— Jäljestä kun herra oli juonut teetä, jatkoi Evsei, pelokkaasti, menee hän virastoon, silloin minä tartuin saappaisin: koko aamupäivän puhdistelen niitä; puhdistan ne kokonaan, välistä kolmekin kertaa; kun hän illalla heittää jalastaan — taas puhdistan. Hyvä rouva, vaikka kuinka tarkastelin: niin ei kellään herrasmiehistä ollut niin hyvin kiilloitettuja saappaita. Piotr Ivanitshin olivat huonommin kiilloitetut, vaikka hänellä oli kolme pikenttiä.
— Miksi hän sitten on tuollainen? sanoi Anna Pavlowna hiukan leppyneenä.
— Varmaan kirjoittamisesta, hyvä rouva.
— Kirjoittiko hän paljon?
— Kyllä; jokapäivä,
— Mitä hän kirjoitti sitten? Asiapapereitako?
— Varmaan asiapapereita.
— Mutta minkätähden sinä et pidätellyt häntä?
— Kyllähän minä pidättelin: "älkää istuko, Aleksander Feodoritsh, menkää kävelemään: ilma on niin kaunis, näkyy paljon herrasväkeä kävelevän. Älkää kirjoittako niin paljon! Rinta tulee kipeäksi: mamma suuttuu sitten…"
— Mitä hän arveli?
— Mene tiehesi, sanoi hän, sinä olet pöllö!
— Niin oletkin pöllö! sanoi Agrafena.
Evsei katsoi häneen tuon kuultuaan, mutta sitten taas jatkoi katsomistaan rouvaan.
— No, eikö setä pidätellyt häntä? kysyi Anna Pavlowna.
— Mitä vielä! Jos hän sattui milloin tulemaan ja näki ilman työtä, silloinkas hän iski kiinni. "Mitä varten", sanoi hän, "olet ilman työtä? Et sinä täällä ole maalla, täällä", sanoi hän, "pitää tehdä työtä eikä maata kyljellä! Aina", sanoi hän, "sinä uneksit!" Kun hyvin käy antaa aika ripityksen…
— Kuinka hän ripittää?
— "Pikkukaupunkilaisuus", sanoi hän… ja silloin sitä tulemalla tuli… niin torui, ettei välistä kehdannut kuullakaan.
— Hyi mokomata! sanoi Anna Pavlowna syläisten. — Synnyttäköön ensin omia purlakoita ja haukkukoon niitä! Kun olisi pitänyt pidättää, niin hän… Herra Jumala, armollinen ruhtinas! huudahti hän. Kehen voi nykyään luottaa, kun omat sukulaisetkin ovat pahemmat villipetoja? Koira, sekin varjelee omia penikoitaan, mutta tässä setä on kuihduttanut oman veljensä pojan. Mutta sinä pöllö, etkö voinut sedälle sanoa, ettei hän saisi tuolla lailla haukkua, vaan menisi tiehensä. Huutaisi vaimolleen, mokomalle hylkiölle! Löysipäs ketä rupesi haukkumaan: tee työtä, tee työtä! Kuolkoon itse työnsä ääressä! Mokomakin koira, antakoon Jumala anteeksi. Löysipä, orjan edestään työtä tekemään.
Tätä seurasi äänettömyys.
— Onko Sashenka kauankin ollut laiha? kysyi hän sitten.
— Noin kolme vuotta, vastasi Evsei: — Aleksander Feodoritsh alkoi kovin surra, söi vähän; alkoi yht'äkkiä laihtua, laihtua, suli laihaksi kuin kynttilä.
— Mitä hän suri?
— Jumala sen tietää, rouva. Piotr Ivanitsh puhui hänen kanssaan usein siitä: minä kyllä kuuntelin, mutta se oli liian konstikasta: en sitä käsittänyt.
— Mitä hän puhui sitten?
Evsei mietti hetkisen, nähtävästi koettaen muistella jotakin ja huulensa liikkuivat.
— Hän nimitti sitä jollain tavalla, mutta olen unhottanut… Anna Pavlowna ja Agrafena katselivat häntä ja vaativat kärsimättömyydellä vastausta.
— No? sanoi Anna Pavlowna? Evsei ei virkkanut mitään.
— No, sinä hölmö, sano toki jotain, lisäsi Agrafena, rouva vartoo.
— Pi… taisi olla pikiin… tynyt… sai hän viimein sanotuksi.
Anna Pavlowna katsoi käsittämättömästi Agrafenaa, mutta AgrafenaEvseitä, Evsei molempia ja kaikki olivat ääneti.
— Kuinka? kysyi Anna Pavlowna.
— Piki… pikiintynyt… aivan niin, nyt muistin! vastasi Evsei päättäväisellä äänellä.
— Mikä ihmeen onnettomuus se vielä on? Jumalani! Onko se tauti, vai mikä? kysyi Anna Pavlowna surulla.
— Ai, eiköhän se merkitse pilattua, rouva? sanoi nopeasti Agrafena.
Anna Pavlowna kalpeni ja sylkäsi
— Tulkoon sinulle paisumat kieleen! sanoi hän. — Onko hän käynyt kirkossa?
Evsei vähän venytti vastaan.
— En voi sanoa, rouva, että hän on liioin käynyt… vastasi Evsei epäillen, voipi melkein sanoa, ettei ole käynyt… siellä herrasväki käy harvoin kirkossa…
— Siitäpä se onkin! sanoi Anna Pavlowna huokauksella ja risti silmiään. — Näkyy etteivät minun rukoukseni olleet Jumalalle otolliset. Uni ei näy valehtelevan: hän on tullut aivankuin manalasta, minun kyyhkyseni!
Samassa tuli Anton Ivanitsh.
— Päivällinen jäähtyy, Anna Pavlowna, sanoi hän. Eiköhän olisi aika herättää Aleksander Feodoritshia?
— Ei, ei, Jumala varjelkoon! vastasi Anna Pavlowna. Hän ei käskenyt itseään herättämään. "Syökää yksin", hän sanoi, "minulla ei ole ruokahalua; minä makaan ennemmin: uni vahvistaa minua; ehkä syön illalla". Tehkää Te niin Anton Ivanitsh, älkää pahastuko minulle, muija pahalle: minä menen, sytytän Jumalan lampun, rukoilen, niinkauan kuin Sashenka nukkuu; ei minun käy syöminen; syökää Te yksin.
— Hyvä, hyvä, sen täytän: luottakaa minuun.
— Niin osoittakaa meille hyvä työ, jatkoi rouva. Te olette meidän ystävämme ja rakastatte meitä, kutsukaa Evsei ja kyselkää häneltä kunnollisesti, minkätähden Sashenka on tullut miettiväiseksi, laihtunut ja minne hänen hiuksensa ovat joutuneet? Te olette mies: Teidän on helpompi… eivätköhän ole häntä siellä loukanneet? Löytyy niitä sellaisia pahanilkisiä maailmassa… tiedustelkaa kaikki.
— Hyvä, ystäväni, hyvä: minä utelen kaikki, otan kynnenmustuaisiin asti selvän. Lähettäkää Evsei luokseni, syödessäni päivällistä — täytän kaikki.
— Terve, Evsei! sanoi hän istuen pöytään ja työnsi servietin kaulaliinan taakse. Kuinka jaksat?
— Hyvää päivää, hyvä herra. Mitäpä meidän elämästämme? Se on kehnoa.Mutta Te olette vasta pulskistunut täällä.
Anton Ivanitsh sylkäsi.
— Äläpä silmää, hyvä veli. Paljonko tarvitsee onnettomuuteen? lisäsi hän ja alkoi syödä kaalia.
— No miten Te jaksoitte siellä? kysyi hän.
— Noin vaan: ei liian hyvin.
— Varmaan ruokatavarat olivat hyvät? Mitä sinä söit?
— Mitä? Otti häntä puodista hyytelöä ja kylmää piirakkaa — siinä oli päivällinen!
— Kuinka? Puodistako? Entäs oma uuni?
— Kotona ei valmistettu. Naimattomat herrat eivät siellä syö kotona.
— Mitä sinä sanot! lausui Anton Ivanitsh ja pani pois lusikan,
— Ihan totta! herrallekin tuotiin ravintolasta.
— Semmoista mustalaiselämää! Vai niin! Mitenkä voisi olla laihtumatta! Tuossa on, juo!
— Nöyrimmästi kiitän Teitä, herra! Teidän terveydeksenne!
Sitä seurasi äänettömyys. Anton Ivanitsh söi.
— Paljonko siellä kurkut maksavat?
— Neljäkymmentä kopekkaa kymmenen.
— Johan nyt!
— Jumal' avita; hyvä herra, oikein hävettää sanoa: välistä tuovatMoskovasta suolattuja kurkkuja.
— Ah, hyvä Jumala! No, onko sitten ihme, että on laihtunut!
— Siellä tällaista kurkkua ei saa missään nähdä! jatkoi Evsei osoittaen yhtä kurkkua, unissanikaan ei edes näe! Semmoisia pieniä ja huonoja siellä vaan on, täällä semmoisiin ei viitsittäisi katsoakaan, mutta siellä herrasväki niitä syö! Harvassa talossa paistetaan leipää. Mutta kaalin valmistaminen talveksi, lihan ja sienien suolaaminen ei ole ollenkaan tapana.
Anton Ivanitsh pudisti päätään, mutta ei virkkanut mitään, sillä hänen suunsa oli ihan täpö täynnä.
— Kuinka sitten? kysyi hän pureksittuaan ruoan.
— Kaikkea on puodissa; mitä ei löytyisi puodissa, niin jossain makkarakaupassa on ja ellei siellä ole, niin leipurissa löytyy; mutta mitä ei löytyisi leipurissa, niin pitää mennä englantilaiseen makasiiniin; ranskalaisilla on kaikkea.
Äänettömyys.
— Mitä porsaat maksavat? kysyi Anton Ivanitsh, pantuaan lautaselle melkein puoli porsasta.
— En tiedä; emme ole ostaneet: kalliita taitavat olla, luulen noin pari ruplaa.
— Ai, ai ai! Eikä muka laihtua sitten! Semmoinen kalleus!
— Suuremmat herrat siellä juuri vähän syövätkin: pienemmät virkamiehet toki enemmän.
Taas äänettömyys.
— No, kuinka teidän oli siellä olla, huonoa? kysyi Anton Ivanitsh.
— Älköön Jumala saattako enää moista, niin huonoa oli. Täällä on kalja hyvää, siellä olut kaljaa huonompi; mutta kiehuu koko päivän vatsassa! Mikä on ainoastaan hyvää, se on saappaiden kiilloitus: se on niin hyvää, ettei sitä voi kyllikseen katsella! Entäs sen lemu: mieli tekee sitä syömään.
— Mitä sinä hulluttelet!
— Jumal' avita.
Äänettömyys.
— No entäs sitten? kysyi Anton Ivanitsh nieltyään.
— Niin vaan.
— Söitte kehnosti?
— Niin. Aleksander Feodoritsh söi vaan hiukkasen: hän on kokonaan luopunut syönnistä; päivällispöydässä ei syö naulaa leipää.
— Eikä sitten muka laihtua! sanoi Anton Ivanitsh. — Siitäkö syystä, että on kallista?
— Siksi että on kallista ja siksi ett'ei ole tapanakaan syödä joka päivä kyllikseen. Herrasväki syö juurikuin varastamalla, kerran päivässä ja senkin jos ennättävät, noin viiden ja välistä kuuden ajoissa; siellä jos mitä alkavat tehdä, niin lopettavat sen ensin. Syöminen heillä on viimeinen työ: ensin tehdä kaikki työt, vasta sitten syömään.
— Se vasta on elämää! puhui Anton Ivanitsh. — Eikä muka laihtua sitten! Ihme ettette siellä kuolleet. Onko aina sama tapa?
— Ei: pyhinä kun herrat joskus kokoontuvat, niin Herra varjele, silloinkos ne syövät! Menevät jonkinlaiseen saksalaiseen ravintolaan ja syövät yli sadan ruplan. Mutta kuinka ne juovat — Herra armahda! pahemmin kuin meikäläiset! Välistä kun Piotr Ivanitshin luo kokoontui vieraita: ne istuvat kuuden aikoina pöytään, mutta nousevat aamulla vasta neljättä käydessä.
— Anton Ivanitsh sai suuret silmät.
— Mitä sinä hulluttelet! sanoi hän. Syövätkö he yhtämittaa?
— Syövät.
— Sitäpä olisi hauska nähdä: se ei ole meidän tapaistamme! Mitä he sitten syövät?
— Ei siinä, hyvä herra, ei siinä olisi mitään katsomista! Ei saa edes selvää mitä syövät: saksalaiset panevat Jumala ties' mitä ruokaan: ei tee mieli pistää suuhunkaan. Pippurikaan ei ole semmoista kuin meillä, sitten kaatavat kostukkeeksi jotakin ulkomaisista pulloista… Kerran Piotr Ivanitshin kokki kestitsi minua herrasväen ruualla, jonka johdosta minua kolme päivää kurotti. Tarkastin ruokaa, niin huomasinpa että oli öljymarja ruuassa: minä ajattelin, täälläkin on öljymarjoja; minä purasin sen — näen: siinä oli pieni kala; teki oikein vastenmielisen vaikutuksen, minä sylkäsin sen pois; otin toisen — siinä oli samalla lailla; niin oli jok'ikisessa… hiisi teidät vieköön kirotut!…
— Panevatko he niitä tahallaan sinne?
— Jumala niitä tietää! Minä kysyin: mutta väki nauroi vaan ja sanoi: kuule ne syntyvät senlaisina. Entäs se ruoka sitten? Ensiksi tuodaan kuumaa ruokaa niinkuin pitääkin piirakaisien kanssa, mutta mimmoiset ovat ne piirakat sitten; sormustimen kokoiset; kun panee suuhunsa noin kuusi kappaletta ja tahtoo ruveta niitä puremaan, niin silloin huomaakin, ettei niitä siellä olekaan, ovat näet sulaneet… Lämpimän ruo'an perästä antavat vielä jotakin lämmintä, siinä on lihaa, siinä on hyytelöä, heiniä, paistia… hyi, ei mieli tee ollenkaan sitä syömään!
— Teillä siis munia ei keitettykään? Ihmekö se on, että hän on laihtunut! sanoi Anton Ivanitsh, nousten ylös pöydästä.
"Kiitän sinua Jumalani", alkoi hän ääneensä siunata syvällä huokauksella, "kun olet ravinnut minut taivaallisella armollasi… mitä minä! kieleni rupesi jauhamaan omiaan: maallisella armolla, — älä kiellä minulta taivaan valtakuntaasikaan".
— Korjatkaa ruoka pois pöydästä: herrasväki ei tahdo syödä. Valmistakaa toinen porsas illaksi… tahi onko teillä kalkkunaa? Aleksander Feodoritsh pitää kalkkunasta; hän varmaan on siksi nälkäinen. Tuokaa nyt minulle tuoreempaa heinää: minä lepään pari tuntia; herättäkää minut sitten teen aikana. Jos Aleksander Feodoritsh hiukan liikahtaa… niin nykäiskää minua.
— Noustuaan ylös unesta, tuli hän Anna Pavlownan luo.
— No mitä, Anton Ivanitsh, kysyi tämä.
— Ei juuri mitään, nöyrin kiitos suolasta ja leivästänne; minä nukuin niin makeasti; heinä on niin tuoresta ja tuoksuvaa…
— Terveydeksi, Anton Ivanitsh. No, mutta mitä sanoo Evsei? oletteko kysellyt häneltä?
— Tietysti olen kysellyt! Kaikki olen udellut: se on vaan joutavaa! Kaikki korjaantuu. Koko juttu on tullut siitä, että ruoka on siellä huonoa.
— Ruokako?
— Niin; tuomitkaa itse: kurkut maksavat siellä neljäkymmentä kopekkaa kymmenen, porsas kaksi ruplaa, ruoka on vaan ravintolaruokaa… ei saa luonnollisesti syödä kyllikseen. Onko ihme, että hän on laihtunut! Olkaa rauhassa, hyvä ystävä, kyllä me saamme hänet täällä jaloilleen, parannamme hänet. Käskekää valmistamaan enemmän koivu-nestettä; minä annan Teille reseptin; minä sain sen Prokofei Astafjitshilta; antakaa aamuin ja illoin ryyppyjä pari kerrassa, ei tekisi pahaa ennen päivällistäkään; voisi pyhitetyn veden kanssa… mutta onko teillä sitä?
— On, on: itsehän Te toitte.
— Niin, tosiaan minähän sen toin. Valitkaa rasvaisempia ruokia.Illalliseksi käskin valmistamaan porsaan tahi kalkkunan.
— Kiitoksia Anton Ivanitsh.
— Ei ole kiittämistä, hyvä ystävä! Emmekö käskisi valmistamaan kananpoikia valkean kostukkeen kanssa?
— Minä käsken…
— Mitä varten Te menette? Olenhan minä täällä? Minä kyllä toimitan…
— Niin toimittakaa, auttakaa.
Hän meni pois, mutta Anna Pavlowna vaipui ajatuksiinsa.
Naisen vaisto ja äidin sydän sanoivat hänelle, ettei ruoka ole yksin syynä Aleksanderin synkkämielisyyteen. Hän alkoi hienosti tiedustella viittauksilla, syrjästä, mutta Aleksander ei ymmärtänyt noita viittauksia ja oli vaan ääneti. Sitten kului pari, kolme viikkoa. Porsaita, kananpoikia ja kalkkunoita kului paljon, mutta Aleksander oli yhä vaan synkkämielinen, laiha ja hiukset eivät kasvaneet.
Anna Pavlowna päätti puhua hänen kanssaan ihan suoraan.
— Kuule ystäväiseni, Sashenka, sanoi hän kerran, on jo kuukausi aikaa, kun sinä olet ollut täällä, mutta minä en ole nähnyt sinun kertaakaan hymyilevän: liikut kuin mikä pilvi ja katselet alas. Eikö sinulla ole mitään rakasta kotiseudulla? Näkyy että vieras paikka on rakkaampi; suretko ketä naista, vai kuinka? Sydämmeni särkyy katsellessani sinua. Millaiseksi olet tullut? Kerro minulle! mitä sinulta puuttuu? Minä en sääli mitään. Onko sinua kuka loukannut: minä otan siitäkin selon.
— Älkää olko rauhaton, äiti, sanoi Aleksander! — ei se ole mitään! Olen tullut vanhemmaksi, järkevämmäksi, siitä syystä olen mietteissäni…
— Mutta, miksi olet laihtunut? Missä hiuksesi ovat?
— Minä en voi kertoa syytä siihen… kaikkea ei voi kertoa, mitä on tapahtunut kahdeksassa vuodessa… kenties terveyteni on hiukan mennyt huonoksi…
— Mitä kohtaa sinulla kivistää?
— Kivistää sieltä ja täältä
— Hän osoitti päätä ja sydäntä.
Anna Pavlowna kosketti kädellä hänen otsaansa.
— Se ei ole kuuma, sanoi hän. Mitä ihmettä se sitten on? Pistääkö päätä?
— Ei…
— Sashenka! Lähetetään hakemaan Ivan Andreitshia.
— Kuka on Ivan Andreitsh?
— Uusi lääkäri; pari vuotta ollut! Hän on semmoinen lääkäri, että ihme oikein! Hän ei kirjoita melkein ollenkaan lääkkeitä; hän valmistaa itse jonkinlaisia pieniä siemeniä — ne auttavat. Foman vatsaa kuin kivisti, kolme vuorokautta hän ulvoi ulvomalla: lääkäri antoi hänelle kolme siementä, niin vaiva meni pois kuin pyyhkäsemällä. Paranna itseäsi, kyyhkyseni.
— Ei, mammaseni, hän ei voi auttaa minua: kyllä se menee itsestään ohitse.
— Minkätähden sinä olet suruinen? Mikä kumman onnettomuus se on?
— Muutoin vaan…
— Mitä sinun mielesi tekee?
— En tiedä itsekään; minun on ilman vaan ikävä.
— Herranen aika, mitä kummia! sanoi Anna Pavlowna. — Sanot ruoan olevan mielestäsi hyvää, mukavata sinusta on ja hyvä arvonimi… luulisi, ettet ole mitään vailla. Sittenkin sinä olet suruinen! Sashenka, sanoi hän hiljaan vaitiolon perästä, eiköhän sinun ole jo aika… mennä naimaan?
— Olkaa nyt! ei, minä en nai.
— Minulla on varoilla yksi tyttö — aivankuin nukki: ruusunpunainen, hento; luulee ihan, että aivo valuu luusta luuhun. Vyötäinen on niin hoikka, niin solakka; hän on käynyt kaupungissa koulua, oikein instituutissa. Hänellä on 75 orjaa ja 25 tuhatta ruplaa rahoja ja sitä paitsi mainiot myötäjäiset: ne ovat Moskovassa valmistetut; on hyvä sukuinenkin… Mitä Sashenka? Kerran minä kahvikestissä puhelin ja leikillä viittasin sinne päin: hän näytti teroittavan ilosta korvansa…
— En minä nai, toisti Aleksander.
— Kuinka, etkö milloinkaan?
— En milloinkaan.
— Herra varjele! Mitä tästä tuleekaan? Muut ihmiset ovat kuni ihmisiä ainakin, mutta hän yksinään on Jumala ties' minkäkaltainen. Minulle se olisi semmoinen ilokin! Jumala voisi saattaa niinkin että saisin hoitaa lapseni lapsia. Mutta naipa kuitenkin hänet; kyllä sinä opi häntä rakastamaan…
— En minä rakastaisi, äiti hyvä: minä olen jo lakannut rakastamasta.
— Kuinka olet lakannut rakastamasta, ethän ole vielä ollut naimisissakaan! Ketä sinä siellä rakastit?
— Tyttöä.
— Miksi et nainut?
— Hän petti minut.
— Kuinka petti? Ethän ollut vielä naimisissakaan hänen kanssaan?
— Aleksander oli ääneti.
— Kyllä ovat hyviä sikäläiset tytöt: häihin asti eivät rakasta! Petti! Mokoma hylkiö! Heitti itse onnen käsistään, ei osannut antaa arvoa, kelvoton! Jos minä näkisin hänet, niin sylkisin vasten naamaa. Mihin setäkin katsoi? Kenen hän löysi paremman, tahtoisin sen nähdä… Onko hän yksin olemassa? Rakastat vielä toisenkin kerran.
— Minä olen rakastunut toisen kerran.
— Ketä?
— Leskeä.
— Miksi et nainut häntä?
— Hänet minä petin itse.
Anna Pavlowna katseli Aleksanderia eikä tiennyt, mitä hänen piti sanoman.
— Hänet minä petin itse!… toisti hän. — Varmaankin joku kelvoton kappale! lisäsi hän sitten kuiskaten. — Siellä vasta on helvetti, Jumala antakoon anteeksi: rakastavat häihin saakka, ilman kirkon menoja; sitten pettävät… Mitä kaikkea tapahtuukaan maailmassa, kuin oikein katselee! Varmaan pian tulee maailman loppu!… Sano, eikö mielesi tee jotakin? Kenties ruoka ei ole mieluistasi? Minä tilaan kaupungista kokin.
— Ei, kiitos: kaikki on hyvin.
— Kenties sinun on ikävä yksin: minä lähetän hakemaan naapureita.
— Ei, ei. Älkää vaivatko itseänne, äiti hyvä! Minun on täällä rauhallinen ja hyvä olla; kaikki menee ohitse… minä en ole vielä tutustunut asianhaaroihin.
— Siinä oli kaikki mitä Anna Pavlowna sai tietää.
"Ei" ajatteli hän: "Jumalatta ei voi ottaa askeltakaan". Hän kehoitti Aleksanderia tulemaan hänen kanssaan puolipäivä-kirkkoon lähimmäiseen kylään, mutta kaksi kertaa oli Aleksander nukkunut liian pitkään, ja herättää hän ei uskaltanut. Lopulta kutsui hän Aleksanderia kerran iltakirkkoon. "Kenties tulen", sanoi Aleksander ja sitten mentiin. Äiti astui kirkkoon ja meni aivan kuorin lähelle, Aleksander jäi seisomaan oven suuhun.
Aurinko oli laskeutumaisillaan ja heitti kieroja säteitä, jotka väliin leikittelivät jumalan kuvien kultaisilla reunuksilla, väliin valaisivat tummia ja vakaisia pyhimyksien kuvia ja hajoittivat valollaan kynttilöiden heikon ja kainon valon. Kirkko oli melkein tyhjä: talonpojat olivat pellolla työssä; käytävän nurkassa tungeiksi muutamia ämmiä, valkoset huivit päässä. Muutamat suruisen näköisinä ja käsi posken nojassa istuivat kivisellä alttarin portaalla, päästivät ajoittain kovia ja raskaita huokauksia, Jumala ties syntinsäkö vai kotiasioittensako tähden. Toiset venyivät maassa polvillaan kauan aikaa kasvot alaspäin rukoellen.
Raitis tuuli murtautui akkunan rautaisen ristikon läpitse, nosteli välistä alttarin päällä olevata kangasta, välistä leikitteli papin harmailla hius-suortuvilla, tahi käänsi kirjan lehteä ja sammutti kynttilän. Papin ja lukkarin askeleet kajahtelivat kovasti pitkin tyhjän kirkon kivistä lattiaa; heidän äänensä levisivät surullisesti pitkin kattoja. Ylhäällä kupoolissa huusivat naakat kimeästi, ja rääkkyivät varikset, jotka lentelivät toisesta akkunasta toiseen. Niiden siipien suhina ja kellojen kaiku häiritsi silloin tällöin kirkonmenoa…
"Niinkauan kuin ihmisessä kiehuu elämän voimat" ajatteli Aleksander, "niinkauan kuin toiveet ja intohimot leikittelevät, on hän henkisesti työssä, hän pakenee sitä rauhoittavaa, tärkeätä, juhlallista tutkistelemista, johon uskonto saattaa… hän hankkii siitä lohdutusta vasta silloin, kuin voimat ovat sammuneet, raiskatut, toiveet pettyneet ja vuodet painavat…"
Nähdessään tuttavia esineitä heräsi Aleksanderin sielussa muistoja. Hän kulki ajatuksissaan läpi lapsuuden ja nuoruuden ajan Pietarin matkaan saakka; hän muisti, kuinka hän lapsena ollessaan toisti äitinsä jälkeen rukouksia, kuinka äiti luki hänelle suojelusenkelistä, joka seisoo ihmisen sielun vartijana ja on ijäti pahan vihollinen; kuinka äiti osoitellessaan tähtiä sanoi niiden olevan Herran enkelien silmiä, jotka katselevat maailmaan ja laskevat ihmisten hyvät ja huonot työt; kuinka taivaan asukkaat itkevät, kun yhteenlaskettuna ilmaantuu enemmän huonoja kuin hyviä ja kuinka taas iloitsevat, kuin hyvät työt voittavat huonot. Osoittaen rannan tummaa sinervää, sanoi hän, että se on Sioni… Aleksander huokasi herättyään näistä muistelmista.
"Ah! jos minä voisin vielä uskoa siihen"; ajatteli hän. "Lapsen usko on kadonnut, mutta mitä minä olen tullut tuntemaan uutta ja luotettavaa? En mitään: Olen löytänyt epäilyksiä, selityksiä, teoriaa… ja totuudesta olen entistä kauempana… Mitä hyödyttävät uskonlahot, tämä viisasteleminen?… Jumalani!… kun kerran uskon lämpö ei lämmitä sydäntä, voiko ihminen ollakaan onnellinen? Olenko minä onnellisempi?"
Iltakirkko päättyi: Aleksander tuli kotia vielä synkkämielisempänä kuin sinne mennessään. Anna Pavlowna ei tiennyt mitä hänen piti tehdä. Kerran kun Aleksander heräsi tavallista aikaisemmin, niin hän kuuli suhinaa pääalusensa yllä. Hän katsoi taakseen: joku ämmä seisoi ja mumisi jotain hänen takanaan. Tämä katosi heti paikalla kun näki, että hänet huomattiin. Päänaluisen alla löysi Aleksander jonkinlaisen heinän; kaulan ympärillä riippui suitsutuspihkaa.
— Mitä tämä merkitsee? kysyi Aleksander äidiltään. Mikä ämmä minun huoneessani oli?
Anna Pavlowna hämmästyi. —
— Se oli… Nikitishna, sanoi hän.
— Mikä Nikitishna?
— Näetkös ystäväni, hän… ethän vaan suutu?
— Mutta mitä hän teki? sanokaa.
— Hän… sanotaan auttaa monia… kun hän vaan kuiskaa veteen ja hengittää nukkuvan ihmisen päälle — niin kaikki menee ohitse.
— Kolmatta vuotta takaperin, sano Agrafena, lensi Sidorowan lesken savupiippuun aina yöllä tulinen käärme…
Anna Pavlowna sylkäsi.
— Nikitishna, jatkoi Agrafena: manasi käärmeen: se lakkasi lentämästä.
— No, mitenkä Sidorowan kävi? kysyi Aleksander.
— Hän synnytti: lapsi oli niin laiha ja musta! Kolmantena päivänä se kuoli.
Aleksander purskahti nauruun taisi olla ensimmäisen kerran maalle tultuansa.
— Mistä te löysitte hänet? kysyi Aleksander.
— Anton Ivanitsh toi hänet, vastasi Anna Pavlowna.
— Että viitsitte kuunnella tuota hupakkoa.
— Hupakkoako! Ah Sashenka, mitä sinä sanot? Eikö ole synti sanoaAnton Ivanitshia hupakoksi! Kuinka kielesi kääntyi semmoiseen? AntonIvanitsh on hyväntekijämme, ystävämme!
— Ottakaa, äitiseni, suitsutuspihka ja antakaa ystävällemme ja hyväntekijällemme: ripustakoon hän sen omaan kaulaansa.
Sen jälkeen sulki Aleksander aina ovensa yöksi. Kului pari kolme kuukautta. Vähitellen yksinäisyys, hiljaisuus, kotoinen elämä ja äidin hyvyys siihen liitettynä auttivat Aleksanderia ihmiseksi. Mutta laiskuus, huolettomuus ja kaiken siveyden tunteen poissaolo, jota Aleksander turhaan oli Pietarissa etsinyt, sijaitsi nyt hänen sielunsa maailmassa. Siellä, paettuaan mietteiden, taiteen maailmasta, suljettuna kiviseinien sisälle, tahtoi hän nukkua myyrän uneen, mutta alinomaa herätti häntä unesta, kateudesta syntyneet mielenliikutukset ja turhat toiveet. Jokainen ilmiö tieteen ja taiteen maailmassa, jokainen uusi kuuluisuus herätti hänessä kysymyksen: "miksi en minä ole se, minkätähden en minä ole sitä tehnyt?" Siellä hän joka askeleelta kohtasi ihmisiä, eduttomia vertailuja itsensä suhteen… siellä hän lankesi niin usein, siellä näki kuin peilissä heikkoutensa… siellä oli tuo auttamaton setä, joka piti silmällä hänen elämänsä tapoja, laiskuutta ja kunnianhimoa, joka ei mihinkään perustunut; siellä on kauneuden maailma ja joukko lahjakkaita ihmisiä, joiden keskellä hän ei näytellyt mitään osaa. Lopuksi, siellä koettavat johtaa elämää varman suunnitelman mukaan, saada päivän valoon sen pimeät, epäselvät puolet, eivätkä anna tunteille, intohimoille ja unelmille valtaa ja sitten luovuttavat runollisen viehätyksen, tahtovat antaa sille jonkinlaisen ikävän kuvan ja yksitoikkoisen ja raskaan muodon…
Mutta täällä on hyvä oleksia! Hän on parhain ja viisain kaikista! Täällä on hän muutamia virstoja ympäristössä yleinen epäjumala, Sen ohessa on täällä joka askeleen päässä silmien edessä luonto, hänen sielunsa aukesi hiljaisille, rauhallisille mielenvaikutuksille. Aaltojen läike, lehtien kohina, viileys ja välistä luonnon äänettömyys — kaikki synnytti hänessä mietteitä ja herätti tunteita. Puutarhassa, pellolla, kotona hakivat häntä lapsuuden ja nuoruuden muistot. Välistä kun Anna Pavlowna istui hänen vieressään, tuntui kuin hän olisi arvannut poikansa ajatukset. Äiti auttoi häntä muistamaan pikkuseikkoja elämästä, jotka olivat hänelle kalliita, tahi kertoili mitä hän ei ollenkaan muistanut.
— Nämät lehmukset, puhui hän, osoittaen puutarhaa, on isäsi istuttanut. Silloin sinä et vielä ollut syntynytkään. Tavallisesti istuin täällä balkongilla ja katselin häntä. Hän raataa, raataa ja katsahtaa minuun, mutta hiki juoksee karjaloina hänestä. "Aha oletko täällä?" sanoo hän, "sen vuoksi minusta on niin hauska raataa!" Ja hän alkaa uudelleen työskennellä. — Tuolla on niitty, jossa sinä leikitsit lasten kanssa; sinä olit aika äkäpussi: jos hiukankaan ei oltu mielesi mukaan — niin huusit täyttä kurkkua. Kerran Agashka — joka nyt on Kusmalla naimisissa, tuolla kolmannessa töllissä polvitiestä — töykkäsi sinua jollain tavalla, niin että nenästäsi lähti verta, silloin isä löi häntä että töin tuskin sain lakkaamaan.
Ajatuksissaan liitti Aleksander näihin muistoihin vielä toisia. "Tuolla puun alla olevalla penkillä", ajatteli hän, "istuin minä Sofian kanssa ja olin silloin onnellinen. Mutta tuolla kahden syreenipensaan välissä sain häneltä ensimmäisen suudelman…" Kaikki tämä oli hänen silmiensä edessä. Hän hymyili näille muistoille ja istui tuntikausia balkongilla ottaen vastaan tahi saattaen aurinkoa, kuunnellen lintujen laulua, järven läikyntää ja näkymättömien hyönteisten surinaa.
"Jumalani! kuinka täällä on hyvä olla!" puhui hän näiden yksinkertaisten mielenvaikutusten valtaamana, "kaukana hyörinästä, halpamaisesta elämästä, siitä muurahaispesästä, missä ihmiset… joukottain, aidan takaa eivät hengitä aamun viileyttä, ei keväisen niityn tuoksua".
"Kuinka siellä väsyy elämään, mutta täällä saa sielu levähtää, tässä yksinkertaisessa helppotajuisessa elämässä! Sydän nuortuu, rinta hengittää vapaammin, järkeä ei rasita kiusalliset ajatukset: niin yksi kuin toinenkin asia on hyvin. Ei ole syytä huolehtia mistään. Huolettomana, raskaitta ajatuksitta, uinailevalla sydämmellä ja järjellä, vähäisellä värähdyksellä saa antaa katseensa luistaa lehdosta peltoon, kukkulaan ja sitten upottaa pohjattomaan taivaan sinervään."
Välistä taas siirtyi hän pihalle ja kylän kadulle päin olevan akkunan luo. Siellä oli toisenlainen kuva, vastakohtainen kuva, täynnä puuhallista, perheellistä elämää. Helteestä venyy Barbos pitkällään koirankopin luona, turpa käpälien päällä. Kymmenittäin kanoja ottaa aamua vastaan kilvan kaakattaen; kukot tappelevat. Kadulla ajetaan elukoita laitumelle. Välistä jäljelle jäänyt lehmä ammuu surkeasti, seisoen keskellä katua ja töllistellen kaikille suunnille. Miehet ja vaimot, sirpit ja haravat olallaan, menevät työhön. Ajoittain tempaa tuuli pari kolme sanaa niiden keskustelusta ja kuljettaa niitä akkunan luo. Siellä ajaa maanmiehen kärryt jyrinällä pitkin siltaa, sen jäljessä kämpii heinäkuorma laiskasti. Valkopäiset, karkeatukkaiset lapsinallikat paitojaan nostellen kiertelevät vesilätiköissä. Katsellessaan tätä kuvaa, alkoi Aleksander löytää runollisuutta haarmaassa taivaassa, rikkonaisessa aidassa, portissa, likaisessa lammessa ja lipsuissa. Ahtaan keikarimaisen hännystakin vaihtoi hän leveään kotitekoiseen halattiin. Tämän rauhallisen elämän jok'ainoassa ilmiössä, jok'ainoassa mielenvaikutuksessa, illoin, aamuin, syödessä ja levätessä oli läsnä äidin nukkumaton silmä.
Hän ei tainnut kyllin iloita nähdessään kuinka Aleksander lihoi, kuinka poskille palasi puna, kuinka silmät elpyivät tasaisesta loisteesta.
"Hiukset eivät vaan kasva", puhui hän, "olivat ikäänkuin silkkiä."
Aleksander kävi usein kävelemässä ympäristössä. Kerran kohtasi hän joukon akkoja ja tyttöjä, jotka menivät metsään sieneen, hän liittyi joukkoon ja kulki koko päivän niiden kanssa. Palattuaan kotia, kehui hän Masha-nimistä tyttöä sukkeluudesta ja vikkelyydestä. Masha otettiin sitten taloon palvelemaan herraa. Välistä hän kävi katsomassa peltotöitä ja sai nyt kokemalla nähdä sitä, mistä oli usein kirjoittanut ja kääntänyt lehteen. "Kuinka usein me panimme omiamme siellä", ajatteli hän, nyykyttäen päätään ja hän alkoi tutkia asiaa syvemmin ja tarkemmin.
Eräänä sateisena päivänä koetti hän työskennellä, istui kirjoittamaan ja oli tyytyväinen työnsä alkuun. Parannuksia varten tarvittiin yhtä kirjaa: hän kirjoitti Pietariin ja kirja lähetettiin. Hän ryhtyi työhön leikittä. Hän tilasi vielä kirjoja. Turhaan Anna Pavlowna koetti estää häntä kirjoittamasta, ettei rinta menisi piloille: mutta Aleksander ei tahtonut kuullakaan. Anna Pavlowna lähetti noutamaan Anton Ivanitshia. Ei Aleksander kuunnellut häntäkään, vaan kirjoitteli yhä edelleenkin. Kun oli kolme, neljä kuukautta kulunut, niin Aleksander ei laihtunut kirjoittamisesta, vaan lihoi enemmän. Tämä rauhoitti Anna Pavlownaa. Siten kului puolitoista vuotta. Kaikki oli hyvin, mutta loppupuolella tätä aikaa rupesi Aleksander taas miettimään. Hänellä ei ollut mitään toiveita, jos oli ollutkin, niin ei niitä ollut vaikea täyttää: ne eivät ulottuneet perhe-elämää ulommas. Ei häntä mikään voinut huolettaa: ei työ, ei epäilys, vaan hän ikävöi kuitenkin! Häntä kyllästytti vähitellen kotoinen ahdas piiri; äidin mielennouteet kävivät suututtaviksi, mutta Anton Ivanitsh oli kerrassaan vastenmielinen; työkin kyllästytti, eikä luontokaan häntä enää viehättänyt.
Hän istui ääneti akkunan luona ja katseli välinpitämättömästi isän lehmuksia ja harmistuneena kuunteli järven läikyntää. Hän alkoi mietiskellä syytä tähän uuteen ikävään ja tuli havaitsemaan, että hän ikävöi Pietaria! Poistuen kauemmas menneestä, alkoi hän sääliä sitä. Veri kiehui vielä hänessä, sydän löi, sielu ja ruumis vaativat toimintaa… Taas oli kysymys ratkaistavana. Jumalani! Hän oli vähällä itkeä tästä havainnosta. Hän luuli ikävän menevän ohitse, sillä että hän voi elää aikansa maalla, tottua siihen, mutta mitä vielä: mitä kauemmin hän eli siellä, sitä kovemmin sydäntä kolotti ja se pyrki siihen kadotukseen, joka oli hänelle jo tuttava.
Hän teki sovinnon menneen kanssa: se kävi hänelle rakkaaksi. Kateus, synkkä katsantotapa, törkeys, arastaminen lieventyi yksinäisyydestä ja miettimisestä. Mennyt esiintyi hänen silmissään puhdistetussa valossa, itse petturi. Nadinkakin — melkein auringon säteissä. "Mitä minä täällä teen? sanoi hän harmistuneena. Mitä varten kuihdun täällä? Minkä tähden lahjani sammuvat? Miksi en minä voisi toimellani siellä loistaa? Nyt minusta on tullut järkevämpi. Missä suhteessa on setä minua parempi? Enkö minä voisikaan löytää itselleni tietä? No, tähän saakka ei ole onnistunut, mutta en vielä koskaan ollut omaan kutsumukseeni ryhtynytkään — mitäpä siitä? Olen tullut viimeinkin huomaamaan: nyt onkin jo aika ryhtyä! Vaan lähtöni… pahottaa äitini mieltä kovin. Mutta kuitenkin on matkustaminen välttämätöntä; en minä voi täällä menehtyä. Siellä oli se ja sekin — tullut ihmisiksi… Mutta minun edistymiseni ja onneni?… Minä yksin olen jäljelle jäänyt… ja mistä syystä? Minkätähden?" Hän oli menehtyä ikävästä, eikä tiennyt, miten piti sanoa äidille matka-aikeitaan.
Äiti pelasti hänet pian siitä vaivasta: hän kuoli.
Hän kirjoitti lopuksi seuraavalla tavalla tädille ja sedällePietariin: Tädille:
"Ennen Pietarista lähtöäni varustitte minut, ma tante, kyyneleet silmissä, kalleilla sanoilla matkalle, jotka sanat ovat painuneet muistiini. Te sanoitte: jos minä joskus tarvitsen lämmintä ystävyyttä, todellista osanottoa, niin Teidän sydämmessänne on aina nurkka minulle." On tullut hetki, jolloin olen käsittänyt näiden sanojen kaiken arvon. Ne oikeudet, jalomielisesti annoitte sydämemme ylitse, niissä on hiljaisuus, lohdutus ja rauha sopimuksen merkkinä, kenties koko elämäni onni. Kolme kuukautta takaperin nukkui äitini kuoleman uneen: en lisää enää sanaakaan. Hänen kirjeistään näette, mitä hän on minulle ollut ja käsitätte mitä olen hänessä kadottanut… Minä pakenen täältä ainiaaksi. Mutta minne yksinäinen vaeltaja suunnittaa matkansa ellei siihen paikkaan, missä Te olette?… Sanokaa yksi sana: löydänkö minä Teissä sen, minkä puolitoista vuotta taapäin jätin? Oletteko karkoittanut minut muistostanne? Suostutteko ikävään velvollisuuteen parantamaan ystävyydellänne, joka monta kertaa oli minut pelastanut, uutta syvää haavaa? Minä heitän kaikki toiveeni Teihin, ja toiseen mahtavaan liittolaisen — toimintaan.
"Teitä kummastuttaa — eikö totta? Teidän on outoa kuulla tällaista minulta? Lukekaa näitä riviä, joita olen kirjoittanut rauhallisessa muodossa, joka ei ole minun tapaistani? Älkää ihmetelkö ja peljätkö minun palaamistani: Teidän luoksenne ei tule tuuliaispää, ei haaveilija, ei semmoinen, jonka ihanteet ovat haihtuneet, ei pikkukaupunkilainen, vaan yksinkertaisesti ihminen, jonka kaltaisia löytyy Pietarissa paljon ja jonka kaltainen minun olisi pitänyt aikoja sitten olla. Varoittakaa etenkin setää tässä asiassa. Kun katselen mennyttä elämääni, niin minun tulee paha olla, häpeän sekä muita että itseäni. Mutta eihän toisin voinut olla, Heräsin vasta — kolmenkymmenen vanhana! Kova koulu, jonka olin Pietarissa läpi käynyt, ja mietiskeleminen maalla ovat selvittäneet minulle kokonaan kohtaloni. Erottuani melkoisen matkan päähän sedän läksyistä ja omasta kokemuksestani, käsitin minä niitä täällä, hiljaisuudessa selkeämmin ja huomaan, minne niiden aikoja sitten olisi pitänyt saattaa minua, huomaan kuinka surkuteltavasta ja järjettömästi olen poistunut oikeasta päämäärästäni. Nyt minä olen rauhallinen: minä en kidu enkä kärsi, vaan en minä taas kerskailekaan tätä; kenties tämä rauhallisuus lähtee itsekkäisyydestä; kuitenkin tunnen, että katsantokantani elämään on selkenevä siihen määrään, että minä olen löytävä toisen rauhan lähteen — kirkkaamman. Vielä en voi olla säälimättä sitä, että olen päässyt sille rajalle, jossa — voi onnettomuutta — nuoruus on loppumaisillaan ja alkaa miettiminen, hurmauksen tutkiminen, valikoimisen ja tuntemisen aika.
"Ehkä käsitykseni ihmisistä ja elämästä on hiukan muuttunut, niin paljon on sentään toiveita liitänyt pois, paljon mennyt mielenhaluja, sanalla sanoen, silmänharhaukset ovat kuluneet; seurauksena on tietysti, että vähemmin erehdyn ja petyn monessa suhteessa ja ihmisissä, se on hyvin lohduttavaa toiselta puolelta! Minä näen selkeämmin eteeni: kaikkein raskain on takana; mielen liikutukset eivät ole peloittavia, sillä niitä on vähän jälellä, tärkeämmät ovat ohitse ja minä siunaan niitä. Minua hävettää muistella, kuinka minä luulottelin olevani marttyyri ja kirosin kohtalon arpaa. Kirosin! Mikä halpamainen kiittämättömyys ja lapsellisuus! Miten myöhään tulin huomaamaan, että kärsimykset puhdistavat sielun, tekevät ihmisen sellaiseksi että hän kärsii itseään ja että muutkin häntä kärsivät, kohoittavat häntä… Nyt tunnustan, jos ihminen ei ole kokenut kärsimyksiä, niin se merkitsee, ettei ole kokenut elämää täydellisyydessään: niissä on monta tärkeätä ehtoa, joiden ratkaisua emme kenties ehdi täällä odottaakaan. Näissä mullistuksissa näen minä Jumalan käden, joka antaa luullakseni ihmiselle loppumattoman tehtävän — pyrkiä eteenpäin, saavuttaakseen ylhäältä määrätyn päämaalin, ainaisen taistelun ohessa pettyneiden toiveiden ja kiusallisien vastuksien kanssa. Huomaan että ne ovat välttämättömät nämät taistelot ja mullistukset elämälle, sillä elämä ilman niitä ei olisikaan elämä, vaan seisahdus, uni… Kun taistelo on loppunut, niin näkee elämänkin olevan loppuneen; ihminen oli ollut kiinnitetty, rakastunut, nauttinut, kärsinyt, ollut mielenliikutusten valtaamana ja on tietysti elänyt!
"Näettekö miten minä ajattelen: minä olen tullut ulos pimeydestä — näen, että kaikki tänne asti eletty on ollut jonkinlainen kova valmistus oikealle tielle, järkevä oppi elämää varten. Joku sanoo minulle, että loppu-tie tulee olemaan helpompi, rauhallisempi ja selvempi… Himmeät paikat ovat tulleet valaistuksi, konstikkaat solmut auenneet itsestään; elämä alkaa tuntua hyvältä eikä pahalta. Pian sanon taas: Kuinka elämä on hyvä! mutta sanon, ei niinkuin nuorukainen, joka on hurmaantunut hetkellisestä nautinnosta, vaan täydellisesti tuntien sen todelliset nautinnot ja surut. Sitten ei kuolemakaan peloita: se ei näyttäikse pelättimenä, vaan kauniina koetuksena. Nyt jo löyhähtelee sieluuni tuntematon rauhallisuus: lapsellisia harmia, loukatun itserakkauden puuskia, lapsen ärtymistä ja naurettavaa suuttumusta maailmaan ja ihmisiin, rakkikoiran tapaista suuttumusta elehvanttiin — tuntuu kun sitä ei olisi ollut olemassakaan.
"Olen taas tehnyt ystävyyden liiton ihmisten kanssa, joiden kanssa olen pitkän ajan ollut epäsovussa, jotka, sen huomaan ohimennen, ovat täällä samanlaiset kuin Pietarissakin, mutta vaan hiukan jäykempiä, karkeampia ja lystikkäämpiä. En minä niille enää vihainen ole täälläkään, saatikka sitten siellä tulisin sitä olemaan. Tässä on teille esimerkki lauhkeudestani: meillä käy eräs narri Anton Ivanitsh, vierailee ja on muka jaksavinaan suruani; huomenna hän menee naapurin häihin — jakaa siellä taas iloa, mutta sattuu menemään vielä jonkun kolmannen luo — täyttää kätilön tehtävän. Mutta ei ilo eikä suru estä häntä kaikkien luona syömästä neljä kertaa päivässä. Huomaan että hänelle on samantekevä: hän on sama jos ihminen kuoli, syntyi tahi nai, minusta ei ole vastenmielistä katsoa häneen, ei harmita… minä kärsin häntä, enkä aja häntä tiehensä. Tämä on hyvä merkki — eikö totta ma tante? Mitä sanotte luettuanne nämä kiitoslauseet itsestäni?"
Sedälle:
Rakkahin, hyvä setä ja samalla Teidän ylhäisyytenne!
"Mikä riemu kuin sain kuulla, että edistyksenne on kehuttava; onnenne kanssa olette jo aikoja ollut sovussa. Te olette siis oikea kaupungin neuvos, Te — kansselin päällikkö! Uskallanko muistuttaa Teidän ylhäisyyttänne eräästä lupauksesta, jonka annoitte minulle lähteissäni: 'jos joskus tarvitset paikkaa, tointa tahi rahaa, käänny minun puoleeni!' sanoitte Te. Ja nyt minä olen paikan sekä toimen puutteessa; tietysti tarvitsen rahaa. Minä pikkukaupunkilais-parka uskallan pyytää paikkaa ja työtä. Millainen kohtalo odottaa pyyntöäni? Eiköhän samanlainen kuin muinoin saavutti Sajeshalowin, joka pyysi Teitä toimittamaan erästä asiaa?… Mitä tulee luomiseen, josta Te niin ankarasti huomautitte eräässä kirjeessänne, niin… eiköhän liene synti koskettaa aikoja sitten unohtuneita hullutuksia, koska itse niistä punastun?… Voi setä, voi Teidän ylhäisyytenne! Kuka ei ole ollut nuori ja hullu? Keltä ei ole ollut jonkinlaista eriskummallista, niinsanottua pyhää unelmaa, jonka osana ei ole koskaan toteutua? Naapurini esimerkiksi kuvitteli itseään sankariksi, urhoksi — Jumalan edessä… hän tahtoi kummastuttaa maailmaa urotöillään…ja kaikki päättyi siihen että hän sai vänrikkinä virkaeron, sodassa käymättä, ja kaikessa hiljaisuudessa kasvattaa perunoita ja kylvää nauriita. Toinen, vasemmalla puolella asuva, uneksi taas tavallaan parantaa Venäjän ja koko maailman, mutta itse, kirjoitettuaan vähäisen aikaa papereja oikeuspaikassa, poistui sieltä tänne eikä vielä tähän saakka ole voinut parantaa vanhaa aitaa. Minä luulin myöskin, että minuun oli painettu ylhäisempi luomiskyky, tahdoin ilmituoda maailmalle uusia, tuntemattomia salaisuuksia, aavistamatta, etteivät ne olleet enää salaisuuksia ja etten minä ole tietäjä. Kaikki olemme naurettavia; no sanokaa, kuka voi, punastumatta itsensä tähden painaa häpeällisellä torumisella sinetin näihin nuoruuden, jaloihin ja tulisiin vaikka kohta ei kohtuullisiin unelmiin? Ken ei ole vuorostaan kantanut hedelmätöntä toivoa, ken ei ole kuvitellut itseään jonkin miehuullisen urotyön, juhlallisen laulun, suuren nerotuotteen sankariksi? Kenen mielikuvitus ei ole liidellyt runouden ja sankaruuden aikoihin? Kuka ei ole itkenyt tuntiessaan myötätuntoisuutta suureen ja ihanaan? Jos löytyy semmoinen ihminen, niin heittäköön hän kiven minuun — minä en häntä kadehti. Minä punastun nuoruuden hullutuksistani, mutta annan niille arvonsa; ne ovat sydämmen puhtauden ja jalon hyvään taipuisan sielun tunnusmerkkeinä.
"Minä tiedän, etteivät nämä todistukset saa Teitä vakuutetuksi: Teille pitää olla varma ja käytännöllinen todistus: olkaa hyvä, tässä, se on: sanokaa, saataisiko tietää ja kehittyisivätkö lahjat, jos nuoret ihmiset tukahuttaisivat itsessään nuo aikaiset taipumukset, jos eivät antaisi valtaa ja tilaa unelmilleen, ja seuraisivat orjallisesti osoitettua suuntaa, koettamatta voimiaan? Lopuksi, eikö yleinen luonnon laki olekin se, että nuoruuden täytyy olla rauhaton, kiehuva, välistä vihurin kaltainen, typerä, jokaisen unelmat ajallansa asettuvat, minunkin ovat nyt asettuneet? Mutta Teidän oma nuoruutenne? Onko se vieras näistä synneistä? Muistelkaa, hakekaa muististanne. Näen täältä asti, kuinka Te, Teidän rauhallisella, hämmästyvällä katseella, pudistatte päätänne ja sanotte: ei ole mitään! Antakaa minun auttaa Teitä, vaikka esimerkiksi rakkauden tielle… Te kiellätte? Älkää kieltäkö: minulla on todistus käsissä. Muistakaa, minä olen ollut tilaisuudessa tutkimaan asiata sen tapahtumakentällä rakkausseikkailujanne. Teatteri on silmieni edessä — tämä järvi. Siinä kasvaa vieläkin keltaisia kukkia; yhden säännöllisesti kuivatun, saan kunnian lähettää tässä Teidän ylhäisyydellenne, suloiseksi muistin johdattajaksi. Mutta on vielä kauheampikin ase Teitä vastaan hyökkäyksistänne rakkautta vastaan, etenkin minun rakkauttani — tämä paperi… Te rypistätte kulmakarvojanne? Ja vielä mikä paperi!!! Kalpenitteko! Minä olen tämän vanhan kalleuden anastanut tädiltä, yhtä vanhalta povelta, tuon sen mukanani kuin ainaisen todistuksen Teitä vastaan ja itselleni puolustuksena. Vapisetteko setä! Tämä on vielä vähä, minä tunnen juurta jaksain Teidän rakkautenne historian: täti kertoo minulle sitä joka päivä, aamulla teetä juotaessa, iltaruoalla ollessa, maata mennessä, huvittavaa tositapausta, mutta minä kannan nämät kalliit aineet erityisessä muistossa. Minä en laiminlyö antaissani ne itse Teille käsiin, maantalous-tuotteiden kanssa, joita olen vuoden ajan täällä työskennellyt. Minä puolestani pidän velvollisuutenani vakuuttaa tädilleni Teidän tunteittenne muuttumattomuutta häntä kohtaan, niinkuin hän sanoo. Kun saan kunnian ottaa vastaan suotuisan vastauksen Teidän ylhäisyydeltänne, niin ilmestyn Teille ja tuon kuivattuja vattuja ja hunajaa, muutamia asiakirjeitä, joilla naapurit ovat minut valmistaneet, omien asioidensa johdosta, paitsi Sajeshalow, joka kuoli ennen oikeusjutun loppua."
Jälkilisäys.
Neljän vuoden kuluttua tapahtui seuraavata, Aleksanderin toisen tulon jälkeen Pietariin, tämän romaanin päähenkilöiden kanssa.
Eräänä aamuna astuskeli Piotr Ivanitsh edestakaisin pitkin toimitushuonettansa. Tämä ei ollut enää entinen terve, lihava ja uljas Piotr Ivanitsh, jolla oli aina sama rauhallinen katse, ylpeästi pystyssä oleva pää ja suora vartalo. Liekö vuodet olleet syynä vai asianhaarat, mutta hän oli aivankuin rauennut. Liikkeet eivät olleet niin reippaat, katse ei yhtä vakava ja itseensä luottavainen. Poskiparrassa ja haivensuortuvissa loisti paljon harmaita hiuksia. Näkyi että hän oli viettänyt elämänsä viisikymmen vuotisen juhlan: Hän kävi hiukan kumarassa. Erittäin kummallista oli nähdä tämän tasaisen, rauhallisen ihmisen — jonka moiseksi tähän asti olimme häntä tunteneet — enemmän kuin huolistuneena, melkein surullisena, vaikka siinä olikin Piotr Ivanitshilie sopiva piirre.
Hän oli aivankuin neuvoton. Tehtyään pari askelta seisattui hän keskellä huonetta, tahi nopein askelin mittaili pari kolme nurkkaa, toisesta päästä toiseen. Näkyi, että joku erinomainen ajatus häntä kohtasi.
Pöydän läheisyydessä, nojatuolissa istui lyhyenläntä, täyteläinen mies, kunnian risti kaulassa ja ylös asti kiinni olevassa hännystakissa ja jalat ristissä. Puuttui ainoastaan suurella kultanupulla varustettua klassillista keppiä, joka on aina lukijalle tunnusmerkkinä romaanien ja novellien lääkärissä. Kenties lääkäriin on tarttunut tämä komentosauva, jonka kanssa ajanvietossa kävelee jalkasin ja istuu tuntimääriä sairaiden luona, lohduttamassa niitä ja usein yhdistää kasvoissaan pari kolme roolia: lääkärin, käytännöllisen filosoofin, talon ystävän j.n.e. Kaikki tämä on hyvä olemassa siellä missä asutaan kaukana toisistaan, leveästi, jossa harvoin ovat sairaita ja lääkäri on enemmän — komeuden vuoksi kuin tarpeen tähden. Mutta Piotr Ivanitshin lääkäri oli pietarilainen. Hän ei tiennyt mitä jalkaisin käyminen merkitsi, vaikka määräsi sairaille liikkumista. Hän oli jonkin neuvoskunnan jäsen, jonkin yhdistyksen sihteeri, professori, useamman kruununlaitoksen lääkäri, köyhien lääkärien neuvotteluissa, hänen käytäntönsä oli tavaton. Hän ei heittänyt vasemmasta kädestä hanssikastakaan, ei olisi ottanut oikeastakaan, ellei olisi pitänyt koetella valtasuonta; ei auaissut hännystakkia eikä useimmiten istunut. Kärsimättömyydestä vaihtoi lääkäri vuoroin vasenta ja vuoroin oikeata jalkaa. Hänen olisi aikoja sitten pitänyt lähteä, mutta Piotr Ivanitsh ei puhunut mitään. Viimeinkin!
— Tohtori, mitä on tekeminen? — kysyi Piotr Ivanitsh äkkiä pysähtyen hänen eteensä.
— Matkustakaa Kissingen'iin, vastasi lääkäri, se on ainoa keino.Kohtaukset uudistuvat Teillä liian usein…
— Hm! Te puhutte yhä minusta! keskeytti Piotr Ivanitsh. Minä puhun Teille vaimostani. Minä olen jo yli viidenkymmenen, mutta hän on vasta kukoistusajassaan, hänen pitää elää; jos hänen terveytensä alkaa nyt jo sammua…
— Nytkö jo sammua! huomautti lääkäri. — Minä ilmoitan Teille ainoastaan varovaisuuteni tulevaisuuden suhteen, nyt ei ole vielä mitään vaaraa… Minä tahdoin vaan sanoa, että hänen terveytensä… tahi sairautensa, tuntuu kuin hän ei olisi… säännöllisessä tilassa…
— Eikö se ole samantekevä? Te huomautitte minua ohimennen, vaan unohditte sen sittemmin, mutta minä olen sen jälkeen häntä silmällä pitänyt ja huomaamaan päivä päivältä uusia, rauhattomuutta herättäviä muutoksia — ja kolmeen kuukauteen ei ole minulla ollut rauhaa. En ymmärrä — kuinka en tätä ole ennen huomannut. Työt ja toimet anastavat minulta sekä ajan että terveyden… nyt kadotan ehkä vielä vaimonikin.
Hän alkoi taaskin harpata pitkin laattiata.
— Oletteko tutkinut häntä tänään? kysyi hän oltuaan ensin ääneti.
— Olen; mutta hän ei huomaa itsessään mitään. Ensin minä arvelin olevan fyysillisen syyn: hänellä ei ole ollut lapsia… mutta luulen, ettei niin kuitenkaan ole. Kenties syy on suoraan — psykoloogillinen…
— Sitä parempi! huomautti Piotr Ivanitsh.
— Mutta kenties ei ole mitään syytä ollenkaan. Epäiltäviä oireita ei ole kerrassaan yhtään! Se on ilman vaan… Te olette olleet liian kauan tässä kosteassa ilmanalassa. Menkää etelään: virkistykää, ko'otkaa uusia mielenvaikutuksia ja katsokaa, mitä sitten seuraa. Kesän voitte viettää Kissingen'issä, ottaen vesiparannusta, syksyn taas Italiassa ja talven Pariisissa; vakuutan Teille, että tämän ilman vaikutus ja hermoheikkoisuus… menee ohitse, ikäänkuin sitä ei olisi ollutkaan!
Piotr Ivanitsh tuskin kuunteli häntä, —Psykoloogillinen syy! sanoi hän puoliääneen ja pudisti päätään.
— Se on näettekös, minä sanon psykoloogillinen syy, puhui lääkäri: — toinen joka ei Teitä tunne, voisi epäillä, että jonkinlaiset huolet… vaikk'ei juuri huoletkaan… mutta tukahdettuja toiveita… välistä voi puute ja tarve… minä tahdoin saattaa Teitä siihen ajatukseen…
— Puute, toiveita! keskeytti Piotr Ivanitsh. Kaikki hänen toiveensa tulevat täytetyiksi; minä tunnen hänen makunsa, tapansa. Mutta puute… hm! Näettehän meidän talomme, tiedätte miten meillä eletään?
— Talo on hyvä, erinomainen, sanoi lääkäri, ihmeellinen… oma kokki ja millaisia sikareja! Entäs se Teidän ystävänne, joka asuu Lontoossa, onko hän lakannut lähettämästä Teille scherryä? Tänä vuonna ei ole Teillä näkynytkään…
— Oi tohtori, miten petollinen kohtalo sentään on! Minäkö en ole ollut varovainen hänen suhteensa? alkoi Piotr Ivanitsh hänelle tavattomalla innolla: — luulen, että olen punninnut jok'ainoan askeleeni… mutta ei, jossakin paikassa pitää se niittää ja milloin? Kaikkien myötäkäymisien ohessa virkaurallani… Äh!
Hän viittasi kädellään ja jatkoi astumistaan.
— Miksi Te olette niin levoton? sanoi lääkäri. Vaarallista ei ole mitään kerrassaan. Minä toistan mitä alussa sanoin, nimittäin, hänen elimistönsä ei ole liikutettu; turmiollisia oireita ei ole olemassa. Vähäverisyys, heikkous… — siinä on kaikki!
— Vähäpätöisyys! sanoi Piotr Ivanitsh.
— Hänen sairautensa on negatiivinen eikä positiivinen, jatkoi lääkäri. Luuletteko hänen yksin olevan sairas? Katselkaa kaikkia näitä täällä Pietarissa syntyneitä: minkä näköisiä he ovat? Menkää pois täältä, menkää. Jos taas ei sovi mennä, niin huvitelkaa häntä, älkää antako hänen istua yhdessä paikassa, noudattakaa hänen mieltään, kutsukaa ulos, enemmän vaan ruumiillista ja henkistä liikettä: toinen sekä toinen on hänellä luonnottomassa unessa. Tietysti se saattaisi aikaa voittaen sattua keuhkoihin tahi…
— Hyvästi, herra tohtori! Minä menen hänen luokseen, sanoi Piotr Ivanitsh ja läksi nopein askelin vaimonsa toimitushuoneesen. Hän seisattui ovella, aukasi hiljakseen portierit ja iski vaimoonsa levottoman katseen. Hän oli…mitä erinomaista lääkäri oli hänessä huomannut? Kaikki, jotka hänet ensikertaa näkivät, huomasivat hänessä tavallisen naisen, joita on paljon Pietarissa. Hän oli kalpea, se on totta: katseensa väritön, mekko väljä ja verhosi tasaisesti litteitä olkapäitä ja rintaa; liikkeet olivat hitaat, melkein veltot… Ovatko poskien puna, silmien loiste ja tuliset liikkeet ainoastaan — eroavat tunnusmerkit meidän kaunottarissa? Entäs muodon kauneus… Eivät Feidias eikä Praxfeles olisi löytäneet tässä Venuksia piirustimelleen.
Ei, plastillista kauneutta ei pidä hakea pohjoismaiden kaunottarien joukosta: ne eivät ole saaneet antiikkisia muotoja, joilla kreikkalaisten naisten kauneus on jäänyt ikimuistoiseksi, mistä meikäläiset voisivat muotoja luoda: niillä ei ole niitä moitteettoman säännöllisiä ruumiin piirteitä… Niiden tunteellisuus ei tulvaa silmistä tulisena säde-virtana; puoliauenneilla huulilla ei ole tuota luonnollisen suloista hymyä, joka palaa etelämaan naisen huulilla. Meidän naisille on annettu toinen osa, korkein kauneus. Piirustimen on vaikea saavuttaa ajatusten välähdystä niiden kasvojen piirteissä, tahdon taisteloa intohimojen kanssa, kielellä selittämätöntä sielun liikutusten leikkiä, lukemattomien, hienojen viekkauden välähdyksien, mietityn yksinkertaisuuden, vihan ja hyvyyden, salattujen ilojen ja kärsimysten kanssa… kaikkia näitä kesän suloisia salamoita, jotka murtautuvat ulos vahvasta sielusta…
Oli miten oli, mutta se, joka näki Lisaveta Aleksandrownan ensi kertaa, ei olisi huomannut hänessä mitään epäjärjestystä. Ainoastaan se, joka on tuntenut häntä ennen, hänen kasvojensa raittiuden, hänen katseensa loisteen, mistä oli vaikeata saada selville hänen silmiensä värin — kuinka ne upposivat loistaviin, väriseviin valon laineisiin, se, joka muisti hänen täyteläisiä olkapäitään ja komeata vartaloan, se sairaankaltaisella hämmästyksellä olisi katsonut häneen nyt ja sydäntä olisi kouristanut sääliväisyydestä, jos se ei olisi ollut hänelle vieras, niinkuin Piotr Ivanitshin sydäntä kouristi, jota hän pelkäsi itsellensäkin tunnustaa.
Hän astui hiljaan toimitushuoneesen ja istui vaimonsa vierelle.
— Mitä sinä teet? kysyi hän.
— Tarkastelen menokirjaa, vastasi tämä. — Ajatteles, Piotr Ivanitsh: Viimekuulla meni ainoastaan ruokaan noin puolitoista tuhatta ruplaa: tämä ei ole mistään kotoisin!
Piotr Ivanitsh otti sanaakaan sanomatta kirjan hänen kädestään ja laski sen pöydälle.
— Kuules, aloitti hän, lääkäri sanoi minulle, että täällä voi minun sairauteni kiihtyä: hän neuvoo menemään ulkomaille juomaan vesiä. Mitä sinä arvelet?
— Mitä minä arvelisin? Minä luulen, että tässä suhteessa on lääkärin ääni tärkeämpi kuin minun. Täytyy matkustaa, kun hän kerran neuvoo.
— Entäs sinä? Tahtoisitko sinä tehdä tämän matkan?
— Ehkä.
— Kenties sinä jäisit kernaammin tänne?
— Hyvä, kyllä minä jään.
— Kumpaisenko valitset kahdesta? kysyi Piotr Ivanitsh hiukan kärsimättömyydellä.
— Tee niinkuin tahdot sekä itsesi että minun kanssani, vastasi Lisaveta Aleksandrowna surullisella välinpitämättömyydellä, jos käsket — niin matkustan, kiellät — niin jään.
— Sinä et voi tänne jäädä, huomautti Piotr Ivanitsh, lääkäri sanoo, että sinunkin terveytesi on hiukan turmeltunut… ilmanalasta.
— Mistä hän on sen päähänsä saanut? sanoi Lisaveta Aleksandrowna.Minä olen terve enkä tunne mitään kipua.
— Pitkällinen matkustus, puhui Piotr Ivanitsh, voi olla myöskin sinulle rasittava; etkö tahtoisi asua Moskovassa tätisi luona, sillä aikaa kun minä olen ulkomailla?
— Hyvä; minä kenties matkustan Moskovaan.
— Tahi jos matkustaisimme molemmat Krimiin kesäksi?
— Krimissäkin on hyvä.
— Piotr Ivanitsh ei kestänyt enää: hän nousi sohvalta ja alkoi niinkuin omassa toimitushuoneessaan astua edes takaisin ja seisattui sitten vaimonsa eteen.
— Sinusta on siis samantekevää, missä ollaan? kysyi hän.
— Samantekevää.
— Minkätähden?
— Hän ei; vastannut mitään, vaan otti taaskin menokirjan pöydältä.
— Kuinka tahdot, Piotr Ivanitsh, alkoi hän taas, meidän pitää supistaa menoja: puolitoista tuhatta ruplaa ainoastaan ruokaan…
Piotr Ivanitsh sieppasi kirjan hänen kädestään ja heitti sen pöydän alle.
— Miksi tuo sinua niin huvittaa? kysyi hän. Vai säälitkö rahaa?
— Kuinka se ei huvittaisi? Olenhan minä sinun vaimosi! Olethan itse minulle opettanut… mutta nyt soimaat minua… Minä teen työtäni!
— Kuule Liisa! sanoi Piotr Ivanitsh, lyhyen vaitiolon jälkeen. Sinä tahdot muuttaa luonteesi, pakoittaa tahtoasi… se ei ole hyvä. Minä en ole sinua koskaan pakoittanut: sinä et voi vakuuttaa minua siitä, että tuo roska (hän osoitti vihkoa) voi huvittaa sinua. Minkätähden sinä tahdot pakoittaa itseäsi? Minä annan sinulle täyden vapauden…
— Jumalani! Mitä minä teen vapaudella? sanoi Lisaveta Aleksandrowna. Mitä sillä teen? Sinä olet tähän asti niin hyvästi, niin järkevästi menetellyt kanssani ja itsesi kanssa, minä olen vieraantunut omasta tahdostani; jatka samoin edeskin päin; minä en tarvitse vapautta.
Molemmat olivat ääneti.
— Pitkään aikaan, alkoi taaskin Piotr Ivanitsh, en ole kuullut sinulta, Liisa, minkäänlaista pyyntöä, en minkäänlaista toivetta enkä oikkua.
— Minä en tarvitse mitään.
— Eikö sinulla ole mitään erityisiä… salattuja toiveita? kysyi hän osanottavaisesti ja katsoi vaimoansa tarkasti. Lisaveta Aleksandrowna epäili sanoako vai ei.
Piotr Ivanitsh huomasi sen.
— Sano, Herran tähden sano! jatkoi hän. Sinun toiveesi olkoot minun toiveeni, minä täytän ne aivankuin lain.
— No hyvä, vastasi Lisaveta Aleksandrowna, jos sinä voit minulle sen tehdä… niin… lopeta nuo perjantaikutsumukset… nuo päivälliset uuvuttavat minut…
Piotr Ivanitsh alkoi miettiä.
— Sinä elät muutoinkin niin erilläsi muista, sanoi hän vaitiolon perästä, mutta kun ystävät lakkaavatko kokontumasta meille perjantaisin, niin tulet olemaan täydellisesti korvessa. Sama se; sinä toivot sitä — olkoon se täytetty. Mitä sinä alat tehdä?
— Anna sinä minulle käsiin laskusi, kirjasi, asiasi… minä alan sitten työskennellä… sanoi hän ja kumartui pöydän alle nostamaan vihkoa.
Piotr Ivanitshista tuntui tämä huonosti peitetyltä, teeskentelemiseltä.
— Liisa… sanoi! Piotr Ivanitsh soimauksella. Kirja jäi pöydän alle.
— Minä ajattelin, emmekö uudistaisi muutamia tuttavuuksia, jotka olemme kokonaan jättäneet? Sitä varten aioin minä pitää tanssi-iltaman, huvittaisit itseäsi ja kävisit samoin itsekin vieraissa…
— Ah, ei, ei! sanoi Lisaveta Aleksandrowna peljästyneenä: Herran tähden älkää vaan! Kuinka… tanssiaiset!
— Mitä se sinua niin säikäyttää? Sinun ijälläsi tanssiaiset eivät ole vielä menettäneet hupaisaa puoltaan, sinä voit vielä tanssia…
— Ei, Piotr Ivanitsh, pyydän sinua, älä keksi moisia! puhui hän elävästi. Ruveta taas huolehtimaan puvuista, pukemaan itseään, ottamaan vastaan vieraita, käymään vieraissa — Herra siitä kaikesta varjelkoon!
— Sinä taidat aikoa käydä elinaikasi tuollaisessa mekossa?
Niin, jos sinä sen sallit, minä en heittäisi sitä päältäni. Mitä keikaileminen hyödyttää? Rahan, menekkiä se vaan on, liikamaista puuhaa ihan hyödyttä.
— Tiedätkös mitä? sanoi Piotr Ivanitsh äkkiä. — Sanotaan Rubinin tulevan tänä talvena tänne; meillä tulee olemaan vakituinen itaalialainen opera; minä olen tilannut meille loogin — mitä sinä arvelet?
Hän ei virkkanut mitään.
Liisa!
— Turhan vuoksi, sanoi hän arasti. Minä luulen senkin minua rasittavan… minä väsyn…
Piotr Ivanitsh painoi päänsä alas, läheni kamiinia ja nojaten siihen, katseli — kuinka sitä sanoisi? — surullisesti eikä kuitenkaan surullisesti, vaan levottomasti, rauhattomasti ja pelokkaasti häneen.
— Mistä, Liisa, tämä… alkoi hän, eikä saanut sanotuksi loppuun sanaa, "välinpitämättömyys" ei tahtonut lähteä kielestä.
Hän katseli kauan ja äänettömänä vaimoaan. Tämän elottomissa silmissä ja kasvoissa, joissa ei ollut elävän ajatuksen ja tunteen välähdystäkään, hänen huolettomassa asennossaan ja pitkäveteisissä liikkeissään, luki Piotr Ivanitsh syyn siihen välinpitämättömyyteen, jota pelkäsi kysyä; hän arvasi vastauksen jo silloin, kuin lääkäri huomautti vaarasta. Silloin hän heräsi ja alkoi arvata, että metoodin mukaan rajoitettuaan vaimonsa niistä taipumuksista, jotka olisivat olleet vaaralliset heidän avioelämälleen, hän ei esittänyt vaimolleen omasta puolestaan mitään hyvitystä, sen ilon sijaan, johon kenties laki ei oikeuttanut Lisaveta Aleksandrownaa, jota tämä olisi kohdannut ulkopuolella avioelämän, että tämän kotoinen maailma ei ollut muuta kuin linnoitus, ja siitä hän sai kiittää metoodiansa, johon ei ollut viekoituksella sisäänpääsöä, mutta sen sijaan tuli joka askeleella vastaan kahleita ja vartijoita jok'ainoan oikean tunteen ilmiön vastaan…
Metoodillisuus ja kuiva käytöksensä vaimoansa kohtaan muuttui hänen tietämättään, kylmäksi ja hienoksi tyranniaksi, ja minkä yli?. Naisen sydämmen! Tämän tyrannian maksoi hän vaimolleen rikkaudella, komeudella, kaikilla ulkonaisilla ja hänen katsantotapaansa soveltuvilla onnen ehdoilla — kauhea erehdys, sitä enemmän kauhea, kun se ei ollut tehty tietämättömyydestä eikä raa'asta käsityksestäkään sydämmen suhteen — hän tiesi sen kyllä — vaan välinpitämättömyydestä, itsekkäisyydestä! Piotr Ivanitsh unohti, ettei vaimonsa ollut palvellut, ei pelannut korttia eikä hänellä ollut tehdasta, että mainio ruokapöytä, paras viini ovat arvottomat naisen silmissä, mutta kaiken tämän ohessa pakoitti hän vaimoaan elämään tätä elämää.
Piotr Ivanitsh oli hyväsydämminen; ja vaikk'ei olisikaan vaimoaan rakastanut, niin oikeuden tunnosta olisi hän antanut, Jumala tiesi, mitä voidakseen parantaa pahan; mutta miten? Monta unetonta yötä oli hän viettänyt sen jälkeen, kun lääkäri ilmoitti pelkonsa hänelle vaimon terveydestä, koetellen miettiä keinoja, sovittaakseen vaimon sydämmen ja herättääkseen sammuvat voimat.
Nytkin, seisoessaan kamiinin luona, mietiskeli hän samaa. Hänen päähänsä juolahti, että kenties vaimossa jo piileekin vaarallisen taudin taimi, että hän on kuoletettu värittömällä ja tyhjällä elämällä…
Kylmä hiki nousi hänen otsaansa. Hän joutui suunniltaan keinoja hakiessaan, tuntiessaan, että niiden keksimiseen tarvitaan enemmän sydäntä kuin päätä. Mutta mistä hän sitä ottaa? Hänelle sanoi jokin ääni, että jos hän voisi langeta vaimonsa jalkain juureen, rakkaudella sulkea hänet syliinsä ja intohimoisella äänellä sanoa, että hän on elänyt ainoastansa vaimonsa tähden, että kaikkien vaivojen, hommien, virkaedistyksen, hankkimisen päämääränä on ollut — hän, että hänen metoodillinen käytöstapansa vaimoansa kohtaan, että hän on ollut tulisen, itsepäisen, luulevaisen toivon pakoittama, siitä syystä, että voisi kiinnittää itseensä tämän sydämmen… Hän ymmärsi, että tällaiset sanat vaikuttaisivat kuin sähköitys kuolleesen ruumiseen, että hän pian kukoistaisi terveydestä ja onnesta ja silloin olisi tarpeetonta matkustaa.
Mutta sanoa ja näyttää toteen, on — kaksi eri asiaa. Voida näyttää toteen, siihen vaaditaan intohimoa. Mutta haettuaan sydämmessään ei hän löytänyt vähintäkään intohimon merkkiä. Hän tunsi ainoastaan, että vaimo oli hänelle välttämätön — se on totta, mutta yhdenarvoinen muiden välttämättömyyksien rinnalla, välttämätön tottumuksesta. Hänellä ehk'ei olisi ollut mitään vastaan, näytellä rakastajan osaa, niin naurettavaa kuin viidenkymmenen vanhana olisikin ruveta yht'äkkiä intohimon kieltä puhumaan, mutta voiko naista pettää, kun tunnetta ei kerran ole olemassa? Riittääkö sitten niin paljon urhoollisuutta ja taitoa, voidakseen vetää kuormansa siihen pilkkuun, mihin sydämmen vaatimukset vaikenevat? Eiköhän loukattu ylpeys surmaisi häntä lopullisesti, kun hän huomaisi, että sitä, joka muutama vuosi takaperin olisi ollut hänestä kuin hurmaava juoma, tuodaan nyt kuni lääkettä? Ei, hän oli omalla tavallaan tarkasti punninnut ja aprikoinut tätä myöhäistä askelta ja päätti olla siihen ryhtymättä. Hän ajatteli tehdä samaa, mutta toisella tavalla, niinkuin nykyisiin asianhaaroihin katsoen oli mahdollista. Kolme kuukautta oli hänellä jo pyörinyt, ajatus, joka ennen olisi hänestä tuntunut hullutukselta, mutta nyt oli — toinen asia! Hän säästi sitä kaikkein tärkeimpään tarpeesen: tarvis tuli ja hän päätti täyttää aikeensa.