Englantilainen pudisti heikosti päätänsä. "On liian myöhäistä", kuiskasi hän. "Mutta sama se. Mieluummin kuolenkin."
"Missä on herra Thuran?" kysyi tyttö.
"Hän jätti minut, kun kuume paheni. Hän on piru. Kun pyysin häneltä vettä, jota olin liian heikko noutamaan, joi hän minun nähteni, heitti loput maahan ja nauroi minulle vasten kasvoja."
Tuota miestä muistellessa elvytti elonkipuna potilasta. Hän ponnistautui toisen kyynärpäänsä varaan. "Niin", virkkoi hän melkein huutaen, "minä tahdon elää. Tahdon elää siihen asti, että löydän ja surmaan sen pedon!" Mutta lyhyen ponnistuksen jälkeen hän oli entistä heikompi ja vaipui jälleen mätäneville ruohoille, jotka vanhan päällystakin kera olivat olleet Jane Porterin vuoteena.
"Älkää välittäkö Thuranista", sanoi Apinain Tarzan laskien rauhoittavasti kätensä Claytonin otsalle. "Hän kuuluu minulle, ja minä kyllä hänet lopuksi tavoitan — olkaa huoleti."
Jonkun aikaa Clayton lepäsi hyvin hiljaa. Monta kertaa täytyi Tarzanin kallistaa korvansa lähelle tuota vajonnutta rintaa eroittaakseen riutuneen sydämen heikon tykytyksen. Illan tullen potilas elostui jälleen lyhyeksi hetkiseksi.
"Jane", kuiskasi hän. Tyttö kumarsi päänsä lähemmäksi voidakseen eroittaa heikot sanat. "Minä olen tehnyt vääryyttä sinulle — ja hänelle." Sairas nyökkäsi heikosti apinamiestä kohti. "Minä rakastin sinua niin hellästi — kehno puolustus sinulle tekemälleni vääryydelle; mutta minä en voinut sietää ajatusta, että sinusta luopuisin. En rukoile anteeksiantoa. Haluan nyt tehdä vain sen, mitä minun olisi pitänyt tehdä vuosi sitten."
Hän hapuili allaan olevan villanutun taskusta jotakin, mitä oli siinä levätessään kuumekohtausten väliajoilla keksinyt. Nyt hän sen löysi — rutistuneen keltaisen paperinpalan. Hän ojensi sen tytölle, ja kun tämä sen otti, vaipui Claytonin käsivarsi hervottomasti rinnalle, hänen päänsä painui taaksepäin, hän haukkasi hiukan ilmaa, jäykistyi ja oli hiljaa. Sitten Apinain Tarzan veti vaatteenpoimun hänen ylöspäin käännetyille kasvoilleen.
Hetkisen he olivat polvillaan, tytön huulet liikkuivat äänettömässä rukouksessa, ja heidän seisoessaan kumpikin puolellaan tätä nyt rauhallista olentoa, kumpusivat kyyneleet apinamiehen silmiin, sillä hänen oman sydämensä kokemat tuskat olivat opettaneet hänet säälimään muiden kärsimyksiä.
Kyyneliensä lävitse luki tyttö sähkösanoman kauhtuneelta keltaiselta paperilta, ja hänen lukiessaan avartuivat hänen silmänsä. Kahdesti hän luki nuo hämmästyttävät sanat ennenkuin saattoi täysin käsittää niiden tarkoituksen.
'Sormenjäljet todistavat teidät Greystokeksi. Onnittelen.
D'Arnot.'
Hän ojensi paperin Tarzanille. "Ja hän on tietänyt sen kaiken aikaa", virkkoi tyttö. "Eikä ilmoittanut sinulle?"
"Minä tiesin sen ensiksi, Jane", vastasi Tarzan. "En aavistanutkaan hänen sitä tietävän. Varmaankin minä pudotin sähkösanoman sinä iltana odotushuoneessa. Siellä minä sen sain."
"Ja sitten kerroit minulle, että äitisi oli apinaemo ja että sinä et ollut koskaan tuntenut isääsi?" kysyi neitonen epäuskoisesti.
"Arvonimi ja tilukset eivät minulle mitään merkinneet ilman sinua, rakkaani", vastasi toinen. "Ja jos olisin riistänyt ne häneltä, olisin ryöstänyt naiselta, jota rakastan, — etkö käsitä, Jane?" Näytti siltä kuin hän olisi yrittänyt puolustaa rikosta.
Tyttö ojensi käsivartensa häntä kohti vainajan ruumiin yli ja tarttui hänen käsiinsä. "Ja sellaisen rakkauden minä olisin hyljännyt!" sanoi hän.
Apinamiehen lähtö
Seuraavana aamuna he läksivät lyhyelle matkalle Tarzanin hökkeliin. Neljä waziria kantoi kuolleen englantilaisen ruumista. Apinamies oli ehdottanut, että Clayton haudattaisiin edellisen loordi Greystoken viereen viidakon syrjään sen hökkelin seinustalle, jonka loordi oli rakentanut.
Jane Porter oli tästä iloissaan, ja sisimmässä sydämessään hän ihmetteli tämän merkillisen miehen tavatonta luonteenhienoutta: vaikka hän oli eläinten kasvattama ja eläinten joukossa kasvanut, oli hänessä vain korkeimman sivistyksen hienostuksessa kehittyvää todellista ritarillisuutta ja hellyyttä.
He olivat taivaltaneet noin viisi kilometriä niistä kahdeksasta, jotka eroittivat heidät Tarzanin omasta rannasta, kun etumaisina astuvat wazirit äkkiä pysähtyivät osoittaen kummastuneina outoa olentoa, joka rannikkoa pitkin käveli heitä kohti. He näkivät miehen kävelemässä hitaasti, katse maahan luotuna, kiiltävä silkkihattu päässä ja kädet ristissä pitkän, mustan nutun liepeiden alla.
Hänet nähdessään Jane Porter äännähti hämmästyksestä ja ilosta ja juoksi nopeasti häntä vastaan. Hänen äänensä kuullessaan vanhus vilkaisi ylös ja huomatessaan, kuka hänen edessään oli, huudahti hänkin helpoituksen tunteesta ja onnesta. Kun professori Archimedes Q. Porter oli kaapannut tyttärensä syliinsä, valuivat kyyneleet hänen ryppyisille vanhoille kasvoilleen, ja vasta muutaman minuutin perästä hän kykeni kyllin hallitsemaan itseään puhuakseen.
Kun hän hetkistä myöhemmin tunsi Tarzanin, oli heidän vaikea saada hänet uskomaan, että murhe ei ollut järkyttänyt hänen järkeänsä, sillä samoin kuin muutkin seurueen jäsenet hän oli ollut niin täysin varma apinamiehen kuolemasta, että oli varsin pulmallista sovittaa se varmuus yhteen Janen "metsänjumalan" ilmielävyyden kanssa. Uutinen Claytonin kuolemasta liikutti vanhusta syvästi.
"En voi sitä käsittää", sanoi hän. "Herra Thuran vakuutti meille, että hän kuoli jo monta päivää sitten."
"Thuran on siis luonanne?" kysyi Tarzan.
"Niin on. Vasta äskettäin hän löysi meidät ja opasti meidät teidän hökkeliinne. Leiripaikkamme oli vain lyhyen matkaa pohjoiseen päin. Kylläpä hän riemastuu teidät molemmat nähdessään!"
"Ja kummastuu", lisäsi Tarzan.
Vähäistä myöhemmin saapui tämä omituinen seurue aukeamalle, jolla apinamiehen hökkeli sijaitsi. Se oli täynnä ihmisiä, jotka tulivat ja menivät, ja melkein ensimmäinen, jonka Tarzan näki, oli D'Arnot.
"Paul!" huudahti hän. "Mitä Herran nimessä te täällä teette? Vai olemmeko kaikki järjiltämme?"
Se oli kuitenkin pian selvitetty, kuten moni muukin näennäisesti omituinen asia. D'Arnotin laiva oli risteillyt rannikolla vartiopalveluksessa, ja he olivat silloin luutnantin ehdotuksesta ankkuroineet maan saartaman sataman edustalle käydäkseen vielä kerran katselemassa hökkeliä ja viidakkoa, missä monet upseereista ja miehistöstä olivat ottaneet osaa järkyttäviin seikkailuihin kaksi vuotta sitten. Maihin noustessaan he olivat tavanneet loordi Tenningtonin seurueen, ja paraillaan valmisteltiin heidän ottamistansa laivaan seuraavana aamuna, jotta heidät saatettaisiin takaisin sivistyneeseen maailmaan.
Hazel Strong äitineen, Esmeralda ja herra Samuel T. Philander olivat melkein suunniltaan onnesta Jane Porterin turvallisen paluun vuoksi. Hänen pelastuksensa tuntui heistä miltei ihmeelliseltä, ja yleinen mielipide oli, että sellaisen teon saattoi suorittaa vain Apinain Tarzan. He syytivät häpeilevälle apinamiehelle ylistyksiään ja osoittivat hänelle sellaista huomaavaisuutta, että hän toivoi jälleen olevansa apinain amfiteatterissa.
Kaikista olivat hänen mustat wazirinsa mielenkiintoisia, ja monta lahjaa saivat neekerit näiltä kuninkaansa ystäviltä, mutta kun he kuulivat, että hän ehkä purjehtisi pois heidän luotaan tuolla muutaman kivenheiton päässä rannasta ankkuroivalla isolla kanootilla, tulivat he hyvin murheellisiksi.
Vielä eivät tulokkaat olleet nähneet loordi Tenningtonia ja herra Thurania. Nämä olivat menneet aikaisin aamupuolella etsimään tuoretta ruokaa eivätkä olleet vielä palanneet. "Kuinka tuo mies, jonka nimen sanot olevan Rokoff kummastuneekaan sinut nähdessään", sanoi Jane Porter Tarzanille.
"Hänen kummastuksensa jää lyhytaikaiseksi", vastasi Tarzan synkästi, ja hänen äänensävyssään oli jotakin, mikä sai tytön säikähtyneenä vilkaisemaan hänen kasvoihinsa. Se, mitä hän niistä luki, kaiketikin vahvisti hänen pelkonsa, sillä hän laski kätensä Tarzanin käsivarrelle ja rukoili häntä jättämään venäläisen Ranskan lakien rangaistavaksi.
"Viidakon sydämessä, rakkaani", sanoi hän, "jossa et voi vedota minkäänlaiseen muuhun oikeuteen tai tuomioistuimeen kuin omiin mahtaviin lihaksiisi, sinua ei syytettäisi, jos panisit täytäntöön tuomion, jonka tämä mies ansaitsee; mutta kun sinulla on käytettävissä sivistyneen hallituksen väkevä käsivarsi, olisi hänen tappamisensa nyt murha. Ystäviesikin täytyisi suostua sinun vangitsemiseesi, tai jos tekisit vastarintaa, syöksisit meidät kaikki jälleen kurjuuteen ja onnettomuuteen. Minun on mahdotonta jälleen menettää sinut, rakas Tarzan. Lupaa minulle, että vain jätät hänet kapteeni Dufrannen haltuun ja sallit lain tehdä tehtävänsä. Se elukka ei ole sen arvoinen, että panisimme onnemme alttiiksi."
Tarzan käsitti tämän vetoamisen järkevyyden ja lupasi. Puolta tuntia myöhemmin tulivat Rokoff ja Tennington ulos viidakosta. He kävelivät vieretysten. Tennington huomasi ensimmäisenä leiriin saapuneet muukalaiset. Hän näki mustien soturien puhua molottavan risteilijän merimiesten kanssa ja sitten notkean, ruskean jättiläisen luutnantti D'Arnotin ja kapteeni Dufrannen seurassa.
"Kukahan tuo on?" ihmetteli Tennington puhuen Rokoffille, ja kun venäläinen kohotti silmänsä ja kohtasi apinamiehen suoraan häneen tähdätyn katseen, horjui hän ja kalpeni.
"Sapristi!" huusi hän ja ennenkuin Tarzan käsitti hänen aikeensa, oli hän nostanut pyssyn olkapäätänsä vasten ja tähdäten Tarzaniin vetäisi liipaisinta. Mutta englantilainen oli lähellä häntä — niin lähellä, että kädellään ehti koskettaa kohotettuun putkeen murtosekuntia ennen kuin sytytin kosketti patruunaa, ja Tarzanin sydämeen aiottu luoti suhahti vaarattomasti hänen päänsä yli.
Ennenkuin venäläinen ehti uudestaan laukaista oli apinamies hänen niskassaan ja riuhtaisi häneltä tuliaseen. Kapteeni Dufranne, luutnantti D'Arnot ja tusinan verta matruuseja olivat laukauksen kuullessaan hyökänneet esiin, ja nyt jätti Tarzan venäläisen heille sanaa sanomatta. Jo ennen Thuranin saapumista hän oli selittänyt asian ranskalaiselle komentajalle, ja upseeri käski heti panna venäläisen rautoihin ja viedä hänet risteilijään vangiksi.
Juuri ennenkuin vartijat saattoivat vangin pieneen veneeseen, jolla hänet oli kuljetettava tilapäiseen vankilaansa, pyysi Tarzan lupaa tutkia hänen taskujansa ja vaatteitansa ja ilokseen löysikin häneltä varastetut paperit ruumista vasten kätkettyinä.
Laukaus oli hälyttänyt Jane Porterin ja muut hökkelistä, ja tuskinoli kiihtymys asettunut, kun tyttö tervehti hämmästynyttä loordiTenningtonia. Tarzan tuli heidän luokseen otettuaan paperitRokoffilta, ja hänen lähestyessään Jane Porter esitteli hänetTenningtonille.
"John Clayton, loordi Greystoke, mylord", sanoi hän.
Englantilainen näytti hämmästyneeltä, vaikka kaikin mokomin yrittikin olla kohtelias, ja Tarzanin itsensä, Jane Porterin ja luutnantti D'Arnotin täytyi toistella ihmeellinen tarina moneen kertaan ennenkuin saivat Tenningtonin uskomaan, että eivät kaikki olleet pähkähulluja.
Päivänlaskussa he hautasivat William Cecil Claytonin hänen setänsä ja tätinsä, entisten loordi ja lady Greystoken, viidakkohautojen viereen. Ja Tarzanin kehoituksesta ammuttiin kolme laukausta "kuolemansa urheasti kohdanneen urhoollisen, miehen" viimeisellä lepopaikalla.
Professori Porter, joka nuoremmalla iällään oli vihitty papiksi, toimitti vaatimattoman ruumiinsiunauksen. Haudalla seisoi avopäin merkillisin surijajoukko, mitä milloinkaan lienee nähty auringon alla. Siinä oli ranskalaisia upseereja ja merimiehiä, kaksi englantilaista loordia, amerikkalaisia ja parikymmentä villiä Afrikan urhoa.
Hautajaisten jälkeen Tarzan pyysi kapteeni Dufrannea, siirtämään risteilijän lähdön paria päivää tuonnemmaksi, kunnes hän ehtisi käydä muutaman kilometrin päästä sisämaasta noutamassa "omaisuutensa", ja upseeri suostui siihen ilomielin.
Myöhään iltapäivällä Tarzan palasi wazireineen tuoden ensimmäiset kantamukset "omaisuutta", ja kun seurue näki vankat harkot täysipitoista kultaa, kerääntyivät kaikki apinamiehen ympärille tehden tuhansia kysymyksiä; mutta hän hymyili vain ja torjui jyrkästi heidän tiedustelunsa, kieltäytyen antamasta heille pienintäkään johtolankaa äärettömäin aarteittensa saantipaikkaan. "Siellä on vielä tuhannen jokaista ottamaani kohti", selitti hän, "ja kun nämä on käytetty, saattaa minussa herätä halu noutaa lisää".
Seuraavana päivänä hän palasi leiriin tuoden loput harkkojansa, ja kun ne oli sijoitettu laivaan, sanoi risteilijän kapteeni Dufranne, että hän tunsi olevansa kuin ison, vanhanaikaisen espanjalaisen, azteekien aarrekaupungeista palaavan laivan komentaja. "En tiedä, millä hetkellä miehistöni saattaa leikata kurkkuni poikki ja anastaa laivan", lisäsi hän.
Seuraavana aamuna, heidän valmistellessaan lähtöä laivaan, rohkeniTarzan tehdä erään ehdotuksen Jane Porterille.
"Villeiltä eläimiltä arvellaan puuttuvan tunteita", sanoi hän, "mutta sittenkin haluaisin viettää häämme tässä hökkelissä, jossa synnyin, äitini ja isäni hautojen vieressä ja sen villin viidakon keskellä, joka aina on ollut kotini".
"Olisiko se oikein virallista, rakkaani?" kysyi tyttö. "Sillä jos niin on, niin en tiedä mitään muuta paikkaa, jossa mieluummin tahtoisin mennä vihille metsänjumalani kanssa kuin hänen aarniometsänsä siimeksessä."
Ja kun he siitä mainitsivat toisille, vakuuttivat nämä, että se kävisi hyvinkin päinsä ja olisi mitä loistavin loppu merkilliseen romaaniin. Niinpä koko seurue kerääntyi pieneen hökkeliin ja sen ovelle olemaan mukana toisessa toimituksessa, jonka professori Porter näiden kolmen päivän kuluessa suoritti.
D'Arnot oli määrätty sulhaspojaksi ja Hazel Strong kaasoksi, kunnes Tennington kumosi kaikki järjestelyt uudella merkillisellä "tuumallaan".
"Jos rouva Strong suostuu", sanoi hän, ottaen kaason käden omaansa, "olisi Hazelin ja minun mielestäni somaa viettää kaksoishäät".
Seuraavana päivänä he lähtivät matkalle, ja risteilijän höyrytessä verkalleen ulos merelle nojasi pitkä, tahrattoman valkoiseen flanelliin puettu mies ja viehättävä tyttö laivan kaidepuuta vasten katsellen loittonevaa rantakaistaletta, jolla tanssi kaksikymmentä melkein alastonta mustaa wazirisoturia heiluttaen sotakeihäitänsä villien päittensä yläpuolella ja huudellen hyvästiä luotansa matkustavalle kuninkaalleen.
"Minua pahoittaisi ajatella, että katselen viidakkoa viimeistä kertaa", sanoi Apinain Tarzan, "jollen tietäisi, että olen matkalla uuteen, ikuiseen onnenmaahan sinun kanssasi", ja kumartuen hän suuteli Janen huulia.
* * * * *
Tarzanin myöhempiä seikkailuja kerrotaan teoksessa
joka on jälleenkin suuri viidakkojännityksen kirja. Tarzanin vihamiehet ryöstävät pois hänen vaimonsa ja poikansa. Hän seuraa heidän jälkiänsä Afrikan uumeniin, ja niinpä hän taaskin on aarniometsän petojen parissa, syöksyen niin huimiin ja hämmästyttäviin tapausjaksoihin, että lukija joutuu aivan lumouksen valtaan.