Hän nautti jo edeltäkäsin niistä koston päivistä ja öistä, jotka hänellä olisi raskaan kanootin ajautuessa hitaasti valtamerta kohti.
Ponnistellessaan kiihkeästi saadakseen kanootin joelle Jane Clayton huomasi äkkiä saavuttavansa tarkoituksensa, sillä kanootti käännähti hieman kallistuen virran vietäväksi juuri kun venäläinen kurottautui laskeakseen kätensä sen kokkaan.
Hänen sormensa olivat olleet vain kuutisen tuumaa maalistaan! Nuori nainen miltei lysähti kokoon sen kauhean henkisen ja ruumiillisen jännityksen vastavaikutuksesta, jota hän oli kärsinyt viime minuuttien aikana. Mutta hän oli Jumalan kiitos viimeinkin turvassa.
Huoatessaan hiljaisen kiitoksen pelastuksestaan hän näki äkillisen riemun ilmeen valaisevan kiroilevan venäläisen kasvot, ja samassa hetkessä tämä heittäytyi äkkiä maahan tarttuen lujasti johonkin, joka kiemurteli liejussa vettä kohti.
Jane Clayton kyyristyi silmät kauhusta selällään veneen pohjalle huomatessaan, että voitto oli viime hetkellä muuttunut tappioksi ja että hän taas oli roistomaisen Rokoffin vallassa.
Mies oli nähnyt maassa köyden, jolla kanootti oli ollut sidottu puuhun, ja tarttunut siihen.
Ugambia alas
Ugambin ja waganwazamien kylän puolitiessä Tarzan tapasi villin joukkonsa, joka kulki hitaasti hänen vanhaa latuaan pitkin. Mugambi saattoi tuskin uskoa, että venäläinen ja Tarzanin puoliso olivat kulkeneet niin likeltä eläinjoukkoa.
Näytti kovin omituiselta, että kaksi ihmisolentoa olisi tullut niin lähelle joukkoa ja ettei kukaan sen erinomaisen tarkoista ja valppaista jäsenistä ollut huomannut heitä. Mutta Tarzan osoitti kahden henkilön jälkiä, joita hän seurasi, ja muutamissa paikoissa neekeri saattoi nähdä, että mies ja nainen olivat olleet piilossa joukkion kulkiessa ohi ja tarkanneet villien olentojen jokaista liikettä.
Tarzan oli alusta alkaen selvillä siitä että Jane ja Rokoff eivät edenneet yhdessä. Latu osoitti selvästi, että nuori nainen oli aluksi ollut melkoisesti venäläisestä edellä, mutta mitä kauemmaksi apinamies tuli, sitä selvemmäksi kävi, että mies lähestyi nopeasti uhriansa.
Alussa olivat eläinten jäljet olleet Jane Claytonin askelten jälkien päällä. Koska Rokoffin jäljet olivat kaikkein ylinnä, oli hän ilmeisesti kulkenut polkua senjälkeen kun eläimet olivat jättäneet merkkinsä maahan. Mutta sittemmin esiintyi yhä vähemmän eläinten jälkiä Janen ja venäläisen jalanjälkien välissä, kunnes apinamies jokea lähestyessään huomasi, että Rokoff oli ollut vain muutaman sadan jalan päässä Janesta. Hän käsitti, että he nyt olivat aivan likellä venäläistä, ja tuntien odotuksen jännitystä hän riensi nopeata vauhtia joukkonsa edellä. Heilahtaen puusta puuhun hän tuli joen rannalle juuri siihen kohtaan, missä Rokoff oli saavuttanut Janen tämän yrittäessä saada raskasta kanoottia vesille.
Rannan liejussa Tarzan näki etsimiensä kahden henkilön jäljet, mutta siellä ei ollut hänen saapuessaan venettä eikä ihmisiä eikä ensi näkemällä mitään meikkiä heidän olopaikastaan.
Oli selvää, että he olivat työntäneet vesille alkuasukaskanootin ja lähteneet joelle, ja kun apinamies kiireisesti silmäsi joen alajuoksua veden yli kaartuvien puiden alta, näki hän kaukana siinä, missä joki katosi tekemänsä mutkan taakse, ajelehtivan kanootin, jonka peräpäässä oli miehen hahmo.
Juuri kun eläimet tulivat joelle, näkivät ne nopsajalkaisen johtajansa rientävän pitkin rantaa hyppien rämeellä mättäältä toiselle, kunnes tuli pikku töyrylle, joka kohosi juuri siinä, missä joki kääntyi poispäin näkyvistä.
Hänen seuraamisekseen oli raskaiden, kömpelöiden apinain tehtävä laaja kierros ja niinikään Sheetan, joka ei pitänyt vedestä. Mugambi riensi niin joutuin kuin voi suuren valkoisen herransa perässä.
Samottuaan puoli tuntia vinhasti suoperäisen maakielekkeen poikki ja kunnaan yli tuli Tarzan oikotietä joenmutkan toiseen poukamaan ja näki siellä edessään virran pinnalla kanootin ja Nikolas Rokoffin sen perässä.
Jane ei ollut venäläisen mukana.
Kun apinamies näki vihollisensa, hehkui leveä arpi hänen otsallaan tulipunaisena, ja hänen huuliltaan nousi urosapinan karmiva uhmahuuto.
Rokoffia värisytti, kun hän kuuli kaamean ja hirvittävän huudon. Hän kyyristyi veneen pohjalle hampaat kalisten kauhusta ja tarkkasi kuinka mies, jota hän pelkäsi eniten maan päällä, juoksi nopeasti veden partaalle.
Vaikka venäläinen tiesi olevansa turvassa viholliselta, niin Tarzanin pelkkä näkeminenkin herätti hänessä aivan mieletöntä pelkuruutta, joka muuttui villiksi hysteriaksi, kun hän näki valkoisen jättiläisen sukeltavan pelottomasti troopillisen joen vaaralliseen veteen.
Apinamies suuntasi vakavin, voimakkain vedoin kulkunsa virtaan, ajelehtivaa kanoottia kohti. Nyt Rokoff tarttui toiseen aluksen pohjalla olevaan airoon ja pelosta selällään olevat silmät yhä tähdättyinä takaa-ajavaan kostajaan huitoi sillä sokeasti, koettaen lisätä kömpelön kanootin vauhtia.
Vastakkaiselta rannalta lähti vedenpintaa pitkin kulkemaan pahaa ennustava väreily, jota ei kumpikaan huomannut, ja tuli suoraan kohti puolialastonta uimaria.
Tarzan oli vihdoin ehtinyt aluksen perään. Hänen toinen kätensä tarttui veneen reunaan. Rokoff istui pelon lamauttamana voimatta liikuttaa kättä tai jalkaa, silmät kiintyneinä kostajansa kasvoihin.
Sitten uijan huomiota herätti äkillinen liike takanapäin vedessä. Hän näki väreilyn ja tiesi sen syyn.
Samassa hetkessä Tarzan tunsi mahtavat leuat oikeassa sääressään. Hän koetti päästä vapaaksi ja kohoutua veneen reunalle. Hänen ponnistuksensa olisivat päättyneet suotuisasti, ellei tämä odottamaton keskeytys olisi äkkiä herättänyt venäläisen pahanilkisissä aivoissa ajatusta, jonka toteuttaminen merkitsi vapautta ja kostoa.
Mies syöksyi myrkyllisen käärmeen tavoin veneen perään ja iski yhden ainoan kerran nopeasti Tarzania päähän raskaalla airolla. Apinamiehen sormet irtautuivat veneen reunasta.
Vedessä oli lyhyt kamppailu; sitten näkyi väreilyä, pieni pyörre ja muutamia kuplia, jotka virta pian pyyhki pois. Ne osoittivat paikkaa, johon Apinain Tarzan, viidakon herra, katosi ihmisten näkyvistä tumman ja uhkaavan Ugambin synkkiin vesiin.
Kauhusta heikkona vaipui Rokoff väristen kanootin pohjalle. Hetken aikaan hän ei voinut käsittää suurta onneansa — hän näki vain hiljaisen, taistelevan valkoisen miehen hahmon katoavan joen pinnan alle, missä hän saisi kauhean kuoleman pohjan niljakassa mudassa.
Venäläisen ajatuksissa selveni nyt vähitellen, mitä se kaikki merkitsi hänelle, ja sitten väreili helpotuksen ja riemun julma hymy hänen huulillaan. Mutta se loppui lyhyeen, sillä juuri kun hän onnitteli itseään siitä, että hänen nyt oli verrattain turvallista jatkaa matkaansa rannikolle, kuului likeiseltä joenrannalta kamalaa kiljuntaa.
Kun hänen silmänsä etsivät hirveän äänen aiheuttaja, näki hän, että rannalla seisoi kammottavan näköinen pantteri tuijottaen häneen vihasta leimuavin silmin. Sen ympärillä olivat Akutin tuimat apinat ja niiden edessä seisoi jättiläismäinen musta soturi, joka heristi hänelle nyrkkiään, uhaten hänelle hirmuista kuolemaa.
Painajaista muistuttava pako Ugambia alas kolkon joukkion seuratessa veneessäolijaa päivin ja öin, väliin kadonneena kauas viidakon sokkeloihin tuntikausiksi ja kerran kokonaiseksi päiväksi, ilmestyäkseen jälleen seuraamaan häntä julmana, leppymättömänä ja kauhistuttavana, muutti venäläisen vahvasta ja muhkeasta miehestä laihtuneeksi, valkotukkaiseksi, pelosta tutisevaksi olennoksi, ennenkuin lahdelma ja valtameri avautui hänen toivottomien silmiensä eteen.
Hän oli paennut väkirikkaiden kylien ohi. Kerran toisensa jälkeen olivat soturit lähteneet kanooteissaan liikkeelle ottaakseen hänet kiinni, mutta joka kerran oli hirveä eläinjoukko tullut näkyviin ja saanut tyrmistyneet alkuasukkaat kääntymään huutaen rantaan, jossa he pian hävisivät viidakkoon.
Hän ei ollut pakomatkallaan ollenkaan nähnyt Jane Claytonia. Hän ei ollut kertaakaan tavannut nuorta naista sen hetken jälkeen, jolloin hänen kätensä oli joen rannalla tarttunut Janen kanootin keulaköyteen ja hän oli luullut uhrin olevan taas täydellisesti vallassaan, mutta pettynyt hetkeä myöhemmin, kun nuori nainen oli temmannut raskaan pyssyn aluksen pohjalta ja tähdännyt sillä suoraan hänen rintaansa.
Silloin hän oli päästänyt köyden ja nähnyt Janen soluvan jokea alaspäin. Mutta pian jälkeenpäin hän itse oli juossut jokea ylöspäin pientä lisäjokea kohti. Sen suuhun oli kätketty se kanootti, jolla hän oli joukkoineen tullut siihen asti, ajaessaan takaa Janea ja Anderssonia.
Kuinka oli nuoren naisen käynyt?
Venäläisen mielestä oli melkoisen varmaa, että hän oli joutunut joidenkin soturien vangiksi, koska hänen oli täytynyt ajautua useiden kylien ohi matkalla merta kohti. No, nyt hän, Rokoff, ainakin oli vapaa useimmista inhimillisistä vihollisistaan.
Mutta hän olisi ilomielin toivottanut heidät takaisin elävien joukkoon, jos hän sillä tavoin olisi vapautunut niistä uhkaavista ja hurjista olennoista, jotka vainosivat häntä katkeran leppymättömästi, kiljuen ja muristen hänelle joka kerta, kun saivat hänet näkyviinsä. Pantteri hänet täytti suurimmalla kauhulla — hehkuvasilmäinen, julmanaamainen pantteri, jonka irvistelevät leuat ammottivat häntä vastaan päivin ja öin ja jonka tuliset silmät välkkyivät pahaa ennustavina veden poikki viidakkoöiden sysimustasta pimeydestä. Ugambin suun näkeminen täytti Rokoffin uudella toivolla, sillä siellä, lahden keltaisella pinnalla, oliKincaidankkurissa. Hän oli lähettänyt joelle lähtiessään pikku höyrylaivan hakemaan hiiliä ja jättänyt sen Paulvitshin huostaan. Hän oli miltei huutaa ääneen helpotuksesta, nähdessään että laiva oli palannut ajoissa pelastamaan hänet.
Hän souti kiihkoisasti laivaa kohti ja nousi välillä pystyyn heiluttaen airoaan ja huutaen kovalla äänellä, herättääkseen laivalla olijain huomiota. Mutta vaikka hän huusikin kovasti, ei hän saanut mitään vastausta äänettömän aluksen kannelta.
Katsahtaessaan pikaisesti taakseen rannalle hän näki murisevan eläinjoukon siellä. Hänen mielestään nuo ihmisenkeltaiset paholaiset saattoivat vielä nytkin keksiä keinon saada hänet kiinni — höyrylaivan kannellakin, jollei siellä ollut ketään karkoittamassa niitä ampuma-asein.
Mitä olikaan voinut tapahtuaKincaidiinjääneille? Missä oli Paulvitsh? Oliko laiva jätetty autioksi ja oliko sittenkin hänen osanaan sortua siihen kamalaan kohtaloon, jota hän oli paennut näinä hirveinä päivinä ja öinä? Hän värisi kuten se, joka jo tuntee kuoleman kylmän kouristuksen.
Mutta hän souti yhä edelleen epätoivoisen kiihkeästi höyrylaivaa kohti, ja lopulta, iäisyydeltä tuntuvan ajan jälkeen, kanootin keula tömähtiKincaidinkylkeä vastaan. Laivan sivulla riippui nuoraportaat, mutta kun venäläinen tarttui niihin noustakseen kannelle, kuuli hän ylhäältä varoitushuudon ja katsoessaan ylös näki uhkaavan, kylmän kiväärinsuun edessään.
Kun Jane Claytonin oli onnistunut pyssy Rokoffin rintaa kohti ojennettuna pidättää tätä, kunnes hänen kanoottinsa oli ajautunut Ugambille saavuttamattomiin, oli hän kiireesti soutanut aluksensa nopeimpaan vuolteeseen. Pitkinä päivinä ja väsyttävinä öinä oli hän pysyttänyt alustaan joen vuolaimmassa kohdassa, päivän kuumimpia tunteja lukuunottamatta, jolloin hän tavallisesti oli ajautunut virran mukana maaten pitkällään kanootin pohjalla suuren palmunlehvän suojellessa kasvoja auringolta.
Ainoastaan täten hän sai lepoa matkalla; toisinaan hän koetti yhtä mittaa lisätä aluksen vauhtia meloen raskaalla airolla.
Rokoff taas oli hyvin vähän käyttänyt järkeään paetessaan pitkin Ugambia, joten hänen aluksensa oli useinkin solunut hitaasti virtaaviin pyörrepaikkoihin, hän kun tavallisesti kulki likeltä sitä rantaa, joka oli kauimpana paikasta, missä kauhea eläinjoukko ajoi takaa ja uhkasi häntä.
Näin ollen, vaikka hän oli lähtenyt joelle vain vähän aikaa nuoren naisen jälkeen, oli tämä kuitenkin ehtinyt lahdelle kaksi tuntia ennen häntä. Kun Jane Clayton oli ensin nähnyt ankkuroidun laivan tyynellä vedenpinnalla, oli hänen sydämensä alkanut kovasti sykkiä toivosta ja kiitollisuudesta. Mutta kun hän tuli likemmäksi alusta ja näki, että se oliKincaid, muuttui hänen mielihyvänsä mitä suurimmaksi pettymykseksi.
Oli kuitenkin myöhäistä kääntyä takaisin, sillä virta, joka vei häntä laivaa kohti, oli liian voimakas hänen vastustettavakseen. Hän ei olisi voinut saada raskasta kanoottia virtaa ylöspäin, joten hänen täytyi vain joko koettaa päästä rannalleKincaidillaolijain näkemättä tai antautua heidän armoilleen — muutoin hän ajautuisi merelle.
Hän käsitti, että rannalla hänellä olisi vain vähän pelastumisen toivoa, sillä hän ei tietänyt, missä oli se ystävällinen mosula-kylä, johon Andersson oli vienyt hänet yön pimeydessä heidän paetessaanKincaidilta.
Kun Rokoff ei ollut laivalla, voisi hän ehkä tarjoamalla laivan vartijoille suuren palkinnon saada heidät viemään hänet lähimpään sivistysmaan satamaan. Asia oli yrittämisen arvoinen — jos hän kykeni saavuttamaan laivan.
Virta vei häntä vinhasti jokea alas, ja hän huomasi voivansa vain äärimmäisillä ponnistuksilla ohjata kömpelön aluksensaKincaidinläheisyyteen. Päätettyään lähteä laivaan hän katseli nyt sinne saadakseen apua, mutta hänen hämmästyksekseen kannet näyttivät olevan tyhjät, eikä hän nähnyt mitään elonmerkkiä koko laivalla.
Kanootti tuli yhä lähemmäksi laivan keulalaitaa, eikä sieltä vieläkään kuulunut tähystäjän huutoa. Hetkeä myöhemmin Jane huomasi joutuvansa kiitämään laivan ohi, ja jollei silloin aluksesta laskettaisi venettä häntä pelastamaan, kuljettaisi virta ja laskuvesi hänet kauas merelle.
Nuori nainen huusi kovalla äänellä apua, mutta ei saanut muuta vastausta kuin jonkun villipedon kimeän kiljaisun viidakon verhoamalta rannalta. Hän meloi kiivaasti airollaan, koettaen saada aluksensa höyrylaivan sivulle.
Vähän aikaa näytti siltä että hän menisi maalinsa ohi vain muutaman jalan päästä, mutta viime hetkellä kanootti käännähti höyrylaivan keulalaidan alle, ja Jane sai juuri ja juuri ankkuriketjun käteensä.
Hän piti urheasti kiinni raskaista rautarenkaista ja oli vähällä lennähtää kanootista, jota virta painoi eteenpäin. Hän näki jonkun matkan päässä nuoraportaat riippumassa laivan sivulla. Näytti aivan mahdottomalta päästää ankkuriketju ja tarrautua nuoraportaisiin kanootin kiitäessä niiden ohi, mutta ankkuriköydestä kiinnipiteleminen näytti myöskin hyödyttömältä.
Lopuksi hänen katseensa osui köyteen kanootin keulassa. Kun hän oli kiinnittänyt sen toisen pään ankkuriketjuun, onnistui hänen laskea kanoottia hitaasti eteenpäin, kunnes se oli aivan nuoraportaiden alla. Hetkeä myöhemmin oli hän pyssy olalla kiivennyt turvallisesti autiolle laivankannelle.
Hänen ensimmäinen tehtävänsä oli tutkia laiva, ja sen hän tekikin pyssy valmiina, jos ehkä kohtaisi jonkun paha-aikeisen ihmisen. Hän huomasi pian, miksi laiva oli näennäisesti autio, sillä hän tapasi keulakannen alla merimiehet, jotka ilmeisesti oli jätetty laivaa vartioimaan, juopuneina ja täydessä unessa.
Hän kapusi inhosta väristen ylös ja kytki parhaansa mukaan luukun nukkuvien vartijoiden yläpuolelta. Sitten hän lähti laivan keittiöön hakemaan ruokaa ja sammutettuaan nälkänsä asettui kannelle päättäen, ettei kukaan tulisiKincaidillesuostumatta ensin hänen vaatimuksiinsa.
Kokonaiseen tuntiin ei joella näkynyt mitään, mikä olisi aiheuttanut hänessä levottomuutta; mutta sitten hän näki, että joen yläjuoksun mutkasta ilmestyi kanootti, jossa istui yksinäinen mies. Se ei ollut tullut paljon likemmäksi, kun hän tunsi tulijan Rokoffiksi. Yrittäessään laivaan näki venäläinen pyssyn ojennettuna vastaansa.
Huomatessaan, kuka pysäytti hänen etenemisensä, alkoi Rokoff mitä kamalimmin raivota, kiroilla ja uhata, mutta kun tämä menettely ei pelottanut tai liikuttanut nuorta naista, rukoili hän lopulta, lupaillen kaikkea hyvää.
Janella oli vain yksi vastaus hänen kaikkiin ehdotuksiinsa: ei mikään taivuttaisi häntä päästämään Rokoffia samaan laivaan, jossa hän oli. Venäläinen oli varma siitä, että Jane toteuttaisi uhkauksensa ja ampuisi hänet, jos hän edelleen yrittäisi nousta laivaan.
Koska siis ei ollut muuta keinoa, laskeutui tuo suuri pelkuri taas kanoottiinsa, ja vaikka oli tarjolla vaara, että hän heti ajautuisi merelle, onnistui hänen kuitenkin lopulta päästä maihin kaukana lahdessa vastapäätä sitä rantaa, jolla eläinjoukko murisi ja ulvoi.
Jane Clayton tiesi, ettei mies voinut yksinään ilman toisten apua saada raskasta alustaan virtaa ylöspäinKincaidinluo, joten hänen ei tarvinnut pelätä hyökkäystä siltä suunnalta. Hän luuli tuntevansa kauhean joukon rannalla samaksi, joka oli kulkenut hänen ohitseen viidakossa kaukana Ugambin varrella monta viikkoa sitten, sillä ei ollut ollenkaan ajateltavissa, että olisi useampia niin omituisia joukkioita. Mutta hän ei osannut kuvitella, mikä oli tuonut sen virtaa alas joen suulle.
Illan lähestyessä kävi Jane äkkiä levottomaksi vastakkaiselta rannalta kuuluvista venäläisen huudoista, ja hetkeä myöhemmin hän, katsottuaan samaan suuntaan kuin Rokoff, pelästyi nähdessään laivaveneen lähestyvän joelta. Hän oli varma, että siinä saattoi olla vainKincaidinpuuttuvia laivamiehiä — ainoastaan sydämettömiä roistoja ja vihollisia.
Yön pimeydessä
Kun Apinain Tarzan tajusi olevansa krokotiilin suurten leukojen puristuksessa, ei hän tavallisen ihmisen tavoin menettänyt kaikkea toivoa ja alistunut kohtaloon.
Sensijaan hän veti keuhkonsa täyteen ilmaa, ennenkuin mahtava matelija veti hänet vedenpinnan alle, ja sitten hän alkoi suurten lihastensa koko voimalla rotevasti taistella vapautensa puolesta. Mutta kun apinamies ei ollut luonnollisessa olinpaikassaan, oli hän liiaksi alakynnessä voidakseen saada aikaan muuta kuin kiihoittaa hirviötä vetämään uhriaan suuremmalla vauhdilla veden läpi.
Tarzanin keuhkot tarvitsivat kiihkeästi puhdasta, raikasta ilmaa. Hän tiesi voivansa elää vain hetken enää, ja kärsimyksensä viime kouristuksessa hän teki mitä voi, kostaakseen oman kuolemansa.
Hänen ruumiinsa laahautui pedon limaisen ruumiin vieressä, ja hän koetti iskeä kiviveitsensä krokotiilin lujaan haarniskaan, kun se vei häntä kolkkoa pesäänsä kohti.
Hänen ponnistuksensa vain lisäsivät matelijan vauhtia, ja juuri kun apinamies tunsi kestävyytensä loppuvan, huomasi hän laahattavan itseään mutapohjalla, ja hänen sieraimensa kohosivat vedenpinnan yli. Kaikki oli hänen ympärillään sysimustaa ja haudanhiljaista.
Hetken ajan Apinain Tarzan makasi henkeään haukkoen limaisella, pahalta haisevalla alustalla, johon eläin oli hänet kuljettanut. Hän saattoi tuntea aivan vieressään eläimen nahan kylmien, kovien luulevyjen nousevan ja laskevan, ikäänkuin matelija olisi kouristuksen tapaisesti koettanut vetää henkeään.
Ihminen ja eläin makasivat siten useita minuutteja. Sen jälkeen pedon jättiläisruumis vääntyi äkkiä kuin suonenvedossa, värähti ja jäykistyi, jolloin Tarzan joutui polvilleen krokotiilin viereen. Hän huomasi äärettömäksi hämmästyksekseen, että peto oli kuollut. Ohut veitsi oli osunut arkaan kohtaan luun panssarissa.
Kompuroiden pystyyn Tarzan haparoi pitkin haisevaa, liejuista luolaa. Hän huomasi olevansa vankina maanalaisessa kammiossa, joka oli niin suuri, että siihen olisi mahtunut ainakin tusina sellaisia mahtavia eläimiä kuin se, joka oli laahannut hänet sinne.
Hän oivalsi olevansa krokotiilin salaisessa pesässä kaukana joenrannan alla, ja epäilemättä ainoa tie sinne ja sieltä kulki sen vedenalaisen aukon kautta, josta peto oli tuonut hänet.
Hänen ensi ajatuksensa koski tietysti pakoa, mutta hänestä näytti kovin mahdottomalta löytää tietä joen pinnalle ja sitten rantaan. Luolaan johtavassa käytävässä saattoi olla käänteitä ja mutkia, ja sitten oli eniten pelättävissä, että hän kohtaisi matkallaan jonkun toisen luolan limaisista asujamista.
Ja jos hän pääsisikin turvallisesti joelle, oli vielä tarjolla vaara, että hänen kimppuunsa hyökättäisiin, ennenkuin hän pääsisi vahingoittumatta maihin. Mutta ei ollut muuta keinoa, joten Apinain Tarzan veti keuhkoihinsa luolan ummehtunutta ja haisevaa ilmaa ja sukelsi mustaan veden täyttämään käytävään, jota hän ei voinut nähdä, — hän oli keksinyt sen käsin ja jaloin tunnustelemalla.
Sääri, joka oli ollut krokotiilin leuoissa, oli kovin raadeltu, mutta luu ei ollut murtunut eivätkä lihakset ja jänteet olleet niin loukkaantuneet, ettei jalkaa olisi voinut käyttää. Se tuotti Tarzanille kiduttavaa tuskaa, siinä kaikki.
Mutta Apinain Tarzan oli tottunut tuskaan eikä ajatellut sitä sen enempää huomatessaan, etteivät hirviön terävät hampaat olleet suuresti vahingoittaneet liikuntoa.
Hän ryömi ja ui nopeasti käytävän läpi, joka kaartui alaspäin ja sitten ylöspäin, avautuakseen lopulta joen pohjaan vain muutaman jalan päässä rannasta. Kun apinamies tuli pinnalle, huomasi hän kahden suuren krokotiilin päät ainoastaan lyhyen matkan päässä. Ne tulivat nopeasti häntä kohti ja pelkästään yli-inhimillisellä ponnistuksella mies sai kiinni läheisen puun riippuvista oksista.
Tämä ei tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin, sillä tuskin oli hän vetänyt itsensä oksalle turvaan, kun kaksi ammottavaa kitaa loksahti pahaenteisesti hänen allaan. Tarzan jäi hetkeksi puuhun, joka oli tullut hänen pelastuksekseen. Hän silmäili tutkivasti jokea niin kauas alaspäin kuin voi nähdä kiemurtelevaa uomaa pitkin, mutta venäläisestä ja hänen kanootistaan ei ilmennyt merkkiäkään.
Levättyään ja sidottuaan haavoittuneen säären hän lähti taas tavoittamaan virralla ajelehtivaa kanoottia. Hän oli nyt toisella rannalla kuin uimaan lähtiessään, mutta koska hänen saaliinsa oli itse joella, oli hänestä yhdentekevää, kummalla rannalla hän jatkoi takaa-ajoaan.
Hän huomasi pian äärettömäksi mielipahakseen, että hänen raajansa oli pahemmin loukkaantunut kuin hän oli luullutkaan ja että tämä seikka suuresti hidastutti hänen etenemistään. Hän saattoi vain erittäin vaivaloisesti kulkea maassa nopeampaa vauhtia kuin kävellen ja havaitsi, että puita pitkin liikkuminen oli suorastaan vaarallista.
Vanhalta neekerittäreltä Tambudzalta oli Tarzan kuullut jotakin, mikä nyt täytti hänen mielensä epäilyksillä ja pahoilla aavistuksilla. Kun vanha nainen oli kertonut hänelle lapsen kuolemasta, oli hän myös maininnut, että valkoinen nainen oli kylläkin surrut lasta suuresti, mutta samalla uskonut hänelle, ettei pienokainen ollut hänen omansa.
Tarzan ei voinut käsittää, miksi Janesta olisi ollut sopivaa salata, keitä hän ja lapsi olivat. Ainoa selitys asiaan oli apinamiehen mielestä se, että valkoinen nainen, joka oli seurannut hänen poikaansa ja ruotsalaista sisämaan viidakkoon, ei lopultakaan ollut Jane.
Mitä enemmän hän ajatteli ongelmaa, sitä varmemmaksi hän tuli siitä, että hänen poikansa oli kuollut ja vaimonsa yhä turvallisesti Lontoossa tietämättä mikä kova kohtalo oli tullut hänen esikoisensa osaksi.
Hän oli siis lopultakin käsittänyt Rokoffin pahaenteisen ivallisen puheen väärin ja tarpeettomasti kantanut kaksinkertaista huolten kuormaa — niin ajatteli apinamies nyt. Tämä vakaumus hiukan huojensi sitä jäytävää tuskaa, jonka hänen pikku poikansa kuolema oli hänelle tuottanut.
Ja millainen kuolema! Alkuperäinen Tarzankin, villi-olento, joka oli tottunut julman viidakon kärsimyksiin ja kauheuksiin, värisi ajatellessaan viattoman lapsensa loppua.
Taivaltaessaan vaivaloisesti rannikkoa kohti hän ajatteli niin yhtämittaisesti niitä törkeitä rikoksia, joita venäläinen oli tehnyt hänen rakkaitansa kohtaan, että suuri arpi hänen otsallaan oli melkein alituisesti tulipunainen osoitukseksi siitä, että leppymättömin ja raivoisin mieliala oli saanut hänessä vallan. Silloin tällöin hän säikähdytti itseäänkin ja sai villin viidakon pienemmät asujamet kiiruhtamaan piilopaikkoihinsa sillä karjunnalla ja murinalla, joka vaistomaisesti tuli hänen kurkustaan.
Jospa hän vain pääsisi venäläiseen käsiksi!
Hänen samotessaan rannikolle sotaisat alkuasukkaat juoksivat kahdesti uhkaavina kylistään estääkseen hänen etenemisensä, mutta kun urosapinan synkeä huuto kajahti heidän pelästyneihin korviinsa ja suuri valkoinen jättiläinen hyökkäsi karjuen heidän päälleen, kääntyivät he ja pakenivat pensaikkoon eivätkä uskaltaneet tulla pois, ennenkuin hän oli mennyt ohi.
Vaikka eteneminen tuntui apinamiehestä kiduttavan hitaalta, koska hän arvosteli kulun vauhtia pienempien apinoiden nopeuden nojalla, eteni hän kuitenkin melkein yhtä joutuisasti kuin se ajelehtiva kanootti, joka kuljetti Rokoffia hänen edellään, joten hän tuli lahdelle ja valtameren näkyviin juuri pimeän tultua samana päivänä, kun Jane Clayton ja venäläinen saapuivat sinne sisämaasta.
Pimeys laskeutui niin raskaana mustalle joelle ja ympäröivään viidakkoon, että Tarzan ei erottanut mitään muutaman metrin päähän, vaikka hänen silmänsä olivat tottuneet näkemään pimeässä. Hänen aikomuksensa oli etsiä tänä yönä rannalta jälkiä venäläisestä ja naisesta, joka hänen mielestään oli varmasti tullut tämän edellä Ugambia alas. Hän ei osannut ajatellakaan, ettäKincaidtai yleensä jokin laiva saattoi olla ankkurissa vain sadan metrin päässä hänestä, — laivalla ei näet ollut ollenkaan valoja.
Kun hän aloitti etsintänsä, herätti hänen huomiotaan äkkiä ääni, jota hän ei ollut alussa tajunnut — hän kuuli hiljaista airojen loisketta vedestä jonkun matkan päässä rannalta melkein vastapäätä sitä kohtaa, jossa hän seisoi. Hän seisoi liikkumattomana kuin patsas kuunnellen heikkoa melua.
Se häipyi pian ja sitä seurasi nariseminen, jonka apinamiehen harjaantunut korva käsitti johtuvan nahka-anturan kopsahtelusta laivan nuoraportaiden astuimia vastaan. Ja kuitenkaan ei — mikäli hän saattoi nähdä — lahdella ollut laivaa eikä voinut ollakaan lähempänä kuin tuhannen kilometrin päässä.
Hänen seisoessaan siinä tähystellen pilvisen yön pimeyteen tuli hänen korviinsa yhtäkkiä veden yli ääniä, äkillisiä ja odottamattomia, ikäänkuin iskuna vasten kasvoja — terävää ja lyhyttä laukaustenvaihtoa ja sitten naisen hätähuuto.
Vaikka Apinain Tarzan olikin haavoittunut ja vaikka äskeisten kamalien kokemusten muisto oli vielä tuore, ei hän epäröinyt, kun tuo pelästynyt huuto kuului kimeänä ja läpitunkevana hiljaisessa yössä. Yhdellä ainoalla hyppäyksellä hän suoriutui välillä olevasta pensaikosta, kuului loiskaus, kun vesi sulkeutui hänen ylitseen — ja sitten hän ui voimakkain vedoin sysimustaan yöhön, oppaana vain pettävän huudahduksen muisto ja seurana kuuman vyöhykkeen joen kammottavat asujamet.
Vene, jonka Jane oli havainnut seisoessaan vartioimassaKincaidinkannella, oli herättänyt toisella rannalla Rokoffin huomiota ja toisella Mugambin ja hänen joukkonsa. Venäläisen huudot olivat tuoneet kanootin ensin hänen luokseen ja sitten se oli neuvottelun jälkeen käännettyKincaidiakohti, mutta ennenkuin se oli tullut rannan ja höyrylaivan puoliväliinkään, oli jälkimäisen kannelta kajahtanut laukaus ja muuan merimies oli kanootin keulassa vaipunut kokoon ja pudonnut veteen.
Sitten merimiehet soutivat hitaammin, ja pian sen jälkeen, kun Janen luoti oli osunut toiseen seurueen jäseneen, palasi kanootti rantaan, jossa se oli niin kauan kun päivänvaloa riitti.
Musta soturi Mugambi, wagambien päällikkö, oli ohjannut vastakkaisella rannalla olevaa villiä ja murisevaa joukkiota takaa-ajon aikana. Vain hän tiesi, kuka oli heidän kadonneen herransa vihollinen ja kuka ystävä.
Jos he olisivat päässeet kanoottiin taiKincaidiin, olisivat he pian tehneet selvää kaikista tapaamistaan vastustajista, mutta välillä ammottava musta vesi esti heidän etenemisensä yhtä tehokkaasti kuin jos leveä valtameri olisi erottanut heidät saaliistaan.
Mugambi oli hiukan selvillä tapauksista, joiden johdosta Tarzan oli viety Viidakkosaarelle ja valkoisia ihmisiä ajettu takaa pitkin Ugambia. Hän tiesi, että hänen villi herransa etsi vaimoaan ja lastaan, jotka oli varastanut se paha valkoinen mies, jota he olivat seuranneet kauas sisämaahan ja nyt takaisin merelle.
Hän uskoi myöskin, että tämä sama mies oli tappanut suuren valkoisen jättiläisen, jota hän oli alkanut kunnioittaa ja rakastaa enemmän kuin oman kansansa suurimpiakaan päälliköitä. Ja niin oli Mugambin villissä rinnassa syntynyt luja päätös voittaa paha mies ja kostaa hänelle apinamiehen murha.
Mutta kun hän näki kanootin tulevan jokea alas ja Rokoffin astuvan siihen, ja kun hän näki sen lähtevänKincaidiakohti, ymmärsi hän, että hän voisi vain kanootin avulla saada villit eläimensä niin lähelle vihollista, että voitaisiin ryhtyä taisteluun.
Näin ollen olivat Tarzanin pedot hävinneet viidakkoon jo ennenkuin JaneClayton oli ampunut ensi laukaustaan Rokoffin kanoottiin.
Kun venäläinen oli seurueineen — tässä oli Paulvitsh ja useita muita miehiä, jotka hän oli jättänytKincaidiinhuolehtimaan hiilenotosta — peräytynyt Janen tulen tieltä, käsitti tämä päässeensä vain väliaikaisesti turvaan heiltä, ja tämä vakaumus synnytti päätöksen ryhtyä rohkeihin ja ratkaiseviin toimiin, jotka lopullisesti vapauttaisivat hänet Rokoffin pahojen aikomusten uhkaavalta vaaralta.
Tässä tarkoituksessa hän kävi neuvotteluihin niiden kahden merimiehen kanssa, jotka hän oli sulkenut keulasuojaan, ja pakotettuaan heidät suostumaan suunnitelmiinsa — kuolema uhkasi miehiä, jos he koettaisivat pettää hänet — päästi hän heidät vapaiksi juuri kun pimeys kietoi laivan vaippaansa.
Uhkaavan revolverin pakottaessa miehet tottelemaan hän päästi heidät ylös, ensin toisen ja sitten toisen, ja tutki heidät huolellisesti heidän seisoessaan kädet ylhäällä. Päästyään selville siitä, ettei heillä ollut aseita, pani hän heidät katkaisemaanKincaidinankkuriköyttä, sillä hänellä oli sellainen rohkea suunnitelma, että hän päästäisi laivan tuuliajolle ja kulkisi sen mukana avoimelle merelle, jättäytyäkseen alkuaineiden armoille. Hän oli varma siitä, etteivät nämä olisi yhtä armottomia kuin Nikolas Rokoff, jos tämä taas saisi hänet valtoihinsa.
Oli myöskin mahdollista, että jokin ohikulkeva laiva näkisiKincaidin. Koska aluksessa oli kylliksi ruokavaroja ja vettä — miehet olivat vakuuttaneet hänelle niin — ja koska myrskyisä vuodenaika oli ohi, oli hänellä täysi syy toivoa, että hänen aikeensa onnistuisi.
Yö oli kovin pimeä, raskaat pilvet kulkivat matalalla viidakon ja veden yläpuolella — vain lännessä, jossa aava valtameri levisi joensuun toisella puolen, näytti pimeys hieman hälvenevän.
Tämä yö oli mitä soveliain esillä olevan työn suorittamiseen.
Janen viholliset eivät voineet nähdä, mitä laivalla tehtiin, eivätkä huomata sen suuntaa, kun nopea virta veisi sitä valtamerelle päin. Ennen päivänkoittoa toisi pakovesiKincaidinBenguela-virtaan, joka kulkee pohjoista kohti meressä pitkin rannikkoa, ja koska puhalsi etelätuuli, toivoi Jane olevansa kaukana Ugambin suulta ennenkuin Rokoff huomaisi höyrylaivan lähdön.
Työssään ponnistelevia merimiehiä vartioiva nuori nainen päästi helpotuksen huokauksen, kun ankkuriketju lopullisesti katkesi, ja hän tiesi, että alus pääsi lähtemään villin Ugambin helmasta.
Hilliten yhä aseellaan molempia vankejaan hän käski heidät kannelle, aikoen sulkea heidät jälleen keulasuojaan. Mutta lopulta he saivat hänet luopumaan aikeestaan vakuuttamalla uskollisuuttaan ja todistelemalla, kuinka he olisivat hänelle hyödyksi. Hän salli heidän jäädä kannelle.
Muutaman minuutin ajanKincaidlipui nopeasti virran mukana ja sitten kuului raapivaa ääntä ja se pysähtyi nytkähtäen keskelle väylää. Laiva oli ajautunut matalaan hietasärkkään, joka jakoi väylän kahtia noin puolen kilometrin päässä merestä.
Laiva pysyi hetken paikallaan ja kääntyi sitten ympäri, kunnes keula oli rantaan päin, ja lähti taas liikkeelle.
Samalla hetkellä, juuri kun Jane Clayton onnitteli itseään siitä, että laiva taas oli irti, tuli hänen korviinsa joelta ääniä siltä kohdalta, jossaKincaidoli ollut ankkurissa — pyssynlaukauksia ja naisen huuto — kimeä, läpitunkeva ja pelokas kirkaisu.
Kun merimiehet kuulivat laukaukset, olivat he varmoja siitä, että Rokoff, heidän isäntänsä, oli tulossa. Ja kun he eivät ollenkaan pitäneet suunnitelmasta, jonka mukaan heidän olisi pitänyt jäädä ajelehtivaan laivaan, alkoivat he kiireesti kuiskailla ja ajatella keinoa, millä voittaisivat nuoren naisen ja kutsuisivat sitten Rokoffin tovereineen avukseen.
Kohtalo näytti olevan heille suosiollinen, sillä pyssynlaukaukset olivat suunnanneet Jane Claytonin huomion pois näistä vastahakoisista apulaisista, ja sensijaan että hän olisi pitänyt silmällä heitä, kuten oli aikonut, juoksi hänKincaidinkeulalaidalle koettaakseen pimeydestä saada selville, mikä oli aiheuttanut metelin joella.
Nähdessään, ettei hän ollut varuillaan, hiipivät nuo kaksi merimiestä varovaisesti hänen kimppuunsa takaapäin.
Toisen miehen kenkien narina sai Janen äkkiä huomaamaan vaaran, mutta varoitus oli tullut liian myöhään.
Kun hän kääntyi, syöksyivät molemmat miehet hänen kimppuunsa ja löivät hänet kumoon kannelle. Kaatuessaan hän näki valtameren yllä olevaa valoisampaa taustaa vasten kolmannen miehen hahmon kiipeävänKincaidinlaidan yli.
Kaikkien kärsimysten jälkeen oli hänen sankarillinen taistelunsa vapauden puolesta epäonnistunut. Tukahduttaen nyyhkytyksensä hän luopui epätasaisesta ottelusta.
Kincaidinkannella
Kun Mugambi oli joukkoineen kääntynyt takaisin viidakkoon, oli hänellä varma päämäärä mielessään. Hän aikoi hankkia kanootin, jolla kuljettaisi Tarzanin pedotKincaidinsivulle. Ennen pitkää hän löysikin, mitä etsi.
Juuri pimeän tullen hän keksi kanootin kiinnitettynä Ugambin pienen sivujoen rannalle paikkaan, josta hän oli odottanutkin löytävänsä aluksen.
Hukkaamatta aikaa hän sulloi hirveät seuralaisensa siihen ja lähti virralle. He olivat niin kiireesti sijoittuneet kanoottiin, ettei soturi huomannut, että siinä jo ennestään oli ihminen. Kyyryssä oleva hahmo, joka nukkui pohjalla, oli kokonaan jäänyt häneltä huomaamatta yön pimeydessä.
Mutta tuskin olivat he päässeet vesille, kun aivan hänen edessään olevan apinan villi murina kiinnitti hänen huomionsa värisevään ja kyyristelevään hahmoon, joka oli hänen ja suuren ihmisapinan välillä. Mugambi näki hämmästyksekseen, että hänen edessään oli alkuasukasnainen. Hän sai vaivoin apinan estetyksi käymästä naisen kurkkuun. Jonkun ajan kuluttua hänen onnistui tyynnyttää naisen pelko.
Nainen oli paennut välttääkseen avioliittoa vanhan miehen kanssa, jota hän inhosi, ja oli piiloutunut rannalta löytämäänsä kanoottiin.
Mugambi ei halunnut häntä mukaansa, mutta hän oli nyt kerta kaikkiaan siinä, ja jottei menettäisi aikaa viemällä hänet takaisin rannalle salli neekeri naisen jäädä paikalleen.
He etenivät pimeyden läpi jokea alas Ugambia ja laivaa kohti niin nopeasti kuin hänen kömpelöt seuralaisensa jaksoivat meloa. Vain vaivoin saattoi Mugambi erottaa höyrylaivan varjomaiset muodot, mutta koska se oli hänen ja valtameren välillä, näkyi se hänelle paljon paremmin kuin rannalta katsoen.
Lähestyessään hän kummastuksekseen huomasi, että se näytti vetäytyvän poispäin hänestä, ja lopuksi hän oli varma, että alus solui virtaa alas. Juuri kun hän oli kehoittamaisillaan apulaisiaan uusiin ponnistuksiin laivan saavuttamiseksi, tuli näkyviin toisen kanootin ääriviivat tuskin kolmen metrin päässä hänen oman aluksensa keulasta.
Samassa hetkessä vieraan kanootin miehet huomasivat Mugambin veneen, mutta he eivät ensimmältä nähneet siinä istuvia julmia olentoja. Muuan mies huusi veneen keulasta juuri kun kanootit olivat törmäämäisillään yhteen.
Vastaukseksi kuului pantterin uhkaavaa murinaa, ja mies huomasi katselevansa Sheetan leimuaviin silmiin — tämä oli nimittäin nostanut etukäpälänsä veneen laidalle, ollen valmiina hyppäämään toisen aluksen miehistön kimppuun.
Rokoff oivalsi heti vaaran, joka uhkasi häntä ja hänen tovereitaan. Hän käski nopeasti ampumaan toisessa kanootissa olijoita. Nämä laukaukset ja Mugambin kanootissa olleen pelästyneen alkuasukasnaisen huudahduksen olivat sekä Tarzan että Jane kuulleet.
Ennenkuin Mugambin kanootin hitaammat ja tottumattomammat soutajat olivat ehtineet käyttää hyväkseen edullista asemaansa ja vallata vihollisten kanoottia, olivat nämä lähteneet ponnistamaan virtaa alas ja meloivat henkensä kaupalla kohtiKincaidia, joka nyt oli heidän näkyvissään.
Päästyään hiekkasärkältä oli alus kääntynyt hitaaseen vastavirtaukseen, joka kulki ylöspäin pitkin Ugambin eteläistä rantaa, kääntyi sadan metrin päässä uudelleen ja yhtyi alaspäin kulkevaan virtaan. Näin veiKincaidJane Claytonin suoraan hänen vihollistensa käsiin.
Kun Tarzan hyppäsi jokeen, ei laiva siis ollut hänen näkyvissään, ja uidessaan pimeydessä ei hän voinut ajatellakaan, että niin likellä oli laiva. Häntä ohjasivat äänet, joiden hän kuuli tulevan kahdesta kanootista.
Samalla hän muisti elävästi viime kerran, jolloin hän oli uinut Ugambissa, ja silloin äkillinen väristys puistatti hänen jättiläisvartaloaan.
Mutta vaikka hän kahdesti tunsi jonkin tulevan alhaalta liejusta ja sipaisevan hänen jalkojaan, ei mikään tarttunut häneen kiinni, ja äkkiä hän unohti hämmästyksissään krokotiilit kokonaan, kun näki mustan möhkäleen odottamatta kohoavan edessään sellaisella paikalla, jossa hän yhä odotti tapaavansa aukean joen.
Möhkäle oli niin likellä, että muutamat vetäisyt toivat hänet sen luo, ja hän huomasi kummastuksekseen koskettavansa laivan kylkeä.
Kun ketterä apinamies kiipesi aluksen kaiteen yli, tuli hänen herkkiin korviinsa taistelun hälyä kannen vastakkaiselta puolelta.
Hän kiiruhti äänettömästi sinne.
Kuu oli nyt noussut, ja vaikka taivas oli yhä pilvien peitossa, ei taistelun näyttämö ollut sellaisen täydellisen pimeyden verhossa kuin aikaisemmin oli vallinnut. Hänen terävät silmänsä näkivät kahden miehen hahmot ottelemassa naisen kanssa.
Hän ei tietänyt, että siinä oli nainen, joka oli seurannut Anderssonia sisämaahan, mutta hän aavisti kuitenkin sitä, koska hän nyt oli aivan varma, että kohtalo oli tuonut hänetKincaidinkannelle.
Mutta hän ei kuluttanut pitkiä aikoja turhiin mietiskelyihin. Kaksi lurjusta uhkasi tehdä naiselle pahaa, ja se oli apinamiehelle kyllin suuri syy heittäytyä jättiläisvoimineen taisteluun kysymättä syytä.
Merimiehet huomasivat laivassa vaikuttavan uuden voiman silloin kun vankka käsi laskeutui kummankin olalle. He lennähtivät äkkiä sivulle ikäänkuin olisivat joutuneet vauhtipyörään.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi matala ääni heidän korvansa juuressa.
Miehillä ei ollut aikaa vastata, sillä äänen kuullessaan oli nuori nainen hypähtänyt pystyyn ja päästäen ilohuudon rientänyt hyökkääjää kohti.
"Tarzan!" huudahti hän.
Apinamies sinkautti merimiehet kannelle, jota pitkin he vierivät typertyneinä ja kauhistuneina vastakkaiselle puolelle laivan kaiteeseen asti, ja päästäen epäuskoisuuden huudahduksen sulki nuoren naisen syliinsä.
Mutta heille oli suotu vain lyhyt hetki tervehtimiseen.
Tuskin olivat he jälleen tunteneet toisensa, kun pilvet hajaantuivat heidän yläpuolellaan, ja he näkivät puolisen tusinaa miestä kiipeävänKincaidinkaiteen yli laivan kannelle.
Etumaisena oli venäläinen. Kun troopillisen kuun loistavat säteet valaisivat kantta, ja hän näki, että hänen edessään oleva mies oli loordi Greystoke, komensi hän aivan hysteerisenä seuralaisiaan ampumaan heidän edessään olevia kahta ihmistä.
Tarzan työnsi Janen hytin taakse, jonka likellä he olivat olleet, ja syöksähti rajusti hypähtäen Rokoffia kohti. Venäläisen takana olleet miehet, ainakin kaksi heistä, kohottivat kiväärinsä ja ampuivat ryntäävää apinamiestä. Mutta heidän takanaan olijoilla oli muuta puuhaa — nuoratikkaita pitkin tunkeili laivaan hirveä joukko.
Ensin tuli viisi murisevaa apinaa, suuria, ihmisen kaltaisia petoja, torahampaat paljaina ja leuat kuolaa valuen. Niiden takana tuli jättiläismäinen musta soturi, pitkä keihäs välkkyen kuun valossa.
Hänen takanaan taas kiipesi ylös toisenlainen olento — peloittavin tässä julmassa joukossa — Sheeta-pantteri, leuat ammottaen ja tuliset silmät loistaen hirveätä vihaa ja verenhimoa.
Tarzaniin kohdistetut luodit osuivat harhaan, ja hän olisi seuraavassa silmänräpäyksessä ollut Rokoffin kimpussa, jollei tuo suuri pelkuri olisi livahtanut apuriensa taakse ja kiitänyt keulakantta kohti kiljuen mielettömässä kauhussaan.
Tarzanin huomio kiintyi hetkeksi hänen edessään oleviin kahteen mieheen, joten hän ei voinut ajaa venäläistä takaa. Apinat ja Mugambi tappelivat hänen ympärillään venäläisen muiden seuralaisten kanssa.
Miehet hajaantuivat pian ympärinsä petojen hirveän hurjuuden tieltä — ne nimittäin, jotka vielä olivat elossa päästäkseen pakoon, sillä Akutin apinain suuret torahampaat ja Sheetan raatelevat kynnet olivat jo saaneet useamman kuin yhden uhrin.
Neljä ehti kuitenkin livistää keulakannen alle, jonne he toivoivat voivansa sulkeutua vastaisten hyökkäysten varalta. He löysivät täältä Rokoffin ja raivostuneina toisaalta siitä, että hän oli jättänyt heidät pulaan vaaran hetkellä, ja toisaalta siitä raa'asta kohtelusta, jota hän yleensä oli osoittanut heille, he olivat iloisia saadessaan puolestaan kostaa vihatulle sortajalleen.
Huolimatta Rokoffin rukouksista ja nöyristelevän liehakoivista esityksistä he viskasivat hänet kannelle, jättäen hänet niiden kamalien olentojen armoille, joilta he itse olivat juuri pelastuneet.
Tarzan näki miehen syöksyvän esiin keulakopista — näki ja tunsi vihollisensa. Mutta eräs toinen näki hänet yhtä pian.
Se oli Sheeta, ja suuri peto hiipi leuat irvissä hiljaa kammon lamauttamaa miestä kohti.
Kun Rokoff näki, mikä häntä väijyi, täyttivät hänen avunhuutonsa ilman, ja polvet vavisten hän seisoi kuin halvaantunut pelottavan kuoleman edessä, joka hiipi häntä vastaan.
Tarzan astui askeleen venäläistä kohti. Hänen mielensä paloi raivosta ja kostonhalusta. Hän oli vihdoinkin saanut poikansa murhaajan käsiinsä. Kostamisen oikeus oli hänen.
Kerran oli Jane pysäyttänyt hänen kätensä, kun hän oli aikonut itse jakaa oikeutta ja antaa Rokoffille sen kuoleman, jonka tämä oli jo aikoja sitten ansainnut. Mutta tällä kertaa ei kukaan pysäyttäisi häntä.
Hänen kätensä sulkeutuivat ja avautuivat kouristuksen tapaisesti hänen lähestyessään vapisevaa venäläistä villin ja uhkaavan pedon kaltaisena.
Hän näki pian, että Sheeta oli vähällä ehtiä hänen edelleen ja riistää häneltä tilaisuuden kostaa syvästi vihaamalleen miehelle.
Hän huudahti terävän käskyn pantterille. Nämä sanat saivat venäläisen äkkiä toimimaan, ikäänkuin ne olisivat murtaneet kauhean lumouksen, jonka vallassa hän oli ollut. Hän kääntyi huudahtaen ja pakeni komentosillalle päin.
Hänen perässään loikki Sheeta-pantteri välittämättä isäntänsä varoittavasta äänestä.
Tarzan oli lähtemäisillään heidän jälkeensä, kun hän tunsi kevyen kosketuksen käsivarrellaan. Kääntyessään hän näki Janen vieressään.
"Älä jätä minua", kuiskasi Jane. "Olen peloissani."
Tarzan katsahti hänen taakseen.
Kaikkialla ympärillä oli Akutin hirveitä apinoita. Vieläpä jotkut lähestyivätkin nuorta naista torahampaat paljaina ja päästellen uhkaavia kurkkuääniä.
Apinamies komensi heidät poistumaan. Hän oli hetkeksi unohtanut, että he olivat vain eläimiä, jotka eivät voineet erottaa hänen ystäviään hänen vihollisistaan. Äskeinen taistelu merimiesten kanssa oli kiihdyttänyt heidän villiä luontoaan, ja nyt oli kaikki liha vain ravintoa heille.
Tarzan kääntyi taas venäläistä kohti suuttuneena siitä, että häneltä menisi tilaisuus itse kostaa — jos nimittäin miehen ei onnistuisi välttää Sheetaa. Mutta nähdessään, mitä oli tekeillä, hän huomasi, ettei sitä voinut toivoa. Mies oli peräytynyt komentosillan päähän, missä hän nyt seisoi vavisten ja silmät selällään tuijottaen petoa, joka hitaasti lähestyi häntä.
Pantteri ryömi vatsallaan pitkin kantta muristen hirvittävästi. Rokoff seisoi kuin kivettyneenä silmät pullistuen kuopistaan, suu ammollaan ja kylmä kauhun hiki otsallaan.
Hän oli kannella alapuolellaan nähnyt suuret ihmisapinat eikä ollut uskaltanut lähteä sille suunnalle pakoon. Nytkin eräs apina hyppeli ylös tarttuakseen komentosillan kaiteeseen ja noustakseen sillalle.
Venäläisen edessä oli pantteri kyyryssä ja ääneti.
Rokoff ei voinut liikkua. Hänen polvensa vapisivat. Hänen äänensä murtui epämääräisiksi kiljaisuiksi. Päästäen viimeisen läpitunkevan valitushuudon hän vaipui polvilleen — ja sitten Sheeta loikkasi.
Jäntevä ruumis syöksyi suoraan kohti miehen rintaa ja tölmäsi venäläisen selälleen.
Kun suuret torahampaat raatelivat kurkkua ja rintaa, kääntyi Jane Clayton kauhuissaan pois. Mutta niin ei tehnyt Apinain Tarzan. Kylmä tyydytyksen hymy väreili hänen huulillaan. Tulipunaisena loistanut arpi hänen otsallaan sai kasvojen tavallisen ruskettuneen ihonvärin ja katosi.
Rokoff taisteli raivoisasti, mutta turhaan sitä veristä kohtaloa vastaan, jonka omaksi hän oli joutunut. Hän sai kaikista rikoksistaan rangaistuksen tässä lyhyessä, mutta kamalassa kuolonkamppailussa.
Kun taistelu oli päättynyt, lähestyi Tarzan Janen kehoituksesta ruumista ottaakseen sen pantterilta ja haudatakseen sen inhimillisellä tavalla. Mutta suuri kissaeläin kohottautui muristen saaliinsa yli, uhaten rakastamaansa isäntääkin vimmallaan, joten Tarzanin täytyi luopua aikeestaan, ettei hänen olisi tarvinnut tappaa viidakkoystäväänsä.
Koko yön Sheeta-pantteri oli kyyryssä Nikolas Rokoffin kammottavien jäännösten ääressä.Kincaidinkomentosilta oli verestä niljakkaana. Loistavan troopillisen kuun valossa suuri peto vietti yksinäistä juhlaa ruumiin vieressä, kunnes auringon noustessa seuraavana aamuna Tarzanin perivihollisesta oli jäljellä vain kaluttuja ja murtuneita luita.
Kaikki venäläisen seurassa olleet miehet olivat laivalla, Paulvitshia lukuunottamatta. Neljä oli vankinaKincaidinkeulakopissa. Muut olivat kuolleet.
Vankien avulla Tarzan sai laivan koneen toimimaan ja käyttäen hyväkseen perämiehen tietoja, joka sattui olemaan eloonjääneiden joukossa, hän päätti lähteä etsimään Viidakkosaarta. Mutta aamun sarastaessa nousi lännestä ankara tuuli, saaden aikaan niin kovan merenkäynnin, etteiKincaidinperämies uskaltanut lähteä liikkeelle. Koko sen päivän oli laiva joensuun tarjoamassa suojassa, ja vaikka yön tullessa tuuli vaimeni, pidettiin parempana odottaa päivänvaloa ennenkuin yritettäisiin päästä kiemurtelevaa väylää pitkin merelle.
Päivisin eläinjoukko vaelteli höyrylaivan kannella kenenkään estämättä, sillä sen jäsenet olivat pian oppineet Tarzanilta ja Mugambilta, etteivät he saaneet tehdä pahaaKincaidilla. Mutta yöksi heidät suljettiin kannen alle.
Tarzanin ilo oli aivan rajaton, kun hän sai vaimoltaan kuulla, että pikku lapsi, joka oli kuollut M'ganwazamin kylässä, ei ollut heidän poikansa. He eivät osanneet ajatella, kuka tämä pienokainen oli ollut ja miten heidän oman lapsensa oli käynyt, mutta koska sekä Rokoff että Paulvitsh olivat nyt poissa, ei ollut mitään keinoa saada asia selväksi.
Kuitenkin tuotti jonkinlaista helpotusta tieto, että he saattoivat vielä toivoa. Tämä tieto elähdyttäisi heitä, kunnes he saisivat varman todistuksen pienokaisen kuolemasta.
Oli aivan ilmeistä, ettei heidän pikku Jackiaan ollut tuotuKincaidille. Andersson olisi tiennyt sen, jos niin olisi tapahtunut, mutta hän oli vakuuttanut Janelle kerran toisensa jälkeen, että ainoastaan se pienokainen oli ollut Doverista lähdettyä mukana, jonka hän oli tuonut Janen hyttiin sinä yönä, jolloin he pakenivat.
Paulvitsh suunnittelee kostoa
Kun Jane ja Tarzan seisoivat aluksen kannella kertoen toisilleen niitä moninaisia seikkailuja, joita kumpikin oli kokenut erottuaan toisestaan Lontoonkodissaan, tuijotti muuan piilossaoleva katselija rannalla heitä rypistyneiden silmäkulmien alta.
Miehen aivoissa syntyi suunnitelma toisensa jälkeen, joilla hän estäisi englantilaisen ja hänen vaimonsa paon, sillä niin kauan kuin kostonhimoisessa Aleksis Paulvitshissa oli yksikin elonkipinä jälellä, ei kukaan hänen vihamiehensä voinut olla turvassa.
Hän sommitteli monenlaisia aikeita, hylätäkseen kaikki joko epäkäytännöllisinä tai sille kostolle arvottomina, jota hänen kärsimänsä vääryydet vaativat. Rokoffin apurin rikolliset ajatukset olivat saaneet niin nurinkurisen suunnan, ettei hän voinut ymmärtää, mikä hänen suhteensa apinamieheen todellisuudessa oli, eikä nähdä, että vika oli aina ollut hänessä itsessään ja hänen liittolaisessaan eikä englantilaisessa loordissa.
Jättäessään jokaisen uuden suunnitelman Paulvitsh tuli aina samaan lopputulokseen — hän ei voinut tehdä mitään niin kauan kun puolet Ugambia erotti hänet vihansa esineestä.
Mutta kuinka hän pääsisi krokotiileja kuhisevan joen yli? Kanoottia ei ollut lähempänä kuin mosula-kylässä, eikä Paulvitsh ollut ollenkaan varma siitä, ettäKincaidolisi vielä joella ankkurissa hänen palatessaan, jos hän menisi viidakon läpi kaukaiseen kylään ja tulisi takaisin kanootissa. Mutta muutakaan keinoa ei ollut, joten Paulvitsh varmana siitä, että hän vain siten voisi päästä saaliinsa kimppuun, loi jäähyväisiksi synkän silmäyksen noihin kahteen hahmoonKincaidinkannella ja kääntyi poispäin joelta.
Kiiruhtaen tiheän viidakon läpi ajatukset kiintyneinä ainoaan toivontähteen — kostoon — venäläinen unohti kaiken muun, vieläpä kauhunsakin sitä villiä maailmaa kohtaan, jonka läpi hän samosi.
Aina pettyneenä ja lyötynä, heilahtipa onnen pyörä miten tahansa, saatuaan kerran toisensa jälkeen kärsiä kavalasta vehkeilystään, oman rikollisuutensa surkeimpana uhrinakin Paulvitsh oli vielä niin sokea, että luuli saavuttavansa suurimman onnensa jatkamalla kavalia suunnitelmia ja salahankkeita, jotka olivat tuottaneet hänelle ja Rokoffille onnettomuuksia ja jälkimäiselle julman kuoleman.
Kun venäläinen kompuroi viidakon läpi mosula-kylää kohti, kypsyi hänen aivoissaan juoni, joka näytti helpommalta toteuttaa kuin mikään tähänastisista.
Hän meloisi yölläKincaidinkupeelle, ja kun hän kerran pääsisi laivaan, etsisi hän hirveän retken kauhuista elävinä selviytyneet miehistön jäsenet ja houkuttelisi heidät yritykseen, jonka tarkoituksena oli riistää laiva Tarzanilta ja hänen pedoiltaan.
Kajuutassa oli aseita ja ammuksia, ja kajuutan pöytään oli salalokeroon kätketty yksi niitä helvetinkoneita, joiden suunnittelussa oli kulunut niin paljon Paulvitshin joutoaikaa silloin, kun hän oli ollut synnyinmaansa nihilistien tärkeimpiä luottamusmiehiä.
Se oli tapahtunut ennenkuin hän oli kavaltanut heidät Pietarin poliisille, saaden palkinnoksi vapauden rangaistuksesta ja suuren summan kultaa. Paulvitsh äännähti kauhusta muistaessaan uhkausta, joka oli tullut erään hänen entisen toverinsa huulilta, ennenkuin miesparka sai hamppuköydessä riippuen sovittaa valtiolliset syntinsä.
Mutta helvetinkone oli juuri nyt tarpeen. Hän voisi saavuttaa sillä paljon, jos vain saisi sen käsiinsä. Pienessä puulaatikossa, joka oli sovitettu kajuutan pöytään, oli jälellä niin paljon piilevää hävitysvoimaa, että se pyyhkäisisi sekunnin murto-osassa maan pinnalta kaikki laivassa olevat viholliset.
Paulvitsh nuoleskeli huuliaan iloiten jo edeltäpäin kostostaan ja pakotti väsyneet jalkansa nopeampaan vauhtiin, ettei tulisi liian myöhään laivan ankkuroimispaikalle toteuttamaan aikeitaan.
Kaikki riippui tietystiKincaidinlähtöajasta. Venäläinen käsitti, ettei voitu tehdä mitään, ennenkuin tulisi pimeä. Pimeyden suojassa hän lähestyisi laivaa, sillä jos Tarzan tai lady Greystoke näkisivät hänet, ei hänellä olisi mahdollisuutta päästä kannelle.
Hän uskoi, että tuuli estiKincaidialähtemästä matkaan, ja jos tuulisi iltaan asti, oli hänellä kaikki mahdollisuudet onnistua, sillä hän tiesi, ettei apinamies todennäköisesti yrittäisi purjehtia Ugambin kiemurtelevaa väylää pimeyden laskeuduttua vesien yli, jolloin ne monet särkät ja lukuisat pikku saaret olisivat piilossa, joita oli siellä täällä pitkin joen suuta.
Vasta puolenpäivän jälkeen tuli Paulvitsh mosula-kylään Ugambin syrjäjoen rannalle. Täällä otti alkuasukaspäällikkö hänet epäluuloisesti ja varsin tylysti vastaan, sillä hän oli samoin kuin kaikki muutkin, jotka olivat joutuneet tekemisiin Rokoffin tai Paulvitshin kanssa, kärsinyt tavalla tai toisella noiden kahden ahneudesta, julmuudesta ja hillittömyydestä.
Kun Paulvitsh pyysi käytettäväkseen kanoottia, kieltäytyi päällikkö äreästi ja käski valkoisen miehen poistua kylästä. Venäläinen ei voinut muuta kuin lähteä, kun ympärillä oli vain vihaisia, synkästi mutisevia sotureita, jotka näyttivät odottavan ainoastaan jotakin tekosyytä lävistääkseen hänet uhkaavilla keihäillään.
Tusinan verran sotureita saattoi hänet kyläaukeaman päähän, varoittaen lähtiessään häntä milloinkaan ilmestymästä heidän kylänsä läheisyyteen.
Tukahduttaen suuttumuksensa Paulvitsh livahti viidakkoon, mutta päästyään soturien näkyvistä hän pysähtyi ja kuunteli tarkasti. Hän saattoi kuulla saattajiensa äänet miesten palatessa kylään, ja ollessaan varma, etteivät he enää seuranneet häntä, ryömi hän pensaiden läpi joen rannalle, pysyen yhä vakavasti päätöksessään hankkia kanootti jollakin tavoin.
Hänen oman henkensä säilyminen riippui siitä, ehtikö hänKincaidilleja sai laivamiehistön jäännöksen puolelleen, sillä jos hän jäisi yksin tänne keskelle afrikkalaisen viidakon vaaroja vihamielisten alkuasukasten joukkoon, merkitsisi se hänellä kuolemantuomiota.
Kostonhalu oli hänelle melkein yhtä voimakkaana kannustimena kiihoittamaan häntä vaarasta huolimatta aikeittensa toteuttamiseen. Epätoivoinen, kaikkensa uskaltava oli siis se mies, joka oli piilossa lehvien suojassa pienen joen rannalla vaanien innokkain silmin pientä kanoottia, jota voisi helposti hoidella yhdellä melalla.
Venäläisen ei tarvinnutkaan odottaa kauan, ennenkuin joen pinnalla näkyi muuan mosula-heimon käyttämiä kömpelötekoisia pikku pursia. Eräs nuorukainen meloi laiskasti kylän lähistöltä keskivirtaa kohti. Kun hän tuli uomaan, antoi hän hitaan virran kuljettaa alustaan verkalleen samalla kun hän itse makasi velttona karkeatekoisen kanoottinsa pohjalla.
Täysin tietämättömänä näkymättömästä vihollisesta solui poika hitaasti virtaa alas Paulvitshin seuratessa viidakkopolkua pitkin muutamia metrejä hänen takanaan.
Kilometrin verran kylästä alaspäin musta nuorukainen pisti melansa veteen ja ohjasi purtensa rantaa kohti. Paulvitsh, ylen hyvillään sattumasta, joka oli ohjannut nuorukaisen juuri samalle rannalle, jolla hän oli, eikä toiselle, jolla poika olisi ollut vainoojan saavuttamattomissa, kätkeytyi pensaikkoon aivan sen paikan kohdalla, missä vene ilmeisesti laskisi hitaasti juoksevan virran rantaan, — virta tuntui ikäänkuin tahtovan pidättää jokaista kiitävää hetkeä, joka vei sen yhä lähemmäksi leveätä ja mutaista Ugambia, missä se ainiaaksi katoisi päävirtaan, joka taas pian vuodattaisi vetensä suureen valtamereen.
Mosula-nuorukaisen liikkeet olivat yhtä hitaita, kun hän ohjasi purtensa suuren puun riippuvien oksien alle — puu näytti painavan jäähyväissuudelman poisrientävän veden pintaan hyväillessään vihreillä lehvillään raukean rakastettunsa pehmeätä pintaa.
Ja pahaa aikova venäläinen makasi käärmeen tavoin suojaavien lehvien keskellä. Julmat, epävakaiset silmät tuijottivat himottuun kanoottiin ja mittailivat sen omistajan vartaloa samalla kun viekkaat aivot punnitsivat valkoisen miehen mahdollisuuksia, jos ruumiillinen ottelu neekerin kanssa kävisi välttämättömäksi.
Vain välttämätön pakko voi saada Aleksis Paulvitshin henkilökohtaiseen otteluun; mutta välttämätön pakkohan häntä nyt ajoi toimimaan.
Oli juuri ja juuri vielä aikaa ehtiäKincaidilleennen yön tuloa. Eikö tuo musta houkkio lähtisi milloinkaan purrestaan? Paulvitsh väänteli itseään rauhattomasti sinne tänne. Poika haukotteli ja ojenteli itseään. Hän tutki tuskastuttavan huolellisesti nuolia viinessään, koetteli joustaan ja tarkasteli lanneverkossaan olevan metsästyspuukkonsa terää.
Taas hän ojenteli itseään ja haukotteli, katsahti joen rannalle, kohautti hartioitaan ja asettui kanoottinsa pohjalle uinahtamaan hetkiseksi ennenkuin sukeltaisi viidakkoon etsimään saalistaan.
Paulvitsh nousi puoleksi ja tuijotti lihakset jännitettyinä pahaa aavistamatonta uhriaan. Pojan silmäluomet painuivat alas ja sulkeutuivat. Pian hänen rintansa kohoili ja laski rauhallisesti: hän oli vaipunut sikeään uneen. Aika oli tullut!
Venäläinen hiipi varovasti likemmäksi. Muuan oksa rasahti hänen astuessaan sen päälle ja poika liikahti nukkuessaan. Paulvitsh otti revolverinsa ja tähtäsi sillä neekeriä. Hän pysyi hetken ajan aivan liikkumatta, sitten nuorukainen uinahti jälleen rauhallisesti.
Valkoinen mies hiipi likemmäksi. Hän ei tahtonut ampua niin kauan kun oli mahdollista osata harhaan. Pian hän kumartui aivan mosula-pojan yli. Hänen kädessään olevan revolverin kylmä teräs tuli yhä lähemmäksi mitään aavistamattoman pojan rintaa. Nyt se pysähtyi vain muutaman tuuman päähän voimakkaasti sykkivästä sydämestä.
Ainoastaan pieni sormenliike, niin viaton poika olisi iäisyydessä. Ruskealla poskella oli vielä nuoruuden hentoa kukkeutta ja hymy erotti parrattomat huulet raolle. Pidättikö nuoruus ja onnellisuus venäläisen kättä? Korottiko rauhaton omatunto soimaavan äänensä murhaajaa vastaan?
Kaiken sellaisen suhteen oli Aleksis Paulvitsh aivan tunteeton. Pilkkahymy väreili hänen parrakkailla huulillaan, kun etusormi painoi revolverin liipasinta. Kuului kova pamaus. Pieni läpi ilmestyi nukkuvan pojan sydämen kohdalle, pieni läpi, jonka reuna oli ruudin savusta mustunut.
Nuorekas ruumis kohottautui puoleksi istualleen. Hymyilevät huulet vääristyivät äkillisen kuolemantuskan kouristuksesta, mutta se ei kuitenkaan ehtinyt tunkeutua valveelliseen tietoisuuteen, ja sitten poika vaipui veltosti taaksepäin sen syvän unen vallassa, josta ei herätä.
Murhaaja astui nopeasti veneeseen uhrinsa viereen. Armottomat kädet tarttuivat kuolleeseen poikaan ja nostivat hänet veneen matalalle laidalle. Pieni sysäys, loiskaus, muutamia laajenevia ympyröitä, jotka mutaisesta pohjasta äkkiä noussut tumma hahmo pian hävitti, ja sitten oli himottu kanootti yksinomaan valkoisen miehen vallassa — hänen, joka oli pahempi villi-ihminen kuin se nuorukainen, jonka hengen hän oli riistänyt.
Irroittaen kiinnitysköyden ja tarttuen airoon Paulvitsh alkoi kuumeisesti meloa alusta Ugambia kohti mahdollisimman kovalla vauhdilla.
Yö oli jo tullut, kun veren tahraaman veneen kokka tuli päävirtaan. Venäläinen pinnisti yhtä mittaa silmiään, turhaan koettaen yhä kasvavassa pimeydessä nähdä niiden mustien varjojen läpi, jotka olivat hänen jaKincaidinankkuroimispaikan välillä.
Oliko laiva vielä Ugambin vesillä vai oliko apinamies vihdoinkin pitänyt turvallisena lähteä hiljenevään myrskyyn? Kun Paulvitsh ponnisteli virran mukana eteenpäin, teki hän itselleen nämä kysymykset ja monia muita lisäksi, ollen erikoisesti levoton siitä, kuinka hänen itsensä kävisi vastedes, josKincaidolisikin jo lähtenyt pois jättäen hänet villin aarniometsän kauhuille alttiiksi.
Pimeässä näytti soutajasta siltä että hän aivan lensi veden yli, ja hän oli tullut varmaksi siitä, että laiva oli lähtenyt pois ja että hän oli mennyt sen paikan ohi, missä se oli ollut aikaisemmin päivällä. Mutta silloin näkyi hänen edessään laivalyhdyn lepattava valo esiinpistävän niemen takaa, jonka ympäri hän oli juuri päässyt.
Aleksis Paulvitsh saattoi tuskin pidättää riemun huudahdusta.Kincaidei ollut lähtenyt! Hänellä oli sittenkin mahdollisuus elää ja kostaa.
Hän lakkasi melomasta heti kun näki toivon majakan vilkuttavan edessään. Hän solui hiljaa Ugambin mutaisia vesiä alas, pistäen aironsa silloin tällöin varovasti virtaan, voidakseen ohjata alkeellisen aluksensa laivan kupeelle.
Kun hän tuli likemmäksi, näkyi laivan musta hahmo selvemmin yön pimeydessä. Aluksen kannelta ei kuulunut yhtään ääntä. Paulvitsh lipui kenenkään näkemättä aivanKincaidinviereen. Yön hiljaisuuden katkaisi vaan raapiva ääni silloin kun kanootin kokka osui laivan kylkeen.
Hermostuneesta kiihtymyksestä vavisten venäläinen jäi paikalleen moniaaksi minuutiksi. Mutta suuresta möhkäleestä hänen yläpuolellaan ei kuulunut mitään ääntä, joka olisi osoittanut, että hänen tulonsa oli huomattu.
Hän kuljetti purtensa varovaisesti eteenpäin, kunnes kokkapuun harusköydet olivat aivan hänen yläpuolellaan. Hän saattoi juuri ja juuri ulottua niihin. Kanootin kiinnittäminen oli vain minuutin tai parin asia, ja sitten mies alkoi hiljaa kiivetä ylös.
Hetkeä myöhemmin hän laskeutui äänettömästi kannelle. Ajatus hirveästä eläinjoukosta, joka asusti laivalla, sai kylmät väreet kulkemaan pitkin pelkurimaisen roiston selkärankaa. Mutta hänen elämänsä riippui seikkailun menestymisestä, joten hän karkaisi itsensä edessä olevien kamalien mahdollisuuksien varalta.
Laivan kannelta ei kuulunut yhtään ääntä eikä näkynyt merkkiäkään vahdinpidosta. Paulvitsh hiipi varovaisesti keulakoppia kohti. Kaikki oli hiljaa. Luukku oli auki, ja kun venäläinen kurkisti alas, näki hän eräänKincaidinmiehistä lukevan savuavan lyhdyn valossa, joka riippui miehistön huoneen katosta.
Paulvitsh tunsi hyvin miehen, murjottavan roiston, jolta hän toivoi saavansa tehokasta apua keksimänsä suunnitelman toteuttamisessa. Venäläinen laskeutui varovaisesti aukosta tikkaille, jotka veivät keulakoppiin.
Hän piti silmänsä suunnattuina lukevaan mieheen, ollen valmis varoittamaan miestä hiljaisuuteen heti kun tämä huomaisi hänet. Mutta merimies oli niin syventynyt luettavaansa, että venäläinen pääsi hänen huomaamattaan keulakopin lattialle.
Sitten hän kääntyi ja kuiskasi miehen nimen. Tämä nosti silmänsä lehdestään — silmät, jotka hetken ajaksi avautuivat selälleen kohdatessaan Rokoffin apurin tutut piirteet ja kapenivat sitten heti paikalla, saaden paheksuvan ilmeen.
"No lempo!" huudahti mies. "Mistä te tulette? Luulimme kaikki, että te olitte hukassa ja mennyt sinne, mihin teidän olisi aikoja sitten pitänyt mennä. Loordi tulee hyvin iloiseksi nähdessään teidät."
Paulvitsh astui merimiehen luo. Hänen huulillaan oli ystävällinen hymy, ja hänen oikea kätensä oli ojennettu tervehdykseksi, ikäänkuin toinen olisi ollut rakas ja kauan kaivattu ystävä. Merimies ei ollut näkevinään ojennettua kättä eikä vastannut toisen hymyyn.
"Olen tullut auttamaan teitä", selitti Paulvitsh. "Aion auttaa teitä pääsemään englantilaisesta ja hänen pedoistaan — sitten ei meidän tarvitse pelätä lakia palatessamme sivistyneeseen maailmaan. Me voimme hiipiä heidän kimppuunsa, kun he nukkuvat — nimittäin Greystoken, hänen vaimonsa ja sen mustan lurjuksen. Jälkeenpäin on helppo tehdä selvää pedoista. Missä ne ovat?"
"Kannen alla", vastasi merimies. "Mutta sallikaa minun sanoa teille jotakin, Paulvitsh. Teillä ei ole minkäänlaista mahdollisuutta yllyttää meitä miehiä englantilaista vastaan. Olemme saaneet tarpeeksemme teistä ja siitä toisesta lurjuksesta. Hän on kuollut nyt, ja jollen kokonaan erehdy, kuolette tekin ennen pitkää. Te kaksi kohtelitte meitä kuin koiria, ja jos luulette, että meillä on velvollisuuksia teitä kohtaan, on teidän unohdettava sellaiset ajatukset."
"Ettehän aio sanoa, että petätte minut?" kysyi Paulvitsh.
Toinen nyökkäsi ja jatkoi sitten hetken pysähdyksen jälkeen, saatuaan nähtävästi jonkun uuden ajatuksen:
"Jollen minä nimittäin anna teidän mennä, ennenkuin englantilainen tapaa teidät täällä."
"Ettehän tahdo ajaa minua takaisin viidakkoon?" kysyi Paulvitsh. "Minä kuolisin siellä yhdessä viikossa."
"Teillä saattaa olla pelastuksen tilaisuuksia siellä", vastasi merimies. "Täällä teillä ei ole mitään mahdollisuuksia. Jos herättäisin toverini, viiltäisivät he sydämen linnastanne, ennenkuin englantilainen saisi teitä käsiinsä. Oli suuri onni teille, että juuri minä olin hereillä nyt, eikä joku toinen."
"Te olette hullu", huudahti Paulvitsh. "Ettekö tiedä, että englantilainen saattaa hirteen teidät kaikki, kun tulette sinne, missä lain koura ulottuu teihin?"
"Ei, sitä hän ei tee", vastasi merimies. "Hän on luvannut sen, sillä hän on sanonut, että vain te ja Rokoff ansaitsette rangaistuksen — me muut olimme vain välikappaleita. Ymmärrättekö?"