Lyhyen matkan päässä tietä pitkin kuului selviä ääniä, jotka osoittivat leijonan syövän ahnaasti. Sieltä saattoi erottaa luiden murtumista, isojen lihapalojen hotkimista ja tyytyväistä murinaa, mitkä kaikki todistivat, että eläinten kuningas oli jossakin likellä aterioimispuuhissa.
Tarzan lähestyi paikkaa pysyen yhä puiden oksilla. Hän ei yrittänytkään salata lähestymistään, ja pian hän totesi, että Numa oli havainnut hänet, sillä tiheiköstä tien vierestä kuului pahaenteinen, muriseva varoitusääni.
Pysähtyen matalalle oksalle juuri leijonan yläpuolelle Tarzan katseli kauheata näyttämöä. Voiko tuo tuntematon hahmo olla hänen takaa-ajamansa mies? Apinamies oli mietteissään. Hän oli silloin tällöin laskeutunut polulle ja saanut hajuaistinsa avulla selville, että belgialainen oli edennyt tätä riistapolkua pitkin itää kohti.
Nyt hän meni juhla-ateriaa pitävän leijonan toiselle puolelle, laskeutui taas alas ja haisteli maata. Hänen takaa-ajamastaan miehestä ei ollut pienintäkään jälkeä. Tarzan palasi puun luo. Hän tutki terävin silmin maata raadellun ruumiin ympärillä, etsiäkseen merkkiä kadonneesta piikivipussista, mutta ei nähnyt mitään.
Hän ärjyi Numalle ja koetti ajaa valtavaa petoa pois, mutta sai ainoastaan vihaista murinaa palkakseen. Hän taittoi pieniä varpuja läheisestä oksasta ja viskasi niitä vanhaa vihollistaan vasten. Numa katsahti häneen torahampaat paljaina ja irvisti pelottavasti, mutta ei noussut saaliinsa äärestä.
Silloin Tarzan otti esille jousensa ja vetäen jännettä kauas taaksepäin ampui vasamansa sitkeäpuisen, vain hänen käsissään taipuvan kaaren kaikella voimalla. Kun nuoli upposi syvälle Numan kylkeen, syöksyi eläin pystyyn, päästäen raivon ja tuskan kiljunnan. Se hypähteli turhaan tavoittamaan irvistelevää apinamiestä, raastoi nuolen esiinpistävää päätä ja loikaten sitten taas polulle asteli edestakaisin kiduttajansa alla. Tarzan ampui jälleen nopeasti vasaman. Tällä kertaa tunkeutui huolellisesti tähdätty nuoli leijonan selkärankaan. Peto pysähtyi paikalleen ja lysähti halvauksen kohtaamana avuttomasti maahan.
Tarzan laskeutui polulle, juoksi nopeasti pedon sivulle ja iski keihäänsä syvälle villiin sydämeen. Irrotettuaan sitten nuolensa pedon ruumiista hän käänsi huomionsa eläimen saaliin raadeltuihin jäännöksiin läheisessä tiheikössä.
Kasvot olivat kokonaan poissa. Arabialainen puku ei herättänyt mitään epäilyksiä kuolleen oikeasta syntyperästä, koska hän oli seurannut miestä arabialaisten leiriin ja sieltä pois, ja siellä hän oli voinut helposti hankkia pukineensa. Tarzan oli niin varma siitä, että hänellä oli etsimänsä rosvon ruumis edessään, ettei hän yrittänytkään varmentaa johtopäätöstensä todenmukaisuutta tarkkaamalla niitä monenlaisia hajuja, jotka nousivat valtavasta lihansyöjästä ja uhrin tuoreesta verestä.
Hän tyytyi etsimään huolellisesti pussia, mutta ruumiissa tai sen lähistöllä ei ollut merkkiäkään siitä tai sen sisällyksestä. Apinamies oli tyytymätön — ehkä ei niin paljon värikkäiden piikivien kadottamisesta kuin Numan takia, joka oli riistänyt häneltä kostamisen nautinnon.
Aprikoiden, kuinka aarteen oli käynyt, apinamies kääntyi hitaasti takaisin tielle, mennen samaan suuntaan, josta oli tullutkin. Hän mietti mielessään suunnitelmaa lähteä pimeyden jälleen tultua arabialaisten leiriin vielä tutkimaan. Hän nousi puihin ja kulki suoraan etelää kohti, etsien saalista, sammuttaakseen nälkänsä ennen puoltapäivää ja asettuakseen sitten iltapäiväksi makuulle johonkin paikkaan kauas leiristä, missä voisi ilmitulemisen pelotta nukkua, kunnes tulisi aika suunnitelman toteuttamiseen.
Hän oli tuskin lähtenyt polulta, kun kookas musta soturi, joka itsepintaisesti samosi eteenpäin, kiiruhti polkua pitkin itään päin. Se oli Mugambi, joka etsi emäntäänsä. Hän jatkoi matkaansa tietä myöten, pysähtyen tutkimaan kuolleen leijonan ruumista. Hänen kasvoilleen tuli hämmästyksen ilme, kun hän kumartui tarkastamaan haavoja, jotka olivat syynä viidakon herran kuolemaan. Tarzan oli ottanut nuolensa pois, mutta Mugambille oli kuoleman syy yhtä selvä kuin jos vasamat ja keihäs olisivat yhä pistäneet esiin raadosta.
Musta katseli salavihkaa ympärilleen. Ruumis oli vielä lämmin, ja tästä seikasta hän päätteli, että tappaja oli lähettyvillä, vaikka ei näkynytkään merkkiä elävästä ihmisestä. Mugambi pudisti päätään ja lähti taas liikkeelle, ollen kuitenkin kaksin verroin varovainen.
Hän matkasi koko päivän pysähtyen silloin tällöin huutamaan yhden ainoan sanan: "Lady", toivoen, että hänen emäntänsä lopultakin kuulisi ja vastaisi. Mutta hänen uskollinen uhrautuvaisuutensa saattoi hänet vihdoin onnettomuuteen.
Abdul Murak, jolla oli johdossaan osasto abessinialaisia sotilaita, olikoillisessa päin usean kuukauden etsinyt uutterasti arabialaista rosvoaAhmet Zekiä, joka kuusi kuukautta aikaisemmin oli loukannut AbdulMurakin keisarin majesteettia, kuljettamalla orjia ryöstämään joukonMenelikin alueen rajojen sisäpuolelle.
Ja nyt tapahtui, että Abdul Murak oli juuri tänä päivänä pysähtynyt puolenpäivän aikaan hieman lepäämään saman polun varrelle, jota pitkin Werper ja Mugambi samosivat itää kohti.
Vähän sen jälkeen kun sotilaat olivat laskeutuneet hevosiltaan, ohjasi belgialainen heidän läsnäolostaan tietämättä väsyneen ratsunsa melkein heidän keskelleen, ennenkuin huomasi heidät. Hänet ympäröitiin heti, ja hänelle sateli kysymyksiä, kun hänet vedettiin hevosen selästä ja vietiin päällikön luo.
Kääntyen taas eurooppalaiseksi Werper kertoi Abdul Murakille, että hän oli ranskalainen, joka metsästeli Afrikassa, ja että muukalaiset olivat käyneet hänen kimppuunsa, hänen safarinsa oli tapettu tai hajoitettu, ja hän itse oli päässyt pakoon vain ihmeen avulla.
Eräästä abessinialaisen satunnaisesta huomautuksesta Werper sai selville retken tarkoituksen, ja kun hän huomasi, että nämä miehet olivat Ahmet Zekin vihollisia, rohkaisi hän itsensä ja pani kurjan tilansa heti arabialaisten syyksi.
Mutta ettei hän joutuisi uudelleen rosvon käsiin, kehotti hän AbdulMurakia lopettamaan takaa-ajonsa ja vakuutti abessinialaiselle, ettäAhmet Zekillä oli johdossaan suuri ja vaarallinen joukko, ja myöskin,että hän marssi nopeasti etelää kohti.
Ollen varma siitä, että menisi pitkä aika rosvon saavuttamiseen ja että epätasaiset voimasuhteet saattoivat taistelun päätöksen erittäin arveluttavaksi, Murak luopui mielellään suunnitelmastaan ja antoi joukolleen tarpeelliset määräykset leirin pystyttämiseksi siihen, missä olivat; seuraavana aamuna he lähtisivät marssimaan takaisin Abessiniaa kohti.
Myöhään iltapuolella leirilläolijain huomio kiintyi länttä kohti, josta kaikuisa ääni kuului huutavan kerran toisensa jälkeen yhtä ainoata sanaa: "Lady! Lady! Lady!"
Noudattaen vaistonsa mukaisesti varovaisuutta joukko abessinialaisia eteni salavihkaa Abdul Murakin johdolla viidakon läpi sitä paikkaa kohti, jossa huutaja oli.
Puoli tuntia myöhemmin he palasivat raahaten Mugambia mukanaan. Ensimmäinen henkilö, johon isokokoisen mustan silmät sattuivat, kun hänet töykittiin abessinialaisten päällikön luo, oli ranskalainen Jules Frecoult, joka oli ollut hänen isäntänsä vieraana ja jonka hän viimeksi oli nähnyt menevän Ahmet Zekin kylään sellaisissa olosuhteissa, että oli syytä uskoa hänen olevan rosvojen tuttavan ja ystävän.
Mugambi käsitti, että hänen isäntäänsä ja isäntänsä taloa kohdanneet onnettomuudet ja ranskalainen olivat pahaenteisesti yhteydessä toistensa kanssa, ja se esti häntä ilmaisemasta itseään Werperille, joka ei häntä enää nähtävästi muistanutkaan.
Vakuuttaen olevansa vain vaaraton soturi eräästä etelämpänä olevasta heimosta Mugambi pyysi, että hänen sallittaisiin mennä tiehensä, mutta Abdul Murak, joka ihaili soturin loistavaa ruumiinrakennetta, päätti viedä hänet Addis Abebaan ja tarjota häntä Menelikille. Muutamia hetkiä myöhemmin Mugambi ja Werper vietiin vartioituina pois, ja silloin belgialainen sai huomata olevansa pikemmin vanki kuin arvossa pidetty vieras. Hän kiisteli turhaan sellaista kohtelua vastaan, ja lopulta muuan roteva sotilas iski häntä suulle ja uhkasi ampua hänet, jollei hän pitäisi pienempää ääntä.
Mugambi ei ottanut asiaa niin raskaalta kannalta, sillä hän ei ollenkaan epäillyt, että hän matkan aikana helposti voisi pettää vartijansa valppauden ja päästä karkuun. Kun tämä ajatus oli aina etualalla hänen mielessään, tekeytyi hän abessinialaisten ystäväksi, kyseli paljon heidän keisaristaan ja maastaan ja osoitti yhä kiihkeämpää halua päästä perille, voidakseen nauttia kaikista niistä eduista, joita he vakuuttivat olevan Addis Abeban kaupungissa. Sillä tavoin hän haihdutti heidän epäluulonsa, niin että heidän valppautensa päivä päivältä laimeni.
Käyttäen hyväkseen sitä seikkaa, että häntä ja Werperiä pidettiin aina yhdessä, hän koetti saada selville, mitä toinen tiesi Tarzanin olopaikasta tai huvilaa vastaan tehdyn rosvoretken alkuunpanijasta ja lady Greystoken kohtalosta. Mutta kun hänen oli pakko tyytyä keskustelun satunnaisiin käänteisiin näiden tietojen saamiseksi ja kun Werper yhtä huolellisesti tahtoi maailmalta salata osuutensa entisen isäntänsä kodin ja onnen hävittämiseen, ei Mugambi saanut selville mitään — ainakaan tällä tavalla.
Mutta tuli aika, jolloin hän sattumalta sai tietää hyvin hämmästyttävän seikan.
Joukko oli erään helteisen päivän iltapuolella aikaisin leiriytynyt kirkkaan ja kauniin virran rantamalle. Joen pohja oli hiekkainen, eikä ollut merkkiäkään krokotiileista, jotka muutamissa mustien maanosan seuduissa ovat vaarana, kun yhteisesti mennään uimaan. Näin ollen abessinialaiset ottivat tilaisuudesta vaarin suorittaakseen kauan lykätyn ja kipeästi tarvitun pesun.
Kun Werper, jolle samoin kuin Mugambillekin oli annettu lupa mennä veteen, riisui vaatteensa, huomasi musta, kuinka huolellisesti belgialainen irrotti jotakin vyötäisiltään ja otti paitansa mukana pois, aina pitäen tätä vaatekappaletta epäilyttävän huolensa esinettä verhoamassa.
Juuri tämä huolellisuus kiinnitti mustan huomion esineeseen ja herätti luonnollista uteliaisuutta hänen mielessään. Näin ollen, kun belgialainen liiallisesta varovaisuudesta hermostuneena liikutteli kätkettyä esinettä kömpelösti ja päästi sen kädestään, näki Mugambi, että se putosi maahan ja osa sen sisällyksestä valui nurmikolle.
Mugambi oli aikaisemmin ollut isäntänsä kanssa Lontoossa. Hän ei ollut sellainen yksinkertainen villi kuin asusta päättäen näytti. Hän oli ollut tekemisissä maailman suurimman kaupungin kirjavien ihmisjoukkojen kanssa, käynyt museoissa ja tarkastellut kauppojen ikkunoita, ja lisäksi hän oli teräväpäinen ja älykäs mies.
Samalla hetkellä kun Oparin jalokivet kimaltelevina vierivät hänen hämmästyneiden silmiensä eteen, ymmärsi hän mitä ne olivat. Mutta hän huomasi myös jotakin muuta, mikä kiinnitti paljon enemmän hänen mieltään kuin kivien arvo. Hän oli tuhansia kertoja nähnyt nahkapussin, joka riippui hänen isäntänsä kupeella, kun Apinain Tarzan oli halunnut kisailu- ja seikkailuhengen valtaamana palata muutamaksi tunniksi poikuutensa alkeellisiin tapoihin ja oloihin ja alastomien soturiensa ympäröimänä ajaa takaa leijonaa ja pantteria, puhvelia ja norsua sillä tavalla, josta hän eniten piti.
Werper näki, että Mugambi oli huomannut pussin ja kivet. Hän kokosi kiireesti kallisarvoiset esineet ja pani ne takaisin pussiin. Sillä välin Mugambi maleksi välinpitämätön ilme kasvoillaan alas joelle kylpemään.
Seuraavana aamuna Abdul Murak oli raivoissaan, huomattuaan, että hänen kookas musta vankinsa oli yön aikana karannut. Werper oli omasta syystä kauhuissaan, kunnes hänen vapisevat sormensa tunsivat, että pussi teräväsärmäisine pikkukivineen yhä oli paikallaan hänen paitansa alla.
Tarzan johtaa taas manganeja
Ahmet Zek oli kahden seuralaisensa kanssa tehnyt laajan kaarroksen etelään, sulkeakseen pakotien karanneelta apuriltaan Werperiltä. Toiset olivat hajaantuneet eri suuntiin, muodostaen siten yön aikana avaran kehän, ja nyt he suuntasivat kaikki kulkunsa keskustaa kohti.
Ahmet ja hänen kaksi miestään pysähtyivät hieman levähtämään juuri ennen puoltapäivää. He kyyristyivät puiden alle erään aukeaman eteläreunaan. Rosvopäällikkö oli huonolla tuulella. Sekin oli jo paha, että uskoton oli puijannut häntä, mutta kun hän samalla oli menettänyt jalokivet, joihin hänen ahne sydämensä oli kiintynyt, oli se jo ihan liikaa — varmaan Allah oli palvelijalleen vihainen.
No, hänellä oli vielä nainen hallussaan. Tästä hän saisi pohjoisessa hyvän hinnan ja sitten hänellä oli tiedossaan maahan haudattu aarre englantilaisen talon raunioiden vieressä.
Viidakosta aukeaman vastakkaiselta puolelta kuului jotakin ääntä, ja se sai Ahmet Zekin heti valppaaksi ja tarkkaavaiseksi. Hän tarttui pyssyynsä, ollen valmis käyttämään sitä viipymättä, ja viittasi tovereitaan olemaan hiljaa ja piiloutumaan. Ryömien pensaiden taakse nuo kolme miestä odottivat, silmät kiintyneinä aukeaman toiseen päähän.
Pian tuli lehväverhoon aukko, ja siihen ilmestyi pelokkaasti ympärilleen katselevan naisen kasvot. Hetkeä myöhemmin hän astui aukeamalle arabialaisten näkyviin, ollen ilmeisesti varma, ettei mikään välitön vaara väijynyt häntä.
Ahmet Zek pidätti henkeään ja tukahdutti epäuskoisuuden huudahduksen ja kirosanan. Nainen oli hänen vankinsa, jonka hän oli luullut olevan turvallisesti vartioituna leirissä!
Nainen oli ilmeisesti yksin, mutta Ahmet Zek odotti asian varmistumista, ottaakseen hänet sitten kiinni. Jane Clayton lähti hitaasti liikkeelle aukeaman poikki. Kahdesti sen jälkeen, kun hän oli karannut rosvojen kylästä, oli hän töintuskin välttänyt petojen hampaat, ja kerran hän oli miltei osunut takaa-ajajien tielle. Vaikka hän oli melkein epätoivoissaan pelastuksen saavuttamisesta, päätti hän kuitenkin jatkaa ottelua, kunnes kuolema tai voitto lopettaisi hänen ponnistuksensa.
Kun arabialaiset tarkkasivat häntä turvallisesta kätköpaikastaan ja Ahmet Zek tyytyväisenä totesi, että uhri käveli suoraan hänen kynsiinsä, katseli toinen silmäpari koko näyttämöä läheisen puun lehvistöstä.
Silmät olivat hämmästyneet ja vaivaantuneet, kaikesta harmaasta ja villistä välkkeestä huolimatta, sillä niiden omistaja otteli vaikeasti määriteltävän ajatuksen kanssa: hänen alitseen kävelevän naisen kasvot ja vartalo tuntuivat hänestä tutuilta.
Äkillinen räiskinä pensaissa sillä kohdalla, josta Jane Clayton oli ilmestynyt aukeamalle, sai nuoren naisen äkkiä pysähtymään ja kiinnitti arabialaisten ja puussaolijan huomion samaan kohtaan.
Nainen käännähti ympäri nähdäkseen, mikä uusi vaara uhkasi häntä takaa, ja silloin vaappui suuri ihmisapina näkyviin, jäljessään toisia, mutta lady Greystoke ei jäänyt odottamaan saadakseen tietää, kuinka monta noita hirveitä olentoja oli niin likellä.
Tukahduttaen huudahduksensa hän syöksyi vastapäistä viidakkoa kohti, ja hänen saapuessaan sen pensaisiin nousivat Ahmet Zek ja kaksi hänen apuriaan ja tarttuivat häneen. Samassa hetkessä pudottautui alaston ruskea jättiläinen puun oksilta aukeaman oikealla puolella.
Kääntyen hämmästyneitä apinoita kohti hän päästi tulvan matalia kurkkuääniä ja odottamatta sanojensa vaikutusta heihin kääntyi ympäri ja hyökkäsi arabialaisia vastaan.
Ahmet Zek raastoi paraillaan Jane Claytonia liekaan sidottua hevosta kohti. Hänen kaksi palvelijaansa irrotti nopeasti kaikkia kolmea ratsua. Nainen, joka ponnisteli päästäkseen arabialaisesta irti, kääntyi ja näki apinamiehen juoksevan itseään kohti.
"John!" huudahti hän. "Jumalan kiitos, että tulit ajoissa."
Tarzanin takana tulivat suuret apinat, ihmetellen, mutta kuitenkin totellen hänen käskyään. Arabialaiset näkivät, ettei heillä olisi aikaa nousta ratsaille ja päästä pakoon, ennenkuin eläimet ja mies olisivat heidän kimpussaan. Ahmet Zek tunsi miehen vanhaksi pelottavaksi viholliseksi, mutta näki myös, että olosuhteet antoivat hänelle tilaisuuden ikiajoiksi vapautua uhkaavasta apinamiehestä.
Kehottaen miehiään seuraamaan esimerkkiään hän kohotti pyssynsä ja laukaisi sen hyökkäävää jättiläistä vastaan. Hänen seuralaisensa, jotka toimivat yhtä nopeasti kuin hänkin, ampuivat melkein yhtaikaa, ja laukausten kajahtaessa suistuivat Apinain Tarzan ja kaksi hänen karvaista apulaistaan viidakon nurmelle.
Pyssynpamausten ääni sai muut apinat ihmetellen pysähtymään. Käyttäen hyväkseen heidän hetkellistä hämmennystään Ahmet Zek ja hänen apurinsa hyppäsivät hevostensa selkään ja laukkasivat pois, vieden toivottoman ja tuskan murtaman naisen mukanaan.
He ratsastivat takaisin kylään, ja lady Greystoke oli taas vankina likaisessa pienessä majassa, josta oli luullut ainiaaksi päässeensä. Mutta tällä kertaa hän ei ollut ainoastaan vahvemmin vartioitu, vaan lisäksi myös sidottu.
Etsijät, jotka olivat Ahmet Zekin kanssa lähteneet belgialaisen jäljille, palasivat tyhjin käsin joko yksitellen tai kaksittain. Kun he toivat tietonsa, yltyi rosvopäällikön raivo ja suuttumus, kunnes hän oli sellaisessa villin vihan huumassa, ettei kukaan uskaltanut häntä lähestyä. Uhkaillen ja kiroillen Ahmet Zek asteli edestakaisin silkkitelttansa lattialla, mutta hänen suuttumuksensa ei auttanut häntä ollenkaan — Werper oli poissa ja hänen mukanaan kokonainen omaisuus kimaltelevia jalokiviä, jotka olivat herättäneet hänen päällikkönsä saaliinhimoa ja tuottaneet luutnantille kuolemantuomion.
Arabialaisten paetessa olivat suuret apinat kääntäneet huomionsa kaatuneihin tovereihinsa. Toinen oli kuollut, mutta toinen ja suuri valkoinen apina hengittivät yhä. Karvaiset hirviöt kokoontuivat näiden kahden ympärille muristen ja jupisten omalla tavallaan.
Tarzan tuli ensiksi tajuihinsa. Nousten istumaan hän katseli ympärilleen. Hänen olkapäässään olevasta haavasta vuoti verta. Laukauksen voimakkuus oli paiskannut hänet maahan ja tehnyt hänet tiedottomaksi, mutta hän ei ollut suinkaan kuollut. Nousten hitaasti pystyyn hän suuntasi silmänsä siihen paikkaan, missä oli viimeksi nähnyt naaraan, joka oli nostattanut hänen villissä rinnassaan niin omituisia tunteita.
"Missä on naaras?" hän kysyi.
"Tarmanganit veivät hänet pois", vastasi toinen apinoista. "Kuka sinä olet, joka puhut manganien kieltä?"
"Olen Tarzan", vastasi apinamies, "mahtava metsästäjä, suurin taistelijoista. Kun minä karjun, on viidakko vaiti ja vapisee kauhusta. Olen Apinain Tarzan. Olen ollut poissa, mutta nyt olen tullut takaisin kansani luo."
"Niin", aloitti muuan vanha apina, "hän on Tarzan. Tunnen hänet. Hyvä, että hän on tullut takaisin. Nyt me saamme paljon riistaa."
Muut apinat tulivat likemmäs ja nuuskivat apinamiestä. Tarzan seisoi hyvin hiljaa, hampaat puoliksi näkyvissä, lihakset jännitettyinä ja valmiina toimimaan. Mutta kukaan ei tahtonut evätä hänen oikeuttaan olla heidän kanssaan, ja heti kun tarkastus oli päättynyt apinoiden tyydytykseksi, he käänsivät taas huomionsa toiseen eloonjääneeseen.
Tämäkin oli vain lievästi haavoittunut; luoti, joka oli riipaissut hänen kalloansa, oli vain huumannut hänet, niin että hän tultuaan tuntoihinsa oli ilmeisesti yhtä hyvässä kunnossa kuin ennenkin.
Apinat kertoivat Tarzanille olleensa matkalla itää kohti, kun naaraksen heikko jälki oli herättänyt heidän huomiotaan ja he olivat alkaneet hiipiä hänen perässään. Nyt he halusivat jatkaa keskeytynyttä matkaansa, mutta Tarzan piti parempana, että he seuraisivat arabialaisia ja koettaisivat heiltä riistää naaraksen. Melko pitkän väittelyn jälkeen päätettiin, että he ensin metsästelisivät idässä päin muutamia päiviä ja sitten palaisivat etsimään arabialaisia. Kun aika ei merkitse paljon apinoille, myöntyi Tarzan heidän vaatimuksiinsa, koska hän itsekin oli palannut sellaiseen henkiseen tilaan, joka vain vähän kohosi apinoiden tason yläpuolelle.
Toinen seikka, joka sai hänet lykkäämään arabialaisten takaa-ajon, oli hänen haavansa tuskallisuus. Parempi oli odottaa sen parantumista, ennenkuin taas asettuisi tarmanganien pyssyjä vastaan.
Kun Jane Clayton työnnettiin vankilamajaansa ja hänen kätensä ja jalkansa sidottiin lujasti, vaelteli hänen luonnollinen suojelijansa itää kohti parinkymmenen karvaisen hirviön seurassa, joiden hartioihin hän hieroi hartioitansa yhtä tuttavallisesti kuin muutamia kuukausia aikaisemmin oli seurustellut moitteettomien, ylhäisten tovereitten kanssa.
Mutta koko ajan väikkyi hänen vahingoittuneiden aivojensa pohjukassa tuskallinen tietoisuus, ettei hänellä ollut mitään tekemistä nykyisessä olopaikassaan — että hänen piti jostakin selittämättömästä syystä olla muualla, toisenlaisissa oloissa. Hän tunsi myös pakottavaa tarvetta seurata arabialaisten jälkiä ja lähteä auttamaan naista, joka oli niin voimakkaasti vedonnut hänen villeihin tunteisiinsa; tosin kyllä sana, joka itsestään tuli hänen mieleensä hänen ajatellessaan seikkailua, oli pikemmin "ryöstäminen" kuin "apuuntulo".
Naisella oli hänen ajatuksissaan sama asema kuin muillakin saman sukupuolen olennoilla viidakossa. Niinpä Tarzan oli päättänyt saada hänet puolisokseen. Kun hän oli tullut likemmäksi naista aukeamalla, jossa arabialaiset olivat ottaneet hänet kiinni, oli hieno tuoksu, joka ensi kerran oli nostattanut hänen halunsa naisen vankimajassa, tuntunut hetken ajan hänen sieraimissaan ja sanonut hänelle, että hän oli uudelleen löytänyt olennon, jota kohtaan hän oli alkanut tuntea niin äkillistä ja selittämätöntä intohimoa.
Jalokivipussi askarrutti myös jossakin määrin hänen ajatuksiaan, niin että hänellä oli kaksinkertainen tarve palata rosvojen leiriin. Hän anastaisi sekä sievät piikivensä että naaraksen. Sitten hän palaisi suurten apinoiden luo, mukanaan uusi puolisonsa ja lelunsa, ja veisi karvaiset toverinsa kaukaiseen erämaahan pois ihmisasunnoilta ja eläisi omaa elämäänsä metsästellen ja taistellen alempiarvoisten olentojen joukossa sillä ainoalla tavalla, joka nyt muistuisi hänen mieleensä.
Hän puhui apinatovereilleen asiasta, koettaen saada heitä seuraamaan häntä, mutta kaikki kieltäytyivät, Taglatia ja Tshulkia lukuunottamatta. Jälkimmäinen oli nuori ja vahva; hänellä oli suurempi äly kuin hänen toverillaan ja siksi myöskin paremmin kehittynyt mielikuvitus. Hänen mielestään tässä retkessä oli seikkailun tuntua, ja sentakia se houkutteli häntä suuresti. Taglatilla oli toinenkin kannustin — salainen ja pahaa ennustava. Jos Apinain Tarzan olisi sen tiennyt, olisi hän mustasukkaisuuden raivosta käynyt toisen kurkkuun.
Taglat ei ollut enää nuori, mutta vieläkin kauhistava peto, mahtavalihaksinen, julma ja suuremman kokemuksen perusteella myös viekas ja kavala. Lisäksi hän oli jättiläiskokoinen, ja juuri hänen suuren ruhonsa paino usein auttoikin häntä voittamaan nuoremman vastustajan, joka oli ketterämpi.
Hän oli luonteeltaan äreä ja synkkä, ollen erikoisesti tunnettu tästä ominaisuudestaan murjottavien tovereittensakin kesken, joille sellaiset piirteet ovat pikemmin sääntönä kuin poikkeuksena. Ja vaikka Tarzan ei aavistanutkaan asiaa, vihasi hän apinamiestä intohimoisen rajusti: hän kykeni salaamaan tunteensa vain sen vuoksi, että jalomman olennon valtiashenki oli herättänyt hänessä jonkinlaista pelkoa, joka oli yhtä voimakas kuin selittämätönkin hänelle.
Nämä kaksi siis tulivat Tarzanin tovereiksi hänen palatessaan Ahmet Zekin kylään. Heidän lähtiessään soi muu heimo heille vain katseen hyvästiksi ja alkoi sitten taas vakavana etsiä ravintoa.
Tarzan huomasi olevan vaikeata pysyttää tovereittensa ajatuksia seikkailun tarkoituksessa, sillä apinan mieli ei jaksa kauan aikaa keskittyä yhteen asiaan. Se, että lähtee pitkälle matkalle, jolla on määrätty tarkoitus, ei merkitse ollenkaan sitä, että aina muistaisi tämän päämäärän ja pitäisi sitä alituisesti etualalla ajatuksissaan. On niin paljon sellaista, mikä matkalla johtaa huomion toisaalle.
Tshulk tahtoi alussa syöksyä nopeasti eteenpäin ikäänkuin rosvojen kylä olisi vain tunnin matkan päässä heistä, vaikka perilletulo todellisuudessa olikin usean päivän asia. Mutta jonkun minuutin kuluttua sai muuan kaatunut puu hänen huomionsa puoleensa, koska sen alla saattoi olettaa paljon mehukasta ruokaa. Ja kun Tarzan, kaivaten häntä, palasi etsimään, löysi hän Tshulkin kyyryllään mätänevän rungon vieressä. Sen alta hän kaivoi uutterasti toukkia ja kuoriaisia, jotka ovat melkoisena osana apinoiden ruokajärjestyksessä.
Jos Tarzan halusi välttää tappelua, ei hän voinut muuta kuin odottaa, kunnes Tshulk oli tyhjentänyt varaston, ja niin hän tekikin ja huomasi sitten, että Taglat oli poissa. Melko pitkän etsinnän jälkeen hän tapasi tämän kaverin tarkastelemassa, mitä kärsimyksiä on loukkaantuneella nakertajalla, jonka kimppuun hän oli käynyt. Hän istuskeli näennäisen välinpitämättömänä tuijottaen toiseen suuntaan samalla kuin raajarikkoinen olento hitaasti ja vaivaloisesti ryömi hänestä poispäin. Ja silloin juuri kun hänen uhrinsa luuli varmasti päässeensä pakoon, ojensi hän jättiläiskämmenensä ja iski sen pakolaiseen. Hän uudisti tämän tempun moniaita kertoja, kunnes leikkiin kyllästyneenä lopetti lelunsa kärsimykset syömällä sen suuhunsa.
Sellaiset epätoivoon saattavat viivytykset hidastuttivat Tarzanin paluumatkaa Ahmet Zekin kylää kohti. Mutta apinamies oli kärsivällinen, sillä hänen mielessään oli suunnitelma, joka teki Tshulkin ja Taglatin läsnäolon välttämättömäksi, kun hän saapuisi perille.
Ei ollut aina helppoa saada ihmisapinain huikentelevaa mieltä jatkuvasti kiintymään esilläolevaan yritykseen. Tshulk oli vähällä väsyä yhtämittaiseen etenemiseen ja lepohetkien harvalukuisuuteen ja lyhyyteen. Hän olisi ilomielin heittänyt seikkailun etsimisen sikseen, jollei Tarzan olisi alinomaa loihtinut hänen mieleensä houkuttelevia kuvia niistä suurista ruokavaroista, joita tavattaisiin tarmanganien kylässä.
Taglat piti salaisesta tarkoituksestaan kiinni paremminkin kuin olisi voinut odottaa apinalta. Mutta oli kuitenkin hetkiä, jolloin hänkin olisi luopunut seikkailusta, jollei Tarzan olisi houkutellut häntä jatkamaan yritystä.
Oli troopillisen helteisen päivän iltapuoli, kun kolmen matkaajan terävät aistit ilmaisivat heille, että arabialaisleiri oli likellä. He lähestyivät sitä varovasti, pysyen puiden ja pensaiden tiheissä rykelmissä, joihin heidän, kokeneiden viidakkoasujanten, oli vaaran uhatessa helppo piiloutua.
Ensiksi tuli jättimäinen apinamies, ja hänen sileällä ruskealla ihollaan kiilsi ponnistusten ja viidakon ummehtuneen, kuuman ilman aiheuttama hiki. Hänen takanaan hiipivät Tshulk ja Taglat jumalaisen johtajansa eriskummaisina ja karvaisina irvikuvina.
He etenivät meluttomasti sen aukeaman reunalle, jota paalutus ympäröi, ja kiipesivät siellä suuren, vihollisten kylän yläpuolelle ulottuvan puun alaoksille, saadakseen paremmin vakoilla vastustajan liikkeitä.
Valkoviittainen ratsastaja läksi kylän portista ulos. Tarzan kuiskasi Tshulkille ja Taglatille, että jäisivät paikoilleen, ja heilautteli itseään apinan tavoin puita pitkin samaan suuntaan kuin arabialainen ratsasti. Hän kiiruhti viidakon jättiläisestä toiseen nopeasti kuin orava ja äänettömästi kuin aave.
Arabialainen ratsasteli hitaasti eteenpäin tietämättä vaarasta, joka leijaili puissa hänen takanaan. Apinamies teki pienen kierroksen ja lisäsi vauhtiaan, kunnes oli päässyt polulle ratsastajan eteen. Siinä hän pysähtyi lehväiselle oksalle, joka ulottui kapean viidakkotien yli. Uhri läheni yhä, hyräillen pohjoisessa leviävän erämaan villiä sävelmää. Hän kulki ylikaartuvan oksan alta; lehdistä kuului heikkoa kahinaa; hevonen korskahti ja kavahti pystyyn, kun ruskeaihoinen olento pudottautui sen selkään. Mahtavat käsivarret kiertyivät arabialaisen ympäri, ja hänet raastettiin satulasta polulle.
Kymmenen minuuttia myöhemmin apinamies tuli taas tovereittensa luo kantaen arabialaisen vaatteita kainalossaan kääröksi sullottuina. Hän näytti heille voitonmerkkejään, selittäen matalalla kurkkuäänellä urotyönsä yksityiskohtia. Tshulk ja Taglat koskettivat pukimia, maistelivat ja koettivat kuunnella niitä, pannen ne korvansa juureen.
Sitten Tarzan vei heidät viidakon läpi takaisin polulle, missä kaikki kolme kätkeytyivät odottamaan. Heidän ei tarvinnutkaan varrota kauan, ennenkuin kaksi Ahmet Zekin mustaa, jotka olivat samanlaisissa puvuissa kuin heidän herransa, tulivat jalkaisin pitkin polkua paluumatkalla leiriin.
He nauroivat ja puhelivat hetken ajan keskenään — seuraavalla hetkellä he makasivat kuoliaina polulla, ja kolme mahtavaa tuhontuojaa kumartui heidän ylitseen. Tarzan otti heiltä vaatteet kuten ensimmäiseltäkin uhriltaan ja vetäytyi Tshulkin ja Taglatin kanssa sen puun turviin, jonka he alussa olivat valinneet olopaikakseen.
Täällä apinamies verhosi karvaiset toverinsa ja itsensä vaatteilla, niin että jonkun matkan päästä saattoi näyttää siltä kuin kolme valkoviittaista arabialaista olisi ääneti istunut kyyryssä metsän oksien keskellä.
He jäivät asemilleen pimeän tuloon asti, sillä Tarzan saattoi edulliselta paikaltaan nähdä paalutuksen sisäpuolisen aukeaman. Hän pani merkille sen majan aseman, jossa ensiksi oli keksinyt etsimänsä naaraksen heikon jäljen. Hän näki kaksi vartijaa seisovan sen ovella ja sai myöskin selville Ahmet Zekin asuinpaikan; jokin sanoi hänelle, että hän sieltä hyvin todennäköisesti löytäisi kadonneen pussinsa ja piikivensä.
Tshulk ja Taglat olivat alussa kovin innostuneita ihmeelliseen pukuunsa. He koskettelivat kangasta, haistelivat sitä ja katselivat toisiaan tarkkaavasti, osoittaen kaikkia tyydytyksen ja ylpeyden merkkejä. Tshulk, joka oli tavallaan leikinlaskija, ojensi pitkän, karvaisen käsivartensa ja tarttuen Taglatin burnusin päähineeseen, veti sen toverinsa silmien yli ikäänkuin se olisi ollut kynttilänsammuttaja.
Vanhempi apina, joka oli luonteeltaan alakuloinen, ei ymmärtänyt leikinlaskua. Muut olennot tarttuivat häneen käpälillään vain kahdesta syystä — etsiäkseen kirppuja tai tehdäkseen hyökkäyksen. Tarmanganihajuisen esineen vetäminen hänen päänsä ja silmiensä yli ei voinut tarkoittaa edellistä temppua; sen täytyi siis viitata jälkimmäiseen. Hänen kimppuunsa oli hyökätty! Tshulk oli rohjennut häntä ahdistaa.
Hän kävi vihaisesti muristen toisen kurkkuun, huolimatta edes nostaa villaverhoa, joka kaihtoi hänen näköään. Tarzan hyppäsi näiden kahden luo, ja heiluen ja horjuen epävarmalla oksallaan kaikki kolme suurta eläintä rähisivät ja koettivat purra vastustajiaan, kunnes apinamiehen lopulta onnistui erottaa raivostuneet ihmisapinat toisistaan.
Kun anteeksipyyntö on tuntematon asia näiden ihmisen villien esi-isien kesken ja selittely työlästä ja tavallisesti hyödytöntä, selvitti Tarzan vaarallisen tilanteen suuntaamalla heidän huomionsa pois riidasta ja ohjaamalla heidät harkitsemaan välittömästi edessä olevia tehtäviä. Koska apinat ovat tottuneet taajoihin kiistelyihin, joissa menetetään enemmän karvoja kuin verta, unohtavat he nopeasti sellaiset mitättömät ottelut, ja pian Tshulk ja Taglat taas kyyköttivät likellä toisiaan rauhallisessa levossa ja odottivat hetkeä, jolloin apinamies ohjaisi heidät tarmanganien kylään.
Oli kulunut pitkä aika pimeän tulosta, kun Tarzan vei toverinsa puun kätköstä maahan ja kuljetti paalutuksen ympäri kylän takalaitaan.
Kooten burnusinsa liepeet toiseen kainaloonsa, etteivät ne olisi estäneet liikkuessa, apinamies otti juosten vauhtia ja kiipesi varustuksen harjalle. Peläten, että apinat repisivät samanlaisessa yrityksessä vaatteensa riekaleiksi, hän oli käskenyt heidän odottaa alhaalla, ja päästyään varmasti istumaan paalutuksen huipulle hän otti esiin keihäänsä ja laski sen toisen pään Tshulkille.
Apina tarttui siihen, ja Tarzanin pitäessä lujasti kiinni yläpäästä eläin kiipesi nopeasti keihäänvartta ylös, kunnes sai toisella käpälällään kiinni seinän harjasta. Sitten oli vain hetken asia kiivetä Tarzanin sivulle. Samalla tavalla Taglat toimitettiin ylös, ja hetkeä myöhemmin kaikki kolme pudottautuivat äänettömästi aitauksen sisäpuolelle.
Tarzan vei heidät ensiksi sen majan taa, johon Jane Clayton oli suljettu, ja sieltä hän herkillä sieraimillaan tunnusteli kömpelösti korjattua seinän aukkoa, saadakseen selville, oliko hänen etsimänsä naaras sisäpuolella.
Tshulk ja Taglat nuuskivat hänen mukanaan, karvaiset naamat tiukasti puristettuina hänen ylimyksellisiä kasvojaan vasten. Jokainen tunsi sisällä olevan naisen heikon hajun, ja tämä huomio vaikutti heihin eri lailla kunkin luonteenlaadun ja ajatustavan mukaan.
Tshulk pysyi välinpitämättömänä. Naaras oli Tarzania varten — Tshulk halusi vain iskeä hampaansa tarmanganien ruokavarastoihin. Hän oli tullut tänne saadakseen vaivatta syödä itsensä kylläiseksi — Tarzan oli sanonut hänelle, että se olisi hänen palkkansa, ja hän oli tyytyväinen.
Mutta Taglatin pahanilkiset, verestävät silmät kapenivat, kun hän huomasi huolellisesti miettimänsä suunnitelman olevan likellä toteutumistaan. On totta, että joskus niiden monien päivien aikana, jotka olivat kuluneet heidän lähdettyään retkelle, Taglatin oli ollut vaikea pysyttää aiettaan etualalla mielessään, ja monesti hän oli kokonaan unohtanut sen, kunnes Tarzan oli jollakin satunnaisella sanalla palauttanut sen hänen ajatuksiinsa. Mutta ollakseen apina oli Taglat yleensä suoriutunut kaikesta hyvin.
Nyt hän nuoleskeli suupieliään, ja hänen lerpattavat huulensa saivat aikaan vastenmielisen, maiskuttavan äänen, kun hän veti henkeään.
Tyytyväisenä siihen, että naaras oli siellä, missä oli toivonut löytävänsä hänet, Tarzan vei apinansa Ahmet Zekin telttaa kohti. Ohikulkeva arabialainen ja kaksi orjaa näkivät hänet, mutta yö oli pimeä, ja valkeat burnusit kätkivät apinain karvaiset jäsenet ja heidän johtajansa jättiläisvartalon, joten kaikki kolme, jotka olivat kyyryssä ikäänkuin keskusteluun syventyneinä, eivät herättäneet mitään epäluuloa. He suuntasivat askeleensa teltan takaosaa kohti. Sisäpuolella keskusteli Ahmet Zek useiden apulaistensa kanssa. Tarzan kuunteli ulkopuolella.
Jane Clayton kuolemanvaarassa
Ajatellen kauhun vallassa sitä kohtaloa, joka odottaisi Addis Abebassa, koetti luutnantti Albert Werper keksiä jotakin pakosuunnitelmaa. Mutta kun musta Mugambi oli tehnyt tyhjäksi vartijoittensa valppauden, kävivät abessinialaiset kaksinkerroin varovaisiksi, estääkseen Werperiä seuraamasta neekerin jälkiä.
Jonkun aikaa Werper tuumi, sopisiko lahjoa Abdul Murak antamalla hänelle osan pussin sisällöstä, mutta peläten, että hän vaatisi kaikki jalokivet vapauden hinnaksi, koetti belgialainen itaruuden valtaamana keksiä jotakin muuta keinoa päästä pulastaan.
Silloin hänen mieleensä juolahti toisenlainen pelastumistapa. Sitä seuraten hän saisi yhä pitää jalokivensä ja tyydyttäisi samalla abessinialaisen ahneuden, tämä kun uskoisi saaneensa kaikki, mitä Werperillä oli tarjottavana.
Ja näin ollen, kun oli kulunut päivä Mugambin katoamisesta, Werper pyysi päästä Abdul Murakin puheille. Kun belgialainen tuli vangitsijansa luo, ennusti synkkä ilme jälkimmäisen kasvoilla Werperin toiveiden tyhjäksi tekemistä, mutta hän rohkaisi kuitenkin itsensä muistelemalla ihmissuvun yleistä heikkoutta, joka saa jäykimmänkin luonteen taipumaan kaikki voittavan rikkaudenhalun edessä.
Abdul Murak silmäili häntä synkästi. "Mitä nyt haluat?" hän kysyi.
"Vapauttani", vastasi Werper.
Abessinialainen nauroi pilkallisesti. "Ja sinä olet häirinnyt minua tällä tavoin sanoaksesi sen minulle, mitä kuka hullu tahansa voi tietää", hän sanoi.
"Voin maksaa siitä", sanoi Werper.
Abdul Murak nauroi ääneensä. "Maksaa siitä?" huudahti hän. "Mitä sitten — rääsytkö, jotka sinulla on ylläsi? Tai ehkä takkisi alla on piilossa tuhannen naulaa norsunluuta? Mene ulos! Olet hullu. Älä vaivaa minua enää, muutoin pieksätän sinut."
Mutta Werper oli itsepäinen. Hänen vapautensa, ehkä hänen henkensäkin riippui asian menestymisestä.
"Kuule minua", hän rukoili. "Jos voin antaa sinulle niin paljon kultaa kuin kymmenen miestä kykenee kantamaan, lupaatko silloin, että minut saatetaan turvallisesti lähimmän englantilaisen hallitusmiehen luo?"
"Niin paljon kultaa kuin kymmenen miestä kykenee kantamaan?" kertasiAbdul Murak. "Olet mieletön. Missä sinulla on niin paljon kultaa?"
"Tiedän, minne se on kätketty", sanoi Werper. "Lupaa, mitä pyydän, niin vien sinut sinne — jos kymmenen kantamusta on kylliksi?"
Abdul Murak oli lakannut nauramasta. Hän silmäili belgialaista tarkkaavasti. Mies näytti kylläkin olevan järjillään — mutta kymmenen kantamusta kultaa! Sehän oli hassua. Abessinialainen vaikeni ja mietti asiaa hetken.
"No, jos lupaat", sanoi hän. "Kuinka kaukana kulta on?"
"Runsaan viikon matkan päässä etelään päin", vastasi Werper.
"Ja jollemme löydä sitä sieltä, missä sanot sen olevan, ymmärrätkö, mikä on rangaistuksesi?"
"Jollei se ole siellä, tiedän olevani mennyttä", vastasi belgialainen. "Tiedän, että se on siellä, sillä näin omin silmin, että se haudattiin sinne. Ja lisäksi, — siellä ei ole vain kymmenen kantamusta, vaan niin monta kuin viisikymmentä miestä voi kuljettaa. Se on kaikki sinun, jos lupaat huolehtia, että minut saatetaan turvassa englantilaisten suojelukseen."
"Sinä panet henkesi pantiksi siitä, että kulta löydetään?" kysyi Abdul.
Werper nyökkäsi myöntymykseksi.
"No hyvä", sanoi abessinialainen. "Minä lupaan, ja jos siellä on vain viisikin kantamusta, saat vapautesi. Mutta sinä olet vankina, kunnes kulta on hallussani."
"Olen tyytyväinen", sanoi Werper. "Lähdemmekö jo huomenna?"
Abdul Murak nyökkäsi, ja belgialainen palasi vartijoittensa luo. Seuraavana päivänä abessinialaiset sotilaat hämmästyivät saadessaan käskyn, joka muutti heidän kulkusuuntaansa koillisesta etelään. Ja niin tapahtui, että samana yönä, kun Tarzan ja kaksi hänen apinaansa tulivat rosvojen kylään, olivat abessinialaiset leirissä vain muutaman kilometrin päässä itäänpäin samasta paikasta.
Kun Werper uneksi vapaudesta ja häiriintymättömistä nautinnoista, jotka varastettuun pussiin kätketty omaisuus tarjosi, ja kun Abdul Murak makasi valveilla hautoen ahnaita ajatuksia viidestäkymmenestä kultakantamuksesta, jotka olivat vain muutaman päivämatkan päässä etelään päin, antoi Ahmet Zek apureilleen käskyn pitää sotureita ja kantajia valmiina etenemään seuraavana päivänä englantilaisen duarin raunioille ja tuomaan sen satumaisen rikkauden, jonka hänen karannut apulaisensa oli sanonut sinne olevan haudatun.
Ja hänen antaessaan määräyksiä teltassa kyyristeli vaitelias kuulija ulkopuolella, odottaen hetkeä, jolloin voisi turvallisesti tunkeutua telttaan ja etsiä kadonnutta pussia ja sieviä kiviä, joihin hän oli mieltynyt. Lopulta Ahmet Zekin mustapintaset toverit lähtivät hänen teltastaan, ja päällikkö meni heidän mukanaan polttaakseen piipullisen erään toverinsa seurassa ja jätti tällöin oman silkkisen majansa vartioimatta. Tuskin he olivat lähteneet, kun veitsen terä pistettiin takaseinän kankaan läpi noin kuusi jalkaa maasta ylöspäin ja nopea sivallus alaspäin avasi pääsytien ulkopuolella odottaville.
Apinamies astui aukosta, ja heti hänen takanaan tuli suuri Tshulk, mutta Taglat ei seurannut heitä. Sensijaan hän kääntyi ja livahti pimeässä sitä majaa kohti, missä hänen eläimellistä mieltymystään herättänyt nainen makasi lujasti sidottuna. Vartijat istuivat oven edustalla kyyryssä, keskustellen yksitoikkoisella äänellä. Sisäpuolella makasi nuori nainen likaisella makuumatolla, ollen täydellisessä toivottomuudessaan valmistautunut kaikkeen, olipa mikä kohtalo tahansa hänen edessään, kunnes tulisi tilaisuus vapautua kaikesta sen ainoan keinon avulla, joka enää näytti mahdolliselta — hän ajatteli tähän asti inhoamaansa itsemurhaa.
Hiljaa hiipien vartijoita kohti lähestyi valkoburnusinen hahmo majan seinustalla kyyröttäviä varjoja. Olennon heikosta älystä johtui, ettei se voinut käyttää hyväkseen valepuvun tarjoamia etuja. Kun se olisi rohkeasti voinut kävellä vartijoiden viereen, hiipi se mieluummin näkymättömänä heidän luokseen takaapäin.
Se tuli majan nurkalle ja kurkisteli ympärilleen. Vartijat olivat vain muutaman askeleen päässä, mutta apina ei uskaltanut hetkeksikään panna itseään alttiiksi niille pelätyille ja vihatuille ukkoskepeille, joita tarmanganit osasivat niin hyvin käytellä, kun hänellä oli tarjona toinen, varmempi hyökkäystapa.
Taglat toivoi, että lähistöllä olisi ollut puu, jonka riippuvilta oksilta olisi voinut hypätä pahaa aavistamattoman saaliin kimppuun. Mutta vaikka paikalla ei ollut puuta, synnytti tämä ajatus hänessä erään suunnitelman. Majan katonräystäs oli juuri vartijoiden pään yläpuolella — sieltä hän saattoi näkymättä hypätä tarmanganien kimppuun. Mahtavien leukojen nopea naksahdus tekisi selvän toisesta, ennenkuin toinen huomaisi, että heidän kimppuunsa oli hyökätty, ja toinen vartija joutuisi seuraavassa nopeassa hyökkäyksessä helposti ketteryyden ja rajuuden uhriksi.
Taglat peräytyi muutamia askelia majan taakse, kokosi voimia ponnistaakseen, juoksi nopeasti eteenpäin ja loikkasi korkealle ilmaan. Hän jysähti katolle juuri majan takaseinän yläpuolella, ja katto, jota alapuolinen seinä tuki, kannatti hetken ajan hänen raskasta painoaan. Sitten hän astui askeleen eteenpäin, katto antoi perään, olkipeite murtui, ja suuri ihmisapina suistui majaan.
Vartijat, jotka kuulivat kattosalkojen räiskeen, hypähtivät pystyyn ja syöksyivät majaan. Jane Clayton koetti kiertyä syrjään, kun iso hahmo mätkähti lattialle niin likelle häntä, että toinen jalka osui hänen hameelleen, likistäen sen kiinni.
Tuntiessaan liikettä vieressään apina kyyristyi ja nosti nuoren naisen mahtavan käsivartensa varaan. Burnusi peitti karvaisen ruumiin, joten Jane Clayton luuli, että ihmiskäsivarsi piteli häntä, ja äärimmäisen toivottomuuden jälkeen heräsi hänen rinnassaan suuri toivo, että hän vihdoinkin oli pelastajansa turvissa.
Vartijat olivat nyt majassa, mutta epäröivät, koska eivät tietäneet hämmingin syytä. Heidän silmänsä, jotka eivät olleet vielä tottuneet huoneen pimeyteen, eivät ilmaisseet heille mitään, eivätkä he kuulleet yhtään ääntä, sillä apina seisoi vaiti, odottaen heidän hyökkäystään.
Kun Taglat näki, että he seisoivat paikoillaan, ja huomasi, että hän naisen painon estämänä voisi vain työläästi pitää puoliaan, piti hän parempana koettaa äkillisellä iskulla saavuttaa vapautensa. Painaen päänsä alas hän hyökkäsi suoraan vartijoita kohti, jotka sulkivat oven. Hänen mahtavien hartioittensa tölmäys viskasi heidät selälleen, ja ennenkuin he kykenivät kömpimään pystyyn, oli apina tiessään, pinttäen majojen varjoissa paalutusta kohti kylän toiseen päähän.
Pelastajan nopeus ja voimakkuus täytti Jane Claytonin ihmetyksellä. Oliko Tarzan jäänyt eloon arabialaisten luodeista huolimatta? Kuka muu olisi koko viidakossa jaksanut kantaa täysikasvuista naista niin keveästi kuin se olento, joka nyt piteli häntä? Hän lausui Tarzanin nimen, mutta vastausta ei tullut. Kuitenkaan hän ei luopunut toivosta.
Peto ei epäröinyt edes paalutuksen luona. Yksi ainoa mahtava hyppy vei sen aidan harjalle, jossa se pysyi vain hetken, ennenkuin pudottautui maahan vastakkaiselle puolelle. Nyt oli nuori nainen melkein varma, että hän oli turvallisesti miehensä sylissä, ja kun apina nousi puihin ja vei hänet nopeasti viidakkoon, kuten Tarzan oli toisinaan tehnyt aikaisemmin, muuttui luulo vakaumukseksi.
Pienellä kuun valaisemalla aukeamalla noin kilometrin päässä rosvojen leiristä hänen pelastajansa pysähtyi ja laski hänet maahan. Suojelijan siekailematon käyttäytyminen hämmästytti häntä, mutta hän ei vieläkään epäillyt mitään. Taas hän lausui Tarzanin nimen, ja samalla hetkellä apina, jota tarmanganien epämukavat vaatteet vaivasivat, riisti burnusin yltänsä ja paljasti kauhistuneen naisen nähtäväksi jättimäisen ihmisapinan hirveän naaman ja karvaisen hahmon.
Päästäen surkean kauhunvoihkaisun Jane Clayton pyörtyi, ja samaan aikaan Numa-leijona katseli nälkäisenä apinaa ja naista läheisen pensaan piilosta ja nuoleskeli suupieliään.
Astuttuaan Ahmet Zekin telttaan Tarzan tutki sen sisäpuolen perusteellisesti. Hän raastoi vuoteen riekaleiksi ja siroitti laatikkojen ja pussien sisällyksen lattialle. Hän tarkasti kaikki, mitä hänen terävät silmänsä näkivät, eikä niiltä jäänyt huomaamatta yksikään esine rosvopäällikön asunnossa. Mutta hän ei löytänyt pussia eikä sieviä piikiviä perusteellisesta etsinnästään huolimatta.
Päästen lopulta varmuuteen, ettei hänen omaisuutensa ollut Ahmet Zekin hallussa, jolleivät kivet mahdollisesti olleet päällikön mukana, päätti Tarzan siepata haltuunsa naaraksen, ennenkuin jatkaisi pussin etsimistä.
Viitaten Tshulkia mukaansa hän lähti teltasta samaa tietä kuin oli tullutkin ja kävellen rohkeasti kylän läpi suuntasi matkansa suoraan sitä majaa kohti, jossa Jane Claytonia oli pidetty vankina.
Hän huomasi hämmästyksekseen, että Taglat, jonka hän oli luullut odottavan Ahmet Zekin teltan ulkopuolella, olikin poissa. Mutta ollen tottunut apinoiden epäluotettavuuteen hän ei kiinnittänyt sen suurempaa huomiota murjottavan toverinsa karkaamiseen. Niin kauan kuin Taglat ei ollut esteenä hänen suunnitelmilleen, ei hän välittänyt apulaisensa poissaolosta.
Lähestyessään majaa huomasi apinamies ihmisjoukon, joka oli kokoontunut sen ovelle. Hän saattoi nähdä, että joukko oli hyvin kiihtynyt, ja peläten, että Tshulkin valepuku ei voinut salata tätä niin monen läsnäolijan katseilta, hän käski apinan lähteä kylän toiseen päähän ja odottaa häntä siellä.
Kun Tshulk vaappui pois pysytellen varjossa, läheni Tarzan rohkeasti majan oven edessä meluavaa ryhmää. Hän astui mustien ja arabialaisten joukkoon, koettaen saada selville hämmingin syyn ja unohti innoissaan, että hänellä yksin koko ryhmässä oli keihäs, jousi ja nuolet ja että hän siten saattoi joutua epäluuloisen huomion alaiseksi.
Tunkeutuen joukon läpi hän lähestyi ovea ja oli melkein saapunut sinne asti, kun eräs arabialainen laski kätensä hänen olkapäälleen huudahtaen: "Kuka tämä on?" ja samalla temmaten burnusin pääverhon apinamiehen kasvoilta.
Apinain Tarzan ei ollut villin elämänsä aikana milloinkaan tottunut väittelemään vastustajansa kanssa. Alkeellinen itsesäilytysvaisto opettaa käyttämään monia viekkaita temppuja ja kepposia, mutta sanakiista ei kuulu niihin, eikä hän nytkään tuhlannut kallisarvoista aikaa koettamalla saada rosvot uskomaan, ettei hän ollut susi lammasten vaatteissa. Sensijaan hän oli paljastajansa kurkussa heti kun miehen sanat olivat lähteneet hänen huuliltaan, ja viskellen häntä puolelta toiselle lakaisi tieltään ne, jotka olisivat käyneet hänen kimppuunsa.
Käytellen arabialaista aseenaan Tarzan tunkeutui nopeasti ovelle ja oli hetkeä myöhemmin majassa. Pikainen tarkastelu osoitti huoneen tyhjäksi, ja hänen hajuaistinsa havaitsi myöskin Taglat-apinan heikon jäljen. Tarzan päästi matalan, pahaenteisen murinan. Ne, jotka tunkeutuivat ovelle eteenpäin ottaakseen hänet kiinni, peräytyivät pikaisesti, kun eläimellisen uhmahuudon villi ääni kajahti heidän korviinsa. He katselivat toisiaan hämmästyneinä ja tyrmistyneinä. Majaan oli astunut yksinäinen mies, ja kuitenkin he olivat omin korvin kuulleet sisältä villin pedon äänen. Mitä se tarkoitti? Oliko leijona tai pantteri hiipinyt majaan vartijoiden tietämättä?
Tarzanin nopeat silmät näkivät katossa aukeaman, josta Taglat oli pudonnut. Hän arvasi, että apina oli tullut tai mennyt murtumasta, ja arabialaisten epäröidessä ulkopuolella hän hyppäsi kissan tavoin? aukkoa kohti, tarttui seinän yläosaan ja kiipesi katolle pudottautuen heti maahan majan taakse.
Kun arabialaiset lopulta, ammuttuaan useita yhteislaukauksia seinän läpi, saivat rohkeutta mennä majaan, huomasivat he sen tyhjäksi. Samaan aikaan Tarzan etsi kylän toisessa päässä Tshulkia, mutta ei voinut löytää apinaa mistään.
Naaraansa menettäneenä, toveriensa hylkäämänä ja yhtä tietämättömänä pussinsa ja piikiviensä kohtalosta kuin ennenkin, oli Tarzan vihan vimmassa, kiivetessään paalutuksen yli ja kadotessaan viidakon pimeyteen.
Tällä kertaa hänen täytyi luopua etsinnästä, koska arabialaisleiriin tunkeutuminen nyt merkitsi itsensä tuhoamista, kun kaikki sen asukkaat olivat hereillä ja varuillaan.
Paetessaan kylästä oli apinamies kadottanut pois kiiruhtavan Taglatin ladun ja teki nyt laajan kierroksen metsän läpi, koettaen taas sitä löytää.
Tshulk oli jäänyt paikalleen, kunnes arabialaisten huudot ja laukaukset olivat täyttäneet hänen yksinkertaisen sielunsa kauhulla, sillä eniten kaikesta pelkäävät apinat tarmanganien ukkoskeppejä. Sitten hän oli ketterästi kiivennyt paalutuksen yli, repien burnusinsa ponnistellessaan, ja paennut viidakon syvyyksiin muristen ja toruen mennessään.
Etsiessään viidakosta Taglatin ja naaraksen jälkiä Tarzan matkasi nopeasti eteenpäin. Pienellä kuun valaisemalla aukeamalla hänen edessään oli suuri apina kumarruksissa Tarzanin etsimän naisen makaavan hahmon yli, tempoen ja pureskellen nuoria, jotka sitoivat hänen nilkkojaan ja ranteitaan.
Apinamiehen kulkusuunta olisi vienyt hänet vain pienen matkan päähän heistä oikealle, ja vaikkakaan hän ei olisi nähnyt heitä, puhalsi tuuli heistä häneen päin ja olisi tuonut kylliksi hajua heistä hänen sieraimiinsa.
Hetki vielä ja Jane Clayton olisi ollut turvassa, vaikka Numa-leijona jo valmistautui hyökkäämään. Mutta kohtalo, joka nytkin jo oli ollut liian julma, näytti ihan riehaantuneen — tuuli kääntyi äkkiä muutamiksi hetkiksi, ja heikko haju, joka olisi vienyt apinamiehen nuoren naisen viereen, suuntasi vastakkaiselle taholle; Tarzan sivuutti viidenkymmenen metrin päässä aukeaman, jossa murhenäytelmä oli tulossa, ja tilaisuus oli peruuttamattomasti mennyt hukkaan.
Taistelu aarteesta
Oli aamu, ennenkuin Tarzan pääsi varmuuteen, että hän oli etsinnässään epäonnistunut, ja silloinkin hän myönsi vain, että lopullinen menestyksen saavuttaminen oli ainoastaan viivästynyt. Viidakko oli laaja, mutta Tarzanin kokemus ja taitavuus oli myöskin laaja. Taglat voi kyllä edetä kauas, mutta Tarzan löytäisi hänet lopulta, vaikka hänen olisi etsittävä jokainen puu valtavassa metsässä.
Puhellen tällä tavoin yksikseen apinamies seurasi Bara-kauriin jälkiä, tuon kovaonnisen, jonka lihalla hän oli päättänyt tyydyttää nälkänsä. Puolen tunnin ajan vei tie apinamiestä itää kohti hyvin viitoitettua riistapolkua pitkin, kun saalis väijyvän hämmästykseksi tuli äkkiä näkyviin: se juoksi mieletönnä pitkin kapeata tietä takaisin vainoojaa kohti.
Tarzan, joka oli samonnut polkua myöten, hypähti niin nopeasti sivulle vehreyden piiloon, ettei kauris vieläkään tiennyt vihollisesta tällä suunnalla, ja kun eläin oli vielä jonkun matkan päässä, heilautti apinamies itsensä tien yli kaartuvan puun alemmille oksille. Hän kyyristyi sinne villin petoeläimen tavoin, odottaen uhrinsa tuloa.
Tarzan ei tiennyt mikä oli pelästyttänyt kauriin niin mielettömästi peräytymään — ehkä syynä oli Numa-leijona tai Shita-pantteri. Mutta olipa mikä tahansa, Apinain Tarzan välitti siitä vain vähän — hän oli valmis ja halukas puolustamaan saalistaan kaikkia viidakon asujamia vastaan. Jollei hän kykenisi siihen ruumiillisilla kyvyillään, oli hänellä käytettävänään toinen, suurempi voima — terävä älynsä.
Ja näin tuli juokseva kauris eteenpäin suoraan kuoleman kitaan. Apinamies kääntyi niin, että hänen selkänsä oli lähestyvään eläimeen päin. Hän heilui polvet koukussa hiljaa huojuvalla oksalla tien yläpuolella, laskien terävin korvin pelästyneen Baran lähestyviä kavioniskuja.
Hetken kuluttua uhri vilahti oksan alle, ja samassa silmänräpäyksessä apinamies hänen yläpuolellaan loikkasi oksaltaan sen selkään. Miehen ruumiin paino rutisti kauriin maahan. Se teki turhan yrityksen kompuroida pystyyn, ja sitten mahtavat lihakset vetivät sen pään kauas taaksepäin, väänsivät kaulaa rajusti, ja Bara oli kuollut.
Surmaaminen oli käynyt nopeasti, ja yhtä nopeita olivat apinamiehen seuraavat liikkeet, sillä kuka tiesi, millainen vainooja ajoi takaa Baraa tai kuinka likellä se oli? Uhrin niska oli tuskin naksahtanut poikki, kun ruumis jo riippui Tarzanin leveällä olkapäällä, ja hetkeä myöhemmin apinamies istui taas puun alemmilla oksilla polun yläpuolella, terävin harmain silmin tutkien polkua, jota pitkin kauris oli paeten tullut.
Ei kulunut kauan, ennenkuin Baran säikähdyksen syy selvisi Tarzanille, sillä pian kuului lähestyvien ratsastajien ääniä. Vetäen saalista perässään apinamies nousi keskitasanteelle ja asettui mukavasti puunhaaraan, josta voi yhä nähdä polun alapuolellaan, leikkasi mehukkaan palan kauriin reidestä ja upotti vahvat valkoiset hampaansa lämpimään lihaan, alkaen nauttia urheutensa ja taitavuutensa hedelmiä.
Nälkäänsä sammuttaessaan hän ei kuitenkaan päästänyt silmistään polkua. Hänen terävä katseensa näki etummaisen hevosen turvan, kun se tuli näkyviin kiemurtelevan tien mutkasta, ja hän tutki tarkasti jokaista ratsastajaa, kun he kulkivat yksimiehisessä rivissä hänen altaan.
Heidän joukossaan oli muuan, jonka Tarzan tunsi, mutta apinamies oli niin etevä mielenliikutuksensa hillitsemisessä, ettei pieninkään ilmeen muutos osoittanut hänen sisäistä kiihtymystään — puhumattakaan hysteerisestä mielenosoituksesta, joka olisi paljastanut hänen läsnäolonsa.
Hänen alapuolellaan ratsasti Albert Werper yhtä tietämättömänä hänen läsnäolostaan kuin abessinialaisetkin hänen edessään ja takanaan, ja belgialaisen mennessä alitse apinamies tutki häntä tarkoin nähdäkseen jonkun merkin varastetusta pussista.
Abessinialaisten ratsastaessa etelää kohti leijaili jättiläishahmo aina heidän polkunsa yläpuolella — kookas, melkein alaston valkoinen mies, joka kantoi kauriin veristä ruumista olkapäillään, sillä Tarzan tiesi, että hänellä ei ehkä muutamaan aikaan olisi taas tilaisuutta metsästämiseen, jos hänen oli seurattava belgialaista.
Tarzankaan ei aikonut siepata häntä aseistettujen ratsastajien keskeltä muutoin kuin viime hädässä, sillä villiolentojen menettelytavat ovat varovaisia ja viisaita, jollei tuska tai suuttumus kiihota heitä varomattomuuteen.
Siten abessinialaiset ja belgialainen vaelsivat etelää kohti ja Apinain Tarzan heilautti itseään ääneti heidän perässään keskitasanteen huojuvien oksien kautta.
Kahden päivän marssi toi heidät tasangolle, jonka toisella puolella oli vuoria ja jonka Tarzan hämärästi tunsi; se herätti hänessä epämääräisiä, puolittaisia muistoja ja omituista kaipuuta. Ratsastajat suuntasivat kulkunsa tasangolle, ja apinamies hiipi turvallisen välimatkan päässä heidän takanaan, käyttäen hyväkseen maaperän tarjoamaan suojaa.
Abessinialaiset pysähtyivät hiiltyneen hirsiröykkiön viereen, ja Tarzan, joka hiipi likelle ja kätkeytyi läheiseen pensaikkoon, tarkkasi heitä ihmetellen. Hän näki heidän kaivavan maata ja aprikoi, olivatko he aikaisemmin kätkeneet sinne ruokaa ja tulleet nyt sitä hakemaan. Sitten hän muisti, kuinka hän itse oli haudannut sievät piikivensä ja mikä hänet oli saanut niin tekemään. He kaivoivat sieltä mustien hautaamia esineitä!
Pian hän näki heidän saavan sieltä esiin likaisen, keltaisen möhkäleen, ja hän pani merkille Werperin ja Abdul Murakin ilon, kun tahrainen esine tuli näkyviin. He kaivoivat monia samanlaisia likaisen keltaisia, ja lopulta niitä oli maassa kokonainen pino, jota Abdul Murak hyväili ja taputteli ahneuden huumassa.
Jotakin liikkui apinamiehen mielessä, kun hän katsoi kultaharkkoja pitkään. Missä hän oli nähnyt sellaisia ennen? Mitä ne olivat? Miksi nämä tarmanganit halusivat niitä niin suuresti? Kenelle ne kuuluivat?
Hän muisti mustat miehet, jotka olivat haudanneet ne. Esineet olivat varmaan heidän. Werper aikoi varastaa ne, kuten oli varastanut Tarzanin piikivipussin. Apinamiehen silmät leimusivat vihasta. Hän hakisi mustat miehet ja veisi heidät näitä varkaita vastaan. Hän tuumiskeli, missä heidän kylänsä saattoi olla.
Kun kaikki nämä asiat liikkuivat hänen toimeliaassa mielessään, tuli muuan miesjoukko metsästä aukeaman laidalta ja lähestyi palaneen huvilan raunioita.
Aina tarkkaavainen Abdul Murak näki heidät ensimmäisenä, mutta he olivat jo päässeet puoliväliin aukeaman poikki. Hän käski miehiään nousemaan ratsaille ja olemaan valmiina, sillä kukapa tietää Afrikan sydämessä, onko vieras tulija ystävä vai vihollinen?
Werper heilautti itsensä satulaan ja loi silmänsä saapujiin. Sitten hän kääntyi kalpeana ja vavisten Abdul Murakiin päin.
"Siellä on Ahmet Zek ja hänen rosvonsa", hän kuiskasi. "He ovat tulleet hakemaan kultaa."
Samalla hetkellä varmaan Ahmet Zek huomasi keltaisen harkkopinon ja käsitti, että oli tapahtunut se, mitä hän jo oli pelännyt, heti kun hänen silmänsä olivat osuneet miesjoukkoon, joka hääri englantilaisen huvilan raunioiden vieressä. Joku oli ehtinyt ennen häntä — toinen oli jo aikaisemmin tullut hakemaan aarretta.
Arabialainen oli suunniltaan raivosta. Viime aikoina hän oli kaikessa epäonnistunut. Hän oli menettänyt jalokivet ja belgialaisen ja taas kadottanut englantilaisen naisen. Nyt oli joku tullut ryöstämään häneltä tämän aarteen, jonka hän oli luullut olevan yhtä varmassa turvassa kuin jos sitä ei milloinkaan olisi kaivettu maasta esiin.
Hän ei välittänyt siitä, keitä varkaat olivat. He eivät luopuisi kullasta ilman tappelua, siitä hän oli varma, ja huutaen villisti ja antaen käskyn seuralaisilleen hän kannusti hevostaan ja syöksyi abessinialaisia vastaan. Hänen perässään tuli kirjava joukko hänen julmia saattolaisiaan heilutellen pitkiä pyssyjään päänsä päällä ulvoen ja kiroillen.
Abdul Murakin miehet ottivat hänet vastaan yhteislaukauksella, joka tyhjensi muutamia satuloita, ja sitten rosvot olivat heidän kimpussaan ja miekat, pistoolit ja musketit tekivät mitä kauheinta ja verisintä jälkeä.
Ahmet Zek huomasi jo ensi hyökkäyksessä Werperin ja syöksyi belgialaista kohti, ja tämä, joka kauhistui ansaitsemaansa kohtaloa, käänsi hevosensa ja hyökkäsi hulluna poispäin, koettaen päästä pakoon. Kiljaisten eräälle apulaiselleen, että hän ryhtyisi päälliköksi, ja yllyttäen häntä kuolemanrangaistuksen uhalla tekemään selvää abessinialaisista ja tuomaan kullan takaisin leiriin, Ahmet Zek suuntasi kulkunsa tasangon poikki belgialaisen jäljessä, sillä hänen häijy luonteensa ei voinut olla vailla koston tyydytystä, vaikka hän sitten pani aarteen alttiiksi.
Takaa-ajetun ja takaa-ajajan mielettöminä laukatessa kaukaista metsää kohti raivosi taistelu heidän takanaan verisen villinä. Armoa ei pyydetty eikä annettu rajujen abessinialaisten tai Ahmet Zekin murhanhaluisten roistojen puolella.
Tarzan tähysti pensaiden kätköstä hurmeista ottelua, joka saarsi hänet niin täydellisesti, ettei hän keksinyt mitään aukkoa, josta olisi voinut päästä seuraamaan Werperiä ja arabialaispäällikköä.
Abessinialaiset olivat kehässä Tarzanin piilopaikan ympärillä, ja heidän ympärillään ja joukossaan laukkasivat ulvovat rosvot, milloin kiitäen pois, milloin hyökäten heidän kimppuunsa, pistääkseen ja lyödäkseen käyrillä miekoillaan vastustajiansa.
Lukumäärältään olivat Ahmet Zekin miehet voitolla, ja Menelikin sotilaat tuhottiin hitaasti, mutta varmasti. Tarzanista tulos oli yhdentekevä. Hän tarkasti sitä yhdessä ainoassa tarkoituksessa — hän tahtoi päästä verestä hullaantuneiden taistelijoiden piiristä ja lähteä seuraamaan belgialaista ja piikivipussia.
Alussa, kun hän oli huomannut Werperin polulla, missä oli surmannut Baran, ajatteli hän silmiensä pettävän: niin varma hän oli siitä, että Numa oli tappanut ja syönyt suuhunsa varkaan. Mutta seurattuaan joukkoa kahden päivän ajan, terävät silmät aina belgialaiseen kiintyneinä, hän ei enää ollut epätietoinen, kuka tuo oli, vaikkei voinutkaan käsittää, kenen se raadeltu ruumis oli, jota hän oli luullut etsimäkseen mieheksi. Hänen kyyristyessään hoitamattoman pensaikon piiloon, joka niin vähän aikaa sitten oli ollut hänen jo unohdetun vaimonsa ylpeytenä ja ilona, pyörsivät muuan arabialainen ja abessinialainen ratsunsa ihan hänen olopaikkansa viereen, iskiessään toisiaan miekoilla.
Askel askeleelta arabialainen karkotti vastustajansa, kunnes tämän hevonen melkein tallasi apinamiestä. Silloin kauhea isku halkaisi mustan soturin kallon, ja ruumis vierähti taaksepäin melkein Tarzanin päälle.
Abessinialaisen suistuessa satulastaan käsitti apinamies ratsastajattoman hevosen tarjoaman paon mahdollisuuden, ja se innosti häntä heti toimimaan. Ennenkuin pelästynyt eläin ehti riittävästi tointua päästäkseen karkuun, oli alaston jättiläinen hajareisin sen selässä. Voimakas käsi oli tarttunut ratsun ohjaksiin, ja hämmästynyt arabialainen näki uuden vihollisen voitetun satulassa.
Mutta tämä vihollinen ei heilutellut miekkaa, ja hänen keihäänsä ja jousensa pysyivät selän puolella. Toinnuttuaan ensi hämmästyksestään arabialainen syöksyi häntä vastaan miekka koholla, tuhotakseen röyhkeän muukalaisen. Hän tähtäsi apinamiehen päätä kohti huiman iskun, joka kuitenkin meni vaarattomana ilmaan, kun Tarzan väistyi sen tieltä. Sitten arabialainen tunsi vastustajansa hevosen hipaisevan hänen jalkaansa, jäntevä käsivarsi syöksyi esiin ja kietoutui hänen vyötäistensä ympäri, ja ennenkuin hän ehti tointua, vedettiin hänet satulasta ja kannettiin pois villiä vauhtia suoraan tovereittensa piirin läpi — hän itse oli tällöin vastustajansa kilpenä.
Heidän toisella puolellaan hänet sysättiin maahan, ja kun hän viime kerran näki omituisen vihollisensa, laukkasi tämä tasangon toisessa reunassa metsää kohti.
Taistelu raivosi vielä tunnin ajan eikä loppunut, ennenkuin viimeinen abessinialainen makasi kuolleena maassa tai oli paeten laukannut pohjoista kohti. Vain kourallinen miehiä pääsi pakoon, niiden joukossa Abdul Murak.
Voittoisat rosvot kokoontuivat kultaharkkopinon ääreen, jonka abessinialaiset olivat kaivaneet maasta, ja odottivat siinä johtajansa palaamista. Heidän innostuksensa laimeni hiukan, kun he vilaukselta näkivät omituisen näyn: alaston valkoinen mies laukkasi pois erään vihollisen hevosella ja kuljetti mukanaan heidän toveriaan, joka kuitenkin pian tuli heidän joukkoonsa selittelemään apinamiehen yli-inhimillistä voimaa. Jokaiselle heistä oli Apinain Tarzanin nimi ja maine tuttu, ja se seikka, että he olivat tunteneet valkoisen jättiläisen viidakon pahantekijäin tuimaksi viholliseksi, lisäsi vain heidän kauhuaan, sillä he olivat olleet varmoja Tarzanin kuolemasta.
Ollen luonnostaan taikauskoisia he uskoivat täydelleen, että olivat nähneet kuolleen miehen vapautuneen hengen. Nyt he loivat pelästyneitä katseita ympärilleen, odottaen aaveen pikaista palaamista sen hävityksen näyttämölle, jonka he olivat saaneet aikaan äskeisellä ryöstöretkellään hänen kotiinsa, ja pohtivat levottomasti kuiskaillen, minkälaisen koston tämä henki heille valmistaisi, jos palatessaan huomaisi kullan olevan heidän hallussaan.
Heidän kauhunsa yltyi keskustelun kuluessa, ja samaan aikaan tarkkasi pieni joukko alastomia mustia sotureita heidän jokaista liikettään läheisen joen reunalta, kaislikon piilosta. Nämä mustat miehet olivat kuulleet ottelun melun kukkuloilta joen toiselta puolen ja hiipien varovasti virtaa alas kahlanneet sen yli ja edenneet kaislikon läpi, kunnes saattoivat pitää silmällä taistelijoiden jokaista liikettä.
Puolen tunnin ajan rosvot odottivat Ahmet Zekin paluuta, ja heidän pelkonsa, että Tarzanin henki palaisi aikaisemmin, vähensi yhtä mittaa heidän uskollisuuden- ja pelontunteitaan päällikköään kohtaan. Lopuksi eräs heistä toi ilmi kaikkien halun, lausuessaan aikovansa ratsastaa metsää kohti etsimään Ahmet Zekiä. Heti hyppäsi joka mies ratsaille.
"Kulta on täällä kylläkin turvassa", huudahti eräs. "Olemme tappaneet abessinialaiset, eikä täällä ole ketään muita, jotka veisivät sen pois. Ratsastakaamme hakemaan Ahmet Zekiä."
Ja hetkeä myöhemmin rosvot laukkasivat pölypilven keskellä mieletöntä vauhtia tasangon poikki, ja kaislikon piilossa joen rannalta hiipi joukko mustia sotureita sitä paikkaa kohti, jossa Oparin kultaharkot olivat maahan läjättyinä.
Werper oli yhä ollut Ahmet Zekin edellä ehtiessään metsään, mutta jälkimmäinen, jolla oli parempi ratsu, pääsi yhä lähemmäs. Ratsastaen silmittömän rohkeasti kuten epätoivoinen ainakin belgialainen kannusti hevostaan suurempaan vauhtiin sillä ahtaalla ja mutkikkaalla riistapolulla, jota pitkin se laukkasi.
Hän kuuli takanaan Ahmet Zekin äänen, joka huusi häntä pysähtymään, mutta Werper vain iski kannuksensa syvemmälle huohottavan ratsunsa vertavuotaviin kylkiin. Kahdensadan metrin päässä oli metsässä katkennut oksa poikittain tiellä. Se oli niin pieni, että hevonen olisi tavallisessa kunnossaan harpannut vaivattomasti sen yli huomaamatta sitä, mutta Werperin hevonen oli lopen uupunut, sen jalat olivat väsymyksen kangistamat, ja kun oksa tarttui sen etujalkojen väliin, kompastui se eikä voinut pysyä pystyssä, vaan kaatui pitkälleen tielle.
Werper suistui pää edellä maahan, vieri muutamia metrejä eteenpäin, kompuroi pystyyn ja juoksi takaisin. Tarttuen ohjaksiin hän tempoi niitä saadakseen eläimen jaloilleen, mutta hevonen ei tahtonut tai jaksanut juosta, ja belgialaisen kiroillessa ja lyödessä sitä tuli Ahmet Zek näkyviin.
Belgialainen lakkasi heti ponnistelemasta jalkainsa juuressa kuolevan eläimen kanssa ja tarttuen pyssyynsä kyyristyi hevosen taakse ja ampui lähestyvää arabialaista.
Hänen luotinsa, joka kulki matalalta, iski Ahmet Zekin hevosta rintaan, saaden sen kaatumaan noin sadan metrin päässä siitä, missä Werper makasi valmistautuen ampumaan toisen laukauksen.
Arabialainen, joka oli suistunut hevosensa mukana, seisoi hajasäärin sen päällä; nähdessään belgialaisen viisaasti sijoittuneen kaatuneen hevosensa taakse hänkin asettui heti samalla tavoin oman hevosensa suojaan.
Ja siinä he makasivat vuorotellen ampuen ja kiroillen toisiaan, samalla kuin Apinain Tarzan lähestyi metsän reunaa arabialaisen takana. Täällä hän kuuli silloin tällöin kaksintaistelijoiden laukauksia ja kiipesi puihin, koska piti oksien varmaa ja nopeata kulkuväylää parempana kuin puolikuollutta abessinialaista ponihevosta.
Pysyen polun toisella puolella apinamies tuli pian sille kohtaa, mistä saattoi melko turvallisesti katsella taistelijoita. Ensin toinen ja sitten toinen nousi puolittain hevosen ruumiin tarjoaman rintavarustuksen yläpuolelle, laukaisi aseensa ja heittäytyi heti taas suojuksensa taa, missä uudestaan panosti pyssynsä ja hetken kuluttua toisti saman tempun.
Werperillä oli vain vähän ammuksia, koska Abdul Murak oli kiireessä varustanut hänet erään abessinialaisen aseilla, joka oli ensimmäisten joukossa kaatunut taistelussa harkkopinon luona. Nyt hän huomasi, että häneltä pian menisi viimeinenkin luotinsa ja että hän joutuisi arabialaisen armoille, jolloin loppu olisi varma.
Belgialainen, jolla oli edessään sekä kuolema että aarteensa menetys, koetti keksiä jonkun pakoonpääsysuunnitelman, ja ainoa, joka hänestä tuntui edes vähänkin lupaavan menestystä, perustui siihen, että Ahmet Zekin voisi lahjoa.