Lammikolla Tarzan joi kyllikseen ja ojensihe pehmeään ruohikkoon puun varjoon. Hänen ajatuksensa palasivat Histahin, käärmeen, kanssa käytyyn taisteluun. Hänestä tuntui kummalliselta, että Tika meni vapaaehtoisesti tuon kamalan hirviön kierteisiin. Miksi oli Tika niin tehnyt? Entä miksi hän itsekin oli tehnyt samoin? Tika ei ollut hänen, ei myöskään Tikan balu. Miksi siis hän oli menetellyt siten? Kuollut Histah ei kelvannut hänen ruuakseen. Kun, hän nyt mietti asiaa, ei hän voinut keksiä kerrassaan mitään syytä, minkä vuoksi hänen olisi pitänyt se tehdä, ja nyt hänen päähänsä pälkähti, että hän oli toiminut melkein tahtomattaan, aivan samoin kuin jättäessään vahingoittamatta vanhan gomanganin edellisenä iltana.
Mikä pakotti hänet tekemään sellaista? Jonkun häntä voimakkaamman täytyi silloin, tällöin olla ohjaamassa hänen toimintaansa. —Kaikkivaltias, — ajatteli Tarzan. — Pikkumerkit kertoivat, että Jumala on kaikkivaltias. Varmastikin on Jumala pannut minut menettelemään siten, sillä ikinä en olisi itsestäni niin tehnyt. Juuri Jumala pani Tikan karkaamaan Histahiin käsiksi. Tika ei ikinä menisi lähelle Histahia omasta tahdostaan. Jumala se pidätti puukkoani vanhan gomanganin kurkusta. Jumala suorittaa ihmeellisiä tekoja, sillä hän on "kaikkivaltias". Minä en voi nähdä Häntä; mutta tiedän, että juuri Jumalan on täytynyt tehdä nämä teot. Ei yksikään mangani, gomangani eikä tarmangani voisi niitä tehdä.
Entä kukat — kuka pani ne kasvamaan? Niin, nyt oli kaikki selvää — kukat, puu, kuu, aurinko, hän itse, kaikki viidakon elolliset olennot — ne oli kaikki Jumala tehnyt tyhjästä.
Entä mitä Jumala on? Minkänäköinen Jumala on? Siitä hänellä ei ollut minkäänlaista aavistusta; mutta hän oli varma siitä, että kaikki hyvä tuli Jumalalta; hänen hyvät työnsä, kun hän pidättyi surmaamasta vanhaa, turvatonta gomangani-raukkaa, Tikan rakkaus, joka oli kiidättänyt hänet kuoleman syleilyyn; hänen oma uskollisuutensa Tikaa kohtaan, kun hän pani vaaraan henkensä pelastaakseen Tikan. Kukat, ja puut olivat hyviä ja kauniita. Ne oli Jumala tehnyt. Hän oli luonut myöskin muut olennot, jotta kullakin olisi ruokaa elääkseen. Hän oli luonut kaunisturkkisen Shitan, pantterin, ja uljaspäisen takkuharjaisen Numan, leijonan. Hän oli luonut herttaisen viehkeän Baran, kauriin.
Niin, Tarzan oli löytänyt Jumalan ja hän vietti koko päivän ajatellessaan kaikkea sitä luonnossa olevaa hyvää ja kaunista, mikä oli saanut Hänestä alkunsa. Mutta yksi seikka tuotti hänelle päänvaivaa. Sitä hän ei oikein saanut soveltumaan siihen käsitykseen, joka hänellä oli äsken löytämästään Jumalasta:
Kuka oli luonut Histahin, käärmeen?
Tarzan ja neekeripoika
Apinain Tarzan istui ison puun juurella, punoen uutta ruohoköyttä. Hänen vierellään maassa olivat Shitan, pantterin, hampaiden ja kynsien pahasti repimän vanhan nuoran kuluneet jätteet. Alkuperäisestä nuorasta oli jäljellä vain puolet; toisen puolen oli vihainen kissaeläin vienyt mukanaan hyppiessään viidakkoon silmukka vielä hillittömässä kaulassaan, kun taas irtonainen pää laahautui pensaikossa.
Tarzan hymyili muistellessaan Shitan vimmaista raivoa, mielettömän rajuja ponnistuksia vapautuakseen siihen takertuneista säikeistä, sen kaameata karjumista, joka oli osaksi vihaa, osaksi kiukkua, osaksi pelkoa. Häntä hymyilytti, kun hän ajatteli vihollisensa äskeistä lannistumista ja sitä, kuinka kävisi ensi kerralla, kun hän olisi punonut uuden köytensä yhtä säiettä paksummaksi.
Tästä tulisi vahvin, paksuin nuora, mitä Apinain Tarzan oli milloinkaan valmistanut. Kun apinamies kuvitteli mielessään Numaa, leijonaa, turhaan rimpuilemassa sen pidättämänä, niin hän värähteli ihastuksesta. Hän oli tyytyväinen ja hyvillä mielin, sillä hänen kätensä ja aivonsa olivat puuhassa. Samoin olivat myöskin hänen Kertshakin heimoon kuuluvat toverinsa etsiessään ravintoa aukeamalta ja hänen ympärillään kasvavista puista.
Eivät mitkään kiusalliset tulevaisuuden huolet rasittaneet heidän mieltään, ja vain silloin tällöin heräsi heidän aivoissaan muistelmia läheisestä menneisyydestä. Heille tuotti jonkunlaista eläimellistä tyydytystä vatsan täyttämisen hauska toimitus. Sitten he nukkuisivat — siinä oli heidän elämänsä, ja he nauttivat siitä, kuten me, te ja minä, nautimme omastamme ja kuten Tarzan nautti omastaan. Kenties he nauttivat elämästään enemmän kuin me nautimme omastamme, sillä kukapa voi väittää, etteivät viidakon eläimet täytä sitä tarkoitusta, jota varten heidät on luotu, paremmin kuin ihminen, joka usein poikkeaa vieraille alueille ja rikkoo luonnon lakeja vastaan? Ja mikäpä tuottaa suurempaa tyydytystä ja onnea kuin olemassaolon tarkoituksen täyttäminen?
Tarzanin työskennellessä leikki Gazan, Tikan pikku balu, hänen läheisyydessään, kun taas Tika oli etsimässä ravintoa aukeaman vastaisella laidalla. Enää eivät Tika, äiti, eikä Taug, juro isä, vähääkään epäilleet Tarzanin aikeita heidän esikoistaan kohtaan. Eikö hän ollut uhmannut kuolemaa pelastaakseen heidän Gazaninsa Shitan hampaista ja kynsistä? Eikö hän hellitellyt ja hyväillyt pienokaista, osoittaen häntä kohtaan vieläkin enemmän rakkautta kuin Tika itse? Heidän pelkonsa oli tyyntynyt, ja usein Tarzan nyt huomasi joutuneensa esittämään pienen ihmisapinan lapsenhoitajan osaa — eikä se toimi suinkaan tuntunut hänestä väsyttävältä, koska Gazan oli ehtymätön yllätysten ja huvin lähde.
Parhaillaan oli pikku apina kehittämässä kiipeämistaipumuksiaan, jotka olisivat hänelle niin suureksi hyödyksi hänen nuoruusvuosinaan, jolloin ripeä pako puiden yläoksille olisi paljon tärkeämpi ja arvokkaampi kuin hänen varttumattomat lihaksensa ja koettelemattomat hampaansa. Peräydyttyään viiden tai kuuden metrin päähän sen puun rungosta, jonka oksien alla Tarzan punoi köyttään, Gazan juoksi vinhasti eteenpäin ja kiipesi ketterästi alemmille oksille. Siellä hän sitten aina kyykötti vähän aikaa perin ylpeänä saavutuksestaan, kiipesi sitten alas toistaakseen saman tempun. Joskus, oikeastaan hyvin usein, sillä olihan hän apina, kiintyi hänen huomionsa muihin seikkoihin, kovakuoriaisiin, lehtimatoon tai pieneen hiireen, ja silloin hän kiiti sitä takaa ajamaan; lehtimadon hän sai kiinni aina, kovakuoriaisen joskus, mutta hiirtä ei koskaan.
Nyt hän havaitsi Tarzanin valmisteilla olevan köyden pään. Hän tarttui siihen toisella kätösellään, nykäisi sen pois apinamiehen kädestä, kimmahti kauas kuin elollinen kumipallo ja juoksi tiehensä aukeaman poikki. Tarzan hypähti pystyyn ja lähti heti häntä tavoittamaan; ei suuttumuksen jälkeäkään ollut hänen kasvoillaan eikä hänen äänessään, kun hän huutaen kehoitti vallatonta pikku balua hellittämään hänen köytensä.
Suoraan äitiänsä kohti oikaisi pikku Gazan, ja hänen jäljessään tuli Tarzan. Tika katsahti sinnepäin ruokapuuhistaan, ja kun hän oivalsi, että Gazan pakeni ja joku toinen ajoi takaa, niin hän ensiksi paljasti hampaansa ja pörhisti niskakarvansa; mutta kun hän näki, että ahdistaja oli Tarzan, syventyi hän jälleen omiin tehtäviinsä. Apinamies saavutti bahun aivan hänen jalkojensa juuressa ja vaikka vekara kirkui ja rimpuili, kun Tarzan otti hänet kiinni, niin Tika vain pikimmiltään vilkaisi heihin päin. Hän ei enää pelännyt, että hänen esikoistaan uhkaisi mikään vaara apinamiehen puolelta. Eikö tämä ollut kahdesti pelastanut Gazania?
Saatuaan takaisin köytensä Tarzan palasi puun juurelle ja ryhtyi jälleen työhönsä, mutta senjälkeen oli hänen valppaasti pidettävä silmällä vallatonta balua, joka nyt kärkkäästi koetti varastaa köyden, kun vain luuli, että hänen kookas, sileäihoinen serkkunsa hetkisenkään oli varomaton.
Mutta tästä hidastuksesta huolimatta Tarzan sai vihdoin valmiiksi pitkän, taipuisan aseen, lujemman kuin mikään hänen aikaisemmin tekemänsä. Vanhan köytensä hylyksi joutuneen pätkän hän antoi Gazanille leluksi, sillä Tarzanin mielessä oli opettaa Tikan balua omien ajatustensa mukaan, sitten kun lapsi olisi kyllin vanha ja vankka hyötyäkseen hänen neuvoistaan. Toistaiseksi riittäisi nuoren apinan synnynnäinen matkimishalu tutustuttamaan häntä Tarzanin menettelytapoihin ja aseisiin, ja niinpä apinamies katosi viidakkoon, uusi köysi kiepuksi käärittynä toiselle olalle, kun taas pikku Gazan kisaili aukeamalla, vetäen vanhaa köyttä perässään lapsellisen riemun vallassa.
Harhaillessaan etsimässä ravintoa ja samalla kertaa kyllin uljasta pyydystettävää riistaa, johon hän voisi koettaa uutta asettaan, lensivät hänen ajatuksensa usein Gazaniin. Apinamies oli melkein alusta alkaen suuresti kiintynyt Tikan baluun, osittain sen tähden, että lapsi oli Tikan, hänen ensimmäisen lemmittynsä, ja osittain pienen apinan itsensä tähden ja senvuoksi, että Tarzan kaipasi jotakin tunnekykyistä olentoa, jolle osoittaisi rakkauttaan tyydyttääkseen hänen kuten kaikkien ihmissuvun normaalisten jäsenten sielussa piilevää kiintymyksen tarvetta. Tarzan kadehti Tikaa. Totta kyllä, Gazan, näkyi hyvin suuressa määrin vastaavan Tarzanin häntä kohtaan tuntemaan hellyyteen, jopa pitäen häntä parempana kuin omaa jöröä isäänsä; mutta Tikaan pienokainen turvautui aina, kun tuli kipu tai pelko, kun se oli väsynyt tai nälkäinen. Silloin Tarzan aina tunsi olevansa ihan yksin maailmassa, ja haikeasti kaipasi jotakuta, joka ensiksi rientäisi hänen luokseen tarvitessaan apua tai turvaa.
Taugilla oli Tika; Tikalla oli Gazan ja melkein jokaisella muulla Kertshakin heimon uroksella ja naaraalla oli yksi tai useampia muita, joita he voivat rakastaa ja jotka rakastivat heitä. Luonnollisestikaan Tarzan ei osannut pukea ajatustaan juuri tähän muotoon — hän vain tiesi kaipaavansa jotakin, mitä hänellä ei ollut, jotakin, joka tuntui ilmenevän Tikan ja pikku balun välisissä suhteissa, ja siksi hän kadehti Tikaa ja ikävöitsi edelleen omaa balua.
Hän oli nähnyt Shitan puolisoineen pienen kolmijäsenisen perheensä keskuudessa; ja syvemmällä sisämaassa, lähellä kaihoisia kukkuloita, jossa helteisenä päivänä voi loikoa jyrkän vuorenrinteen juurella kasvavan, yhteenkietoutuneen tiheikön vilpoisan synkässä varjossa, oli Tarzan löytänyt Numan, leijonan, ja Saborin, naarasleijonan, pesän. Siellä hän oli tarkkaillut niitä ja niiden pieniä baluja — leikkisiä olentoja, jotka olivat täplikkäitä kuin pantteri. Ja hän oli nähnyt Baran, kauriin, nuorine vasikoineen ja Buton, sarvikuonan, kömpelöine pienokaisineen. Jokaisella viidakon olennolla oli omansa — paitsi Tarzanilla. Tämän seikan ajatteleminen teki Tarzanin murheelliseksi, surumieliseksi ja yksinäiseksi. Mutta äkkiä haihdutti riistan haju hänen nuoresta mielestään kaiken muun, ja notkeasti kuin kissa hän ryömi oksalle, joka notkui tämän jylhän seudun villieläinten ikivanhalle juomapaikalle vievän polun kohdalla.
Kuinka monta tuhatta kertaa tämä vankka, vanha oksa olikaan taipunut jonkun villin, verenhimoisen saalistajan painosta niinä pitkinä vuosina, joina se oli ojentanut lehväisiä oksiaan syvälle kuluneen viidakkopolun yläpuolelle! Tarzanin, apinamiehen, Shitan, pantterin, ja Histahin, käärmeen, se tunsi hyvin. Ne olivat kuluttaneet sen oksan yläpinnan kuoren sileäksi.
Tällä kertaa lähestyi vanhassa puussa odottavaa väijyjää Horta, metsäkarju, jonka peloittavat torahampaat ja kiukkuinen luonto suojasivat sitä kaikkien muiden paitsi hurjimpien ja nälkiintyneimpien, isointen raatelijain hyökkäyksiltä.
Mutta Tarzanista liha oli aina lihaa; ei mikään syötävä ja maukas päässyt nälkäisen Tarzanin ohitse rauhassa ja ahdistamatta. Nälän ajamana samoin kuin taistelussa apinamies oli rajumpi kuin viidakon eniten pelätyt asukkaat. Hän ei tuntenut pelkoa eikä sääliä, lukuunottamatta harvoja tilaisuuksia, jolloin joku kummallinen selittämätön voima pidätti hänen kättään — selittämätön hänestä, koska hän ei tuntenut syntyperäänsä eikä sitä humaanisuuden ja sivistyksen vaikutusta, joka juuri hänen syntyperänsä nojalla oli hänen pysyväistä perintöänsä.
Niinpä hän ei nytkään hillinnyt kättään siihen asti, kunnes vähemmän peloittava herkkupala osuisi hänen tielleen, vaan pujotti uuden köytensä silmukan Hortan, metsäkarjun, kaulaan. Se oli erinomainen todistus uusien säikeiden kestävyydestä. Raivostunut karju rimpuili sinne tänne, mutta uusi köysi, jonka Tarzan oli kiinnittänyt puun runkoon sen oksan yläpuolelle, jolta hän oli silmukan heittänyt, kesti sen kaikki ponnistukset.
Hortan röhkiessä ja riehuessa, viillellen viidakon tukevaa jättiläistä valtavilla torahampaillaan, niin että kaarnasirpaleita sinkoili kaikkiin suuntiin, pudottautui Tarzan maahan sen taakse. Apinamiehen kädessä oli pitkä, terävä puukko; se oli ollut hänen alituinen seuralaisensa siitä kaukaisesta päivästä saakka, jolloin sattuma oli ohjannut sen kärjen Bolganin, gorillan, ruumiiseen ja pelastanut silvotun ja vertavuotavan ihmislapsen muutoin varmasta kuolemasta.
Tarzan astui Hortaan päin, joka nyt pyörähti vihamiestään vastaan. Vaikka nuori jättiläinen olikin kookas ja vahvalihaksinen, olisi kuitenkin saattanut näyttää hullunrohkealta hänen käydä vastustamaan niin hirvittävää otusta kuin Hortaa, karjua, aseenaan vain mitätön metsästyspuukko. Niin olisi saattanut tuntua sellaisesta, joka tunsi Hortan vaikkapa vain pintapuolisesti eikä Tarzania lainkaan.
Hetkisen Horta seisoi liikkumatta, silmäillen apinamiestä. Sen häijyt, syvällä kuopissaan olevat silmät kiiluivat kiukkuisesti, ja se pudisti alhaalle painettua päätään.
"Mudansyöjä!" pilkkasi apinamies. "Loassarypijä. Lihasikin haisee, mutta se on mehevää ja tekee Tarzanin voimakkaaksi. Tänään syön sinun sydämesi, sinä isojen torahampaiden haltija, että se pitäisi rajussa liikkeessä minun omia kylkiluitani vasten sykkivän sydämen."
Vaikka Horta ei ymmärtänytkään mitään Tarzanin haastelusta, oli se yhtä kaikki perin raivostunut. Se näki edessään vain alastoman, karvattoman ja heikon ihmisolennon, joka mitättömine hampaineen ja pehmeine lihaksineen uhitteli sen omaa hillitöntä rajuutta, ja kohta se hyökkäsi.
Apinain Tarzan odotti, kunnes kauhean torahampaan sivallus oli juuri viiltämäisillään auki hänen reitensä, sitten hän liikahti — äärimmäisen vähän syrjään; mutta hänen liikkeensä oli niin nopea, että salama olisi ollut siihen verrattuna kuhnuri, ja samalla hän kumartui, iskien oikean kätensä koko valtavalla voimalla isänsä metsästyspuukon pitkän terän suoraan Hortan, metsäkarjun, sydämeen. Vikkelä hyppy vei hänet pois otuksen kuolinkamppailun alalta ja hetkistä myöhemmin oli Hortan lämmin, vertatihkuva sydän hänen käsissään.
Tyydytettyään nälkänsä ei Tarzan etsinyt korkealla sijaitsevaa paikkaa nukkuakseen, kuten hänen tapansa oli joskus tehdä, vaan jatkoi vaellustaan viidakossa etsien pikemminkin seikkailuja kuin ravintoa, sillä tänään hän oli rauhaton. Ja niinpä hän sattumalta suuntasi askeleensa Mbongan, neekeripäällikön, kylää kohti, jonka kansaa Tarzan oli niin säälimättömän heltymättä kiusoitellut siitä lähtien, kun Kulonga, päällikön poika, oli surmannut Kaalan.
Aivan mustaihoisten kylän vieritse koukerteli joki. Tarzan saapui sen rannalle hieman alapuolella sitä aukeamaa, jolla neekerien matalat olkikattoiset majat olivat. Joessa vilisevä elämä oli apinamiehestä aina kiehtovaa. Hänestä oli hauskaa tarkkailla Duron, virtahevon, kömpelöitä liikkeitä ja perin mielellään hän urheili härnäämällä kauheata krokotiilia, Gimlaa, tämän ollessa rannalla päivää paistattamassa. Sitten siellä oli myös mustaihoisten gomanganien naaraita ja baluja, joita hän säikytteli, kun he kyykistelivät joen partaalla naiset vähäisine pesuineen, balut alkeellisine leluineen.
Tänä päivänä hän sai näkyviinsä naisen ja lapsen alempana joen varrella kuin tavallisesti. Edellinen oli etsimässä eräänlaisia simpukoita, joita oli mudassa juuri vedenrajassa. Hän oli nuori, noin kolmikymmenvuotias neekerinainen. Hänen hampaansa olivat teräviksi hiotut, sillä hänen kansalaisensa olivat ihmissyöjiä. Hänen alahuulensa oli lävistetty, ja se kannatti karkeatekoista kuparilevyä, jota hän oli pitänyt niin monta vuotta, että huuli oli venynyt kammottavan pitkälle alaspäin, jättäen alaleuan hampaat ja ikenet paljaaksi. Myöskin hänen nenänsä oli lävistetty, ja reikään oli pistetty punainen puikko. Metallisia koristuksia riippui hänen korvissaan, otsallaan ja poskillaan; leuassa ja nenänselkämyksellä oli värillisiä tatueerauksia, jotka olivat iän mukana haalistuneet, Hän oli alaston lukuunottamatta vyötäisille sidottua ruohoköyttä. Kaikesta huolimatta hän oli hyvin kaunis omasta ja myöskin Mbongan heimon miesten mielestä, vaikka hän olikin eräästä toisesta kansasta — sotasaalis, jonka eräs Mbongan soturi oli hänen tyttönä ollessaan saanut.
Hänen lapsensa oli kymmenvuotias poika, notkea, suora ja neekeriksi komea. Tarzan katseli paria läheisen pensaan piiloisan lehvistön takaa. Hän oli juuri hyökkäämäisillään heidän eteensä, peloittavasti kiljaisten, nauttiakseen heidän säikähdyksestään ja suinpäin paostaan; mutta äkkiä pisti hänen päähänsä uusi ajatus. Tässä oli balu, joka oli samanmuotoinen kuin hän itsekin. Tosinhan pojan iho oli musta; mutta mitäpä siitä? Tarzan ei ollut koskaan nähnyt valkeaihoista ihmistä. Sikäli kun hän tiesi, oli hän ainoa sellaisen kummallisen elämänmuodon edustaja koko maapallolla. Musta poika oli erinomainen balu Tarzanille, koska hänellä ei ollut omaa. Hän hoivaisi häntä huolellisesti, ruokkisi häntä hyvin, suojaisi häntä niinkuin vain Apinain Tarzan kykeni suojelemaan omaansa ja opettaisi hänelle puolittain inhimillisiä, puolittain eläimellisiä, viidakon salaisuuksia koskevia tietojaan lahoavasta pintakasvullisuudesta alkaen aina metsän ylimpien tasanteiden korkealle kohoavia huippuja myöten.
Tarzan päästi nuoransa kiepulta ja pudisti silmukan levälleen. Vähääkään aavistamatta tuon peloittavan olennon läheisyyttä puuhaili hänen edessään oleva pari edelleenkin simpukoita etsien, kaivellen mutaa lyhyillä kepeillä.
Tarzan astui esiin heidän takanaan olevasta viidakosta; silmukka oli levällään maassa hänen vieressään. Oikea käsi heilahti nopeasti, ja silmukka kohosi sirosti ilmaan, leijaili hetkisen pahaa aavistamattoman pojan kohdalla ja laskeutui sitten. Kun se kietoutui pojan vartalon ympärille olkapäiden alapuolelta, nykäisi Tarzan äkkiä, niin että silmukka tiukkeni pojan käsivarsien ympärille, puristaen ne kylkiä vasten. Pojan huulilta pääsi kauhistunut kirkaisu, ja kun hänen äitinsä kääntyi säikähtyneenä hänen huudostaan, näki hän poikaa vinhasti kiskottavan kookasta, valkeata jättiläistä kohti, joka seisoi läheisen puun varjossa vain vähän enemmän kuin kymmenen pitkän askeleen päässä hänestä.
Päästäen vimmastuksen ja kauhistuksen sekaisen huudahduksen, syöksyi nainen pelottomasti apinamiestä kohti. Hänen ilmeissään näki Tarzan sellaista päättäväisyyttä ja rohkeutta, joka ei väistäisi itse kuolemaakaan. Hän oli perin kamalan ja peloittavan näköinen silloinkin kun hänen kasvonsa olivat tyynet; mutta kun hänen muotonsa oli intohimon vääntämä, niin se oli hornamaisen kauhistuttava. Jopa apinamieskin peräytyi, mutta enemmän inhosta kuin pelosta — pelkoa hän ei lainkaan tuntenut.
Mustan naaraksen balu puri ja potki, kun Tarzan pisti hänet kainaloonsa ja katosi sillä kohdalla alhaalle riippuvien oksien sekaan, juuri kun vimmastunut äiti kiiti esille tavoittamaan häntä ja tappelemaan hänen kanssaan. Ja painuessaan syvemmälle viidakkoon rimpuilevan saaliinsa kanssa hän mietti, minkälainen gomanganien taistelukunto saattaisi olla, jos urokset olisivat yhtä hirmuisia kuin naaraat.
Päästyään turvallisen välimatkan päähän äidistä, jonka lapsen hän oli ryöstänyt, ja pois hänen kirkumisensa ja uhkauksiensa kuuluvilta, pysähtyi Tarzan tarkastamaan saalistaan, joka nyt oli niin perin pohjin peloissaan, että oli lakannut rimpuilemasta ja kiljumasta.
Pelästynyt lapsi muljautteli kauheasti silmiään vangitsijaansa päin, niin että välkkyvät valkuaiset näkyivät silmäterän joka puolelta.
"Minä olen Tarzan", sanoi apinamies ihmisapinoiden kielellä. "Minä en tee sinulle pahaa. Sinusta tulee Tarzanin balu. Tarzan suojelee sinua. Hän ruokkii sinua. Tarzanin balu saa parasta, mitä viidakossa on, sillä Tarzan on oivallinen metsästäjä. Sinun ei tarvitse pelätä ketään, ei edes Numaa, leijonaa, sillä Tarzan on mahtava taistelija. Ei kukaan ole niin suuri kuin Tarzan, Kaalan poika. Älä pelkää!"
Mutta lapsi vain uikutti ja vapisi, sillä hän ei ymmärtänyt isojen apinoiden kieltä, ja Tarzanin ääni kuulosti hänestä eläimen ärinältä ja murinalta. Lisäksi hän myöskin oli kuullut tarinoita tästä pahasta, valkoisesta metsänjumalasta. Juuri hän oli surmannut Kulongan ja monta muuta Mbongan, päällikön, soturia. Ja hän se yön pimeydessä hiipi salaapäin, noitakeinoja käyttäen, kylään, varastamaan nuolia ja myrkkyjä ja säikyttelemään naisia ja lapsia, jopa täysikasvuisia soturejakin. Epäilemättä tämä ilkeä jumala söi pieniä poikia. Olihan hänen äitinsä niin sanonut, kun hän oli ollut tottelematon ja äiti oli uhannut antaa hänet viidakon valkealle jumalalle, jollei hän olisi hyvä. Pieni musta Taibo välisi kuin vilutautinen.
"Onko sinulla kylmä, Go-bu-balu?" kysyi Tarzan, käyttäen paremman nimen puutteessa apinoiden sanaa mustasta poikalapsesta. "Aurinko paistaa lämpimästi; miksi väriset?"
Taibo ei ymmärtänyt, vaan huusi äitiänsä ja pyysi isoa valkoista jumalaa päästämään hänet, luvaten siitä lähtien aina olla hyvä poika, jos hänen pyyntöönsä suostuttaisiin. Tarzan pudisti päätään. Hän ei ymmärtänyt sanaakaan. Tällainen ei kävisi päinsä! Hänen oli opetettava Go-bu-balulle sellaista kieltä, joka kuulostaisi puheelta; Tarzanista oli varmaa, ettei Go-bu-balun äänteleminen ollutkaan mitään puhetta. Se tuntui aivan yhtä järjettömältä kuin mielettömien lintujen räkätys. Parasta olisi, arveli apinamies, viedä hänet kiireesti Kertshakin heimon keskuuteen, jossa hän kuulisi manganien keskustelevan keskenään. Niin hän pian oppisi pummaan ymmärrettävästi.
Tarzan nousi seisomaan korkealle maanpinnan yläpuolella huojuvalle oksalle, jolle hän oli pysähtynyt, ja viittasi Taiboa seuraamaan, mutta Taibo vain takertui lujasti kiinni puun runkoon ja itki. Poikana ja Afrikan alkuasukkaana hän tietystikin oli usein tätä ennen kiipeillyt puissa; mutta se ajatus, että hänen olisi kiidettävä metsän läpi, hyppien oksalta toiselle, kuten hänen vangitsijansa oli hänen kauhukseen tehnyt kantaessaan Taiboa pois äidin luota, täytti hänen lapsellisen sydämensä pelolla.
Tarzan huokasi. Hänen äskettäin saamallaan balulla oli totisesti paljon opittavaa. Oli säälittävää, että hänen kokoisensa ja voimaisensa lapsi oli niin takapajulla. Hän koetti houkutella Taiboa seuraamaan itseään, mutta poika ei uskaltanut; niinpä Tarzan nosti hänet selkäänsä ja kantoi häntä. Taibo ei enää kynsinyt eikä purrut. Pako näytti mahdottomalta. Vaikka hänet nyt olisikin laskettu maahan, niin olisi hyvin todennäköistä, sen hän tiesi, ettei hän osaisi palata Mbongan, päällikön, kylään. Ja jos hän osaisikin, niin matkallaan hän, kohtaisi leijonia ja panttereita ja hyenoja, jotka kaikki, siitä oli Taibo myöskin hyvin selvillä, pitivät erittäin paljon pienien, mustien poikien lihasta.
Siihen mennessä ei kammottava valkoinen viidakkojumala ollut tehnyt hänelle mitään pahaa. Näinkään hyvää kohtelua hän ei voisi odottaa kauhistuttavilta, vihreäsilmäisiltä ihmissyöjiltä. Kahdesta pahasta olisi niin ollen pienempi antaa valkoisen jumalan viedä hänet mukanaan raapimatta ja purematta, kuten hän oli aluksi tehnyt.
Tarzanin ripeästi heilautellessa itseään puusta puuhun sulki pikku Taibo silmänsä, jottei hänen enää tarvitsisi nähdä allaan ammottavia, pelottavia kuiluja. Taibo ei ollut koskaan eläissään ollut niin kauhuissaan, mutta häntä kantavan valkoisen jättiläisen kiitäessä eteenpäin metsässä hiipi hänen rintaansa omituinen turvallisuuden tunne, kun hän näki, kuinka varmoja apinamiehen hypyt olivat, kuinka erehtymättömästi hän tarttui huojuviin oksiin, joista hän sai kädensijan, ja olihan lisäksi niin turvallista metsän keskitasanteilla, korkealla hirmuisten leijonien ulottuvilta.
Ja niin saapui Tarzan aukeamalle, josta heimo etsi ravintoa, ja pudottautui apinoiden sekaan uuden balunsa painautuessa lujasti hänen hartioitaan vasten. Hän oli päässyt keskelle laumaa, ennenkuin Taibo havaitsi ainoatakaan karvaista otusta ja ennenkuin apinat huomasivat, ettei Tarzan ollut yksin. Kun he näkivät pikku gomanganin hänen selässään, tulivat muutamat heistä hänen luokseen hampaat irvissä ja kasvot äkäisesti vääntyneinä.
Tunti sitten olisi pieni Taibo voinut sanoa tuntevansa, mitä on äärimmäinen pelko; mutta kun hän nyt näki nuo kauheat pedot ympärillään, käsitti hän, etteivät hänen kaikki aikaisemmat kokemuksensa olleet mitään tähän verrattuina. Miksi seisoi iso valkoinen jättiläinen noin huolettomana paikoillaan? Miksi hän ei paennut, ennenkuin nuo kauheat, karvaiset puiden asukkaat karkaisivat heidän kimppuunsa ja repisivät heidät molemmat kappaleiksi? Ja sitten välähti Taibon päähän hyydyttävä muisto. Se oli kertomus, jota Mbongan, päällikön, kansan keskuudessa pelokkaasti kuiskailtiin suusta suuhun, ettei tämä iso valkoinen haltia muka ollut muuta kuin karvaton apina, sillä olihan hänet nähty niiden seurassa.
Taibo ei voinut muuta kuin silmät levällään kauhusta tuijottaa lähestyviin apinoihin. Hän näki heidän tuuheina törröttävät kulmakarvansa, heidän vankat torahampaansa, heidän häijyt silmänsä. Hän pani merkille heidän karvaisen ihon alla liikkuvat valtaiset lihaksensa. Heidän kaikki liikkeensä ja ilmeensä olivat hyvin uhkaavia. Myöskin Tarzan näki sen. Hän veti Taibon eteensä.
"Tämä on Tarzanin Go-bu-balu", hän selitti. "Älkää tehkö hänelle pahaa! Muutoin Tarzan tappaa teidät." Ja hän paljasti omat hampaansa, irvistäen lähimmälle apinalle.
"Se on gomangani", vastasi apina. "Anna minun tappaa se! Se on gomangani. Gomanganit ovat vihollisiamme. Anna minun tappaa se!"
"Mene tiehesi!" ärähti Tarzan. "Sanoinhan sinulle, Gunto, että se on Tarzanin balu. Mene tiehesi tahi Tarzan tappaa sinut!" Ja apinamies astui askeleen lähestyvää apinaa kohti.
Tämä siirtyi syrjään jäykkänä ja uhkaavana aivan samoin kuin koira, joka kohtaa toisen ja on liian peloissaan tappelemaan ja liian ylpeä kääntyäkseen pakenemaan.
Sitten tuli Tika, jota kannusti uteliaisuus. Hänen vierellään hyppelehti pikku Gazan. He olivat ihmeissään kuten muutkin; mutta Tika ei paljastanut hampaitaan, Tarzan näki sen ja viittasi häntä lähemmäksi.
"Tarzanilla on nyt balu", hän virkkoi. "Hän ja Tikan balu saavat leikkiä yhdessä."
"Se on gomangani", esteli Tika. "Se surmaa minun baluni. Vie se pois,Tarzan!"
Tarzan purskahti nauramaan. "Se ei kykenisi vahingoittamaan Pambaa, rottaa. Se on vain pieni balu ja perin peloissaan. Anna Gazanin leikkiä sen kanssa!"
Tikaa yhä peloitti, sillä tavattomasta hurjuudestaan huolimatta ovat isot ihmisapinat arkoja; mutta vihdoin hänen Tarzania kohtaan tuntemansa suuri luottamus sai hänet rauhoittumaan, ja hän työnsi Gazania lähemmäksi neekeripoikaa. Pieni apina painautui vaistomaisesti äitiänsä vasten, paljasti torahampaansa ja päästi pelon ja kiukun sekaisia kirkaisuja.
Ei myöskään Taibo näkynyt suinkaan haluavan lähemmin tutustuaGazaniin, minkä vuoksi Tarzan toistaiseksi luopui yrityksestään.
Sitä seuraavalla viikolla oli Tarzanilla paljon puuhaa. Balustaan oli hänellä suurempi vastuunalaisuus kuin hän oli aavistanut. Hän ei rohjennut jättää sitä yksin hetkeksikään, sillä koko heimosta voi varmasti ainoastaan Tika pidättyä surmaamasta kovaonnista neekeriä, jollei Tarzan ollut alituisesti varuillaan. Metsästäessään piti Tarzanin kantaa Go-bu-halua muassaan. Se oli vaivaloista, ja lisäksi musta poika tuntui Tarzanista niin typerältä ja aralta. Se oli tyyten turvaton viidakon pieniäkin otuksia vastaan. Tarzania ihmetytti, miten se oli lainkaan voinut säilyä elossa. Hän koetti opettaa sitä ja näki toivon säteen siinä seikassa, että Go-bu-balu oli oppinut muutamia sanoja ihmisapinoiden kieltä ja kykeni nyt pysyttelemään korkealla oksalla kirkumatta pelosta; mutta lapsessa oli jotakin, mikä huolestutti Tarzania. Hän oli usein tarkkaillut kylässä olevia mustaihoisia. Hän oli nähnyt lasten leikkivän, ja aina oli silloin kajahdellut nauru; mutta pieni Go-bu-balu ei nauranut milloinkaan. Silloin tällöin hän hymyili jurosti, mutta nauru oli hänelle tyyten vierasta. Mutta mustaihoisen olisi pitänyt nauraa, järkeili apinamies. Se oli gomanganien tapa.
Hän näki myöskin pikku pojan usein hyljeksivän ruokaa ja käyvän päivä päivältä laihemmaksi. Joskus hän yllätti pojan hiljaa nyyhkyttämässä itsekseen. Tarzan koetti lohduttaa häntä aivan samoin kuin raju Kaala oli lohduttanut Tarzania, kun apinamies oli balu, mutta siitä ei ollut lainkaan apua. Go-bu-balu ei vain enää pelännyt Tarzania — siinä kaikki. Hän pelkäsi kaikkia muita viidakon elollisia olentoja. Hän pelkäsi viidakon päiviä, pitkiä retkiä huimaavissa puunlatvoissa. Hän pelkäsi viidakon öitä, vaarallisia makuusijoja korkealla maasta ja hänen alapuolellaan saalistavien raatelijain murahtelua ja kiljuntaa.
Tarzan ei tietänyt mitä tehdä. Hänen peritty englantilainen verensä teki hänelle vaikeaksi ajatellakaan suunnitelmastaan luopumista, vaikka hänen olikin pakko myöntää itselleen, ettei hänen balunsa vastannut hänen toiveitaan. Vaikka hän pysyikin uskollisena ottamalleen tehtävälle, jopa huomasi alkaneensa pitää Go-bu-balusta, ei hän voinut pettää itseään kylliksi paljon uskoakseen tuntevansa neekeripoikaa kohtaan niin kiihkeän lämmintä rakkautta kuin Tika osoitti Gazania kohtaan ja mustaihoinen äiti oli osoittanut Go-bu-balua kohtaan.
Pieni neekeripoika lakkasi vähitellen kyyristelemästä pelosta nähdessään Tarzanin, alkaen sensijaan luottaa häneen ja ihailla häntä. Vaikka hyvyyttä oli hän aina saanut kokea kookkaan, valkoisen haltian puolelta, mutta hän oli nähnyt, kuinka hurjasti hänen vangitsijansa saattoi kohdella muita. Hän oli nähnyt apinamiehen karkaavan erään urosapinan kimppuun, joka itsepäisesti pyrki ottamaan kiinni ja surmaamaan Go-bu-balun. Hän oli nähnyt Tarzanin vahvojen, valkeiden hampaiden pureutuvan vastustajan niskaan ja valtavien lihaksien jännittyvän ottelussa. Hän oli kuullut villit, eläimelliset ärähdykset ja karjaisut taistelun tehneessä ja häntä oli puistattanut, kun hän käsitti, ettei hän kyennyt eroittamaan suojelijansa ääntä karvaisen apinan äänestä.
Hän oli nähnyt Tarzanin nujertavan kauriin aivan kuten Numa, leijona, olisi sen tehnyt, hyppäämällä sen selkään ja iskemällä hampaansa sen niskaan. Taibo oli vapissut sen nähdessään, mutta hän oli myöskin värähtänyt ihailusta, ja ensimmäistä kertaa hänen tylsässä neekerimielessään heräsi epämääräinen halu jäljitellä villiä kasvatusisäänsä. Mutta Taibolta, pieneltä mustaihoiselta pojalta, puuttui sitä jumalaista kipinää, jonka nojalla Tarzan, valkoinen poika, oli voinut käyttää hyväkseen jylhän viidakon menettelytapoja. Mielikuvitusta oli hänellä liian vähän, mutta mielikuvitus on vain ylemmän älykkyyden toinen nimitys.
Juuri mielikuvitus rakentaa siltoja, kaupunkeja ja valtakuntia. Eläimet eivät sitä tunne, mustaihoiset tuntevat sen vain vajavaisesti, kun se taas on annettu taivaanlahjana yhdelle sadastatuhannesta maapallon vallitsevan rodun jäsenestä, jottei ihminen menehtyisi ja häviäisi maan päältä.
Sillä aikaa kun Tarzan pohti balunsa tulevaisuutta koskevaa pulmallista kysymystään, valmistautui kohtalo ottamaan asian johdon pois hänen käsistään. Murheissaan poikansa menettämisestä oli Momaja, Taibon äiti, tiedustanut neuvoa heimon poppamieheltä, saamatta kuitenkaan mitään apua. Miehen tekemä taika ei ollut tehoisa, sillä vaikka Momaja maksoi hänelle siitä kaksi vuohta, niin se ei tuonut Taiboa takaisin eikä edes ilmaissut, mistä Momaja voisi etsiä poikaansa vähääkään uskoen löytävänsä hänet. Momaja oli äkkipikainen ja vieraasta kansasta eikä senvuoksi paljoakaan luottanut miehensä heimon taikuriin, ja kun tämä niin ollen esitti, että kahden vuohen suuruinen lisämaksu epäilemättä auttaisi häntä tekemään voimakkaamman taian, niin hän muitta mutkitta päästi toraisen kielensä valloilleen ja sätti taikuria niin tepsivästi, että tämä oli iloinen päästessään luikkimaan tiehensä seebranhäntineen ja taikapatoineen.
Kun hän oli mennyt ja Momaja saanut osittain hillityksi kiukkunsa, vaipui hän ajatuksiinsa, kuten hän niin usein oli tehnyt Taibonsa ryöstön jälkeen, toivoen vihdoin keksivänsä jonkun järkevän keinon poikansa olinpaikan selvillesaamiseksi tai ainakin saadakseen varmuuden siitä, oliko Taibo elossa vaiko kuollut.
Mustaihoiset tiesivät, ettei Tarzan syönyt ihmislihaa, sillä hän oli tappanut heistä useampia kuin yhden, mutta ei koskaan ollut maistanut yhden ainoankaan lihaa. Myöskin oli ruumiit aina löydetty; toisinaan ne olivat tipahtaneet ikäänkuin pilvistä keskelle kylää. Koska Taibon ruumista ei oltu löydetty, niin Momaja päätteli pojan olevan elossa. Mutta missä?
Sitten hänen mieleensä juolahti muisto Bukawaista, saastaisesta, joka asui luolassa pohjoisessa olevan vuoren rinteellä ja jonka yleisesti tiedettiin pitävän pahoja henkiä luonaan kurjassa loukossaan. Harvat, jos ketkään, olivat kylliksi uhkarohkeita mennäkseen Bukawai-vanhuksen puheille; ensiksikin pelättiin hänen taikavoimaansa ja kahta hyenaa, jotka oleskelivat hänen luonaan ja joiden hyvin tiedettiin olevan niiden muotoon pukeutuneita pahoja henkiä; ja toiseksi inhottiin kammottavaa tautia, joka pakotti Bukawain elämään hylkiönsä ja joka hitaasti syövytti hänen kasvojaan.
Mutta nyt Momaja ovelasti mietti, että jos kukaan, niin juuri Bukawai tietäisi Taibon olinpaikan, sillä mies oli ystävällisissä suhteissa jumalien ja pahojen henkien kanssa, ja hänen lapsensa ryöstäjä oli joko paha henki tai jumala; mutta jopa hänen äidinrakkautensakin joutui kovalle koetukselle, kun hänen piti uskaltautua synkkään viidakkoon mennäkseen kaukaiseen vuoristoon ja Bukawain, saastaisen, ja tämän pahojen henkien asuinpaikkaan.
Äidinrakkaus on kuitenkin yksi niitä inhimillisiä intohimoja, joita on pidettävä melkein vastustamattomien voimien arvoisina. Se ajaa heikon naisen vähäisine voimineen suorittamaan sankarillisia tekoja. Momaja ei suinkaan ollut ruumiillisesti heikko, mutta hän oli nainen, tietämätön ja taikauskoinen afrikkalainen villi. Hän uskoi pahoihin henkiin, loitsuihin ja taikavoimiin. Momajan mielestä asusti viidakossa paljon hirvittävämpiä olentoja kuin leijonia ja panttereita — kauheita, nimettömiä olentoja, joilla oli kyky tehdä kamalaa vahinkoa monissa viattomissa valemuodoissa.
Eräältä kylän soturilta, jonka Momaja tiesi kerran sattumalta joutuneen Bukawain luolalle, sai Taibon äiti tietää kuinka hän sen löytäisi; se sijaitsi lähellä lähdettä, joka kumpusi esille eräässä kallionrotkossa kahden kukkulan välissä, joista idänpuolisen saattoi helposti tuntea sen laella olevasta isosta graniittilohkareesta. Lännenpuolinen kukkula oli edellistä mahtavampi ja aivan alaston; vain yksi ainoa mimosapuu kasvoi aivan lähellä sen lakea.
Nämä kaksi kukkulaa, vakuutti mies hänelle, näkyisivät jonkun matkan päähän, ennenkuin hän saapuisi niiden luokse, ja olisivat erinomaisena tienviittana hänen matkallaan. Soturi varoitti häntä kuitenkin luopumaan niin hullusta ja vaarallisesta seikkailusta, painostaen sitä hänen jo ennestään hyvin tietämäänsä seikkaa, että jos hän selviytyisikin vahingoittumatta Bukawain ja tämän pahojen henkien käsistä, olisi hyvin mahdollista, ettei hän niin onnellisesti voisi välttää isoja raatelijoita viidakossa, jonka läpi hänen pitäisi kulkea mennen tullen.
Menipä soturi vielä Momajan miehen puheille, ja kun tällä puolestaan ei ollut kovinkaan paljon vaikutusvaltaa sisukkaaseen sydänkäpyseensä, meni hän puolestaan puhumaan Mbongalle, päällikölle. Tämä kielsi Momajaa uskaltautumasta niin jumalattomalle retkelle, uhaten häntä muussa tapauksessa mitä ankarimmalla rangaistuksella. Vanhan päällikön mielenkiinto tätä asiaa kohtaan johtui yksinomaan ikivanhasta kirkon ja valtion välisestä liitosta. Sikäläinen poppamies, joka tunsi omat taikansa paremmin kuin kukaan muu, oli kateellinen kaikille sellaisille, jotka pyrkivät suorittamaan jotakin taikatempuilla. Hän oli jo pitkän aikaa kuullut puhuttavan Bukawain taidosta ja pelkäsi, että jos tämän onnistuisi hankkia Momajan kadonnut lapsi takaisin, menettäisi hän heimon keskuudessa paljon avunpyytäjiä ja siis myöskin palkkioita saastaiselle. Kun Mbonga päällikkönä sai määrätyn osan poppamiehen palkkiosta eikä voinut toivoakaan mitään Bukawailta, hän luonnollisesti sydämineen, sieluineen kannatti oikeaoppista kirkkoa.
Mutta jos Momaja kerran saattoi pelottomin sydämin suunnitella retkeä viidakkoon ja vierailua Bukawain pelättyyn tyyssijaan, ei hän tietenkään antanut salaisesti halveksimansa vanhan Mbongan uhkaaman vastaisen rangaistuksen peloittaa itseään luopumasta aikeestaan. Hän oli kyllä alistuvinaan päällikön käskyihin ja meni mitään virkkamatta majaansa.
Hän olisi mielellään lähtenyt etsintämatkalleen päivänvalossa, mutta se ei nyt tullut kysymykseenkään, koska hänen oli vietävä mukanaan ravintoa ja jonkunlainen ase eikä hän ne mukanaan pääsisi päiväsaikaan poistumaan kylästä joutumatta vastaamaan uteliaisiin kyselyihin, mikä varmasti heti kantautuisi Mbongan korviin.
Niinpä Momaja odotti iltaan saakka ja pujahti juuri ennen kylän portin sulkemista siitä pimeään viidakkoon. Häntä peloitti kovasti, mutta päättävästi hän käänsi kasvonsa pohjoista kohti, ja vaikka hän usein pysähtyi henkeään pidättäen kuuntelemaan, kuuluisiko isojen kissaeläinten hiipimistä, joka täällä oli hänen pahin pelkonsa, niin hän kuitenkin jatkoi horjumatta matkaansa useita tunteja, kunnes heikko uikutus, joka kuului takaviistosta hänen oikealta puoleltaan, sai hänet äkkiä seisahtumaan.
Sydän läpättäen seisoi nainen, tuskin uskaltaen hengittää ja sitten kuului hyvin heikosti, mutta kuitenkin niin, etteivät hänen tarkat korvansa voineet erehtyä, hiljaista oksien ja ruohon kahinaa pehmeiden käpälien niitä polkiessa.
Joka puolella Momajaa kasvoi troopillisen viidakon jättiläispuita riippuvien köynnösten ja sammalien koristamana. Hän turvautui lähimpään ja alkoi kiivetä ylemmille oksille ketterästi kuin apina. Samassa syöksähti iso ruho esiin, hänen takanaan, kajahti uhkaava karjaisu, joka pani maan vapisemaan, ja joku otus tärähti niitä köynnöksiä vasten, joihin hän oli tarrautunut — mutta hänen alapuolellaan.
Momaja veti itsensä turvaan lehväisille oksille ja kiitti kaitselmusta, joka oli sallinut hänen ottaa mukaansa kuivatun ihmisenkorvan, joka riippui nauhassa hänen kaulassaan. Hän oli aina tietänyt, että korva on hyvä taikakalu. Sen oli hän tyttönä ollessaan saanut oman heimonsa poppamieheltä, eikä siihen voinut verratakaan Mbongan poppamiehen kehnoja, viattomia taikaesineitä.
Koko yön Momaja kyyrötti oksallaan, sillä vaikka leijona vähän ajan kuluttua lähtikin etsimään muuta saalista, ei hän rohjennut laskeutua uudelleen pimeyteen, peläten kohtaavansa saman tai jonkun toisen leijonan; mutta aamun koittaessa hän kiipesi maahan ja jatkoi matkaansa.
Kun Apinain Tarzan huomasi, ettei hänen balunsa lakannut olemasta ilmeisesti peloissaan heimon apinoiden läheisyydessä ja että useimmat täysikasvuiset apinat alituisesti uhkasivat riistää Go-bu-balulta hengen, joten Tarzan ei tohtinut jättää häntä yksin heidän seuraansa, niin alkoi hän metsästää pienen neekeripojan kanssa yhä kauempana ihmisapinoiden oleskelupaikoilta.
Vähitellen hänen poissaolonsa heimon keskuudesta kävivät yhä pitemmiksi hänen vaeltaessaan yhä kauemmaksi, kunnes hän huomasi joutuneensa kauemmaksi pohjoiseen kuin milloinkaan ennen metsästysmatkoillaan; ja kun siellä oli vettä sekä runsaasti riistaa ja hedelmiä, ei häntä lainkaan haluttanut palata heimonsa luokse.
Pienen Go-bu-balun elämänhalu näkyi kasvavan sitä mukaa kuin hän joutui kauemmaksi Kertshakin apinoista. Nyt hän asteli Tarzanin rinnalla tämän edetessä maanpinnalla, ja puissa hän myöskin parhaansa mukaan seurasi valtavaa kasvatusisäänsä. Poika tunsi vieläkin itsensä murheelliseksi ja yksinäiseksi. Hänen pieni, hento ruumiinsa oli muuttunut yhä hennommaksi, senjälkeen kun hän oli tullut apinain keskuuteen, sillä joskaan hän nuorena ihmissyöjänä ei ollut turhan tarkka valitessaan ruokaansa, eivät ne omituiset ruoat, jotka kutkuttivat apinaherkuttelijan suulakea, aina olleet hänen makunsa mukaisia.
Hänen isot silmänsä olivat nyt todella isot, ja jokainen hänen laihtuneen vartalonsa kylkiluu olisi ollut selvästi näkyvissä, jos joku olisi välittänyt lukea ne. Alituisella pelolla oli kenties yhtä suuri syy hänen ruumiilliseen tilaansa kuin sopimattomalla ruualla. Tarzan pani muutoksen merkille ja oli huolissaan. Hän oli toivonut näkevänsä, että hänen balunsa kasvaisi tanakaksi ja voimakkaaksi. Hänen pettymyksensä oli suuri. Vain yhdessä suhteessa tuntui Go-bu-balu edistyvän — hän oppi helposti apinain kieltä. Jo nyt hän ja Tarzan voivat keskustella tyydyttävästi, täydentäen apinoiden niukkaa sanavarastoa merkeillä; mutta enimmäkseen Go-bu-balu pysyi ääneti, vain vastaten hänelle tehtyihin kysymyksiin. Hänen suuri surunsa oli vielä siksi uusi ja siksi vihlova, ettei hän hetkeksikään voinut sitä unohtaa. Aina hän ikävöi Momajaa — kiukkuinen, kamala ja inhoittava olisi tämä nainen kenties ollut teistä tai minusta, mutta hän oli Taibon äiti ja pojan mielestä hän oli sen suuren rakkauden ruumiillistuma, joka ei tunne itsekkyyttä ja joka ei pala omissa liekeissään.
Heidän metsästäessään tai oikeammin Tarzanin metsästäessä ja Go-bu-balun tulla retuuttaessa hänen jäljessään, näki apinamies paljon ja ajatteli paljon. Kerran he kohtasivat Saborin, joka valitti korkeassa ruohikossa. Leijonan ympärillä kisaili ja leikki kaksi pientä turkispalloa, mutta sen haikea katse oli kiintynyt kolmanteen, joka oli pedon voimakkaiden etukäpälien välissä ja joka ei kisaillut, joka ei enää milloinkaan kisailisi.
Tarzan näki ison emäkissan tuskan ja kärsimyksen. Hän oli aikonut kiusoitella Saboria. Juuri sitä varten hän oli ääneti hiipinyt puissa, kunnes oli päässyt melkein naarasleijonan kohdalle, mutta jokin pidätti apinamiestä, kun hän näki Saborin surevan kuollutta pentuaan. Hankittuaan Go-bu-balun oli Tarzan oppinut käsittämään vanhemman velvollisuuksia ja murheita, mutta ei hänen ilojaan. Hänen sydämensä heltyi, kun hän näki Saborin, mikä ei olisi tapahtunut joitakuita viikkoja aikaisemmin. Kun hän silmäili leijonaa, kohosi vastoin hänen tahtoaan hänen sielunsa silmien eteen Momajan kuva, puupuikko työnnettynä nenän väliseinän lävitse ja lerpallaan oleva alahuuli painuneena alhaalle raskaan helyn painosta. Tarzan ei nähnyt hänen rumuuttaan; hän näki hänessä vain saman tuskan kuin Saborissa, ja apinamies säpsähti.
Se ajatustoiminta, jota joskus nimitetään mielleyhtymäksi, toi Tikan ja Gazanin Tarzanin sielunsilmien eteen. Entäpä jos joku tulisi ja ottaisi Gazanin Tikalta. Tarzanilta pääsi matala, uhkaava murina, ikäänkuin Gazan olisi ollut hänen oma lapsensa. Go-bu-balu vilkaisi peloissaan ympärilleen, luullen Tarzanin havainneen jonkun vihollisen. Sabor hypähti äkkiä seisoalleen; keltaiset silmät kiiluivat, häntä pieksi kupeita, kun leijona herkisti korviaan ja nosti kuonoaan. nuuhkien ilmasta mahdollisesti uhkaavaa vaaraa. Molemmat pienet pennut, jotka olivat olleet leikkimässä, kiitivät nopeasti emonsa luokse, pysähtyen sen alle ja tirkistelivät sieltä etukäpälien välitse, isot korvat pystyssä, kurottaen pieniä päitään ensin toiselle, sitten toiselle sivulle.
Pudistaen mustaa, tuuheata tukkaansa Tarzan kääntyi poispäin ja lähti metsästämään toiselle suunnalle; mutta pitkin päivää johtui hänen mieleensä milloin Sabor, milloin Momaja, milloin Tika — naarasleijona, ihmissyöjä ja naarasapina, mutta apinamiehestä ne olivat samanlaisia äitiytensä tähden.
Oli puolenpäivän aika kolmantena päivänä, kun Momaja tuli Bukawain, saastaisen, luolan näkyviin. Vanha taikuri oli valmistanut yhteenliitetyistä oksista oventapaisen tekeleen estämään petoja tunkeutumasta luolan aukosta sisään. Se oli nyt nostettu syrjään, ja sen takana oleva pimeä onkalo ammotti salaperäisenä ja luotaantyöntävänä. Momajaa värisytti kuin sadeajan kylmässä tuulessa. Luolan läheisyydessä ei näkynyt elonmerkkiä, mutta Momajan valtasi kaamea tunne siitä, että näkymättömät silmät katselivat häntä pahansuovasta. Taaskin häntä puistatti. Hän koetti pakottaa vastahakoisia jalkojaan eteenpäin luolaa kohti, kun sen uumenista kajahti kammottava ääni, joka ei ollut ihmisen eikä eläimen — kolkko, iloton, naurua muistuttava ääni.
Päästäen tukahdutetun kirkaisun Momaja kääntyi pakenemaan viidakkoon. Hän juoksi sata metriä, ennenkuin sai pelkonsa hillityksi, ja seisahtui sitten kuuntelemaan. Pitikö kaiken hänen vaivansa, kaiken kauhun ja kaikkien vaarojen, jotka hän oli kokenut, mennä hukkaan? Hän koetti karkaista luontoaan ja palata luolan suulle, mutta taaskin valtasi hänet pelko.
Alla päin, pahoilla mielin hän kääntyi verkkaisesti astelemaan takaisin Mbongan kylää kohti. Hänen nuoret olkapäänsä olivat nyt painuksissa ikäänkuin hän olisi ollut vanha akka, joka kantaa monina pitkinä vuosina kasautuneiden tuskien ja surujen raskasta taakkaa, ja hän käveli laahustavin, kompuroivin askelin. Nuoruuden joustavuus oli Momajalta mennyttä.
Vielä sata metriä hän laahusti eteenpäin raskasta tietään, aivot melkein turtina jäytävästä pelosta ja tuskasta, mutta sitten hänen mieleensä muistui pieni lapsi, joka imi hänen rintojaan, ja hintelä poika, joka nauraen kisaili hänen ympärillään ja molemmat ne olivat Taibo — hänen Taibonsa!
Hänen hartiansa suoristuivat. Hän pudisti villiä päätään, pyörsi ympäri ja astui rohkeasti Bukawain, saastaisen, poppamiehen, luolan suulle.
Taaskin kuului luolan sisältä kamalaa naurua, joka ei ollut naurua.Tällä kertaa Momaja tunsi, mitä se oli, hyenan omituista rääkynää.Enää hän ei vapissut, vaan piti keihästään iskuvalmiina, ääneenhuutaen Bukawain tulemaan ulos.
Bukawain sijasta ilmestyi hyenan inhoittava pää. Momaja hätisti sitä keihäällään, ja ruma, äreä otus peräytyi, muristen vihaisesti. Taaskin Momaja kutsui Bukawaita nimeltä ja tällä, kertaa, hän sai mutisten lausutun vastauksen, jonka sointu tuskin oli inhimillisempi kuin eläimen ääni.
"Kuka pyrkii Bukawain luokse?" tiedusti ääni.
"Täällä on Momaja", vastasi nainen; "Momaja Mbongan, päällikön, kylästä".
"Mitä tahdot?"
"Tahdon tehokasta taikaa, parempaa kuin Mbongan poppamies kykenee tekemään", selitti Momaja. "Iso, valkoinen viidakkojumala ryösti Taiboni, ja haluan sellaista taikaa, joka tuo hänet takaisin tai neuvoo minulle, mihin hänet on piilotettu, jotta voin mennä häntä noutamaan."
"Kuka on Taibo?" kysyi Bukawai.
Momaja ilmoitti sen.
"Bukawain taiat ovat hyvin tepsiviä", kehui ääni. "Viisi vuohta ja uusi vuodematto tuskin riittävät korvaukseksi Bukawain taiasta."
"Kaksi vuohta on kylliksi", sanoi Momaja, sillä tinkimishalu on voimakas neekerin rinnassa.
Hinnasta tinkimisen huvi oli riittävän suuri houkutus tuomaan Bukawain luolan suulle. Nähdessään hänet oli Momaja pahoillaan siitä, ettei hän ollut pysynyt sisällä. On sellaista, mikä on liian hirveätä, liian kamalaa, liian inhoittavaa kuvattavaksi — Bukawain ulkomuoto oli sellainen. Hänet nähdessään Momaja ymmärsi, minkä vuoksi hänen puheestaan oli vaikea saada selvää.
Hänen vierellään olivat ne kaksi hyenaa, jotka huhun mukaan olivat hänen ainoat ja alituiset seuralaisensa. He olivat erinomainen kolmikko — kaksi mitä inhoittavinta eläintä niitä inhoittavimman ihmisen parissa.
"Viisi vuohta ja vuodematto", mutisi Bukawai.
"Kaksi lihavaa vuohta ja vuodematto". Momaja korotti tarjoustaan; mutta Bukawai oli itsepintainen. Hän tinki viittä vuohta ja vuodemattoa puoli tuntia hyenojen nuuhkiessa ja muristessa ja nauraessa kaameata nauruaan, Momaja oli päättänyt antaa kaikki, mitä Bukawai vaati, jollei hän muutoin selviäisi, mutta tinkiminen on neekerin toinen luonto kauppaa tehtäessä, ja lopulta hän osittain sai siitä palkkion, sillä vihdoin saatiin aikaan sopimus kolmesta lihavasta vuohesta, uudesta vuodematosta ja palasesta kuparilankaa.
"Tule uudelleen tänä iltana, kun kuu on ollut kaksi tuntia taivaalla!" käski Bukawai. "Sitten teen tehokkaan taian, joka toimittaa Taibon takaisin luoksesi. Tuo mukanasi kolme lihavaa vuohta, uusi vuodematto ja kookkaan miehen kyynärvarren mittainen palanen kuparilankaa!"
"En minä voi niitä tuoda", esteli Momaja. "Sinun on tultava noutamaan ne. Kun olet hankkinut Taibon takaisin minulle, niin saat ne kaikki Mbongan kylästä."
Bukawai pudisti päätään.
"Minä en tee taikaa", hän virkkoi, "ennenkuin olen saanut vuohet, maton ja kuparilangan".
Momaja rukoili ja uhkaili, mutta mikään ei auttanut. Lopulta hän kääntyi ja lähti viidakon läpi Mbongan kylää kohti. Miten hän saisi kolme vuohta ja vuodematon kuljetetuksi kylästä ja viidakon läpi Bukawain luolalle, sitä hän ei käsittänyt, mutta siitä hän oli varma, että hän jollakin tavoin sen tekisi — hän tekisi sen tai kuolisi. Taibo hänen täytyi saada takaisin.
Harhaillessaan Go-bu-balun kanssa verkkaisesti viidakossa tunsi Tarzan Baran, kauriin, hajun. Tarzania himoitti Baran liha. Mikään ei kutittanut hänen ruokahaluaan niin kovasti; mutta hänen ei maksanut yrittääkään väijyä Baraa Go-bubalu kintereillään, minkä vuoksi hän piilotti lapsen puun haaraantumaam, jossa tiheä lehvistö peitti hänet näkyvistä, ja lähti nopeasti ja äänettömästi seuraamaan Baran jälkiä.
Yksin ollessaan peloitti Taiboa jopa enemmän kuin apinoiden keskuudessa. Todellinen, näkyvä vaara ei vaivaa meitä niin paljon kuin kuvittelut, ja vain Taibon kansan jumalat tiesivät, mitä kaikkea hän kuvitteli.
Hän oli ollut vain lyhyen ajan piilopaikassaan, kun hän kuuli, että jotakin lähestyi häntä viidakosta. Hän painautui tiukemmin sitä oksaa vastaan, jolla hän oli pitkänään, ja rukoili, että Tarzan pian palaisi. Hänen levällään olevat silmänsä tähyilivät viidakkoon sille suunnalle, jossa otus liikkui.
Entä jos se olisi pantteri, joka oli tuntenut hänen hajunsa? Se olisi tuossa tuokiossa hänen kimpussaan. Kuumia kyyneliä tihkui pikku Taibon isoista silmistä. Viidakon lehväverho kahisi aivan hänen lähellään. Otus oli vain muutaman askeleen päässä hänen puustaan! Hänen silmänsä suorastaan pullistuivat ulos hänen mustista kasvoistaan, kun hän odotti sen kauhuolion ilmestymistä, joka pian tunkisi ärisevän naamansa esiin köynnösten välitse.
Sitten verho jakautui ja näkyviin astui nainen. Päästäen läähättävän huudahduksen pudottautui Taibo oksaltaan ja kiiti hänen luokseen. Momaja astahti taaksepäin ja nosti keihästään, mutta silmänräpäystä myöhemmin hän viskasi sen pois ja sulki hennon pojan voimakkaaseen syleilyynsä.
Pusertaen Taiboa rintaansa vasten hän itki ja nauroi yhtä aikaa, ja kuumia kyyneliä, joihin sekaantui Taibon kyyneliä, kieri pitkin hänen paljaiden rintojensa välistä uurretta.
Niin likeisen melun häiritsemänä heräsi läheisessä tiheikössä nukkuva Numa, leijona, unestaan. Se katsoi sotkuisen pensaikon läpi ja näki neekerinaisen poikineen. Se nuoli suupieliään ja mittaili katseellaan mustaihoisten ja sen välillä olevaa matkaa. Lyhyt vauhti ja pitkä hyppy kiidättäisi sen heidän niskaansa. Peto heilautti häntänsä päätä ja huoahti.
Väärältä suunnalta puhaltava tuulen häilähdys kantoi äkkiä Tarzanin hajun Baran, kauriin, herkkiin sieraimiin. Bara hätkähti, jännitti lihaksiaan, herkisti korviaan, syöksähti äkkiä juoksuun, ja Tarzanin saalis oli tipo tiessään. Apinamies pudisti äkeissään päätään ja kääntyi palaamaan sinne, mihin hän oli jättänyt Go-bu-balun. Hän liikkui hiljaa, kuten hänen tapansa oli. Ennenkuin hän saapui pojan luokse, kuuli hän omituisia ääniä — naisen naurua ja naisen itkua, ja niihin molempiin, jotka kuulostivat lähtevän samasta kurkusta, sekaantui lapsen suonenvedontapaista nyyhkytystä. Tarzan joudutti vauhtiaan, ja kun Tarzan kiiruhti, silloin vain linnut ja tuuli pääsivät nopeammin eteenpäin.
Lähestyessään ääniä Tarzan kuuli vielä yhden, syvän huokauksen. Momaja ei sitä kuullut eikä myöskään Taibo, mutta Tarzanilla oli yhtä herkät korvat kuin Baralla, kauriilla. Hän kuuli huokauksen ja tiesi, mitä se oli, ja siksi hän irroitti selässään riippuvan keihään. Kiitäessään pitkin puiden oksia yhtä huolettomasti kuin me astelemme maaseudun kylätietä, vetäen taskustamme esille nenäliinan, päästi Tarzan keihään hihnastaan, että se olisi valmiina käsillä kaikkien mahdollisuuksien varalta.
Numa, leijona, ei syöksynyt suinpäin saaliinsa kimppuun. Se mietti taaskin, ja järki sanoi sille, että saalis oli jo sen oma; siksi se tunki ison ruhonsa lehvien läpi ja seisoi paikallaan, katsoen ateriaansa ilkeästi kiiluvin silmin.
Momaja huomasi pedon ja parkaisi, painaen Taibon lujemmin rintaansa vastaan. Oliko hän löytänyt lapsensa vain menettääkseen hänet heti samalla hetkellä? Hän kohotti keihästään, ojentaen kätensä kauas olkansa taa. Numa karjaisi ja astui hitaasti eteenpäin. Momaja sinkautti aseensa. Se raapaisi kellanruskeata lapaa, tehden lihashaavan, joka ärsytti raatelijan täyteen, peloittavaan, petomaiseen raivoonsa, ja leijona hyökkäsi.
Momaja koetti sulkea silmänsä, mutta ei voinut. Hän näki kuoleman lähestyvän salamannopeasti, kun iso peto syöksyi häntä kohti, ja sitten hän näki jotakin muuta. Hän näki kookkaan, alastoman, valkoisen miehen tipahtavan kuin taivaasta ja syöksyvän leijonan tielle. Hän näki voimakkaan käden lihakset, kun puiden lehvistön läpi pujottelevat päiväntasaajan auringon säteet karkeloivat niillä. Hän näki raskaan metsästyskeihään lentävän ilmassa suoraan keskelle leijonan rintaa. Numa putosi istualleen, kiljui kauheasti ja iski käpälillään rinnassaan törröttävää keihästä. Sen rajuista iskuista keihäs taipui ja kiertyi vääräksi. Metsästyspuukko kädessään kierteli Tarzan varovasti raivoisan kissaeläimen ympärillä. Momaja seisoi silmät levällään ikäänkuin paikalleen naulittuna ja katseli näkyä kuin loihdittuna.
Äkillisen vimman vallassa Numa heittäytyi apinamiestä kohti, mutta jäntevä mies vältti umpimähkäisen hyökkäyksen, astahtaen vikkelästi syrjään ja karaten sitten ahdistajansa kimppuun. Kahdesti välähti metsästyspuukko ilmassa. Kahdesti se upposi Numan selkään. Peto oli jo heikkona, sillä keihään kärki oli osunut lähelle sydäntä. Tarzanin toinen isku tunkeutui suoraan Numan selkäytimeen, ja vielä viimeisen kerran huitaistuaan suonenvedontapaisesti etukäpälillään, turhaan koettaen tavoittaa kiusanhenkeään, kaatui leijona pitkälleen maahan hervottomana ja kuolevana.
Huolissaan siitä, ettei vain menettäisi palkkiotaan, Bukawai seurasi Momajaa, aikoen kehoittaa tätä luopumaan kuparisista ja rautaisista koruistaan siihen asti, kunnes hän palaisi tuoden mukanaan maksun taiasta — toisin sanoen maksamaan käsirahaa poppamiehen avusta, samoin kuin maksetaan ennakkomaksua asianajajalle, sillä kuten asianajaja tunsi Bukawaikin taikansa arvon ja tiesi, että oli hyvä saada mahdollisimman paljon hyvitystä jo ennakolta.
Poppamies joutui näyttämölle silloin, kun Tarzan hypähti torjumaan leijonan hyökkäystä. Hän näki kaikki ja ihmetteli, arvaten heti, että tämän täytyi olla sama valkoinen haltia, josta hän oli kuullut epämääräisiä huhuja jo ennenkuin Momaja ja saapui hänen luokseen.
Kun leijona ei nyt enää voinut vahingoittaa Momajaa eikä hänen lastaan, silmäili neekerivaimo Tarzania uuden pelon vallassa. Juuri tämä olento oli ryöstänyt Taibon. Epäilemättä hän yrittäisi riistää lapsen uudelleen. Momaja painoi poikaa tiukasti itseään vasten. Hän oli päättänyt tällä kertaa mieluummin kuolla kuin sallia, että Taibo jälleen häneltä vietäisiin.
Tarzan katseli heitä ääneti. Kun hän näki pikku pojan painautuvan äitiään vastaan ja nyyhkyttävän, heräsi hänen villissä rinnassaan surumielinen yksinäisyyden tunne. Ei ollut ketään tuolla tavoin painautumassa Tarzania vastaan, joka niin suuresti kaipasi jonkun tai jonkin rakkautta.
Vihdoin Taibo viidakossa syntyneen hiljaisuuden johdosta nosti katseensa ja näki Tarzanin. Hän ei vavahtanut.
"Tarzan", hän sanoi Kertshakin heimon isojen apinain kielellä, "älä vie minua pois Momajalta, äidiltäni! Älä vie minua takaisin puiden karvaisten asukkaiden pesälle, sillä minä pelkään Taugia ja Guntoa ja muita! Anna minun jäädä Momajan luokse, oi Tarzan, viidakon jumala! Salli minun jäädä Momajan, äitini, luokse, ja elämämme loppuun saakka me siunaamme sinua ja panemme ruokaa Mbongan kylän portin edustalle, jottei sinun tarvitse milloinkaan olla nälissäsi!"
Tarzan huokasi.
"Menkää", hän virkkoi, "takaisin Mbongan kylään! Tarzan seuraa teitä nähdäkseen, ettei teille tapahdu mitään pahaa."
Taibo selitti nämä sanat äidilleen, ja he kaksi käänsivät selkänsä apinamiehelle, lähtien astelemaan kotiansa kohti. Momajan sydän sykähteli voimakkaasti pelosta ja riemusta, sillä koskaan ennen hän ei ollut vaeltanut jumalan seurassa eikä ollut koskaan ennen ollut näin onnellinen. Hän veti pikku Taibon lähelleen ja silitti hänen poskeaan. Tarzan näki sen ja huokasi uudelleen.
"Tikalla on Tikan balu", hän puheli itsekseen; "Saborilla on baluja, samoin naarasgomanganilla, Baralla, Manulla, jopa Pamballakin, rotalla; mutta Tarzanilla ei voi olla ketään — ei naarasta eikä balua. Apinain Tarzan on ihminen, ja varmaankin täytyy ihmisen olla yksin."
Bukawai näki heidän poistuvan ja mutisi visvaisten huuliensa välitse, vannoen juhlallisen valan, että hän sittenkin saisi kolme lihavaa vuohta, uuden vuodematon ja kappaleen kuparilankaa.
Poppamies kostopuuhissa
Loordi Greystoke oli metsästämässä, tai täsmällisemmin sanoen, hän oli ampumassa fasaaneja Chamston-Heddingissä. Loordi Greystoke oli moitteettoman puhtaassa ja arvonsa mukaisessa puvussa — hän oli viimeisen muodin mukainen pienimpiä yksityisseikkoja myöten. Varmasti hän oli ensimmäisiä metsästäjiä, ei senvuoksi, että häntä olisi pidetty erinomaisena ampujana, vaan siksi, että sen, mitä häneltä taidossa puuttui, korvasi ylenmäärin hänen ulkoasunsa. Päivän päättyessä hänellä epäilemättä olisi paljon lintuja omalla osallaan, koska hänellä oli kaksi pyssyä ja näppärä lataaja — paljon enemmän lintuja kuin hän jaksaisi vuodessa syödä, vaikka hän olisikin ollut nälkäinen, jollainen hän ei kuitenkaan ollut, sillä hän oli juuri noussut aamiaispöydästä.
Riistan liikkeelleajajat — niitä oli kaksikymmentäkolme valkopuseroista miestä — olivat juuri hätyyttäneet linnut kanervikkoaukeamalle ja kaarsivat nyt parhaillaan vastaiselle laidalle ajaakseen ne pyssymiehiä kohti. Loordi Greystoke oli niin innostunut kuin hän yleensä koskaan salli itsensä olla. Urheilu oli kieltämättömästi riemuisan virkistävää. Hän tunsi verensä kiertävän vinhasti suonissaan, kun hätyyttäjät lähestyivät yhä likemmäksi lintuja. Hämärästi ja tylsästi — kuten aina sellaisissa tilaisuuksissa — loordi Greystoke tunsi, että hän ikäänkuin palaisi johonkin esihistorialliseen olomuotoon — että jonkun muinaisen esi-isän veri virtasi kuumana hänen suonissaan, karvaisen, puolialastoman esi-isän, joka oli elänyt metsästyksestä.
Ja kaukana päiväntasaajan tiheässä viidakossa metsästi toinen loordi Greystoke, oikea loordi Greystoke. Niiden esikuvien mukaan, jotka hän tunsi, oli myöskin hän muodikas — erittäin muodikas, kuten oli ollut hänen muinainen esi-isänsä ennen ensimmäistä häätöä. Koska päivä oli helteinen, oli hän heittänyt pantterintaljan pois hartioiltaan, oikealla loordi Greystokella ei ollut kahta pyssyä, totisesti ei, ei edes yhtäkään, eikä liioin näppärää lataajaa; mutta hänellä oli jotakin äärettömän paljon tehokkaampaa kuin pyssyt tai lataajat tai kaksikymmentäkolme valkopuseroista hälyttäjää — hänellä oli ruokahalu, ihmeellinen eränkävijän taito ja lihakset, joustavat kuin teräsjänteet.
Myöhemmällä samana päivänä söi loordi Greystoke Englannissa runsaasti sellaista riistaa, jota hän ei ollut itse surmannut, ja joi viiniä pulloista, joiden korkit avautuivat kovasti pamahtaen. Hän pyyhki huuliaan lumivalkealla liinalla poistaakseen aterian vähäiset jäljet aavistamattakaan esiintyvänsä väärällä nimellä ja hänen ylvään arvonimensä oikeudenmukaisen omistajan myöskin parhaillaan lopettavan päivällistään kaukana Afrikassa. Mutta tämä mies ei käyttänyt lumivalkoista liinaa. Sen sijaan hän pyyhki suutaan ruskean kyynärvartensa ja kätensä selkämyksellä ja hieroi verisiä sormiaan reisiinsä. Sitten hän hitaasti siirtyi viidakkoa myöten juomapaikalle, jossa hän joi nelinkontin kuten viidakon muutkin eläimet.
Hänen tyydyttäessään janoaan lähestyi polkua pitkin takaapäin toinenkin jylhä metsän asukas puroa. Se oli Numa, leijona, ruumiiltaan kellanruskea, mustaharjainen, äkäinen ja uhkaava, ja se päästeli hiljaisia, yskimistä muistuttavia karjaisuja. Apinain Tarzan kuuli leijonan tulon paljon ennen kuin se oli näkyvissä, mutta apinamies joi juomistaan, kunnes oli saanut kyllikseen. Sitten hän nousi verkkaisesti pystyyn, sulavan viehättävästi kuten metsän elävä ainakin ja esiintyen syntyperänsä mukaisesti tyynen arvokkaana.
Numa pysähtyi nähdessään miehen seisomassa juuri sillä kohdalla, jossa eläinten kuningas aikoi juoda. Sen kita oli auki, ja julmat silmät kiiluivat. Sitten se murahti ja tuli hitaasti lähemmäksi. Myöskin mies murisi, vetäytyen verkalleen syrjään ja pitäen silmällä, ei leijonan kasvoja, vaan häntää. Jos se alkaisi liikkua puolelta toiselle, ja jos se äkkiä kohoaisi pystyyn suorana ja jäykkänä, niin olisi valmistauduttava taisteluun tai lähdettävä pakoon; mutta se ei tehnyt kumpaakaan, ja niin ollen Tarzan vain peräytyi pois, ja leijona tuli purolle juomaan neljän tai viiden metrin päähän miehestä.
Huomenna he voisivat karata toistensa kurkkuun, mutta tänään oli kummallinen, selittämätön aselepo, jollaisia on niin usein huomattu viidakon villieläinten välillä. Ennenkuin Numa oli lakannut juomasta, oli Tarzan palannut metsään ja heilautteli itseään puita myöten Mbongan, neekeripäällikön, kylään päin.
Oli kulunut ainakin kuukausi siitä, kun apinamies viimeksi oli käynyt tervehtimässä gomanganeja. Senjälkeen, kun hän oli antanut pikku Taibon takaisin murheen murtamalle äidille, ei hänen mieleensä ollut juolahtanut mennä sinne. Ottopojan juttu oli Tarzanista päättynyt luku. Hän oli koettanut löytää jotakuta, jota hän olisi saanut helliä kuten Tika baluaan, mutta pienestä neekeripojasta saatu lyhytaikainen kokemus oli osoittanut apinamiehelle aivan selvästi, ettei heidän välillään voinut mitenkään olla sellaisia tunteita.
Se seikka, että hän oli jonkun aikaa kohdellut mustaihoista pienokaista, kuten hän olisi kohdellut ihan omaa baluaan, ei ollut vähimmässäkään, määrin jäähdyttänyt kostonhimoa, jota hän tunsi Kaalan murhaajia kohtaan. Gomanganit olivat hänen verivihollisiaan eivätkä voisi ikinä muuksi muuttua. Tänään hän toivoi saavansa yksitoikkoiseen elämäänsä hieman vaihtelua siitä kiihoituksesta, jota neekerien kiusoitteleminen hänelle tuottaisi.
Ei ollut vielä pimeä, kun hän saapui kylän laitaan ja sijoittui paikalleen paaluaitauksen vieressä kasvavaan isoon puuhun. Alhaalla läheisestä majasta kuului kovaa vaikerrusta. Ääni vaivasi Tarzanin korvia — se kirskui ja narisi. Hän ei pitänyt siitä ja päätti senvuoksi poistua vähäksi aikaa, toivoen sen lakkaavan; mutta vaikka hän viipyi poissa pari tuntia, oli valitus hänen palatessaan yhtä äänekästä.
Aikoen lopettaa häiritsevän melun väkivaltaisesti lipui Tarzan hiljaa alas puusta sen varjoon. Hiipien varovasti ja pysytellen visusti muiden majojen suojassa hän lähestyi sitä majaa, josta voivotukset kuuluivat. Sen oven kuten kylän kaikkien ovien edustalla paloi kirkas nuotio. Tulen ympärillä kyyrötteli muutamia naisia, jotka silloin tällöin avustivat murheellisella ulinallaan sisällä olevaa mestari-itkijää.
Apinamiehen kasvoilla väikkyi jäykkä hymy, kun hän ajatteli, minkälainen hämminki syntyisi, kun nopea hyppy kiidättäisi hänet naisten keskelle ja tulen hohteeseen. Sitten hän ällistyksen kestäessä pujahtaisi majaan, kuristaisi pääparkujan ja katoaisi viidakkoon, ennenkuin neekerit ehtisivät kylliksi tointua hermotäristyksestään hyökätäkseen hänen kimppuunsa.
Monta kertaa oli Tarzan menetellyt samalla tavoin Mbongan, päällikön, kylässä. Hänen salaperäinen, odottamaton ilmestymisensä täytti aina taikauskoisten neekeri-parkojen mielet pakokauhulla; he eivät nähtävästi koskaan voineet tottua hänen näyttäytymiseensä. Juuri tämä pelko antoi näille seikkailuille viehättävän ja hauskan tunnun, jota apinamiehen ihmisluonto kaipasi. Pelkkä tappaminen ei sellaisenaan riittänyt hänelle. Kun Tarzan oli tottunut näkemään kuolemaa, ei se kovinkaan suuresti häntä huvittanut. Hän oli jo aikoja sitten kostanut Kaalan surman, mutta samalla hän oli oppinut tuntemaan, minkälaista kiihoitusta ja nautintoa mustaihoisten kiusoitteleminen tuotti. Siihen hän ei milloinkaan kyllästynyt.
Juuri kun hän oli ponnahtamaisillaan eteenpäin ja päästämäisillään rajun kiljaisun, ilmestyi majan oviaukkoon hahmo. Se oli sama valittaja, jota hän oli tullut vaimentamaan, nuori nainen, jolla oli punainen puikko työnnettynä nenän väliseinän läpi, raskas metallikoru riippumassa alahuulessa, niin että se oli venyttänyt huulen muodottomaksi, kamalan ja inhoittavan näköiseksi, omituisia tatuoimiskuvia otsassa, poskissa ja rinnassa ja ihmeellinen, savea ja metallilankaa käyttämällä muovailtu tukkalaite.
Tulen äkillinen leimahdus valaisi selvästi tätä eriskummaista olentoa ja Tarzan tunsi hänet Momajaksi, Taibon äidiksi. Tuli loi oikullista hohdettaan myöskin Tarzanin varjoisaan piilopaikkaan, niin että hänen vaalean ruskea vartalonsa erottui sitä ympäröivästä pimeydestä. Momaja näki hänet ja tunsi hänet. Huudahtaen hän syöksyi eteenpäin, ja Tarzan meni häntä vastaan. Kun toiset naiset kääntyivät katsomaan, näkivät myöskin he apinamiehen; mutta he eivät lähteneet häneen päin. Sensijaan he kimmahtivat pystyyn kaikki samalla kertaa, kiljaisivat kuin yhdestä kurkusta ja pakenivat kilvan.
Momaja heittäytyi Tarzanin jalkojen juureen, kohotti rukoilevasti kätensä häntä kohti, ja hänen muodottomilta huuliltaan tulvi koskena sanoja, joista apinamies ei ymmärtänyt mitään. Hetkisen hän katseli naisen ylöspäin käännettyjä pelon vääntämiä kasvoja. Hän oli tullut tappamaan, mutta tämä pursuava puhetulva tyrmistytti ja kammotti häntä. Hän vilkaisi levottomasti ympärilleen ja sitten jälleen naiseen. Hänen tunteissaan tapahtui käänne. Hän ei voinut surmata pikku Taibon äitiä eikä liioin voinut jäädä tänne kuuntelemaan tätä sanakohinaa. Tehden nopean kärsimättömän liikkeen, kun hänen seniltainen huvinsa oli turmeltu, hän pyörähti ympäri ja pujahti tiehensä pimeyteen. Hetkistä myöhemmin hän kiiti viidakon sysimustassa yössä, Momajan kirkumisen ja voivotusten käydessä yhä heikommiksi välimatkan kasvaessa.
Häneltä pääsi helpotuksen huokaus, kun hän vihdoinkin pääsi niin kauas, etteivät ne enää kuuluneet. Löydettyään mukavan haarautuman korkealla puussa hän vaipui sikeään uneen saalistavan leijonan ulvoessa ja karjuessa hänen allaan, samalla kun kaukana Englannissa toinen loordi Greystoke riisuutui kamaripalvelijan auttamana ja ryömi tahrattomien lakanoiden väliin, kiroillen ärtyneesti, kun kissa naukui hänen ikkunansa alla.
Kun Tarzan seuraavana aamuna seurasi tuoreita Hortan, metsäkarjun, jälkiä, osui hän kahden gomanganin, toisen ison ja toisen pienen, jäljille. Apinamies, joka oli tottunut ottamaan tarkan selon kaikista havainnoistaan, pysähtyi lukemaan riistapolun pehmeään mutaan kirjoitettua tarinaa. Te ja minä emme olisi nähneet siinä paljoakaan mielenkiintoista, jos sattumoisin olisimme siinä jotakin huomanneet. Kenties me olisimme nähneet mudassa syvennyksiä, jos siellä olisi ollut joku osoittamassa niitä meille, mutta siellä oli niitä lukemattomia, toinen toisensa päällä sekasotkuna, joka olisi meistä ollut aivan käsittämätöntä. Mutta Tarzanille ne kukin kertoivat oman tarinansa. Tantor, norsu, oli mennyt sitä tietä vasta kolme päivää sitten. Numa oli metsästänyt siellä viime yönä, ja Horta, metsäkarju, oli astellut hitaasti polkua pitkin korkeintaan tunti sitten. Mutta Tarzanin huomio kiintyi gomanganien jälkeen. Ne ilmaisivat hänelle, että pohjoista kohti oli mennyt vanhus pienen pojan seuraamana, ja heidän muassaan oli ollut kaksi hyenaa.
Tarzan raapi päätään ymmällä ja epäilevänä. Siitä, miten jäljet olivat päällekkäin, hän näki, etteivät pedot olleet seuranneet ihmisiä, sillä joskus oli toinen heidän edellään, toinen heidän takanaan, ja toisinaan olivat molemmat edellä tai molemmat jäljessä. Se oli perin kummallista, selittämätöntä, etenkin kun jäljet polun leveämmillä kohdilla osoittivat, että hyenat olivat silloin kävelleet toinen toisella, toinen toisella puolella molempia ihmisiä ja aivan heidän likellään. Sitten Tarzan vielä luki pienemmän gomanganin jäljistä, että hän oli vetäytynyt peloissaan syrjään pedon koskettaessa hänen kylkeään, mutta vanhuksen jäljissä ei ollut merkkiä pelosta.
Aluksi Tarzanin huomion oli herättänyt yksinomaan Dangon ja gomanganien jälkien merkillinen rinnakkaisuus, mutta nyt hänen terävä katseensa osui pienen gomanganin jäljissä erääseen seikkaan, joka sai hänet äkkiä pysähtymään. Se oli samanlaista, kuin jos te löydettyänne tieltä kirjeen olisitte äkkiä tuntenut siinä ystävänne tutun käsialan.
"Go-bu-balu!" huudahti apinamies, ja heti hänen muistiinsa välähti Momajan rukoileva käytös, kun tämä oli heittäytynyt hänen eteensä Mbongan kylässä edellisenä iltana. Samassa selvisi hänelle kaikki —valitukset ja voivottelut, neekeriäidin rukous ja nuotion ympärillä istuneiden naisten myötätuntoinen ulvonta. Pieni Go-bu-balu oli taaskin ryöstetty, ja tällä kertaa oli ryöstäjä joku muu eikä Tarzan. Epäilemättä oli äiti luullut pojan olevan jälleen Tarzanin vallassa ja rukoillut häntä antamaan hänelle takaisin halunsa.