"Morison!" huudahti tyttö.
Korak kääntyi tulijaan päin. Hän oli juuri aikonut ottaa Miriamin syliinsä, unohtaen kaikki, mitä oli saattanut tapahtua siitä ajasta, kun viimeksi oli tytön nähnyt. Nyt palautti nuoren englantilaisen tulo hänen mieleensä kohtauksen, jonka hän oli nähnyt pienellä aukeamalla, ja haikean epätoivon hyöky kuohahti apinamiehen yli.
Ulkoa kuului jo äskeisten kolmen neekerinaisen alkuunpaneman hälytyksen huutoja. Miehiä juoksi Ali ben Kadinin telttaa kohti. Silmänräpäystäkään ei saanut hukata.
"Nopeasti!" huusi Korak kääntyen Baynesia kohti, joka vielä oli tuskin tajunnut, seisoiko hän ystävän vai vihollisen edessä.
"Viekää hänet telttojen taitse vaajavarustukselle. Tässä on köyteni.Sen avulla voitte kiivetä aidan yli ja päästä pakoon."
"Entä sinä, Korak?" kysyi Miriam.
"Minä jään", vastasi apinamies. "Minulla on asiaa sheikille."
Miriam olisi viipynyt, mutta Tappaja tarttui heihin kumpaankin hartioista ja sysäsi heidät seinän halkeamasta ulos pimentoon.
"Juoskaa nyt minkä jaksatte", kehoitti hän ja kääntyi kohtaamaan ja pidättämään niitä, joita etupuolelta tulvi telttaan.
Apinamies taisteli hyvin — paremmin kuin koskaan ennen; mutta ylivoima oli hänellekin liian suuri, vaikka hän voitti, mitä enimmin halusi — aikaa englantilaiselle paeta Miriamin kanssa. Sitten hän sortui monilukuisen joukon edessä, ja muutamaa minuuttia myöhemmin vietiin hänet sidottuna ja vartioituna sheikin telttaan.
Vanhus silmäili häntä ääneti pitkän aikaa. Hän koetti mielessään etsiä kyllin julmaa kidutusmuotoa, jotta se tyydyttäisi hänen raivonsa ja vihansa miestä kohtaan, joka jo toistamiseen riisti häneltä Miriamin. Ali ben Kadinin tappaminen ei häntä paljoa suututtanut, sillä olihan hän aina vihannut isänsä inhoittavan orjattaren inhoittavaa poikaa. Mutta isku, jonka hän itse oli tältä alastomalta valkoiselta soturilta kerran saanut, lisäsi virikettä hänen raivoonsa. Hän ei voinut keksiä mitään riittävää rangaistusta moisille rikoksille.
Mutta hänen istuessaan siinä ja katsellessaan Korakia keskeytti äänettömyyden viidakosta suojavarustuksen takaa kuuluvan norsun toitotus. Hymyn häivä värähti Korakin huulille. Hän käänsi päätänsä hiukkasen siihen suuntaan, mistä ääni oli kuulunut, ja sitten purkautui hänen huuliltaan matala, kaamea mörinä. Yksi häntä vartioivista neekereistä sipaisi häntä keihäänsä varrella suulle; mutta kukaan heistä ei tiennyt hänen huutonsa merkitystä.
Viidakossa heristi Tantor korviaan, kun Korakin kutsu niihin osui. Se lähestyi vaajavarustusta, nosti kärsänsä sen yli ja haisteli. Sitten se puski päällään puisia pölkkyjä, mutta varustus oli liian vahva ja myötäsi vain hiukan.
Sheikki nousi vihdoin teltassaan ja osoittaen sidottua vankia kääntyi erään apurinsa puoleen.
"Polttakaa hänet heti", komensi hän. "Polttopaalu on jo pystyssä."
Vartija työnsi Korakia sheikin luota. Hänet laahattiin avoimelle paikalle kylän keskelle, missä oli maahan pystytetty pitkä paalu. Se ei ollut aiottu polttoroviota varten, mutta paaluun oli mukava sitoa niskoittelevia orjia piestäviksi — usein siihen asti, kunnes kuolema lopetti heidän tuskansa.
Siihen he sitoivat Korakin. Sitten tuotiin risuja ja kasattiin hänen ympärilleen, ja sheikki saapui paikalle ollakseen uhrinsa kidutusta näkemässä. Mutta Korak ei väräyttänyt lihastakaan, vaikka jo tuotiinkin kekäle ja liekit pian leimahtivat kuivassa ruuhkassa.
Vielä kerran hän äännähti jo sheikin teltasta lähettämänsä kumean kutsun, ja nyt kuului vaajavarustuksen takaa jälleen elefantin toitotus.
Vanha Tantor oli turhaan puskenut aitaa. Korakin kutsuva ääni ja ihmisen, vihollisen, haju yllytti suuren eläimen raivoon ja kiukkuun pidättävää mykkää seinää vastaan. Norsu kääntyi ja peräytyi muutaman askeleen, kääntyi sitten jälleen, kohotti kärsänsä ja päästi ilmoille mahtavan, karjaisevan vihantoitotuksen, painoi päänsä alas ja vyöryi kuin lihasta, luusta ja jänteistä kokoonpantu valtava muurinmurtaja suoraan vahvaa estettä vasten.
Vaajavarustus horjui ja pirstautui sysäyksestä, ja murroksesta hyökkäsi sisään raivostunut uros. Korak kuuli tämän ryskeen, kuten muutkin, mutta ainoastaan hän osasi sen myöskin tulkita, muiden ollessa ymmällä. Liekit hiipivät häntä lähemmäksi, mutta yksi neekereistä kuuli ääntä takaansa, kääntyi ja näki Tantorin mahtavan ruhon tulla rymistävän heitä kohti. Mies kirkaisi ja pakeni, ja sitten urosnorsu astui heidän keskelleen, heitellen neekereitä ja arabialaisia oikealle ja vasemmalle, syöstessään peloittavien liekkien läpi rakastamansa toverin avuksi.
Huudellen määräyksiä seuralaisilleen riensi sheikki noutamaan kivääriänsä. Tantor kiersi kärsänsä Korakin ruumiin ja paalun ympärille, johon hänet oli sidottu, ja riuhtaisi sen maasta. Liekit kärvensivät sen herkkätuntoista — paksuudestaankin huolimatta herkkätuntoista — nahkaa, niin että se, vimmoissaan yrittäen sekä pelastaa ystävänsä että välttää vihaamaansa valkeata, oli vähällä rutistaa apinamiehen hengiltä.
Nostaen taakkansa korkealle päänsä yli kääntyi metsän jättiläinen juoksemaan vastikään tekemäänsä aitamurtoa kohti. Pyssy kädessä hyökkäsi sheikki suoraan hurjistuneen eläimen tielle. Hän kohotti aseensa ja laukaisi kerran. Luoti lensi harhaan; samassa ryntäsi Tantor hänen kimppuunsa ja juostessaan hänen ylitsensä musersi hänet jättiläisjaloillaan, niinkuin te tai minä voisimme survaista hengiltä tiellemme sattuneen muurahaisen.
Ja kantaen taakkaansa varovaisesti astui sitten Tantor, norsu, viidakon pimentoon.
Polttoroviolta
Huikaistuneena jo kauan kuolleeksi luulemansa Korakin odottamattomasta näkemisestä salli Miriam Baynesin viedä hänet pois. Telttojen välitse opasti englantilainen hänet turvallisesti vaajavarustuksen luo ja viskasi siellä Korakin ohjeiden mukaan silmukan siihen tarkoitukseen valitsemansa pystyriu'un huippuun. Vaivaloisesti hän pääsi varustuksen harjalle ja kurotti sitten taas kätensä nostaakseen Miriamin viereensä.
"Tule!" kuiskasi hän. "Meidän täytyy rientää." Mutta silloin Miriam ikäänkuin unesta heränneenä tuli täyteen tajuunsa. Siellä hänen takanaan kylässä oli Korak — hänen Korakinsa — taistelemassa yksinään hänen vihollisiansa vastaan. Hänen paikkansa oli Korakin rinnalla taistelemassa hänen kanssaan ja hänen puolestaan. Hän vilkaisi Baynesiin.
"Menkää!" käski hän. "Palatkaa Bwanan luo ja noutakaa apua. Minun paikkani on täällä. Teidän jäämisestänne ei olisi mitään hyötyä. Lähtekää, kun kerran pääsette, ja tuokaa suuri Bwana tänne kanssanne."
Ääneti solui hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes maahan aitauksen sisäpuolelle Miriamin viereen.
"Vain teidän tähtenne minä hänet jätin", sanoi hän nyökäten telttoihin päin, joiden luota he juuri olivat tulleet. "Minä tiesin, että hän kykeni pidättämään niitä kauemmin kuin minä ja antamaan teille pakotilaisuuden, jota minä en ehkä olisi voinut tarjota. Muttaminunolisi tullut jäädä. Kuulin teidän nimittävän häntä Korakiksi, joten nyt tiedän, kuka hän on. Hän hoivasi teitä. Minä olisin tehnyt teille vääryyttä. Ei — älkää keskeyttäkö! Minä tahdon nyt teille kertoa totuuden ja antaa teidän tietää, mikä elukka olen ollut. Suunnittelin teidän viemistänne Lontooseen, kuten tiedätte, mutta minä en aikonut teitä naida. Niin, kavahtakaa minua — sen minä ansaitsen. Minä ansaitsen teidän ylenkatseenne ja inhonne; mutta silloin en tiennyt, mitä rakkaus on. Sen opittuani olen oppinut muutakin, olen käsittänyt kaiken ikäni olleeni kehno ja pelkuri. Katselin halveksien niitä, joita pidin yhteiskunnallisesti itseäni alhaisempina. Siitä lähtien, kun Hanson petkutti minua ja otti teidät itselleen, olen ollut kuin hornassa. Mutta se kehitti minut mieheksi, vaikka liian myöhään. Nyt voin tarjota teille rehellistä rakkautta ja pitää kunniana saada teidänlaisenne tytön vaimokseni."
Tuokion oli Miriam ääneti, ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen ensimmäinen kysymyksensä koski toista asiaa.
"Kuinka te satuitte olemaan kylässä?" sanoi hän.
Baynes kertoi hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut senjälkeen kun oli neekeriltä kuullut Hansonin vilpillisyydestä.
"Sanotte olevanne pelkuri", virkkoi Miriam, "ja kuitenkin olette tehnyt kaiken tämän minut pelastaaksenne? Rohkeus, jota epäilemättä vaadittiin kertoaksenne minulle sen, mitä minulle vastikään kerroitte, on myöskin rohkeutta, vaikka toista lajia, ja osoittaa, että te ette ole siveellisesti pelkuri, samoin kuin urheutenne todistaa, ettei teissä ole sitä vikaa myöskään ruumiillisesti. Minä en voisi rakastaa pelkuria."
"Tarkoitatteko, että rakastatte minua?" huohotti Baynes hämmästyneenä, astahtaen häntä kohti ikäänkuin ottaakseen hänet syliinsä; mutta neitonen torjui kädellään ja työnsi häntä hellästi pois, ikäänkuin sanoakseen: ei vielä! Mitä hän tarkoitti, tiesi hän tuskin itsekään. Hän luuli rakastavansa Baynesia, sitä ei tarvinnut miettiä; eikä hän luullut rakkautensa tähän nuoreen englantilaiseen olevan uskottomuutta Korakia kohtaan, sillä hänen rakkautensa Korakiin oli muuttumatta — sisaren rakkautta hellää veljeä kohtaan. Heidän seisoessaan siinä keskustelemassa vaikenivat äänet kylässä.
"Ne ovat tappaneet hänet", kuiskasi Miriam.
Tämä lause muistutti Baynesille, miksi he olivat palaamassa.
"Odottakaa tässä", sanoi hän. "Minä menen katsomaan. Jos hän on kuollut, emme voi häntä auttaa. Jos hän elää, teen parhaani vapauttaakseni hänet."
"Lähtekäämme yhdessä", vastasi Miriam. "Mennään!"
Ja Miriam astui edellä sitä telttaa kohti, jossa viimeksi olivat nähneet Korakin. Usein täytyi heidän heittäytyä maahan jonkun teltan tai majan varjoon, sillä ihmisiä liikkui nyt kiireesti edestakaisin — koko kylä oli herännyt jalkeille. Ali ben Kadinin teltalle palaamiseen kului paljoa pitempi aika kuin heidän nopeaan pakoonsa aitauksen luo. Varovaisesti he hiipivät repeämälle, jonka Korak oli veitsellään viiltänyt teltan takaseinään. Miriam tirkisti sisälle — peräkammio oli tyhjä. Hän ryömi aukosta sinne, Baynes hänen kintereillään, ja pujahti sitten hiljaa ryijyjen luo, jotka jakoivat teltan kahteen osaan. Työntäen verhot syrjään katsahti Miriam etumaiseen. Sielläkään ei ollut ketään. Hän astui teltan ovelle ja vilkaisi ulos. Silloin hän äännähti kauhusta. Baynes tirkisti hänen olkapäänsä ohi, ja nähdessään, mikä oli säikähdyttänyt tytön, hänkin kirahti; mutta hänen suustansa pääsi kiukkuinen kirous.
Sadan jalan päässä he näkivät Korakin sidottuna paaluun — hänen ympärilleen kasatut risut jo ilmiliekissä. Englantilainen työnsi Miriamin sivulle ja ryntäsi tuomittua miestä kohti. Mitä hän voisi tehdä uhmatessaan monia kymmeniä vihamielisiä neekerejä ja arabialaisia, sitä hän ei pysähtynyt miettimään. Samassa syöksyi Tantor vaajavarustuksen läpi ja hyökkäsi ihmisliutaa vastaan. Raivostuneen eläimen nähdessään kääntyi joukko pakosalle kuljettaen Baynesia mukanaan takaisin. Tuokiossa oli kaikki ohi, ja elefantti oli poistunut saaliineen, mutta kylä oli kauttaaltaan kuin paholaisen temmellystanner. Miehiä, naisia ja lapsia juoksi hujan hajan, turvaa etsien. Rakit pakenivat haukkua luskuttaen. Paksunahkaisen toitotuksesta säikähtyneet hevoset, kameelit ja aasit potkivat ja reuhtoivat liekaan sidottuina. Kymmenen, parikymmentä pääsi irti, ja hänen ohitseen laukkaavat elukat herättivät Baynesin aivoissa nopean tuuman. Hän kääntyi etsiäkseen Miriamia, mutta tämä olikin hänen olkansa takana.
"Hevosia!" huudahti hän. "Kunpa saisimme pari hevosta!"
Yhtyen tähän ajatukseen vei Miriam hänet kylän äärimmäiselle laidalle.
"Päästäkää niistä kaksi", sanoi hän, "ja taluttakaa ne tuonne hökkelien suojaan. Minä tiedän, missä on satuloita. Minä käyn hakemassa satulat ja suitset", ja ennenkuin Baynes ehti häntä pysähdyttää, oli hän mennyt.
Englantilainen päästi nopeasti irti kaksi äksyistä eläimistä ja vei ne Miriamin osoittamalle paikalle. Täällä hän odotti levottomasti ajan, joka hänestä tuntui tuntikaudelta, mutta todellisesti oli vain muutamia minuutteja. Sitten hän näki tytön saapuvan raahustaen kahta satulaa. Nopeasti he panivat ne hevosten selkään. Vielä palavan kidutusnuotion valossa he näkivät, että neekerit ja arabialaiset vähitellen toipuivat pakokauhustaan. Miehiä juoksi sinne tänne, keräten hajallaan kirmaavia eläimiä, ja pari kolme talutti jo kiinniottamiaan takaisin kylän toiseen päähän, missä Miriam ja Baynes juuri valjastivat ratsujansa. Nyt hyppäsi tyttö satulaan.
"Rientäkää!" kuiskasi hän. "Meidän on pidettävä kiirettä. Ratsastakaa Tantorin tekemästä aukosta", ja kun hän näki Baynesin kiepauttavan toisen säärensä hevosen selän yli, heitti hän ohjakset höllälleen ratsunsa kaulaan. Syöksähtäen lähti hermostunut eläin kiitämään. Lyhyin polku kulki suoraan kylän keskitse, ja sitä Miriam seurasi. Baynes oli ihan hänen takanaan, ja heidän ratsunsa kiitivät täyttä vauhtia.
Niin nopea ja raju oli heidän pakonsa, että he olivat ennättäneet puoliväliin kylää, ennenkuin hämmästyneet asukkaat äkkäsivät, mitä tapahtui. Sitten eräs arabialainen tunsi heidät ja huutaen hälytykseksi kohotti kiväärinsä ja ampui. Pamaus oli merkkinä yhteislaukaukseen, ja luotien vinkuessa ajoivat Miriam ja Baynes laukkaavat ratsunsa aitamurron läpi ja hävisivät hyvin poljettua latua pitkin pohjoiseen.
Entä Korak?
Tantor kantoi hänet syvälle viidakkoon ja pysähtyi vasta sitten, kun etäisestä kylästä ei enää kuulunut mitään ääntä sen tarkkoihin korviin. Silloin se laski taakkansa hellävaroen maahan. Korak yritti vapautua kahleistaan, mutta hänenkään suuri voimansa ei riittänyt riuhtaisemaan poikki monisäikeistä, tiukkaan solmittua köyttä, jolla hänet oli sidottu. Hänen maatessaan siinä, vuoroin ponnistellen, vuoroin leväten, seisoi norsu häntä vartioimassa, eikä viidakossa ollut niin uhkarohkeata vihollista, että olisi mielinyt uhmailla äkillistä kuolemaa, jonka isoruhoinen elukka olisi sille tuottanut.
Päivä sarasti, eikä Korak ollut lähempänä vapautta kuin ennen. Hän alkoi uskoa kuolevansa sinne janoon ja nälkään, vaikka ravintoa oli lähettyvillä yllin kyllin, sillä hän tiesi, että Tantor ei kyennyt päästämään häntä kahlehtivan köyden solmuja.
Ja hänen ponnistellessaan siteitään vastaan kaiken yötä ratsastivat Baynes ja Miriam nopeasti pohjoiseen päin joen vartta pitkin. Tyttö oli vakuuttanut Baynesille, että Korak oli turvassa viidakossa, kun Tantor oli hänen seurassaan. Hänen mieleensä ei ollut juolahtanut, ettei apinamies ehkä kykenisikään katkomaan siteitänsä. Jonkun arabialaisen kiväärinluoti oli haavoittanut Baynesiä, ja tyttö halusi saattaa hänet takaisin Bwanan kotiin, jotta hän saisi asianmukaista hoitoa.
"Sitten", sanoi hän, "pyydän Bwanaa tulemaan kanssani Korakia etsimään.Hänen täytyy tulla elämään meidän seuraamme."
He ratsastivat kaiken yötä, ja aamu oli juuri valjennut kun he äkkiä tapasivat etelään päin rientävän joukon. Siinä oli Bwana itse kiiltävänmustine sotureineen. Baynesin nähdessään rypisti kookas englantilainen synkästi kulmiansa, mutta hän tahtoi kuulla Miriamin selostuksen, ennenkuin päästi sydämessään hillitsemänsä suuttumuksen valloilleen. Kun tyttö oli lopettanut, näkyi hän unohtaneen Baynesin. Hänen ajatuksensa askartelivat toisessa henkilössä.
"Sanoit löytäneesi Korakin?" tutkaisi hän. "Näitkö hänet todellakin?"
"Näin", vastasi Miriam, "yhtä selvästi kuin näen teidät ja minä pyydän teitä tulemaan mukaani, Bwana, auttaaksenne minua löytämään hänet jälleen."
"Näittekö tekin hänet?" Bwana kääntyi hänen jalosukuisuutensa Morisonin puoleen.
"Kyllä", vastasi Baynes, "hyvin selvästi."
"Minkälaiselta se mies näytti?" jatkoi Bwana. "Kuinka vanhaksi hänet arvioitsitte?"
"Sanoisin, että hän on englantilainen ja jokseenkin minun ikäiseni", vastasi Baynes, "tai ehkä vanhempi. Hän on ihmeellisen jäntevälihaksinen ja tavattoman ahavoitunut."
"Hänen silmänsä ja tukkansa? Panitteko merkille?"
Bwana puhui nopeasti, melkein kiihkeästi. Miriam ehätti vastaamaan.
"Korakin tukka on musta ja silmät harmaat", vastasi tyttö.
Bwana kääntyi neekeripäällikkönsä puoleen.
"Vie neiti Miriam ja herra Baynes kotiin", käski hän. "Minä lähden viidakkoon."
"Sallikaa minun tulla mukaanne, Bwana", huudahti Miriam. "Te lähdette etsimään Korakia. Sallikaa minunkin tulla!"
Bwana kääntyi surumielisesti, mutta päättävästi tyttöön päin.
"Sinun paikkasi", sanoi hän, "on rakastamasi miehen luona."
Sitten hän viittasi päällikköänsä ottamaan hänen hevosensa ja lähtemään paluumatkalle maatilalle. Miriam nousi hitaasti sen väsyneen arabialaisen ratsun selkään, joka oli tuonut hänet sheikin kylästä. Kyhättiin paarit Baynesille, jolla nyt oli kuumetta, ja pieni ratsasseurue lähti verkalleen vaeltamaan mutkittelevaa latua joenvartta pitkin.
Bwana jäi heitä katselemaan, kunnes he olivat häipyneet näkyvistä. Kertaakaan ei Miriam ollut vilkaissut taaksensa. Hän ratsasti pää painuksissa ja olkapäät kumarassa. Bwana huokasi. Hän rakasti tätä pientä arabialaistyttöä kuin omaa tytärtänsä. Hän käsitti, että nuoresta englantilaisesta oli tullut toinen mies, eikä hän siis voinut panna vastaan, jos Miriam todella häntä rakasti; mutta sittenkään ei Bwana voinut olla siitä varma, että jalosukuinen Morison ansaitsi hänen pienen Miriaminsa. Hitaasti hän kääntyi läheistä puuta kohti. Hypäten ylös hän tarttui alempaan oksaan ja veti itsensä ylempiin. Hänen liikkeensä olivat kissamaisen ketterät. Hän nousi korkealle puuhun ja alkoi siellä riisua vaatteitaan. Toiselle olkapäälle heitetystä metsästyslaukusta hän veti pitkän kaistaleen naarashirven nahkaa, sievän köysikiemuran ja julmannäköisen puukon. Hirvennahan hän kietoi nivusvaatteeksi, pujotti köysikiemuran olkapäälleen ja työnsi puukon vyölleen.
Kun hän seisoi pystyssä, pää kenossa ja valtava rintansa pullistettuna, kohosi hänen huulilleen hetkiseksi synkkä hymy. Hänen sieraimensa laajenivat, kun hän haisteli viidakon tuoksuja. Harmaat silmät kapenivat. Kyyristyen hän hyppäsi matalammalle oksalle ja lähti samoilemaan puiden välitse kaakkoa kohti, virrasta poispäin. Hän liikkui nopeasti, vain silloin tällöin pysähtyen korottaakseen äänensä kaameaan ja läpitunkevaan kirkaisuun ja hetkiseksi odottaakseen vastausta.
Hän oli täten samoillut useita tunteja, kun hän hiukan vasemmalta edestäpäin kaukaa viidakosta kuuli heikon vastauksen — urosapinan vastaushuudon. Hänen hermojansa kutkutti ja hänen silmänsä hehkuivat, kun tämä ääni tuli hänen korviinsa. Taaskin hän päästi kamalan huutonsa ja kiiti eteenpäin muuttaen suuntaansa. —
Lopuksi käsittäen, että hänen täytyi kuolla, jos jäisi paikalleen ja odottaisi apua, jota ei voinut saapua, puhutteli Korak Tantoria sillä omituisella kielellä, jota iso eläin ymmärsi. Hän käski elefantin nostaa hänet ylös ja viedä koilliseen päin. Siellä oli Korak äskettäin nähnyt sekä valkoisia että mustia miehiä. Jos hän sattuisi tapaamaan jonkun jälkimäisistä, oli helppoa käskeä Tantor kaappaamaan miekkonen, ja sitten Korak voisi hänellä päästättää itsensä paalusta. Ainakin maksoi vaivan sitä yrittää mieluummin kuin virua siellä viidakossa kuolemaan asti. Tantorin kantaessa häntä eteenpäin metsän läpi huuteli Korak vähän väliä niin kovaa kuin jaksoi, toivoen herättävänsä Akutin ihmisenmuotoisten apinain huomion, joiden lauma vaelluksillaan usein joutui näille tienoille. Ehkäpä Akut kykenisi käsittelemään solmuja — olihan se tehnyt niin silloinkin, kun venäläinen oli sitonut Korakin vuosia sitten. Ja Akut, joka liikuskeli hänen eteläpuolellaan, kuuli heikosti hänen kutsunsa ja saapui. Eräs toinenkin ne kuuli.
Sitten kun Bwana oli jättänyt seuralaisensa lähettäen heidät takaisin maatilalle, oli Miriam ratsastanut vähän matkaa pää kumarassa. Ken voi aavistaa, mitä ajatuksia risteili hänen vilkkaissa aivoissaan. Nyt hän näkyi päässeen ratkaisuun. Hän kutsui päällysmiehen luokseen.
"Minä lähden takaisin Bwanan luo", ilmoitti hän.
Neekeri pudisti päätänsä. "Ei!" selitti hän. "Bwana sanoi, että minun on vietävä teidät kotiin. Siis minä vien teidät kotiin."
"Kieltäydyt päästämästä minua?" kysyi tyttö.
Neekeri nyökkäsi ja jättäytyi jälkeen, voidakseen paremmin pitää häntä silmällä. Miriam hymyili puolittain. Pian kulki hänen hevosensa matalalla riippuvan oksan alitse, ja musta päällysmies sai tuijottaa tytön tyhjään satulaan. Hän juoksi eteenpäin puuta kohti, johon neitonen oli hävinnyt, mutta ei nähnyt hänestä vilahdustakaan. Hän kutsui; mutta mitään vastausta ei kuulunut, jollei ehkä matalaa, ilkkuvaa naurua kaukaa oikealta. Hän lähetti miehensä viidakkoon etsimään tyttöä, mutta he palasivat tyhjin toimin. Hetkisen perästä hän ryhtyi jatkamaan matkaa maatilalle, sillä nyt oli Baynesilla kuumehoureita.
Miriam riensi heti takaisin, oikaisten sinne päin, jonne otaksui Tantorin suuntaavan matkansa — sille paikalle, jolle tiesi norsujen usein kerääntyvän metsän sydämeen, suoraan itään sheikin kylästä. Hän liikkui ääneti ja nopeasti. Hän oli karkoittanut mielestään kaikki muut ajatukset paitsi sen, että piti löytää Korak ja tuoda hänet mukanaan. Se oli hänen velvollisuutensa. Tähän päätökseen oli vielä liittynyt kiusallinen pelko, että Korak ehkä ei ollut suoriutunut ilman mitään vammaa. Hän nuhteli itseänsä, ettei ollut sitä ennemmin ajatellut, vaan oli halutessaan saattaa haavoittunutta Morisonia takaisin kartanoon jättänyt muistelematta Korakin mahdollisia tarpeita. Hän oli matkannut nopeasti ja levähtämättä useita tunteja, kun vihdoin kuuli edeltänsä ison, tovereitaan kutsuvan apinan tutunomaisen huudon.
Hän ei vastannut, joudutti vain vauhtiaan, kunnes melkein lensi. Nyt hän tunsi herkkiin sieraimiinsa Tantorin hajun ja tiesi olevansa oikealla tolalla, lähellä etsittäväänsä. Mutta hän ei huutanut, koska tahtoi yllättää nuorukaisen. Pian hän siinä onnistuikin, ilmestyen äkkiä toverusten näkyviin, ison norsun huojuessa eteenpäin, keinuttaen miestä ja raskasta paalua päälaellaan ja pidellen niitä siellä ylöspäin kierretyllä kärsällään.
"Korak!" huusi Miriam lehvistä hänen yläpuoleltaan. Heti käännähti iso urosnorsu ääntä kohti, laski taakkansa maahan ja toitottaen hurjasti valmistausi puolustamaan toveriansa. Kun apinamies tunsi tytön äänen, nousi hänelle äkkiä pala kurkkuun.
"Miriam!" huusi hän takaisin tytölle.
Miriam kiipesi maahan ja juoksi riemuiten esille Korakia päästämään; mutta Tantor painoi päänsä pahaenteisesti alaspäin ja toitotti varoituksen.
"Peräydy! Peräydy!" huusi Korak. "Se tappaa sinut."
Miriam pysähtyi. "Tantor!" puhui hän isolle eläimelle. "Etkö muista minua? Minä olen pikku Miriam. Ennenhän minä usein ratsastin leveällä selälläsi." Mutta norsu vain päästeli möyryäviä ääniä kurkustaan ja ravisteli torahampaitansa vihaisessa uhmassa. Korak yritti kyllä sitä lauhduttaa. Hän käski sen mennä pois, jotta tyttö voisi tulla hänet päästämään; mutta Tantor ei totellut. Kaikissa muissa ihmisolennoissa, paitsi Korakissa, se näki vihollisen. Se luuli tytön aikovan tehdä hänen toverilleen pahaa eikä mielinyt antaa siihen mitään tilaisuutta. Tuntikauden koettivat tyttö ja mies keksiä jonkun keinon, millä voisivat pettää kiusallisen, liian huolehtivan vartijan, mutta turhaan. Tantor piti päänsä synkän tinkimättömästi eikä sallinut kenenkään lähestyä Korakia.
Sitten keksi mies juonen. "Ole menevinäsi takaisin", huusi hän tytölle. "Pysyttele tuulen alla, jotta Tantor ei vainua sinua, ja seuraa meitä sitten. Jonkun ajan perästä minä käsken sen laskea itseni alas ja lähetän sen jollakin verukkeella pois. Kun se on mennyt, voit livahtaa esille ja katkaista siteeni. Onko sinulla veistä?"
"On, minulla on veitsi", vastasi tyttö. "Minä lähden nyt; tottahan meidän onnistuu sitä puijata. Mutta älä ole liian varma — Tantor on oveluuden isä."
Korak hymyili, sillä hän tiesi, että tyttö oli oikeassa. Pian oli Miriam poistunut. Norsu kuunteli ja kohotti kärsäänsä vainutakseen hänet. Korak käski eläimen nostaa hänet taaskin päälaelleen ja jatkaa matkaa. Hetkisen epäröityään se teki työtä käskettyä. Juuri silloin kuuli Korak apinan etäisen merkkihuudon.
— Akut! — ajatteli hän. — Hyvä! Tantor tuntee Akutin hyvin. Kyllä maar se antaa Akutin lähestyä.
Korottaen äänensä vastasi Korak apinan kutsuun, mutta salli kuitenkin Tantorin kuljettaa häntä eteenpäin viidakossa. Eihän haittaisi koettaa toistakin suunnitelmaa. He olivat saapuneet aukealle kohdalle, ja Korak haistoi selvästi vettä. Tässä on sopiva paikka ja sopiva veruke. Hän käski Tantorin laskea hänet alas ja mennä noutamaan hänelle vettä kärsässään. Iso eläin laski hänet ruohikkoon aukeaman keskelle ja seisoi sitten hörössä korvin ja kärsä valppaasti valmiina, varoen pienintäkin vaaran uhkaa. Kun kaikki oli rauhallista, läksi se astumaan vähäistä puroa kohti, jonka Korak tiesi olevan parin sadan metrin päässä. Apinamies saattoi tuskin olla hymyilemättä ajatellessaan, kuinka taitavasti oli puijannut ystäväänsä; mutta niin hyvin kuin hän Tantorin tunsikin, ei hän aavistanutkaan sen viekkaiden aivojen oveluutta. Eläin asteli aukeaman yli ja katosi viidakkoon puroa kohti; mutta tuskin oli sen iso ruho verhoutunut tuuheaan lehvistöön, kun se kääntyi ja palasi varovasti aukeaman syrjään, missä saattoi näkymättömänä katsella. Tantor on luonnostaan epäluuloinen. Nytkin se vielä pelkäsi äskeisen tarmanganinaaraan palaamista, joka oli yrittänyt ahdistaa sen ystävää. Se tahtoi pysähtyä siihen juuri hetkiseksi, ollakseen varma, että kaikki oli hyvin, ennenkuin jatkaisi matkaansa veden ääreen. Ah, olipa hyvä pysähtyä. Tuoltahan naaras jo pudottausi puun oksilta aukeaman toiselta puolen ja juoksi nopeasti apinamiestä kohti. Tantor odotti. Se tahtoi antaa sen päästä Korakin luo, ennenkuin hyökkäisi — silloin ei vihollisella olisi mitään pakotilaisuutta. Norsun pienet silmät kiiluivat hurjasti. Sen häntä oli jäykästi kohotettuna. Se saattoi tuskin hillitä haluaan toitottaa raivonsa maailmalle. Miriam oli melkein Korakin vieressä, kun Tantor näki pitkän veitsen välähtävän hänen kädessään, ja silloin se porhalsi esille viidakosta kauheasti mylvien ja hyökkäsi hentoa tyttöä kohti.
Kaikki löytävät toisensa
Korak kirkui käskyjä isolle suojelijalleen, yrittäen sitä pidättää; mutta kaikki oli turhaa. Miriam juoksi reunustavia puita kohti niin kiireesti kuin hänen nopsat, pienet jalkansa kantoivat; mutta suuresta ruhostaan huolimatta kiiti Tantor hänen perässään pikajunan vauhdilla.
Korak saattoi paikaltaan nähdä koko tämän kauhean murhenäytelmän. Kylmä hiki kihosi hänen ihollensa. Hänen sydämensä näkyi lakanneen sykkimästä. Miriam saattoi ehtiä puiden luo, ennenkuin Tantor hänet saavutti, mutta hänen ketteryytensäkään ei auttaisi häntä armottoman kärsän ulottuvista — se riuhtaisisi hänet alas ja paiskaisi ilmaan. Korak saattoi kuvitella koko hirvittävän näytelmän. Sitten Tantor ryhtyisi puhkomaan hentoa pientä ruumista säälittömillä hampaillaan tai survoisi sen muodottomaksi möhkäleeksi raskailla jaloillaan.
Norsu oli melkein jo saavuttanut tytön. Korak tahtoi sulkea silmänsä, mutta ei voinut. Hänen kurkkunsa oli kuiva ja paahtunut. Koko metsäläiselämänsä aikana hän ei vielä ollut kärsinyt näin kuolettavaa pelkoa — koskaan ennen hän ei ollut tiennyt, mitä pelko olikaan. Vielä kaksitoista harppausta, ja peto tarttuisi tyttöön. Mutta mitä se oli? Korakin silmät olivat työntyä ulos kuopistaan. Outo olento oli hypännyt puusta, jonka siimekseen Miriam oli jo ehtinyt, — hypännyt suoraan tytön yli, parhaillaan hyökkäävän elefantin tielle. Se oli alaston valkoinen jättiläinen. Hänen olallaan oli köysikiemura ja nivusvaatteen nauhasta riippui metsästyspuukko. Muutoin hän oli aseeton. Paljain käsin hän astui raivostunutta Tantoria vastaan. Vieraan huulilta kajahti tuima käsky, iso eläin pysähtyi vauhdissaan, ja Miriam kiepsautti itsensä puuhun turvaan. Korakilta pääsi helpotuksen huokaus, johon yhtyi ihmettelyä. Hän tuijotti Miriamin pelastajan kasvoihin, ja kun hänelle hitaasti selvisi, kuka tuo mies oli, laajenivat hänen silmänsä epäilystä ja ihmettelystä.
Yhä mölyten vihaisesti keinutteli Tantor ruumistansa valkoisen miehen edessä. Sitten jälkimäinen astahti suoraan kärsän alle, joka yhä oli koholla, ja kuiskasi norsun korvaan käskyn. Iso paksunahkainen lakkasi mölyämästä. Villi valo sammui sen silmistä, ja kun vieras astui Korakia kohti, seurasi Tantor tottelevaisena hänen kintereillään.
Miriamkin katseli ja ihmetteli. Äkkiä kääntyi mies häntä kohti ikäänkuin muistaen hänen läsnäolonsa hetkellisen unohduksen jälkeen. "Tule, Miriam!" huusi hän, ja sitten tyttö tunsi hänet ja äännähti hätkähtäen: "Bwana!" Nopeasti hän pudottausi puusta ja riensi miehen viereen. Tantor muljautti kysyvän katseen valkoiseen jättiläiseen, mutta saatuaan varoittavan sanan salli Miriamin lähestyä. Yhdessä he kävelivät Korakin luo, jonka silmät olivat suurina kummastuksesta ja ilmaisivat harrasta anteeksipyyntöä; ehkä niissä oli myöskin iloista kiitollisuutta ihmeestä, joka oli tuonut juuri nämä kaksi hänen luokseen.
"Jack!" huudahti valkoinen jättiläinen polvistuen metsäläisen viereen.
"Isä!" änkytti Tappaja. "Kiitos Jumalalle, että se olit sinä. Koko viidakossa ei ole toista, joka olisi voinut hillitä Tantoria."
Nopeasti katkoi mies Korakin siteet, ja kun nuorukainen hyppäsi pystyyn ja kietoi käsivartensa isänsä kaulaan, kääntyi vanhempi mies Miriamia kohti.
"Luulin käskeneeni sinun palata maatilalle", sanoi hän ankarasti.
Korak katseli heitä ihmetellen. Hän tunsi sydämessään harrasta kaipuuta kaapata tytön syliinsä, mutta muisti ajoissa toisen — siron nuoren englantilaisen herrasmiehen — ja muisti myös, että hän itse oli vain raakalaisena elävä apinaihminen.
Miriam katsoi rukoilevasti Bwanaa silmiin.
"Te sanoitte minulle", virkkoi hän hyvin ujolla äänellä, "että minun paikkani oli rakastamani miehen luona", ja hän käänsi silmänsä Korakiin täynnä ihmeellistä valoa, jota kukaan muu mies ei ollut niissä ennen nähnyt eikä koskaan näkisikään.
Korak ryntäsi avosylin tyttöä kohti, mutta äkkiä hän vaipuikin hänen eteensä toiselle polvelleen ja kohottaen hänen kätensä huulilleen suuteli sitä kunnioittavammin kuin olisi suudellut maansa kuningattaren kättä.
Tantorin mörinä havahdutti kaikki kolme viidakossa kasvanutta silmänräpäyksessä valppaiksi. Norsu katseli heidän taakseen puita kohti, ja kun he silmillään seurasivat sen katseen suuntaa, ilmestyi lehväin joukosta ison apinan pää ja hartiat. Hetkiseksi silmäili olento uteliaasti heitä ja sitten kohosi sen kurkusta äänekäs jälleennäkemisen ja riemun huuto, ja tuokiota myöhemmin oli otus hypännyt maahan, parikymmentä samanlaista urosta kintereillään, ja hoippui heitä kohti huutaen ihmisenmuotoisten alkukielellä:
"Tarzan on palannut! Tarzan, viidakon herra!"
Se oli Akut, ja heti hän alkoi hyppiä ja kisata kolmikon ympärillä, kirkuen ja irvistellen niin kamalasti, että moinen menettely olisi kaikista muista ihmisolennoista voinut merkitä hurjinta raivoa; mutta nämä kolme tiesivät, että apinain kuningas osoitti alamaista kunnioitusta itseänsä suuremmalle kuninkaalle. Sen perässä harppailivat pörröiset kumppanit, kilpaillen toistensa kanssa, kuka voisi hypätä korkeimmalle ja päästää kurkustaan kamalimmat ulvahdukset.
Korak laski kätensä hellästi isänsä olalle.
"On vain yksi Tarzan", sanoi hän. "Koskaan ei voi syntyä toista!"
* * * * *
Kahta päivää myöhemmin pudottautuivat kaikki kolme puista tasangon reunalle, mistä voivat nähdä huvilan ja keittiörakennuksen piipuista nousevan savun. Apinain Tarzan oli pukeutunut jälleen sivistyneihin vaatteisiinsa, jotka oli kätkenyt puuhun, ja koska Korak kieltäytyi astumasta äitinsä silmien eteen villin puolipukimissa, joita oli niin kauan käyttänyt, eikä Miriam tahtonut jättää häntä muka pelosta, että nuori mies muuttaisi mielensä ja karkaisi takaisin viidakkoon, meni isä edeltä maatilalle hevosia ja vaatteita hakemaan.
My Dear oli portilla häntä vastassa, silmissä kysyvä ja surullinen ilme, huomatessaan, että Miriam ei ollut hänen puolisonsa mukana.
"Missä tyttö on?" kysyi hän värisevällä äänellä. "Muviri kertoi minulle, että hän, tottelematta määräyksiäsi, juoksi viidakkoon kohta kun olit heidät jättänyt. Oi, John, minä en voi kestää, että menetän hänetkin!" ja lady Greystoke purskahti murtuneena itkemään ja painoi päänsä leveää rintaa vasten, missä niin usein ennenkin oli saanut lohdutusta elämänsä suurissa katkerissa koettelemuksissa.
Loordi Greystoke kohotti hänen päätänsä ja katsoi alas hänen silmiinsä, hymyilevä ja valoisan onnellisuuden ilme kasvoillaan.
"Mitä nyt, John?" huudahti rouva. "Sinulla on hyviä uutisia — älä pidä minua odotuksessa."
"Tahdon olla ihan varma, että voit kestää parhaan uutisen kuulemisen, mitä kumpikaan meistä koskaan on saanut", sanoi hän.
"Ilo ei ikinä tapa", vastasi puoliso. "Sinä olet löytänyt — tytön?"Hän ei tohtinut toivoa mahdottomia.
"Niin olen, Jane", sanoi toinen liikutuksesta käheällä äänellä; "minä olen löytänyt tytön ja —pojan!"
"Missä hän on? Missä he ovat?" kysyi lady Greystoke kiihkeästi.
"Tuolla viidakon syrjässä. Hän ei tahtonut tulla luoksesi villissä leopardintaljassaan ja alastomuudessaan, vaan lähetti minut noutamaan säädyllisiä pukimia."
Rouva taputti käsiään riemuissaan ja kääntyi juoksemaan rakennusta kohti. "Odotahan!" huusi hän olkansa yli. "Minulla on kaikki hänen pukunsa — olen ne kaikki säilyttänyt. Tuon heti yhden sinulle."
Tarzan nauroi ja huusi häntä pysähtymään.
"Ainoat puvut, mitä täällä on hänelle sopivia", sanoi hän, "ovat minun vaatteeni — jolleivät liene hänelle liian ahtaat. Sinun pieni poikasi on kasvanut, Jane."
Ja niin ratsasti Korak, Tappaja, tuntia myöhemmin kotiin äitinsä luo — äidin, jonka kuva ei koskaan ollut haihtunut pojan sydämestä — ja tapasi hänen sylissään ja silmissään sen rakkauden ja anteeksiannon, jota sielussaan janosi ja rukoili.
Ja sitten kääntyi äiti Miriamin puoleen samalla kun säälivän surun ilme karkoitti onnenhohteen hänen silmistään.
"Tyttöseni", virkkoi hän. "Onnemme keskellä odottaa sinua suuri murhe.Herra Baynes ei toipunut haavastansa."
Suru sumensi Miriamin silmiä, mutta se puhui ainoastaan siitä, mitä hän vilpittömästi tunsi; se ei ollut naisen murhetta silloin, kun rakkain on häneltä riistetty.
"Olen suruissani", sanoi hän yksinkertaisesti. "Hän aikoi tehdä minulle suuren vääryyden; mutta hän sovitti sen runsaasti ennen kuolemaansa. Kerran luulin häntä rakastavani. Alussa se oli vain hullaantumista tyyppiin, joka oli minulle uusi — sitten se oli kunnioitusta uljasta miestä kohtaan, jolla oli kyllin siveellistä rohkeutta tunnustaakseen vikansa ja ruumiillista rohkeutta uhmatakseen kuolemaa, yrittäessään korjata tekemänsä pahan. Mutta se ei ollut rakkautta. Minä en tiennyt, mitä rakkaus oli, ennenkuin tiesin Korakin olevan elossa", ja hän kääntyi hymyillen Tappajaan päin.
Lady Greystoke vilkaisi nopeasti poikansa silmiin, josta kerran tulisi loordi Greystoke. Mikään ajatus tytön ja hänen poikansa yhteiskunnallisen aseman erilaisuudesta ei juolahtanut hänen mieleensä. Hänestä Miriam oli kuninkaan arvoinen. Hän tahtoi vain tietää, rakastiko Jack pientä arabialaista löytölasta. Pojan katse vastasi äidin sydämen kysymykseen, ja hän syleili molempia yhtaikaa, suudellen kymmenkunnan kertaa kumpaakin.
"Nyt", huudahti hän, "on minulla todella tytär!"
* * * * *
Oli monta päivämatkaa lähimmälle lähetysasemalle; mutta he odottivat maatilalla vain joitakuita päiviä, levätäkseen ja valmistautuakseen suureen tapahtumaan, ennenkuin lähtivät taipaleelle; ja sitten kun vihkiminen oli toimitettu, viipyivät he rannikolla odottaen Englantiin lähtevää laivaa. Ne päivät olivat ihmeellisimpiä Miriamin elämässä. Hän ei ollut edes hämärästi aavistanut, mitä sivistyneellä yhteiskunnalla oli hänelle varattuna. Valtameren aava ulappa ja mukava, uudenaikainen höyrylaiva herättivät hänessä värisyttävää ihmettelyä. Englantilaisen rautatieaseman melu, hälinä ja tungos peloittivat häntä.
He olivat olleet kotona ainoastaan viikon verran, kun loordi Greystoke sai tiedonannon monivuotiselta ystävältään — D'Arnotilta.
Se saapui suosituskirjeen muodossa, jonka toi hänelle eräs kenraali, nimeltä Armand Jacot. Loordi Greystoke muisti nimen. Kelle Ranskan uusimpaan historiaan perehtyneelle se olisikaan tuntematon? Olihan Jacot oikeastaan ruhtinas de Cadrenet — jäykkä tasavaltalainen, joka ei edes kohteliaisuudesta suostunut käyttämään arvonimeään, vaikka se oli kuulunut hänen suvulleen neljäsataa vuotta.
"Tasavallassa ei ole tilaa ruhtinaille", oli hänen tapansa sanoa.
Loordi Greystoke otti kyömynenäisen, harmaaviiksisen soturin vastaan kirjastossaan, ja parin lauseen perästä oli näissä kahdessa miehessä herännyt molemminpuolinen kunnioitus, joka kestäisi kautta elämän.
"Olen tullut luoksenne", selitti kenraali Jacot, "koska kunnon amiraalimme on kertonut minulle, ettei ole ketään maailmassa, joka täydellisemmin tuntisi Keski-Afrikan kuin te.
"— Sallikaa minun kertoa tarinani alusta aikain. Monta vuotta sitten varastettiin pieni tyttäreni — arabialaiset kai hänet veivät, — palvellessani Algerian muukalaislegioonassa. Teimme kaikki, mihin rakkaudella, rahalla ja hallituksenkin avulla kykenimme, löytääksemme tytön; mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Hänen valokuvansa julkaistiin maailman kaikkien suurkaupunkien johtavissa lehdissä, mutta milloinkaan emme löytäneet miestä tai naista, joka olisi nähnyt hänet sen päivän jälkeen, jona hän niin salaperäisesti katosi.
"— Viikko sitten tuli Pariisissa luokseni tummaihoinen arabialainen, joka sanoi nimensä olevan Abdul Kamak. Hän kertoi tavanneensa tyttäreni ja tarjoutui opastamaan minut hänen luokseen. Minä otin hänet heti mukaani amiraali D'Arnotin luo, jonka tiesin jonkun verran matkustelleen Keski-Afrikassa. Miehen kertomuksesta päätteli amiraali, että se paikka, missä arabialaisen minun tyttärekseni otaksumaa valkoista tyttöä pidettiin vangittuna, ei ollut kaukana teidän afrikkalaisilta tiluksiltanne; ja hän neuvoi minua heti käymään luonanne — te kun voisitte tietää, oliko sellaista tyttöä naapuristossanne."
"Mitä todistuksia esitti arabialainen siitä, että hän oli teidän tyttärenne?" kysyi loordi Greystoke.
"Ei mitään", vastasi toinen. "Siksipä pidimmekin viisaimpana neuvotella kanssanne, ennenkuin järjestämme retkikunnan. Miehellä oli vain vanha valokuva tytöstä, taakse oli liisteröity sanomalehtileikkele — siinä kuvailtiin lasta ja tarjottiin palkinto. Pelkäsimme, että hänen löydettyään sen jostakin oli ilmoitus herättänyt hänessä ahneutta ja saanut hänet uskomaan, että hän jollakin tavoin pääsisi palkintoon käsiksi mahdollisesti puijaten meille jonkun muun valkoisen tytön sillä luulottelulla, että näin monien vuosien kuluttua emme kykenisi eroittamaan vaihdokasta oikeasta."
"Onko teillä valokuva mukananne?" kysyi loordi Greystoke.
Kenraali veti kirjekuoren taskustaan, otti siitä kellastuneen kuvan ja ojensi sen englantilaiselle.
Kyyneleet sumensivat vanhan soturin silmät, kun hän jälleen vilkaisi kadoksissa olevan tyttärensä siinä kuvattuihin piirteisiin.
Loordi Greystoke tarkasti hetkisen valokuvaa. Hänen silmiinsä välähti omituinen ilme. Hän kosketti kyynärpäänsä ääressä olevaa soittokelloa, ja tuokiossa astui palvelija sisälle.
"Pyydä, että miniäni olisi hyvä ja tulisi tänne", käski hän.
Molemmat miehet istuivat ääneti. Kenraali Jacot oli liian hyvin kasvatettu ilmaistakseen mielipahaa ja pettymystä, jota hän tunsi siitä ylimalkaisesta tavasta, jolla loordi Greystoke oli sivuuttanut hänen käyntinsä aiheen. Heti kun nuori rouva olisi saapunut ja tullut hänelle esitellyksi, aikoi hän lähteä. Hetkistä myöhemmin astui Miriam sisälle.
Loordi Greystoke ja kenraali Jacot nousivat ja katsoivat häneen. Englantilainen ei virkkanut sanaakaan esittelyksi: hän tahtoi panna merkille, minkä vaikutuksen tytön kasvot ensi näkemältä tekivät ranskalaiseen, sillä hänellä oli teoria — taivainen teoria, joka oli juolahtanut hänen mieleensä sillä hetkellä, kun hän silmäili Jeanne Jacotin lapsenkasvoja.
Kenraali Jacot vilkaisi Miriamiin ja kääntyi sitten loordi Greystokeen päin.
"Kuinka kauan olette tämän tiennyt?" kysyi hän hiukan syyttävästi.
"Siitä asti, kun näytitte minulle tuon valokuvan hetkinen sitten", vastasi englantilainen.
"Hän se on", sanoi Jacot vavisten hillitystä liikutuksesta; "mutta hän ei tunne minua — ei tietenkään voi tuntea." Sitten hän kääntyi Miriamin puoleen. "Rakas lapseni", virkkoi hän, "minä olen sinun…"
Mutta Miriam keskeytti hänet nopealla, iloisella huudahduksella ja juoksi avosylin häntä kohti.
"Minä tunnen, minä tunnen!" riemuitsi hän. "Oh, nyt minä muistan!" Ja vanha soturi sieppasi hänet syliinsä.
Jack Clayton ja hänen äitinsä kutsuttiin saapuville, ja kun tarina oli kerrottu, olivat hekin iloissaan, että pieni Miriam oli löytänyt isän ja äidin.
"Etkä sinä nainutkaan arabialaista löytölasta", virkkoi Miriam. "Eikö se ole mainiota!"
"Sinä olet mainio", vastasi Tappaja. "Minä nain pienen Miriamini enkä omasta puolestani välitä, onko hän arabialaistyttö vai pelkkä pieni mangani."
"Hän ei ole kumpikaan, poikani", sanoi kenraali Armand Jacot. "Hän on ruhtinatar omalla oikeudellaan."