herra Philander.
"Mitä meidän on tehtävä, herra Clayton?" kysyi vanha professori. "Mistä haemme häntä? Jumala ei voi olla niin julma, että nyt olisi ottanut pienen tyttöni minulta."
"Meidän täytyy saada Esmeralda ensin virkoamaan", vastasi Clayton. "Hän voi kertoa meille, mitä on tapahtunut. Esmeralda!" huusi hän taas kiivaasti pudistaen neekeritärtä hartioista.
"Oi taivas, antakaa minun kuolla!" huusi naisparka silmät yhä ummessa. "Anna rakas Jumala, minun kuolla, mutta älä anna minun enää nähdä niin kauheata naamaa. Mitä varten lähetetään paholainen vanhan Esmeralda-paran kimppuun? Hän ei ole kellekään mitään pahaa tehnyt, totisesti ei ole. Hän on viaton, on ihan totta…"
"No no, Esmeralda", keskeytti Clayton. "Minä tässä vain olen, —Clayton. Avatkaa silmänne!"
Esmeralda totteli käskyä.
"Oi taivas! Jumalalle kiitos!" sanoi hän.
"Missä neiti Porter on? Mitä on tapahtunut?" kysyi Clayton.
"Eikö neiti Jane ole täällä?" parahti Esmeralda kohoten istualleen niin nopeasti, ettei olisi luullut hänen ruumiissaan olevan sellaista vikkelyyttä. "Oi jumala, nyt minä muistan! Se on vienyt hänet mukanaan", ja neekeritär alkoi nyyhkiä ja ruikuttaa.
"Mikä on vienyt hänet?" kysyi professori Porter.
"Suuri karvainen hirviö."
"Gorillako, Esmeralda?" kysyi herra Philander, ja kaikki kolme miestä voivat tuskin henkeään vetää, kun hän lausui ilmi tämän kauhean ajatuksen.
"Minä luulin, että se oli itse pahahenki, mutta kai se oli semmoinen gorillaelefantti, vai mikä sen nimi on. Oi voi minun lastani, omaa kultastani…" Ja taas Esmeralda purskahti kiihkeihin nyyhkytyksiin.
Clayton alkoi heti etsiskellä jälkiä, mutta ei nähnyt muuta kuin tallattua ruohoa, eikä hänellä ollut niin paljon viidakon tuntemusta, että olisi osannut näkemästään mitään päätellä.
Koko loppupäivän he haeskelivat viidakossa, mutta kun tuli pimeä, oli heidän pakko toivottomina luopua yrityksestä, sillä eiväthän he edes tietäneet suuntaa, minne päin peto oli vienyt Jane Porterin. Yö oli jo aikoja levinnyt seudun yli, kun he saapuivat majalle. Masentuneina ja äänettöminä he istuivat pienessä rakennuksessa.
Vihdoin professori Porter keskeytti hiljaisuuden. Hänen sävynsä ei enää muistuttanut oppinutta tutkijaa, joka laatii teorioita salaperäisistä, tuntemattomista asioista, vaan hän puhui nyt kuin toiminnan mies, mutta kaikesta päättäväisyydestä huolimatta hänen äänessään oli toivottomuuden ja tuskan vivahdus, joka sai vastakaikua Claytonin sydämestä.
"Nyt minä menen makuulle", sanoi vanhus, "ja koetan vähän nukkua. Varhain aamulla, heti kun on valoisaa, otan mukaani ruokaa niin paljon kuin jaksan kantaa, ja lähden taas etsimään Janea, kunnes löydän hänet. Minä en tule ilman häntä takaisin."
Hänen seuralaisensa eivät vastanneet heti. Kumpikin oli vaipunut omiin surullisiin ajatuksiinsa ja tiesi yhtä hyvin kuin professori-vanhuskin, mitä viime sanat merkitsivät — professori Porter ei milloinkaan palaisi viidakosta.
Vihdoin Clayton nousi ja laski kätensä professori Porterin kumaraiselle olalle.
"Minä tulen tietysti kanssanne", sanoi hän. "Te olette puhunut meidän molempien puolesta."
"Tiesin, että tarjoutuisitte — että haluaisitte tulla mukaani etsimään, herra Clayton, mutta se ei käy päinsä. Janea ei enää kukaan voi auttaa. Minä menen vain siksi, että saisin yhdessä hänen kanssaan kohdata Luojani, ja minulle tuottaa lohdutusta se tieto, ettei rakas tyttöni jää yksin ja hylättynä makaamaan hirveässä viidakossa. Samat lehvät saavat peittää meidät molemmat, samat sateet huuhdella meitä, ja hänen äitinsä henki saa tavata meidät yhdessä niin kuolemassa kuin elämässäkin. Ei, minun yksin on mentävä, sillä hän oli minun tyttäreni — ainoa, mitä minulla enää oli rakasta maan päällä."
"Minä tulen sittenkin mukaanne", sanoi Clayton yksinkertaisesti.
Vanhus kohotti katseensa ja silmäili tarkoin William Cecil Claytonin tarmokkaita, kauniita kasvoja. Ehkä hän niistä luki sen rakkauden, joka paloi nuoren miehen sydämessä — rakkauden hänen tyttäreensä.
Hän oli viime aikoina ollut liian syventynyt tieteellisiin mietiskelyihinsä, voidakseen panna merkille pikku tapauksia ja satunnaisia sanoja, jotka olisivat käytännöllisemmälle miehelle ilmaisseet, että nuoret tunsivat yhä suurempaa kiintymystä toisiinsa. Nyt vasta hän joutui niitä ajattelemaan.
"Kuten haluatte", vastasi hän.
"Minut saatte myös ottaa lukuun", huomautti herra Philander.
"Ei, sinä vanha kelpo ystäväni", väitti professori Porter. "Emme saa kaikki mennä. Julmaa olisi jättää Esmeraldaparka tänne yksinään, eikä sitäpaitsi kolmelle onnistu asia sen paremmin kuin yhdellekään. Kauhea aarniometsä vaatii muutenkin tarpeeksi uhreja. Koettakaamme nyt vähän nukkua…"