Taistelu mustien kanssa
Ja kaukana laajassa viidakossa heilautteli Korak itseänsä puusta puuhun, monet haavat ruumiissaan, jähmettyneestä verestä kankeana, raivon ja surun polttaessa sydäntä, ja samosi yhä etäämmälle, paviaaneja etsimään. Hän ei ollut tavannut niitä sieltä, missä oli ne viimeksi nähnyt, eikä niiden lavallisilta tyyssijoilta; mutta hän seurasi niiden jättämiä hyvin selviä jälkiä ja vihdoin ne tavoittikin. Hänen saapuessaan niiden luo ne liikkuivat hitaasti, mutta uutterasti etelään päin yhdellä niistä ajoittaisista vaelluksistaan, joiden syyn paviaani itse parhaiten tietänee. Nähdessään tuulen alta saapuvan valkoisen soturin pysähtyi lauma hänet äkänneen vartijan varoitushuudosta. Siinä oli mölyä ja mörinää, ja kankeakoipiset urokset reuhtoivat aika lailla. Hermostuneella, kimeällä äänellä huutelivat emot poikasiaan vierelleen ja siirtyivät niiden kera turvaan herrojen puolisoittensa taakse.
Korak kutsui äänekkäästi kuningasta, joka tutun säveleen kuullessaan lähestyi hitaasti, varovaisesti ja yhä jäykkäsäärisenä. Sen täytyi saada varmennukseksi vielä nenänsä todistus ennenkuin se tohti ihan empimättä luottaa korviinsa ja silmiinsä. Korak seisoi aivan hievahtamatta. Jos hän silloin olisi lähestynyt, olisi se saattanut johtaa välittömään hyökkäykseen tai yhtä helposti pakokauhuun. Villit eläimet ovat herkkähermoisia. Verrattain helppoa on ärsyttää ne jonkinlaiseen hysteeriseen vimmaan, joka voi herättää joko murhakiihkoa tai ilmetä raukkamaisena pelkuruutena. Kuitenkin on epätietoista onko villieläin koskaan todella pelkuri.
Paviaanikuningas lähestyi Korakia. Se kiersi häntä yhä ahtaammassa kaaressa, möristen, röhkien ja haistellen. Korak puhui sille.
"Minä olen Korak", sanoi hän. "Minä avasin sinun vankihäkkisi. Pelastin sinut tarmanganien käsistä. Minä olen Korak, Tappaja. Olen sinun ystäväsi."
"Öhöö!" röhkäisi kuningas. "Niin, sinä olet Korak. Korvani sanoivat minulle, että olit Korak. Silmäni sanoivat minulle, että olit Korak. Nyt kertoo nenänikin, että olet Korak. Minun nenäni ei milloinkaan erehdy. Minä olen sinun ystäväsi. Tule, lähdetään yhdessä riistaa ajamaan!"
"Korak ei voi nyt metsästää", vastasi apinamies. "Gomanganit ovat varastaneet Miriamin… Ne ovat sitoneet hänet kylässään. Ne eivät mieli päästää häntä, ja Korak yksinään ei kykene häntä vapauttamaan. Korak vapautti sinut. Tahdotko nyt kansoinesi lähteä vapauttamaan Miriamin?"
"Gomanganeilla on paljon teräviä sauvoja, joita ne heittelevät. Ne lävistävät meikäläisten ruumiit. Ne tappavat meidät. Gomanganit ovat pahaa kansaa. Ne tappavat meidät kaikki, jos menemme niiden kylään."
"Tarmanganeilla on sauvoja, jotka synnyttävät äänekästä melua ja surmaavat pitkän matkan päästä", vastasi Korak. "Niillä oli sellaisia silloinkin, kun Korak vapautti sinut ansasta. Jos Korak olisi juossut tiehensä luotanne, olisit nyt vankina tarmanganeilla."
Paviaani raapaisi päätänsä. Säännöttömässä kaaressa sen ja apinamiehen ympärillä istua kököttivät lauman urokset. Ne vilkuttivat silmiänsä, töykkivät toisiansa saadakseen edullisimman aseman, tonkivat lahoavia kasvijätteitä siltä varalta, että sattuisivat löytämään herkullisen madon, tai silmäilivät haluttomina kuningastaan ja vierasta, joka nimitti itseänsä manganiksi sekin, mutta pikemmin muistutti vihattuja tarmanganeja. Kuningas katseli muutamia vanhempia alamaisiaan, ikäänkuin odottaen ehdotuksia.
"Meitä on liian vähän", mörähti yksi.
"Onhan mäkiseudun paviaanit", ehdotti toinen. "Niitä on yhtä paljon kuin lehtiä metsän puissa. Nekin vihaavat gomanganeja. Ne taistelevat mielellään. Ne ovat aika hurjia. Pyytäkäämme ne mukaamme. Silloin voimme surmata kaikki gomanganit viidakosta." Se nousi ja röhki kauheasti ja nosti kankeat karvansa pystyyn.
Korak ei voinut suostuttaa apinoita. Ne tahtoivat kernaasti auttaa häntä, mutta niiden oli tehtävä se omalla tavallaan, mikä merkitsi, että niiden oli hankittava mukaansa vuoristosta heimolaisensa ja liittolaisensa. Korakin täytyi siis antaa perään. Tällä hetkellä hän ei muuta voinut kuin hoputtaa niitä, ja hänen ehdotuksestaan suostuivat kuningas ja kaksitoista mahtavimmista uroksista lähtemään Korakin kanssa vuoriseudulle, jättäen muun lauman jälkeensä.
Kun paviaanit kerran olivat yhtyneet seikkailuun, innostuivat ne siitä melko lailla. Lähetystö lähti heti matkaile. Taivallettiin nopeasti, mutta apinamiehen ei ollut vaikea pysyä manganien mukana. Ne pitivät kauheaa metakkaa samotessaan puiden välitse, siten koettaen uskotella edellään oleville vihollisille, että suuri lauma oli lähestymässä, sillä milloin paviaanit matkustavat isoissa joukoissa, ei ole ainoatakaan viidakon olentoa, jonka tekisi mieli niitä häiritä. Milloin maan laatu vaati pitkää taivallusta tasaisella tantereella ja puiden välit olivat isot, liikkuivat ne hiljalleen, tietäen, että melulla ei voitaisi pettää leijonaa ja leopardia silloin, kun nämä saattoivat omin silmin selvästi nähdä, että vain kourallinen paviaaneja oli matkalla.
Kaksi päivää riensi joukko villin seudun läpi, saapuen tiheästä viidakosta avonaiselle tasangolle ja sen yli vilistettyään hirsimetsää kasvaville vuorenrinteille. Täällä ei Korak ollut koskaan ennen liikkunut. Se oli hänelle uutta seutua, ja vaihtelu näköpiiriä rajoittavan viidakon yksitoikkoisuuden jälkeen tuntui miellyttävältä. Mutta tällä kertaa hän ei juuri välittänyt luonnon kauneudesta. Miriam, hänen Miriaminsa, oli vaarassa. Kunnes Miriam olisi vapautettu ja jälleen hänellä, ajatteli hän vähän mitään muuta.
Kerran metsään päästyään, joka verhosi vuorenrinteitä, etenivät paviaanit hitaammin. Alituisesti he ääntelivät valittelevaa kutsumissäveltä. Sitten ne kuuntelivat hiljaa. Vihdoin kuului kaukaa suoraan edestäpäin heikko vastaus.
Paviaanit jatkoivat samoiluaan äänten suuntaan, jotka metsän läpi värähtelivät niitä kohti väliaikoina, kun ne itse olivat vaiti. Näin kutsuen ja kuunnellen ne tulivat lähemmäksi sukulaisiaan, jotka, kuten Korakille selvisi, saapuivat monilukuisena parvena niitä vastaan; mutta kun vuoriston paviaanit vihdoin tulivat näkyviin, hämmästyi apinamies silmiensä eteen ilmestyvää todellisuutta.
Tiiviiltä seinältä näyttävä paljous isoja paviaaneja ulottui maanpinnalta puiden oksien lomitse korkeimmalle tasanteelle minkä varaan ne uskalsivat ruumiinpainonsa jättää. Verkalleen ne lähenivät äännellen kaameaa, valittelevaa kutsuaan ja taempaa, niin kaukaa kuin Korakin silmät saattoivat lehvistön läpi nähdä, nousi tiiviiden seinien tavoin yhä lisää tovereita taajoina toisiaan koskettelevina parvina. Niitä oli tuhatmäärin. Apinamies ei voinut olla ajattelematta, mikä tulisi hänen pienen joukkueensa kohtaloksi, jos joku kommellus hetkeksikin ärsyttäisi vaikkapa yhden ainoan noista tuhansista eläimistä raivoon tai säikähdyttäisi jonkun.
Mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Molemmat kuninkaat lähestyivät toisiaan tapansa mukaan ahkerasti nuuskien nenällään ja karvat pystyssä. Ne totesivat kuka kumpikin oli. Sitten kumpikin raaputteli toisensa selkää. Hetkistä myöhemmin ne haastelivat keskenään. Korakin ystävä selitti vierailun tarkoituksen, ja vasta nyt näyttäysi Korak. Tähän asti hän oli lymyillyt pensaan takana. Vuoripaviaanien kiihtymys oli suuri, kun ne hänet näkivät. Hetkiseksi pelkäsi Korak, että hänet revittäisiin palasiksi, mutta hän pelkäsi vain Miriamin tähden. Jos hän kuolisi, ei ketään olisi tyttöä auttamassa.
Molempain kuninkaitten onnistui kuitenkin tyynnyttää rahvas, ja Korakin sallittiin lähestyä. Verkalleen tulivat vuoripaviaanit häntä lähemmäksi. Ne haistelivat häntä joka puolelta. Kun hän haastoi niille niiden omalla kielellä, kummastuivat ne ja riemastuivat. Ne puhuivat hänelle ja kuuntelivat hänen puhettansa. Hän kertoi niille Miriamista ja heidän elämästään viidakossa, jossa he olivat koko apinakansan ystäviä, pienestä manusta isoon manganiin asti.
"Gomanganit, jotka ovat vieneet minulta Miriamin, eivät ole teidän ystäviänne", sanoi hän. "Ne tappavat teidän väkeänne. Alangon paviaanit ovat liian harvalukuisia mennäkseen niitä vastaan. Olen kuullut näiltä sukulaisiltanne, että teitä on hyvin paljon ja että olette hyvin urhoollisia — että teidän lukumääränne on kuin tasankojen ruohonkortten tai metsän lehtien ja että norsukin, Tantor, pelkää teitä uljuutenne vuoksi. Olen kuullut, että te hyvin mielellänne tulette mukanamme gomanganien kylään rankaisemaan häijyä kansaa, sillä välin kun minä, Korak, Tappaja, kannan pois Miriamini."
Vuoripaviaanien kuningas pullisti rintaansa ja astua tepsutteli tosiaan hyvin jäykkäkoipisesti. Samoin tekivät monet isot urokset sen alamaisista. Niille olivat mieluisia ja imartelevia vieraan tarmanganin sanat, joka nimitti itseään manganiksi ja puhui ihmisen karvaisten esivanhempain kieltä.
"Niin", sanoi yksi, "me vuorelaiset olemme mahtavia taistelijoita. Tantor pelkää meitä. Numa pelkää meitä. Sheeta pelkää meitä. Vuoriseudun gomanganit kiittävät onneansa, kun pääsevät rauhassa ohitsemme. Minä yhtenä tulen kanssasi alankomaan gomanganien kylään. Minä olen kuninkaan ensimmäinen uroslapsi. Yksinäni kykenen minä tappamaan kaikki alhaisen maan gomanganit" ja se pullisti rintaansa ja astella tepsutteli kopeasti edestakaisin, kunnes erään toverin syyhyvä selkä vaati sen uutteraa huomiota.
"Minä olen Gub", huusi toinen. "Taisteluhampaani ovat pitkät. Ja terävät. Ja vahvat. Monen gomanganin pehmeään lihaan olen ne upottanut. Yksinäni minä surmasin Sheetan sisaren. Gub tulee kanssasi alangoille ja tappaa niin monta gomangania, ettei jää ruumiiden lukijaa" — ja sekin röyhenteli ja teikaroi naaraiden ja nuoren väen ihailevien silmien edessä.
Korak vilkaisi kysyvästi kuninkaaseen.
"Teikäläiset urokset ovat hyvin uljaita", sanoi hän; "mutta uljain kaikista on kuningas."
Näin puhuteltuna pörrökarvainen uros, joka vielä oli parhaissa voimissaan — muutoin se ei enää olisikaan ollut kuninkaana —, mörisi raivokkaasti. Metsän kaiku vastasi sen voimakkaisiin huutoihin. Pikkupaviaanit tarrautuivat pelokkaina emojensa karvaiseen kaulaan. Kuin sähköistettyinä hyppäsivät urokset korkealle ilmaan ja yhtyivät kuninkaansa karjuvaan uhmanhuutoon. Meteli oli kauhea.
Korak astui kuninkaan luo ja kirkaisi sen korvaan: "Tule!" Sitten hän lähti pois metsän läpi tasankoa kohti, jonka yli oli kuljettava pitkällä matkalla takaisin Kovudun, gomanganipäällikön, kylään. Yhä karjuen ja huutaen kääntyi kuningas häntä seuraamaan. Heidän perässään tulivat harvalukuiset alangon paviaanit ja tuhansittain vuoristoheimoa — hurjia, sitkeitä, itsepintaisia, verenhimoisia eläimiä.
Ja niin he saapuivat toisena päivänä Kovudun kylään. Iltapäivä oli kulunut puoliväliin. Kylä oli vaipunut päiväntasaajan alla vallitsevan polttavan paahteen hiljaisuuteen. Mahtava lauma matkasi nyt ääneti. Tuhansien käpäläin poljenta ei saanut aikaan metsässä suurempaa melua kuin olisi voinut syntyä voimakkaammaksi yltyvän tuulen suhinasta puiden lehväisten oksien välissä.
Korak ja molemmat kuninkaat olivat etunenässä. Lähellä kylää he pysähtyivät, kunnes jälemmäksi jääneet olivat ehtineet kerääntyä. Nyt vallitsi ehdoton äänettömyys. Salavihkaa hiipien nousi Korak vaajavarustuksen yli kohoavaan puuhun. Hän vilkaisi taakseen. Lauma oli aivan hänen kintereillään. Aika oli tullut. Hän oli pitkän matkan varrella alituisesti varoitellut paviaaneja millään muotoa tekemästä pahaa valkoiselle naaraalle, joka oli kylässä vankina. Kaikki muut olivat niiden laillista saalista. Sitten hän kohottaen kasvonsa taivasta kohti päästi yhden ainoan huudon — merkkihuudon. Vastaukseksi hyökkäsi kolmetuhatta karvapeittoista urosta kirkuen ja vonkuen säikähtyneiden neekerien kylään. Sotureita tuli esille joka hökkelistä. Äidit keräsivät pienokaisensa käsivarsilleen ja pakenivat porttia kohti, nähdessään hirveän lauman vyöryvän kylään. Kovudu järjesti taistelijansa ympärilleen ja rohkaisten näitä hyppimällä ja kiljumalla asetti uhmaavan, keihäskärkisen rintaman ryntäävää parvea vastaan.
Korak, joka oli johtanut vaellusta, johti hyökkäystäkin. Neekerit valtasi kauhu ja hämmennys, kun he näkivät tämän valkoihoisen nuorukaisen johtamassa kamalaa paviaanijoukkoa. Hetkisen he pitivät puoliaan heittäen kertaalleen keihäänsä lähestyvää paljoutta vastaan; mutta ennenkuin he olivat ehtineet sovittaa nuolet jousiinsa, alkoivat he horjua ja peräytyä ja kääntyivät sitten säikähtyneinä sekasortoiseen pakoon. Heidän riveihinsä, heidän selkäänsäkin hypiskelivät paviaanit, upottaen vahvat hampaansa heidän niskalihaksiinsa. Ja ensimmäisenä, hurjimpana, verenhimoisimpana niiden joukossa riehui Korak, Tappaja.
Kylän portilla, jonka lävitse mustat pakokauhussa työntyivät, jätti Korak heidät liittolaistensa armoille ja kääntyi itse intomielin hökkeliä kohti, jossa Miriam oli ollut vankina. Se oli tyhjä. Toinen likainen maja toisensa jälkeen paljasti saman surullisen tosiasian, — Miriamia ei ollut yhdessäkään niistä. Korak tiesi, että neekerit eivät olleet ottaneet häntä kylästä paetessaan mukaansa, sillä hän oli huolellisesti tarkannut nähdäkseen hänestä vilahduksen pakolaisten joukossa.
Apinamiehelle, joka hyvin tunsi villien taipumukset, jäi vain yksi ainoa selitys: Miriam oli tapettu ja syöty. Se vakaumus, että Miriam oli kuollut, kuohahdutti Korakin aivoissa veripunaisen raivontyrskyn niitä vastaan, joita hän luuli tytön murhaajiksi. Etäältä hän erotti paviaanien vihaisen ärinän, johon sekaantui uhrien parkuna, ja sinnepäin hän nyt riensi. Hänen saapuessaan paikalle olivat paviaanit jo alkaneet väsyä hurjaan urheiluunsa, ja pieneen ryhmään kerääntyneinä neekerit puolustautuivat jälleen, käyttäen navakasti ryhmysauvojaan niitä harvoja uroksia vastaan, jotka vielä itsepintaisesti niitä ahdistivat.
Näiden joukkoon syöksähti Korak — nopeana, säälimättömänä, kauheana — yläpuolella riippuvilta puunoksilta. Sokea vimma valtasi hänet. Ja juuri se vimma häntä raivokkuudellaan suojelikin. Haavoitetun naarasleijonan tavoin hän oli täällä ja tuolla, joka paikassa, lyöden kauheita iskuja kovilla nyrkeillään ja varmasti ja oikeaan aikaan, kuten hyvin harjaantunut taistelija ainakin. Tuontuostakin hän upotti hampaansa jonkun vihollisen lihaan. Hän siirtyi toisen luota ahdistamaan toista, ennenkuin neekerit ehtivät antaa hänelle tehokasta iskua. Mutta vaikka hänen saavutuksensa paljon painoivatkin taistelun ratkaisussa, vaikutti vielä enemmän se kauhu, jota hän herätti vihollistensa yksinkertaisissa, taikauskoisissa mielissä. Heistä tämä valkoinen soturi, joka toimi isojen apinain ja hurjain paviaanien toverina, joka mörisi, niuhoitti ja purra näykkäili kuin peto, ei ollut inhimillinen olento. Hän oli metsän paholainen — kauhea tuhonjumala, jota he olivat loukanneet ja joka oli saapunut luolastaan syvältä viidakosta heitä rankaisemaan. Sen uskon vuoksi monet tekivätkin vain heikkoa vastarintaa, tajutessaan, että oli turhaa ponnistella vähäisillä ihmisvoimilla jumaluusolentoa vastaan.
Ne, jotka voivat, pakenivat, kunnes lopuksi ei enää ollut ketään jälellä kärsimässä rangaistusta teosta, johon he eivät olleet syypäät, vaikka kyllä olisivat sen tehneet. Läähättäen ja verissään pysähtyi Korak, kun ei enää ollut useampia uhreja. Paviaanit kerääntyivät hänen ympärilleen, nekin verestä ja taistelusta kylläisinä. Sitten ne lojuivat väsyneinä kentällä.
Etäällä sieltä keräsi Kovudu hajaantuneita heimolaisiaan ja tiedusteli vaurioita ja tappioita. Hänen kansansa oli ihan kauhuissaan. Asukkaita ei voitu millään suostuttaa enää jäämään tähän maahan, eivätkä he tahtoneet edes palata kylään tavaroitansa noutamaan. Sensijaan he halusivat heti jatkaa pakoansa, kunnes olisivat ehtineet monen, monen penikulman päähän sen paholaisen liikkumisalueelta, joka oli niin vimmatusti heidän kimppuunsa hyökännyt. Ja niin tapahtui, että Korak karkoitti kodeistansa ne ainoat ihmiset, jotka olisivat voineet auttaa häntä Miriamin etsinnässä, ja katkaisi ainoan yhdysrenkaan itsensä ja tytön väliltä, jos joku olisi sattunut tulemaan ystävällisen bwanan duarista häntä etsimään hänen pienen viidakkomorsiamensa hoivaajan lähettämänä.
Ja kaiken aikaa oli Miriam tuskin puolentoistasadan kilometrin päässä.
Eurooppalaisia vieraita
Miriamin päivät kuluivat nopeasti hänen uudessa kodissaan. Ensin hän oli kovin levoton ja pyrki viidakkoon Korakiansa etsimään. Bwana, kuten tyttö yhä itsepintaisesti nimitti hyväntekijäänsä, sai hänet toistaiseksi luopumaan siitä yrityksestä lähettämällä erään päällysmiehen neekeriosaston kanssa Kovudun kylään tiedustelemaan vanhalta villiltä, kuinka hän oli saanut valkoisen tytön haltuunsa, ja ottamaan selvää tämän menneisyydestä, mikäli tietoja siitä oli saatavissa mustalta heimopäälliköltä. Erittäinkin antoi Bwana päällysmiehen toimeksi kysellä Kovudulta sitä omituista olentoa, jota tyttö nimitti Korakiksi, ja etsiä apinamiestä, jos saisi vähäisintäkään todistusta, jonka nojalla voisi uskoa sellaisen henkilön olevan olemassa. Bwana oli enemmän kuin varma siitä, että Korak oli kokonaan tytön sekavan mielikuvituksen tuote. Hän uskoi, että lapsen neekerien vankina kärsimät kauhut ja koettelemukset ja hirveät kokemukset ruotsalaisten parissa olivat järkyttäneet hänen tajuntansa; mutta kun päivät kuluivat ja hän tutustui Miriamiin paremmin ja sai tilaisuutta tarkata häntä tyynen afrikkalaisen kotinsa säännöllisessä elämässä, täytyi hänen myöntää, että tytön omituinen tarina hämmennytti häntä paljonkin, koska ei ollut minkäänlaista muuta todistusta, että Miriam ei olisi ollut täysijärkinen.
Valkoisen miehen vaimo, jonka Miriam oli ristinyt "My Deariksi", koska ensiksi oli kuullut Bwanan häntä siksi puhuttelevan, ei ainoastaan osoittanut harrasta huolenpitoa pienelle viidakko-orvolle hänen hyljätyn ja avuttoman tilansa takia, vaan oppi myös rakastamaan häntä yhtä paljon hänen päivänpaisteisen olemuksensa ja luontaisen viehkeytensä takia. Ja Miriam, johon lempeän, sivistyneen naisen ominaisuudet puolestaan tekivät vaikutuksensa, vastasi rouvan kiintymykseen ja hellyyteen.
Kuukausi kului ennenkuin päällysmies palasi, ja sillä välin oli villi, puolialaston pikku tarmangani muuttunut sievään hamoseen puetuksi, ainakin ulkopuolisesti sivistyksen silaamaksi tytöksi. Miriam oli nopeasti edistynyt englanninkielen pulmien voittamisessa, sillä Bwana ja My Dear olivat itsepintaisesti kieltäytyneet puhumasta arabiaa siitä asti kun olivat päättäneet, että Miriamin oli opittava englantia, mikä oli tapahtunut päivää paria myöhemmin kuin tyttö oli saapunut heidän kotiinsa.
Lähetin selostus sai Miriamin joksikin aikaa kovin alakuloiseksi, sillä mies oli tavannut Kovudun kylän autiona eikä ollut, niin tarkoin kuin olikin etsinyt, löytänyt lähiseudulta ainoatakaan alkuasukasta. Muutamiksi päiviksi hän oli leiriytynyt kylän viereen ja sillaikaa järjestelmällisesti haeskellut ympäristöltä jälkiä Miriamin Korakista; mutta sekään etsintä ei ollut johtanut mihinkään tuloksiin. Hän ei ollut nähnyt apinoita eikä apinamiestä. Ensiksi tahtoi Miriam itse lähteä Korakia etsimään, mutta Bwana sai hänet suostutelluksi odottamaan. Bwana vakuutti hänelle lähtevänsä itse niin pian kuin saisi aikaa, ja vihdoin Miriam myöntyi hänen toivomuksiinsa; mutta kului kuukausia ennenkuin hän lakkasi miltei joka hetki suremasta Korakiansa.
Hän oli nyt kuusitoistavuotias, vaikka häntä olisi helposti voinut pitää yhdeksäntoista vuoden ikäisenä, ja hän oli hyvin kaunismuotoinen mustine hiuksineen ja päivänpaahtamine ihoineen, terveydestä ja viattomuudesta raikkaana ja puhdasvärisenä. Kuitenkin kalvoi häntä vielä hänen salainen surunsa, vaikkei hän siitä enää My Dearille puhunut. Tuskin kului hetkeäkään, joka ei tuonut Korakia hänen mieleensä ja samalla kipeää kaipausta nähdä hänet jälleen.
Miriam puhui nyt sujuvasti englanninkieltä ja luki ja kirjoitti sitä yhtä hyvin. Eräänä päivänä My Dear haastoi hänelle leikillään hiukan ranskaa, ja hänen ihmeekseen vastasi Miriam samalla kielellä — tosin hitaasti ja änkyttäen, mutta silti oivallisella ranskankielellä, joskin sellaisella kuin pienen lapsen on tapana. Senjälkeen he rupattelivat vähän ranskaa joka päivä, ja usein ihmetteli My Dear, että tyttö oppi sitä kieltä perin helposti, toisinaan melkein kaamean helposti. Ensiksi oli Miriam rypistellyt pieniä, kapeita, kaartuvia kulmakarvojaan ikäänkuin yrittäen muistella jotakin melkein unohtunutta, mistä nuo uudet sanat toivat aavistuksen, ja sitten hän yhtä paljon omaksi kuin opettajansakin kummastukseksi käytti toisia ranskalaisia sanoja kuin mitä oli harjoituksissa esiintynyt — vieläpä käytti niitä oikein ja lausui ne paremmin kuin englantilainen rouva tiesi itse osaavansa niitä ääntää. Mutta Miriam ei osannut lukea eikä kirjoittaa, mitä hän niin hyvin puhui, ja koska My Dear piti virheetöntä englanninkielen taitoa tärkeimpänä, tyydyttiin ranskankielessä puhumiseen ja jätettiin sen kirjalliset opinnot toistaiseksi.
"Epäilemättä kuulit joskus ranskaa puhuttavan isäsi duarissa", arveliMy Dear järkevimpänä selityksenä. Miriam pudisti päätänsä.
"Mahdollista", virkkoi hän, "mutta minä en muista koskaan nähneeni ranskalaista isäni seurassa — hän vihasi niitä eikä tahtonut olla niiden kanssa missään tekemisissä; ja olen aivan varma, että koskaan ennen en ole kuullut ainoatakaan näistä sanoista, vaikka ne tuntuvatkin minusta niin tutuilta. En vei sitä käsittää."
"En minäkään", myönsi My Dear.
Jokseenkin samaan aikaan toi sanansaattaja kirjeen, joka täytti Miriamin innostuksella, kun hän kuuli sen sisällön. Oli tulossa vieraita! Joukko englantilaisia naisia ja herroja oli ottanut vastaan My Dearin kutsun saapua viettämään kuukauden ajan heidän kanssaan metsästellen ja tutkimusretkiä tehden. Miriam oli pelkkää odotusta. Minkälaisia nuo muukalaiset olisivat? Olisivatko ne yhtä herttaisia, kuin Bwana ja My Dear olivat olleet, vai sellaisiako kuin muut hänen tuntemansa valkoihoiset — julmia ja säälimättömiä? My Dear vakuutti hänelle, että kaikki olivat sivistynyttä väkeä, ja että Miriam huomaisi heidät ystävällisiksi, hienotunteisiksi ja rehellisiksi. My Dearia ihmetytti, että Miriam ei vieraita odottaessaan osoittanut minkäänlaista villieläimen vauhkoutta.
Hän vartosi niiden tuloa uteliaana ja jonkinlaisin mieluisin aavistuksin, kun hänelle kerran oli vakuutettu, että ne eivät häntä purisi. Hän ei tosiaan osoittautunut toisenlaiseksi kuin olisi ollut sievä nuori eurooppalaisneiti kuullessaan saavansa odotettua seuraa.
Vihdoin vieraat saapuivatkin. Niitä oli kolme herrasmiestä ja kaksi naishenkilöä — molempien vanhempien herrojen puolisot. Seurueen nuorin jäsen oli hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes, nuori, melkoisen varakas mies, joka oli, käytettyään loppuun kaikki Euroopan pääkaupunkien tarjoamat huvittelumahdollisuudet, mielellään ottanut varteen tämän tilaisuuden käydä toiselta mantereelta etsimässä kiihoketta ja seikkailuja.
Hänestä oli kaikki ei-eurooppalainen enemmän tai vähemmän sietämätöntä; mutta silti hän ei ollut laisinkaan vastahakoinen nauttimaan outojen seutujen uutuudesta ja parhaansa mukaan huvittelemaan tutkimalla niiden alkuasukkaitakin, niin torjuttavilta kuin ne kotona olisivatkin saattaneet hänestä näyttää. Sävyltään hän oli säyseä ja kaikille kohtelias — mahdollisesti hitusen jäykempi ja jörömpi niille, joita piti halvemmasta savesta muovattuina, kuin niille harvoille, jotka hän mielessään tunnusti vertaisiksensa.
Luonto oli lahjoittanut hänelle mainion ruumiinrakenteen ja kauniit kasvot sekä riittävän määrän tervettä arvostelukykyä hänen käsittääkseen, että vaikka hän saattoikin nauttia ylemmyytensä tunteista joukkoja kohtaan, niin oli vähän luultavaa, että joukot samasta syystä kovinkaan haltioituivat. Ja niin hän helposti säilytti mitä kansanomaisimman ja miellyttävimmän miehen maineen; ja miellyttävä hän todella olikin. Pieni itsekkyyden häivä tuli toisinaan näkyville, mutta ei koskaan niin tuntuvana, että se olisi rasittanut hänen tovereitaan. Tällainen oli lyhyesti sanoen tämä eurooppalaisen sivistyksen ylellisyyteen tottunut jalosukuinen herra Morison Baynes. Millainen olisi hänen jalosukuisuutensa keskiafrikkalainen Morison Baynes, oli vaikea arvata.
Miriam oli muukalaisten parissa aluksi ujo ja vähäpuheinen. Hänen hyväntekijänsä olivat katsoneet parhaaksi olla mainitsematta hänen omituisesta menneisyydestänsä, ja niin pidettiin häntä heidän kasvattinaan, jonka entisyyttä ei käynyt tiedustaminen, koska siitä ei oltu mainittu. Vieraat tapasivat hänessä herttaisen ja vaatimattoman, nauraa helskyttelevän ja reippaan tytön, jolta eivät koskaan loppuneet omituiset ja huvittavat viidakkotarinat.
Hän oli ratsastellut paljon sen vuoden aikana, jonka oli viettänyt Bwanan ja My Dearin kanssa. Hän tunsi jokaisen puhveleille mieluisan, verhoavan kaislikon joen varrella, jonne ne saapuivat rypemään ja sammuttamaan janoansa. Hän tunsi tusinan verran paikkoja, missä leijonilla oli luolansa, ja kuivemmalla maalla jokaisen juomarapakon aina kolmen neljänkymmenen kilometrin päähän virrasta. Erehtymättömän tarkasti, niin että hänen vaistonsa tuntui melkein yliluonnolliselta, hän osasi vainuta isoimmat kuten pienimmätkin eläimet niiden lymypaikkoihin asti. Mutta erityisesti heitä kaikkia hämmästytti hänen kykynsä silmänräpäyksessä tuntea petojen läsnäolo, joita muut eivät voineet nähdä eivätkä kuulla, vaikka kuinka pinnistivät aistejansa.
Herra Morison Baynesista oli Miriam mitä sievin ja herttaisin toveri. Hän ihastui tyttöön heti alussa. Ehkä varsinkin senvuoksi, että hän ei ollut odottanut tapaavansa tällaista seuraa lontoolaisten tuttaviensa afrikkalaisella maatilalla. He olivat paljon yhdessä, koska olivat pikku seurueen ainoat naimattomat henkilöt. Kokonaan tottumaton kun Miriam oli senkaltaisten miesten seuratoveriksi kuin Baynesin, tenhosi tämä häntä. Hänen kertomuksensa suurista iloisista kaupungeista, jotka hän hyvin tunsi, herättivät neitosessa ihastusta ja ihmettelyä. Siinä, että hänen jalosukuisuutensa Morison aina esiintyi edukseen näissä kuvauksissa, näki Miriam vain mitä iuonnollisimman seurauksen hänen liikkumisestaan tarinansa näyttämöllä; — missä tahansa Morison olikin, siellä täytyi hänen olla sankarina, niin ajatteli tyttö.
Nuoren englantilaisen alituinen läsnäolo himmensi Korakin kuvaa. Sensijaan, että Korak oli ennen ollut hänelle nykyisyyttä, huomasi Miriam nyt, että hän oli pelkkä muisto. Tälle muistolle hän pysyi uskollisena; mutta mitäpä merkitsee muisto kiehtovan todellisuuden rinnalla?
Vieraiden saapumisesta asti Miriam ei ollut koskaan seurannut miehiä metsästysretkille. Hän ei koskaan ollut erikoisesti pitänyt tappamisurheilusta. Jälkien seuraaminen oli hänestä hauskaa, mutta tappamiseen pelkän tappamisen vuoksi hän ei voinut viehättyä, vaikka olikin ollut pieni villitär ja jossakin määrin vieläkin oli. Bwanan käydessä ampumassa riistaa ravinnoksi tyttö oli aina ollut hänen innokkaana kumppaninaan; mutta lontoolaisten vieraiden saavuttua oli metsästäminen raaistunut pelkäksi surmaamiseksi. Tuhoteurastusta isäntä ei kylläkään sallinut; mutta eräretkillä käytiin kuitenkin vain päiden ja taljojen vuoksi eikä muonitustarkoituksessa. Niinpä Miriam jäikin niiltä pois, viettäen päivänsä joko My Dearin kanssa varjoisella kuistilla tai ratsastaen mielikkiponillaan kenttien yli tai metsän reunaan. Sinne hän jätti ratsunsa kytkemättömäksi siksi aikaa kun itse hyppäsi puihin, hetkiseksi antautuakseen siihen eheään riemuun, jota hänen aikaisemman lapsuutensa villiin, vapaaseen elämään palaaminen tuotti.
Silloin välähteli hänen mieleensä jälleen Korakin kuva, ja vihdoin hän väsyneenä hyppimiseen ja heilauttelemaan itseään puusta puuhun oikaisihe tavallisesti jollekin oksalle mukavaan asentoon ja uinaili. Ja sitten, kuten tapahtui tänäänkin, hän havaitsi Korakin piirteiden vähitellen hämärtyvän ja kuvan vaihtuvan toiseksi, ahavoittuneen, puolialastoman tarmanganin muuttuvan pienellä metsästyshevoseila ratsastavaksi khakipukuiseksi englantilaiseksi.
Ja hänen uneksiessaan kuului hänen korviinsa heikosti jonkun matkan päästä säikähtyneen vohlan määkinää. Miriam havahtui heti tarkkaavaiseksi. Ette te tai minä, vaikkapa olisimme kyenneet niin etäältä erottamaan tuon surkean valituksen, olisi sitä tajunneet, mutta Miriam kuuli siinä sellaista kauhua, joka valtaa märehtijän, kun petoeläin on lähettyvillä ja pako mahdoton.
Korakille oli ollut huvina ja urheiluna ryöstää Numalta sen saalis, milloin mahdollista, ja myöskin Miriam oli usein tuntenut vavahduttavaa riemua siepatessaan jonkun herkkupalasen melkein eläinten kuninkaan kidasta. Vohlan määintä palautti nyt hänen mieleensä muiston kaikista entisistä riemunvärähdyksistä. Heti tunsi hän kiihkeää halua jälleen ruveta piilosille kuoleman kanssa.
Nopeasti hän irroitti ratsastushameensa ja heitti sen pois, — se oli kovin hankala, jos mieli vikkelästi pujahdella puiden oksilla. Hänen ratsassaappaansa ja sukkansa saivat seurata hametta, sillä ihmisen paljas jalkapohja ei luiskahtele kuivassa eikä kosteassakaan puunkuoressa, kuten kova saappaanantura. Hän olisi kernaasti riisunut ratsastushousunsakin, mutta My Dearin äidilliset kehoitukset olivat saaneet Miriamin vakuutetuksi, ettei ollut säädyllistä maailmassa vaeltaa alastomana. Hänen kupeellaan riippui metsästyspuukko. Kivääri oli vielä tupessaan ponin häpäällä. Revolveriansa hän ei ollut ottanut mukaansa.
Vohla määki vielä, kun Miriam ryntäsi nopeasti sen suunnalle, jonka hän tiesi johtavan suoraan eräälle juomakuopalle päin. Paikka oli aikaisemmin ollut pelottavassa maineessa sinne kerääntyvien leijonain vuoksi, mutta viimeiseltä ei ollut havaittu petoeläimiä liikuskelevan tämän juomarapakon seutuvilla. Miriam oli kuitenkin varma siitä, että määkimisen syynä oli joko leijonan tai pantterin läsnäolo.
Pian hän sen saisi tietää, sillä hän läheni nopeasti tuota säikähtynyttä eläintä. Eteenpäin rientäessään hän ihmetteli, että äänet yhä kuuluivat samalta kohdalta. Miksei vohla juossut pois? Mutta kun hän tuli pienen eläimen näkyville, selvisi hänelle asia. Vohla oli kytketty paaluun allikon viereen.
Miriam pysähtyi läheisen puun oksille ja tarkkasi ympäröivää aukeamaa nopeilla, läpitunkevilla katseilla. Missä oli metsästäjä? Bwana väkineen ei metsästänyt sillä tavoin. Kuka olikaan sitonut tämän pienen eläin-paran Numan houkutteluksi? Bwana ei koskaan sallinut moisia tekoja alueillansa, ja hänen sanansa oli lakina niille, jotka metsästivät monenkin tunnin matkan päässä hänen maatilaltansa.
Kaiketi joitakin vaeltelevia villejä, ajatteli Miriam; mutta missä ne olivat? Eivät edes hänen terävät silmänsä voineet niitä keksiä. Ja missä oli Numa? Miksei se jo aikoja sitten ollut karannut tämän turvattoman herkkupalan niskaan? Että se oli jossakin lähellä, ilmeni vohlan surkeasta parkumisesta. Ah! Nyt hän sen näki. Se oli vesakkoon kyyristyneenä muutaman metrin päässä Miriamista oikealle. Vohla oli tuulen alapuolella ja saattoi täydelleen tuntea sen pelottavan hajun, joka ei saapunut Miriamin nenään.
Kiertää aukeaman toiselle puolelle, missä puut ulottuivat lähemmäksi vohlaa, hypätä nopeasti pienen eläimen viereen ja katkaista liekaköysi, olisi ollut vain hetkisen työ. Sillä hetkellä saattaisi Numa hyökätä, ja silloin olisi tuskin aikaa ehtiä jälleen puiden turviin. Mutta se olisi kuitenkin mahdollista. Miriam oli selviytynyt pahemmastakin pälkäästä monet kerrat sitä ennen.
Mutta eräs ajatus sai hänet hetkiseksi epäröivänä pysähtymään; se johtui pikemmin näkymättömäin metsästäjäin kuin Numan pelosta. Jos siellä oli vieraita neekereitä, niin keihäät, jotka niillä oli valmiina Numan varalta, voivat yhtä helposti viuhahtaa jokaista vastaan, ken uskalsi päästää irti heidän syöttinsä, kuin saalista kohti, jota he täten koettivat viekoitella ansaan. Taaskin ponnisteli vohla vapautuakseen. Taaskin koski sen surkea valitus tytön sydämen helliin kieliin. Hyljäten varovaisuuden hän alkoi kiertää aukeamaa. Numalta hän vain koetti salata läsnäolonsa. Vihdoin hän pääsi vastakkaiselle puolelle. Hetkiseksi hän pysähtyi tähystämään isoa leijonaa ja näki samassa mahtavan pedon verkalleen kohoavan täyteen korkeuteensa. Kumea karjaisu ilmaisi, että se oli valmis.
Miriam veti veitsensä tupesta ja hyppäsi maahan. Nopeasti juosten riensi hän vohlan luo. Numa näki hänet. Se pieksi hännällään keltaisenruskeita kylkiänsä ja karjui kauheasti. Mutta se jäi hetkiseksi paikoilleen, — kaiketi oli tämä viidakosta niin odottamatta esille juossut outo ilmestys ihmetyttänyt sen toimettomaksi.
Toisetkin silmät katselivat Miriamia — silmät, joissa kuvastui yhtä paljon hämmästystä kuin petoeläimen kellervän vihreissä kehissä. Valkoihoinen, okaisista pensaista rakennetunbomansuojaan piiloutunut mies nousi puoliksi, kun tyttö hyppäsi aukeamalle ja ryntäsi vohlaa kohti. Hän näki Numan epäröivän. Hän kohotti kiväärinsä ja tähtäsi petoa rintaan. Tyttö pääsi vohlan luo. Hänen puukkonsa välähti, ja pieni vanki oli vapaa. Määkäisten mennessään se vilisti viidakkoon. Sitten tyttö kääntyi palatakseen puun turviin, josta niin äkkiä ja odottamatta oli hypännyt näkyviin hämmästyttäen jalopeuran, vohlan ja miehen.
Tytön palatessa olivat hänen kasvonsa käännetyt metsästäjään päin. Tämän silmät laajenivat, kun hän näki tytön piirteet. Häneltä pääsi pieni kummastuksen huohotus; mutta nyt vaati leijona hänen koko huomionsa — ällistynyt, vihainen peto hyökkäsi. Hievahtamaton pyssy oli vielä tähdättynä sen rintaan. Mies olisi voinut laukaista ja heti keskeyttää sen hyökkäyksen; mutta tytön kasvot nähdessään hän jostakin syystä epäröi. Eikö hän ehkä halunnut pelastaa neitosta? Vai tahtoiko hän, jos mahdollista, mieluummin jäädä häneltä huomaamatta? Varmaankin viimemainittu seikka pidätti vakavan käden ja liipaisimelle lasketun sormen pienestä painalluksesta, joka ainakin hetkiseksi olisi pysähdyttänyt ison petoeläimen.
Kotkan tavoin katseli mies, kuinka tyttö juoksi henkensä edestä. Kului parin sekunnin aika koko tähän kiihoittavaan jännitykseen siitä hetkestä, jolloin leijona ryhtyi hyökkäämään. Tuokioksikaan eivät kiväärin tähtäimet jättäneet maaliaan, kellervän pedon leveää rintaa, leijonan suuntautuessa hiukan vasemmalle miehestä. Kerran, vihoviimeisellä hetkellä, jolloin pelastus näytti mahdottomalta, tiukkeni sormen kosketus liipaisimella juuri hitusen; mutta melkein samassa hyppäsi tyttö yläpuolella riippuvaa oksaa kohti ja tavoitti sen. Leijonakin hyppäsi; mutta ketterä Miriam oli kiepsahtanut sen ulottuvilta viime silmänräpäyksessä ja viimeisen tuumanvälin yläpuolelle.
Mies huokaisi helpotuksesta, laskiessaan kiväärinsä alas. Hän näki tytön irvistävän vihaiselle, alapuolellaan karjuvalle ihmissyöjälle ja sitten nauraen kiitävän pois metsään. Tunnin ajaksi jäi leijona allikolle. Satakin kertaa olisi metsästäjä voinut kaataa saaliinsa. Miksi hän ei ampunut? Pelkäsikö hän, että laukaus kiinnittäisi tytön huomion ja saisi hänet palaamaan?
Vihdoin Numa, yhä vihaisesti karjuen, asteli majesteetillisesti viidakkoon. Metsästäjä ryömi esille bomastansa ja saapui puoli tuntia myöhemmin pieneen, huolellisesti metsän siimekseen kätkettyyn leiriin. Kourallinen mustia seuralaisia tervehti jörön välinpitämättömästi hänen palaamistansa. Hän oli iso, parrakas mies, kookas kellerväpartainen jättiläinen telttaansa astuessaan. Puolen tunnin kuluttua hän tuli sieltä ulos kasvot sileiksi ajeltuina.
Hänen neekerinsä katsoivat häneen kummastuneina.
"Olisitteko tunteneet minut?" kysyi hän.
"Hyeenakaan, joka sinut synnytti, ei olisi sinua tuntenut, bwana", vastasi yksi.
Mies tähtäsi navakan nyrkiniskun neekerin naamaan; mutta hyvin tottuneena moisia mäjähdyksiä väistämään kääntyi röyhkeä alkuasukas ajoissa sivulle.
Viettelijä
Miriam palasi verkalleen puulle, johon oli jättänyt hameensa, kenkänsä ja sukkansa. Hän lauloi hilpeästi; mutta hänen laulunsa taukosi äkkiä, kun hän tuli puun lähelle ja näki siinä joukon paviaaneja riemuiten tempomassa ja raastamassa hänen pukimiansa. Miriamin havaitessaan ne eivät ilmaisseet mitään pelkoa. Ne vain paljastivat hampaansa karjahdellen ja muristen. Mitäpä pelättävää oli yhdessä ainoassa tarmangani-naaraassa? Ei mitään, ei kerrassaan mitään!
Avoimella kentällä metsän takana palasivat erämiehet päivän urheilusta. He olivat kaukana toisistaan, toivoen kotimatkallaan kentän yli yllättävänsä jonkun samoilevan leijonan. Hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes ratsasti lähinnä metsää. Hänen katseensa, harhaillessaan aaltoilevan pensaantöppäitä kasvavan seudun yli, osui johonkin hahmoon, joka liikahteli viidakon reunalla, missä tiheikkö äkkiä päättyi aukeaan tasankoon.
Hän ohjasi ratsunsa sinnepäin. Olento oli vielä liian kaukana hänestä, jotta hänen tottumattomat silmänsä olisivat erottaneet, mikä se oli; mutta ehdittyään lähemmäksi hän havaitsi sen hevoseksi ja oli jo palaamaisillaan alkuperäiselle suunnalleen, kun samassa luuli eroittavansa hevosen selässä satulan. Hän ratsasti vielä likemmäs. Niin, eläin oli satuloitu. Ja sitten hänen jalosukuisuutensa Morisonin silmät ilmaisivat iloista odotusta, sillä nyt hän tunsi ponin Miriamin erikoiseksi suosikiksi.
Hän karautti eläimen viereen. Miriamin täytyi olla metsässä. Miestä hiukan pöyristytti ajatus, että turvaton tyttö oli yksinään tuossa viidakossa, joka hänestä yhä oli kamala kauhun paikka, missä tuoni hiiviskellen väijyi. Hän hyppäsi satulasta ja jätti hevosensa Miriamin ratsun viereen. Jalkaisin hän painui viidakkoon. Hän tiesi, että neitonen luultavasti oli kyllä turvassa, ja tahtoi häntä hämmästyttää äkkiä yllättämällä hänet.
Hän oli ehtinyt astua vain vähän matkaa metsään, kun kuuli suurta mekastusta läheisestä puusta. Lähemmäksi tultuaan hän näki joukon paviaaneja riitelemässä jostakin. Tarkkaan tähystäessään hän huomasi, että yksi niistä käsitteli naisen ratsastushametta ja toiset saappaita ja sukkia. Hänen sydämensä lakkasi melkein sykkimästä, sillä luonnollisesti hän sovitti tähän näytelmään kaameimman selityksen. Paviaanit olivat surmanneet Miriamin ja riistäneet nuo vaatteet hänen ruumiiltansa. Morisonia puistatti.
Hän oli juuri huutamaisillaan kovaa siinä toivossa, että tyttö sittenkin vielä eläisi, kun samassa näkikin hänet puussa lähellä sitä, jossa paviaanit olivat, ja nyt hän huomasi niiden ärisevän ja parpattavan Miriamille. Kummastuksekseen hän näki tytön apinan tavoin kiepsauttavan itsensä puuhun noiden isojen eläinten alapuolelle ja sitten pysähtyvän oksalle vain muutaman jalan päähän lähimmästä paviaanista ja oli juuri kohottamaisillaan kiväärinsä ja lennättämäisillään luodin inhan luontokappaleen ruumiiseen, se kun näkyi aikovan karata tytön niskaan. Mutta silloin hän kuuli Miriamin puhuvan. Hän oli pudottaa pyssynsä hämmästyksestä, kuullessaan outoa äännähtelyä, samanlaista kuin apinain, purkautuvan Miriamin huulilta.
Paviaanit lopettivat ärinänsä ja kuuntelivat. Ilmeisesti ne ällistyivät yhtä paljon kuin hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes. Verkalleen ja yksi erältään ne lähenivät tyttöä. Tämä ei osoittanut pienintäkään pelon merkkiä. Eläimet ihan piirittivät hänet nyt, niin että Baynes ei olisi voinut laukaista saattamatta tytön henkeä vaaraan; eikä hän sitä enää halunnutkaan tehdä. Hän oli kokonaan uteliaisuuden vallassa. Useita minuutteja keskusteli tyttö paviaanien kanssa, sillä mitään muutakaan se ei saattanut olla, ja sitten jokainen hänelle kuuluva vaatekappale ojennettiin hänelle auliisti. Paviaanit pysyivät yhä hartaasti hänen ympärillään, kun hän puki ne ylleen. Ne rupattelivat tytölle, ja tyttö rupatteli vuorostaan niille. Herra Morison Baynes istahti puun juurelle ja pyyhki hikistä otsaansa. Sitten hän nousi ja palasi ratsulleen.
Kun Miriam muutamaa minuuttia myöhemmin tuli esille metsästä, tapasi hän Morisonin siellä, ja hänen jalosukuisuutensa katseli häntä suurin silmin, joissa kuvastui sekä ihmettelyä että jonkinlaista kauhua.
"Näin hevosenne täällä", selitti Baynes, "ja tuumin, että odottaisin täällä ratsastaakseni teidän seurassanne kotiin. Eihän teillä liene mitään sitä vastaan?"
"Eipä tietenkään", vastasi tyttö. "Onhan se hauskaa."
Heidän ratsastaessaan kedon yli vieretysten ja niin lähekkäin, että kannukset melkein kalahtelivat toisiinsa, joutui Morison useastikin sivultapäin tarkkaamaan tytön säännöllisiä piirteitä ja mietiskeli, olivatko hänen silmänsä hänet pettäneet vai oliko hän todella nähnyt tämän suloisen olennon seurustelevan rumien paviaanien kanssa ja keskustelevan niiden kanssa yhtä sujuvasti kuin haasteli hänelle. Asia tuntui kaamealta — mahdottomalta. Mutta hän oli sen sittenkin omin silmin nähnyt.
Ja hänen katsellessaan Miriamia tunkeutui väkisinkin eräs toinen ajatus hänen mieleensä. Tyttö oli mitä kaunein ja haluttavin; mutta mitä Baynes hänestä tiesi? Eikö neitonen ollut ihan mahdoton? Eikö hänen äsken näkemänsä kohtaus ollut riittävä todistus hänen mahdottomuudestansa? Nainen, joka kiipeili puissa ja keskusteli viidakon paviaanien kanssa! Sehän oli ihan kauheata!
Taaskin hänen jalosukuisuutensa Morison pyyhki ohimoitansa. Miriam vilkaisi häneen.
"Olette kuumissanne", virkkoi hän. "Nyt, kun aurinko on menossa mailleen, tuntuu minusta aivan viileältä. Miksi te nyt hikoilette?"
Hän ei ollut aikonut antaa tytön tietää, että oli nähnyt hänet paviaanien parissa. Mutta äkkiä, ennenkuin tiesi, mitä sanoikaan, hän tuli sen lausuneeksi.
"Minä hikoilen liikutuksesta", selitti hän. "Viidakkoon ratsastaessani huomasin teidän poninne. Tahdoin teidät yllättää; mutta itsepä minä ällistyinkin. Minä näin teidät puissa paviaanien kanssa."
"Niinkö?" virkahti tyttö ihan tyynesti, ikäänkuin ei siinä olisi mitään merkillistä, että nuori neitonen oli ystävällisissä väleissä villin viidakon eläinten kanssa.
"Se oli hirveää!" huudahti hänen jalosukuisuutensa Morison.
"Hirveääkö?" toisti Miriam rypistäen hämmästyneenä kulmiaan. "Mitä hirveää siinä oli! Ne ovat minun ystäviäni. Onko hirveää haastella ystäviensä kanssa?"
"Te siis todella haastelitte niiden kanssa?" ihmetteli Morison."Ymmärsitte niitä ja ne ymmärsivät teitä?"
"Tietysti."
"Mutta nehän ovat iljettäviä elukoita — viheliäisiä olioita, alhaista lajia. Kuinka te osasitte puhua eläinten kieltä?"
"Ne eivät ole iljettäviä eivätkä alhaisia", vastasi Miriam. "Ystävät eivät koskaan ole sellaisia. Minä elelin niiden joukossa vuosikausia, ennenkuin Bwana tapasi minut ja toi minut tänne. Tuskin osasin puhua muuta kuin manganien kieltä. Tulisiko minun nyt kieltäytyä tuttavuudesta niiden kanssa vain siksi, että tätä nykyä satun asumaan ihmisten parissa?"
"Tätä nykyä!" huudahti hänen jalosukuisuutensa Morison. "Ette tarkoittane, että aiotte palata elämään niiden joukossa? No, no, mitä me nyt hupsuttelemmekaan! Jo pelkkä ajatuskin…! Teette minusta pilaa, neiti Miriam. Olette ollut ystävällinen noille paviaaneille, minkä vuoksi ne eivät hätyytä teitä. Mutta että olisitte kerran elänyt niiden joukossa… ei, se on järjetöntä."
"Mutta minäpä olen elänyt", väitti tyttö huomatessaan sen todellisen kauhun, jonka sellainen ajatus sai värähtämään miehen äänensävyssä, ja melkein huvikseen kiusoittaen häntä vielä enemmän. "Niin, minä elelin miltei alastomana isojen apinain ja pienempien apinain joukossa. Minä asuin puiden oksilla. Hyökkäsin pienemmän riistan niskaan ja söin sen — raakana. Korakin ja A'htin kanssa minä pyydystin antilooppeja ja metsäkarjuja ja istuin puunoksalla irvistellen Numalle, leijonalle, heitellen sitä varvuilla ja ärsyttäen, kunnes se raivoissaan karjui niin kauheasti, että maa vapisi. Ja Korak rakensi minulle pesän mahtavan puun korkeille oksille. Hän toi minulle hedelmiä ja lihaa. Hän taisteli minun puolestani ja oli minulle ystävällinen — siihen asti, kunnes tulin Bwanan ja My Dearin luo, en muista kenenkään muun kuin Korakin koskaan olleen minulle ystävällisen."
Tytön äänessä värähti nyt kaihoa, ja hän oli unohtanut kiusoittelevansa herra Morisonia. Hän ajatteli Korakia. Viimeiseltä ei Miriam ollutkaan häntä paljoa ajatellut.
Hetken aikaa molemmat olivat ääneti, omiin mietteisiinsä vaipuneina ratsastaessaan eteenpäin isäntänsä huvilaa kohti. Tyttö muisteli jumalaista vartaloa, nuorukaista, jonka pehmeää, ruskeaa ihoa puolittain verhosi leopardintalja hänen hypellessään ketterästi puiden välitse, laskeakseen hyväonniselta eräretkeltä palattuaan antimensa Miriamin eteen. Hänen takanaan kieppui pörröisenä ja voimakkaana iso ihmisenmuotoinen apina, sillä välin kun Miriam nauraen ja huutaen tervehdyksensä keinui notkuvalla oksalla metsäkammionsa edustalla. Se oli kaunis kuva, joka tytölle täten muistui mieleen. Silloisen elämän varjopuolet — pitkät, synkät yöt, nuo viidakon kylmät, kamalat yöt, sadekausien kosteus ja epämukavuus, alhaalla manalamaisessa pimennossa hiiviskelevien petojen murahdukset, alituinen uhka Sheetan, pantterin, ja Histan, käärmeen, taholta, pistävät hyönteiset, iljettävät itikat — tulivat harvoin hänen mieleensä. Sillä olihan kaiken tuon korvannut aurinkoisten päivien onni, väljä vapaus ja ennen kaikkea Korakin toveruus.
Miehen ajatukset olivat jokseenkin sekaisin. Hän oli äkkiä havainnut olleensa ihan rakastumaisillaan tähän tyttöön, josta hän ei ollut tiennyt mitään, kunnes neitonen vastikään oli vapaaehtoisesti paljastanut osan entistä elämäänsä. Mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että hän oli lahjoittanut Miriamille rakkautensa — että oli ollut tarjoamaisillaan hänelle oman kunnioitettavan nimensä. Hän vavahti ajatellessaan, kuinka vähällä se oli ollut. Silti hän yhä rakasti Miriamia. Sille ei herra Morison Baynesin ja hänen laistensa siveysoppi asettanut mitään esteitä. Tyttö oli halvempaa savea kuin hän itse. Yhtä vähän hän saattoi ottaa vaimokseen Miriamin kuin jonkun tämän paviaaniystävistä, eikä neitonen tietysti voinut sellaista tarjousta häneltä odottaakaan. Hänen lempensä olisi tuollaiselle riittävä kunnianosoitus, — nimensä hän luonnollisesti antaisi jollekulle omaan ylhäiseen seurapiiriinsä kuuluvalle.
Tytöllä, joka oli elänyt apinain parissa, joka oman tunnustuksensa mukaan oli liikkunut melkein alastomana niiden joukossa, ei suinkaan voinut olla kovin herkkä vaisto siveellisyyden korkeimmissa vaatimuksissa. Se rakkaus, jota Baynes hänelle tarjoisi, ei siis arvatenkaan loukkaisi häntä, vaan pikemminkin siinä olisi kaikki, mitä hän toivoisi tai odottaisi.
Mitä enemmän hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes asiaa mietti, sitä varmemmin hän uskoi suunnittelevansa perin ritarillista ja epäitsekästä tekoa. Eurooppalaiset voivat käsittää tämän ajatussuunnan paremmin kuin amerikkalaiset — poloiset pimeät siirtomaalaiset, joiden ei ole suotu täysin tajuta kastijärjestelmän arvoa ja sitä tosiasiaa, että "kuningas ei voi tehdä väärin." Hänen ei edes tarvinnut pohtia sitä seikkaa, että tyttö eläisi paljoa onnellisempana lontoolaisen asunnon ylellisyydessä, hänen sekä rakkautensa että pankkitilinsä turvissa, kuin sellaisen miehen laillisena vaimona, jonka neidon yhteiskunnallinen asema voisi hänelle toimittaa. Kuitenkin oli yksi kysymys, johon hän halusi saada ratkaisevan vastauksen, ennenkuin edes ryhtyisi omaa suunnitelmaansa toteuttamaan.
"Keitä olivat Korak ja A'ht?" tiedusti hän.
"A'ht oli mangani", vastasi Miriam. "Ja Korak oli tarmangani."
"Ja mitä merkitsee mangani ja mitä tarmangani, jos saan kysyä?"
Tyttö nauroi.
"Te olette tarmangani", vastasi hän. "Manganit ovat karvapeittoisia — te nimittäisitte niitä apinoiksi."
"Oliko Korak siis valkoinen mies?" kysyi herra Baynes.
"Oli."
"Ja oliko hän… hm… tei… teidän…?" Morison vaikeni, sillä hänestä tuntui varsin tukalalta jatkaa tuollaista utelemista tytön kauniiden kirkkaiden silmien katsellessa suoraan hänen omiinsa.
"Minun mitä?" tiukkasi Miriam, ollen tahrattomassa viattomuudessaan liian lapsellinen arvatakseen, mihin hänen jalosukuisuutensa Morison tähtäsi.
"No… hm… teidän veljenne?" änkytti hän.
"Ei, ei Korak minun veljeni ollut", vastasi neitonen.
"Oliko hän sitten aviomiehenne?" kysyi toinen lopuksi.
Laisinkaan suuttumatta Miriam purskahti helskyvään nauruun.
"Aviomieheni!" huudahti hän. "Kuinka vanhaksi minua luulettekaan? Minä olen liian nuori miehelään. Sellaista en ollut koskaan ajatellut. Korak oli… hm…" ja nyt hänkin epäröi, sillä milloinkaan ennen hän ei ollut yrittänyt itselleen selittää heidän välillään vallinnutta suhdetta — "hm, Korak oli juuri Korak", ja jälleen hän purskahti raikkaaseen nauruun käsittäessään, kuinka valaiseva tämä hänen kuvauksensa oli.
Katsellessaan vieressään ratsastavaa tyttöä ja kuunnellessaan hänen sanojansa mies ei voinut uskoa, että hänen luonteessaan oli hitustakaan minkäänlaista turmelusta, mutta kuitenkin hän olisi mieluummin suonut, että neitonen ei ollut elänyt ehdottoman siveästi, sillä siinä tapauksessa hänen aikeensa ei ollut niinkään helppo; eikä hänen jalosukuisuutensa Morison ollut kokonaan vailla omaatuntoa.
Hän istui eräänä iltana Miriamin kanssa kuistilla toisten jo mentyä levolle. Aikaisemmin he olivat pelanneet tennistä — peliä, jossa hänen jalosukuisuutensa Morison esiintyi edukseen, kuten tosiaan useimmissa miesten urheiluissa. Nyt hän jutteli Miriamille Lontoosta ja Pariisista, tanssiaisista ja kemuista, ihmeellisistä naisista ja heidän ihmeellisistä puvuistaan, rikkaiden ja mahtavien iloista ja huvituksista. Morison oli täysin oppinut mestari viekkaasti vihjailevassa kerskumisessa. Hänen itsekkyytensä ei ollut koskaan räikeä tai väsyttävä — ei koskaan karkea, sillä karkeus oli alhaison tapaista, mitä hänen jalosukuisuutensa huolellisesti vältti, mutta hänen kuulijansa saama vaikutelma oli tarkoitettu sellaiseksi, että se ei suinkaan vähentänyt Baynesin suvun tai sen edustajan mainetta ja kunniaa.
Miriam innostui. Miehen tarinat olivat kuin keijukaissatuja pienelle viidakkoneidolle. Morison Baynes hahmoittui suureksi, ihmeelliseksi ja uhkeaksi hänen sielunsa silmissä. Tämä hieno mies lumosi hänet, ja kun Baynes lyhyen vaitiolon jälkeen siirrähti lähemmäksi häntä, tarttuen hänen käteensä, tunsi hän väristystä, jollaista saattaisi tuntea jumalaisen olennon kosketuksesta — pelonsekaisen riemun väristystä.
Herra Morison kuiskaili hänelle korvaan.
"Miriam!" sanoi hän, "pikku Miriamini! Saanenko nimittää sinua pikkuMiriamikseni?"
Tyttö käänsi kummastuneet silmänsä hänen kasvojaan kohti; mutta ne olivat varjossa. Hän vapisi, mutta ei vetäytynyt pois. Mies laski käsivartensa hänen kaulaansa ja veti hänet lähemmäksi.
"Minä rakastan sinua!" kuiskasi hän.
Miriam ei vastannut. Hän ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei tiennyt mitään rakkaudesta. Hän ei ollut koskaan sitä ajatellut; mutta hän tiesi, että rakastettuna oleminen tuntui hyvin suloiselta, merkitsipä rakkaus sitten mitä tahansa. Oli hauskaa, että ihmiset olivat ystävällisiä. Hän oli saanut osakseen niin vähän ystävällisyyttä ja hellyyttä.
"Sano minulle", kehoitti herra Baynes, "että vastaat rakkauteeni."
Hänen huulensa tulivat yhä lähemmäksi ja olivat melkein koskettaneet tytön huulia, kun Korakin kuva kohosi ikäänkuin ihmeilmestyksenä Miriamin silmien eteen. Hän näki Korakin kasvot lähellä omiansa, tunsi hänen kuumat huulensa huulillaan, ja silloin hän ensi kertaa eläissään arvasi, mitä rakkaus on. Hän vetäysi hiljaa poispäin.
"En oikein tiedä", virkkoi hän, "rakastanko. Odottakaamme. Onhan tässä aikaa. Olen vielä liian nuori naimisiin enkä ole varma, eläisinkö onnellisena Lontoossa tai Pariisissa — pikemminkin ne pelottavat minua."
Miriam nousi. Korakin kuva väikkyi yhä hänen edessänsä.
"Hyvää yötä", sanoi hän. "On niin kaunista, ettei hentoisi lähteäkään", ja hän huiskautti kättään kaaressa, johon sisältyi tähtitaivas, suuri kuu, sen hopeoima laaja kenttä ja etäämpänä viidakon ääriviivoina tummat varjot. "Oi, kuinka minä tätä rakastan!"
"Lontoota rakastaisit vielä enemmän", sanoi herra Baynes vakavasti. "JaLontoo rakastaisi sinua. Jokaisessa Euroopan pääkaupungissa tulisisinusta kuuluisa kaunotar. Maailma lepäilisi jalkojesi juuressa,Miriam."
"Hyvää yötä!" toisti tyttö ja jätti hänet.
Hänen jalosukuisuutensa Morison otti savukkeen vaakunakilvellä koristetusta kotelosta, sytytti sen, puhalsi ohuen sinervän savujuovan kuuta kohti ja hymyili.
Yöllinen ratsastus
Miriam ja Bwana istuivat seuraavana päivänä yhdessä kuistilla, kun etäältä ilmestyi ratsastaja ohjaten tasangon yli huvilaa kohti. Bwana varjosti kädellä silmiänsä ja tähysti tulijaa ihmetellen. Vieraita saapui harvoin Keski-Afrikkaan. Monen tunninmatkan laajuudelta joka suunnalle hän tunsi neekeritkin hyvin. Kukaan valkoihoinen mies ei saapunut puolentoista sadan kilometrin päähän, ennenkuin viesti hänen tulostaan jo aikaisemmin ehti Bwanan korviin. Hänen jokainen liikkeensä tiedoitettiin suurelle Bwanalle — sekin, mitä eläimiä vieras tappoi, kuinka monta kutakin lajia, vieläpä millä tavoin hän ne tappoi, sillä Bwana ei sallinut cyanivetyhapon eikä strykniinin käyttämistä, ja myöskin, kuinka hän kohteli "poikiansa."
Useakin eurooppalainen metsästäjä oli mahtavan englantilaisen käskystä käännytetty takaisin rannikolle, kun hän oli ollut aiheettoman julma mustille seuralaisilleen; eräs, jota oli sivistyneissä yhteiskunnissa kauan mainittu uljaana erämiehenä, karkoitettiin Afrikasta ja lisäksi kiellettiin koskaan tänne palaamasta, kun Bwana oli saanut tietoonsa, että hänen runsas saaliinsa, neljätoista leijonaa, oli tulos ahkerasta myrkkysyötin käyttämisestä.
Senpä vuoksi kaikki kunnolliset metsämiehet ja kaikki alkuasukkaat häntä rakastivat ja kunnioittivat. Hänen sanansa oli lakina täällä, missä ennen ei ollut laista mitään tietty. Tuskin oli rannikolta rannikolle ainoatakaan päämiestä, joka ei mieluummin olisi totellut Bwanan kuin heidän palveluksiaan käyttävien erämiesten käskyjä, Ja niinpä olikin helppo pakottaa jokainen epämieluinen muukalainen takaisin — Bwanan tarvitsi vain uhata, että hän käskisi hänen neekeriensä hänet jättää.
Mutta tuolla nyt tuli kaiketi joku, joka oli päässyt livahtamaan maahan huhun siitä kertomatta. Bwana ei käsittänyt, kuka tuo lähestyvä ratsastaja voisi olla. Sen vieraanvaraisuuden mukaisesti, joka kautta maailman on rajaseuduilla yleinen, hän meni portille miestä vastaan, lausuen hänet tervetulleeksi, ennenkuin hän oli astunut ratsultaankaan maahan. Hän oli kookas, kolmikymmenvuotias, ehkä neljälläkymmenellä oleva mies, sopusuhtainen ruumiiltaan, vaaleatukkainen ja sileäksi ajeltu. Miehessä oli ärsyttävää tutunomaisuutta, joten Bwanasta oli varmaa, että hänen pitäisi tietää vieraan nimi, mutta kuitenkaan hän ei sitä muistanut. Tulija oli ilmeisesti skandinaavista rotua, kuten hänen ulkomuotonsa ja ääntämisensä osoittivat. Hänen käytöstapansa oli karkeahko, mutta avomielinen. Hän teki hyvän vaikutuksen englantilaiseen, joka tässä villissä ja sivistymättömässä seudussa oli tottunut vastaanottamaan muukalaisia heidän sisäisen arvonsa perusteella, tekemättä mitään kysymyksiä ja otaksuen heistä parasta, kunnes he mahdollisesti osoittautuivat arvottomiksi saamaan hänen puoleltaan ystävyyttä tai vieraanvaraisuutta.
"Varsin harvinaista on, että valkoinen mies saapuu tänne huhun edeltäpäin kertomatta hänestä", sanoi Bwana heidän yhdessä kävellessään kedolle päin, jolle vieras hänen tarjouksensa mukaan saisi päästää pienen hevosensa laitumelle. "Ystäväni, alkuasukkaat, toimittavat meille jokseenkin tarkat tiedot."
"Luultavasti siksi, että minä tulen etelästä päin", selitti muukalainen, "ette ole kuullut saapumisestani. Monen päivän matkalla en ole nähnyt yhtään kylää."
"Ei, meistä etelään ei niitä ole peninkulmain piirissä", vastasi Bwana. "Senjälkeen kun Kovudu jätti maansa, en juuri luule voitavan tavata alkuasukasta sillä suunnalla kymmenenkään päivämatkan päässä."
Bwana ihmetteli, että yksinäinen valkoinen mies oli voinut etelästä käsin matkata niin pitkän taipaleen, villin seudun halki, joka ei tarjonnut mitään vieraanvaraisuutta. Ikäänkuin arvaten, mitä toinen tietystikin ajatteli, ehätti vieras selittämään.
"Minä saavuin pohjoisesta tehdäkseni vähän kauppaa ja metsästääkseni", sanoi hän, "ja jouduin poletulta reitiltä pois. Poikieni johtaja, joka safariini kuuluvista oli ainoa tällä seudulla ennen käynyt, sairastui ja kuoli. Emme voineet tavata keitään alkuasukkaita oppaiksemme, ja niin olen pyrkinyt vain suoraan pohjoista kohti. Toista kuukautta olemme eläneet pyssyillä hankkimastamme riistasta. Emme aavistaneet täällä asuvan valkoisia tuhannenkaan kilometrin päässä meistä, kun viimeksi leiriydyimme vesiallikolle tasangon syrjään. Tänä aamuna lähdin metsästämään ja nähtyäni savua nousevan uuninpiipustanne lähetin aseenkantajani takaisin leiriin tätä hyvää uutista ilmoittamaan ja ratsastin itse suoraan tänne. Tietysti olen teistä kuullut — kuuleehan teistä jokainen Keski-Afrikkaan saapuva — ja olisin hyvin mielissäni, jos sallisitte minun levähtää ja metsästellä tällä tienoolla muutaman viikon."
"Tietysti", vastasi Bwana. "Siirtäkää leirinne virran varrelle poikieni leirin alapuolelle ja olkaa kuin kotonanne."
He saapuivat nyt kuistille, ja Bwana esitteli vieraan Miriamille ja MyDearille, jotka olivat juuri tulleet sisältä huoneista.
"Tämä on herra Hanson", lausui hän, käyttäen nimeä, jonka vieras oli hänelle maininnut. "Hän on kauppamies, joka oli eksynyt eteläisessä viidakossa."
My Dear ja Miriam kumarsivat vastaukseksi esittelyyn. Mies näkyi olevan jokseenkin nolo heidän läheisyydessään. Hänen isäntänsä arveli sen johtuvan siitä, että hänen vieraansa oli tottumaton sivistyneiden naisten seuraan; senvuoksi hän pian keksi verukkeen vapauttaakseen hänet tästä nähtävästi tukalasta kohtauksesta ja vei hänet pois kirjastoonsa, tarjoten konjakkia ja soodaa, jotka ilmeisesti hämmensivät Hansonia paljoa vähemmän.
Molempain miesten mentyä kääntyi Miriam My Dearin päin.
"Omituista", sanoi hän, "mutta melkeinpä voisin vannoa, että olen joskus ennen nähnyt herra Hansonin. Se on omituista, mutta ihan mahdotonta", eikä hän sitä sen enempää ajatellut.
Hanson ei noudattanut Bwanan kehoitusta siirtää leiriänsä lähemmäksi uutisasuntoa. Hän sanoi, että hänen neekerinsä olivat riidanhalusia, joten oli parempi, että ne pysyivät jonkun matkan päässä; ja hän itse kävi talossa vain vähän ja vältti silloin aina naisten seuraa, mikä tietenkin aiheutti vain hiukan leikinlaskua yksinkertaisen kauppamiehen ujoudesta. Hän seurasi miehiä useille metsästysretkille, jolloin nämä huomasivat hänen olevan täysin perehtyneen kaikkiin suurriistan ajossa esiintyviin hienoihin yksityisseikkoihin. Iltaisin hän usein vietti pitkiä aikoja suuren maatilan valkoihoisen pehtoorin parissa, kaiketikin tavaten tämän karkeamman miehen seurassa enemmän yhteisiä harrastuksia kuin hänellä oli Bwanan sivistyneiden vieraiden kanssa. Niinpä hän iltaisin olikin tutunomainen henkilö talossa. Hän tuli ja meni mielensä mukaan ja käveli usein yksinään laajassa kukkatarhassa, joka oli My Dearin ja Miriamin erikoisena ilona ja ylpeytenä. Ensi kerralla, jolloin hänet sieltä yllätettiin, hän pyysi kömpelösti anteeksi, selittäen aina rakastaneensa Pohjois-Euroopan kauniita tuttuja kukkasia, joita My Dear oli niin hyvällä menestyksellä siirtänyt Afrikan maaperälle kasvamaan.
Mutta olivatkohan sittenkään samettihaavan ja punalatvan alati kauniit kukat häntä viettelemässä puutarhan sulotuoksuiseen ilmaan vaiko se äärettömän paljoa kauniimpi kukkanen, joka usein käveli kukkasarkojen välissä suuren kuun alla — mustatukkainen, päivettynyt Miriam?
Hanson oli viipynyt kolme viikkoa. Tällä välin hän sanoi neekeriensä lepäävän ja keräävän voimia etelänpuolen tiettömässä viidakossa kärsimiensä kauheiden koettelemusten jälkeen; mutta hän ei ollut viettänyt päiviään niin joutilaana kuin sivullisesta näytti. Hän oli jakanut pienen joukkonsa kahteen osaan, määräten kummankin johtajaksi miehen, johon luuli voivansa luottaa. Näille hän selitti ohjelmansa ja lupasi runsaan palkkion, jos he auttaisivat hänen suunnitelmansa onnelliseen päätökseen. Toisen osaston hän siirsi hyvin verkalleen pohjoista kohti polkua pitkin, joka yhtyy Saharaan etelästä päin tuleviin suuriin karavaaniteihin. Toisen hän lähetti suoraan länteenpäin, käskien sen pysähtyä ja vakinaisesti leiriytyä ihan sen suuren virran toiselle puolelle, joka oli luonnollisena rajana Bwanan täydellä syyllä melkein omanaan pitämälle alueelle.
Isännälleen hän selitti, että hän marssitti safariansa verkalleen pohjoista kohti, — länteenpäin liikkuvasta osastosta hän ei virkkanut mitään. Sitten hän eräänä päivänä ilmoitti, että puolet pojista olivat karanneet, sillä huvilasta oli saapunut metsästysseurue hänen pohjoiselle leirilleen, ja hän pelkäsi sen huomanneen hänen seuralaistensa lukumäärän supistuneen.
Tällä kannalla olivat asiat, kun Miriam eräänä kuumana yönä, saamatta unta silmiinsä, nousi ja meni ulos puutarhaan. Hänen jalosukuisuutensa Morison oli illalla taaskin muistutellut kosinnastansa, ja tytön mieli oli niin kuohuksissa, että hän ei voinut nukahtaa.
Ison kukkivan pensaan takana loikoi Hanson katsellen tähtiä ja odottaen. Sillä tavoin hän oli samassa paikassa loikonut monet yöt ennen. Mitä tai ketä hän odotteli? Hän kuuli tytön lähestyvän ja kohosi toisen kyynärpäänsä varaan. Kahdentoista askeleen päässä seisoi hänen ponihevosensa, päitset kierrettyinä aidanseipääseen.
Verkalleen kävellen lähestyi Miriam pensasta, jonka takana odottaja loikoi. Hanson veti ison intialaisen silkkinenäliinan taskustaan ja kohosi väijyen polvilleen. Alhaalta karjapihasta kuului ponin hirnuntaa. Etäällä tasangon takana karjui leijona. Hanson muutti asentoansa, kunnes istui kyykkysillään molemmilla jaloillaan, valmiina nousemaan nopeasti pystyyn.
Taaskin hirnahti poni — tällä kertaa lähempänä. Sitten hän kuuli sen ruumiin harjaavan pensaita. Ja Hanson ihmetteli, että eläin oli päässyt aitauksesta, sillä selvästi se oli jo puutarhassa. Hän käänsi päänsä hevosta kohti, ja se, mitä hän näki, sai hänet painumaan maahan pensaiden juurelle. Tulossa oli mies taluttaen kahta ponia.
Tyttökin erotti nyt ääntä ja pysähtyi kuuntelemaan. Hetkistä myöhemmin hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes tuli esille, kaksi satuloittua ratsua kintereillään.
Miriam vilkaisi häneen kummastuneena. Hänen jalosukuisuutensa virnisti omituisesti.
"En voinut nukkua", selitti hän, "ja olin lähdössä hiukan ratsastamaan, kun satuin huomaamaan teidät täällä ulkona ja arvelin, että haluaisitte tulla mukaan. Onhan öinen ratsastus aika reipasta ja hauskaa urheilua. Tulkaa pois!"
Miriam nauroi. Seikkailu huvitti häntä.
"Lähdetään vain", sanoi hän.
Hanson noitui partaansa. Nuo kaksi taluttivat hevosensa puutarhan portista ulos. Siellä he huomasivat Hansonin ratsun.
"Kah, täällähän on kauppiaan poni", virkkoi Baynes.
"Hän on kaiketi käymässä pehtoorin luona", sanoi Miriam.
"Viipyypä hän aika myöhään, eikö totta?" huomautti jalosukuinen Morison. "Minä en mielelläni ratsastaisi yöllä tuon viidakon läpi hänen leiriinsä."
Ikäänkuin korostaakseen hänen pelkoansa karjaisi etäinen leijona. Morisonia puistatti, ja hän vilkaisi tyttöön nähdäkseen minkä vaikutuksen tuo kaamea ääni oli häneen tehnyt. Mutta Miriam ei näkynyt sitä huomanneen.
Hetkistä myöhemmin he olivat nousseet ratsuilleen ja liikkuivat verkalleen kuutamossa kylpevää tasankoa pitkin. Tyttö käänsi ratsunsa pään suoraan viidakkoa kohti juuri sille suunnalle, josta nälkäisen leijonan karjahdus oli kuulunut.
"Eikö meidän olisi parasta sivuuttaa se junkkari?" ehdotti hänen jalosukuisuutensa Morison. "Ette tainnut sitä kuulla?"
"Kyllä minä kuulin", nauroi Miriam. "Mutta pistäytykäämme sen luo vieraskäynnille."
Morison nauroi levottomasti. Hän ei halunnut esiintyä tytön silmissä epäedullisessa valossa eikä myöskään yön aikaan mennä liian lähelle nälkäistä leijonaa. Hänellä oli kivääri satulatupessa; mutta kuutamo on epävarmaa valoa tähtääjälle, eikä hän ollut yksinään astunut leijonaa kohti päivälläkään. Se ajatus ihan hirmustutti hän.
Peto lakkasi nyt karjumasta. Kun he eivät sitä enää kuulleet, kasvoi Morisoninkin rohkeus. He ratsastivat myötätuuleen viidakkoa kohti. Leijona oli pienessä norossa heidän oikealla puolellaan. Se oli vanha. Kahteen yöhön se ei ollut syönyt mitään; sillä sen hyökkäys ei enää ollut yhtä nopea eikä hyppäys yhtä voimakas kuin miehuudenpäivinä, jolloin se levitti kauhua villillä alueellaan. Kaksi vuorokautta se oli juosta jolkutellut tyhjin vatsoin ja jo kauan sitä ennen elänyt vain raadoista. Se oli vanha, mutta vieläkin se oli pelottava tuhooja.
Se vainusi vaarallisen tuoksun yöstä, mutta se oli hulluna nälästä. Se olisi tarpeen tullen uhmaillut kahtatoista kivääriä, saadakseen täyttää tyhjän mahansa. Se kaartoi metsään, ollakseen taas tuulen alla, sillä jos sen uhrit olisivat haistaneet väijyjänsä, ei olisi ollut toivoa niiden tavoittamisesta. Numa oli nälkiintynyt; mutta se oli vanha ja viisas.
Syvällä viidakossa erotti joku toinenkin heikosti sekä ihmisen että Numan tuoksun, ja tämä toinen kohotti päätänsä ja haisteli, kallisti päätänsä ja kuunteli.
"Tulkaa", sanoi Miriam, "ratsastakaamme perätysten, — metsä on yöllä ihmeellisen ihana. Se on kylliksi harva voidaksemme ratsastaa sen lävitse. — Ei ole tarvis pelätä leijonaa", lisäsi hän sitten, havaitessaan miehen hieman epäröivän.
"Bwana sanoo, että näillä tienoin ei ole ollut ihmisten syöjää kahteen vuoteen, ja riistaa on niin runsaasti, että Numan ei tarvitse turvautua ihmislihaan. Ja sitä on niin usein metsästettykin, että se mieluummin pysyy poissa ihmisten ulottuvilta."
"Oh, en minä leijonia pelkää", vastasi Morison. "Ajattelinhan vain, kuinka hiton tukalaa on ratsastaa metsässä. Kaikkine vesakkoineen, risuineen ja mataline oksineen se ei näet juuri tunnu huviratsastusta varten raivatulta."
"Kävelkäämme sitten", ehdotti Miriam, aikoen hypätä satulasta.
"Ei, ei!" huudahti hänen jalosukuisuutensa säikähtyneenä moisesta ehdotuksesta. "Ratsastakaamme", ja hän ohjasi poninsa metsän tummaan pimentoon. Hänen takanaan ratsasti Miriam ja edessäpäin hiiviskeli Numa, leijona, suotuisaa tilaisuutta odotellen.
Ulkona kentällä kirota murahteli yksinäinen ratsastaja, kun nuo kaksi häipyivät hänen näkyvistänsä. Se oli Hanson. Hän oli seurannut heitä maatilalta. Heidän tiensä johti leiriä kohti, joten hänellä oli todennäköinen veruke valmiina, jos he hänet havaitsisivat; mutta he eivät olleet vilkaisseet taaksensa.
Nyt hän kääntyi suoraan sinne päin, missä he olivat painuneet viidakkoon. Nyt hän ei enää välittänyt, huomattiinko hänet vai eikö. Hänellä oli kaksikin syytä välinpitämättömyyteen. Ensimmäinen oli, että hän Baynesin menettelyssä näki itse suunnittelemaansa tytönryöstöä vastaavan toimenpiteen. Jollakin tavalla hän saattaisi kääntää asian omaksi edukseen. Ainakin hän pysyttelisi heidän lähellään ja pitäisi varansa, että Baynes ei saanut tyttöä. Hänen toinen syynsä perustui tietoon eräästä edellisenä iltana hänen leirissään sattuneesta tapauksesta, josta hän ei ollut maininnut huvilassa, peläten kiinnittävänsä kiusallista huomiota liikkeisiinsä ja saattavansa Bwanan neekerit vaaralliseen seurusteluun omien poikiensa kanssa. Hän oli huvilassa kertonut, että puolet hänen miehistään oli karannut. Se juttu olisi piankin voitu havaita valheeksi, jos hänen poikansa olisivat joutuneet Bwanan väen kanssa tuttavallisiin väleihin.
Tapaus, jonka hän oli jättänyt mainitsematta ja joka sai hänet rientämään tytön ja hänen saattajansa perässä, oli sattunut hänen poissaollessaan aikaisin edellisenä iltana. Hänen miehensä olivat istuskelleet leirinuotion ääressä, okapensaista tehdyn korkean boman ympäröiminä joka puolelta, kun äkkiarvaamatta iso leijona loikkasi heidän keskelleen ja sieppasi yhden joukosta. Poloinen sai kiittää yksinomaan toveriensa uskollisuutta ja rohkeutta siitä, että hänen henkensä pelastui, ja sittenkin he olivat vain tuimasti taisteltuaan nälästä raivostunutta petoa vastaan kyenneet ajamaan sen tiehensä palavilla kekäleillä, keihäillä ja kivääreillä.