Mutta kun Tarzan loi katseensa alaspäin ja hymyili heille, he rauhoittuivat, vaikka eivät voineet käsittää. Eivätkä he koskaan oikein käsittäneet tätä omituista olentoa, joka juoksi puissa yhtä ketterästi kuin Manu ja kuitenkin astui maanpinnalla varmemmin kuin he itse, — joka muutoin paitsi ei väriltään oli heidän kaltaisensa ja kuitenkin veti voimissa vertoja kymmenelle heistä ja yksinään suoriutui villin viidakon villeimmistä asukkaista.
Kun muutkin soturit olivat jälleen saapuneet paikalle, jatkettiin ajoa ja alettiin uudestaan väijyä pakenevaa laumaa. Mutta he olivat tuskin etääntyneet sata metriä, kun kaukaa, heidän takaansa kuului heikosti jotakin omituista paukkinaa.
Hetkisen he seisoivat liikkumattomina kuin veistokuvaryhmä ja kuuntelivat tarkkaavaisesti. Sitten Tarzan puhui.
"Pyssyjen pauketta!" sanoi hän. "Kylään hyökätään."
"Tulkaa!" huusi Waziri. "Arabialaiset rosvoilijat ovat palanneet ihmissyöjä-orjainsa kanssa ryöstämään norsunluumme ja naisemme!"
Norsunluun etsijät
Wazirin soturit juoksivat nopeaa hölkkää viidakon läpi kylää kohden. Muutaman minuutin ajan pyssyjen terävä rätinä edestäpäin kehoitti heitä rientämään, mutta lopulta laukaukset harvenivat, niitä kuului vain silloin tällöin, ja sitten ne taukosivat kokonaan. Mutta se ei ollut vähemmän pahaenteistä kuin muskettien rätinä, sillä pienelle pelastajajoukolle tiedoitti se vain yhtä ratkaisua: kylä heikkoine varusväkineen oli jo sortunut ylivoimaisen hyökkääjän edessä.
Palaavat metsästäjät olivat kulkeneet vähän enemmän kuin viisi kilometriä niistä kahdeksasta, jotka eroittivat heidät kylästä, kun kohtasivat ensimmäiset vihollisen kynsistä päässeet ja sen luodit välttäneet pakolaiset. Siinä oli tusinan verta naisia, nuorukaisia ja tyttöjä, ja kaikki olivat niin kiihtyneitä, että tuskin kykenivät puhumaan tajuttavan selvästi yrittäessään kertoa Wazirille, mikä onnettomuus oli hänen kansaansa kohdannut.
"Niitä on yhtä paljon kuin lehtiä metsässä", huusi yksi naisista koettaessaan selittää vihollisen lukumäärää. "Joukossa on paljon arabialaisia ja lukemattomia Manyuema-miehiä ja kaikilla on pyssyt. Ne hiipivät lähelle kylää ennenkuin aavistimme niiden tuloa, ja sitten ne pyssyjään pamautellen hyökkäsivät niskaamme ampuen miehiä, naisia ja lapsia. Ne meistä, jotka ehtivät paeta, juoksivat hajalleen pitkin viidakkoa, mutta useammat saivat surmansa. En tiedä, ottivatko ne vankeja — näkyivät vain haluavan tappaa meidät kaikki. Manyuemat herjasivat ja nimittelivät meitä sanoen, että söisivät meidät kaikki suuhunsa ennenkuin lähtivät maastamme — se oli rangaistuksemme siitä että viime vuonna olimme surmanneet heidän ystävänsä. Paljoa en kuullut, sillä minä juoksin nopeasti tieheni."
Nyt jatkettiin matkaa kylää kohti hitaammin ja varovaisemmin hiipien, sillä Waziri tiesi, että pelastus oli liian myöhäistä, — heidän ainoa tehtävänsä oli kostaa. Seuraavan neljännestunnin kuluessa tavattiin uusia pakolaisia. Niiden joukossa oli monta miestäkin, joten osaston taisteluvoima lisääntyi.
Nyt lähetettiin tusina sotilaita edeltäpäin vakoilemaan. Waziri jäi pääjoukon luo, joka marssi harvassa rivissä, laajaksi puoliympyräksi levinneenä metsän läpi. Päällikön vieressä astui Tarzan.
Pian palasi yksi vakoilijoista. Hän oli päässyt kylän näkyville.
"Ne ovat kaikki aitauksessa", kuiskasi hän.
"Hyvä!" virkkoi Waziri. "Ryntäämme heidän kimppuunsa", ja hän valmistausi lähettämään sanan linjalle, että miesten oli pysähdyttävä aukeaman syrjään, kunnes näkivät hänen hyökkäävän kylää kohden, jolloin heidän oli seurattava.
"Maltahan!" varoitti Tarzan. "Jos varustuksen sisällä on puolikinsataa pyssymiestä, työnnetään meidät takaisin ja surmataan. Anna minun mennä yksinäni puiden kautta, jotta voin katsella heitä ylhäältä ja nähdä, kuinka monta siellä lienee ja mitä hyökkäysmahdollisuuksia meillä on. Olisi hupsua uhrata ainoatakaan miestä tarpeettomasti, jollei ole menestyksen toivoa. Arvelen, että voimme aikaansaada enemmän viekkaudella kuin voimalla. Tahdotko odottaa, Waziri?"
"Kyllä", sanoi vanha päällikkö. "Mene."
Tarzan riensi siis puihin ja hävisi kylän suuntaan. Hän liikkui varovaisemmin kuin hänen oli tapansa, sillä hän tiesi, että hänet pyssyillä voitiin tavoittaa puunlatvoista yhtä helposti kuin maastakin. Ja kun Apinain Tarzan ryhtyi hiipimään, ei mikään olento koko viidakossa voinut liikkua äänettömämmin kuin hän ja niin täydellisesti lymytä vihollisen silmiltä.
Muutamassa minuutissa hän oli pujottautunut lehvien välitse suureen puuhun asti, joka riippui vaajavarustuksen yli kylän päässä, ja tältä korkealta paikalta hän katseli villiä joukkoa alapuolellaan. Hän laski viisikymmentä arabialaista ja arvioi metsäläisten lukumäärän viisi kertaa niin suureksi. Viimemainitut ahmivat ruokaa ja valmistautuivat ihan noiden vaaleaihoisten isäntiensä nenän edessä siihen kamalaan juhlaan, joka on riemunumerona voiton jälkeen, kun kaatuneiden vihollisten ruumiit ovat joutuneet heidän kauheisiin käsiinsä.
Apinamies käsitti, että hyökkäys tuota pyssyillä asestettua ja kylän lukittujen porttien taakse telkeytynyttä joukkoa vastaan olisi ollut hullun yritys, ja siksipä hän Wazirin luo palattuaan kehoitti tätä odottamaan, kunnes hän, Tarzan, keksisi jonkun paremman suunnitelman.
Mutta hetkistä ennen yksi pakolaisista oli kertonut Wazirille vanhan päällikön vaimon kauheasta teurastamisesta, ja ukko oli niin raivoissaan, ettei ottanut varoituksia kuuleviin korviinsa. Kutsuen soturinsa ympärilleen hän komensi heidät hyökkäämään, ja keihäitään heilutellen ja villein ulvahduksin tuo pieni, hiukan toistasataa miestä käsittävä joukko ryntäsi hurjana kylän portteja kohden. Ennenkuin he olivat ehtineet aukeaman puoliväliin, avasivat arabialaiset murhaavan tulen paaluaidan takaa.
Ensimmäisestä yhteislaukauksesta kaatui Waziri. Hyökkääjien vauhti väheni. Toinen yhteislaukaus niitti vielä puolitusinaa. Muutamat saavuttivat suljetut portit vain tullakseen niiden eteen ammutuiksi; heillä ei ollut pienintäkään mahdollisuutta päästä aitauksen sisäpuolelle, joten koko hyökkäys raukesi ja loput sotilaat pötkivät takaisin metsään.
Heidän juostessaan avasivat rosvoilijat portit hyökäten heidän perästään, lopettaakseen päivätyönsä surmaamalla heimon sukupuuttoon. Tarzan oli ollut viimeisten joukossa kääntymässä metsään, ja juostessaan nyt hitaasti hän kääntyi tuon tuostakin lähettämään hyvin tähdätyn nuolen jonkun takaa-ajajan ruumiiseen.
Viidakkoon päästyään hän tapasi pienen ryhmän päättäväisiä neekereitä odottamassa ottelua esillehyökkäävän joukon kanssa, mutta Tarzan huusi heille kehoittaen heitä peräytymään ja pysyttelemään turman ulottuvilta, kunnes voisivat pimeän tultua miehissä kerääntyä.
"Tehkää niinkuin käsken", kehoitti hän, "niin minä hankin teille voiton näistä vihollisistanne. Hajaantukaa metsään ja kootkaa kaikkialta niin monta harhailijaa kuin vain tapaatte, ja jos luulette, että teitä on ajettu takaa, saapukaa kiertoteitse paikalle, jossa tänään tapoimme norsut. Sitten selitän suunnitelmani, ja saatte nähdä, että se on hyvä. Ette kykene vähäpätöisillä voimillanne menestyksellisesti uhmailemaan arabialaisten ja Manyuema-miesten lukumäärää ja tuliaseita."
Vihdoin he myöntyivät. "Kun hajaannutte", selitti Tarzan lopuksi, "täytyy teidän vihollistenne hajaantua teitä seuratakseen, ja jos sitten olette valppaita, saattanette nuolillanne kaataa montakin manyuemalaista jonkun ison puun takaa ampumalla."
Tuskin he olivat ehtineet rientää pois syvemmälle metsään, kun ensimäiset ryöstöretkeläisistä jo olivat astuneet aukeaman yli ja tunkeutuneet metsään ajamaan heitä takaa.
Tarzan juoksi lyhyen matkan maan pinnalla ennenkuin turvautui puihin. Sitten hän nousi nopeasti ylemmälle tasolle ja kiersi jälleen takaisin kylää kohti. Siellä hän havaitsi, että jokainen arabialainen ja Manyuema-mies oli lähtenyt ihmisajoon, jättäen kylän kahlehdittuine vankeineen autioksi yhden ainoan vartijan varaan.
Vartija seisoi avoimella portilla katsellen metsään päin, joten hän ei huomannut ketterää jättiläistä, joka tipahti maahan kyläkujan äärimmäiseen päähän. Jousi jännitettynä apinamies hiipi mitään aavistamatonta uhriaan kohti. Vangit olivat hänet jo huomanneet ja silmät suurina ihmettelystä ja toivosta he katselivat mahdollista pelastajaansa. Nyt hän pysähtyi tuskin kymmenen askeleen päähän huolettomasta manyuemalaisesta. Vasama vedettiin taaksepäin täyteen mittaansa tarkkain, harmaiden silmäin korkeudelle, jotka tähtäsivät sen kiilloitettua pintaa pitkin. Kuului äkillinen napsaus, kun ruskeat sormet päästivät otteensa, ja mitään hiiskahtamatta tuupertui rosvoretkeilijä kasvoilleen puisen nuolen lävistettyä hänen sydämensä ja riippuessa jalan verran ulkona hänen mustasta rinnastaan.
Sitten Tarzan kohdisti huomionsa viiteenkymmeneen naiseen ja nuorukaiseen, jotka olivat kaulatusten kytkettyinä pitkään orjakahleeseen. Hänen käytettävissään olevalla ajalla ei ollut mahdollista murtaa vanhanaikaisia munalukkoja, ja senvuoksi apinamies käski heidän seurata häntä niinkuin olivat, ja siepattuaan pyssyn ja patruunavyön kuolleelta vartijalta hän opasti riemastuneen joukon kylän portista metsään aukeaman tuolle puolelle.
Se oli hidas ja työläs matka, sillä nämä ihmiset eivät olleet orjakahleisiin tottuneet, ja sattui monta viivytystä, kun joku joukosta tuon tuostakin kompastui ja kaatui nykäisten toiset mukaansa. Sitäpaitsi täytyi Tarzanin tehdä pitkä kierros välttääkseen mahdollista kohtausta palaavien rosvojen kanssa. Osittain häntä opasti silloin tällöin kuuluvat laukaukset, jotka ilmoittivat, että arabialaislauma oli vielä kosketuksissa kyläläisten kanssa; mutta hän tiesi, että jos nämä vain noudattivat hänen neuvojaan, niin harvoja kaatuisi muuta kuin rosvojen taholta.
Päivän hämärtäessä taukosi ampuminen kokonaan, ja Tarzan tiesi, että arabialaiset olivat kaikki palanneet kylään. Hän saattoi tuskin hillitä voitonriemuista hymyä ajatellessaan, kuinka nämä raivostuisivat havaitessaan, että heidän sinne jättämänsä vartija oli surmattu ja vangit viety pois. Tarzan oli toivonut, että olisi voinut kuljettaa pois osan kylän suuresta norsunluuvarastosta, vielä enemmän ärsyttääkseen vihollistensa raivoa; mutta hän tiesi, että se ei ollut tarpeellista sen pelastamiseksi saalistajilta, koska hän jo oli laatinut suunnitelman, jolla estäisi arabialaiset poistumasta maasta ainoakaan norsunhammas mukanaan. Ja olisi ollut julmaa aiheettomasti kuormittaa näitä liiankin rasitettuja naisia raskaan norsunluun ylimääräisellä painolla.
Puoliyön jälkeen saapui Tarzan hitaasti liikkuvan karavaaninsa kera paikalle, jossa kaadetut elefantit viruivat. Jo kauan ennen heidän sinne pääsemistänsä oli heitä opastanut loimuava nuotio, jonka alkuasukkaat olivat sytyttäneet nopeasti kyhätyn tilapäisen leirinsä keskelle sekä lämmitelläkseen että pitääkseen metsässä mahdollisesti liikuskelevia leijonia loitolla.
Kun he olivat ehtineet lähelle leiripaikkaa, huusi Tarzan ääneensä ilmoittaakseen toisille, että ystäviä oli tulossa. Riemukkaasti otettiin pieni joukkue vastaan, kun neekerit leirissä näkivät pitkän rivin kahlehdittuja ystäviään ja sukulaisiaan saapuvan tulen hohteeseen. He olivat luulleet heidät iäksi menettäneensä, niinkuin Tarzaninkin, ja siksipä onnelliset neekerit olisivat nyt halunneet valvoa kaiken yötä, kestitäkseen itseään norsunlihalla ja juhliakseen toveriensa paluuta, jollei Tarzan olisi kehoittanut heitä nukkumaan, minkä voivat, vahvistaakseen seuraavan päivän ponnistusta varten.
Nukkuminen ei kuitenkaan ollut helppoa, sillä naiset, jotka olivat päivän verilöylyssä ja taistelussa menettäneet puolisonsa tai lapsensa, tekivät yön kamalaksi alituisella voivottelullaan ja parkunallaan. Vihdoin Tarzanin kuitenkin onnistui heidät tyynnyttää sanomalla, että heidän melunsa opastaisi arabialaiset heidän lymypaikkaansa, jolloin kaikki teurastettaisiin.
Aamun sarastaessa selitti Tarzan taistelusuunnitelman sotureille ja epäröimättä myönsi jokainen, että se oli tavallisin ja varmin keino vapautua vastenmielisistä vieraista ja kostaa toverien surma.
Ensiksi lähetettiin naiset ja lapset parinkymmenen vanhan soturin ja puolikasvuisen nuorukaisen turvissa etelään päin ollakseen täydellisesti vaaravyöhykkeen ulkopuolella. Heidän oli määrä rakentaa tilapäinen suojamaja ja laatia okaisista pensaista turva-aitaus; sillä Tarzanin valitsema sotasuunnitelma saattoi vaatia päivä- jopa viikkokausiakin, minkä ajan kuluessa soturit eivät palaisi uuteen leiriin.
Kaksi tuntia päivän valkenemisen jälkeen piiritti ohut ketju neekerisotilaita kylän. Vähän väliä kiipesi joku korkealle puunoksille nähdäkseen majavarustuksen yli. Yhtäkkiä kaatui kylässä eräs manyuemalainen yhden ainoan nuolen lävistämänä. Ei ollut kuulunut mitään hyökkäysmerkkiä — ei mitään tuollaista kamalaa sotahuutoa, eikä nähty uhkaa vain keihäiden kerskuvaa häilyttelyä, kuten villien hyökkäyksessä on tavallista. Vain äänetön kuoleman airut äänettömästä metsästä.
Arabialaiset seuralaisineen joutuivat aivan vimmoihinsa tästä ennenkuulumattomasta tapauksesta. He riensivät porteille kostaakseen julmasti tämän häikäilemättömän työn uhkarohkealle tekijälle; mutta äkkiä havaitsivat he, että eivät tienneet mistä vihollista oli etsittävä. Arabialaisten väitellessä monin vihaisin huudahduksin ja huitovin elein vaipui yksi heidän joukostaan ääneti maahan ihan ryhmän keskellä. Hento nuoli riippui hänen rinnastaan.
Tarzan oli sijoittanut heimon parhaat jousenkäyttäjät ympäröiviin puihin varoittaen heitä koskaan näyttäytymästä tai ilmaisemasta itseään, milloin vihollinen oli kääntyneenä heihin päin. Kun neekeri oli lähettänyt kuolonkyyhkysensä, hän vetäytyi aina valitsemansa puun rungon suojaan eikä tähdännyt enää, kunnes valpas silmä oli havainnut, että kukaan ei katsellut hänen puutansa kohti.
Kolme kertaa ryntäsivät arabialaiset aukeaman yli sinnepäin, mistä arvelivat nuolien singahtelevan, mutta joka kerralla lensi uusi nuoli takaapäin verottaen heidän joukkoansa. Sitten he kääntyivät taas hyökkäämään uudelle suunnalle. Vihdoin he ryhtyivät päättäväisesti etsimään metsästä, mutta mustat kaikkosivat kuin sulamalla heidän edestään, niin että he eivät nähneet vilahdustakaan vihollisesta.
Mutta heidän yläpuolellaan vaani mahtavien puiden tuuheassa lehvistössä synkkä olento. Se oli Apinain Tarzan, joka leijaili heidän päittensä päällä kuin tuonen varjo. Nyt joku manyuema tunki edelle tovereistaan. Kukaan ei ollut näkemässä, miltä taholta turma tuli, ja se tuli niin väleen, että jälempänä astelevat hetkistä myöhemmin kompastuivat kumppaninsa hengettömään ruumiiseen, jolla taaskin oli nuoli sydämessä.
Tällaisen sodankäynnin jatkuminen saa helposti valkoisetkin hermostumaan, eikä siis ole ihmeteltävää, että pakokauhu pian valtasi manyuemalaiset. Jos joku eteni muista, niin lävisti nuoli hänen sydämensä; jos joku jättäytyi jälkeen, hän oli kuoleman oma; jos joku hairahti sivulle vain pikku hetkiseksikin toveriensa näkyvistä, ei hän milloinkaan palannut — ja aina kun he tapasivat toveriensa ruumiita, törrötti yliluonnollisen tarkasti suoraan sydämeen iskenyt nuoli rinnassa. Mutta pahinta kaikesta oli, että he aamun kuluessa eivät olleet kuulleet tai nähneet vihollisesta pienintäkään muuta merkkiä kuin nuo armottomat vasamat.
Kun he vihdoin palasivat kylään, ei asianlaita ollut parempi. Tuon tuostakin tuupertui mies kuolleena maahan eri pitkien väliaikojen kuluttua, joiden aikaansaama kauhea jännitys oli tyrmistyttävää. Neekerit rukoilivat valkoisia isäntiään lähtemään tästä hirveästä paikasta, mutta arabialaisista oli pelottavaa marssia vihan- ja kostonhimoisen metsän läpi tämän uuden ja kauhean vihollisen ahdistamina, heillä kun oli kuljetettavana kylästä löytämänsä iso norsunluuvarasto. Mutta vielä vähemmin he halusivat jättää norsunluun sinne.
Vihdoin koko retkikunta pakeni ruohokattoisiin majoihin, — niissä he ainakin olisivat nuolilta turvassa. Puussa kylän yläpuolella piilevä Tarzan oli pannut merkille kojun, johon arabialaispäällikkö oli mennyt, ja heilauttaen itseään yli riippuvalla oksalla hän singahdutti raskaan keihäänsä jättiläislihastensa koko voimalla, niin että se lävisti katon. Tuskanulvahdus ilmaisi hänelle, että ase oli osunut. Tällä lähtötervehdyksellään vakuutettuansa heille, että heillä ei ollut turvaa missään koko maassa, Tarzan palasi metsään, keräsi soturinsa ja peräytyi puolisentoista kilometriä etelään käsin, levätäkseen ja syödäkseen. Hän jätti vartijoita erinäisiin puihin, joista näki kylään vievän polun; mutta mitään takaa-ajoa ei tapahtunut.
Tarkastettuansa voimansa hän ei havainnut ketään kaatuneeksi, — kukaan ei ollut saanut edes pienintä haavaa, jotavastoin osapuilleen tehty laskelma sai neekerit vakuutetuiksi, että heidän nuolensa olivat nappailleet ainakin kaksikymmentä vainolaista. He olivat riemusta hurjina ja mielivät kruunata päivän ylväällä hyökkäyksellä kylää vastaan, surmatakseen vihollisensa viimeiseen mieheen. He kuvittelivat erilaisia kidutuksiakin, joita käyttäisivät, ja nauttivat ajatuksissaan manyuemalaisten kärsimyksistä, niitä kun he erikoisesti vihasivat. Mutta silloin Tarzan särki päättäväisesti heidän suunnitelmansa.
"Olette hulluja!" huudahti hän. "Olen näyttänyt teille ainoan keinon, millä noita ihmisiä vastaan voi taistella. Olette jo surmanneet heistä kaksikymmentä, menettämättä ainoatakaan soturia, kun eilen sensijaan omaa menettelyänne noudattaessanne, jonka nyt uudistaisitte, menetitte ainakin tusinan, tappamatta ainoatakaan arabialaista tai ihmissyöjää. Teidän on taisteltava juuri minun neuvoni mukaan. Muutoin jätän teidät ja palaan omaan maahani."
He säikähtyivät tämän uhkauksen kuullessaan ja lupasivat häntä tunnollisesti totella, kunhan hän vain lupasi olla jättämättä heitä.
"Hyvä on", virkkoi Tarzan. "Palaamme yöksi leiripaikkaamme, kaadettujen norsujen luo. Minulla on suunnitelma antaakseni arabialaisten hiukan maistaa, mitä heillä on odotettavana, jos viipyvät meidän maassamme, mutta sen toimeenpanemisessa en tarvitse apua. Tulkaa! Jolleivät he päivän kuluessa saa enempää kärsiä, he rauhoittuvat, ja uusi pelko käy karmivammaksi kuin jos kaiken iltapäivää jatkaisimme pelotteluamme."
Siksipä he marssivat takaisin viimeöiseen leiriinsä, ja sytytettyään siellä isot nuotiot, aterioitsivat ja juttelivat päivän seikkailuista vielä kauan senjälkeen, kun oli tullut pimeä. Tarzan nukkui yön puoliväliin, nousi sitten ja hiipi metsän sysimustaan pimentoon. Tuntia myöhemmin hän saapui kylän edustalla olevan aukeaman reunaan. Vaaja-aitauksen sisällä paloi leirinuotio. Apinamies hiipi aukeaman yli salvattujen porttien eteen. Aitauksen raoista hän näki yksinäisen vartijan istumassa nuotiolla.
Äänettömästi hiipi Tarzan kyläkujan päässä olevalle puulle. Hän kiipesi hiljaa paikalleen ja sovitti nuolen jouseensa. Muutaman minuutin hän koetti tarkkaan tähdätä vartijaan, mutta havaitsi, että huojuvat oksat ja nuotion värähtelevä hohde teki harhaanampumisen vaaran liian suureksi. Ja hänen oli osattava aivan suoraan sydämeen, jotta kuolema olisi niin hiljainen ja äkillinen kuin hänen suunnitelmansa vaati.
Hän oli paitsi joustaan, nuoliansa ja köyttänsä ottanut mukaansa surmaamaltaan vartijalta edellisenä päivänä sieppaamansa pyssyn. Ripustaen ne kaikki sopivalle oksalle hän laskeutui keveästi maahan paaluvarustuksen sisäpuolelle, aseenaan vain pitkä puukkonsa. Vartija istui selin häneen. Kissan tavoin hiipi Tarzan torkkuvan miehen luo. Hän oli hänestä nyt kahden askeleen päästä. Vielä silmänräpäys ja veitsi sujahtaisi äänettömästi miehen sydämeen.
Tarzan kyyristyi harpatakseen, sillä se on aina viidakkoeläimen varmin ja nopein hyökkäystäpä, mutta silloin neekeri jonkun herkän vaiston varoittamana hypähti seisaalleen ja kääntyi apinamiestä kohti.
Wazirilaisten valkoinen päällikkö
Kun mustan manyuema-miehen silmät osuivat omituiseen ilmestykseen, joka seisoi hänen edessään, uhkaava veitsi kädessä, alkoi hän kauhusta muljottaa. Hän unohti pyssynsä, unohti edes huutaa — hänen ainoa ajatuksensa oli paeta tätä pelottavaa valkoista villiä, tätä jättiläistä, jonka paksuilla hyllyvillä lihaksilla ja laajalla rinnalla nuotion värähtelevä hohde leikki.
Mutta ennenkuin hän ehti kääntyä, oli Tarzan hänen kimpussaan, ja silloin vartija mieli huutaa apua, mutta se oli myöhäistä. Iso käsi puristi hänen henkitorveansa ja hänet painettiin maahan. Hän taisteli hurjasti reuhtoen, mutta turhaan. Sitkeästi kuin verikoiran julmat hampaat puristivat nuo kauheat sormet häntä kurkusta. Nopeasti ja varmasi tukehdutettiin hänet. Hänen silmänsä lensivät ammolleen, kieli työntyi ulos suusta, kasvot saivat kamalan sinipunervan värin, jäykistyvät lihakset vavahtivat, ja sitten virui manyuemalais-vartija aivan hievahtamatta.
Apinamies heitti ruumiin toiselle leveälle olalleen ja ottaen miehen pyssyn käveli hiljaisin askelin uinuvan kylän katua pitkin puuta kohti, josta hänen oli niin helppo päästä vaajavarustuksilla ympäröityyn kylään. Hän kantoi kuolleen vartijan ylös sokkelomaiseen lehväröykkiöön.
Ensiksi hän riisti ruumiilta patruunavyön ja sellaisia koristuksia, kuin hän halusi, kiilaten sen mukavaan oksanhaarukkaan siksi aikaa, kun hänen näppärät sormensa etsivät saalista, jota hän ei oikein voinut pimeässä eroittaa. Kun hän oli lopettanut, otti hän miehelle kuuluvan pyssyn ja astui kauaksi oksalle, jonka päästä voi paremmin eroittaa hökkelit. Tähdäten huolellisesti mehiläispesää muistuttavaa rakennusta kohti, jossa tiesi johtavain arabialaisten olevan, hän vetäisi liipasinta. Melkein heti kuului voihkinaa vastaukseksi. Tarzan hymyili. Hän oli taaskin osannut.
Laukauksen jälkeen oli leirissä hetkisen hiljaa, ja sitten manyuemalaiset ja arabialaiset parveilivat hökkeleistään kuin vihaiset hörriäiset, mutta tositeossa he olivat vieläkin enemmän säikähtyneitä kuin vihaisia. Edellisen päivän jännitys oli saanut sekä neekerit että valkoiset pelokkaiksi, ja tämä ainoa laukaus yön pimeästä herätti nyt heidän mielessään kaikenlaisia kamalia otaksumia.
Ja kun he huomasivat, että heidän vartijansa oli kadonnut, ei heidän pelkonsa suinkaan talttunut, ja ikäänkuin ylläpitääkseen rohkeuttaan sotaisilla toimilla he alkoivat nopeasti ammuskella kylän suljettuja portteja vastaan, vaikka ei mitään vihollista ollut näkyvissä. Tarzan käytti hyväkseen tämän ammunnan korvia huumaavaa melua itse lähettääkseen luodin väkijoukkoon alapuolelleen.
Kukaan ei muskettien rätinässä kuullut hänen laukaustansa, mutta jotkut lähellä seisovat näkivät yhden joukostaan äkkiä lyyhistyvän maahan. Kun he kumartuivat hänen ylitseen, oli hän kuollut. Heidät valtasi pakokauhu, ja arabialaisten täytyi käyttää kaikkea raakaa arvovaltaansa pidättääkseen manyuemat juoksemasta huiskin haiskin viidakkoon — mihin tahansa kauheasta kylästä pois.
Jonkun ajan kuluttua he alkoivat rauhoittua, ja kun heidän keskuudessaan ei enää sattunut salaperäisiä kuolemantapauksia, rohkaistuivat jälleen. Mutta se oli lyhyt hengähdysaika, sillä juuri kun he olivat tulleet vakuutetuiksi, että heitä ei enää häirittäisi, päästi Tarzan kamalan voihkaisun, ja kun ryöstöretkeilijät katsahtivat äänen suuntaan, niin apinamies, joka seisoi heiluttaen kuollutta vartijaa hiljaa edestakaisin, paiskasi ruumiin äkkiä kauaksi heidän päittensä päälle.
Säikähdyksestä ulvahdellen hajosi joukko kaikkiin suuntiin välttääkseen tätä uutta ja kauheaa olentoa, joka näkyi hyökkäävän heidän kimppuunsa. Heidän säikähtyneessä mielikuvituksessaan vartijan ruumis, joka käsivarret ja koivet harallaan putosi heidän keskellensä, näytti isolta petoeläimeltä. Hädissään kiipesivät monet neekereistä paaluaidan yli, kun taas toiset riuhtaisivat porttien puomit irti ja kirmasivat kuin hullut aukeaman yli viidakkoa kohti.
Vähään aikaan ei kukaan kääntynyt tarkastamaan pelättiä, mutta Tarzan tiesi, että he kohta niin tekisivät, ja aavisteli jokseenkin varmasti, mihin he ryhtyisivät havaittuaan, että se oli vain heidän vartijansa kuollut ruumis, vaikkakin he epäilemättä senkin jälkeen vielä olisivat kauhuissaan. Ja senvuoksi hän hävisi äänettömästi etelää kohti liikkuen kuutamon valaisemaa ylätasanteen lehvätietä wazirilaisten leirille päin. Sitten yksi arabialaisista kääntyi ja näki, että heidän niskaansa puusta syöksähtänyt esine virui hiljaa ja liikahtamatta kyläkujan keskellä, mihin oli pudonnut. Varovaisesti hän hiipi takaisin sitä kohti, kunnes havaitsi, että se oli vain ihminen. Hetkistä myöhemmin hän oli olennon vieressä ja pian hän oli tuntenut sen kylän porttia vartioineen manyuemalaisen ruumiiksi.
Hänen toverinsa kerääntyivät nopeasti hänen kutsustaan, ja hetkisen kiihtyneen keskustelun jälkeen he tekivät juuri sen, mitä Tarzan oli otaksunut heidän tekevän — kohottaen pyssyt olkapäitään vasten he ampuivat yhteislaukauksen toisensa perään puuhun, josta ruumis oli heitetty. Jos Tarzan olisi vielä ollut siellä, olisi hänet sata luotia lävistänyt.
Kun arabialaiset ja manyuemat huomasivat, että heidän kuolleen toverinsa ruumiissa ei ollut muuta väkivallan merkkiä kuin jättiläiskokoisten sormien jäljet ajettuneessa kaulassa, joutuivat he taas suurempaan pelkoon ja epätoivoon. Että he eivät yöllä olleet turvassa edes varustetussa kylässä, vaikutti heihin kauhistuttavana yllätyksenä. Että vihollinen saattoi astua heidän keskelleen leiriin ja surmata heidän vartijansa paljain käsin, näytti aivan käsittämättömältä, joten taikauskoiset manyuemalaiset alkoivat kovasta onnestaan syyttää yliluonnollisia voimia. Eivätkä valkoisetkaan kyenneet antamaan parempaa selitystä.
Ainakin viisikymmentä heidän joukostaan juoksi pimeän viidakon läpi, vähääkään tietämättä, milloin heidän kamala vihollisensa uudistaisi aloittamansa kylmäverisen teurastuksen. Mutta vimmattu ryhmä yltiöpäitä julmureita jäi nukkumatta odottamaan päivän sarastusta. Vain arabialaisten luvattua, että päivänkoitteessa lähdettäisiin kylästä ja riennettäisiin pois heidän omaa maatansa kohti, suostuivat jälellä olevat manuyemalaiset viipymään kylässä hetkistäkään kauemmin. Ei edes heidän julmien isäntiensä pelko riittänyt voittamaan tätä uutta kauhua.
Ja niinpä Tarzan sotureineen, kun he seuraavana aamuna palasivat hyökkäämään, tapasivat rosvoilijat valmiina lähtemään kylästä. Manyuemat olivat kuormitetut ryöstetyllä norsunluulla. Sen nähdessään Tarzan irvisti, sillä hän tiesi, että he eivät sitä kuljettaisi kauaksi. Sitten hän näki jotakin, mikä herätti hänessä levottomuutta. Joukko manyuemalaisia sytytteli tulisoihtuja leirinuotion hiilloksesta. He aikoivat panna kylän palamaan.
Tarzan istui korkeassa puussa muutaman sadan metrin päässä paaluaidasta. Asettaen kämmenensä torveksi hän huusi äänekkäästi arabiankielellä: "Älkää sytyttäkö majoja, tai me tapamme teidät kaikki! Älkää sytyttäkö majoja, tai me tapamme teidät kaikki!"
Hän toisti nuo sanat enemmän kuin kymmenen kertaa. Manyuemat epäröitsivät, ja sitten yksi viskasi soihtunsa leirinuotioon. Toiset aikoivat tehdä samoin, mutta silloin eräs arabialainen karkasi heidän kimppuunsa keppi kädessä ja ajoi heitä pieksemällä majoja kohti. Tarzan havaitsi, että hän käski heidän sytyttää pienet ruohokattoiset asumukset. Sitten hän nousi seisomaan heiluvalle oksalle sata jalkaa maan pinnan yläpuolelle ja kohottaen yhden arabialaisten pyssyistä olkapäätänsä vasten tähtäsi tarkasti ja laukaisi. Laukauksesta arabialainen, joka usutteli miehiään kylää polttamaan, lyyhistyi maahan, ja manyuemat heittivät pois tuohuksensa ja pakenivat kylästä. Tarzanin nähdessä heidät viimeistä kertaa he kirmasivat viidakkoa kohti, kun taas heidän aikaisemmat isäntänsä polvistuivat maahan ja ammuskelivat heitä.
Mutta niin vihaisia ja kiukuissaan kuin arabialaiset olivatkin orjiensa tottelemattomuudesta, tulivat he toki vakuutetuiksi, että oli viisainta luopua nautinnosta sytyttää palamaan kylä, joka oli antanut heille kaksi niin kamalaa vastaanottoa. Sydämessään he kuitenkin vannoivat palaavansa sellaisin voimin, että kykenisivät lakaisemaan puhtaaksi koko seudun penikulmain laajuudelta, kunnes ei mitään jälkeä ihmiselämästä olisi tavattavissa.
He olivat turhaan tähystelleet sitä, joka äänellään oli peloittanut pois majoja sytyttämään määrätyt miehet, mutta terävinkään silmä ei kyennyt keksimään hänen olinpaikkaansa. He olivat nähneet savun tuprahduksen puusta laukauksen jälkeen, joka oli kaatanut arabialaisen, mutta vaikka he heti olivat lähettäneet luotituiskun lehvistöön, ei mistään oltu voitu todeta sitä tehokkaaksi.
Tarzan oli liian ovela antautuakseen sellaiseen satimeen, ja niinpä hän melkein heti, kun hänen pyssynsä pamaus oli kajahtanut ja haihtunut ilmaan, oli maassa rientämässä toiselle puulle satakunnan metrin päähän. Siitäkin hän löysi sopivan istumaoksan, jolta saattoi seurata rosvojen puuhia. Hänen pisti päähänsä, että voisi vieläkin saada heistä melkoista huvia, minkätähden hän taas huusi heille tilapäisen torvensa läpi.
"Jättäkää norsunluu!" hän kirkaisi. "Jättäkää norsunluu!" "Kuolleet eivät tarvitse norsunluuta!"
Muutamat manyuemalaisista aikoivat laskea taakkansa maahan, mutta se oli ahnaista arabialaisista toki liikaa. Äänekkäin huudoin ja sadatuksin he ojensivat pyssynsä suoraan kantajia kohti uhaten heti paikalla tappaa jokaisen, joka heittäisi taakkansa pois. He saattoivat luopua kylän polttamisesta, mutta ajatuskin tämän äärettömän norsunluu-aarteen hylkäämisestä oli heille aivan sietämätön. Mieluummin sitten kuolla!
Niinpä he marssivat ulos wazirilaisten kylästä, ja heidän orjainsa hartioilla oli norsunluuta parinkymmenen kuninkaan lunnaiksi. Pohjoista, kohti he samosivat suunnaten kulkunsa takaisin metsäläisasutukseensa siihen villiin ja tuntemattomaan maahan, joka sijaitsee Kongo-virran takana, aarniometsän syvimmissä sopukoissa; ja heidän kummallakin puolellaan hiipi näkymätön ja armoton vihollinen.
Tarzanin johdolla asettuivat mustat wazirilaissoturit pitkin reitin vartta tiheimpään pensastoon sen kummallekin puolen. He seisoivat pitkien välimatkain päässä, ja kun jono meni ohitse, tulla tuoksahti hyvin tähdätty yksinäinen nuoli tai raskas keihäs lävistäen jonkun manyuemalaisen tai arabialaisen. Sitten wazirilainen kaikkosi ja juoksi eteenpäin pysähtyen väijymään uuteen paikkaan. He eivät iskeneet, jollei menestys ollut varma ja ilmitulon vaara melkein olematon. Nuolia ja keihäitä lensi siis harvoin, mutta niin hellittämättömästi ja väistämättömästi, että retkeilijäin hitaasti liikkuva, raskaasti kuormitettu miesjono oli alituisen kauhun vallassa — kauhuissaan vastikään kaatuneen toverin ruumiin nähdessään ja kauhuissaan epävarmuudesta, kun eivät tienneet, kenen vuoro oli kaatua ja milloin.
Vain töintuskin estivät arabialaiset miehensä kymmenenkin kertaa heittämästä pois taakkansa ja pakenemaan säikähtyneiden kaniinien lailla polkua pitkin pohjoiseen päin. Ja niin kului päivä — kiduttava painajaispäivä rosvoille, väsyttävä, mutta hyvin palkittu työpäivä wazireille. Yöksi arabialaiset rakensivat karkeatekoisen varustuksen pienelle aukeamalle joen partaalle ja leiriytyivät.
Silloin tällöin pamahti pyssy yön kuluessa läheltä heidän yläpuoleltaan ja jokunen kahdestatoista vartijasta, jotka he nyt olivat asettaneet, kellahti tanterelle. Sellainen asiaintila oli sietämätöntä, sillä he käsittivät, että moisella kamalalla menettelyllä heidät pyyhkäistäisiin pois yksi erältään, heidän itse voimatta surmata ainoatakaan vihollisistaan. Mutta valkoisen miehen itsepintaisella ahneudella arabialaiset pitivät yhä kiinni saaliistansa ja pakoittivat ryhdittömät manyuemat nostamaan jälleen kalmantaakat selkäänsä ja hoippumaan eteenpäin viidakossa.
Kolme päivää jatkoi hupeneva jono hirveätä marssimistaan. Jokaisen tunnin sinetöi kuolettava nuoli tai keihäs. Yöt teki kaameiksi näkymättömän pyssyn paukahtelu, minkävuoksi vartiotoimi oli samaa kuin kuolemantuomio.
Neljännen päivän aamuna arabialaisten oli pakko ampua kaksi neekereistään ennenkuin saivat toiset nostamaan vihatun norsunluun selkäänsä, ja juuri silloin kajahti viidakosta selvä ja voimakas ääni huutaen:
"Tänään te kuolette, oi Manyueman miehet, jollette laske maahan norsunluuta. Karatkaa julmien isäntienne kimppuun ja surmatkaa heidät! Teillä on pyssyjä — miksi ette niitä käytä. Tappakaa arabialaiset, niin emme tee teille pahaa. Me viemme teidät takaisin kyläämme, ruokimme teitä ja saatamme teidät sitten maastamme kaikessa turvassa ja rauhassa. Laskekaa norsunluu maahan ja karatkaa isäntienne kimppuun, — me autamme teitä. Muutoin olette kuoleman omat!" Kun ääni vaikeni, seisoivat rosvoretkeilijät kuin kivettyneinä. Arabialaiset silmäilivät manyuema-orjiansa. Viimemainitut vilkaisivat ensin yhteen toveriinsa ja sitten toiseen — odottivat vain jonkun tekevän alotteen. Jälellä oli kolmisenkymmentä arabialaista ja noin sataviisikymmentä neekeriä. Kaikki olivat aseistetut — kantajinakin toimivilla oli pyssynsä selässä riippumassa.
Arabialaiset vetäytyivät yhteen kokoon. Sheikki käski manyuemalaisten jatkaa matkaa ja puhuessaan viritti pyssynsä hanan ja kohotti aseensa. Mutta samassa yksi neekereistä heitti kuormansa maahan ja siepaten pyssyn selästään ampui suoraan tuohon lähelläseisovaan valkoihoisten ryhmään. Seuraavassa silmänräpäyksessä leiri oli sadattelevien ja ulvovien paholaisten temmellyskenttänä, jotka taistelivat musketeilla, pistooleilla ja veitsillä. Arabialaiset pysyivät yhdessä ja puolustautuivat uljaasti, mutta heidän ollessaan omien orjiensa lähettämässä lyijysateessa ja nyt yksinomaan heihin tähdättyjen nuolien ja keihäiden vinkuessa viidakosta, oli alusta pitäen jokseenkin varmaa, mille puolelle voitto kallistuisi. Kymmenen minuuttia siitä, kun ensimmäinen kantaja oli heittänyt kuormansa maahan, virui viimeinen arabialainen kuolleena.
Kun ampuminen oli loppunut, puhui Tarzan jälleen manyuemalaisille:
"Sälyttäkää norsunluumme hartioillenne ja tuokaa se takaisin kyläämme, josta sen varastitte. Me emme tee teille pahaa."
Hetkisen epäröivät manyuemalaiset. Heitä hirvitti polkea uudestaan tuo vaivaloinen kolmipäiväinen taival. He haastelivat keskenään hiljaa kuiskaillen, ja sitten kääntyi eräs joukosta viidakkoon päin huutaen kuuluvasti vastaan äänelle, joka lehviköstä oli heitä puhutellut.
"Mistä tiedämme, että te ette saatuanne meidät kyläänne surmaa meitä kaikkia?" kysyi hän.
"Ette tiedä sitä muusta", vastasi Tarzan, "kuin siitä, että olemme luvanneet olla tekemättä teille pahaa, jos palautatte meille norsunluumme. Mutta sen te tiedätte hyvin, että meidän vallassamme on surmata teidät kaikki, jollette palaa käskymme mukaan. Ja eikö ole luultavampaa, että teemme sen, jos meitä suututatte, kuin meitä totellessanne?"
"Ken olet sinä, joka haastat arabialaisten isäntiemme kieltä?" kysyi manyuemalaisten puhemies. "Näyttäydy meille, niin annamme teille vastauksemme."
Tarzan astui esille viidakosta noin kahdentoista askeleen päässä heistä.
"Katsokaa!" sanoi hän. Kun he näkivät, että hän oli valkoinen, valtasi heidät pelonsekainen kunnioitus, sillä koskaan ennen he eivät olleet nähneet valkoista villiä, ja hänen isot lihaksensa ja mahtava ruumiinsa herättivät heissä ihmettelyä ja ihailua.
"Te voitte luottaa minuun", sanoi Tarzan. "Kunhan vain tottelette minua, ettekä tee pahaa kellekään kansastani, niin emme tee pahaa teille. Tahdotteko nostaa norsunluumme selkäänne ja palata rauhassa kyläämme vai onko meidän seurattava teidän jäljissänne pohjoista kohti, kuten olemme teitä kolme päivää seuranneet?"
Vastakuluneiden kauheiden vuorokausien muisto sai lopulta manyuemat tekemään päätöksensä, ja niin he lyhyen neuvottelun jälkeen nostivat taakkansa hartioilleen ja lähtivät jälleen astumaan wazirien kylää kohti.
Kolmannen päivän lopulla marssittiin sisään kylän portista, ja tulijoita tervehtivät äskeisestä verilöylystä säästyneet, joille Tarzan oli lähettänyt sanan heidän tilapäiseen leiriinsä etelän puolelle silloin, kun rosvoretkeläiset olivat poistuneet kylästä, ja ilmoittanut, että saattoivat turvassa palata.
Tarzan tarvitsi kaiken arvovaltansa, taitonsa ja kaunopuheisuutensa estääkseen wazirit hyökkäämästä kynsin hampain manyuemain kimppuun ja repimästä heitä palasiksi, mutta kun hän oli selittänyt heille, että oli sanallaan taannut voitetuille loukkaamattomuuden, jos toimittaisivat norsunluun takaisin paikkaan, mistä olivat sen varastaneet, ja sen lisäksi painanut kansansa mieleen, että he voitostaan saivat yksinomaan kiittää häntä, suostuivat he vihdoin hänen vaatimuksiinsa ja sallivat ihmissyöjäin levätä rauhassa kylänsä suojavarustuksen sisäpuolella.
Sinä iltana kylän soturit pitivät suuret kemut ja seikkaperäisen neuvottelun juhliakseen voittojaan ja valitakseen uuden päällikön. Vanhan Wazirin kuoleman jälkeen Tarzan oli johtanut sotureita taisteluissa ja tilapäinen valtuus oli ääneti myönnetty hänelle. Ei ollut vielä ollut aikaa uuden päällikön valitsemiseen heidän omasta joukostaan, ja tosiaan heillä oli ollut niin erinomainen menestys apinamiehen päällikkyyden alla, etteivät halunneetkaan siirtää korkeinta määräämisvaltaa toiselle, pelosta että jo saavutetut menestykset menetettäisiin. He olivat niin äskettäin nähneet tulokset tottelemattomuudesta tämän villin valkoisen miehen käskyille Waziria komentamassa hyökkäyksessä, jossa tämä itse oli kaatunut, että heidän ei ollut vaikea hyväksyä Tarzanin päällikkyyttä lopulliseksi.
Uljaimmat soturit istuivat piirissä pienen nuotion ympärillä pohtiakseen ja vertaillakseen sen ansioita, jonka saattaisivat ehdottaa vanhan Wazirin seuraajaksi. Busuli puhui ensimmäiseksi:
"Vanha Waziri on kuollut, eikä häneltä jäänyt poikaa, ja keskuudessamme on vain yksi, jonka kokemuksesta tiedämme kykeneväksi meitä hyvänä kuninkaana hallitsemaan. On vain yksi, joka on todistanut voivansa menestyksellä johtaa meidät valkoisten miesten pyssyjä vastaan ja hankkia meille helpon voiton menettämättämme ainoatakaan miestä. On vain yksi, ja hän on se valkoinen mies, joka meitä muutamina viime päivinä on johtanut", ja Busuli hypähti pystyyn ja alkoi keihäs koholla ja ruumis puolittain kumaraan taivutettuna tanssia verkalleen Tarzanin ympärillä laulaen askeltensa tahdissa: "Waziri, wazirien kuningas; Waziri, wazirien kuningas!"
Yksi erältään ilmaisivat toiset soturit juhlalliseen tanssiin liittymällä, että hyväksyivät Tarzanin kuninkaakseen. Naiset tulivat ja kyykistyivät piirin syrjään paukuttaen tom-tomejaan, taputtaen käsiään tanssijain poljennon mukaan ja yhtyen soturien lauluun. Piirin keskellä istui Apinain Tarzan — Waziri, wazirien kuningas, sillä edeltäjänsä tapaan hänen oli otettava heimonsa nimi omakseen.
Yhä nopeammiksi kävivät tanssijain askeleet, yhä äänekkäämmiksi heidän villit ja hurjat huutonsa. Naiset nousivat ja yhtyivät samaan säveleeseen kirkuen nyt täyttä kurkkua. Keihäät heiluivat hurjasti, ja tanssijat kumartuivat kilvillään iskemään kylätanhuan kovaksi poljettua tannerta. Koko näytelmä oli kauhean alkuperäistä ja julmaa, ikäänkuin se olisi esitetty ihmiskunnan aamunsarastuksessa lukemattomia ajanjaksoja sitten.
Kun kiihtymys kasvoi, hyppäsi apinamies pystyyn ja yhtyi hurjaan juhlakarkeloon. Hän loikkasi kiiltävistä mustista ruumiista välähtävän piirin keskelle, karjui ja heilutti raskasta keihästään yhtä hillittömän huumaantuneena kuin hänen metsäläistoverinsa. Hänen sivistyksensä viimeisetkin rippeet unohtuivat — hän oli nyt täydellisesti alkuasukas, joka nautti hänelle rakkaan elämän hurjasta vapaudesta ja riemuitsi näiden villien neekerien vallitsemisesta.
Ah, jos Olga de Coude vain olisi hänet nähnyt, olisikohan hän tuntenut sitä ennen moitteettomasti puettua, tyyntä nuorta miestä, jonka säännöllisesti muodostuneet kasvot ja mallikelpoinen käytös oli niin kiehtonut hänet vain jokunen kuukausi sitten? Entä Jane Porter sitten! Olisikohan hän vielä rakastanut tätä villiä soturipäällikköä, joka tanssi alastomana sivistymättömien alamaistensa joukossa? Ja D'Arnot! Olisiko D'Arnot voinut uskoa, että tämä oli sama mies, jolle hän oli hankkinut pääsyn puoleentusinaan Pariisin valiokerhoista? Mitä olisivat hänen pääritoverinsa Englannin parlamentin ylähuoneessa sanoneet, jos joku olisi osoittanut tätä barbaarisessa päähineessään ja metallihelyissään tanssivaa nuorta jättiläistä ja sanonut: "Tuossa,mylords, on John Clayton, loordi Greystoke"?
Ja näin Apinain Tarzan tuli todellakin ihmisten kuninkaaksi.Hitaasti, mutta varmasti hän seurasi esivanhempainsa kehitystä.Olihan hän alkanut ihan ensimmäiseltä asteelta.
Kuoleman arpajaiset
Jane Porter oli pelastusveneessä ollut ensimmäinen, joka heräsi aamullaLady Alicenhaaksirikon jälkeen. Toiset venekunnasta nukkuivat vielä teljoilla tai sekaisin, koukistuneissa asennoissa veneen pohjalla. Kun tyttö havaitsi, että he olivat joutuneet erilleen muista veneistä, säikähtyi hän suuresti. Äärettömän yksinäisyyden ja avuttomuuden tunne, jonka aution valtameren laaja ulappa hänessä herätti, oli niin lannistava, että heti alusta ei tulevaisuuden mietiskely välähdyttänyt hänelle pienintäkään toivon sädettä. Hän oli varma, että he olivat tuhoon tuomitut — ilman mitään pelastuksen mahdollisuutta.
Sitten heräsi Clayton. Kului muutama minuutti, ennenkuin hän ehti kylliksi koota aistinsa käsittääkseen missä oli tai muistaakseen öisen onnettomuuden. Vihdoin hänen hämmästyneet silmänsä osuivat tyttöön.
"Jane!" huudahti hän. "Kiitos Jumalalle, että olemme yhdessä!"
"Katso!" sanoi tyttö synkästi osoittaen taivaanrantaa haluttomalla eleellä. "Olemme aivan yksin."
Clayton tähysti ulappaa joka suunnalle.
"Missä ne lienevät?" virkkoi hän. "Upota ne eivät ole voineet, sillä ei ole ollut aallokkoa ja kaikki olivat huvipurren vajotessa pinnalla — minä näin ne kaikki."
Hän herätti toiset veneessä olijat ja selitti tilanteen vakavuuden.
"On aivan samantekevää, vaikka veneet ovatkin hajaantuneet, hyvä herra", sanoi yksi merimiehistä. "Ne ovat kaikki varanneet muonaa, joten eivät siinä suhteessa tarvitse toisiaan, ja jos myrsky nousee, ne eivät voisi olla toisilleen avuksi, vaikka olisivat yhdessäkin koolla. Mutta kun ne ovat hajaantuneina, on paljon suurempi mahdollisuus, että joku poimitaan laivaan, jolloin heti lähdetään muita etsimään. Jos olisimme yhdessä, niin olisi vain yksi pelastumisen mahdollisuus, kun nyt sitä vastoin saattaa olla neljä."
He käsittivät hänen mietteittensä järkevyyden, ja ne ilahduttivat heitä, mutta heidän ilonsa oli lyhyt, sillä kun päätettiin, että soudettaisiin taukoamatta itään päin mannermaata kohti, havaittiin, että merimiehet, jotka olivat käytelleet ainoita kahta airoa, joilla vene oli varustettu, olivat nukkuneet työssään ja sallineet molempain airojen solahtaa mereen. Eikä niitä ollut missään vedenpinnalla havaittavissa. Nyt seurasi vihaisia sanoja ja syytöksiä, minkä vuoksi merimiehet olivat joutua tappeluun, mutta Claytonin onnistui heidät tyynnyttää. Hetkistä myöhemmin kuitenkin herra Thuran oli vähällä saada aikaan uuden mellakan häijysti huomauttamalla kaikkien englantilaisten ja varsinkin englantilaisten, merimiesten typeryydestä.
"Ka, ka, toverit", puhui eräs miehistä, nimeltään Tompkins, joka ei ollut ottanut osaa riitaan, "ei tässä ränttää jankata ja morkkailla. Jos kerran tuo Spider on sanonut että me jollakin hiton tavalla pärjäämme kumminkin, niin mitä hyötyä on riitelemisestä? Aterioitkaamme, sanon minä."
"Se ei ole tuhma tuuma", virkkoi herra Thuran ja kääntyen sitten kolmanteen, Wilson-nimiseen merimieheen, lisäsi: "Siirtäkää yksi noista läkkirasioista tänne peräpuolelle, hyvä mies."
"Noutakaa se itse", tiuskaisi Wilson. "Minä en tottele minkään… muukalaisen käskyjä. Te ette o' vielä tän aluksen kapteeni."
Seurauksena oli, että Claytonin täytyi itse mennä noutamaan läkkirasiaa, ja sitten syntyi taas vihaista sananvaihtoa, kun eräs merimiehistä syytti Claytonia ja herra Thurania siitä, että yksissä tuumin tahtoivat hallita muonavaroja saadakseen itse suurimman osan.
"Jonkun pitää ottaa päällikkyys veneessämme", sanoi nyt Jane Porter aivan tyrmistyneenä inhoittavasta torailusta, joka heti alussa ennusti väkinäistä tunnelmaa ehkä monipäiväisenkin yhdessäolon aikana. "On kyllin kauheaa olla yksinään heikossa veneessä Atlantilla ilman seurueemme jäsenten alituisen kahnauksen ja riitelemisen tuottamaa lisäkurjuutta ja -vaaraa. Teidän miesten tulisi valita päällikkö ja sitten totella hänen määräyksiään joka suhteessa. Täällä on ankaran kurin, tarve suurempi kuin hyvin järjestetyssä laivassa."
Ennenkuin hän lausui nämä sanat oli hän toivonut, ettei hänen laisinkaan tarvinnut puuttua tällaiseen toimenpiteeseen, sillä hän uskoi että Clayton hyvin kykenisi suoriutumaan jokaisesta tilanteesta; mutta hänen täytyi myöntää, että tämä ei ainakaan tähän asti ollut osoittanut mitään erikoisempaa kykyä menestyksellisesti hallita asemaa, kuin muutkaan, vaikka hän toki oli pidättynyt millään tavoin lisäämästä ikävyyttä, vieläpä meni niinkin pitkälle, että antoi rasian merimiehille, kun nämä vastustivat, että hän sen avaisi.
Tytön sanat tyynnyttivät miehet toistaiseksi, ja vihdoin päätettiin jakaa molemmat vesinassakat ja kaikki neljä säilykelaatikkoa kahteen osaan niin, että veneessä olevat kolme merimiestä saisivat puolet käyttääkseen niinkuin hyväksi näkivät ja loput joutuisivat peräpuolella istuville kolmelle matkustajalle.
Kun pieni seurue oli jaettu kahteen leiriin ja kumpikin niistä saanut muonaosuutensa, alkoivat molemmat heti availla ja jaella laatikoita ja vesiastioita. Ensinnä saivat merimiehet yhden "ruokarasian" auki, ja heidän raivokkaat kirouksensa ja pettymyksensä saivat Claytonin kysymään, mikä oli hätänä.
"Hätänä!" huusi Spider. "Hätänä! Olemme enemmän kuin hädässä — kuoleman omat! Tämä… rasia sisältää hiiliöljyä!"
Kiireesti riuhtaisivat nyt Clayton ja herra Thuran rasian auki, vain todetakseen sen kammoittavan seikan, että niissäkään ei ollut ruokaa, vaan kivihiiliöljyä. Toinen toisensa perästä avattiin veneessä olevat neljä rasiaa Ja kun niiden sisältö tuli tunnetuksi, tervehtivät vihaiset ulvahdukset tätä julmaa tosiasiaa. Veneessä ei ollut rahtuakaan ruokaa.
"Jumalan kiitos, että ne eivät olleet vesinassakoita", huudahti Tomkins. "On helpompi pärjätä ruuatta kuin vedettä. Me voidaan syödä kenkämme, jos tiukka tulee, mutta niitä emme voisi juoda."
Hänen puhuessaan oli Wilson porannut reikää yhteen vesiastioista ja Spiderin pitäessä tinakuppia alla kellisti nyt lekkeriä kaataakseen siitä siemauksen kallisarvoista nestettä. Ohut suihku mustahkoja, kuivia hiukkasia herui verkalleen pienestä aukosta kupin pohjalle. Huoahtaen pudotti Wilson nassakan kädestään ja istui tuijottaen kupissa olevaan kuivaan aineeseen, kauhusta sanattomana.
"Astioissa on ruutia", sanoi Spider hiljaisella äänellä, kääntyessään peräpuolella istuviin. Ja samanlaiseksi osoittautui kaikkien muidenkin nassakkain sisältö, kun ne vuoronsa jälkeen avattiin.
"Hiiliöljyä ja ruutia!" huudahti herra Thuran. "Saprisii!Onpa se oivaa ravintoa haaksirikkoisille!"
Tietoisuus, että veneessä ei ollut ruokaa eikä vettä, teki nälän ja janon tuskat heti pahemmiksi, ja siten heidän surullisen seikkailunsa ensimmäisenä päivänä alkoi kärsimys julmana tosiasiana ja kaikki haaksirikon kauhut olivat heidän edessään.
Sikäli kuin päivät kuluivat, kävi tilanne yhä hirveämmäksi. Kirvelevät silmät tähystivät taivaanrantaa päivät ja yöt, kunnes heikot ja väsyneet vartijat vaipuivat uupuneina veneenpohjalle, unennäköjen häiritsemässä horroksessa siepatakseen hetkisen lepoa valveellisen todellisuuden kauhuilta.
Nälän armottoman tuskan ärsyttäminä olivat merimiehet syöneet nahkavyönsä, kenkänsä ja lakkiensa hikinauhat, vaikka sekä Clayton että herra Thuran olivat tehneet voitavansa vakuuttaakseen heille, että se vain lisäsi heidän kärsimäänsä tuskaa.
Heikkona ja toivottomana virui koko venekunta armottoman, troopillisen auringon alla paahtunein huulin ja turvonnein kielin, odottaen kuolemaa pelastajakseen. Muutaman ensimmäisen päivän ankara kärsimys oli turtunut noilta kolmelta matkustajalta, jotka eivät olleet mitään syöneet, mutta merimiesten tuska oli surkuteltavaa, kun heidän heikot ja tyhjät vatsansa yrittivät sulattaa nahanpaloja, joilla olivat ne täyttäneet. Juuri viikkoLady Alicenhaaksirikosta kuoli Tompkins hirveissä kouristuksissa.
Tuntikausia irvistelivät hänen vääntyneet ja kamalat kasvonsa pienen veneen perässä oleviin, kunnes Jane Porter ei enää kauemmin voinut sitä näkyä kestää.
"Ettekö voi pudottaa hänen ruumistaan mereen, William?" kysyi hän.
Clayton nousi ja horjui ruumista kohti. Molemmat jälellä olevat merimiehet katselivat häntä, omituinen kalman hohde vajonneissa silmäkuopissaan. Turhaan yritti englantilainen nostaa ruumista veneen laidan yli, sillä hänen voimansa eivät riittäneet siihen tehtävään.
"Auttakaahan minua tässä vähän", sanoi hän Wilsonille, joka lojui lähinnä häntä.
"Miksi herra tahtoo heittää sen mereen?" kysyi merimies nuristen.
"Meidän täytyy tehdä se ennenkuin olemme siihen liian heikot", vastasi Clayton. "Huomenna hän on inhoittava, viruttuaan päiväkauden tässä polttavassa paahteessa."
"Paras jättää koreasti koskematta", murisi Wilson. "Saatamme häntä tarvita ennen huomenaamua."
Hitaasti selvisi miehen sanojen tarkoitus Claytonin tajunnassa.Vihdoin hän käsitti, miksi mies vastusti vainajan hautaamista mereen.
"Hyvä Jumala!" kuiskasi Clayton kauhistuneena. "Ettehän tarkoittane…"?
"Miksikä ei?" mörisi Wilson. "Eikö meidän ole elettävä? Hän on kuollut", lisäsi hän nytkäyttäen peukaloaan ruumista kohti. "Hän ei välitä."
"Kuulkaahan, Thuran", sanoi Clayton kääntyen venäläiseen päin. "Saamme tässä veneessä kokea jotakin kuolemaakin kauheampaa, ellemme vapaudu tästä ruumiista ennen auringonlaskua."
Wilson nousi horjuen ja uhkaavana, estääkseen aiotun toimenpiteen, mutta kun hänen toverinsa Spider yhtyi Claytoniin ja herra Thuraniin, antoi hän perään ja istui nälkäisesti silmäillen ruumista, kun nuo kolme miestä yhteisvoimin tarttuivat siihen ja saivat sen vieritetyksi veneenlaidan yli.
Koko lopun päivää istui Wilson tuijottaen Claytoniin, silmissä mielipuolisuuden hohde. Illan suussa, kun aurinko alkoi vaipua mereen, hän rupesi itsekseen nauraa hihittämään ja mutisemaan, mutta ei kääntänyt hetkeksikään silmiään Claytonista.
Vielä sittenkin, kun oli tullut pilkkosen pimeä, saattoi Clayton yhä tuntea noiden kauheiden silmien vaanivan häntä. Hän ei tohtinut nukkua ja kuitenkin hän oli niin uupunut, että hänen täytyi lakkaamatta taistella pysyäkseen tietoisena. Iäisyydeltä tuntuvan kärsimyksen jälkeen hänen päänsä painui tuhdolle ja hän vaipui uneen. Kuinka kauan hän oli tiedotonna, siitä hän ei ollut selvillä, mutta hänet herätti kahmiva hiivintä, jonka hän kuuli aivan vierestään. Kuu oli noussut, ja avatessaan silmänsä hän näki Wilsonin ryömivän salavihkaa häntä kohti, suu avoinna ja turvonnut kieli riippumassa suusta.
Tuo heikko melu oli herättänyt Jane Porterin samaan aikaan, ja nähdessään tämän kamalan kuvaelman hän päästi kimeän hätähuudon ja samassa hetkessä livahti merimies eteenpäin ja karkasi Claytonin kimppuun. Kuin villipeto hän etsi hampaillaan aiotun saaliinsa kurkkua, mutta heikkonakin oli Claytonilla vielä kylliksi voimia pysyttääkseen mielipuolen erillään.
Jane Porterin kiljahduksesta heräsivät herra Thuran ja Spider. Nähdessään neidon säikähdyksen syyn riensivät molemmat miehet Claytonin avuksi, ja kolmisin onnistui heidän kukistaa Wilson ja paiskata hänet veneen pohjalle. Muutaman minuutin hän virui siinä äännellen ja nauraen ja sitten hän kamalasti ulvahti ja, ennenkuin toverit ehtivät sitä estää, kompuroi jaloilleen ja hyppäsi mereen.
Vielä kauhean jännityksen tuottaman kiihtymyksen laukeamisen jälkeenkin vapisivat heikot jälkeenjääneet ja jäivät nääntyneiksi. Spider heltyi itkemään, Jane Porter rukoili, Clayton noitui hiljaa itsekseen, herra Thuran seisoi pää käsien nojassa ja ajatteli. Mietiskelynsä tuloksena hän teki seuraavana aamuna Spiderille ja Claytonille näin kuuluvan ehdotuksen:
"Hyvät herrat", sanoi hän, "näette, mikä kohtalo meitä odottaa, jollei meitä parin päivän kuluessa pelasteta. Ja että siitä on vähän toiveita, todistaa se seikka, että näinä vuorokausina, jotka olemme ulapalla ajelehtineet, emme ole nähneet mitään purjetta emmekä ohuintakaan savuviirua taivaanrannalla.
"Olisi ehkä mahdollisuutta, jos meillä olisi ruokaa, mutta ruuatta on varma tuho edessämme. Meillä on siis vain kaksi vaihtoehtoa ja meidän on heti valittava. Joko täytyy kaikkien kuolla yhdessä parin vuorokauden kuluessa tai on yksi uhrattava toisten hengenpitimeksi. Tajuatteko selvästi tarkoitukseni?"
Jane Porter, joka oli kuullut nuo sanat, kauhistui. Jos ehdotuksen olisi tehnyt oppimaton merimies-raukka, ehkä hän ei olisi niin kummastunut; mutta että sen esitti mies, joka tahtoi käydä sivistyneestä ja hienostuneesta, että sen teki herrasmies, sitä hän tuskin saattoi uskoa.
"On sitten parempi, että kuolemme yhdessä", virkkoi Clayton.
"Enemmistön on päätettävä", vastasi herra Thuran. "Koska vain meistä kolmesta yksi joutuu uhrattavaksi, niin me päätämme. Neiti Porteria ei asia koske, sillä hänellä ei ole vaaraa."
"Kuinka tiedämme, kenen vuoro tulee ensimmäiseksi?" kysyi Spider.
"Se voidaan varsin hyvin ratkaista arvalla", vastasi herra Thuran. "Minulla on joukko franginrahoja taskussani. Voimme valita niiden joukosta jonkun määrätyn vuosiluvun, — ken vetää sen kolikon ensimmäiseksi vaatekappaleen alta, olkoon ensimmäinen."
"Minä en tahdo puuttua sellaiseen pirulliseen tuumaan", mutisi Clayton; "vieläkin voidaan havaita maata tai laiva saattaa saapua näköpiiriimme… ajoissa".
"Te teette niinkuin enemmistö määrää tai muutoin tulette 'ensimmäiseksi' ilman arvonnan muodollisuutta", virkkoi herra Thuran uhaten. "No, äänestäkäämme suunnitelmasta; minä puolestani sitä kannatan. Entä te, Spider?"
"Minä myöskin", vastasi merimies.
"Se on enemmistön tahto", julisti herra Thuran, "ja vetäkäämme nyt viivyttelemättä arpaa. Se on yhtä rehellistä jokaista kohtaan. Jotta kolme meistä jäisi henkiin, täytyy yhden joukostamme kuolla ehkä muutamaa tuntia aikaisemmin kuin muutoin."
Sitten hän alkoi valmistella kuoleman arvontaa, Jane Porterin istuessa silmät avoinna ja kauhuissaan ajatellen tapausta, jonka todistajaksi joutuisi. Herra Thuran levitti takkinsa veneen pohjalle ja valitsi sitten rahakourallisesta kuusi frangin kappaletta. Molemmat toiset kumartuivat lähelle häntä, kun hän tarkasti niitä. Vihdoin hän ojensi ne kaikki Claytonille.
"Katselkaa niitä huolellisesti", sanoi hän. "Vanhin vuosiluku on 1875, ja senvuotisia on vain yksi."
Clayton ja merimies tarkastivat jokaisen rahan. Heistä ei ollut havaittavissa pienintäkään muuta eroitusta kuin vuosiluvut. He olivat aivan tyytyväisiä. Jos olisivat tienneet, että herra Thuranin aikaisempi kokemus pelihuijarina oli kehittänyt hänen tuntoaistinsa niin hienoksi, että hän melkein voi eroittaa kortit niitä vain tunnustelemalla, olisi suunnitelma tuskin näyttänyt heistä niin aivan vilpittömältä. Vuoden 1875 raha oli hiventä ohuempi kuin muut kolikot, mutta ei Clayton eikä Spider olisi sitä havainnut ilman pienoismittarin apua.
"Missä järjestyksessä me vedämme?" kysyi herra Thuran tietäen vanhasta kokemuksesta, että useimmat aina mieluummin haluavat viimeisen vedon arpajaisissa, joissa ainoana saavutuksena on jotakin vastenmielistä; — on aina mahdollisuus ja toivo, että joku muu vetää sen ensiksi. Herra Thuranilla oli syynsä, miksi hän mieluummin veti ensimmäiseksi, jos arvonta ehkä tekisi välttämättömäksi toisen yrityksen takin alla.
Ja kun Spider valitsi viimeisen vedon, tarjoutui hän hyväntahtoisesti ottamaan osalleen ensimmäisen mahdollisuuden. Hänen kätensä oli takin alla vain hetken, mutta nuo nopeat, taitavat sormet olivat koskettaneet jokaista rahaa, löytäneet ja hyljänneet turmiollisen kolikon. Kun hän veti kätensä ulos, oli siinä vuonna 1888 lyöty franginraha. Sitten veti Clayton. Jane Porter kumartui eteenpäin, jännittynyt ja kauhistunut ilme kasvoillaan, kun sen miehen käsi, jonka vaimoksi hän oli tuleva, hapuili takin alla. Vihdoin hän veti sen ulos, franginraha kourassa. Vähään aikaan ei hän tohtinut katsoa, mutta herra Thuran, joka oli kumartunut lähemmäksi, nähdäkseen vuosiluvun, huudahti, että Clayton oli turvassa.
Jane Porter vaipui heikkona ja vavisten veneenlaitaa vasten. Hän tunsi pahoinvointia ja huimausta. Ja ellei Spider nyt vetäisi vuoden 1875 rahaa, oli hänen nähtävä koko kamala toimitus uudestaan.
Merimies oli jo pistänyt kätensä takin alle. Isoja hikihelmiä kihosi hänen otsalleen. Hän vapisi kuin vilutaudin kohtauksessa. Ääneensä hän noitui, että oli valinnut viimeisen vedon, sillä nyt hänen pelastusmahdollisuutensa olivat samassa suhteessa kuin kolme yhteen, kun herra Thuranin sitävastoin oli ollut kuin viisi yhteen ja Claytonin kuin neljä yhteen.
Venäläinen oli aivan kärsivällinen eikä kiirehtänyt miestä, sillä hän tiesi, että hän itse oli aivan turvassa, esiintyipä turmankolikko tällä kertaa tai ei. Kun merimies veti ulos kätensä ja katsahti siinä olevaan rahaan, vaipui hän pyörtyneenä veneen pohjalle. Sekä Clayton että herra Thuran riensivät hervottomina tarkastamaan rahaa, joka oli vierähtänyt hänen kädestään ja oli hänen vieressään. Sen vuosiluku ei ollut 1875. Hänet vallanneen pelon laukeaminen oli nujertanut hänet yhtä tehokkaasti kuin jos hän olisi vetänyt turmanarvan.
Mutta nyt täytyi koko toimituksen tapahtua uudestaan. Vielä kerran venäläinen veti vaarattoman kolikon. Jane Porter sulki silmänsä ja Clayton kuroittihe takin alle. Spider kumartui silmät muljollaan kättä kohti, jonka oli päätettävä hänen kohtalostaan, sillä mikä kohtalo tahansa tuli Daytonille tässä viimeisessä vedossa, oli päinvastainen tuleva Spiderin osaksi.
Silloin William Cecil Clayton, loordi Greystoke, siirsi kätensä takin alta ja pitäen rahaa tiukkaan puristettuna kourassaan, jossa kukaan ei sitä nähnyt, katsahti Jane Porteriin. Hän ei rohjennut avata kättänsä.
"Nopeasti!" sähisi Spider. "Hyvä Jumala, katsotaanhan!"
Clayton avasi sormensa. Spider näki ensimmäisenä vuosiluvun, ja ennenkuin kukaan aavisti hänen aikeitansa, hän kohosi pystyyn ja paiskausi laidan yli hävitäkseen iäksi meren vihreään syvyyteen. Rahan vuosiluku ei ollut 1875.
Jännitys oli niin uuvuttanut jälellä olevat, että he viruivat lopun päivää puolihorroksissa; eikä asiaan enää koskettu useaan vuorokauteen. Ne olivat kauheita — yhä enemmän heikkouden ja toivottomuuden päiviä. Vihdoin herra Thuran ryömi Claytonin luo.
"Meidän täytyy heittää arpaa vielä kerran ennenkuin tulemme liian heikoiksi syömäänkin", kuiskasi hän.
Clayton oli sellaisessa mielentilassa, että hän tuskin kykeni hallitsemaan omaa tahtoansa. Jane Porter ei ollut puhunut kolmeen päivään. Clayton tiesi, että tyttö oli kuolemaisillaan. Niin kauhea kuin tämä ehdotus olikin, toivoi hän, että joko Thuranin tai hänen itsensä uhraamisella voitaisiin hankkia Janelle uutta vahvistusta, ja siksi hän heti suostui venäläisen tuumaan.
He arpoivat saman suunnitelman mukaan kuin ennenkin, mutta nyt oli vain yksi ratkaisu mahdollinen: Clayton sai vuosiluvun 1875.
"Milloinka se tapahtuu?" kysyi hän Thuranilta.
Venäläinen oli jo vetänyt linkkuveitsen housuntaskustaan ja koetti hervottomana sitä avata.
"Nyt", mutisi hän muljottaen ahnain silmin englantilaiseen.
"Ettekö voi odottaa pimeään asti?" kysyi Clayton. "Neiti Porterin ei sovi nähdä tätä toimitusta. Meidänhän piti mennä avioliittoon."
Pettymyksen ilme tuli herra Thuranin kasvoille. "Olkoon sitten", vastasi hän vitkastellen. "Eihän tästä ole pitkä yön tuloon. Päiväkausia odoteltuani voin odottaa vielä muutaman tunnin."
"Kiitos, ystäväni", jupisi Clayton. "Nyt menen hänen viereensä ja viivyn hänen luonaan siihen asti kun aika tulee. Tahtoisin viettää tunnin, pari hänen kanssaan ennenkuin kuolen." Kun Clayton pääsi tytön viereen, oli tämä tajutonna. Hän tiesi, että Jane oli kuolemaisillaan, ja hän iloitsi siitä, että hänen ei tarvitsisi nähdä tai tietää sitä kauheaa murhenäytelmää, joka pian esitettäisiin. Hän otti tytön käden ja kohotti sen sieroittuneille ja turvonneille huulilleen. Pitkän aikaa hän hyväili siinä kuihtunutta, kynsimäistä elintä, joka kerran oli ollut nuoren baltimorelaisen kaunottaren siro, hyvinmuodostunut, valkoinen käsi.
Tuli aivan pimeä ennenkuin hän sitä huomasikaan, mutta yöstä kuuluva ääni muistutti häntä. Venäläinen siellä kutsui häntä tuomioonsa.
"Minä tulen, herra Thuran", kiirehti hän vastaamaan. Kolmesti hän yritti kääntyä käsillään ja polvillaan, voidakseen ryömiä takaisin kuoleman kitaan, mutta niinä muutamina tunteina, jotka hän oli siinä virunut, hän oli tullut liian heikoksi palatakseen Thuranin luo.
"Teidän täytyy tulla minun luokseni, hyvä herra", huusi hän heikosti."Minulla ei ole kylliksi voimia noustakseni kontilleni."
"Sapristi!" jupisi herra Thuran. "Te yritätte petkuttaa minulta voittoni."
Clayton havaitsi miehen ryömivän veneen pohjaa pitkin Vihdoin kuului epätoivoinen voihkaus. "Minä en jaksa kontata", kuuli Clayton venäläisen valittavan. "On liian myöhäistä. Olette petkuttanut minut, te Britannian rupinen rakki."
"Minä en ole petkuttanut teitä, hyvä herra", vastasi Clayton. "Olen koettanut parhaani noustakseni, mutta minä yritän uudestaan, ja jos tekin yritätte, niin ehkä kumpikin meistä kykenee konttaamaan puolitiehen, ja sitten saatte 'nauttia voittonne'."
Taas ponnisti Clayton viimeiset voimansa äärimmilleen ja havaitsi Thuranin tekevän samoin. Lähes tunti sen jälkeen onnistui englantilaisen kohota käsiensä ja polviensa varaan, mutta ensimmäisellä liikkeellä eteenpäin hän pudota mätkähti kasvoilleen.
Hetkistä myöhemmin hän kuuli helpoituksen huudahduksen herraThuranilta.
"Minä olen tulossa", kuiskasi venäläinen.
Taaskin yritti Clayton horjua eteenpäin kohtaloaan kohti, mutta taaskin hän tuupertui päistikkaa veneen pohjalle eikä kyennyt siitä jälleen nousemaan, yrittipä kuinka paljon tahansa. Viimeisessä ponnistuksessaan hän horjahti selälleen ja siinä hän virui tuijottaen tähtiin, sillä välin kun hän takaansa saattoi yhä lähempää kuulla venäläisen vaivaloisen matelun ja kuorsaamista muistuttavan hengityksen.
Tuntui siltä, että hän oli täten levännyt varmaankin tunnin, odottaen olentoa ryömimään esille pimeästä ja lopettamaan hänen kurjuutensa. Se oli nyt aivan lähellä, mutta sen ponnistusten väliajat kävivät yhä pitemmiksi, ja jokainen liikunto eteenpäin tuntui odottavasta englantilaisesta melkein huomaamattomalta. Vihdoin hän tiesi, että Thuran oli aivan hänen vieressään. Hän kuuli kaakottavaa naurua, jokin kosketti hänen kasvojansa, ja hän menetti tajuntansa.