Käyttäen pitkiä käsivarsiaan kuten ihmiset kainalosauvoja ja joka askeleella heilauttaen suurta ruhoaan puolelta toiselle kuningasapina harppaili majassa, murahteli äkäisesti ja päästi silloin tällöin korvia vihlovan kiljahduksen, joka oli viidakon villeistä äänistä kauhein.
Vihdoin hän pysähtyi pyssyn eteen ja kurotti hitaasti valtavan kätensä, kunnes se oli koskemaisillaan kiiltävää putkea; mutta samassa hän taas peräytyi ja jatkoi kiireistä marssiaan. Näytti siltä kuin peto näin osoittamalla pelottomuuttaan ja antamalla villin äänensä kuulua koettaisi kiihoittaa rohkeuttaan, kunnes uskaltaisi ottaa pyssyn käteensä.
Taas hän pysähtyi ja tällä kertaa hänen onnistui pakottaa empivä kätensä koskettamaan kylmää terästä; mutta hän vetäisi kouransa miltei heti takaisin ja jatkoi väsymätöntä vaellustaan.
Tavantakaa toistui tämä kumma menettely, mutta joka kerta kasvoi itseluottamus, kunnes hän vihdoin otti pyssyn naulasta ja piteli sitä käsissään.
Kun Kertshak huomasi, ettei se häntä vahingoittanut, alkoi hän lähemmin tutkistella sitä, tirkisti putken mustaan syvyyteen, hypisteli tähtäintä, perää ja vihdoin liipasinta.
Kaikkien näiden temppujen aikana istuivat majaan tulleet apinat kyykkysillään oven suussa ja katselivat päällikköään, kun taas ulkona olevat ojentelivat kaulojaan nähdäkseen edes vilahdukselta, mitä sisäpuolella puuhattiin.
Äkkiä Kertshakin sormi painoi liipasinta. Majassa kuului huikea pamahdus, ja oven luona ja takana tungeksivat apinat kompastelivat kauhistuneina toisiinsa, kun jokainen koetti mahdollisimman pian päästä pakoon.
Kertshak oli yhtä pelästynyt — niin suunniltaan, että unohti heittää kädestään hirveän pamahduksen aiheuttajan, ja niin hän karkasi ovesta ulos pitäen pyssyä lujasti puristettuna toisessa kädessään. Silloin tähtäin tarttui sisälle päin aukenevan oven reunaan ja kiskaisi sen kiinni pakenevan apinan jälkeen.
Kun Kertshak vähän matkan päässä majasta pysähtyi ja huomasi vielä pitelevänsä pyssyä, pudotti hän sen maahan, ikäänkuin se olisi ollut tulikuuma rauta, eikä enää yrittänytkään ottaa sitä haltuunsa — pamahdus oli ollut liikaa hänen hermoilleen. Mutta nyt hän oli täysin varma, että hirveä keppi oli vaaraton, jos se sai olla itsekseen.
Kului tunti, ennenkuin apinat jälleen rohkenivat lähestyä majaa jatkaakseen tutkisteluaan, ja vihdoin päästessään näin pitkälle he huomasivat kiusakseen oven olevan kiinni, vieläpä niin lujasti, etteivät sille mitään mahtaneet.
Claytonin kekseliäästi kyhäämä lukko oli Kertshakin paetessa loksahtanut kiinni, eivätkä apinat myöskään päässeet sisään vankasti varustettujen ikkunoiden kautta. Kuljeskeltuaan majan ympärillä jonkun aikaa he lähtivät takaisin syviin metsiinsä ja ylängöillensä, mistä olivat tulleet.
Kaala ei ollut kertaakaan laskeutunut maahan ottolapsensa kera, mutta nyt, kun Kertshak komensi häntä muiden mukaan eikä äänessä ollut jälkeäkään vimmasta, pudotteli hän itseään keveästi oksalta oksalle ja liittyi toisiin kotimatkaa varten.
Ne apinat, jotka yrittivät tarkastella Kaalan merkillistä lasta, saivat vastaansa torahampaiden varoitussanoja. Mutta kun he vakuuttivat, etteivät aikoneet lapselle mitään pahaa, salli Kaala heidän tulla lähelle, mutta ei antanut heidän koskea kantamukseensa. Näytti siltä, kuin hän olisi tietänyt, että lapsi oli heikko ja hento, ja että hänen heimolaistensa karkeat kourat voisivat sitä vahingoittaa.
Hän teki muutakin, mikä tuotti hänelle rasitusta matkalla. Muistaen näet, kuinka hänen oma pienokaisensa oli kuollut, hän piteli nyt mitä huolellisimmin tätä uutta lastaan toisella kädellään poveaan vasten koko vaelluksen ajan. Toiset apinan poikaset riippuivat emojensa selässä, kietoen pikku kätensä tiukasti karvaisen kaulan ympärille ja pistäen jalkansa kainalokuoppaan. Sensijaan Kaala piteli pikku loordi Greystokea rintaansa vasten, ja lapsen pikkuruiset kädet tarttuivat kiinni siinä kasvaviin pitkiin mustiin karvoihin. Hän oli nähnyt yhden poikasen putoavan kuoliaaksi selästään, eikä hänellä ollut mitään halua kokea sitä uudestaan.
Valkoinen pikku apina
Hellästi Kaala hoiteli pikku löytölastaan, itsekseen hiljaa ihmetellen, miksi se ei niin voimistunut ja kyennyt liikkumaan kuin muiden emojen pikku apinat. Vasta lähes vuoden päästä siitä lukien, kun se oli joutunut hänen haltuunsa, se oppi yksikseen kävelemään, ja mitä kiipeämiseen tulee — voi kuinka taitamaton se oli!
Kaala puheli toisinaan vanhempien naaraiden kanssa pikku vesastaan, mutta yksikään heistä ei voinut ymmärtää, kuinka lapsi saattoi olla niin hidas ja kehityksessään takapajulla, ettei tullut omin neuvoin toimeen. Sehän ei itse kyennyt edes hankkimaan ruokaansa, ja kuitenkin oli enemmän kuin kaksitoista kuukautta kulunut siitä, kun Kaala alkoi sitä hoitaa.
Jos he olisivat tienneet, että lapsonen oli sitä ennen elänyt jo kolmetoista kuukautta, niin he olisivat pitäneet hänen kehitystään ehdottomasti toivottomana, sillä heidän heimonsa pikku apinat olivat yhtä pitkälle varttuneita kaksi- tai kolmekuukautisina kuin tämä pieni muukalainen kahdenkymmenenviiden kuukauden vanhana.
Tublat, Kaalan mies, oli kovin vihoissaan, ja ellei naaras olisi ollut niin varuillaan, olisi hän toimittanut lapsen pois tieltään.
"Hänestä ei koskaan tule isoa apinaa", väitti Tublat. "Saat häntä aina kanniskella ja suojella. Mitä hyötyä hänestä on heimolle? Ei niin mitään; taakaksi hän vain on. Jätetään hänet rauhassa nukkumaan ruohikkoon, jotta voit synnyttää vahvempia apinoita turvaamaan meitä, kun olemme käyneet vanhoiksi."
"Ei milloinkaan, Murtonenä", vastasi Kaala. "Vaikka minun täytyisi kantaa häntä koko ikäni, niin minä en hellitä."
Silloin Tublat meni Kertshakin puheille ja pyysi häntä esivallallaan vaikuttamaan Kaalaan, niin että tämän olisi pakko hylätä Tarzan, "Valkonahka", jonka nimen he olivat antaneet pikku loordi Greystokelle. Mutta kun Kertshak puhui siitä Kaalalle, uhkasi tämä lähteä tiehensä heimosta, elleivät he jättäisi häntä ja lasta rauhaan, ja koska viidakon väellä on muun mukana kiistämätön oikeus vapaasti erota kansastaan, ollessaan tyytymättömiä sen oloihin, eivät he häntä sen enempää kiusanneet, sillä Kaala oli hieno, kaunis jäseninen nuori naaras, jota he eivät halunneet menettää.
Varttuessaan Tarzan edistyi nopeammin, niin että hän kymmenen vuoden ikäisenä oli oiva kiipijä ja maan kamaralla osasi suorittaa monia ihmeellisiä temppuja, joita hänen pienet veljensä ja sisarensa eivät kyenneet jäljittelemään. Monessa suhteessa hän oli hyvin erilainen kuin he, ja usein he ihmettelivät hänen erinomaista taitavuuttaan muutamissa asioissa; mutta väkevyydessä ja koossa hän ei vetänyt muille vertoja, sillä kymmenen vuoden ikäisenä isot ihmisapinat olivat täysikasvuisia ja eräät heistä runsaasti kuusi jalkaa pitkiä, kun sitävastoin pikku Tarzan oli toistaiseksi vain puolikasvuinen poika.
Mutta millainen poika!
Varhaisesta lapsuudestaan asti hän oli käyttänyt käsiään heittääkseen ruumistaan oksalta oksalle jättiläisemonsa tapoja matkien ja hiukan vanhempana hän vietti päivittäin tuntikausia vilistämällä puun latvasta toiseen leikkitoveriensa kanssa.
Hän jaksoi hypätä kuudenkin metrin kuilun poikki huimaavan korkeiden puiden välillä ja tarttui erehtymättömän varmasti, ilman nähtävää tärähdystä, myrskyn käsissä hurjasti heiluvaan oksaan. Hän kykeni nopeasti pudottamaan itsensä monta metriä kerrallaan oksalta oksalle, kunnes pääsi maahan, tai kapuamaan niin vilkkaasti ja helposti kuin orava korkeimmankin troopillisen jättiläispuun latvaan. Vaikka hän oli vasta kymmenen vuoden vanha, oli hän kuitenkin täysin yhtä väkevä kuin tavallinen kolmikymmenvuotias mies ja paljon ripeämpi kuin yksikään hyvin harjaantunut voimailija. Ja päivä päivältä hänen voimansa karttuivat.
Hänen elämänsä oli näiden julmien apinoiden joukossa ollut onnellinen, sillä hänen muistiinsa ei ollut jäänyt mitään muuta elämää, eikä hän myöskään aavistanut, että maailmassa oli muuta kuin hänen pieni metsänsä ja viidakon villit eläimet, jotka hän hyvin tunsi.
Hän oli lähes kymmenen vanha, ennenkuin hän alkoi huomata, että hänen ja toverien välillä oli suuri ero. Hänen ruskettunut ihonsa saattoi hänet äkkiä hirveästi häpeämään, sillä hän huomasi sen ihan karvattomaksi kuin milläkin ilkeällä käärmeellä tai muulla matelijalla. Tätä vikaa hän yritti korjata sivelemällä itseään kiireestä kantapäähän mudalla, mutta se kuivui pian ja heltisi. Sitäpaitsi se tuntui niin epämukavalta, että hän teki nopean päätöksen ennemmin kärsiä häpeää kuin sitä vaivaa.
Ylätasangolla, missä hänen heimonsa liikuskeli, oli vähäinen järvi, ja siinä Tarzan ensi kerran näki kasvonsa kirkkaan, tyynen veden kalvossa.
Oli kuivan vuodenajan paahteinen päivä. Hän ja eräs hänen toverinsa olivat menneet rannalle juomaan. Heidän kumartuessaan vettä kohden kuvastuivat molempien kasvot näkyviin, villi ja peloittava apina ja ihan vieressä vanhan ylhäisen englantilaisen suvun viimeinen jälkeläinen.
Tarzan kauhistui. Oli jo kyllin paha asia, että ruumis oli karvaton, mutta nyt hänellä lisäksi oli tuollaiset kasvot! Hän ihmetteli, että toiset apinat edes sietivät hänen ulkomuotoaan.
Noin pienoinen rako oli muka suu, ja kuinka mitättömät olivatkaan hänen hampaansa! Miltä ne näyttivät hänen onnellisen toverinsa valtavien huulten ja voimakkaiden torahampaiden rinnalla!
Kuinka vaivaisen pieni oli nenäkin! Sehän oli niin ohut, että näytti puoleksi nälkiintyneeltä. Hän punastui verratessaan sitä toisen kauniisiin, leveihin sieraimiin. Sellainen komea nenä täytti melkein puolet kasvoista! Ihanaa olisi kaiketi olla niin kaunis, ajatteli pikku Tarzan-parka!
Mutta kun hän näki silmänsä, niin oh, siinä tuli pahin isku! Ruskea pilkku, harmaa ympyrä, ja sitten pelkkää valkoista! Hirveätä! Ei edes käärmeillä ollut niin ilkeitä silmiä kuin hänellä.
Niin hartaasti hän arvosteli piirteitään, ettei kuullut ruohon kahinaa takanaan, kun muuan valtava olento salavihkaa läheni viidakosta. Mitään ei myöskään kuullut hänen toverinsa, sillä hän joi, ja imaisevien huulten maiskutus ja mielihyvän röhinä vaimensivat rauhanhäiritsijän askelten äänen.
Tuskin kolmenkymmenenkään askeleen päässä heidän takanaan läheni kyyristellen Sabor, iso naarasleijona, ja viuhtoi hännällään. Varovasti se nosti pehmeän käpälänsä ja laski sen hiljaa maahan, ennenkuin kohotti toista. Näin se eteni, vatsa miltei maata viistäen, valmiina loikkaamaan saaliinsa kimppuun.
Nyt se oli enää vain kolmisen metrin päässä toveruksista, jotka eivät aavistaneet mitään pahaa. Huolellisesti se jännitti takajalkansa, ja paksut lihakset liikahtivat kauniin nahan alla. Koko ruumis oli nyt painunut maahan, paitsi kiiltävää takapuolta, joka yleni kaarena, jännittyen hyppyyn. Häntä ei enää viuhunut edestakaisin, vaan lepäsi suorana leijonan takana.
Hetkeksi se jäi tähän asentoon kuin kivettynyt, ja sitten se hirveästi karjaisten loikkasi.
Sabor, naarasleijona, oli viisas metsästäjä. Syrjäisestä olisi tämä hirveä karjahdus voinut näyttää tyhmältä, sillä eikö olisi voinut varmemmin päästä uhrinsa kimppuun, jos olisi hyökännyt ääneti?
Mutta Sabor tiesi hyvinkin, että viidakon asujamet ovat ihmeellisen ketteriä ja uskomattoman tarkkoja kuulemaan. Heille oli ruohonkorren liikahdus yhtä tehokas varoitus kuin hänen rajuin kiljahduksensa, ja hän tiesi myös, ettei tätä valtavaa hyppäystä voinut suorittaa ilman pientä rasahdusta.
Hänen villi huutonsa ei ollut mikään varoitus. Sen tarkoituksena oli lamauttaa uhrit siksi lyhyeksi hetkeksi, joka oli tarpeen, ennenkuin hänen mahtavat kyntensä ehtisivät upota pehmeään lihaan, ja näin he estyisivät pääsemästä pakoon.
Mikäli asia koski apinaa, oli Sabor arvostellut oikein. Pikku raukka kyyristyi väristen vain hetkeksi, mutta tämä hetki oli kyllin pitkä viemään hänet perikatoon.
Mutta Tarzanin, ihmislapsen, laita oli toisin. Hänen elämänsä keskellä viidakon vaaroja oli opettanut hänet kohtaamaan äkillisiä sattumia malttiaan menettämättä. Ja hänen korkeammalle kehittynyt älynsä auttoi häntä tekemään päätöksensä paljon nopeammin kuin apinat ehtivät ajatella. Niinpä nytkin Saborin karjaisu pani pikku Tarzanin aivot ja lihakset toimimaan samassa silmänräpäyksessä.
Hänen edessään oli pikku järven vesi, takana varma julma kuolema — terävien kynsien ja hampaiden raadellessa.
Tarzan oli aina kammonnut vettä, paitsi sammuttaakseen janoansa. Hänen mielestään vesi oli yhteydessä kylmien ja koleiden rankkasateiden kanssa, ja hän pelkäsi sitä jylähdysten, salamain ja tuulten vuoksi, jotka tavallisesti saattoivat sateita. Hänen villi emonsa oli opettanut häntä karttamaan järven syvää vettä, ja olihan hän itsekin nähnyt pikku Geetan vajoovan sinne vain muutamia viikkoja sitten, tulematta enää milloinkaan takaisin.
Mutta kahdesta pahasta hänen nopea älynsä valitsi pienemmän. Samassa tuokiossa kun Saborin villi huuto häiritsi viidakon rauhaa, ja ennenkuin valtava peto oli ehtinyt suorittaa loikkauksensa, tunsi Tarzan viileän veden läiskähtävän umpeen päänsä yli.
Hän ei osannut uida, ja vesi oli hyvin syvää, mutta sittenkään hän ei menettänyt itseluottamustaan ja neuvokkuuttaan, jotka olivat luonteenomaisia hänen ylemmälle alkuperälleen. Nopeasti hän sätkytteli käsiään ja jalkojaan, koettaen päästä pinnalle, ja kenties johtui ennemmin sattumasta kuin harkinnasta, että hän tällöin teki samoja liikkeitä kuin uiva koira. Niinpä olikin muutaman sekunnin päästä hänen nenänsä vedenpinnan yläpuolella, ja hän huomasi voivansa pitää sitä yhä ylhäällä jatkamalla sätkyttelyä ja lisäksi etenevänsäkin vettä myöten.
Hän hämmästyi ja ihastui tästä uudesta kyvystä, joka oli niin äkkiä tullut hänen osakseen, ja ui rantaa pitkin. Siellä hän näki julman pedon kyyristyneenä pikku leikkitoverin elottoman ruumiin yli.
Leijona tähysteli Tarzania, nähtävästi odottaen, että tämä palaisi rantaan; mutta sitä poika ei vähääkään aikonut. Sen sijaan hän päästi heimolle ominaisen kimeän varoitushuudon, joka ilmaisi, että oli sattunut onnettomuus, ja jonka samalla tuli suojella mahdollisia auttajia joutumasta suoraan Saborin kynsiin.
Miltei heti kuului kaukaa vastaus, ja pian lennätti neljä- tai viisikymmentä apinaa itseään kiireesti puusta puuhun, matkalla murhenäytelmän tapahtumapaikalle. Etunenässä oli Kaala, sillä hän oli tuntenut rakkaimpansa äänen, ja heti hänen jäljissään sen pikku apinan äiti, joka nyt makasi kuolleena julman Saborin alla.
Vaikka leijona oli voimakkaampi ja taistelukykyisempi kuin apinat, ei sillä kuitenkaan ollut halua tavata näitä raivostuneita täysikasvuisia, vaan vihaisesti muristen se katosi nopeasti viidakkoon.
Nyt Tarzan ui maihin ja kiipesi ketterästi rannalle. Uiminen oli niin virkistänyt häntä, että hänellä nyt oli ihana tunne ruumiissaan, ja tästedes hän kävi joka päivä uimassa järvessä, virrassa tai meressä, kun siihen vain oli tilaisuutta. Pitkään aikaan ei Kaala voinut tottua tähän näkyyn, sillä vaikka hänen heimolaisensa osasivat uida, jos oli pakko, eivät he kuitenkaan siitä pitäneet eivätkä milloinkaan vapaaehtoisesti menneet veteen.
Leijonaseikkailu antoi Tarzanille hauskaa muistelemisen aihetta, sillä tuollaiset tapahtumat toivat vaihtelua hänen yksitoikkoiseen, jokapäiväiseen elämäänsä, joka oli vain kyllästyttävää ruuan hakemista, syömistä ja nukkumista.
Se heimo, johon hän kuului, liikuskeli laajanlaisella alueella — nelisenkymmentä kilometriä meren rantaa pitkin ja noin kahdeksankymmentä sisämaahan päin. Apinat olivat melkein yhtä mittaa matkalla, joskus kuitenkin jääden kuukaudeksi samalle seudulle; mutta kun he kiitivät puusta puuhun hyvin nopeasti, ehtivät he usein alueensa läpi muutamissa päivissä. Paljon riippui ruuan saannista, ilmoista ja siitä, oliko lähellä vaarallisia eläimiä. Mutta Kertshak vei heimonsa usein pitkille retkille vain siitä syystä, että oli väsynyt oleilemaan samalla paikalla.
Illalla he laskeutuivat makuulle siihen, missä pimeys oli heidät yllättänyt. He nukkuivat maassa, peittäen toisinaan päänsä, harvemmin ruumiinsa, norsunkorvan suurilla lehdillä. Kaksi tai kolme saattoi maata toisissaan kiinni, jotta olisi lämpimämpi kylminä öinä, ja näin Tarzankin oli nukkunut Kaalan sylissä joka yö kaikkina näinä vuosina.
Kun hän oli tottelematon, niin Kaala häntä tosin kuritti, mutta ei ollut hänelle milloinkaan julma, vaan useammin hyväili häntä kuin rankaisi.
Kaalan mies Tublat vihasi Tarzania ja oli joskus vähällä lopettaa hänen nuoren elämänsä, eikä Tarzan puolestaan koskaan jättänyt käyttämättä tilaisuutta osoittaakseen, ettei hänkään pitänyt kasvatti-isästään. Milloin hän vain tunsi olevansa turvassa, oli hänen tapanaan kiusata Tublatia, irvistellä ja syytää haukkumasanoja, kyyristellessään äitinsä sylissä tai puiden ylimmillä haurailla oksilla. Hänen kehittyneempi älynsä ja neuvokkuutensa auttoivat häntä keksimään tuhansia ilkeitä kepposia, jotka katkeroittivat Tublatin elämää.
Lakkaamatta kujeillen ja kokeillen hän perehtyi tekemään lujia solmuja ja liukuvia silmukoita, joilla sitten huvitteli nuorten apinatoverien parissa. Nämä koettivat matkia Tarzania, mutta hän yksin keksi aina uutta ja kehittyi taitavaksi.
Leikkiessään Tarzan heitti kerran köytensä pakenevan toverin jälkeen, pitäen itse kiinni toisesta päästä. Sattumalta silmukka kiertyi juoksevan apinan kaulaan ja pakotti hänet äkkiä pysähtymään. Sepä oli uusi leikki, mainio temppu, ajatteli Tarzan ja koetti myös heti uudestaan. Ja näin hän huolellisesti harjoitellen oppi heittämään suopunkia.
Nyt tuli Tublatin elämään todella painajainen. Nukkuessa tai vaeltaessa, yöllä tai päivällä hän ei koskaan tiennyt, milloin salavihkainen silmukka livahtaisi hänen kaulaansa ja miltei veisi häneltä hengen. Kaala kuritti, Tublat vannoi hirveästi kostavansa ja vanha Kertshak varoitti ja uhkasi, mutta mikään ei auttanut. Tarzan uhmasi heitä kaikkia, ja ohut, vahva silmukka kietoutui yhä Tublatin kaulaan silloin kun hän vähimmin sitä aavisti.
Muut apinat ilakoivat sanomattomasti Tublatin kustannuksella, silläMurtonenä oli epämiellyttävä ukko, josta kukaan ei pitänyt.
Tarzanin pääkkösessä pyöri monia ajatuksia, jotka saivat alkunsa hänen kelpo älystään. Kun hän kerran sai pitkän ruohokäsivartensa silmukkaan kiedotuksi apinatovereitaan, niin miksi ei myös Sabor-leijonaa? Tämä ajatuksen itu oli jo vireillä hänen tietoisessa ja itsetiedottomassa tajunnassaan, kunnes siitä oli tuloksena suurenmoinen urotyö, mutta se tapahtui vasta myöhempinä vuosina.
Otteluita viidakossa
Heimon vaellukset johtivat sen usein pienen suojatun sataman luona sijaitsevalle suljetulle ja hiljaiselle majalle. Tarzanille se aina oli ehtymättömän ihmettelyn ja kuvittelun aiheena.
Hän tirkisteli uutimien verhoamista ikkunoista sisään tai kiipesi katolle, tähystellen uuninpiipun mustiin syvyyksiin ja koettaen turhaan päästä selville ihmeistä, joita varmaankin oli vahvojen seinien sisäpuolella. Lapsellisessa mielessään hän kuvitteli, että siellä oli kummallisia olentoja, ja sisäänpääsyn mahdottomuus kiihoitti monin kerroin hänen haluaan tunkeutua sinne.
Kun hän Sabor-seikkailunsa jälkeen taas joutui majan luo, huomasi hän jo matkan päästä, että ovi näytti olevan eri laatua kuin muu seinä, ja ensi kerran juolahti hänen mieleensä, että siinäpä voisi olla pääsytie, jota hän niin kauan oli turhaan etsinyt.
Hän oli yksin, kuten useimmiten oli laita hänen käydessään majalla, sillä apinat eivät siitä pitäneet. Kertomus ukkoskepistä ei ollut suinkaan laimentunut, vaikka sitä oli kymmenen vuotta kerrottu, ja siksi oli valkoisen apinan autiolla majalla kammottava maine apinain kesken.
Hänen omaa osuuttaan tähän majaan ei ollut hänelle milloinkaan selitetty. Apinain kieli on niin köyhä sanoista, että he osasivat puhua vain vähän siitä, mitä olivat majassa nähneet, eikä heillä ollut vastaavia sanoja kuvatakseen silloisia outoja olentoja tai heidän tavaroitaan; ja sitten heimo oli unohtanut koko asian paljon aikaisemmin kuin Tarzan ehti siihen ikään, että kykeni ymmärtämään.
Vain hämärästi Kaala hänelle oli ilmaissut, että hänen isänsä oli ollut outo valkoinen apina, mutta sitä ei Tarzan saanut tietää, että Kaala ei ollutkaan hänen oma emonsa.
Tänään hän siis meni oikopäätä ovelle, jääden tuntikausiksi tarkastelemaan ja hypistelemään saranoita, ripaa ja salpaa. Vihdoin hän sattui tekemään oikean tempun ja ovi ponnahti narahtaen auki hänen kummastuneitten silmiensä edessä. Vähään aikaan hän ei uskaltanut mennä sisään, mutta kun hänen silmänsä lopuksi tottuivat majan hämyyn, astui hän hitaasti ja varovasti kynnyksen yli.
Keskellä lattiaa lojui luuranko, josta liha oli tyystin poissa, mutta sitä verhosi vielä mädänneet repaleet, jotka kerran olivat olleet vaatteita. Vuoteessa makasi samanlainen kauhea hahmo, pienempi vain, ja kehdossa oli kolmannen, hyvin pienen luurangon tähteitä.
Näihin vanhan murhenäytelmän todistuskappaleisiin pikku Tarzan vilkaisi vain sivumennen. Hänen villi viidakkoelämänsä oli totuttanut hänet näkemään kuolleita ja kuolevia eläimiä, ja vaikka hän olisi tiennyt katselevansa oman isänsä ja äitinsä jäännöksiä, ei se olisi häntä paljoakaan enempää liikuttanut.
Huonekalut ja muu majan sisällys sen sijaan olivat hänestä erinomaisen mielenkiintoisia. Monia esineitä hän tutki tarkoin — outoja vehkeitä ja aseita, kirjoja, papereita, vaatteita — kaikkea sitä vähää, mikä oli kestänyt ajanhampaan hävitystä troopillisen rannikon kosteassa ilmastossa.
Hän avasi ne laatikot ja kaapit, jotka eivät uhmanneet hänen pientä kokemustaan, ja näiden sisällyksen hän huomasi säilyneen paljoa paremmin.
Muun muassa hän löysi terävän metsästyspuukon ja leikkasi sillä heti haavan sormeensa. Siitä hän ei ollut millänsäkään, vaan jatkoi kokeitaan ja huomasi voivansa tällä uudella aseella veistää lastuja pöydästä ja tuoleista.
Hyvän aikaa tämä huvitti häntä, mutta vihdoin hän väsyi siihen ja jatkoi taas tutkimuksiaan. Kirjoilla täytetystä kaapista hän löysi erään, jossa oli heleästi väritettyjä kuvia. Se oli kuvallinen aapinen, ja A:n kohdalla oli ampuja, E:n vieressä elefantti, j.n.e.
Nämä kuvat huvittivat häntä tavattomasti. Niissä oli useita apinoita, joiden kasvot olivat hänen omiensa kaltaiset, ja edempänä samasta kirjasta hän tapasi M-kirjaimen kohdalla pikku marakatteja, jolloisia hän päivittäin näki kiitämässä puusta puuhun. Mutta missään ei ollut kuvia hänen omasta kansastaan, sellaisia, jotka olisivat olleet Kertshakin, Tublatin tai Kaalan näköisiä.
Ensin hän koetti irroittaa näitä pieniä kuvia kirjan lehdistä, mutta pian hän älysi, että ne eivät olleet todellisia. Hän ei tiennyt, mitä ne olivat, eikä hänellä ollut sanoja niiden olemusta ilmaistakseen.
Veneet, junat, lehmät ja hevoset olivat hänestä tietysti käsittämättömiä, mutta eivät sentään saattaneet niin ymmälle kuin kummalliset pienet merkit värillisten kuvien alla ja välissä. Hän arveli niitä joiksikin oudoiksi metsäluteiksi, sillä monilla oli jalat, mutta ainoallakaan ei ollut silmiä eikä suuta. Tällaista oli kymmenvuotiaan ensi tutustuminen aakkosiin.
Luonnollisesti hän ei ollut ennen nähnyt painettuja sanoja eikä koskaan puhunut elävän olennon kanssa, joka olisi edes aavistanut, että kirjoitettua kieltä oli olemassa, eikä hän myöskään ollut nähnyt kenenkään lukevan. Niinpä ei ollut mikään ihme, ettei hän mitenkään saattanut arvata näiden outojen merkkien tarkoitusta.
Kirjan keskivaiheilta hän löysi vanhan vihollisensa Saborin, naarasleijonan, ja edempänä kiemurteli Histah, käärme.
Oh, sepä vasta oli viehättävää! Tähän ikäänsä asti hän ei ollut vielä milloinkaan saanut niin paljon huvia. Niin kiintynyt hän oli tarkasteluunsa, ettei huomannut lähenevää hämärää, ennenkuin se yllätti hänet, eikä hän enää voinut nähdä kuvia ja merkkejä.
Hän pani kirjan takaisin kaappiin, jonka oven hän painoi kiinni, jottei kukaan muu löytäisi hänen aarrettansa ja hävittäisi sitä, ja mennessään ulos yhä enenevään pimeyteen hän sulki majan ison oven jälkeensä, niin että kaikki oli samassa kunnossa kuin hänen keksiessään lukon salaisuuden. Ennen lähtöään hän huomasi metsästyspuukon lojuvan lattialla, jonne hän oli sen viskannut; nyt hän otti sen käteensä ja vei mukaansa näyttääkseen sitä tovereilleen.
Hän oli ehtinyt tuskin kymmentä askelta viidakkoa kohden, kun hänen eteensä matalan pensaan varjosta kohosi iso, tumma hahmo. Ensin hän luuli sitä omaksi heimolaisekseen, mutta näki seuraavassa tuokiossa, että se oli Bolgani, tavattoman iso gorilla.
Niin lähellä tämä oli, ettei ollut mitään mahdollisuutta päästä pakoon, ja pikku Tarzan käsitti, että hänen oli nyt taisteltava hengestään, sillä gorillat olivat hänen heimonsa verivihollisia, eikä kummallakaan taholla milloinkaan pyydetty tai annettu armoa.
Jos Tarzan olisi ollut heimonsa täysikasvuinen apina, olisi hän hyvinkin kelvannut vastustajaksi, mutta hän oli vain pieni englantilainen poika, tosin tavattoman väkevä, eikä niin ollen voinut vetää vertoja julmalle ahdistelijalleen. Mutta hänen suonissaan virtasi mahtavan taistelijarodun parasta verta, ja lisänä oli koko hänen lyhyen elämänsä ajan kestänyt harjoitus viidakon villien eläinten luona.
Hän ei tuntenut sellaista pelkoa kuin me; hänen pieni sydämensä sykki nopeammin, mutta se johtui seikkailun herättämästä kiihoituksesta ja jännityksestä. Jos olisi käynyt päinsä, niin hän olisi paennut, mutta vain siitä syystä, että hänen järkensä sanoi olevan mahdotonta omin neuvoin suoriutua näin valtavasta vihollisesta. Mutta kun oli selvää, ettei kannattanut yrittääkään pelastua väistämällä, kävi hän gorillaa kohti suoraan ja urheasti lihaksenkaan vavahtamatta, ilman pelon oirettakaan.
Niinpä hän pedon hyökätessä otti sen vastaan jo puolitiessä ja survaisi sen valtavaa ruhoa nyrkillään, mikä tietenkin oli yhtä turhaa kuin jos kärpänen olisi ahdistanut norsua. Toisessa kädessään hän yhä piteli isänsä majasta saatua puukkoa, silloin poika sattumalta käänsi puukonterän sen karvaista rintaa kohden. Kun se upposi syvälle lihaan, ulvoi gorilla tuskasta ja raivosta.
Tämä lyhyt hetki opetti Tarzanin käyttämään terävää ja kiiltävää asettaan, niin että kun teutaroiva peto paiskasi hänet maahan, työnsi hän yhä uudestaan puukkonsa kahvaa myöten sen rintaan.
Gorilla otteli lajinsa tavalla, antoi hirveitä iskuja kämmenellään ja repi valtavilla torahampaillaan lihaa pojan kaulasta ja rinnasta.
Hetkisen he pyörivät tanterella vimmatusti kamppaillen. Yhä heikommaksi kävi silvottu ja verinen käsi, joka huitoi terävällä puukolla, sitten pikku ruumis kangistui äkkiä ja Tarzan, nuori loordi Greystoke, kierähti elotonna maatuneille lehdille, jotka olivat mattona hänen viidakkokodissaan.
Jonkun matkan päässä metsässä oli heimo kuullut gorillan hirveitä ulvahduksia, ja Kertshak oli, kuten tapa vaati, kutsunut väkensä koolle, jotta voisi nähdä, olivatko kaikki tallella ja järjestääkseen heidät yhteistä vihollista vastaan, sillä tämä gorilla oli ehkä vain yksi monista.
Pian huomattiin, että Tarzan puuttui, ja Tublat vastusti kovasti avun lähettämistä. Kertshak itse ei ollenkaan pitänyt oudosta löytölapsesta, ja siksi hän kallisti korvansa Tublatin neuvolle, kohautti hartioitaan ja kääntyi jälleen lehtikasalle, johon oli tehnyt vuoteensa.
Mutta Kaala oli eri mieltä. Hän ei jäänyt odottamaan, vaan heti kun hän huomasi Tarzanin olevan poissa, lähti hän miltei lentäen matkalle oksia myöten sinne päin, mistä gorillan karjunta vielä selvästi kuului.
Pimeys oli nyt verhonnut maan, ja nousevan kuun kalpea valo loi kummallisia varjoja aarniometsän tiheihin lehvikköihin. Paikkapaikoin tunki jokin yksinäinen kirkas säde maanpinnalle asti, mutta vain tehostaen viidakon uumenien sysimustaa pimeyttä.
Kuin mikäkin kaamea haamu heilautti Kaala itseään ääneti puusta puuhun, milloin ketterästi juosten tukevaa oksaa pitkin, milloin taas lennättäen itsensä yli pitkän välimatkan ja varmasti tarttuen kaukaisen puun oksaan. Nopeasti hän eteni paikkaa kohti, missä hänen viidakkokokemuksensa mukaan paraikaa suoritettiin murhenäytelmää.
Gorillan karjahdukset ilmaisivat, että se oli hengestään kamppailemassa aarniometsän jonkin toisen asujamen kanssa. Äkkiä äänet vaikenivat, ja kaikki oli viidakossa hiljaa.
Kaala ei voinut käsittää, kuinka oikein oli laita, sillä Bolganin ulvonta oli viimeksi ilmaissut tuskaa ja kuolemaa, mutta ei ollut kuulunut mitään ääntä, josta olisi voinut päättää, kuka sen vastustaja oli. Eihän käynyt otaksuminen, että pikku Tarzan olisi voinut tuhota ison urosgorillan, ja niinpä hän lähetessään paikkaa, josta äänet olivat kuuluneet, liikkui varovammin ja hitaammin. Ääneti hän hiipi pitkin alimpia oksia, tähysteli kuutamon valaisemia kohtia, nähdäkseen edes vilaukselta, kutka siellä tappelivat.
Äkkiä hän näki heidät aukealla paikalla, johon kuu paistoi. Siinä makasi pikku Tarzanin runneltu ja verinen hahmo jättimäisen gorillan kuolleen ruumiin vieressä.
Kiljahtaen Kaala riensi Tarzanin luo, nosti hänet syliinsä ja kuunteli, vieläkö poika-raukassa oli elonmerkkiä.
Tarzanin sydän kuului heikosti sykkivän.
Hellästi kantoi Kaala hänet synkän viidakon läpi heimon oleskelupaikalle, istui sitten monta päivää ja yötä hänen vierellään, hoiti häntä, toi hänelle ruokaa ja vettä ja karkoitti kärpäset ja muut itikat hänen hirveistä haavoistaan.
Lääkitsemisestä ja haavain hoidosta ei apinalla ollut mitään tietoa. Hän saattoi vain nuolla haavoja ja siten pitää niitä puhtaina, jotta parantava luonto nopeammin sai suorittaa työnsä.
Ensin ei Tarzan tahtonut syödä mitään, vaan vääntelehti hurjissa kuumehoureissa. Vain vettä hän pyysi, ja sitä Kaala toi hänelle sillä ainoalla tavalla, jolla osasi — omassa suussaan.
Ei yksikään ihmisäiti olisi voinut osoittaa suurempaa uhrautuvaisuutta ja huolenpitoa kuin tämä villi eläin omisti orvolle löytölapselle, jonka kohtalo oli heittänyt hänen hoivaansa.
Vihdoin kuume hellitti, ja poika alkoi toipua. Ei valituksen sanaa päässyt hänen tiukasti yhteen puristetuilta huuliltaan, vaikka haavojen tuottama tuska oli hirveä. Osa rintakehää oli raadeltu kylkiluita myöten, ja gorillan valtavat iskut olivat katkaisseet niistä kolme. Toinen käsivarsi oli melkein irti reväisty, ja niskasta oli valtimon likeltä poissa iso kappale lihaa.
Tyynesti alistuen, kuten on niiden petojen tapa, jotka olivat hänet kasvattaneet, hän kärsi tuskansa ja piti parempana välttää toisten seuraa ja maata kyyristyneenä korkeassa ruohikossa kuin paljastaa onnettomuutensa muiden nähtäväksi.
Vain Kaalaa hän mielellään piti luonaan, mutta nyt, kun hän jo oli parantumassa, sai kasvatusäiti poistua pitemmillekin retkille ruuanhakuun. Tämä huolehtiva apina oli tuskin syönyt kylliksi pysyäkseen hengissä sinä aikana, jolloin Tarzan oli ollut huonoimmillaan, ja siksi hän olikin enää vain varjo entisestään.
Tiedon valo
Pitkän ajan kuluttua, joka tuntui pikku potilaasta kokonaiselta iankaikkisuudelta, hän taas kykeni kävelemään, ja tästä alkaen hän tointui nopeasti, niin että jo toisena kuukautena oli yhtä vahva ja ripeä kuin ennenkin.
Toipumisaikanaan hän oli monta kertaa palauttanut muistiin tappelunsa gorillan kanssa ja hänen ensi ajatuksenaan oli nyt mennä etsimään sitä pientä ihmeasetta, joka oli suonut hänen, toivottoman heikkovoimaisen, päästä viidakon kauhusta voitolle.
Sitäpaitsi hän halusi kiihkeästi jälleen jatkaa majassa ihmeitten tutkimista.
Niinpä hän varhain eräänä aamuna lähti yksinään retkelle. Vähän aikaa etsittyään hän löysi entisen vihollisensa puhtaiksi kalutut luut, ja niiden vieressä miltei hautautuneena pudonneitten lehtien alle oli puukko, joka tällä välin oli ruostunut maan kosteudesta ja gorillan verestä.
Hän ei ollut mielissään siitä, että entinen kirkas ja välkkyvä pinta oli näin muuttunut, mutta se oli yhä vielä peloittava ase, jota hän aikoi käyttää, milloin tarve vaatisi. Hänen ei enää tarvitsisi myöskään väistää vanhan Tublatin ilkeitä hyökkäyksiä.
Sitten hän meni majan luo, sai pian avatuksi lukon ja astui sisään. Hänen ensi työnään oli oppia tuntemaan lukon koneisto, josta hän pääsikin selville tutkimalla sitä tarkasti oven ollessa auki, niin että saattoi nähdä, mikä piti ovea kiinni ja kuinka se aukeni hänen kosketuksestaan. Hän huomasi myös, että oven voi sulkea ja lukita sisältäpäin, ja näin hän tekikin, ettei kukaan pääsisi häntä häiritsemään.
Hän alkoi nyt järjestelmällisesti tutkia majaa, mutta pian hänen koko huomionsa kiintyi kirjoihin, joilla näytti olevan niin oudon voimakas vaikutus häneen, ettei hän juuri muusta välittänyt kuin tämän ihmeellisen arvoituksen ratkaisemisesta.
Muiden kirjain joukossa oli aapinen, eräitä lasten lukukirjoja, lukuisia kuvakirjoja ja iso sanakirja. Kaikkia näitä hän tutki, mutta enimmin kiinnittivät hänen mieltänsä kuvat, vaikka tosin myös ne oudot pienet itikat, jotka peittivät kuvattomia sivuja, herättivät hänessä ihmettelyä ja syviä tuumailuja.
Kyykkysillään pöydällä isänsä rakentamassa majassa — sileä, ruskea, paljas ruumis kumartuneena väkevien, sirojen käsien pitelemän kirjan yli ja tuuhea musta tukka reunustamassa kaunismuotoista päätä kirkkaine älykkäine silmineen — tarjosi apinain Tarzan, pieni alkuaikainen ihminen, nähtäväksi liikuttavan ja suurta tulevaisuutta lupaavan näyn, vertauskuvan siitä, kuinka tietämättömyyden pimeästä yöstä hapuillaan tiedon valoa kohti.
Hänen pienet kasvonsa olivat tutkimisesta jännittyneet, sillä hän alkoi jo hämärästi käsittää, millä tavalla menetellen saisi outojen pikku itikkain arvoituksen ratkaistuksi.
Auki levitetyssä aapisessa näkyi pieni apina, joka oli hänen itsensä näköinen; koko ruumista, paitsi käsiä ja kasvoja, peitti värillinen turkki, joksi hän luuli takkia ja housuja. Kuvan alla oli viisi pientä itikkaa:
Ja nyt hän oli juuri keksinyt, että sivulla tekstissä toistuivat nämä viisi pikku kuviota monta kertaa samassa järjestyksessä. Lisäksi hän pani merkille toisen asian — että eri itikkamuotoja oli jokseenkin vähän, mutta ne uudistuivat sitä lukuisammin, toisinaan yksinään, mutta useimmiten monta rinnatusten.
Hitaasti hän käänteli lehtiä, tutkien kuvia ja tekstiä löytääkseen jälleen yhtymän P-O-I-K-A. Sitten hän tapasikin sen erään kuvan alta, joka esitti toista pientä apinaa ja sen vieressä outoa eläintä, joka käveli nelin jaloin kuin sakaali ja muuten oli hiukan tämän näköinen. Sen kuvan alla näyttivät itikat tällaisilta:
Siinä ne taas olivat, nuo viisi pientä hyönteistä, jotka aina seurasivat pikku apinaa. Ja näin hän edistyi hitaasti, perin hitaasti, sillä tietämättään hän oli ryhtynyt kovaan ja vaivaloiseen yritykseen — joka voi näyttää mahdottomalta — oppia lukemaan, vaikkei hänellä ollut vihiäkään kirjaimista ja kirjakielestä tai siitä, että sentapaista oli olemassa.
Siitä hän ei suoriutunut päivässä tai viikossa, yhdessä kuukaudessa tai yhdessä vuodessa, mutta hitaasti hän kuitenkin oppi yhä lisää, päästyään ensin perille siitä, mitä mahdollisuuksia näihin hyönteisiin kätkeytyi, ja niinpä hän viidentoista vanhana tunsi kaikki eri kirjainyhdistelmät, jotka selittivät kuvia pienessä aapisessa ja parissa kuvakirjassa.
Muiden kuin nimisanain merkityksestä ja käytöstä hänellä oli vain perin heikot ja hämärät käsitteet.
Ollessaan kahdentoista vanha hän kerran löysi joukon lyijykyniä pöydänkannen alaisesta huomaamattomasta laatikosta ja raapaistuaan yhdellä niistä pöydän pintaan näki suureksi huvikseen, että siitä jäi musta jälki.
Hän puuhaili niin hartaasti uudella lelullaan, että pöydän pinta tuli piankin täyteen harakanvarpaita ja kynän lyijypää kului puuta myöten. Silloin hän otti toisen kynän, mutta tällä kertaa hänellä oli varma tarkoitus. Hänen teki mieli koettaa piirtää eräitä niistä itikoista, jotka ryömivät hänen kirjojensa sivuja pitkin.
Se oli vaikeaa työtä, sillä hän piteli kynää kuin puukkoa, mistä johtui, ettei kirjoittaminen suinkaan käynyt keveästi eivätkä tulokset olleet kovinkaan tyydyttäviä.
Mutta hän jatkoi kokeitaan kuukausimäärin, milloin hänelle vain tuli tilaisuutta käydä majassa, kunnes hän lopuksi yhä uudestaan yrittämällä keksi tavan pitää kynää niin, että hänen oli helppo sitä ohjata, ja sitten hän lopuksi kykeni kömpelösti piirtämään jokaisen pikku itikan.
Näin hän alkoi oppia kirjoittamaan.
Kirjaimia jäljentäessä tuli hänen mieleensä laskea, kuinka monta niitä oli, ja vaikka hän ei osannut laskea meidän tavallamme, oli hänellä kuitenkin käsitys paljoudesta. Perustana hänen laskelmissaan oli hänen sormiensa lukumäärä.
Tutkisteltuaan eri kirjoja hän sai varmuuden siitä, että oli löytänyt kaikki erinäköiset itikat, jotka toistuivat eri yhtymissä, ja nämä hän pani oikeaan järjestykseen hyvin helposti, sillä olihan hän lukemattomia kertoja tarkastanut hauskaa kuva-aapista kannesta kanteen.
Hän edistyi yhä pitemmälle. Parhaat lisät hän sai ison kuvallisen tietosanakirjan ehtymättömästä varastosta, sillä hän oppi enemmän kuvista kuin tekstistä vielä senkin jälkeen, kun oli päässyt perille kuolleiden itikkain merkityksestä. Kun hän älysi, että sanat olivat aakkosjärjestyksessä, huvitti häntä etsiä tuttuja sanoja, joiden kohdalla muut sanat ja määritelmät yhä lisäsivät hänen tietojaan.
Seitsemäntoista vanhana hän oli oppinut lukemaan yksinkertaista aapista ja päässyt täysin selville pikku itikkain oikeasta ja ihmeellisestä tarkoituksesta.
Hän ei enää hävennyt karvatonta ruumistaan ja inhimillisiä piirteitään, sillä nyt hänen järkensä sanoi, että hän oli eri rotua kuin hänen villit ja karvaiset toverinsa. Hän oli I-H-M-IN-E-N, he olivat A-P-I-N-O-I-T-A, ja pikku apinat, jotka oleilivat ja liikuskelivat puiden latvoissa, olivat M-A-R-A-K-A-T-T-E-J-A. Hän tiesi vielä, että vanha Sabor oli L-E-I-J-O-N-A, Histah K-Ä-Ä-R-M-E ja Tantor E-L-E-F-A-N-T-T-I.
Tästä lähtien hän edistyi nopeasti. Suuren sanakirjan ja vilkkaan, terveen älynsä avulla, joka jo perinnäisesti oli tavallista terävämpi, hän arvasi monta asiaa, vaikkei voinut niitä oikein ymmärtää, ja enimmäkseen hänen arvailunsa osui hyvin lähelle totuutta.
Hänen itsekasvatuksensa keskeytyi aika-ajoin, mikä johtui hänen heimonsa vaelluksista, mutta vaikkei hän tällöin saanutkaan käsitellä kirjojaan, etsivät hänen toimeliaat aivonsa yhä edelleen mielenkiintoisten ongelmien selityksiä. Kaarnat ja tasaiset lehdet, vieläpä paljaat paikat maassa olivat hänen kirjoitusvihkojaan, joihin hän metsästyspuukkonsa kärjellä piirteli, mitä kulloinkin mietiskeli.
Silti hän ei lyönyt laimin elämän vakavampia velvollisuuksia, vaikka näin noudattikin halua päästä kirjastonsa kaikkien salaisuuksien perille. Hän harjoitteli suopunkinsa heittämistä ja käsitteli terävää veistä, jota oli oppinut pitämään kunnossa hiomalla sitä sileihin kiviin.
Heimo oli karttunut sen jälkeen kun Tarzan oli joutunut sen jäseneksi, sillä Kertshakin johdolla he olivat kyenneet pelottamaan muut heimot pois viidakosta, joten heillä oli tarpeeksi syötävää ja tuskin ollenkaan vastusta naapurien ryöstöretkistä. Siksi nuoret urokset tultuaan täysi-ikäisiksi pitivät parempana ottaa itselleen vaimot omasta heimostaan tai ryöstää niitä muualta ja tuoda Kertshakin ryhmään, eläen hänen kanssaan ystävyydessä, kuin koettaen perustaa omia heimoja ja joutua vallasta tappelemaan peloittavan Kertshakin kanssa. Toisinaan joku tovereita uskaliaampi koetti jälkimmäistä mahdollisuutta, mutta vielä ei ollut ilmestynyt ketään, joka olisi kyennyt riistämään valtikkaa hurjan ja väkevän apinan kädestä.
Tarzanilla oli erikoinen asema heimon keskuudessa. Tosin häntä pidettiin heihin kuuluvana, mutta kuitenkin myönnettiin, että siinä oli eroa. Vanhemmat urokset joko eivät olleet häntä huomaavinaan tai vihasivat häntä niin kiihkeästi, että ellei hän olisi ollut niin ihmeteltävän nopea liikkeissään ja ellei voimakas Kaala olisi häntä vimmatusti puolustanut, hänet olisi surmattu jo varhaisina vuosinaan.
Tublat oli hänen hellittämättömin vihamiehensä, mutta juuri Tublatin vuoksi, hänen ollessaan noin kolmentoista vanha, loppuivat äkkiä muiden hätyyttelyt ja hän sai olla rauhassa paitsi silloin kun joku joutui merkillisen raivon valtaan, joka vaivaa monia viidakon julmia petoja. Silloin ei kukaan ollut turvassa.
Sinä päivänä, jolloin Tarzan hankki itselleen muiden kunnioituksen, oli heimo kerääntynyt pieneen hevosenkengän muotoiseen notkoon, joka oli matalien kunnaiden keskellä ja vapaa viidakon rönsyistä ja köynnöskasveista. Tätä aukeaa paikkaa ympäröivät joka puolelta koskemattoman metsän mahtavat jättiläiset, joiden juurella pensasto oli niin tiheä, että ainoa tie paljaalle tantereelle kulki puiden ylimpien oksien kautta.
Tänne, missä sai olla turvassa häiriöiltä, heimo usein tuli koolle. Notkon keskellä oli kummallinen savirumpu, jollaisia ihmisapinat kyhäävät merkillisiä juhlamenoja varten. Näiden humua ovat ihmiset joskus kuulleet viidakon kätköistä, mutta kukaan ei ole saanut niitä läheltä katsella.
Monet matkailijat ovat nähneet jättiläisapinain rumpuja ja eräät kuulleet niiden jyminää, mutta Tarzan, loordi Greystoke, on epäilemättä ainoa inhimillinen olento, joka on itse ottanut osaa näihin mielettömiin, villeihin ja riehuviin temppuihin.
Tällaisesta alkeellisesta juhlimisesta ovat epäilemättä peräisin nykyisen kirkon ja valtion muodollisuudet ja juhlamenot, sillä mittaamattomia aikoja sitten, ennen ihmissuvun ensimmäisiä jäseniä, ovat julmat karvaiset edeltäjämme tanssineet ja temppuilleet savirumpujen kumahdellessa ja troopillisen kuun kirkkaasti paistaessa mahtavassa aarniometsässä, joka on tänään sama kuin harmaan menneisyyden jo ammoin unohdettuina öinä, kun turkispeitteiset esi-isämme laskeutuivat huojuvilta oksilta, notkeasti pudottaen itsensä ensimmäisen kokouspaikan pehmeälle turvematolle.
Sinä päivänä, jolloin Tarzan kerta kaikkiaan vapautui vainosta, saatuaan alati kokea sen uhkaa kolmetoista vuotta pitkän ikänsä kahtenatoista vuotena, samosivat heimon jäsenet, lukumäärältään nyt noin satakunta, vaiteliaina viidakon puiden alimpia oksia myöten ja hypähtivät sitten ääneti pyöreän notkon tanterelle.
Rumpujuhlan aiheena oli aina jokin tärkeä tapahtuma heimon keskuudessa — kun esim. oli saatu voitto, otettu vangiksi tai surmattu jokin pelätty viidakon asuja tai kun kuningas oli kuollut ja uuden piti astua tilalle — ja silloin noudatettiin määrättyjä menoja.
Tänään oli surmattu muuan vihollisheimoon kuulunut jättiläisapina, ja kun Kertshakin kansa saapui paikalle, voitiin nähdä kahden väkevän uroksen kantavan välissään kukistetun vihollisen ruumista.
He laskivat taakkansa savirummun ääreen ja kyyristyivät siihen vartijoiksi, toisten asettuessa ruohikolle nukkumaan, kunnes nouseva kuu antaisi merkin juhlaan.
Tuntikausia vallitsi pikku kentällä täydellinen hiljaisuus, paitsi milloin sen keskeyttivät loistavahöyhenisten papukaijojen kirkuvat huudot tai tuhannet visertelevät linnut lakkaamatta lennellessään heleäin kämmekkäin ja liekehtivien kukkien seassa, jotka koristivat aarniometsän kuninkaiden lukemattomia sammalpeitteisiä oksia.
Pimeyden tullessa apinat alkoivat liikuskella ja järjestyivät pian isoksi piiriksi savirummun ympärille. Naaraat ja nuorimmat kyyköttivät ulommassa piirissä, täysikäiset urokset taas niiden edessä sisempänä. Rummun ääressä istui kolme vanhaa naarasta, joilla oli kullakin ryhmyinen karahka kädessä.
Hitaasti ja hillitysti he alkoivat lyödä savirumpua, kun nousevan kuun ensimmäiset heikot säteet hopeoivat puiden latvoja. Valon lisääntyessä kävivät lyönnit yhä tiheämmiksi ja voimakkaammiksi, kunnes lopulta villit, rytmikkäät kumahdukset kajahtelivat kilometrien päähän aarniometsässä. Pedot keskeyttivät otusten pyynnin ja kuuntelivat pää koholla ja korvat hörössä kumeata rummutusta, joka oli merkkinä apinain erikoisesta juhlasta. Joskus kuului hurjaa karjumista tai kimeää rääkkymistä vastaukseksi ihmisapinain villiin jymyyn, mutta kukaan ei tullut lähelle urkkimaan tai uskaltanut hyökätä niiden kimppuun.
Kun rummun kumina paisui suorastaan huumaavaksi, hyppäsi Kertshak avoimella paikalla kyyköttävien uroksien ja rummuttavien naarasten väliin. Siinä hän seisoi pystyssä, kääntäen päätään taaksepäin ja katsoen nousevaa kuuta kohti, ja samalla takoi rintaansa valtavilla karvaisilla nyrkeillään, päästäen kamalia karjahduksia.
Kolmasti kiiri tämä kammottava huuto korven autiossa hiljaisuudessa. Sitten hän kyykistyi ja kiersi hiipivin askelin pitkin avointa ympyrää, pysyen kaukana rumpualttarin vieressä lojuvasta apinaruumiista, mutta kuitenkin pitäen yhä julmia, vihaisia, punaisia silmiään siihen tähdättyinä. Nyt hyppäsi esille toinen uros, toisti kuninkaansa hirveät karjahdukset ja seurasi hänen kintereillään. Toiset tekivät samoin nopeassa tahdissa, niin että aarniometsä kaikui heidän miltei keskeytymättömistä verenhimoisista ulvahduksistaan.
Tämän kaiken oli määrä haasteena esittää taistelun alkua.
Kun kaikki täysikasvuiset urokset olivat yhtyneet sotatanssiin, alkoi toinen näytös, hyökkäys vihollista vastaan.
Temmaten valtavan nuijan vartavasten kerätystä oksakasasta Kertshak ryntäsi raivokkaasti apinaraadon kimppuun ja antoi sille tuiman iskun, samalla ilkeästi muristen ja korskuen. Rummun kumahdukset yltyivät yhä, samoin iskut, kunnes kaikki urokset olivat lähestyneet uhria, antaneet sille nuijastaan kolhaisun ja sitten yhtyneet kuolemantanssin riehuntaan.
Tarzan oli mukana tässä villissä, hyppivässä laumassa. Hänen ruskea, jäntevä ruumiinsa loisti kuutamossa ja näytti norjalta ja sirolta kömpelöiden, karvaisten petojen rinnalla. Kukaan ei ottanut väijyvämmin osaa kuviteltuun taisteluun, kukaan ei ollut julmempi villissä hyökkäyksessä eikä kukaan kuolemantanssissa hypännyt niin korkealle ilmaan kuin hän.
Puoli tuntia kesti vimmattua tanssia, sitten rumpu vaikeni Kertshakin käskystä, ja rummuttajat kiirehtivät tanssijain parven puhki kyyristelevien katselijain sekaan. Nyt urokset kuin yhtenä miehenä ryntäsivät käsiksi raatoon, joka heidän hirveistä iskuistaan oli muuttunut muodottomaksi karvaiseksi rykelmäksi.
Lihaa he harvoin saivat tarpeekseen, joten heidän meluisan juhlansa päättäjäisiksi sopikin parhaiten tuoreen lihan syönti, ja tähän he nyt kohdistivat kaiken huomionsa. Raateluhampaat upposivat vihollisen ruhoon ja repelivät irti isoja kappaleita. Väkevämmät saivat parhaimmat palat, heikompien jäädessä hyörimään tappelevan, murisevan joukon kintereillä, vaanien tilaisuutta siepata pudonnut makupala tai edes luu, ennenkuin kaikki olisi lopussa.
Tarzan halusi ja tarvitsi enemmän lihaa kuin apinat. Hän, lihaasyövän rodun jälkeläinen, ei ollut mielestään koskaan saanut tarpeekseen eläimellistä ravintoa. Niinpä hän nytkin pujotteli tappelevain apinain lomitse, tavoitellen osuutta, jota hänen voimansa ei olisi voinut hänelle milloinkaan hankkia.
Hänen kupeellaan heilui hänen isänsä metsästyspuukko, jolle hän oli verrattomissa kirjoissaan näkemänsä mallin mukaan kyhännyt tupen.
Vihdoin hän pääsi nopeasti vähenevän herkun luo ja viilsi terävällä veitsellään isomman palan kuin oli edes toivonut, kokonaisen karvaisen kyynärvarren, joka pisti esiin mahtavan Kertshakin jalkojen alta, ja Kertshak oli niin syventynyt kuninkaalliseen kaappausoikeuteensa, ettei huomannut tätä majesteettirikosta. Sitten pikku Tarzan keinotteli itsensä irti tappelevien parvesta, puristaen julmaa saalistaan tiukasti rintaansa vasten.
Niiden joukossa, jotka turhaan kiertelivät tiheän lauman ulkopuolella, oli myös vanha Tublat. Hän oli ollut ensimmäisiä herkun kimpussa ja silloin saanut hyvän palan, jonka oli syönyt rauhassa loitompana; nyt hän pyrki takaisin kaapatakseen lisää. Hän sattui näkemään Tarzanin, kun tämä pääsi irti kynsivästä, sinne tänne tuuppivasta joukosta. Tublatin pienet, ilkeät silmät välähtivät rajusta vihasta, ja samalla niistä hehkui kiihkeä halu saada haltuunsa pojan sieppaama herkkupala.
Mutta Tarzan oli myös nähnyt verivihollisensa ja arvaten pedon aikeet juoksi nopeasti naaraiden ja poikasten luo, toivoen voivansa kätkeytyä sinne. Tublat seurasi hänen kintereillään, eikä Tarzanilla ollut muuta neuvoa kuin kiivetä johonkin läheiseen puuhun. Korkealle hypähtäen hän sai kiinni alaoksasta, tarttui saaliiseensa hampaillaan ja kiipesi kiireesti ylöspäin — Tublat yhä perässä.
Yhä ylemmäs hän kapusi metsän jättiläisen huojuvaan latvaan asti, jonne hänen painava ahdistajansa ei enää uskaltanut tulla. Sinne Tarzan istuutui ja syyti iva- ja haukkumasanoja raivostuneelle, vaahtoavalle pedolle, joka oli häntä toistakymmentä metriä alempana.
Mutta silloin Tublatin valtasi hullu raivo.
Hirvittävästi ulvoen ja karjuen hän ryntäsi maahan naaraiden ja nuorten parveen, upotti raateluhampaansa moniin heikkoihin niskoihin ja repi isoja kappaleita niiden selästä ja rinnasta, jotka joutuivat hänen kynsiinsä.
Istuen heleässä kuunvalossa Tarzan oli tämän raivoisan näytelmän todistajana. Hän näki naaraiden ja poikasten suinpäin pakenevan ylös puihin. Sitten saivat isot uroksetkin kokea hullun kumppaninsa puraisuja ja kaikki kiirehtivät kauhistuneina ympäröivän metsän pimeään suojaan.
Lopuksi oli paikalla enää vain muuan myöhästynyt apina. Tämä riensi hurjaa vauhtia sitä puuta kohti, jonka latvassa Tarzan istui, ja hänen kintereillään seurasi hirveä Tublat. Se oli Kaala, ja heti kun Tarzan näki, että Tublat oli saamaisillaan hänet kiinni, laskeutui hän nopeasti kuin putoava kivi oksalta oksalle kasvattiemonsa avuksi.
Nyt Kaala oli jo puun oksien alla, ja hänen yläpuolellaan odottiTarzan kilpajuoksun tulosta.
Kaala hyppäsi ilmaan ja tarttui oksaan, joka oli vain hiukan korkeammalla kuin mihin Tublat yletti suorastaan maasta. Kaala olisi ehtinyt turvaan, mutta silloin kuului rasahdus, oksa murtui ja lennätti hänet Tublatin päälle, joka tuupertui nurin.
Molemmat olivat heti taas jalkeilla, mutta vaikka he olivatkin nopeita liikkeissään, oli Tarzan vielä nopeampi, ja raivostunut Tublat näki nyt edessään ihmislapsen, joka seisoi hänen ja Kaalan välillä.
Mikään ei olisikaan ollut julmalle pedolle mieluisampaa ja riemusta karjahtaen Tublat hyökkäsi pikku loordi Greystoken kimppuun. Mutta hänen hampaansa eivät päässeet puraisemaan pähkinänruskeaa ihoa.
Jäntevä käsi tarttui Tublatin karvaiseen kurkkuun, ja toinen työnsi kymmenisen kertaa terävän metsästyspuukon leveään rintaan. Pistot seurasivat toisiaan nopeasti kuin salamanvälähdykset ja lakkasivat vasta sitten kun Tarzan tunsi vihollisensa lyyhistyvän kokoon.
Kun ruumis lojui hengetönnä maassa, laski Tarzan toisen jalkansa niskalle, kohotti silmänsä täysikuuhun, keikautti nuorta päätänsä uhmaavasti taaksepäin ja päästi ilmoille heimonsa villin ja peloittavan sotahuudon.
Yksitellen pudottautuivat hänen heimolaisensa lehväisistä pakopaikoistaan ja kerääntyivät piiriksi Tarzanin ja hänen voitetun vihollisensa ympärille. Kun he olivat kaikki saapuvilla, kääntyi Tarzan heihin päin.
"Minä olen Tarzan", huusi hän. "Minä olen suuri tappaja. Varokaa hätyyttämästä Tarzania ja hänen emoansa Kaalaa! Teidän joukossanne ei ole ketään niin mahtavaa kuin Tarzan. Varokoot hänen vihollisensa."
Katsoen suoraan Kertshakin ilkeihin punaisiin silmiin nuori loordi Greystoke löi tukevaan rintaansa ja päästi vielä kerran ilmoille uhkavaatimuksensa.
Puunlatvasta metsästämässä
Tappojuhlan jälkeisenä aamuna heimo lähti vitkalleen metsän läpi takaisin rannikolle päin. Tublatin ruumis jäi sille paikalle, johon oli kaatunut, sillä Kertshakin kansa ei syö omia vainajiaan.
Retken varrella he verkalleen haeskelivat ruokaa. Kaikenlaisia hedelmiä he löysivät yllin kyllin ja toisinaan linnunpoikasia, munia, matelijoita ja hyönteisiä. Pähkinät he murskasivat voimakkailla hampaillaan tai kivien välissä, jos ne olivat liian kovia.
Kerran osui vanha Sabor heidän tielleen ja pani heidät kiireimmiten kapuamaan korkeille oksille, sillä jos hän kunnioittikin heidän lukuaan ja teräviä hampaitaan, niin hekin puolestaan pitivät yhtä suuressa arvossa hänen hurjaa rohkeuttaan ja käpäliensä voimaa.
Tarzan istui matalalla oksalla ihan sen kohdan yläpuolella, missä Saborin notkea ja majesteetillinen hahmo hiipi tiheän viidakon läpi. Hän heitti ananaksen kansansa iänikuisen vihollisen niskaan. Leijona pysähtyi ja katseli ylöspäin virnistelevää apinapoikaa kohti, pieksi vihaisesti hännällään ja muristen paljasti keltaiset hampaansa, jolloin huulet kiristyivät ryppyihin ja ilkeät silmät kapenivat raivoa ja vihaa uhkuviksi raoiksi. Korvat luimussa se katsoi Tarzania suoraan silmiin ja päästi kuuluville karjuvan taisteluhaasteensa.
Turvalliselta oksaltaan apinalapsi huusi heti heimonsa tuiman vastauksen. Hetkisen he silmäilivät toisiaan ääneti, sitten peto kääntyi viidakkoon, joka nielaisi sen kuin meri heitetyn kiven.
Mutta Tarzanin mieleen juolahti suurenmoinen suunnitelma. Koska hän oli ottanut hengiltä rajun Tublatin, niin eikö hän siis ollut mahtava taistelija? Jos hän nujertaisi kavalan Saborin, olisi hän myös mahtava metsästäjä.
Hänen pienen englantilaisen sydämensä pohjalla oli kova halu peittää alastomuutensa vaatteilla, sillä kuvakirjastaan hän oli oppinut, että kaikki ihmiset olivat puettuja, kun taas marakatit, apinat ja kaikki muut elolliset olivat alastomia.
Varmasti olivat siis vaatteet suuruuden todellinen tunnus — osoittaen ihmisen ylemmyyttä kaikkien eläinten rinnalla, sillä tietenkään ei voinut olla muuta syytä noiden kiusallisten vehkeiden käyttöön.
Monta täysikuuta sitten, kun hän oli ollut paljon pienempi, hän oli halunnut Saborin, naarasleijonan, tai Numan, urosleijonan, tai Shitan, leopardin, nahkaa peittääkseen karvattoman ruumiinsa, ettei enää olisi inhoittavan Histah-käärmeen kaltainen. Mutta nyt hän oli ylpeä sileästä ihostaan, sillä se oli merkkinä siitä, että hän polveutui mahtavasta rodusta, ja niin hänessä heräsi kaksi ristiriitaista halua: käydä alasti, siten ylpeästi osoittaakseen alkuperäänsä tai noudattaa oman heimonsa tapoja ja ryhtyi käyttämään ilkeyttäviä ja epämukavia vaatekappaleita.
Heimon jatkaessa verkkaista kulkuaan metsän läpi, Saborin mentyä matkoihinsa, oli Tarzanin mielessä yhä se suunnitelma, kuinka hän surmaisi vihollisensa, eikä hän sitten monena päivänä voinutkaan juuri mitään muuta ajatella.
Pian hän kuitenkin sai muuta mietittävää.
Äkkiä alkoi olla niin pimeä kuin keskiyöllä. Viidakon äänet vaikenivat. Puut seisoivat liikkumatta kuin lamautuneina odottaen äkillistä tuhoa. Koko luonto odotti — kukaan ei tiennyt mitä.
Kaukaa alkoi vihdoin kuulua heikkoa, kumeaa, surullista vinkunaa. Lähemmäksi, yhä lähemmäksi se tuli ja kävi äänekkäämmäksi. Isot puut taipuivat yhtä aikaa, ikäänkuin mahtava käsi olisi painanut niitä maata kohti. Yhä matalammalle ne kumartuivat, eikä kuitenkaan kuulunut muuta ääntä kuin tuulen syvä ja kammottava valitus.
Sitten viidakon jätit äkkiä ponnahtivat pystyyn, heiluttaen valtavia latvojaan, ikäänkuin vihaisina osoittaisivat mieltään. Terävä ja sokaiseva salama välähti taivaalla vaeltavista mustista pilvistä, ja ukkosen jyrähdykset pauhasivat vimmatusti. Vedenpaisumus syöksyi maahan — kaikki manalan vallat kävivät viidakon kimppuun.
Heimo kyykisteli isojen puitten juurella, väristen kylmästä sateessa. Pimeyttä halkovan salaman valossa näkyi hurjasti heiluvia oksia, viuhuvia lonkeroita ja taipuvia runkoja.
Väliin joku metsän vanhuksista murskautui välähtävän salaman satuttamana tuhansiksi sirpaleiksi ja veti mukanaan lukemattomia oksia ja pienempiä naapureitaan, mikä yhä lisäsi troopillisen aarniometsän sekasortoa. Pyörremyrskyn käsissä sinkoili oksia, suuria ja pieniä, rajusti liikehtivän vihannuuden halki, kuolemaksi ja tuhoksi tiheästi asutun maailman lukemattomille onnettomille asukkaille.
Tuntikausia jatkui myrsky lakkaamatta, ja heimo kyyristeli yhä pelosta väristen. Ollen alituisessa vaarassa joutua kaatuvien puiden ja oksien alle ja lamautuneina välähtelevistä salamoista ja jyrähdyksistä he pysyttelivät surkeina koossa, kunnes myrsky vaimenisi.
Loppu oli yhtä äkillinen kuin alkukin. Tuuli lakkasi, aurinko paistoi — luonto hymyili jälleen. Vettä tiukkuvat lehdet ja oksat, uhkeiden kukkien märät kuvut välkkyivät palaavan päivän loisteessa. Ja yhtä pian kuin luonto unohti kauhunsa, tointuivat siitä myös sen lapset. Toimelias elämä jatkui kuten aikaisemmin ennen pimeyttä ja pelkoa.
Mutta Tarzanille oli nyt selvinnyt vaatteiden salaisuus. Kuinka mukavaa olisikaan ollut Saborin paksun nahan alla! Ja niin sai seikkailuhalu uutta virikettä.
Useita kuukausia oleskeli heimo rannikolla, missä Tarzanin maja oli, ja opinnot veivät suurimman osan hänen aikaansa; mutta aina kun hän kuljeskeli metsässä, piti hän valmiina suopunkiaan. Monet pikku eläimet joutuivat hänen nopeasti viskaamaansa silmukkaan.
Kerran se osui Hortan, metsäkarjun, lyhyeen niskaan ja tämän vimmatut ponnistelut päästä vapaaksi tempaisivat Tarzanin maahan oksalta, jolla hän oli maannut vaanimassa. Väkevä karju kääntyi kuullessaan hänen putoavan, ja nähdessään siinä vain helpon saaliin se painoi päänsä alas ja hyökkäsi hämmästyneen pojan kimppuun.
Onneksi Tarzan ei ollut loukkaantunut putoamisestaan, sillä kissan tavoin hän oli levittänyt kaikki neljä raajaansa välttääkseen tärähdystä. Heti hän oli pystyssä, ja hypäten kuin apina hän pääsi turvaan oksalle. Hortan turhaan koettaessa häntä tavoittaa.
Näin Tarzan kokeillen oppi oudon aseensa vahvat sekä heikot puolet. Tällä kertaa hän tosin menetti pitkän köytensä, mutta hän tiesi, että jos Sabor olisi vetänyt hänet oksalta, niin loppu olisi todennäköisesti ollut toinen, sillä epäilemättä hän silloin olisi menettänyt henkensä.
Uuden köyden punomiseen meni häneltä monta päivää, mutta kun se vihdoin oli valmis, lähti hän taas metsästämään, asettuen väijyksiin tiheälatvaiselle oksalle, joka riippui veden luo vievän paljonkuljetun polun yllä.
Useat pikku eläimet kulkivat ehein nahoin hänen ohitseen. Hän ei välittänyt niin mitättömästä saaliista. Jonkin isomman otuksen piti näyttää toteen hänen aseensa tehokkuus.
Vihdoin tuli se, jota hän etusijassa odotti. Notkeat lihakset pullistuneina välkkyvän taljan alla, täyteläisenä ja kiiltävänä tuli Sabor, naarasleijona. Pehmeät käpälät astelivat ääneti kapeaa polkua. Päätänsä se piti korkealla, ollen alati varuillaan, ja pitkä häntä heilui siroin kääntein hitaasti edestakaisin.
Yhä lähemmäksi se tuli paikkaa, missä Tarzan piili oksalla, pitäen pitkää suopunkiaan valmiina heittoon.
Kuin pronssipatsas, hiljaa kuin muuri oli siinä Tarzan kyyryssä. Sabor oli menossa alitse. Se astui ohitse askeleen — toisen, kolmannenkin, mutta silloin salavihkainen ansa suhahti lentoon.
Hetkisen riippui levällään oleva silmukka leijonan pään yllä kuin käärme, mutta samassa kuin peto katsahti ylöspäin, keksiäkseen mistä suopungin suhahdus oli lähtöisin, kiertyi, köysi sen kaulaan. Nopealla tempaisulla Tarzan tiukensi silmukkaa, päästi köyden ja piteli molemmin käsin itseään kiinni oksalla.
Sabor oli paulassa. Yhdellä loikkauksella ryntäsi säikähtynyt peto viidakkoon, mutta Tarzan ei enää menettänyt toista köyttä eikä saalistaan samoin kuin edellisellä kerralla. Kokemuksesta hän oli saanut oppia ja ajoissa sitonut köyden pään siihen puuhun, jossa hän istui. Loikatessaan leijona tunsi köyden puristuvan yhä kireämmälle, teki ilmassa täydellisen kuperkeikan ja putosi raskaasti mätkähtäen selälleen.
Näin pitkälle oli Tarzanin suunnitelma täysin onnistunut; mutta kun hän tarttui köyteen ja otti tukea kahden vahvan oksan haarukasta, huomasi hän, ettei ollutkaan helppoa kiskoa väkevää, rimpuilevaa, kynsivää, purevaa ja murisevaa otusta puuhun hirtettäväksi.
Vanha Sabor oli tavattoman painava, ja kun se harasi vastaan mahtavilla käpälillään, olisi vain itse Tantor, elefantti saanut sen liikkeelle.
Leijona oli taas polulla, mistä se saattoi nähdä konnankujeen tekijän. Raivosta karjaisten se teki äkkihyökkäyksen ja ponnahti korkealle ilmaan Tarzania kohti, mutta kun sen valtava ruho pääsi oksalle, jolla Tarzan oli istunut, ei tätä enää siinä ollut. Sen sijaan hän nyt keveästi keinui ohuemmalla oksalla, muutaman metrin päässä vankia ylempänä.
Hetken aikaa Sabor pysytteli oksalla Tarzanin heitellessä risuja sen suojattomaan päähän. Sitten peto pudottautui taas maahan, ja Tarzan kiirehti tarttumaan köyteen; mutta Sabor oli nyt huomannut, että sitä piteli vain ohut nuora, ja kohta se katkaisi tämän valtavilla hampaillaan, ennenkuin Tarzan oli toistamiseen ehtinyt tiukentaa silmukkaa.
Tarzan oli äkeissään. Hänen huolellinen suunnitelmansa oli rauennut tyhjiin, ja niin hän istui haukuskellen ärisevää petoa ja irvistellen sille parhaansa mukaan.
Sabor käyskenteli edestakaisin puun juurella kolme tuntia. Neljä kertaa se kyyristyi, mutta yhtä hyvin se olisi voinut saada kynsiinsä tuulta, joka suhisi puiden latvoissa.
Vihdoin Tarzan väsyi leikkiin, hihkaisi lähtiäisiksi, heitti hyvin tähdätyn pehmeän ja tahmean hedelmän vihollisensa sähisevään kuonoon mäsäksi ja lennätti itseään nopeasti puusta puuhun parinkymmenen metrin korkeudella maasta, ollen taas pian heimolaistensa luona.
Täällä hän kertoi seikkailunsa, rehenteli ja kerskaili, niin että se herätti kunnioitusta katkerimmissa vihamiehissäkin, kun taas Kaala suorastaan tanssi ilosta ja ylpeydestä.