Kuka koetti kehittää niin ennen aikaisesti ja säännöttömästi Julian sydämmen ja antoi järjen olla rauhassa? Kuka? Se klassillinen pedagogillinen kolmimiehistö, triumviraatti, joka vanhempien kutsumuksesta ilmestyy ottamaan huostaansa nuoren järjen, ilmaisemaan sille kaikkien aineitten vaikutukset ja syyt, repäisemään menneen verhon ja näyttämään mitä allamme on — vaikea velvollisuus! Sentähden olikin kutsuttu yhteen kolme kansaa ratkaisemaan tätä mainetyötä. Vanhemmat ovat itse peräytyneet kasvatuksesta, arvellen että heidän huolensa ovat loppuneet siihen, kun hyvien ystävien suosimuslauseiden mukaan ottivat erään ranskalaisen, Poulen, ranskalaista kirjallisuutta ja muita aineita opettamaan; sitten erään saksalaisen, Smidt'in, siksi että oli tapana opetella, vaikk'ei koskaan opita saksan kieltä, ja viimeksi venäläisen opettajan Ivan Ivanitsh'in.
— He ovat kaikki semmoisia harjaamattomia, sanoi äiti, aina he ovat niin huonosti puetut, ulkonäöltään huonomman näköiset kuin pikentit; välistä haisevat viinalle…
— Eihän mitenkään voi olla ilman venäläistä opettajaa? Ei se sovi! päätti isä, älä ole levoton: minä valitsen itse sävyisemmän.
Ranskalainen ryhtyi siis toimeensa. Hänen ympärillään hääräsivät isä ja äiti. Häntä kutsuttiin kotiin aivan kuin vierasta, häntä kohdeltiin hyvin kohteliaasti: tämä oli kallis ranskalainen: — Tämän oli helppo opettaa Juliaa: hän, kiitos olkoon kotiopettajattarelle, puhui ranskaa, luki ja kirjoitti melkein virheettömästi. Monsieur Poulelle jäi ainoastaan työskenteleminen kirjallisuudessa hänen kanssaan. Hän antoi Julialle kaikellaisia ainekirjoituksia: välistä sai hän kuvata nousevan auringon, milloin määritellä rakkautta ja ystävyyttä, milloin kirjoittaa onnentoivotus-kirjeen vanhemmille tahi purkaa sydämmensä ystävättärelle erohetkellä.
Julia näki akkunastaan ainoastaan auringon laskevan kauppias Girinin talon taakse; ystävättäristään hänen ei tarvinnut koskaan erota, mutta ystävyys ja rakkaus… nyt hänessä välähti ensi kertaa ajatus näistä molemmista tunteista. Täytyihän niitä joskus oppia tuntemaan.
Tyhjennettyään kaiken tämän ainevaraston päätti Poule lähestyä sitä pyhää, ohkaista vihkoa, jonka päällimäiseen lehteen on isoilla kirjaimilla kirjoitettu: Luentoja ranskan kirjallisuudesta. Kuka meistä ei muistaisi tätä vihkoa? Kahden kuukauden kuluttua taisi Julia ulkoapäin ranskalaisen kirjallisuuden, se on, tämän ohkaisen vihon, mutta kolmen kuukauden kuluttua oli hän sen unhoittanut; vahingolliset jäljet jäivät kuitenkin. Hän tiesi että löytyy Voltaire ja syytti häntä marttyyreistä, Cbateaubriandia piti hän Filosofillisena sanakirjana, Montaique'a kutsui Monsieur de Montaigniksi ja muisteli häntä välistä Hugon rinnalla. Molierista sanoi hän, että tämä kirjoittaa teatteria varten; hän oppi Roeinin kuuluisan sanonnan: "Tuskin tulimme sisään Trezènes'in porteista". Muinaistieteessä miellytti häntä suuresti komedia, joka oli tapahtunut Vulkanuksen, Marsin ja Venuksen välillä. Hän puolusti ensin Vulkanusta, mutta saatuaan tietää, että tämä ontui ja oli kömpelö ja kaiken sen lisäksi seppä, siirtyi hän heti Marsin puolelle. Hän piti myöskin tarusta Semelestä ja Jupiterista, Apollon maanpakolaisuudesta ja hänen ilveleikeistään maan päällä, Julia otti ne kaikki siltä kannalta, miltä ne olivat kirjoitetut, eikä aavistanut mitään muuta merkitystä näissä taruissa olevan. Aavistikohan itse ranskalainenkaan — Jumala ties! Julian kysymyksiin tästä entisestä uskonnosta, vastasi hän otsa rypistettynä ja arvokkaana: Tyhmyksiä! Mutta tämä Vulkanus peto lienee ollut hullunkurisen näköinen…kuunnelkaa, lisäsi hän sitte hiukan siristettyään silmiään ja pudistettuaan häntä kädestä: — mitä tekisitte Venuksena? Julia ei vastannut mitään, mutta punastui, ensikertaa eläissään tietämättömästä syystä.
Lopuksi ranskalainen täydensi hänen kasvatuksensa sillä, että antoi tutustua sekä tietopuolisesti että käytännöllisesti ranskalaisen kirjallisuuden uuden koulun kanssa. Hän antoi Julialle kirjoja, jotka aikanaan olivat paljon melua nostaneet: "Viheriäkäsikirjoitus", "Seitsemän perisyntiä", "Kuollut aasi" ja kokonaisen joukon kirjoja, jotka silloin tulvailivat Ranskassa ja Europassa.
Tyttö parka syöksi janoavaisesti tähän suunnattomaan valtamereen. Millaisilta sankareilta hänestä tuntuvat Janet, Balzac, — ja koko jono suuria miehiä! Mikä on tuommoinen raukkamainen satu Vulkanuksesta näiden ihmeellisten kuvauksien rinnalla? Venus näiden uusien sankaritarten rinnalla tuntuu aivan viattomalta. Hän luki ahneesti uutta koulua ja luultavasti lukee vieläkin.
Sillä aikaa kun ranskalainen pääsi niin kauas, ei vankka saksalainen ennättänyt päästä kieliopinkaan läpitse: hän sovitteli vaan hyvin arvokkaasti sijoitelma- ja taivutus-tauluja, mietiskeli monenlaisia kekseliäitä keinoja, miten voi paremmin muistaa sija-sanojen päätteitä: hän selitti että välistä pannaan sana "zu" loppuun j.n.e.
Mutta kun häneltä vaadittiin kirjallisuutta, niin mies parka peljästyi. Hänelle näytettiin ranskalaisen vihko, hän pudisti päätään ja sanoi, ettei saksaksi voi opettaa, vaan että löytyy Allerin lukemisto, jossa kaikki kirjailijat teoksineen ovat nähtävinä. Mutta sillä hän ei päässyt erilleen: häntä kiusattiin että hän tutustuttaisi Juliaa niinkuin Monsieur Poule'kin kaikenlaisiin teoksiin.
Lopulta saksalainen toki lupasi ja tuli kotiinsa syvästi miettiväisenä. Hän aukaisi kaapin tahi oikeammin sanottu, hän paljasti sen, toisen oven puoliskon otti hän kokonaan pois ja asetti seinää vasten, senvuoksi ettei kaapilla ole moneen aikaan ollut saranoita eikä lukkoa, — sieltä hän veti esille vanhat saappaat, puoli toppaa sokeria, pullollisen nuuskaa, karahviinillisen viinaa ja leipäkannikan, sitten rikkinäisen kahvimyllyn, sittemmin parranajovadin saippuapalasen ja harjan kanssa, joka oli pomaada purkissa, vanhat housun kannattimet, kovasimen kynäveistä varten ja vielä hiukan muuta semmoista romua. Vihdoinkin näkyi näitten jälkeen kirja, toinen, kolmas, neljäs — viisi kaikkiaan luvultaan. Hän löi niitä vastakkain: tomu kohosi pilvenä, niinkuin savu ja varjosti juhlallisesti pedagoogin pään.
Ensimmäinen kirja oli: Gesnerin idylli, — gut! sanoi saksalainen ja tutki nautinnolla idyllin rikkinäistä kansilehteä. Hän aukaisi toisen kirjan: Gothan kalenderi vuodelta 1804. Hän selaili sitä: siinä oli europpalaisten kuninkaitten luku, kaikenmoisten linnojen, putousten kuvia: — sehr gut! sanoi saksalainen. Kolmas oli — piplia: hän pani sen syrjään, mumisi ensin hurskaasti: Nein! Neljäs oli: Jungin yöt: hän pudisti päätään ja mutisi: Nein! Viimeinen oli Weisse! Saksalainen hymyili juhlallisesti: da habe ich's, sanoi hän. Kun hänelle sanottiin, että löytyy vielä Schiller, Göthe ja muita, pudisti hän päätään, ja sanoi itsepäisesti: Nein! Julia haukotteli paikalla kun saksalainen oli kääntänyt hänelle Weissesta ensimmäisen sivun, mutta sitten ei viitsinyt enää edes kuunnellakaan. Saksalaiselta jäi hänelle muistiin ainoastaan, että apusana "zu" pannaan välistä loppuun.
Mutta venäläinen? Tämä teki tehtävänsä vielä tunnollisemmin. Hän vakuutti melkein kyyneleet silmissä, että alus-ja maine-sanat ovat semmoisia ja semmoisia lauseen osia, mutta nimi-sana on taas sellainen, ja pääsi vihdoin niin pitkälle, että Julia uskoi häntä ja opetteli ulkoapäin kaikkien lauseiden osien määritelmät. Osasipa yhdellä kerralla luetella asemosanat ja kun opettaja kyseli arvokkaasti: "Mutta mitkäs kiihtosanat osoittavat peljästystä ja kunnostusta," vastasi Julia äkkiä, tuskin vetäen henkeä: ah, oh, eh, voi, a, o, no, ehe! Silloin opettaja riemuitsi.
Hän sai tietää muutamia totuuksia lauseopista myöskin, mutta ei osannut sovittaa niitä asiaan, joten kieliopilliset virheet jäivät hänelle kaikeksi elämäkseen. Histooriasta hän tiesi, että oli löytynyt eräs Makedonian Aleksander, että hän oli sotinut ja oli ollut perin rohkea… ja tietysti perinkauniskin… mutta minkä arvoinen oli vielä ja mitä merkitsi hänen vuosisatansa, se ei juolahtanut hänen eikä opettajan päähän; eikä Kaidanowkaan liian paljon selitä sitä asiaa. Kun opettajalta vaadittiin kirjallisuutta, niin hän kuljetti ko'on vanhoja käytettyjä kirjoja. Siinä löytyi Kontemir Sumarokow, sitten Lomonosow, Dershawin, Oserow. Kaikki ihmettelivät; varovaisesti aukaistiin yksi kirja, haisteltiin, sitten heitettiin pois ja vaadittiin jotain uudenaikaisempaa. Opettaja toi Karamsinin. Mutta uuden ranskalaisen koulun jälkeen lukea Karamsinia! Julia luki köyhästä Liisasta muutaman rivin, ja niinikään matkustuksista, — ja sitten hän antoi sen jo takaisin.
Väliaikoja oli oppilas paralla näiden toimien välillä paljon, eikä ollut yhtään jaloa ja terveellistä ravintoa ajatukselle! Järki alkoi uinua, mutta sydän lyödä rauhattomasti. Vaan samassa ilmestyi kohtelias serkku, joka toi muutamia lukuja Oneginista, Kaukasialaisen vangitun y.m. Neito tuli tuntemaan venäläisen runouden mehua ja Oneginin opeteltiin ulkoapäin eikä se jättänyt Julian päänalusta. Serkku, niinkuin kaikki opettajat eivät osanneet selittää tämän teoksen arvoa ja merkitystä. Hän otti Tatjanan esikuvaksen ja toisti ajatuksissaan ihanteelleen Tatjanan kirjeen palavat rivit Oneginille, ja hänen sydämmensä sureksi ja sykkäili. Mielikuvitus haki milloin Oneginia, milloin uudenaikaisen koulun mestarien sankaria — kalpeita, synkkämielisiä, hurmaantuneita…
Eräs italialainen ja eräs ranskalainen lopettivat hänen kasvatuksensa, antaen hänen päälleen ja liikkeilleen kauniit määränsä, nimittäin opettivat tanssimaan, laulamaan, soittamaan tahi oikeimmiten soittamaan naimiseen asti pianoa, mutta musiikkia oikeastaan eivät opettaneet. Hän oli siis jo kahdeksantoista vuotias, mutta aina synkkäkatseisena, miellyttävän kalpeana, leijuvaisin vyötäisin, pienin jaloin ilmautui hän salonkeihin näytteeksi maailmalle.
Hänet huomasi Tafajew, ihminen, jolla oli kaikki sulhaismiehen ominaisuudet, arvokas virka, hyvä omaisuus, risti kaulassa, sanalla sanoen onni ja menestys. Ei voinut sanoa hänestä, että hän oli pelkkä yksinkertainen ja hyvä mies. Eipä! Hän ei antanut itseään pakoittaa ja tuomitsi sangen terävästi nykyistä Venäjää siitä, mitä siltä puuttuu taloudellisessa ja elinkeinon suhteessa, ja omalla alallaan pidettiin häntä käytännöllisenä ihmisenä.
Kalpea, synkkämielinen tyttö, hänen lujan luonteensa kummallinen vastakohtaisuus, teki häneen mahtavan vaikutuksen. Iltasin pakeni hän pois korttipöydästä ja vaipui ajoittaisin omituisiin ajatuksiin, katsellen tätä puoleksi ilman utukuvaa, joka lenteli hänen edessään. Kun Julian rauennut katse lankesi häneen tietysti satunnaisesti, niin hän, rohkea gladiatori salonkikeskusteluissa, hämmästyi aran tytön edessä, tahtoi hänelle välistä sanoa jotakin, mutta ei voinut. Tämä kyllästytti häntä ja hän päätti toimia päättävämmästi kaikenlaisten tätien kautta.
Myötäjäisten luettelo tuntui tyydyttäväiseltä. "Mitäs muuta: me olemme pari!" mietiskeli hän itsekseen. "Minä olen vasta neljänkymmenen viiden vanha, hän kahdeksantoista: meidän omaisuudellako emme tulisi hyvin toimeen. Entäs ulkomuoto? Hän on vielä lisäksi sievä, mutta minä olen, niinkuin sanotaan, muhkea… mies. Hän on sivistynyt, sanotaan: mitä sitten? Olenhan minäkin ennen aikoihin lukenut, muistan, että opetettiin latinaa ja roomalaista histooriaa. Vielä nytkin muistan: siellä tuo konsuli — mikä hän olikaan… no hitto olkoon hänen kanssaan! Muistan, että luettiin uskonpuhdistuksesta… ja noita runoja: Beatuksille… mitenkä se olikaan sitten? Puer, pueri, puero… ei se ollut niin, piru ties — kaikki olen unhoittanut. Totta jumal' avita — senvuoksihan opetetaankin, että unhotettaisiin. Vaikka minut tapettaisi, niin minä sanon, että tuo ja tämä, kaikki virkamiehet ja oppineet eivät voi sanoa, mikä se konsuli oli siellä… tahi minä vuonna olivat Olympon leikit, luultavasti opetetaan sillä tavalla… sentähden että järjestys on senlainen, että vaan näyttäisi, että on lukenut. Ja kuinkas sitten ei unohtaisi: eihän seuraelämässä enää siitä puhuta, mutta alapas puhua, niin, luulen, että melkein taluttaisivat ulos! Ei, kyllä me vaan olemme pari."
Siis, kun Julia oli päässyt lapsuudesta, niin ensimmäisellä askeleella häntä kohtasi kaikkein surullisin todellisuus — jokapäiväinen mies. Miten kaukana tämä oli niistä sankareista, joita hänen mielikuvituksensa ja runoilijat olivat luoneet.
Viisi vuotta hän kulutti siinä ikävässä unessa, niinkuin hän kutsui avioliittoa ilman rakkautta ja ei aikaakaan, niin ilmestyi sekä vapaus, että rakkaus. Hän hymyili, ojensi niille tulisen sylen ja antautui rakkaudelleen, niinkuin ihminen antautuu kilpa-ajoon hevosella. Ihminen kiitää kuin mahtava eläin, unhottaen välimatkan. Henki menee tainnoksiin, esineet juoksevat taaksepäin; kasvoihin puhaltaa raittius; rinta voi tuskin kestää tunteen lemmenhurmausta… tahi, niinkuin ihminen, joka huolettomasti antautuu ruuheen aaltojen keinuteltavaksi: aurinko lämmittää häntä, vihreät rannat välähtelevät hänen silmissään, leikillinen laine hyväilee venheen perää ja kuiskailee niin suloisesti, juoksee edellä ja viekottelee yhä kauemmas ja kauemmas, osoittaen tietä loppumattomana virtana… Ihrainen hurmaantuu. Silloin ei ole aikaa katsella ja ajatella, miten tie päättyy: kiitääkö venonen syvyyteen tahi viekö aalto karille?… Tuuli, vie ajatukset mukanaan, silmät ummistuvat, lumous on voittamaton… samoin ei hänkään voinut sitä vastustaa, vaan antautui hurmaukselle enemmän ja enemmän… Vihdoin tulivat hänelle ne runollisuuden hetket elämässä: hän rakasti sitä väliin suloista, väliin tuskallista sielun rauhattomuutta, hän haki itse mielenliikutuksia, keksi itselleen kärsimystä ja onnea. Hänessä nousi himo rakkauteen, niinkuin nousee opiumiin, ja hän joi ahneesti sydämmen myrkkyä.
Julia oli jo liikutuksessa odottamisesta. Hän seisoi akkunan ääressä ja hänen kärsimättömyytensä kasvoi hetki hetkeltä. Hän nypisteli kiinalaista ruusua ja kiukuissaan heitteli sen lehtiä laattialle, mutta sydän alkoi mennä tainnoksiin: se oli tuskan hetki. Ajatuksissaan leikki hän kysymyksiä ja vastauksia: tuleeko hän tahi eikö tule? Kaikki hänen käsitys voimansa oli kiinnitetty siihen, että voisi selvittää tämän perin vaikean laskun. Jos käsitys puhui vakuuttaen, niin hän hymyili, mutta jos ei — kalpeni hän.
Kun Aleksander pysähtyi ulkopuolella, niin vaipui hän kalpeana ja voimattomana nojatuoliin… niin kovasti työskentelivät hermot hänessä. Kun Aleksander astui sisään… on mahdotonta kuvata sitä katsetta, joka oli hänelle vastassa, sitä iloa, joka silmänräpäyksessä virtaili kaikissa hänen piirteissään, aivankuin eivät olisi vuoteen toisiaan nähneet, vaikka kuitenkin olivat toisiaan kohdanneet edellisenä päivänä. Äänetönnä näytti hän seinäkelloa; jos Aleksander hiukankaan koetti puolustaa itseään, niin Julia ei kuunnellut loppuunkaan, vaan uskoi häntä ja antoi anteeksi, unhotti kärsimättömyyden kivun, ojensi hänelle kätensä ja molemmat istuivat sohvalle, puhuivat kauan, olivat ääneti kauan ja katsoivat kauan toisiaan. Jos palvelija ei olisi muistuttanut, niin he olisivat unhoittaneet syödä päivällistä.
Miten paljon nautintoja Aleksander voikaan uneksia niin täydellisen totisista sydämmen vuodatuksista. Kesällä kävelyt kahden kesken ulos kaupungista: jos jonnekin ihmistulvaan musiikki, ilotulitus viekotteli, niin he välähtelivät jossain kaukana käyden käsikynkässä. Talvella tuli Aleksander aina päivälliselle ja sitten he istuivat vierekkäin kamiinin ääressä puoli yöhön saakka. Välistä käskettiin valjastaa hevonen ja kiidettyä pitkin pimeitä katuja kiiruhtivat he lopettamaan loppumatonta keskustelua samovarin ääressä. Jok'ainoa ympäristöllä sattuva tapahtuma y.m., jok'ainoa ajatuksen ja tunteen ohitsekulkeva liikutus, — kaikki ne huomattiin ja jaettiin.
Aleksander pelkäsi yhtymistä sedän kanssa kuin tulta. Välistä hän kävi Lisaveta Aleksandrownan luona, mutta tämä ei ennättänyt koskaan esiin saada hänessä avomielisyyttä. Aleksander oli aina rauhaton, ettei vaan tapaisi setää ja saisi jälleen toimeen jonkinlaisen kohtauksen, sen vuoksi hän kiiruhti aina pois.
Oliko hän onnellinen? Senlaisessa tapauksessa voisi muista sanoa sekä on, että ei, mutta hänestä ei; hänen rakkautensa alkoi kärsimyksillä. Niinä hetkinä jolloin hän ennätti unhoittaa menneen, niin hän uskoi onnen mahdollisuuteen, Juliaan ja hänen rakkauteensa. Toisina aikoina tuli hän rauhattomaksi parhaassa sydämmen vuodatusten kuumeessa, pelokkaasti kuunteli Julian himollista, hurmaantunutta hourailemista. Hänestä tuntui, että saa vaan olla varoilla, että Julia pettää, tahi jokin toinen odottamaton salliman lyömä silmänräpäyksessä hajoittaa loistavan autuuden maailman. Nauttiessaan ilon hetkistä, tiesi hän samalla, että niitä tulee ostaa kärsimyksillä ja alakuloisuus alkoi häntä taas painaa.
Kului kuitenkin talvi ja tuli kesä, mutta rakkaus ei ollut vieläkään loppunut. Julia mieltyi häneen yhä enemmän. Ei ollut petosta eikä salliman lyömää: mutta tapahtui vallan toista. Aleksanderin katse kävi selväksi. Hän oli tottunut siihen ajatukseen, että voi pysyväisestä olla uskollinen. Mutta tämä rakkaus ei olekaan enää niin tulinen… ajatteli hän kerran, katsellessaan Juliaa, vaan sen sijaan on se kestävä, kenties ikuinenkin. Niin, epäillyksettä. Ah! viimeinkin minä ymmärrän sinua kohtalo. Sinä tahdot palkita minut kaikista menneistä kärsimyksistä ja petoksista, pitkällisen vaeltamisen perästä rauhalliseen satamaan saattaa. "Siis tässä on onnen turvapaikka… Julia!" huudahti hän ääneen. Tämä säpsähti.
— Mikä Teidän on? kysyi hän.
— Ei mitään! ilman vaan…
— Ei! sanokaa: Teillä oli jokin ajatus. Aleksander oli vaan uppiniskainen. Julia taas ei antanut perään.
— Minä ajattelin, että onnemme täydellisyydestä puuttuu…
— Mikä? kysyi Julia rauhattomana.
— Ei mikään! Päähäni pöllähti kummallinen ajatus. Julia hämmästyi.
— Ah! älkää piinatko minua, sanokaa pian! sanoi hän.
Aleksander alkoi miettiä ja lausui puoliääneen aivankuin hän olisi itsekseen puhunut.
— Hankkia oikeuden saada pitää häntä hetkeksikään jättämättä, eikä tarvita mennä kotia… olla jokapaikassa ja aina hänen kanssaan. Olla maailman silmissä hänen laillinen omistajansa… Hän kutsuu minua ääneen, punastumatta omakseen… ja niin koko elämän ajan! Ylpeillä sillä ijankaikkisesti…
Puhuen tällä syvällisellä kielellä, pääsi hän viimeinkin tuohon sanaan: avioliitto. Julia säpsähti ja alkoi sitten itkeä. Hän ojensi Aleksanderille kättensä sanomattomalla hellyydellä ja kiitollisuudella, molemmat elpyivät ja alkoivat äkkiä puhella. Aleksanderin osaksi tuli puhua tädin kanssa ja pyytää hänen apuaan tässä tärkeässä asiassa. Iloissaan eivät he tienneet mitä heidän piti tehdä. Iita oli suloinen. He läksivät jonnekin ulos kaupungista, erinäiseen paikkaan, ja haettuaan tahallaan suurella vaivalla jostain mäen, istuivat sitten siinä koko illan, katselivat auringon laskua, uneksivat elämän tavasta, arvelivat rajoittaa ahtaan tuttavapiirin, ei ottaa paljon ketään vastaan, eikä tehdä tyhjänpäiväisiä vierailuja.
Sitten he palasivat kotia ja alkoivat keskustella tulevasta järjestyksestä talossa, huoneitten jaosta ja muusta. Aleksander esitti että Julian pukuhuone muutettaisi hänen toimitushuoneekseen, että se olisi sänkykamarin vieressä.
— Millaiset huonekalut Te tahtoisitte toimitushuoneesen? kysyi Julia.
— Minä tahtoisin pähkinäpuusta, sinisellä samettisella päällyksellä.
— Semmoiset olisivat hyvin sievät, eivätkä ota likaa itseensä. Miesten toimitushuonetta varten täytyy välttämättömästi valita tummia värejä: vaaleat pilaantuvat pian savusta. Mutta tuohon pieneen läpikäytävään, joka tulevasta toimitushuoneesta vie makuuhuoneesen, laitan minä alkovin — eikö totta, se tulee olemaan mainiota? Minä asetan sinne yhden nojatuolin, sillä tavalla, että minä voisin siinä istuessani lukea, tehdä työtä ja nähdä Teitä toimitushuoneesta.
— En tarvitse enää kauan ottaa Teiltä näin jäähyväisiä, sanoiAleksander hyvästiä sanoessaan.
Julia sulki kädellä hänen suunsa.
Seuraavana päivänä läksi Aleksander Lisaveta Aleksandrownan luo ilmaisemaan sitä, joka aikoja sitten oli ollut hänelle tiettyä, pyytämään neuvoa ja apua. Piotr Ivanitsh ei ollut kotona.
— Hyvähän se on! sanoi tämä, kuunneltuaan Aleksanderin tunnustuksen. Te ette ole enää poikanulikka: voitte tuomita tunteistanne ja menetellä omin päin. Mutta älkää kiirehtikö: oppikaa hänet ensin tuntemaan hyvin.
— Ah, ma tante, jos Te tuntisitte hänet! Miten paljon hänellä on hyviä avuja!
— Esimerkiksi?
— Hän rakastaa minua niin…
— Se on tietysti hyvä avu, mutta ei ainoastaan sitä tarvita avioliitossa.
Hän lausui siihen vielä muutamia yleisiä totuuksia avioliiton ylläpysymisestä, siitä, millaisen täytyy vaimon ja millaisen miehen olla.
— Mutta odottakaa, Nyt alkaa talvi tulla, lisäsi hän, kaikki tulevat jälleen kaupunkiin. Sitten minä menen vieraisin Teidän morsiammenne luo; me tutustumme ja minä tartun lujasti asiaan. Älkää häntä jättäkö: olen vakuutettu, että Teistä tulee onnellinen aviomies.
Lisaveta Aleksandrowna tuli iloiseksi.
Naisista on ihmeen hauskaa naittaa miehiä; välistä he eivät huomaakaan, ettei avioliitto tahdo syntyä eikä pitäisikään syntyä, mutta auttavat kuitenkin asiassa. Kunhan he saavat vaan häät toimeen, niin vastanaineet menetelkööt sitten miten tahtovat. Jumala ties' mistä syystä he hommannevatkaan.
Aleksander pyysi, ettei täti puhuisi ennen asian päättymistä mitäänPiotr Ivanitshille.
Kesä vieri ohitse, samoin ikävä syksykin. Adujew kohtasi Juliaa yhtä usein.
Julialla oli tehty aivankuin ankara määritelmä päiville, tunneille ja minuuteille, joita voi yhdessä viettää. Hän etsiskeli kaikki tilaisuudet siihen.
— Menettekö aikaseen huomenna virastoon? kyseli hän välistä.
— Yhdentoista vaiheilla.
— Mutta tulkaa minun luokseni kello kymmenen, niin syödään yhdessä aamiaista. Eiköhän sopisi olla kokonaan käymättä? niinkuin siellä ilman meitä…
— Kuinka? Isänmaa… velvollisuus… sanoi Aleksander.
— Sepä kaunista! Sanokaa Te, että rakastatte ja olette rakastettu.Eikö teidän päällikkönne ole tosiaan koskaan rakastanut? Jos hänelläon sydäntä, niin hän kyllä käsittää. Tahi tuokaa tänne työnne: kukaTeitä häiritsee täällä työskentelemästä?
Toisella kerralla Julia ei päästänyt häntä teatteriin, mutta tuttavien luo ei milloinkaan. Kun Lisaveta Aleksandrowna tuli hänen luokseen vierailulle, niin Julia ei voinut pitkään aikaan tointua, nähtyään, mitenkä nuori ja kaunis Aleksanderin täti oli. Hän oli kuvaillut häntä tavalliseksi tädiksi: vanhaksi ja rumaksi, niinkuin suurin osa tädeistä on; mutta tässä, pyydän nöyrimmästi, kahdenkymmenen kuuden, seitsemän vanha nainen ja vielä kaunotar. Hän toimitti Aleksanderille ikävän kohtauksen ja päästi häntä harvemmin sedän luo.
Mutta mitä oli hänen mustasukkaisuutensa ja mielivaltaisuutensa verraten Aleksanderin mielivaltaisuuteen? Hän oli jo tullut vakuutetuksi Julian luottamuksesta, näki, ettei petos ja kylmeneminen ollut hänen luonteensa mukaista — mutta oli vaan mustasukkainen. Ja millä tavalla mustasukkainen! Se ei ollut lemmen kyllyyden mustasukkaisuutta: itkevä, vaikeroiva, tuskallisesta sydämmen kivusta, valittava, pelosta vapiseva, että kadottaa onnensa — vaan välinpitämätön, kylmä, ilkeä. Hän kiusasi naisraukkaa rakkaudesta, enemmän kuin toiset vihasta kiusasivat. Jos hänestä esimerkiksi tuntuu, ett'ei hän illalla, vieraiden aikana, katsellut häntä kylliksi usein ja lempeästi, niin Aleksander katseli ympärilleen kuin peto, — ja silloin oli onnettomuus, jos sattui olemaan Julian vieressä nuori mies, taikka ei nuorikaan, ainoastaan vaan ihminen, usein nainenkin, välistä — joku esinekin. Loukkauksia, pistosanoja, mustia epäluuloja ja soimauksia sateli kuin rakeita. Julian täytyi silloin puolustautua ja lunastaa itsensä vapaaksi kaikenlaisilla uhrauksilla, vastustelematta nöyryydellä: ei hän saanut puhua sen kanssa, ei istua siellä, ei lähestyä sitä, kärsiä petollisten katselijoiden viekasta hymyä ja kuiskuttelemista, punastua, kalveta ja joutua hämilleen.
Jos häntä kutsuttiin minne, niin hän, vastaamatta, käänsi ennen kaikkea kysyvän katseen Aleksanderiin ja jos hän hiukankin rypisti kulmakarvojaan, niin Julia antoi kalveten ja vapisten samassa hetkellä kieltävän vastauksen. Välistä Aleksander antoi taas myöntymyksen — Julia valmistelee, pukee ylleen, on valmis istumaan vaunuihin, — mutta ei aikaakaan, Aleksander, hetken oikusta, lausuu ankaran kiellon! Julia riisuu heti päältään ja hevoset pois valjaista. Jäljestä, kenties Aleksander alkaa anoa anteeksi, pyytää lähtemään, mutta silloin ei ole enää aikaa pukeutua, panna hevosia valjaisin. Sitten hän jääkin kotia. Hän ei ollut mustasukkainen ainoastaan kauniille, järjen tahi neron ominaisuuksille, vaan rumille ja lopuksi niillekin, joiden naama ei ollenkaan miellyttänyt häntä.
Kerran tuli Julian luokse käymään eräs vieras sieltä, missä hänen vanhempansa asuivat. Vieras oli vanhanpuoleinen, rumanlainen mies, puhui yhä vuodentulosta ja asiastaan senattiin, niin että Aleksander häntä kuunnellessa ikävystyneenä läksi viereiseen huoneesen. Ei ollut suinkaan syytä olla mustasukkainen. Viimeinkin vieras alkoi ottaa jäähyväisensä.
— Minä olen kuullut, sanoi hän, että Te olette keskiviikkoina kotona; sallitteko minun yhtyä Teidän tuttavienne piiriin?
Julia hymyili ja valmistui sanomaan: "tehkää niin hyvin! Kun yht'äkkiä kajahti toisesta huoneesta kuiskaus, joka oli kovempi kaikkea huutoa: minä en tahdo!"
— En tahdo! toisti Julia nopeasti vieraalle säpsähtäen.
Julia kärsi kaikki. Hän sulki itsensä vierailta, ei käynyt missään ja istui silmästä silmään Aleksanderin kanssa.
Järjestelmän mukaisesti juovuttivat he itseään yhä edelleen onnessaan. Tyhjennettyään tiedettyjen ja tunnettujen nautintojen varaston, alkoi Julia keksiä uusia, tehdä vaihtelevaisemmaksi tuon ennestään hauskuuksista rikkaan maailman. Mitä kekseliäisyyden lahjoja Julia ilmaisikaan! Mutta tämäkin lahja loppui. Ruvettiin entisiä toistamaan. Toivottavaa ja koeteltavaa ei ollut enää mitään. Kaupungin ulkopuolella ei ollut ainoatakaan paikkaa, missä he eivät olisi käyneet, ei ainoatakaan näytelmäkappaletta, jota eivät olisi nähneet yhdessä, ei ainoatakaan kirjaa, jota eivät olisi lukeneet ja tuominneet. He oppivat tuntemaan toinen toisensa tunteet, ajatustavan, hyvät avut ja vaillinaisuudet, eikä mikään estänyt heitä enää täyttämästä ajateltua suunnitelmaa.
Sydämmen vuodatukset kävivät harvemmiksi. Välistä istuivat he tuntimääriä, eivätkä vaihtaneet sanaakaan. Mutta Julia oli onnellinen äänetönnäkin.
Silloin tällöin tekee hän Aleksanderille kysymyksen ja saa vastaukseksi: kyllä ja ei — ja hän on siihen tyytyväinen; mutta jos ei saa sitäkään, niin hän katselee Aleksanderia tarkasti; tämä myhähtää ja hän on jälleen onnellinen. Mutta jos Aleksander ei hymyilisi eikä vastaisi mitään, niin Julia alkaa pitää silmällä hänen jok'ainoata liikettää, jok'ainoata katsettaan ja selittää ne omalla tavallaan ja silloin Aleksander ei pääse soimauksista.
Tulevaisuutta koskevan keskustelun he lopettivat sentähden, että Aleksander tunsi aina silloin jonkinlaista hämmästystä ja kömpelyyttä, jota hän ei voinut itselleen selittää ja koetti aina lopettaa keskustelun. Hän alkoi miettiä ja vaipua ajatuksiinsa. Tämä taika-piiri, johon hänen elämänsä oli rakkaudella suljettu, särkyi muutamin paikoin, hänelle näyttäytyi kaukaa milloin ystävien kasvot, milloin jono hurjia huvituksia, milloin loistavat tanssiaiset kaunotartulvan kanssa, milloin ainaisesti työssä oleva ja käytännöllinen setä, milloin hyljätyt toimet…
Semmoisella tuulella oli hän kerran istuessaan Julian luona. Ulkona oli tuisku. Lumi hakkasi akkunoita ja möhkäleinä tarttui ruutuihin kiinni. Tuuli tunkeutui kamiiniin ja vinkui surullista laulua. Kamarissa kuului pöytäkellon heilarin yksitoikkoinen käynti, ja silloin tällöin Julian huokauksia.
Kun Aleksanderilla ei ollut mitään tekemistä, loi hän silmäyksen yli koko huoneen, katsoi sitten kelloa — se oli kymmenen, mutta hänen täytyi istua vielä kaksi tuntia: hän haukotteli. Hänen katseensa pysähtyi Juliaan.
Tämä seisoi selkä kaminin nojassa, kalpeat kasvot painuksissa olkapäätä vasten, seurasi silmillään Aleksanderia, mutta ei epäilevällä ja kysyvällä, vaan hurman, rakkauden ja onnen katseella. Hän taisteli nähtävästi salaisen tunteen, hurmaavan unelman kanssa ja näytti uupuneelta.
Hermot vaikuttivat niin kovasti, että hurman vavistuskin heitti hänet sairaanmoiseen uupumukseen; tuska ja autuus olivat hänessä eroamattomat.
Aleksander vastasi hänelle kuivalla, levottomalla katseella. Hän meni akkunan luo ja alkoi hiljakseen rummuttaa akkunan ruutua ja katseli ulos kadulle. Kadulta kuului heille sekava ääninen pauhina ja ajopelillä-ajaminen. Kaikkialla välkkyi akkunoissa tulet, välähtelivät varjot. Hänestä tuntui että siellä missä oli valoisampi, sinne kokoontui iloinen joukkio; siellä kenties tapahtui elävä ajatusten vaihdos, tulisia, lentäviä tunteita: siellä eletään jyrinällä ja iloisesti. Mutta tuolla, vähän valaistun akkunan ääressä istuu varmaan jalo työntekijä. Aleksander ajatteli, että hän on viettänyt jo melkein kaksi vuotta laiskaa, tyhmää elämää — ja kaksi vuotta on turhaan mennyttä elämän juoksusta, — siihen on syynä vaan rakkaus! siitä hän meni rakkauden kimppuun. "Ja millainen tämä rakkaus on!" ajatteli hän… "semmoinen uninen ja tarmoton. Tämä nainen antautui tunteen valtaan taistelutta, vastustelematta, ponnistelematta niinkuin mikä uhri: heikko nainen ilman luonteen ominaisuutta. Teki onnelliseksi ensimmäisen joka sattui vastaan; jos minua ei olisi sattunut olemaan, niin hän olisi rakastunut samalla lailla Surkowiin, ja hän oli jo hyvällä alullakin: niin kyllä! puolustakoon Julia itseään kuinka tahansa — minä huomasin kyllä! jos vaan olisi sattunut tulemaan joku, rohkeampi ja sukkelampi kuin minä, hän olisi antautunut sille… se on kerrassaan epäsiveellistä, tämäkö olisi rakkautta! Missä on sielujen yhteys, joista saarnaavat tunteelliset sielut? Eikö tässä vetänyt sieluja toinen toisen luo: luulisi että niiden olisi pitänyt ainaisesti sulaa yhteen, mutta tuossa se nyt on! Piru ties' mitä tämä on, ei siitä saa selkoa! kuiskasi hän kiukuissaan."
— Mitä Te siellä teette? Mitä ajattelette? kysyi Julia.
— Ilman vaan… sanoi hän haukotellen ja istui sohvalle, kauemmaksi hänestä, toisella kädellä pidellen sohvantyynyn nurkkaa.
— Istukaa tänne lähemmäksi.
Aleksander ei istunut eikä vastannut mitään.
— Mikä Teidän on? jatkoi Julia lähestyen häntä. Te olette ikävä tänään.
— En minä tiedä… sanoi hän veltosti, minusta tuntuu ikään kuin minä…
Aleksander ei tiennyt, mitä hänen piti vastata Julialle, eipä osannut vastata oikein itselleenkään. Hän ei voinut oikein selittää itselleen, mitä hänessä tapahtui.
Julia istui hänen viereensä ja alkoi puhua tulevaisuudesta ja elpyi vähitellen. Hän esitti kuvan onnellisesta perhe-elämästä, laski välillä leikkiä ja päätti:
— Te olette — minun mieheni! Katsokaa, sanoi hän, osoittaen ympärilleen, pian on tämä kaikki Teidän. Te tulette hallitsemaan talossa, niinkuin minun sydämmessänikin. Minä olen nyt itsenäinen, voin tehdä mitä tahdon, mennä minne silmät vievät, mutta sitten ei liikahda täällä mikään paikaltaan Teidän käskyttänne; mutta mitkä suloiset kahleet! Pankaa minut nopeammin kahleisiin! Milloin jo?… Koko elämäni olen uneksinut semmoista miestä, semmoista rakkautta… jo alkaa unelmani toteutua… onni on lähellä… tuskin tahdon uskoa sitä… Tiedättekö: minusta tuntuu kaikki unelta. Eiköhän tämä liene palkinto kaikista entisistä kärsimyksistä?
Aleksanderin oli tuskallista kuunnella näitä sanoja.
— Mutta jos minä lakkaisin Teitä rakastamasta? sanoi hän äkkiä koetellen antaa äänellensä leikillisen värityksen.
— Minä repisin Teiltä korvat, vastasi Julia, ja otti häntä korvasta kiinni, huokasi sitten ja alkoi miettiä tuosta yhdestä ainoasta leikillisestä viittauksesta, Aleksander oli vaiti.
— Mikä Teidän on? kysyi Julia vilkkaasti. Te olette ääneti ja viitsitte tuskin kuunnella minua, katsotte syrjään.
Siinä samassa siirtyi hän lähemmäksi Adujewia ja pantuaan kätensä hänen olkapäälleen, alkoi puhua hiljaan, melkein kuiskaten, samasta aineesta, mutta ei niin varmasti. Muistutti mitenkä he alussa lähenivät toisiaan, kertoi rakkauden alun, sen ensimmäiset tunnusmerkit ja ensimmäiset riemut. Hän oli melkein menemäisillään tainnoksiin lemmen hurmauksesta; hänen kalpeille poskilleen nousi kaksi ruusunpunaista pilkkua. Vähitellen syttyivät ne, silmät hohtivat, kävivät sitten valottomiksi ja puoleksi ummistuivat; rinta nousi kovasti. Tuskin voi ymmärtää hänen puhettaan, toisella kädellään leikitteli hän Aleksanderin pehmeiden hiuksien kanssa, katsahti sitten Aleksanderia silmiin. Tämä vapautti hiljakseen päänsä Julian käsistä, otti taskustaan kamman ja kampasi huolellisesti, minkä Julia oli hiuksista saattanut epäjärjestykseen. Julia nousi ja katsoa tuijotti häneen.
— Mikä Teidän on Aleksander? kysyi hän rauhattomasti.
"Iskipä nyt kiinni! Mistä minä tiedän?" ajatteli tämä ja oli ääneti.
— Teidän on ikävä? sanoi Tafajewna äkkiä ja hänen äänessään kuului sekä kysymys että epäilys.
"Ikävä!" ajatteli hän. "Sana on löydetty! Niin! tämä on tuskallinen, kuolettava ikävä! On jo kuukausi sitten kuin tämä mato hiipi sydämmeeni ja syö sitä… Jumalani, mitä minun tulee tehdä? Mutta Julia puhuu rakkaudesta, avioliitosta. Miten, hänet saisi järkiinsä?"
Julia istui pianon ääreen ja soitti muutamia Aleksanderin lempikappaleita. Hänpä ei niitä kuunnellut, vaan mietiskeli omaa mietiskelemistään.
Julian kädet vaipuivat hermottomina alas. Hän huokasi, kääriytyi huiviin ja heittäysi sohvan toiseen nurkkaan, josta hän surullisella katseella tarkasteli Aleksanderia.
Tämä otti hattunsa.
— Mihin Te aiotte? kysyi Julia kummastuksella,
— Kotiin.
— Eihän kello ole vielä yhtätoista.
— Minun täytyy kirjoittaa äidilleni: en ole pitkään aikaan hänelle kirjoittanut.
— Kuinka pitkään aikaan? Vastahan Te eilen kirjoititte.
Aleksander oli ääneti: hänellä ei ollut mitään sanottavaa. Hän oli tosiaan kirjoittanut ja noin sivumennen maininnut silloin Julialle siitä, mutta olikin sen unohtanut; vaan rakkaus ei unhota pienintäkään seikkaa. Sen silmissä on rakastetun esineen liikuttaminen tärkeä tapahtuma. Rakastavan ihmisen mieleen kutoutuu monenkertainen kutomus havannoista, hienoista käsityksistä, muistoista, arvoituksista, kaikesta, mikä vaan ympäröipi rakastettua ihmistä, mitä sen piirissä tapahtuu, kaikki se vaikuttaa häneen. Rakkaudelle on kylliksi yksi sana, yksi soimaus… Mitä vielä yksi soimaus olisi! Yksi katse, huulien liike, jota tuskin huomataan, jo sekin muodostaa arvoituksen, siitä muuttuu sitten käsitykseen, käsityksestä lopuksi varmaan päätökseen, sitten saa piinautua tahi olla autuas omasta ajatuksestaan. Rakastuneiden logiikki on usein väärä, mutta eriskummallisen sattuvakin, se kohottaa vuoria arvoituksista, epäilyksistä, mutta rakkauden voima repii ne nopeasti alkuperusteihin asti: usein on sille kylliksi hymyily, kyyneleet, kyllin, ihan kyllin pari, kolme sanaa — ja hyvästi kaikki epäilykset… Tämänlaista silmälläpitoa on mahdoton millään nukuttaa ja pettää. Rakastunut saa yht'äkkiä päähänsä sitä, mitä toinen unissaankaan ei voisi uneksia, välistä taas ei näe mitä nenän edessä tapahtuu, milloin taasen on läpitse näkevä magnetilliseen näkemiseen asti, milloin pitkänäköinen sokeuteen saakka.
Julia hypähti ylös sohvalta niinkuin kissa ja sieppasi häntä kädestä.
— Mitä tämä merkitsee? Mihin Te aiotte? kysyi hän.
— Ei mitään, tosiaan ei mitään; yksinkertaisesti, minä tahdon päästä maata; minä makasin viime yönä vähän — siinä kaikki.
— Vähän makasitte! Kuinka? Itsehän sanoitte taanoin aamusilla, että makasitte yhdeksään asti ja että saitte siitä päänkivistystä?
Taaskin oli pahasti.
— No, päätäni kivistää… sanoi hän hämmästyen hiukkasen, senvuoksi lähden.
— Jäljestä päivällisen sanoitte kivistyksen menneen ohitse.
— Jumalani, Teidän muistoanne! Tätä on mahdoton kärsiä! No, yksinkertaisesti, minä tahdon päästä kotia.
— Onko Teidän täällä paha olla? Mitä siellä kotona on?
Julia pudisti epäluulolla päätään, katsoen hänen silmiinsä.Aleksander rauhoitti hänet noin näin ja läksi kotia.
"Mitä jos minä en menisikään tänään Julian luo?" teki hän itselleen kysymyksen toisena aamuna herätessään.
Hän astui kolme kertaa pitkin huonetta. "Tosiaan, minä en menekään!" lisäsi hän päättävästi.
— Evsei! Pukemaan. — Hän läksi kiertelemään pitkin kaupunkia.
"Kuinka hauskaa, kuinka herttaista on kävellä yksin! ajatteli hän, mennä — mihin vaan tahtoo, seisattua lukemaan kylttiä, katsomaan makasiinin akkunaan, poiketa sinne, tänne… niin erinomaisen hauskaa! Vapaus on — suuri lahja! Niin! nimittäin: vapaus suuressa, syvimmässä ajatuksessa, on — kävellä yksin!"
Hän kolkutteli kepillään katukäytävää ja tervehti iloisesti tuttavia. Kulkiessaan pitkin Morskoita näki hän erään talon akkunassa tuttavat kasvot. Tuttava kutsui häntä kädellä poikkeamaan luokseen. Hän katsoi tarkemmin. Ah! sehän on Dume! Hän poikkesikin, söi päivällistä, istui iltaan asti, iltasilla meni hän teatteriin, teatterista illalliselle. Kotoa koetteli hän olla muistelematta: hän tiesi mikä häntä siellä odotti.
Tosiaan, kotiin palatessaan löysi hän pöydältä puolitusinaa kirjelappuja ja unisen lakeijan eteisestä. Palvelijalle oli sanottu, ettei hän saa mennä pois, ennenkuin Aleksander oli palannut kotia. Kirjeissä — nuhteita, tutkistelemisia ja kyyneleitten jälkiä. Seuraavana päivänä täytyi mennä puolustamaan itseään. Hän puhdisti itseänsä sillä, että virastossa oli ollut tointa. Niin ja näin sopivat sitten.
Kolmen päivän perästä uudistui molemminpuolisesti samaa. Sitten uudelleen ja uudelleen. Julia rupesi laihtumaan, ei käynyt missään, eikä ottanut ketään vastaan, vaan oli ääneti, sillä Aleksander suuttui soimauksista.
Pari viikkoa sen jälkeen, suostui Aleksander ystävien kanssa valitsemaan päivän, jona he huvittelisivat ylenmäärin; mutta samana aamuna sai hän kirjeen Julialta, pyynnöllä, että Aleksander olisi koko päivän hänen kanssaan yhdessä sekä tulisi aikaisemmin. Hän kirjoitti olevansa sairas, surunen, että hänen hermonsa ovat kipeät j.n.e. — Aleksander suuttui, mutta meni kuitenkin ilmoittamaan, ett'ei voi jäädä hänen luokseen, että hänellä on paljon tointa.
— Niin, luonnollisesti: Dumen luona päivällinen, teatteri, mäenlasku — hyvin tärkeitä toimia… sanoi Julia synkästi.
— Mitä tämä merkitsee? kysyi hän harmistuneena. Te taidatte vakoilla minua? Sitä minä en kärsi.
Aleksander nousi ja aikoi lähteä pois.
— Odottakaa, kuulkaa minua! Puhutaan siitä.
— Minulla ei ole aikaa.
— Yksi hetkinen vaan: istukaa. Hän istui väkinäisesti tuolin laidalle.
Julia katseli häntä kädet ristissä, aivankuin hän olisi tahtonut lukea edeltäkäsin Aleksanderin vastauksen siihen, mitä hän tahtoi sanoa.
Kärsimättömyydestä kierteli Aleksander paikallaan.
— Pian! minulla ei ole aikaa! sanoi hän kuivasti.
Julia huokasi,
— Ettekö rakasta minua enään? kysyi hän hiukan nyykyttäen päätään.
— Vanha virsi! sanoi Aleksander, silittäen hihalla hattuaan.
— Se on kyllästyttänyt Teitä! vastasi Julia, Aleksander nousi ja alkoi käydä kiirein askelin pitkin huonetta. Hetken päästä kuului nyyhkyttämistä.
— Sitä oli vielä vailla! sanoi hän melkein hurjasti, pysähtyen hänen eteensä. Oletteko minua mielestänne vähän kiusannut!
— Minä kiusannut! huudahti Julia ja purskahti kovemmin itkemään.
— Tämä on sietämätöntä! sanoi Aleksander valmiina lähtemään.
— En minä enää, en minä enää! sanoi Julia nopeasti, pyyhkien kyyneleitään. Näettekö minä en itke enään, mutta älkää vaan menkö pois, istukaa.
Hän koetti hymyillä, mutta kyyneleet kuitenkin valuivat pitkin poskia. Aleksanderia säälitti. Hän istui ja alkoi kiikuttaa jalkaansa. Hän alkoi ajatuksissaan tehdä kysymyksiä kysymyksen perästä ja tuli siihen päätökseen, että hän on kylmennyt, eikä rakasta enään Juliaa. Mutta minkätähden? Jumala sen tietää! Julia rakastaa häntä päivä päivältä tulisemmin — eiköhän sentähden? Jumalani! Mikä vastakohta! Kaikki onnen ehdot ovat tässä. Ei mikään ole heitä vastassa, toinenkaan tunne ei edes houkuta pois, mutta hän on kuitenkin kylmennyt! Oi, sinua elämä! Mutta miten rauhoittaa Juliaa? Uhrata itsensä? Laahata hänen kanssaan ikäviä, pitkiä päiviä; teeskennellä — sitä hän ei osaa, jos ei teeskentele — saisi nähdä joka hetki kyyneleitä, kuulla soimauksia, kiusata itseään ja häntä. Puhua hänelle yht'äkkiä sedän teoriasta, petoksesta ja kylmenemisestä — pyydän nöyrimmästi: nyt itkee hän, kun ei näe vielä mitään, entäs sitten! mitä olisi tekeminen?
Kun Julia huomasi, että hän on vaiti otti hän Aleksanderia kädestä kiinni ja katsoi silmiin. Aleksander kääntyi hitaasti pois ja vapautti hiljakseen kätensä. Julialla ei ollut enää vetovoimaa, hänen koskettamisestaan juoksi pitkin Aleksanderin ruumista kylmät ja vastenmieliset väreet. Julia hyväili kahta innokkaammin. Hän ei vastannut niihin ja tuli vielä kylmemmäksi ja synkemmäksi. Yht'äkkiä Julia tempasi hänestä kätensä ja kiivastui. Hänessä heräsi naisellinen ylpeys, loukattu itserakkaus, häpeä. Hän kohotti päänsä, vartalonsa ja punastui harmista.
— Jättäkää minut! sanoi hän katkonaisesti.
Aleksander läksi kiireesti pois, yhtään vastustelematta. Mutta kun hänen askeleensa vaikenivat, niin Julia syöksi hänen jälkeensä.
— Aleksander Feodoritsh! Aleksander Feodoritsh! huusi hän.
Aleksander kääntyi takaisin.
— Mihin Te menette?
— Käskittehän minun menemään.
— Te olitte heti valmis juoksemaan. Jääkää!
— Ei minulla ole aikaa!
Julia otti häntä kädestä kiinni — taaskin valui tulinen hellä puhe, rukouksia, kyyneleitä Aleksander ei osoittanut katseella, sanalla, eikä liikkeellä sääliä — Hän seisoi kuin puupölkky ja nojasi vuoroin toisella ja toisella jalalla. Hänen kylmäkiskoisuutensa saattoi Julian pois suunniltaan. Uhkauksia ja soimauksia sateli. Kuka olisi hänessä nyt tuntenut hiljaisen heikkohermoisen naisen? Kiharat hajosivat, silmät paloivat kuumeentapaisella liekillä, posket kuumottivat, kasvojen piirteet joutuivat kummallisesti ristiriitaan. "Kuinka hän on ruma!" ajatteli Aleksander katsoen häneen ja tehden irvistyksen.
— Minä kostan Teille, sanoi Julia, Te luulette että niin helposti vaan voi leikitellä naisen kohtalon kanssa? Te hiivitte sydämmeeni viekkaudella, teeskentelemisellä, omistitte minut kokonaan, mutta saatatte minut sitten, kun en ole voimissani enään, unhottamaan Teidät… Ei, minä en jätä Teitä: minä seuraan Teitä kaikkialla. Te ette pääse minusta mihinkään: jos Te matkustatte maalle — minä Teidän jälessänne, ulkomaille — minä tulen sinne myöskin, aina ja joka paikassa. Minä en eroa helposti omastani. Minulle on yhdentekevä: tulkoon elämäni millaiseksi tahansa… ei minulla ole enää mitään kadotettavaa; mutta minä myrkytän Teidänkin elämänne: minä kostan, kostan; minulla on varmaan kilpailija! On mahdotonta, että Te muuten olisitte voinut jättää minut… kyllä minä löydän hänet — saatte nähdä, mitä minä teen: ettepä tule iloitsemaan elämästänne! Millä riemulla minä kuulisin nyt Teidän häviöstänne… minä tappasin itse teidät! — huudahti hän hurjasti ja raivokkaasti. "Miten tämä on typerätä! iljettävää!" ajatteli Aleksander, kohottaen olkapäitään.
Huomattuaan, että Aleksander on välinpitämätön hänen uhkauksistaan, muutti hän hiljaisemmaksi, surullisemmaksi äänensä, mutta sitten katseli äänettömänä häntä.
— Armahtakaa minua! puhui hän. Älkää hyljätkö minua! mitä minä voin nyt tehdä ilman Teitä? Minä en voi kestää eroa. Minä kuolen! Ajatelkaas: naiset rakastavat toisella tavalla kuin miehet: hellemmin, innokkaammin. Heille on rakkaus — kaikki, erittäin minulle: toiset kiemailevat, rakastavat seuraelämää, kohinaa, turhamaisuutta; minä taas en ole siihen tottunut, minulla on toisenlainen luonne. Minä pidän hiljaisuudesta, yksinäisyydestä, kirjoista, musiikista, vaan Teistä kuitenkin enemmän kuin mistään kaikesta muusta maailmassa…
Aleksander osoitti kärsimättömyyttä.
— No, hyvä! Älkää rakastako minua, jatkoi hän vilkkaasti, vaan täyttäkää lupauksenne: naikaa minut, olkaa vaan minun kanssani… Te saatte olla vapaa: tehkää mitä vaan tahdotte, saatte rakastaakin ketä tahdotte, kunhan minä vaan joskus saisin nähdä Teitä… Jumalan tähden, säälikää, säälikää!
Hän rupesi itkemään eikä voinut enää jatkaa, Mielenliikutus heikonsi hänet, hän vaipui sohvalle, ummisti silmänsä, hampaat puristuivat yhteen, suu meni suonenvedon tapaisesti vinoon. Hänelle tuli hysterillinen kohtaus. Tunnin kuluttua hän tointui, tuli järkiinsä. Hänen vieressään hyöri kamarineitsyt. Julia katsahti ympärilleen. "Mutta missä hän on?" kysyi hän.
— Hän meni pois.
— Meni pois! toisti hän surullisesti ja istui kauan aikaa ääneti ja liikkumatta.
Seuraavana päivänä tuli Aleksanderille kirje kirjeen perästä. Hän ei näyttänyt itseään eikä antanut vastaustakaan. Kolmantena, neljäntenä päivänä samoin. Julia kirjoitti Piotr Ivanitshille ja pyysi häntä luokseen tärkeän asian johdosta. Hänen vaimostansa Julia ei pitänyt, senvuoksi että tämä oli nuori, kaunis ja Aleksanderin täti.
Piotr Ivanitsh tapasi hänet todellisesti sairaana, melkein kuolevaisena ja viipyi hänen luonaan kaksi tuntia sekä läksi sitten Aleksanderin luo.
— Kas vaan sinua teeskentelijää, sanoi hän.
— Mitä? kysyi Aleksander.
— Katsokaa vaan, juuri kuin se ei häntä liikuttaisi! Ei osaa muka rakastuttaa naista itseensä, vaan saattaa kuitenkin melkein hulluksi.
— Minä en ymmärrä, setä…
— Mitä tässä on ymmärtämistä? Ymmärrät kyllä! Minä olin Tafajewnan luona: hän on kertonut minulle kaikki.
— Kuinka! mumisi Aleksander hirveästi hämmästyen. On kertonut kaikki.
— Kaikki. Kuinka hän rakastaa sinua! Onnellinen! Kas nyt, sinä itkit aina, ettet löydä rakkautta: siinä on sinulle rakkaus! ole nyt lohdutettu. Hän on hulluna, mustasukkainen, itkee, pauhaa… Mutta miksi te kiedotte minua asioihinne? Olet ruvennut naisia saattamaan minun niskoilleni. Sitä vaan oli vailla: kulutin koko aamupäivän hänen kanssaan. Minä luulin jonkin oikean asian tähden kutsuttavan: kenties aikoo antaa omaisuutensa Holhous Neuvostoon… hän kerran puhui siitä… mutta olipa mokoman asian tähden: todellakin aika asia!
— Miksi Te olitte hänen luonaan?
— Hän kutsui minua, kanteli minulle sinusta. Tosiaankin, eikö sinua hävetä sillä tavoin velvollisuuksiasi laiminlyödä? Neljään päivään et ole silmiäsi näyttänyt — onko se leikin asia? Hän kuolee raukka! Mene, käy pian.
— Mitä Te sanoitte hänelle?
— Mitä tavallisesti sanotaan: että sinä rakastat häntä myöskin hulluuteen asti: että sinä olet aikoja sitten hakenut hellää sydäntä; että sinä pidät tavattomasti sydämmen vuodatuksista ja ettet myöskään voi elää ilman rakkautta; sanoin, että hän on turhanpäiten rauhaton: kyllä sinä palaat, annoin sen neuvon, ettei hän kovin paljon ahdistaisi sinua, että antaisi sinun välistä hauskutellakin… muutoin te ikävystytätte toisianne… sanoin semmoista, mitä sellaisissa tilaisuuksissa sanotaan. Hän tuli niin iloiseksi, sanoi vahingossa, että olette määränneet häätkin ja että vaimonikin on sekautunut asioihinne. Mutta minulle ette ole puhuneet sanaakaan. — Semmoiset! No niin! Jumala suokoon! onhan tällä edes jotakin; elätte kyllä kahden. Minä sanoin hänelle, että sinä ihan varmaan täytät lupauksesi… Minä koetin tänäpäivänä parastani sinun tähtesi, kiitollisena siitä palveluksesta, jonka minulle teit… minä vakuutin hänelle, että sinä rakastat niin tulisesti, niin hellästi…
— Mitä Te olette tehnyt, setä! sanoi Aleksander ja hänen kasvonsa muuttuivat, minä… minä en rakasta häntä enää!… Minä en tahdo naida!… Minä olen kylmä kuin jää hänelle!… Ennemmin järveen… kuin…
— No, no, no! sanoi Piotr Ivanitsh teeskennellen hämmästystä, kuulenko minä sinua? Etkö sinä sanonut — etkö muista? että halveksit ihmisluonnetta ja erittäin naisen; ettei ole maanpäällä sydäntä, joka sinut ansaitsisi?… Mitä sinä vielä sanoitkaan?… Antakoon Jumala muistia…
— Jumalan tähden, ei sanaakaan, setä: tämä sana on jo kylliksi; mitä varten vielä siveysoppia? arveletteko, etten minä ilman käsitä… Oi, ihmiset, ihmiset!
Hän alkoi yht'äkkiä nauraa ääneen, setä nauroi hänen kanssaan.
— Näin on parempi! sanoi Piotr Ivanitsh: sanoinhan minä, että naurat vielä itse itsellesi — siinä se on…
Ja molemmat alkoivat taaskin nauraa.
— No, sano nyt, jatkoi Piotr Ivanitsh, mitä mieltä sinä nyt olet tuosta… mikä hänen nimensä onkaan? Pashinkako, hän, jolla oli käsnä?
— Setä, tämä ei ole jalomielistä!
— Ei, minä puhun ainoastaan sentähden, että saisin tietää, vieläkö sinä nytkin halveksit häntä?
— Jättäkää tämä Jumalan nimessä, auttakaa ennen minua pääsemään pois kauheasta asemastani. Te olette niin viisas, niin…
— Aha! nyt tulee kohteliaisuuksia, viekastelemista! Ei, menepäs vaan naimaan.
— En mistään hinnasta! Minä rukoilen, auttakaa!
— Siinä se nyt on Aleksander: hyvä, että minä aikoja sitten tiesin tekosistasi…
— Kuinka, aikoja sitten!
— Niin vaan: minä tiesin alusta alkaen sinun sitoumuksestasi.
— Varmaankin täti on kertonut Teille?
— Vielä mitä! Minä kerroin vielä hänellekin. Mitä ihmeellistä siinä olisi? Kasvoillasi on kaikki kirjoitettu. No, älä sure! Minä olen sinua jo auttanut.
— Miten? Milloin?
— Tänä aamuna. Ole rauhassa: Tafajewna ei vaivaa sinua enää…
— Mitä Te sitten olette tehnyt? Mitä Te sanoitte hänelle?
— Kestäisi kauan kertoa niitä puheita, Aleksander, kävisi ikäväksi.
— Mutta kenties Te olette Jumala ties mitä sanoneet. Ehkä hän ei kärsi minua, halveksii…
— Eikö se ole samantekevä? Minä olen hänet rauhoittanut — siinä on jo kyllin; sanoin, ettet sinä voi rakastaa, ettei maksa sinusta puuhatakaan…
— No mitä hän arveli?
— Hän on nyt oikein iloissaan, että sinä hylkäsit hänet.
— Kuinka, iloissaan! sanoi Aleksander ajatuksissaan.
— Niin vaan iloissaan.
— Ettekö huomannut hänessä sääliä, eikä surua? Hänestäkö on yhdentekevää. Tämä ei ole mistään kotoisin!
Hän alkoi rauhattomana astua pitkin huonetta.
— Iloinen! rauhallinen! toisti hän —pyydän nöyrimmästi! Minä lähden tässä paikassa hänen luokseen.
— Nämät ovat vasta ihmisiä! huomautti Piotr Ivanitsh, siinäpä on sydän… elä vaan sillä — kaikki käy hyvin. Etkö sinä pelännyt, että hän lähettää sinua noutamaan? Etkö sinä pyytänyt apua? Mutta nyt olet rauhaton siitä, ettei hän sinusta erotessaan kuole surusta.
— Iloissaan, tyytyväinen! sanoi Aleksander astuessaan edestakaisin, eikä kuunnellut setää. Aha! hän ei olekaan rakastanut minua! Ei surua eikä kyyneleitä! Kyllä minä tahdon kohdata häntä.
Piotr Ivanitsh kohotti olkapäitään.
— Tehkää niinkuin tahdotte: minä en voi sillä lailla jättää asiaa, setä! lisäsi Aleksander ottaen hattunsa.
— No, mene sitten jälleen hänen luokseen: sitten et hänestä eroakaan, mutta älä minua enää kiusaa: minä en rupea sekautumaan; nytkin sekaannuin ainoastaan senvuoksi, kun itse olin saattanut sinut siihen asemaan! No, mitä nokkasi on vielä pitkänä?
— Minua hävettää elää maailmassa!… sanoi Aleksander huokauksella.
— Eikä tehdä työtä, lisäsi setä. — Ole nyt jo! Tule tänään meille: nauretaan sitten päivällispöydässä historiallesi, mutta lopuksi ajetaan tehtaalle.
— Kuinka turhamainen ja mitätön minä olenkin! puheli Aleksander ajatuksissaan. Minulla ei ole sydäntä laisinkaan, olen surkuteltava, henkisesti köyhä!
— Kaikki vaan rakkaudesta! keskeytti Piotr Ivanitsh. Senlainen typerä toimi: anna semmoiset toimet jollekin Surkowille. Sinä ole käytännöllinen nuori mies voit toimia jotain arvokkaampaa. Lopeta jo juokseminen naisten jälkeen.
— Rakastattehan Te vaimoanne?
— Kyllä luonnollisesti. Minä olen häneen hyvin tottunut, mutta se ei estä minua tekemästä työtä. No, hyvästi, tule sitten.
Aleksander istui hämmästyneenä ja synkkänä tuolillaan. Evsei hiipi saappaan kanssa, jonka sisään hän oli pistänyt kätensä.
— Herra, katsokaapas, sanoi hän lempeästi, millaista saapaskiilloketta: kun puhdistaa sillä, niin on kenkä ihan kuin kuvastin, eikä kiilloke maksa enempää kuin neljännes ruplan.
Aleksander heräsi, hän katsahti koneentapaisesti saapasta, sittenEvseitä.
— Mene tiehesi! sanoi hän. Sinä olet hupsu!
— Pitäisi laittaa maalle… alkoi taaskin Evsei.
— Mene, sanon minä sinulle, mene! huusi Aleksander melkein itkien. — Sinä piinaat minua saappaillasi, viet minut vielä hautaan… sinä olet… peto!
Evsei korjasi itsensä nopeasti etehiseen.
— Minkätähden Aleksander ei käy meillä? Minä en ole nähnyt häntä kolmeen kuukauteen, kysyi Piotr Ivanitsh kerran vaimoltaan, tultuaan jostain kotia.
— Minä olen kadottanut jo kaiken toivon nähdä häntä enää milloinkaan, vastasi tämä.
— Mutta mikä hänen on sitten? Onko hän taaskin rakastunut?
— En tiedä.
— Onko hän terve?
— On.
— Ole hyvä, kirjoita hänelle, minulla olisi puhumista hänen kanssaan. Virastossa on heillä taas paikanmuutosta, minä luulen, ettei hän tiedäkään. Minä en voi käsittää tuota huolettomuutta.
— Minä olen jo kymmeniä kertoja kirjoittanut ja kutsunut. Hän sanoo aina, ett'ei ole aikaa ja pelaa napulipeliä eriskummallisten ihmisten kanssa ja onkii kaloja. Menepäs ennen itse: sinä saisit tietää, mikä häntä vaivaa.
— Ei minua haluta. Jos lähettäisin palvelijan.
— Ei Aleksander tule.
— Koetellaan.
Mies lähetettiin. Tämä palasi pian takaisin.
— No, onko hän kotona? kysyi Piotr Ivanitsh.
— On. Hän käski sanomaan terveisiä.
— Mitä hän tekee?
— Hän loikoo sohvalla.
— Kuinka, tähän aikaan jo?
— Nukkuuko hän?
— Ei suinkaan. Minä luulin alussa, että hän nukkui, mutta silmät olivat auki: hän suvaitsi katsoa kattoon.
Piotr Ivanitsh kohotti olkapäitään.
— Tuleeko hän tänne? kysyi Piotr Ivanitsh
— Ei. "Sano terveisiä ja ilmoita, että antaisivat anteeksi: en ole niin terve;" puhui hän, ja Teille rouva, käski hän sanomaan terveisiä.
— Mikä hiisi häntä vaivaa? Tämä on tosiaan kummallista! Pitääpä mokomia syntyäkin! Älä käske riisumaan valjaista hevosta. Eihän tässä mikään auta, menen hänen luonaan käymään. Mutta olkoon tämä tosiaan viimeisen kerran.
Piotr Ivanitsh tapasi Aleksanderin sohvalla loikomassa. Sedän tullessa nousi hän istualleen.
— Oletko sairas? kysyi Piotr Ivanitsh.
— En juuri… vastasi Aleksander haukotellen.
— Mitä sinä toimit?
— En mitään.
— Ja sinä voit olla työttä?
— Voin.
— Aleksander, minä kuulin tänään, että Ivanow lähtee pois.
— Niin lähtee.
— Kuka tulee hänen sijalleen?
— Sanotaan Itshenko.
— Entäs mitä sinä ajattelet?
— Minä? En mitään.
— Kuinka? Et mitään? Miksi et sinä tule hänen sijalleen?
— Eivät katso minua ansiolliseksi. Minkäpä sille mahtaa: varmaan en kelpaa.
— Herran tähden Aleksander, sinun täytyy ruveta toimimaan. Sinun pitäisi käydä tirehtöörin puheilla.
— Ei, sanoi Aleksander päätä pudistaen.
— Sinusta nähtävästi on yhdentekevätä?
— Niin onkin.
— Tämä on jo kolmas kerta kun menevät sinun edellesi.
— Yhdentekevä: menkööt vaan!
— Katsotaanpas mitä sinä sanot, kun sinun entinen alamaisesi alkaa sinua käskeä, tahi kun astuu sisään, niin sinun täytyy nousta ja kumartaa hänelle.
— Mitä sitten: minä nousen ja kumarran.
— Onko tämä itserakkautta?
— Ei minulla sitä olekaan.
— Onhan sinulla kuitenkin jonkunlaisia mielihaluja elämässä?
— Ei ole minkäänlaisia: Ovat olleet ja menneet.
— Se ei voi olla mahdollista: toiset mielihalut antavat sijaa toisille. Minkätähden ne sinulta olisivat menneet, kun muilta eivät mene? Olisipa tuo liian aikaista, luulisin: ethän sinä ole vielä kolmenkymmenenkään vanha…
Aleksander pudisti olkapäitään.
Piotr Ivanitshin mieli ei tehnyt enää jatkamaan tätä keskustelua. Hän kutsui niitä vaan oikuiksi; mutta hän tiesi, että kotia palattuaan hän ei voi päästä vaimonsa kysymyksistä, siksipä hän jatkoi vastoin tahtoaan.
— Sinun pitäisi huvittaa itseäsi, käydä seuroissa ja lukea, sanoi hän.
— Ei minua haluta, setä.
— Sinusta alkavat puhua, että sinä olet… vähäisen hassahtanut… rakkaudesta, teet Jumala ties' mitä, seurustelet kaikenlaisien rahjuksien kanssa… Minä kävisin jo senkin tähden seuroissa.
— Puhukoot mitä tahtovat.
— Kuules, Aleksander, jääkööt pilapuheet syrjään. Ne ovat kaikki pikkuseikkoja; voit tervehtiä tahi olla tervehtimättä, käydä seuroissa tahi olla käymättä-.— asia ei ole siinä. Vaan muista, että sinun, niinkuin jokaisen muunkin täytyy edistyä virka-uralla. Ajatteletko edes joskus sitä?
— Kuinka en ajattelisi: olenhan jo tehnytkin.
— Miten niin?
— Minä olen rajoittanut itselleni toimintapiirin enkä tahdo tulla siitä ulos. Täällä minä olen isäntä: tässä on minun virka-urani.
— Tämä on laiskuutta.
— Ehkä.
— Sinä et ole oikeutettu makaamaan kyljelläsi, kun voit kyllä toimia jotakin, niin kauan kun on vielä voimia. Onko sinun työsi tehty?
— Teenhän minä työtä. Ei kukaan ole soimannut minua laiskuudesta. Aamupäivän olen virastossa työssä kiinni, mutta ruveta taas työskentelemään enemmän — se olisi ylellisen elämän ja vapaaehtoisten velvollisuuksien etsimisiä. Mitä varten minä rupeaisin puuhailemaan?
— Kaikki hommaavat jonkin tarkoituksen tähden: yksi sentähden, että pitää velvollisuutenaan tehdä niin paljon kun on voimia, toinen rahan tähden kolmas kunnian tähden… Mikä poikkeus sinä olet?
— Kunnia, rahat! erittäinkin rahat! Mitä niillä tekee? Olenhan minä ravittu, puettu: kyllä ne siihen riittävät.
— Puettukin olet nykyään huononlaisesti, huomautti setä. Niinkuin et muuta tarvitsisikaan?
— En tarvitsekaan muuta.
— Entäs järjellisten ja henkisten nautintojen ylellisyyttä, entäs taide… alkoi Piotr Ivanitsh koettaen teeskennellä, puhumalla Aleksanderin tapaan Sinä voit mennä eteenpäin: sinun kutsumuksesi on korkeampi velvollisuutesi kutsuu sinua jaloon työhön… Oletko jo unhoittanut… korkeammat pyrinnöt?
— Olkoot Herran nimessä! Olkoot Herran nimessä! sanoi Aleksanderrauhattomana. Johan Tekin, setä, rupesitte oudosti, puhumaan!Semmoista ei ennen tapahtunut Teille. Eiköhän se liene minua varten?Turha vaiva! Minä olen pyrkinyt ylös — muistattehan? Mitä siitä tuli?
— Muistan kyllä, että sinä tahdoit paikalla päästä ministeriksi, sitten kirjailijaksi. Mutta kun huomasit, että korkeaan kutsumukseen vie pitkä ja vaivaloinen tie, kirjailija, näetkös, tarvitsee lahjoja, niin silloin käännyit takasin. Paljon teidän kaltaisia velikultia tulee tänne korkeilla katsantotavoilla, mutta omaa työtään eivät kuitenkaan huomaa nenänsä alla. Jos tarvittaisi kirjoittaa joku paperi, niin huomaa, ett'eivät taida sitäkään… En minä sinusta puhu; sinä olet näyttänyt, että voit kyllä tehdä työtäkin ja ajan pitkään tulla joksikin. Mutta sinun käy ikäväksi kauan odottaa. Sinä tahdoit tuossa paikassa — kun ei onnistunut — kävi nenä pitkäksi.
— Minä en tahdo pyrkiä ylemmäs. Minä tahdon jäädä sellaiseksi kuin olen: enkä minä ole oikeutettu valitsemaan itselleni tointa, jos se on alempana minun kykyäni — ja mitä minulta puuttuu? Jos minä teen tehtäväni puhtaalla omallatunnolla — niin minä täytän silloin velvollisuuteni. Soimatkoot minua vaan ky'yttömyydestä korkeampaan: minua ei laisinkaan loukkaisi vaikka niin olisikin. Olettehan itse sanonut, että vaatimattomassakin osassa on runollisuutta, mutta soimaatte nyt minua siitä, että minä olen valinnut kaikkein vaatimattomimman. Kuka voi kieltää minua menemästä muutamia askelia alemmaksi ja seisattumasta siihen, mikä minua miellyttää? Minä en välitä korkeammasta kutsumuksesta — kuuletteko, minä en välitä!
— Kuulen! En minä ole kuuro, mutta tämä on vaan surkuteltavia havaintoja.
— Ei siitä väliä. Minä olen löytänyt itselleni paikan ja ai'on istua siellä kaiken ikäni. Löysin yksinkertaisia ihmisiä, joissa ei löydy kujeita, siitäkään huolimatta, että heidän järkensä on rajoitettu, minä pelaan niiden kanssa napulipeliä ja ongin kaloja — ja se on mainiota. Mitä se haittaa, jos niinä olen Teidän mielestänne rangaistu siitä, mitä se haittaa, etten saa palkintoja, rahaa, kunniaa ja kutsumusta — kaikkea, joka Teitä houkuttelee. Minä kieltäydyn kaikesta…
— Aleksander, sinä tahdot teeskennellä rauhallisuutta ja välinpitämättömyyttä kaikelle, mutta sinun sanoissasi kiehuu kuitenkin harmi: sinä puhut, aivan kuin ei sanojen, vaan kyyneleiden kautta. Paljon löytyy sinussa sappea: et tiedä mihin sitä heität, sentähden, että itse olet ainoastaan syyllinen.
— Mitä se tekee? sanoi Aleksander.
— Mitä sinä tahdot? Täytyyhän ihmisen tahtoa jotakin?
— Tahdon, ettei minua häirittäisi pimeässä piirissäni, ett'ei hommattaisi tähteni mitään, vaan oltaisi rauhassa.
— Onko tämä elämää?
— Minun mielestäni se elämä, jota Te elätte, se ei ole elämää: luultavasti minä olenkin oikeassa.
— Sinä tahtoisit muodostaa elämän oman mielesi mukaan: minä kuvittelen kuinka hyvä se olisi. Arvelen, että sinulla kävelisi ruusupensaiden keskellä parittain rakastuneita ja ystäviä.
Aleksander ei virkkanut mitään.
Piotr Ivanitsh katseli häntä äänettömänä. Hän oli taaskin laihtunut. Silmät olivat menneet kuoppaan. Poskiin ja otsaan oli ilmautunut ennenaikaisia ryppyjä.
Setä peljästyi. Sielun kärsimyksiin uskoi hän vähän, mutta hän pelkäsi tämän synkkyyden alla piilevän jonkinlaisen fyysillisen paheen. Kuka tietää, ajatteli hän, jos Aleksander sattuisi kadottamaan järkensä, siitä seuraisi kirjevaihto! saisi olla varma, että ämmä tulisi tänne.