— Nythän minä tahdonkin kieltää, sanoi Aleksander, hypähtäen paikaltaan, mutta Te pidättelette minun jaloa aikomustani…
— Kieltää seiväs kädessä! keskeytti setä. Me emme ole Kirkisien aroilla. Sivistyneessä maailmassa löytyy muita aseita. Siksipä olisi tarvinnut ryhtyä ajoissa ja toisin keinoin taisteluun kreivin kanssa toisella tavalla, sinun kaunottaresi nähden.
Aleksander katseli setää käsittämättömänä.
— Millaiseen kaksintaisteluun? kysyi hän.
— Minä sanon heti. Mitenkä olet tähän saakka menetellyt?
Aleksander kertoi monien vääntelemisien, pehmennyksien, kiertelemisien ja keikistelemisien perästä koko asian juoksun.
— Näetkös? Itse olet kaikkeen syyllinen, sanoi Pjotr Ivanitsh, kulmakarvat rypistettyinä, kuultuaan jutun. Miten paljon olet tyhmyyksiä tehnyt! Ah Aleksander, kova onni on sinut tänne tuonut! Ei olisi tämän tähden maksanut tulla! Sinä olisit voinut tehdä kaiken tämän sielläkin, kotonasi, järvellä tätisi kanssa! Kuinka saattaakaan tehdä tuommoisia lapsellisuuksia, tuhmuuksia… tulla hurjaksi? Hyi! Kuka nykyaikana tekee niin? Mitä jos sinun… mikähän onkaan? Juliasi… kertoo kreiville? Mutta ei, sitä ei tarvitse pelätä, Jumalan kiitos. Hän on varmaan niin järkevä, että hän on sanonut vastaukseksi kreivin kysymykseen teidän välistänne…
— Mitä on hän sanonut? kysyi Aleksander kiiruusti.
— Että hän on sinua peijannut, että sinä olit rakastunut, että sinä olet vastenmielinen, olet häntä kyllästyttänyt… niinkuin he aina tekevät…
— Te arvelette, että hän… niin vaan… sanoi? kysyi Aleksander kalveten.
— Kaikitta epäilyksittä. Kuvitteletko sinä tosiaan, että hän kertoisi, kuinka te kokoilitte yhdessä siellä puutarhassa keltasia kukkasia? Mikä yksinkertaisuus!
— Entäs kaksintaistelu kreivin kanssa? kysyi Aleksander kärsimättömänä.
— Kuule sitten: sinun ei olisi pitänyt olla törkeä, välttää häntä ja tehdä hänelle virnailuja, vaan päinvastoin, vastata hänen kohteliaisuuteensa kaksin, kolmin, kymmenin kerroin mutta tuota, mikä hän nyt onkaan? Nadinkaa — taisin osata — ei olisi pitänyt ärsyttää soimauksilla, olla kärsivällinen hänen oikuilleen, näyttää siltä ettet muka huomaa mitään, ettei sinulla ole ajatustakaan petoksesta, niinkuin mahdottomasta asiasta. Ei olisi pitänyt antaa heidän tulla niin hyviksi ystäviksi, vaan hajoittaa taidolla, aivankuin huomaamatta, heidän kohtauksensa silmästä silmään, olla jokapaikassa heidän kanssaan, ratsastaakin heidän kanssaan, mutta sillä välin kaikessa hiljaisuudessa kutsua taisteluun hänen nähdensä kilpakosijaa, varustautua siihen ja ponnistaa kaikki järjen voimat, valmistaa ensimmäisen patterin teräväjärkisyydestä, viekkaudesta ja sitten sitä… repiä ja voittaa kilpakosijan heikot puolet, aivankuin tahtomatta, tarkoituksetta, hyväsydämmisesti, vieläpä vastoin tahtoa, säälillä, ja vähitellen riistää koristukset hänen yltään, jolla nuori mies kiemailee kaunottaren edessä. Olisi pitänyt huomata, mikä hänessä kaikkein enin lumoaa ja sokaisee, ja sitten taitavasti ryhtyä niiden paikkojen selittämiseen, selittää ne yksinkertaisesti, esittää ne oikeassa muodossaan, näyttää, että uusi sankari… on sitä ja sitä… että hän on pannut ylleen vaan juhla-puvun… Mutta tehdä kaiken tämän kylmäkiskoisesti, kärsivällisyydellä, taidolla — siinä on oikea kaksintaistelu nykyisellä vuosisadalla! Vaan mistä sinä sen tietäisit.
— Sen ohessa Piotr Ivanitsh joi lasillisen ja kaasi paikalla jälleen viiniä.
— Iljettävät viekkaudet! Tarttua kavaluuteen omistaakseen naisen sydäntä!… huomautti Aleksander inholla.
— Mutta tarttua seipääsen: onko se muka parempi? Viekkaudella voi pitää puolellaan jonkin ystävyyden, mutta väkivallalla en sitä luule voitavan. Halun poistaa kilpakosijan, sen minä käsitän: siinä toimitaan sen vuoksi, että säilytettäisi itselleen rakastettu nainen, estettäisi ja poistettaisi vaara — se on hyvin luonnollista! Mutta lyödä häntä sentähden, että hän on voittanut rakkauden puolelleen — se on aivan sama kuin koskettaa itseään ja sitten lyödä sitä paikkaa, jota on koskettanut niinkuin lapset tekevät. Tee niinkuin tahdot, mutta kreivi on syytön! Sinä, niinkuin huomaan, et käsitä sydämmen salaisuuksia; siksi sinun rakkauden seikkasi ja novellisi ovat niin huonoja.
— Rakkauden seikat! sanoi Aleksander pudistaen halveksien päätään:Onko viekkaudella voitettu rakkaus viehättävä ja kestävä?
— En tiedä lieneekö se viehättävä, se on miten jokainen tahtoo ja minun mielestäni ihan yhdentekevää. Minulla ylipäänsä ei ole korkeita ajatuksia rakkaudesta — sen sinä tiedät; minusta vaikk'ei sitä olisi olemassakaan… mutta millä kestävyyttä on, — on sillä merkitystäkin. Sydämmeen ei voi suoraa päätä vaikuttaa. Se on kummallinen leke: kun ei tiedä, mitä kieltä koskettaa, niin se alkaa soittaa, Jumala ties mitä. Voita rakkaus millä tahdot, mutta pidätä sitä järjellä. Viekkaus on yksi järjen puoli; iljettävää siinä ei ele mitään. Ei tarvitse nöyristää kilpakosijaa ja ottaa avukseen panettelemista: sillä yllyttää kaunottaren itseänsä vastaan…; pitää ainoastaan puistella kosijasta se kiilto, jolla hän sokaisee kaunottaresi silmät, tehdä hänet tytön silmissä tavalliseksi jokapäiväiseksi ihmiseksi, vaan ei sankariksi. Minä luulen, että on anteeksi annettava, jos omaisuuttaan varjelee hienolla viekkaudella; sitä ei halveksita sota-asioissakaan. Sinä nyt tahdoit naida: hyvä aviomies olisit ollut, jos olisit hennosti vaimoasi kohdellut, mutta kilpakosijalle näyttänyt seivästä — niin kylläpä… Piotr Ivanitsh osoitti kädellään otsaa.
— Sinun Varinkasi on kahtakymmentä prosenttia viisaampi sinua, sillä hän esitti odottamaan vuoden.
— Voisinko minä viekotella jos osaisinkin? Siihen tarvitaan rakkautta toisella tavalla kuin minä rakastan. Toiset teeskentelevät tunnin verran kylmyyttä, eivät tule moneen päivään — se siis vaikuttaa… Mutta voisinko minä teeskennellä, laskea leikkiä, kun häntä nähdessäni hengitykseni lakkasi ja polvet letkuivat allani, kun minä olin kaikkea valmis kärsimään, kun vaan sain häntä nähdä… Ei! Puhukaa mitä tahansa, mutta minua hurmaa enemmän — rakastaa kaikilla sielun voimilla, vaikkapa kärsiäkin, kuin olla rakastettu rakastamatta, tahi rakastamalla jotenkin puolinaisesti, ajanvietoksi vastenmielisen suunnitelman mukaan, leikitellä naisen kanssa, kuin kamarikoiran, mutta sitten työntää pois luotaan…
Piotr Ivanitsh pudisti olkapäitään.
— No, kärsi sitten kun on makeata, sanoi hän. Oi pikkukaupunki! Oi, Aasia! Idässä sinun pitäisi elää: siellä sanotaan naisille, ketä heidän pitää rakastaa, ja jos eivät tottele, niin heidät upotetaan. Ei, täällä, jatkoi hän melkein kuin itsekseen, jos tahtoo olla onnellinen vaimon kanssa, se on, ei sinun tavallasi, niinkuin hullut, mutta järkevästi, pitää olla paljon välipuheita… pitää ajatellun suunnitelmaa, metodin mukaan muodostaa tytöstä nainen, jos tahdot, että hän käsittäisi kutsumuksensa. Pitää vetää magillinen viiva, ei kovin ahtaasti hänen ympärilleen, ettei hän huomaisi rajoja eikä astuisi niiden ylitse, viekkaasti omistaa ei ainoastaan hänen sydämmensä — mitä se on! — se on vaan liukas, epäkäytännöllinen omaisuus, mutta myös hänen järkensä, tahtonsa; asettaa hänen aistinsa, luontonsa oman mielenmukaiseksi.
— Se on, tehdä häntä nukeksi, tahi äänettömäksi miehen orjaksi! keskeytti Aleksander.
— Miksi? Laita niin, ettei hän muuttaisi missään naisen luonnetta ja arvoa. Anna hänelle vapaus toimia omassa piirissään, mutta seuratkoon sinun läpitsenäkevä järkesi kaikki hänen liikkeensä, huokauksensa, tekonsa, niin että joka hetken mielenliikutusta, oikkua, tunteen ituista kohtaisi miehen päältäpäin nähden välinpitämätön, mutta kuitenkin huolellinen silmä. Pidä jokapäiväinen tutkimus kaiketta hirmuvallatta… taidokkaasti, ettei hän huomaa, ja kuljeta häntä toivotulla tiellä… Oi, siihen tarvitaan viisas ja kova koulu ja se koulu on viisas ja mies kokenut — siinä se temppu on.
Hän yski jotenkin kovasti ja tyhjensi kerrassaan lasin.
— Silloin, jatkoi hän. mies saattaa maata rauhassa vaikk'ei vaimoa olisikaan vieressä tahi istua huolettomasti toimitushuoneessa, kun hän makaa…
— Aha! tuossa on se merkillinen avio-onnen salaisuus! huomauttiAleksander, valheella juottaa itseensä kiinni naisen järki, sydän jatahto — hauskuttaa itseään ja ylpeillä sillä… se on muka onni!Mutta jos hän sattuisi huomaamaan?
— Miksikä ylpeillä? lisäsi setä. Sitä ei tarvitse tehdä!
— Katsoen siltä kannalta, setä, jatkoi Aleksander, että te istutte huolettomasti toimitushuoneessa, kun täti on levolla, minä arvaan, se mies on. — Ts! ts!… ole vaiti, sanoi setä huiskien kädellään. Hyvä että vaimoni makaa, muutoin… tuota…
Sillä välin alkoi toimitushuoneen ovi vähitellen mennä auki, mutta ei sieltä tullut ketään.
— Mutta vaimon, sanoi naisen ääni etehisestä, ei pidä näyttää, että hän ymmärtää miehensä suurta koulua, vaan perustaa pienen oman koulun, mutta ei lörpötellä siitä viinipullon ääressä…
Molemmat Adujewit syöksivät ovelle, mutta eteisessä kuului nopeat askeleet ja leningin suhina — ja kaikki vaikeni.
Setä ja veljenpoika katsoivat toinen toiseensa.
— Kuinka kävi, setä? kysyi veljenpoika vaitiolon jälkeen.
— Kuinka! ei mitenkään! sanoi Piotr Ivanitsh, kulmakarvat rypistettyinä, en kehunut oikeaan aikaan: Siitä saat oppia Aleksander, mutta parempi on jos et nai, tahi ota sitten typerä vaimo: sinä et tule toimeen viisaan naisen kanssa: tarvitsee liian viisasta koulua.
Hän vaipui ajatuksiinsa, löi sitten kädellään otsaansa.
— Kuinka en tullut ajattelemaan sitä, että hän tiesi sinun myöhäisestä tulostasi? sanoi hän harmilla; ettei nainen nuku, kun kamarin takana kahden miehen välillä on salaisuus, että hän välttämättömästi lähettää kamarineitsyen tahi tulee itse kuuntelemaan… mitenkä en ajatellut sitä! Kuinka typerää! Sinä ja tuo kirottu lafittilasi olette syylliset! Rupesin lörpöttelemään! Tuommoinen läksy kaksikymmenvuotiselta naiselta…
— Te pelkäätte, setä!
— Mitä minä pelkäisin? En laisinkaan! Jos minä tein virheen — ei siltä tarvitse kadottaa kylmäverisyyttä, täytyy osata pujottaa itsensä pois pulasta.
Hän vaipui taasen ajatuksiinsa.
— Hän kehui, alkoi Piotr Ivanitsh sitten, millainen koulu hänellä on! Hänellä ei voi olla koulua; hän on vielä liian nuori! Hän vaan ilman sanoi… harmista! Nyt hän huomasi tuon magillisen piirin ympärillään, nyt hän alkaa viekastella… oi, kyllä minä tunnen naisen luonteen! No ollaan varoillamme.
Hän hymyili ylpeästi ja iloisesti; rypyt menivät sileiksi otsassa.
— Nyt täytyy johtaa asia toisin tavoin, entinen metodi ei kelpaa hitoillekaan. Nyt täytyy…
Hänelle johtui yht'äkkiä jotakin mieleen ja hän vaikeni sekä katsoi ovelle arasti.
— Mutta kaikki on edessä, jatkoi hän; vaan nyt ryhdymme asiaan, Aleksander. Mistä me puhuimme? Niin! Sinä taisit aikoa tappaa tuon… mikä hänen nimensä on?
— Minä halveksin häntä liian syvästi, sanoi Aleksander raskaasti huoaten.
— Näetkös nyt? Sinä olet jo puoleksi terve.
Mutta onko tuo totta? Sinä taidat olla vielä äkeissäsi. Mutta sitäpaitsi, halveksi, halveksi vaan: se on kaikkein parasta sinun tilassasi. Minä aioin sanoa yhtä ja toista… mutta en nyt sano…
— Ah, sanokaa, sanokaa Herran tähden! sanoi Aleksander, minulla ei ole nyt kipinän vertaakaan ymmärrystä. Minä kärsin, menehdyn… antakaa minulle kylmää järkeänne. Sanokaa kaikki mikä voisi huojentaa ja rauhoittaa kipeätä sydäntäni…
— Niin, sanoa sinulle — sinä kenties menet jälleen sinne…
— Mikä ajatus! Sen jälkeen…
— Menevät takaisin, eikä ainoastaan tämmöisen perästä, vaan…Sanotko kunniasanalla — ettet mene?
— Vannon, jos tahdotte.
— Ei, kunniasanalla ainoastaan: se on luotettavampi.
— Kunniasanallani.
— No, näetkös: me päätimme, että kreivi ei ole syyllinen…
— Olkoon niin; mitä sitten?
— No, mutta miten hän olisi syyllinen, tuo… mikä hän onkaan?
— Mitenkä Nadinka on syyllinen — sanoi Aleksander kummastuksella — hän ei olisi muka syyllinen.
— Ei olekaan! No, sano miten? Ei häntä tarvitse mistään halveksia.
— Ei mistään! Ei setä, tämä on jo liikaa! Olkoonpa niin, että kreivi… se käy päinsä — … hän ei tiennyt… ja sittenkin! Mutta hän? Kuka sitten on tämän perästä syyllinen? Minäkö?
— Melkein niin, mutta oikeastaan ei kukaan. Sano, miksi sinä häntä halveksit?
— Hänen halvan käytöksensä tähden!
— Missä se halpa käytös on?
— Maksaa kiittämättömyydellä, suurta, ääretöntä rakkautta…
— Mitä siitä pitäisi kiittää? Rakastitko sinä häntä hyvitykseksi? Tahdoitko tehdä palveluksen, vai mitä? Siinä tapauksessa olisit ennen rakastanut äitiäsi.
Aleksander katsoi häneen, eikä tiennyt mitä hänen piti sanoman.
— Sinun ei olisi pitänyt paljastaa hänelle kaikkia tunteitasi: nainen kylmenee, kun mies sanoo kaikki… Sinun olisi pitänyt tulla tuntemaan hänen luonteensa ja toimia sen mukaan, vaan ei maata kun koiranpentu jalkojen juuressa. Mitenkä ei ottaisi selkoa kumppanistaan, jonka kanssa on tekemisessä, olkoon missä asiassa tahansa? Sinä olisit silloin huomannut, ettei häneltä voi enempää odottaakaan. Hän on näytellyt romaninsa loppuun sinun kanssasi, näyttelee sen yhdellä lailla kreivinkin kanssa, ja ehkä vielä jonkun muun… enempää häneltä ei voi vaatiakaan: korkeammalle ja kauemmaksi hän ei pääse! Hänen luonteensa ei ole semmoinen; mutta sinä kuvittelit Jumala ties' mitä…
— Mutta miksi hän rakastui toiseen? keskeytti Aleksander surullisesta.
— Siinäkö syy on: sepä viisas kysymys! Voi sinua villitty! Miksi sinä rakastuit häneen? No, lakkaa pian rakastamasta!
— Riippuuko se minusta?
— Riippuiko se hänestä, että hän kreiviin rakastui? Olethan itse sanonut, ettei pidä tunteitaan pidättää, mutta kun tuli itsestään kysymys, niin miksi hän rakastui? Miksi se kuoli, tahi tämä tuli hulluksi? — Miten semmoisiin kysymyksiin voi vastata? Täytyyhän rakkauden joskus loppua: se ei voi ikuisesti jatkua.
— Mutta voi! Minä tunnen itsessäni sen sielun voiman: minä rakastaisin ikuisella rakkaudella…
— Kyllä kai! Mutta kun sinua rakastettaisi kovemmin… niin tuota… pötkisit pakoon! Kaikki on niin, kyllä minä tunnen!
— Olkoon niin, että hänen rakkautensa olisi loppunut, sanoiAleksander. Mutta miksi se loppui niin?
— Eikö se ole yhdentekevää? Rakastettiinhan sinua, nautithan — nyt se jo riittää.
— Hän antautui toiselle! puhui Aleksander, tullen kalpeaksi.
— Sinä varmaan olisit tahtonut, että hän olisi salavihkaa rakastanut toista, mutta olisi vakuuttanut sinulle rakkautta? No, päätä itse, mitä hänen piti tekemän, onko syyllinen?
— Oh, minä kostan hänelle! sanoi Aleksander.
Sinä olet kiittämätön, jatkoi Piotr Ivanitsh, se on rumaa. Tehköön nainen mitä hyvänsä sinulle, pettäköön, kylmetköön, käyttäytyköön kanssasi niinkuin runoissa sanotaan kavalasti, — syytä siitä luontoa, vaivu ehkä tämän tapauksen johdosta fllosofillisiin ajatuksiin, toru maailmaa, elämää, mitä vaan tahdot, mutta älä koskaan vahingollisia hankkeita nosta naishenkilöä kohtaan sanalla äläkä teolla. Ase naista vastaan on — kärsivällisyys, viimein kaikkein hirmuisin — unohdus! Kelpo ihmiselle on tämä vaan luvallista. Mutta, että puolitoista vuotta sitten riipuit ilosta jokaisen kaulaan, et tiennyt mihin joutua onnesta! Puolitoista vuotta lakkaamattomia hauskuuksia! Niinkuin tahdot — mutta sinä olet kiittämätön.
— Ah setä! Rakkautta pyhempää minulla ei ollut mitään maan päällä: sitä ilman ei ole elämä elämistä.
— Ah! keskeytti Piotr Ivanitsh harmistuneena. Iljettää kuulla tuommoisia loruja!
— Minä olisin jumaloinut Nadinkaa, jatkoi Aleksander, en olisi kadehtinut mitään onnea maailmassa; Nadinkan kanssa olin uneksinut viettää koko elämäni — entäs nyt? Missä tuo jalo, suuri rakkaus on, josta minä uneksin? Se on pelattu loppuun tyhmänä, pikku ilveilynä, sisältävänä huokauksia, kuvaelmia, mustasukkaisuutta, valhetta, teeskentelyä — Jumalani! Jumalani!
— Minkätähden sinä kuvittelit semmoista, jota ei ole olemassa? Enkö minä ole sinulle sanonut että tähän saakka olet tahtonut elää semmoista elämää, jota ei ole? Sinun mielestäsi ihmisellä on siinä kyllin tehtävätä, että hän on rakastajana, miehenä ja isänä… muusta kaikesta et tahdo mitään tietää. Sen kaiken yllä on ihminen kansalainen, hänellä on joku kutsumus, toimi — olkoon hän sitten kirjailija, hoviherra, sotamies, virkamies, tehtailija… Mutta sinun mielestäsi peittää kaiken tämän rakkaus ja ystävyys… mikä Arkadia! Olet lukenut romaneja, kuunnellut tätiäsi siellä korvessa ja tulit niillä käsitteillä tänne. Keksit toki jotakin — jalon intohimon.
— Niin, jalon!
— Ole tuossa, pyydän nöyrimmästi! Löytyykö jaloja intohimoja?
— Kuinka niin?
— Niinpä vaan. Eikö intohimolla tarkoiteta sitä, että tunne, myötätuntoisuus, mieltymys, tahi muu semmoinen — on noussut siihen määrään, että järki kieltäytyy toimimasta? Mitä jaloa siinä sitten on? En minä ymmärrä; yksi hulluus vaan — se ei ole ihmisellistä. Minkätähden sinä ainoastaan katselet kunniamerkin toisia puolta? Minä tarkoitan rakkautta — katso toistakin niin huomaat, ettei rakkaus ole mikään hulluin kapine. Muistele niitä onnen hetkiäkin: silloin suhisit korvani lukkoon.
— Oh, älkää muistuttako, älkää muistuttako! sanoi Aleksander viitaten kädellään. Teidän on helppo siten puhua, kun olette varma rakastamastanne naisesta; tahtoisin nähdä, mitä Te tekisitte minun sijassani.
— Mitäkö tekisin?… Matkustaisin haihduttamaan… tehtaalle. Etkö tahdo huomenna tulla?
— Ei, me emme koskaan sovi Teidän kanssanne lausui Aleksander surullisesti. Teidän katsantotapanne elämästä ei minua rauhoita, vaan työntää minut siitä pois. Minun on ikävä, sieluni löyhähtelee kylmää. Tähän asti suojeli rakkaus minua kylmällä; sitä, ei ole enää ja — sydämmessä on kaiho; minua hirvittää, minun on ikävä…
— Ryhdy työhön.
— Se on kaikki totta: Te ja Teidän kalttaisenne voivat ajatella niin. Te olette luonteeltanne kylmä… Teidän sielunne ei ole taipuisa mielenliikutuksiin…
— Kuvitteletko sinä, että sinulla on voimallinen sielu? Eilen olit ilosta seitsemännessä taivaassa, mutta kun on vähän sitä lajia… niin et osaa kantaa surua.
— Höyryä, höyryä! sanoi Aleksander heikosti, tuskin puolustaen itseään. Te ajattelette, tunnette ja puhutte aivan kuin höyryvaunut kulkisivat rautatiekiskoilla: tasaisesti, sujuvasti, rauhallisesti.
— Toivon, ettei se ole hullumpaa: parempi kuin vieriä radalta putoo kuoppaan, niinkuin sinä nyt, eikä voi enää nousta jaloille. Höyry, höyry! Mutta höyry, näetkös, tekee ihmisille kunniaa. Siinä keksinnössä on alku, joka tekee meistä ihmisen; surusta osaa luontokappalekin kuolla. On ollut esimerkkejä, että koirat ovat kuolleet isäntiensä haudoille tahi läkähtyneet ilosta kun pitkän eron perästä ovat isännän tavanneet. Mikä kunnia siinä on? Mutta sinä luulit olevasi erilainen olento, korkeampaa laatua, eriskummallinen ihminen…
Piotr Ivanitsh katsahti veljensä poikaan ja pysähtyi yht'äkkiä.
— Mitä? Luulen että sinä itket? kysyi hän ja kasvonsa pimenivät, se on, hän punastui.
Aleksander oli ääneti. Viimeiset todistukset laimistivat hänen kokonaan. Ei ollut mitään sanottavaa vastaan, mutta hän oli vallitsevan tunteensa vaikutuksen alla. Hän muisti kadonnutta onneaan, sitä, jota nyt toinen… Kyyneleet juoksivat karpaloina pitkin poskia.
— Ai, ai, ai! Häpeä! sanoi Piotr Ivanitsh. Sinä vielä miehestä käyt!Älä Herran tähden itke minun näkyvissäni!
— Setä! Muistelkaa nuoruutenne vuosia, sanoi Aleksander nyyhkien — voitteko Tekään kantaa rauhallisesti ja välinpitämättömästi kaikkein karvaamman loukkauksen, jonka ainoastaan kohtalo ihmiselle lähettää? Elää puolitoista vuotta semmoista täydellistä elämää ja äkkiä ei ole jälellä mitään! Tyhjyyttä vaan… Tämän sydämmellisyyden perästä kavaluutta, umpimielisyyttä, kylmyyttä — minua kohtaan. Jumalani! Löytyneekö suurempaa kärsimystä. Helppoa on toisesta sanoa "hänet petettiin", mutta itse kokea? Kuinka Nadinka on muuttunut! Kuinka hän on ruvennut pukeutumaan kreivin tähden! Välistä kun menin heille, niin hän kalpeni, tuskin saattoi puhuakaan… valehteli… oh, ei…
Kyyneleet rupesivat nyt kovemmin tulvimaan.
— Jos minulle olisi jäänyt se lohdutus, jatkoi hän, että minä olisin asianhaarain tähden hänet kadottanut, jos häntä olisi pakoitettu… vaikkapa olisi kuollutkin… silloinkin olisi ollut helpompi kantaa… mutta ei, ei… toinen hänet on vienyt! Tämä on kauheata, sitä ei voi kantaa! Eikä minulla ole keinoja riistää hänet rosvolta: Te olette tehneet minut aseettomaksi… mitä minun pitää tehdä? Neuvokaa minua! Minua ahdistaa, minuun koskee… oi ikävätä, oi kärsimystä! Minä kuolen…minä ammun itseni…
Hän nojasi kyynäspäillään pöytää vasten, peitti päänsä käsillään ja itki kovasti ääneen.
Piotr Ivanitsh vaipui ajatuksiinsa. Hän kulki pari kertaa kamarin yli, seisattui sitten Aleksanderin kohdalle ja raapi päätään, eikä tiennyt; mitä hänen piti sanoa.
— Juo viiniä, Aleksander, sanoi Piotr Ivanitsh niin hellästi kuin hän suinkin voi, kenties se on — sitä…
Aleksander ei virkkanut mitään, hänen hartiansa ja päänsä kohosivat suonenvedon tapaisesti; hän itki yhä. Piotr Ivanitshin otsa meni ryppyyn, hän viittasi kädellään ja meni pois kamarista.
— Mitä minun pitää tehdä Aleksanderin kanssa? sanoi hän vaimolleen. — Hän rupesi siellä luonani ulvomaan ja ajoi minut pois; minä olen ihan kiusautunut hänen kanssaan.
— Ja sinä jätit hänet niin vaan? kysyi tämä. — Voi raukkaa! Päästä, minä menen hänen luokseen.
— Et sinä saa mitään toimeen: hänellä on senlainen luonne. Hän on tullut ihan tätiinsä: se on yhtä herkkäitkuinen. Minä koetin häntä kylläkin vakuuttaa.
— Vakuutitko ainoastaan?
— Niin, ja sain vakuutetuksi: hän on yhtä mieltä minun kanssani.
— Oh, en minä sitä epäilekään: sinä olet sangen älykäs ja… viekas!
— Jumalan kiitos että on niin: siinä taitaa olla kaikki mitä tarvitaan.
— Taitaa olla, mutta hän itkee.
— Minä en ole syyllinen, tein luullakseni kaikki lohduttaakseni häntä.
— Mitä sinä olet tehnyt?
— Vähäkö tein? Puhuin täyden tunnin… oikein kurkkuni kuivi… koko rakkauden teorian levitin aivankuin kämmenelle, tarjosin rahaa… illallista… viinillä koetin…
— Mutta hän vaan itkee?
— Niin ulvoo että oikein! Lopulla rupesi vielä kovemmin vonkumaan.
— Ihmeellistä! Päästä minua: minä koetan, keksi sinä sillä välillä tuo uusi metoodisi…
— Mitä, mitä?
Mutta hän luikahti kuin varjo kamarista.
Aleksander istui yhä pää käden nojassa. Joku kosketti hänen olkapäätään. Hän kohotti päätään: hänen edessään seisoi nuori, kaunis nainen, aamutakki yllä ja à la Finoise-myssy päässä.
— Ma tante! sanoi Aleksander.
Nainen istui hänen viereensä, katsoi häntä tarkasti, niinkuin ainoastaan välistä naiset voivat katsoa, sitten pyyhki hän hiljaa nenäliinalla hänen silmänsä ja suuteli otsaa, mutta Aleksander kosketti huulillaan hänen kättään. He keskustelivat kauan.
Tunnin kuluttua Aleksander läksi ajatuksiinsa vaipuneena, mutta hymy huulilla ja nukkui ensikertaa rauhallisesti monen unettoman yön perästä. Nainen meni itkusilmin takaisin makuukamariin. Piotr Ivanitsh kuorsasi jo aikoja sitten.