Oksennuslääke
Vaikka Maillard harppailikin nopeasti, ei hän tavoittanut Beausirea, jonka pakoa suosi kolme seikkaa: hänellä oli kymmenen minuutin etumatka, oli jo hämärä ja Carrousel-aukiolla liikuskeli paljon väkeä, jonka sekaan Beausire oli kadonnut.
Mutta saavuttuaan Tuileriein puoliselle laiturikadulle Châteletin entinen vahtimestari jatkoi silti matkaansa. Hän asui, kuten olemme maininneet, Saint-Antoinen työläiskorttelissa, joten hän voisi kulkea rantaa pitkin Grève-torille asti.
Neuf- ja Change-silloilla oli aikamoinen tungos: Oikeuspalatsin torille oli järjestetty ruumiitten näyttely ja jokainen pyrki sinne toivoen tai pikemminkin peläten tapaavansa vainajien joukosta veljen, omaisen tai ystävän.
Maillard seurasi joukon mukana.
Barillerie-kadun ja Palais-torin kulmassa oli hänelle tuttu rohtola, jonka hoitajaa siihen aikaan vielä sanottiinapteekkariksi.[Nykyisin niiden nimi on pharmacien. Suom.]
Maillard poikkesi tämän ystävänsä luokse, istuutui ja puheli päivän tapahtumista, sillaikaa kun lääkärit tulivat ja menivät, pyysivät apteekkarilta siteitä, voiteita, vanua ynnä muita haavoittuneen sitomisessa tarpeellisia välineitä — sillä vainajien seasta kuului yhtenään parahduksia, voihkaisuja, huohottavaa hengitystä; joku poloinen eli vielä ja tämä poloinen erotettiin heti ruumiitten joukosta, sidottiin ja kannettiin Hôtel-Dieun sairaalaan.
Kelpo apteekkarin myymälähuoneessa oli siis jommoinenkin hyörinä käynnissä, mutta Maillard ei häirinnyt. Ja sellaisina päivinä otettiin mielihyvin vastaan Maillardin kaltainen isänmaanystävä, joka Citéssä ja työläiskortteleissa haiskahti palsamilta.
Hän oli istunut apteekissa noin viisitoista minuuttia, pitkät koivet koukussa allaan ja tekeytyen niin pieneksi kuin mahdollista, kun myymälään astui muuan seitsemän- tai kahdeksanneljättä vuoden ikäinen nainen, jonka mitä viheliäisintä kurjuutta ilmaisevassa puvussa vielä näkyi entisen varallisuuden merkkejä ja jonka esiintyminen tavallaan ilmaisi ylhäisiä tapoja, ellei juuri synnynnäisiä, niin ainakin opittuja.
Mutta Maillardin erikoista huomiota herätti se seikka, että tuo nainen oli tavattomasti kuningattaren näköinen. Kummastuksissaan hän olisi huudahtanut, ellei hän olisi osannut hillitä itseään, mikä verraton taito hänellä oli, kuten tiedämme.
Nainen talutti muuatta kahdeksan- tai yhdeksänvuotiasta poikaa. Hän lähestyi myymäläpöytää hieman arkaillen ja koettaen parhaansa mukaan peitellä pukunsa kehnoutta, jonka teki sitäkin silmäänpistävämmäksi huolellisuus, millä hän kurjuudessaankin oli hoitanut kasvonsa ja kätensä.
Vähään aikaan hän ei saanut ääntänsä kuuluville: sellainen hälinä vallitsi hänen ympärillään. Lopulta hän sai sanotuksi rohtolan isännälle:
"Herra, minä tarvitsisin oksettavaa lääkettä miehelleni, joka on sairastunut."
"Mitä oksennuslääkettä haluatte, kansatar?" kysyi apteekkari.
"Mitä tahdotte antaa, herra, kunhan se vain ei maksa yhtätoista souta enempää."
Tämä rahamäärä herätti Maillardin huomiota. Yksitoista souta oli tarkalleen se rahamäärä, joka oli löydetty, kuten muistamme. Beausiren taskusta.
"Miksei saa maksaa yhtätoista souta enempää?" huomautti apteekkari.
"Koska miehelläni ei ollut antaa minulle enempää."
"Valmistakaa tamariinin ja sennalehtien sekoitus ja antakaa se tälle kansattarelle", sanoi apteekkari pääoppilaalleen.
Pääoppilaan ryhtyessä valmistamaan sekoitusta apteekkari jo vastaili toisten kysymyksiin.
Mutta Maillardin huomio oli kokonaan keskittynyt tuohon oksennuslääkettä haluavaan naiseen ja hänen yhteentoista sou-kolikkoonsa.
"Kas tässä, kansatar", virkkoi apteekkioppilas, "tässä on lääkkeenne".
"Kuule, Toussaint", sanoi vaimo laahustelevalla äänellä, mikä tuntui olevan hänen tapansa puhua, "annahan tänne ne yksitoista souta, lapsi kulta".
"Tuossa ne ovat", vastasi pieni miehenalku.
Ja hän viskasi kourallisen vaskilantteja myymäläpöydälle.
"Tule nyt, mamma Oliva", kehoitti hän äitiänsä, "tule pian, pappa odottaa".
Ja hän yritti viedä äitiään ulos hokien yhä:
"Mutta tule toki, mamma Oliva, tule pian!"
"Anteeksi, kansatar", virkkoi apteekkioppilas, "tässä on vain yhdeksän souta".
"Mitä, vain yhdeksän souta?" kummasteli vaimo.
"Niin, laskekaa itse!" kehoitti oppipoika.
Vaimo laski rahat. Niitä oli tosiaankin ainoastaan yhdeksän souta.
"Mitä olet tehnyt puuttuvilla kahdella soulia, häijy lapsi?" tiukkasi hän.
"En tiedä", vastasi lapsi. "Tule, mamma Oliva!"
"Sinun täytyy tietää, koska kerran halusit kuljettaa rahat ja koska minä annoin ne sinulle."
"Olen ne kadottanut", selitti poika. "Lähtekäämme, tule jo!"
"Teillä on sievä poika, kansatar", virkkoi Maillard. "Hän näyttää aika älykkäältä. Mutta on varottava, ettei hänestä kehity varas!"
"Varas!" huudahti nainen, jota pikku miehenalku oli nimittänyt mammaOlivaksi. "Selittäkää herra, olkaa hyvä!"
"Hän ei ole suinkaan kadottanut niitä kahta souta, vaan on piilottanut se kenkäänsä."
"Minäkö?" sanoi lapsi. "Se ei ole totta!"
"Vasemman jalan kenkään, kansatar, vasemman jalan kenkään", sanoiMaillard.
Nuoren Toussaintin huudoista välittämättä mamma Oliva riisui kengän hänen vasemmasta jalastaan ja löysi kengästä puuttuvat kaksi souta.
Hän antoi kolikot apteekkioppilaalle ja lähti taluttamaan poikaansa ulos uhaten tätä rangaistuksella, joka apteekissa olevista olisi voinut tuntua hirveällä, elleivät he olisi ottaneet huomioon sitä seikkaa, että äidin hellyys varmaankin lieventäisi sitä melkoisesti.
Tämä sellaisenaan varsin vähäpätöinen tapaus olisi varmaankin huomaamattomana hukkunut niihin vakaviin tapauksiin, joita silloin elettiin, ellei tuon naisen ja kuningattaren samannäköisyys olisi oudosti askarruttanut Maillardin mieltä.
Tämän ajatusaskartelun tulos oli, että hän lähestyi ystäväänsä apteekkaria, käytti hyväkseen hetkeä, jolloin tämä sai hieman levähtää, ja sanoi:
"Huomasitteko?"
"Mitä?"
"Vastikään poistuneen kansattaren yhdennäköisyyden…"
"Kuningattaren kanssa?" täydensi apteekkari nauraen.
"Niin… Olette siis huomannut sen kuten minäkin?"
"Aikoja sitten."
"Kuinka niin, aikoja sitten?"
"No, totta kai, sehän on historiallinen yhdennäköisyys.",
"En ymmärrä."
"Ettekö muista kuulua kaulanauha-juttua?"
"Ah, eihän Châteletin vahtimestari voi unohtaa sellaista juttua!"
"No, silloin te myöskin muistatte erään Nicole Leguayn, jota nimitettiin neiti Olivaksi."
"Hitossa, se on totta! Joka kardinaali de Rohaninille esitti kuningattaren osaa, eikö niin?"
"Ja joka eli yhdessä erään huonomaineisen vekkulin, entisen kersantin, lurjuksen, varkaan, Beausire-nimisen miehen kanssa."
"Häh?" pääsi Maillardilta, ikäänkuin käärme olisi puraissut häntä.
"Beausire-nimisen miehen kanssa", toisti apteekkari.
"Sitäkö Beausirea hän sanoo miehekseen?" kysyi Maillard.
"Sitä."
"Ja miehelleenkö hän tuli noutamaan lääkettä?"
"Se veitikka lienee saanut vatsansa epäkuntoon."
"Oksennuslääkettä?" jatkoi Maillard miettivästi kuin henkilö, joka on päässyt tärkeän salaisuuden jäljille ja joka ei mieli poiketa ajatustensa kulkusuunnasta.
"Oksennuslääkettä, juuri niin."
"Ah!" huudahti Maillard ja iski otsaansa. "Siinä se on minun mieheni!"
"Mikä mies?"
"Yhdentoista soun mies."
"Mikä yhdentoista soun mies?"
"Herra se Beausire, lempo soikoon! Nyt minä sieppaan hänet!"
"Te sieppaatte hänet?"
"Niin… jos vain saan selville, missä hän asuu."
"Minä tiedän, ellette te tiedä."
"Hyvä juttu! Missä hän asuu?"
"Juiverie-kadun kuudessa."
"Tässä lähellä?"
"Parin askelen päässä".
"Niin, niin, minua ei kummastuta enää ollenkaan."
"Mikä?"
"Että pikku Toussaint varasti äidiltään kaksi sonta."
"Mitä, eikö se kummastuta teitä enää?"
"Ei. Hän on herra de Beausiren poika, niinhän?"
"Hänen ilmetty kuvansa."
"Ajosta rotukoira tunnetaan! Ja nyt, hyvä ystävä", jatkoi Maillard, "käsi sydämelle ja sanokaa, pitkänkö ajan perästä lääkkeenne vaikuttaa."
"Vakavastiko?"
"Ylen vakavasti."
"Kahden tunnin kuluttua."
"Enempää en tarvitsekaan. Aikaa on riittävästi."
"Olette siis huolissanne herra de Beausiren terveydestä?"
"Vieläpä niin huolissani, että peläten hänen saavan huonoa hoitoa lähden hakemaan hänelle…
"Mitä?"
"Kaksi sairaanhoitajaa. Hyvästi, ystäväiseni!"
Maillard lähti apteekista nauraa hykertäen äänetöntä naurua, sitä ainoaa naurua, mikä milloinkaan pani kurttuihin hänen synkeät kasvonsa, ja suuntasi kulkunsa lakaisin Tuilerieihin.
Pitou oli poissa. Kuten muistamme, hän oli seurannut Andréeta puutarhaan kreivi de Charnyn ruumista etsimään. Mutta hän tapasi Maniquetin ja Tellierin, jotka Pitoun poissaollessa hoitivat vartioston päällikkyyttä.
Molemmat miehet tunsivat Maillardin.
"Ah, te, herra Maillard?" kysyi Maniquet. "No, tavoititteko miehenne?"
"En", vastasi Maillard, "mutta olen päässyt hänen jäljilleen".
"Se on onni se", virkkoi Tellier, "sillä uskallan panna veikkaa, että hänellä oli timantit, vaikkei hänen taskuistaan niitä löydettykään!"
"Pankaa veikkaa, kansalainen, ja te voitatte", sanoi Maillard.
"Hyvä juttu!" sanoi Maniquet. "Ja ne voi saada häneltä pois?"
"Ainakin toivon saavani, jos te autatte minua."
"Kuinka voimme auttaa teitä, kansalainen Maillard? Olemme määrättävissänne."
Maillard viittasi luutnanttia ja aliluutnanttia tulemaan lähemmäksi.
"Valitkaa osastostanne minulle kaksi taattua miestä."
"Taattuja urheina?"
"Taattuja rehellisinä."
"Oh, silloin voitte ottaa umpimähkään kenet vain!"
Sitten Désiré kääntyi vartiostoon päin ja huusi:
"Kaksi vapaaehtoista tänne!"
Toistakymmentä miestä astui esille.
"Kas niin, Boulanger", sanoi Maniquet, "tule tänne!"
Muuan miehistä erkani joukosta.
"Ja sinä, Molicar."
Toinen mies astui edellisen rinnalle.
"Haluatteko muuta, herra Maillard?" kysyi Tellier.
"En, tämä riittää. Tulkaa, kelpo miehet!"
Molemmat Haramontin kansalliskaartilaiset seurarivat Maillardia.
Maillard opasti heidät Juiverie-kadulle ja pysähtyi numero kuuden portin eteen.
"Olemme perillä", sanoi hän. "Nouskaamme!"
Molemmat miehet työntyivät hänen kerällään porttikäytävään, sitten portaille ja tulivat pian neljänteen kerrokseen.
Siellä herra Toussaintin huudot opastivat heitä. Pikku mies ei ollut vielä oikein rauhoittunut saamastaan kurituksesta, joka ei ollut lähtenyt ainoastaan äidin kädestä, sillä katsoen asian vakavuuteen ukko Beausire oli pitänyt velvollisuutenaan esiintyä hänkin ja lisätä kovalla, luisevalla nyrkillään muutaman sivalluksen niihin melko pehmeihin näsäyksiin, jotka neiti Oliva raskain sydämin oli jaellut rakkaalle pojalleen.
Maillard yritti avata ovea.
Se oli salvattu sisäpuolelta.
Hän koputti.
"Kuka siellä?" kuului neiti Olivan laahaava ääni kysyvän.
"Avatkaa lain nimessä!" vastasi Maillard.
Huoneessa syntyi lyhyt, kuiskaava keskustelu, jonka tuloksena oli, että nuori Toussaint vaikeni, sillä hän arveli lain vaivautuvan niiden kahden soun takia, jotka hän oli yrittänyt varastaa äidiltään; Beausire puolestaan laski tuon kolkutuksen kotietsintöjen tiliin ja koetti rauhoittaa Olivaa, vaikkei hän itsekään ollut vallan rauhallinen.
Lopulta rouva de Beausire teki ratkaisevan päätöksen, ja kun Maillard aikoi koputtaa uudelleen, ovi aukeni.
Nämä kolme miestä astuivat huoneeseen neiti Olivan ja herra Toussaintin suureksi kauhuksi. Pikku mies riensi piiloutumaan vanhan olkituolin taa.
Beausire itse makasi vuoteessa, ja hänen yöpöydällään, jota rautajalkaan pistetty viheliäinen talikynttilä valaisi, Maillard huomasi tyytyväisen mielin tyhjän pullon. — Lääke oli nautittu. Nyt oli vain odotettava sen vaikutusta.
Matkalla Maillard oli kertonut Boulangerille ja Molicarille, mitä apteekissa oli tapahtunut. Beausiren asuntoon tullessaan nämä olivat siis täydellisesti selvillä tilanteesta.
Sijoitettuaan heidät vuoteen kumpaankin päähän Maillard tyytyikin heille lausumaan vain seuraavat sanat:
"Kansalaiset, herra de Beausire on tarkalleen kuin seTuhannen ja yhden yönprinsessa, joka puhui vain kun hänet pakotettiin puhumaan, ja jonka suusta, kun hän sen aukaisi, putosi kerrallaan yksi timantti! Kun siis herra de Beausire alkaa puhua, katsokaa tarkoin, mitä hänen puheensa sisältää… Minä odotan teitä kaupungintalossa. Kun tällä herralla ei ole teille enää mitään kerrottavaa, viekää hänet Châteletiin, missä suosittelette häntä kansalaisen Maillardin taholta, ja tuotte sitten minulle kaupungintaloon, mitä hän on sanonut."
Molemmat kansalliskaartilaiset kumarsivat nöyrän kuuliaisuuden merkiksi ja sijoittuivat, kivääri käsivarrella, Beausiren vuoteen kumpaankin päähän.
Apteekkari ei ollut erehtynyt. Kahden tunnin perästä lääke alkoi vaikuttaa. Vaikutusta kesti lähes tunnin ajan, ja se oli mahdollisimman tyydyttävä!
Kellon lähetessä kolmea aamuyöllä molemmat miehet saapuivat Maillardin luokse.
He toivat sadantuhannen frangin arvoiset, mitä puhtaimmat timantit herra de Beausiren oksennusliman mukana.
Maillard talletti omassa ja molempien haramontilaisten nimessä nämä timantit kommuunin prokuraattorin virastoon. Prokuraattori antoi heille todisteen, jossa mainittiin, että kansalaiset Maillard, Molicar ja Boulanger olivat tehneet isänmaalle ansiokkaan palveluksen.
Syyskuun 1 päivä
Ja nyt me katsomme, mikä oli tämän juurikään kertomamme lystillis-surullisen tapauksen seuraus.
Châteletiin teljetty Beausire tuotiin tuomioistuimen eteen, jonka käsiteltävänä olivat erikoisesti elokuun 10 päivänä ja sitä seuraavina päivinä tehdyt varkaudet.
Hän ei voinut kieltää: rikos oli liian ilmeinen.
Niinpä syytetty tunnustikin nöyrästi hairahduksensa ja rukoili tuomioistuimelta armahdusta.
Tuomioistuin oli määrännyt tutkittavaksi Beausiren entisyyttä, ja kun tämä tutkimus johti laihoihin tuloksiin, se oli tuominnut entisen kersantin viideksi vuodeksi vankeuteen ja poltinraudalla merkittäväksi.
Beausire oli turhaan vakuutellut, että vain kunnialliset tunteet olivat johtaneet hänet tähän varkauteen, toisin sanoin halu taata vaimolleen ja pojalleen turvallinen tulevaisuus. Mikään ei voinut horjuttaa tuomiota — ja koska päätöksen oli tehnyt erikoistuomioistuin, ei tuomiosta voinut valittaa, joten se pantaisiin täytäntöön kahta päivää myöhemmin.
Ah, miksei sitä pantu täytäntöön heti!
Kohtalo oli säätänyt, että sen päivän aattona, jolloin Beausire piti julkisesti merkittämän, vankilaan tuotiin muuan hänen entisiä tovereitaan. Tuttavuus uudistettiin ja luottamuksellinen yhteisymmärrys syntyi.
Uusi vanki sanoi tulleensa pidätetyksi suurenmoisesti järjestetyn salahankkeen takia, jonka piti puhjeta teoksi Grève-torilla tai oikeuspalatsin aukiolla.
Salaliittolaiset kerääntyisivät paikalle huomattavan runsaslukuisena joukkona muka katsomaan sieltä tapahtuvaa tuomitun merkitsemistä — siihen aikaan tämä polttomerkintä suoritettiin milloin Grève-torilla, milloin oikeuspalatsin edustalla — ja kun he kuulisivat huudon: "Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset! Kuolkoon kansa!" he valtaisivat kaupungintalon, kutsuivat avukseen kansalliskaartin, josta kaksi kolmannesta oli rojalisteja tai ainakin perustuslaillisia, panisivat täytäntöön elokuun 30 päivänä tehdyn kansalliskokouksen päätöksen kommuunin lakkauttamisesta ja toteuttaisivat vihdoinkin rojalistisen vastavallankumouksen.
Valitettavasti tuli juuri Beausiren uuden vankitoverin antaa mainittu merkki. Salaliittolaiset eivät tienneet hänen vangitsemisestaan ja kokoontuisivat torille päivänä, jolloin ensimmäinen tuomittu merkittäisiin, ja koska ketään ei olisi huutamassa: "Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset! Kuolkoon kansa!" ei kapinasta tulisi mitään.
Se oli sitäkin valitettavampaa, — lisäsi ystävä, — kun salahanketta ei milloinkaan ollut niin hyvin suunniteltu ja kun sen onnistuminen oli ehdottoman varma.
Beausiren ystävän vangitseminen oli lisäksi siinäkin suhteessa valitettava juttu, että syntyneessä metakassa tuomittu voisi vapautua, paeta ja välttää siten kaksinkertaisen rangaistuksen: poltinraudan ja kaleerit.
Vaikkei Beausirella ollutkaan varmaa valtiollista vakaumusta, oli hän silti aina sydämessään kallistunut kuninkuutta kannattamaan. Hän aloitti nyt surkuttelemalla syvästi kuninkaan kohtaloa ja valitti hänen puolestaan, kun suunnitellusta kapinasta ei tulisikaan mitään.
Äkkiä hän iski otsaansa: kirkas aatos oli välähtänyt hänen aivoissaan.
"Mutta", sanoi hän toverilleen, "minähän tässä joudunkin ensimmäisenä merkittäväksi!"
"Niin joudutkin, ja se olisi ollut onnesi, sanon sen hoitamiseen."
"Ja sinä sanot, ettei vangitsemistasi tunneta?"
"Ei kukaan tiedä siitä."
"Salaliittolaiset siis kokoontuvat, ikäänkuin ei sinua olisi vangittukaan?"
"Vallan niin."
"Jos joku antaisi sovitun merkin, kapina puhkeaisi?"
"Niin… mutta kukapa sen antaisi, kun minä istun vankilassa enkä voi saada sanaa kenellekään?"
"Minä!" sanoi Beausire kuin Medea Corneillen murhenäytelmässä.
"Sinäkö?"
"Minäpä tietenkin! Minähän olen paikalla, koska minut merkitään, häh? No niin, minä huudan: 'Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset! Kuolkoon kansa!' Se ei ole kovin vaikeaa minun mielestäni."
Beausiren toveri oli jähmettynyt ihmettelyynsä.
"Olen aina sanonut", huudahti hän, "että sinä olet nerokas mies!"
Beausire kumarsi.
"Jos sinä teet sen", jatkoi rojalistivanki, "niin sinua ei vain vapauteta, sinua ei ainoastaan armahdeta, vaan lisäksi, kun minä selitän, että sinä olet syynä salahankkeen onnistumiseen, sinä voit jo ennakolta iloita kauniista palkkiosta".
"En minä sitä ajattele", vastasi Beausire mitä epäitsekkäimmän näköisenä.
"Hitossa, et suinkaan ajattelekaan!" sanoi ystävä. "Mutta kun palkkio tulee, neuvon sinua ottamaan sen vastaan."
"Jos sinä neuvot…" sanoi Beausire.
"Teen enemmänkin, minä kehoitan ja, tarpeen tullen, käsken sinua hyväksymään sen", intti ystävä mahtipontisin elein.
"Olkoon menneeksi!" sanoi Beausire.
"No niin", virkkoi ystävä, "huomenna syömme yhdessä aamiaista — vankilan päällikkö ei evänne sitä viimeistä suosionosoitusta kahdelta toverukselta — ja me juomme kelpo pullollisen viiniä salahankkeen onnistumiseksi!"
Beausire kyllä hieman epäili vankilan päällikön hyvää tahtoa, mikäli se koski seuraavan päivän aamiaista, mutta, söisipä hän yksin tai toverinsa seurassa, hän oli päättänyt pitää tälle antamansa lupauksen.
Hänen suureksi tyytyväisyydekseen päällikkö antoi luvan.
Toverukset söivät yhteisen aamiaisen. He eivät tyytyneet yhteen pullolliseen, vaan joivat kaksi, kolme, neljä pullollista!
Neljännen pullon aikana Beausire oli raivo rojalisti. Onneksi häntä tultiin noutamaan Grève-torille vietäväksi, ennenkuin viides pullollinen oli tuotu pöytään Hän nousi rattaille kuin noustaan riemuvaunuihin silmäillen halveksivasti tuota joukkoa, jolle hän valmistaisi niin hirveän yllätyksen.
Notre-Damen sillan kulmassa muuan nainen ja pikku poika odottelivat hänen tuloaan.
Beausire tunsi Oliva-rukan, joka itkeä vetisteli, ja nuorenToussaintin, joka nähdessään isänsä sotamiesten käsissä, huudahti:
"Se on oikein! Miksi löit minua!"
Beausire silmäili heitä suojelevin ilmein ja olisi liittänyt tähän ilmeeseen eleen, joka varmaankin olisi näyttänyt hyvin majesteetilliselta, mutta hänen kätensä oli sidottu selän taakse.
Kaupungintalon tori oli täynnä kansaa.
Kaikki tiesivät, että tuomittu tuli sovittamaan Tuilerieissä tekemäänsä varkautta; tiedettiin niinikään jutun käsittelystä, minkälaisissa olosuhteissa se oli tehty ja mitkä vaiheet olivat sitä seuranneet, eikä kukaan säälinyt tuomittua.
Kun rattaat pysähtyivät häpeäpaalun kupeelle, oli vartijoilla täysi työ pitää väkijoukkoa loitolla.
Beausire silmäili tuota kohisevaa, hälisevää joukkoa ilmein, joka näytti sanovan: "Saattepa nähdä! Pian on käynnissä toisenlainen leikki!"
Kun hän ilmestyi häpeälavalle, puhkesi ilmoille huikea hurraa. Mutta kun merkinnän hetki lähestyi, kun pyöveli riisui tuomitun, niin että olkapää paljastui, ja kun hän kumarsi ottamaan tulipannusta hehkuvaa rautaa, tapahtui, mitä aina tapahtuu: oikeuden ylevän majesteetin edessä kaikki vaikenivat.
Beausire käytti hyväkseen tätä hetkeä, keräsi kaikki voimansa ja huusi täyteläisellä, kaikuvalla äänellä:
"Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset! Kuolkoon kansa!"
Jos Beausire oli odottanut hälinää, niin tätä huutoa seuranneet tapahtumat ylittivät kaikki hänen toiveensa. Joukko ei kiljunut, se ulvoi.
Hirveästi mylväisten koko tämä joukko syöksyi häpeälavalle päin.
Nyt vartiosto ei enää kyennyt suojelemaan Beausireä. Sen rivit murtuivat, lava vallattiin, pyöveli tungettiin tieltä, tuomittu riuhtaistiin häpeäpaalusta ja viskattiin siihen kuhisevaan muurahaispesään, jota sanotaan väkijoukoksi.
Hänet olisi seuraavassa tuokiossa surmattu, ruhjottu, revitty palasiksi, mutta silloin syöksyi paikalle muuan vyöhytniekka mies, joka kaupungintalon ulkoportailta oli katsellut tuomion toimeenpanoa.
Tämä mies oli kommuunin prokuraattori Manuel.
Hänessä oli suuri määrä inhimillistä tunnetta, jonka hän usein osasi sulkea sydämensä syvyyteen, mutta joka aina pääsi esille tämäntapaisissa tilaisuuksissa.
Hänen onnistui tunkeutua Beausiren luokse. Hän kohotti kätensä hänen ylitseen ja huusi kovalla äänellä:
"Lain nimessä minä vaadin haltuuni tämän miehen!"
Kansa ei aikonut totella häntä. Manuel irroitti vyönsä, heilutti sitä väkijoukon yläpuolella ja huusi:
"Apuun, kaikki kunnon kansalaiset!"
[Tarkoituksemme ei suinkaan ole seppelöidä Manuelia kunnian sädekehällä, tätä miestä, joka on vallankumouksen parjatuimpia; tarkoituksemme on vain lausua totuus.]
[Michelet kertoo tapauksen seuraavasti:]
["Syyskuun 1 päivänä Grève-torilla esitettiin kauhea kohtaus. Muuan merkittäväksi paikalle tuotu varas, joka ilmeisesti oli humalassa, johtui huutamaan: 'Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset! Kuolkoon kansa!' Hänet riuhtaistiin siinä samassa kaakinpuusta ja olisi revitty palasiksi; kommuunin prokuraattori Manuel juoksi paikalle, pelasti hänet joukon käsistä ja vei hänet kaupungintaloon. Mutta hän oli itsekin silloin kuolemanvaarassa. Hänen täytyi luvata, että kansan valitsema jury-tuomioistuin tuomitsisi syyllisen. Tämä tuomioistuin julisti kuolemantuomion. Viranomaiset pitivät tätä tuomiota hyvänä ja laillisena; se pantiin täytäntöön ja mies hirtettiin seuraavana päivänä."]
Parikymmentä miestä kiiruhti hänen ympärilleen.
Beausire pelastettiin joukon käsistä: hän oli tällöin puolikuollut.
Manuel kannatti hänet kaupungintaloon. Mutta pian uhattiin kaupungintaloakin vakavasti: niin kiihtynyt oli kansan mieliala.
Manuel ilmestyi parvekkeelle.
"Tämä mies on syyllinen", sanoi hän, "mutta vikapää rikokseen, josta häntä ei ole tuomittu. Valitkaa keskuudestanne tuomioistuin. Tämä tuomioistuin kokoontukoon johonkin kaupungintalon saliin ja päättäköön syyllisen kohtalosta. Tuomio, olkoon se millainen tahansa, pannaan täytäntöön, mutta laadittakoon toki tuomio!"
Eikö ole omituista, että verilöylypäivän aattona muuan niistä miehistä, joita syytetään tästä verilöylystä, pitää oman henkensä uhalla moisen puheen?
Politiikassa on muodottomuuksia: selittäköön ne ken taitaa.
Tämä kehoitus rauhoitti väkijoukon. Neljännestuntia myöhemmin Manuelille esitettiin kansan valitsema tuomioistuin. Siinä oli yksikolmatta jäsentä. Nämä yksikolmatta miestä ilmestyivät parvekkeelle.
"Ovatko nämä miehet edustajianne?" kysyi Manuel kansalta.
Vastaukseksi kansa alkoi paukuttaa käsiä.
"Hyvä on", virkkoi Manuel; "koska tässä ovat tuomarit, tapahtukoon oikeus".
Ja lupauksensa mukaan hän sijoitti tuomioistuimen erääseen kaupungintalon saliin.
Enemmän kuolleena kuin elävänä Beausire tuotiin tämän tilapäisen tuomioistuimen eteen. Hän yritti puolustautua. Mutta hänen jälkimäinen rikoksensa oli yhtä ilmeinen kuin edellinenkin. Mutta kansan silmissä se oli paljoa raskaampi.
Huutaa eläköötä kuninkaalle, kun kuningas, petturiksi julistettuna, oli Templessä vankina, huutaa eläköötä preussilaisille, kun preussilaiset juurikään olivat valloittaneet Longwyn ja olivat vain viidenkolmatta penikulman päässä Pariisista, huutaa kuolemaa kansalle, kun kansa vääntelehti kuolemantuskissaan, se oli toki hirveä rikos, joka vaati mitä ankarinta rangaistusta!
Niinpä tuomioistuin päättikin, että syyllinen tuomittaisiin kuolemaan, ja lisäksi, että hänen kuolintapansa tulisi rikoksen laadun mukaan häpeälliseksi; häneen sovellutettaisiin lain poikkeusta sikäli, että hänet hirtettäisiin ja hirtettäisiin sillä paikalla, missä rikoskin oli tehty.
Pyöveli sai määräyksen pystyttää hirsipuun lavalle, mistä kaakinpuu oli kohonnut.
Väkijoukko rauhoittui, kun se kuuli tämän päätöksen ja tiesi, ettei vanki voisi päästä pakoon.
Tämä tapaus, kuten erään aikaisemman luvun lopussa sanoimme, askarrutti kansalliskokousta.
Seuraava päivä oli sunnuntai, mikä tekisi tilanteen yhä vaikeammaksi.Kansalliskokous ymmärsi, että oltiin menossa verilöylyä kohden.Kommuuni tahtoi pysyä vallassa, maksoi mitä maksoi, ja verilöyly, siishirmu, oli siihen tarkoitukseen kaikkein varmimpia keinoja.
Kansalliskokous peräytyi kaksi päivää varemmin tekemästään päätöksestä.Se peruutti päätöksensä.
Silloin muuan edustaja nousi puhumaan.
"Ei riitä, että peruutatte päätöksenne", sanoi hän. "Kaksi päivää sitten sitä laatiessanne te julistitte, että kommuuni on tehnyt isänmaalle hyvän palveluksen. Ylistys on liian epämääräinen, sillä jonakin päivänä te voitte sanoa, että kommuuni on palvellut isänmaata hyvin, mutta että se ja se kommuunin jäsen ei ansaitse tätä kiitoslausetta. Silloin se ja se jäsen joutuu vainon alaiseksi. On siis sanottava, ei kommuuni, vaan kommuunin jäsenet."
Kansalliskokous päätti tunnustaa, että kommuunin jäsenet ovat tehneet isänmaalle hyvän palveluksen.
Samaan aikaan kun kansalliskokous äänesti tästä kysymyksestä, Robespierre piti kommuunille laajan puheen, jossa hän huomautti, että koska kansalliskokous inhoittavien temppuilujen avulla oli saanut yleisneuvoston menettämään julkisen luottamuksen, tämän yleisneuvoston oli väistyttävä ja käytettävä sitä ainoaa keinoa, joka vielä voisi kansan pelastaa, toisin sanoin, sen oli luovuteltava valta kansalle.
Kuten aina, Robespierre oli epäselvä ja häälyväinen, mutta hirveä.
Mitä merkitsi lause: luovutettava valta kansalle?
Sitäkö, että kansalliskokouksen päätökseen alistuttaisiin ja hyväksyttäisiin uudet vaalit? Tuskinpa vain.
Sitäkö, että lainmukainen valta poistettaisiin ja se poistamalla selitettäisiin, että kommuuni, joka oli järjestänyt elokuun 10 päivän, katsoi itsensä kykenemättömäksi jatkamaan vallankumouksen suurta työtä ja uskoi kansalle työn työdentämisen?
Jos holtittomalle kansalle, jonka sydän oli tulvillaan kostoa, uskottaisiin elokuun 10 päivän työn jatkaminen, merkitsisi se niiden miesten teurastusta, jotka elokuun 10 päivänä olivat taistelleet sitä vastaan ja jotka sen jälkeen oli teljetty Pariisin vankiloihin.
Sellainen oli tilanne syyskuun 1 päivän illalla. Ilmassa oli ukkosen tuntu; uhkaava salama ja jyrinä painoivat raskaasti jokaisen mieltä.
Syyskuun 1 ja 2 päivän välinen yö
Näin olivat asiat, kun syyskuun 1 päivänä kello yhdeksän illalla Gilbertin apulainen — palvelija-nimitys oli poistettu tasavalta-aatteelle sopimattomana — Gilbertin apulainen astui tohtorin huoneeseen ja ilmoitti:
"Kansalainen Gilbert, vaunut odottavat portin edessä."
Gilbert painoi hatun silmilleen, napitti päällystakkinsa kaulaan asti ja aikoi lähteä ulos, mutta kynnykselle ilmestyi samassa muuan mies, jonka yllä oli avara viitta ja jonka kasvoja varjostivat leveät hatunlieret.
Gilbert väistyi askelen taaksepäin. Pimeässä ja tällaisena hetkenä kaikki ovat vihamiehiä.
"Minä se olen, Gilbert", sanoi ystävällinen ääni.
"Cagliostro!" huudahti tohtori.
"Kas niin, taaskin te unohdatte, ettei minun nimeni ole enääCagliostro, vaan parooni Zannone! Teille, rakas Gilbert, minä en tosinmuuta nimeä enkä sydäntä, vaan olen alati, sitä ainakin toivon, JosefBalsamo."
"Niin, niin", myönsi Gilbert, "ja sen todistukseksi mainitsen, että olin lähdössä tapaamaan teitä".
"Sitä aavistinkin", sanoi Cagliostro, "ja sitä varten tulen tänne, sillä teidän piti toki ajatella, etten minä tällaisina päivinä tee mitä herra de Robespierre on tehnyt: minä en lähde maaseudulle".
"Pelkäsinkin, etten tapaisi teitä, ja olen nyt ylen iloinen, kun näen teidät… Mutta astukaa sisään, olkaa hyvä!"
"No, tässä olen! Sanokaa, mitä minulta haluatte?" kysyi Cagliostro seuratessaan Gilbertiä tohtorin asunnon perimmäiseen huoneeseen.
"Istukaa, mestari!"
Cagliostro istuutui.
"Te tiedätte, mitä tapahtuu", aloitti Gilbert.
"Haluatte kai sanoa, mitä kohta tapahtuu", oikaisi Cagliostro, "sillä tällä hetkellä ei tapahdu mitään".
"Niin, olette oikeassa. Mutta jotakin kauheaa on tekeillä, eikö niin?"
"Kauheaa tosiaankin… Mutta kauheakin on toisinaan välttämätöntä."
"Mestari", sanoi Gilbert, "kun te lausutte nuo sanat heltymättömällä kylmäverisyydellänne, saatte minut värisemään!"
"Minkä sille voi? Minä olen vain kaiku: kohtalon kaiku!"
Gilbert taivutti päätänsä.
"Muistatteko, Gilbert, mitä sanoin teille Bellevuessa lokakuun kuudentena päivänä ennustaessani markiisi de Favrasin kuolemaa?"
Gilbert säpsähti.
Hän, joka oli voimakas ihmisten ja tapahtumienkin edessä, tunsi tämän salaperäisen olennon edessä itsensä heikoksi kuin lapsi.
"Sanoin teille", jatkoi Cagliostro, "että jos kuninkaan poloisissa aivoissa olisi hitunenkin sitä itsesäilytysvaistoa, jota hänellä en toivonut olevan, hän pakenisi".
"No, hän pakeni", vastasi Gilbert.
"Niin, mutta minä odotin hänen tekevän sen ajoissa. Hän pakeni, mutta hyväinen aika, tehän tiedätte, se oli myöhäistä! Minä lisäsin, ette ole kai sitä unohtanut, lisäsin, että jos kuningas vastustelisi, jos kuningatar vastustelisi, jos ylimykset vastustelisivat, me tekisimme vallankumouksen."
"Niin, olette oikeassa, yhä vain oikeassa! Vallankumous on tehty!" sanoi Gilbert huokaisten.
"Ei täydellisesti", vastasi Cagliostro. "Mutta se kehittyy, kuten näette, hyvä Gilbert. Muistatte lisäksi, että puhelin teille eräästä koneesta, jonka muuan ystäväni, tohtori Guillotin, on keksinyt? Oletteko käväissyt Carrousel-aukiolla, Tuilerieitä vastapäätä? No niin, se kone, sama kone, jonka kuvan näytin kuningattarelle Taverneyn linnassa, vesikarahvin pinnalla — muistattehan, te olitte silloin pikku poika, tuskin tuon mittainen ja silti jo neiti Nicolen rakastaja… malttakaas, hänen miehensä, se rakas herra de Beausire, on vastikään tuomittu hirtettäväksi! — no niin, se kone toimii."
"Niin", sanoi Gilbert, "ja tuntuu toimivan liian hitaastikin, koskapa halutaan sen lisäksi käyttää sapeleita, piikkejä ja puukkoja".
"Kuulkaahan", virkkoi Cogliostro, "on sovittava eräästä seikasta, siitä näet, että me olemme tekemisissä julmien härkäpäitten kanssa! Aatelisille, hoville, kuninkaalle ja kuningattarelle annetaan kaikenlaatuisia varoituksia, mutta niistä ei ole minkäänlaista hyötyä. Bastilji vallataan, se ei auta; järjestetään lokakuun viides ja kuudes päivä, se ei auta; järjestetään kesäkuun kahdeskymmenes päivä; se ei auta; järjestetään elokuun kymmenes päivä, se ei auta; kuningas pannaan Templeen, ylimykset pannaan Abbayeen, la Forceen, Bicêtreen, sekään ei auta! Templessä kuningas iloitsee, kun preussilaiset valloittavat Longwyn. Abbayessa ylimykset huutavat: 'Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset!' He juovat samppanjaa köyhän kansan nähden, joka särpii vettä, he syövät tryffeli-piiraita köyhän kansan edessä, jolta puuttuu leipä! Ja jos Preussin Wilhelmille kirjoitettaisiinkin: 'Varokaa! Jos tulette Longwyta edemmäksi, jos astutte askelenkin Ranskan sydäntä kohden, merkitsee se kuninkaan kuolemantuomiota!' niin tämä vastaisi: 'Vaikka kuninkaallisen perheen asema onkin kauhea, eivät armeijat voi peräytyä. Kaikesta sydämestäni haluan ehtiä perille ajoissa pelastaakseni Ranskan kuninkaan, mutta velvollisuuteni on ennen kaikkea pelastaa Eurooppa!' Ja hän marssii Verdunin suunnalle… Siitä on tehtävä loppu."
"Loppu mistä?" huudahti Gilbert.
"Kuninkaasta, kuningattaresta ja aatelisista."
"Te surmaisitte kuninkaan? Te surmaisitte kuningattaren?"
"Oh, ei, ei heitä! Se olisi suuri onnettomuus! Heidät on tuomittava, heidän asiansa on tutkittava ja järjestettävä julkisesti, kuten Kaarlo ensimmäisenkin, mutta kuinka tahansa, heistä on suoriuduttava, tohtori, ja mitä pikemmin, sitä parempi."
"Entä kuka on sen päättänyt?" huudahti Gilbert. "Älykö, rehellisyyskö, sen kansan omatuntoko, josta te puhutte? Silloin kun Mirabeau edusti neroa, Lafayette vilpittömyyttä ja Vergniaud oikeudentuntoa, jos olisitte silloin tullut sanoinaan näiden kolmen miehen nimessä: 'Täytyy tappaa!' olisin värissyt, niinkuin nyt värisen, mutta minä olisin samalla epäröinyt. Kenen nimessä te tänään puhutte? Jonkun Hébertin, teatterilippujen myyjän, jonkun Collot-d'Herboisin, ulos vihelletyn ilveilijän, jonkun Maratin, sairaan hengen, josta lääkärin täytyy iskeä suonta joka kerta kun hän vaatii viisikymmentätuhatta, satatuhatta, kaksisataatuhatta päätä! Sallikaa minun, suuri mestari, jäävätä nämä keskinkertaiset miehet, jotka tarvitsevat nopeita ja suurieleisiä murroskausia, kouraantuntuvia muutoksia, nämä huonot näytelmänsepittäjät, nämä voimattomat puhujat, jotka nauttivat äkillisistä hävityksistä, jotka luulottelevat olevansa taitavia taikureita, vaikka he, vaivaisina kuolevaisina, ovat vain tärvelleet Jumalan luoman; he pitävät kauniina, suurena, ylevänä johtaa uuteen uomaan sen elämänvirran, joka ravitsee maailmaa, tuhoamalla yhdellä sanalla, yhdellä kädenliikkeellä, yhdellä silmäniskulla, poistamalla yhdellä henkäyksellä sen elävän esteen, jonka muovailuun luonto oli tarvinnut kaksikymmentä, kolme-, neljä-, viisikymmentä vuotta! Ne miehet, suuri mestari, ovat kurjia ihmisiä! Ettekä te ole niitä miehiä!"
"Gilbert ystävä", sanoi Cagliostro, "erehdytte jälleen. Sanotte niitä miehiä ihmisiksi. Annatte heille liian suuren kunnian. He ovat vain välikappaleita."
"Hävityksen välineitä!"
"Niin, mutta aatteen hyväksi. Tämä aate, Gilbert, on kansojen kirvoittamisia, se on vapaus! Se on tasavalta — ei Ranskan, Jumala varjelkoon minua niin itsekkäästä ajatuksesta! — se on yleisinhimillinen tasavalta, koko maailman veljeys! Ne miehet eivät ole neroja, he eivät ole rehellisiä, heillä ei ole omaatuntoa, mutta heillä on jotakin, mikä on paljoa voimakkaampaa, paljoa tanakampaa, paljoa hellittämättömämpää kuin kaikki muu: heillä on vaistoa."
"Attilan vaisto!"
"Tepä sen sanoitte: Attilan, joka nimitti itseäänJumalan vasaraksija joka tuli hunnien, alanien, sveevien raakalaisveren kanssa tallaamaan jalkoihinsa roomalaisen kulttuurin, kun tämä oli jo vallan laho Nerojen, Vespasianusten, Heliogabalusten nelisatavuotisen hallituksen johdosta."
"Mutta pysykäämme asiassa, älkäämme yleistäkö. Minne se verilöyly meidät johtaa?"
"Oh, varsin yksinkertaiseen ratkaisuun. Se häpäisee kansalliskokouksen, kommuunin, kansan, koko Pariisin. Pariisi on tahrattava verellä, ymmärrättekö, jotta Pariisi, nämä Ranskan aivot, tämä Euroopan ajatus, tämä maailman sielu, jotta Pariisi, tuntiessaan, ettei anteeksianto olisi enää mahdollista, nousisi yhtenä miehenä, työntäisi Ranskan edellään ja viskaisi vihollisen isänmaan pyhän alueen ulkopuolelle."
"Mutta ettehän te ole ranskalainen!" huudahti Gilbert. "Mitä se siis teitä liikuttaa?"
Cagliostro hymyili.
"Kuinka te, Gilbert, kehittynyt äly ja voimakas persoonallisuus, voitte sanoa jollekin ihmiselle: 'Älä sekaannu Ranskan asioihin, sillä sinä et ole ranskalainen!' Eivätkö Ranskan asiat, Gilbert, ole maailman asioita? Työskenteleekö Ranska vain omaksi hyväkseen, poloinen egoisti? Kuoliko Jeesus ainoastaan juutalaisten puolesta? Mikä oikeus sinulla on tulla sanomaan apostolille: 'Sinä et ole natsarealainen!' Kuule, kuule, Gilbert, minä olen keskustellut näistä asioista neron kanssa, joka oli vallan toisella tavalla kehittyneempi kuin minä tai sinä, miehen tai hengen kanssa, jonka nimi on Althotas, eräänä päivänä, kun hän esitti minulle laskelmaa verestä, joka oli vuodatettava, ennenkuin maailman vapauden aurinko pääsisi nousemaan. No niin, sen miehen päätelmät eivät ole järkyttäneet vakaumustani. Olen kulkenut, kuljen nyt ja vastedeskin kumoten kaikki, mikä on tielläni, ja sanon tyynin äänin ja puhtain katsein: 'Sääli esteitä, mutta minä olen tulevaisuus!' — Sinulla oli jotakin pyydettävää minulta, eikö niin? Suostun ennakolta pyyntöösi. Mainitse sen miehen tai naisen nimi, jonka haluat pelastaa."
"Haluan pelastaa naisen, jonka te, mestari, ja minä emme voi sallia kuolla."
"Haluat pelastaa kreivitär de Charnyn?"
"Haluan pelastaa Sébastienin äidin."
"Sinä tiedät, että Danton, oikeusministerinä, pitää kädessään vankilan avaimia."
"Niin, mutta minä tiedän myöskin, että te voitte sanoa Dantonille:'Aukaise tai sulje tuo ovi.'"
Cagliostro nousi, meni kirjoituspöydän ääreen, piirsi pienelle neliöpaperille jonkun salamerkin, ojensi paperin Gilbertille ja sanoi:
"Kas tässä, poikaseni! Mene tapaamaan Dantonia ja pyydä häneltä, mitä haluat."
Gilbert nousi.
"Mutta mitä sen jälkeen aiot tehdä?" kysyi Cagliostro.
"Minkä jälkeen?"
"Kulumassa olevien päivien jälkeen, kun kuninkaan vuoro tulee."
"Minä aion tehdä voitavani, päästäkseni konventin jäseneksi, ja vastustaa voimieni mukaan kuninkaan kuolemaa."
"Niin, niin, käsitän sen", vastasi Cagliostro. "Toimi omantuntosi mukaan, Gilbert, mutta lupaa minulle yksi asia."
"Mikä?"
"Oli aika, jolloin lupasit ehdoitta, Gilbert."
"Silloin te ette tullutkaan sanomaan, että kansa parannetaan murhalla, ihmiskunta verilöylyllä."
"Olkoon… No niin, lupaa minulle, Gilbert, että kun kuningas on tuomittu, kun kuningas on mestattu, sinä noudatat neuvoa, jonka silloin sinulle annan."
Gilbert ojensi hänelle kätensä.
"Kaikki teidän antamanne neuvot ovat minulle kalliita", sanoi hän.
"Entä noudatatko sitä?" kysyi Cagliostro.
"Vannon noudattavani, ellei se loukkaa omaatuntoani."
"Gilbert, olet kohtuuton", moitti Cagliostro. "Minä olen antanut sinulle paljon, olenko milloinkaan mitään vaatinut?"
"Ette, mestari", vastasi Gilbert, "ja tälläkin kerralla olette lahjoittanut minulle elämän, joka on minulle omaa elämääni rakkaampi".
"Mene siis", sanoi Cagliostro, "ja johtakoon askeliasi sen Ranskan henki, jonka ylevimpiä poikia sinä olet!"
Cagliostro lähti, ja Gilbert seurasi häntä.
Vaunut odottelivat yhä. Tohtori astui niihin ja käski ajaa oikeusministeriön eteen. Danton asui siellä.
Oikeusministerinä Dantonilla oli erinomainen veruke päästä esiintymästä kommuunissa.
Mitäpä hän siellä olisi tehnytkään? Eivätkö Marat ja Robespierre olleet siellä? Robespierre ei sallisi Muratin mennä edelleen: murhan eteen valjastettuina he kulkisivat samaa jalkaa. — Ja olihan Tallien heitä kaitsemassa.
Dantonia odotti kaksi vaihtoehtoa: joka hän liittyisi kommuuniin ja muodostaisi Maratin ja Robespierren kanssa kolmiliiton, tai kansalliskokous antaisi hänen käsiinsä diktatuurin, jota hän hoitaisi oikeusministerinä.
Hän ei halunnut Robespierren ja Maratin seuraan. Kansalliskokous puolestaan ei välittänyt hänestä.
Kun Gilbert ilmoitettiin, oli hän huoneessaan vaimonsa kanssa, tai oikeammin, hänen vaimonsa oli hänen jalkojensa juuressa: verilöyly oli niin tunnettu asia, että hänen vaimonsa rukoili häntä estämään sen.
Hän, vaimo-rukka, kuolisi tuskasta, jos se verilöyly pantaisiin toimeen.
Danton ei voinut saada häntä käsittämään muuatta hyvinkin selvää asiaa: hän ei voisi mitään kommuunin päätöksille, ellei kansalliskokous antaisi hänelle diktaattorin valtuuksia. Kansalliskokouksen kanssa hänellä olisi ehkä voitto, ilman sitä varma tappio.
"Kuole, kuole, kuole, jos on pakko!" huusi vaimo-rukka. "Mutta älä salli verilöylyn tapahtua!"
"Minunlaiseni mies ei kuole tarpeettomasti", vastasi Danton. "Haluan kyllä kuolla, mutta minun kuolemani tulkoon isänmaan hyödyksi!"
Tohtori Gilbert ilmoitettiin.
"Minä en lähde", sanoi rouva Danton, "ennenkuin olet luvannut tehdä voitavasi estääksesi sen inhoittavan rikoksen".
"Jää siis", sanoi Danton.
Rouva Danton väistyi kolme askelta syrjään päästääkseen miehensä tohtoria vastaan, jonka tämä tunsi nimeltä ja maineelta.
"Ah, tohtori, tulette oikealla hetkellä", sanoi hän. "Jos olisin tiennyt osoitteenne, olisin lähettänyt hakemaan teitä."
Gilbert tervehti Dantonia ja huomatessaan hänen takanaan nyyhkyttelevän naisen kumarsi.
"Tässä on vaimoni, kansalaisen Dantonin ja oikeusministerin vaimo, joka luulee minua kyllin voimakkaaksi, jotta yksin kykenisin estämään herroja Maratia ja Robespierreä, joiden takana on koko kommuuni, tekemästä, mitä haluavat, toisin sanoin, estämään heitä tappamasta, tuhoamasta, murhaamasta!"
Gilbert silmäili rouva Dantonia. Tämä itki kädet ristissä.
"Hyvä rouva", sanoi Gilbert, "sallitteko minun suudella näitä armeliaita käsiä?"
"Kas niin", virkkoi Danton, "nyt sait avustajan!"
"Voi, hyvä herra", huudahti poloinen vaimo, "sanokaa hänelle, että hän tahraantuu vereen koko elämänsä ajaksi, jos hän sallii sen tapahtua!"
"Ellei olisi muusta kysymys", sanoi Gilbert, "jos se tahra jäisi vain yhden miehen otsalle ja jos se mies, arvellen, että hänen nimeensä liittyvä veritahra voisi olla hyödyksi hänen maallensa ja olisi välttämätön Ranskalle, uhrautuisi, viskaisi maineensa kuiluun, kuten Decius ruumiinsa, ei se olisi mitään! Mitä merkitsevät yhden kansalaisen elämä, maine ja kunnia sellaisissa oloissa, joita me nyt elämme? Mutta siitä tulee tahra koko Ranskan otsalle!"
"Kansalainen", sanoi Danton, "kun Vesuvius purkautuu, esittäkää minulle mies, joka pystyy estämään sen laavan; kun meri nousee, näyttäkää käsivarsi, joka kykenee hillitsemään valtameren".
"Kun miehen nimi on Danton, ei kysytä missä se mies on, vaan sanotaan: 'Se mies on tuossa!' Silloin ei kysytä, missä on se käsivarsi, silloin tuomitaan!"
"Te olette kaikki hulluja!" huudahti Danton. "Täytyykö siis minun sanoa teille, mitä en jätä itselleni sanomatta? Hyvä on! Minulla on tahtoa, minulla on kykyä, ja jos kansalliskokous haluaisi, minulla olisi voimaa! Mutta tiedättekö, mitä tapahtuu? Samaa, mitä tapahtui Mirabeaulle: hänen neronsa ei voinut kilpailla hänen huonon maineensa kanssa. Minä en ole holtiton Marat, istuttaakseni kansalliskokoukseen kauhua, enkä lahjomaton Robespierre, istuttaakseni siihen luottamusta. Kansalliskokous epää minulta keinot, joilla valtion voisi pelastaa. Minä kärsin huonosta maineestani. Kansalliskokous vitkastelisi, venyttäisi keskusteluja. Sen jäsenet kuiskuttelisivat keskenään, että minä olen moraaliton ihminen, mies, jonka käsiin ei voisi uskoa edes kolmeksi päiväksi rajatonta, täydellistä toimintavaltaa. Valittaisiin joku komitea, johon tulisi kunniallisia jäseniä, ja sillä välin pantaisiin verilöyly toimeen. Ja, kuten sanoitte, tuhansien syyllisten veri, kolmenneljänsadan humalaisen rikos nostaisi vallankumouksen näyttämölle punaisen verhon, joka kätkisi taaksensa sen ylevät korkeudet! Niin", lisäsi hän suurenmoisin elein, "Ranskaa siitä ei syytettäisi, vaan minua. Minä kääntäisin siitä maailman kirouksen ja antaisin sen vyöryä ylitseni!"
"Entä minä! Entä lapsesi?" huudahti vaimo-poloinen.
"Sinä", vastasi Danton, "sinä kuolisit siihen, kuten äsken sanoit, eikä sinua syytetä minun rikostoverikseni, koska minun rikokseni on surmannut sinut. Minun lapseni ovat poikia. He varttuvat joskus miehiksi, ja ole rauhassa, jos heillä on isänsä sydän, he pitävät Dantonin nimeä pystypäin, tai jos he ovat heikkoja, he kieltävät minut. Sitä parempi! Heikot eivät ole minun sukuani, ja minä, minä kiellän heidät jo ennakolta!"
"Mutta pyytäkää edes sitä valtuutta kansalliskokoukselta!" huudahtiGilbert.
"Luuletteko minun odotelleen teidän neuvoanne? Olen kutsuttanut tänne Thuriotin, olen kutsuttanut tänne Tallienin. Vaimo, katso, ovatko he tulleet. Jos ovat, laske Thuriot sisälle."
Rouva Danton poistui nopeasti.
"Koetan onneani teidän nähtenne, herra Gilbert", sanoi Danton. "Te olette todistajani jälkimaailmalle, kuinka olen ponnistellut."
Ovi aukeni.
"Tässä tulee kansalainen Thuriot, hyvä ystävä", ilmoitti rouva Danton.
"Tule tänne!" sanoi Danton ja ojensi leveän kouransa miehelle, joka hänen rinnallaan esitti samanlaista osaa kuin ajutantti kenraalin rinnalla. "Lausuit kerran puhujalavalta seuraavat ylevät sanat: 'Ranskan vallankumous ei ole vain meidän, se on maailman ja meidän on tehtävä siitä tili koko ihmiskunnalle!' Hyvä, meidän on ponnistettava kaikkemme säilyttääksemme tämän vallankumouksen puhtaana."
"Puhu", kehoitti Thuriot.
"Huomenna, istunnon alkaessa, ennenkuin keskustelu on alkanutkaan, sinä ehdotat seuraavaa: kommuunin yleisneuvoston jäsenmäärä korotetaan kolmeksisadaksi, joten elokuun kymmenentenä päivänä valittujen yhä pysyessä paikoillaan uudet tulokkaat tekevät mitättömäksi vanhojen vaikutusvallan. Me rakennamme Pariisin edustuksen selvälle pohjalle, me laajennamme kommuunin, me lisäämme sen lukumäärää, mutta me tasoitamme sen henkeä. Jos tämä ehdotus ei läpäise, ellet saa heitä käsittämään tätä ajatustani, käske Lacroixin esittää kysymys avoimesti. Hän ehdottakoon kuolemanrangaistusta jokaiselle, ken suoraan tai välillisesti kieltäytyy panemasta täytäntöön tai jotenkuten muuten kiertää toimeenpanovallan antamia määräyksiä ja toimintaohjeita. Jos se ehdotus läpäisee, merkitsee se diktatuuria. Minä edustan toimeenpanovaltaa. Minä astun esille, minä vaadin sitä, ja jos emmitään antaa se minulle, minä otan sen!"
"Entä mitä sitten teette?" kysyi Gilbert.
"Silloin", sanoi Danton, "minä tartun lippuun; sensijaan että vetoisin verilöylyn veriseen ja rumaan pahaanhenkeen, jonka minä manaan pimeyksiinsä takaisin, vetoan taistelun ylevään ja puhtaaseen henkeen, joka iskee pelotta ja vihatta ja katselee rauhallisena kuolemaa. Minä kysyn kaikilta näiltä roistolaumoilta, ovatko he kokoontuneet surmatakseen aseettomia ihmisiä; minä julistan saastaiseksi teoksi vankiloitten uhkaamisen! Monet ehkä hyväksyvät verilöylyn, mutta murhaajia on vähän. Käytän hyväkseni Pariisin sotaista mielialaa, hajoitan pienen murhaajajoukon todellisten sotilaitten muodostamaan vapaaehtoislaumaan, joka odottaa vain lähtökäskyä, ja lähetän rajalle, vihollista vastaan, tuon epäkelvon aineksen, jota sotajoukon muu ylevä aines vallitsee!"
"Tehkää se, tehkää se", huudahti Gilbert, "ja te olette tehnyt suuren, valtavan, ylevän työn!"
"Hyvä Jumala, sehän on maailman helpoin tehtävä!" sanoi Danton kohauttaen hartioitaan elein, jotka ilmaisivat voimaa, huolettomuutta ja epäilyä. "Jos minua autetaan, saatte nähdä, kuinka käy!"
Rouva Danton suuteli miehensä kättä.
"Sinua autetaan, Danton", sanoi hän. "Kukapa ei asettuisi sinua tukemaan, kun kuulee sinun puhuvan."
"Niin", vastasi Danton, "valitettavasti minä en voi puhua näin. Jos ajan karille näin puhuessani, niin minäpä se silloin joudun verilöylyn ensimmäiseksi uhriksi."
"Eikö olisikin parempi kuolla sillä tavoin?" sanoi rouva Danton vilkkaasti.
"Vaimo, sinä puhut kuin naiset puhuvat! Jos minä kuolen, kuinka vallankumouksen käy silloin hullun verenimijän Maratin ja valheellisen haaveilijan Robespierren käsissä? Ei, minä en saa enkä halua vielä kuolla. Minun on estettävä verilöyly, jos voin, ja jos se pannaan toimeen vastoin tahtoani, minun on puhdistettava Ranska siitä ja otettava se omalle tililleni. Minä kuljen silloin samoin päämäärääni kohden, multa minä kuljen hirveämpänä. — Kutsu Tallien sisälle."
Tallien tuli.
"Tallien", sanoi Danton, "huomenna voi käydä niin, että kommuuni kutsuu kirjeellisesti minut kaupungintaloon. Te olette kommuunin sihteeri. Järjestäkää niin, en saa sitä kirjettä ja että voin todistaa, etten ole sitä saanut."
"Hitossa, kuinka se käy päinsä?" sanoi Tallien.
"Se on teidän asianne. Minä sanon teille, mitä tahdon, mitä haluan ja mitä on tehtävä. Teidän on keksittävä keinot. — Tulkaa, herra Gilbert, teillähän on jokin pyyntö esitettävänä?"
Hän avasi pienen työhuoneen oven, antoi Gilbertin astua sinne ensin ja seurasi itse perässä.
"No niin", sanoi Danton, "mitä voin tehdä hyväksenne?"
Gilbert otti taskustaan Cagliostron hänelle, antaman paperin ja esitti sen Dantonille.
"Ah, te tulette hänen lähettämänään!" sanoi Danton.
"No, mitä haluatte?"
"Erään Abbayessa olevan naisvangin vapauttamista."
"Hänen nimensä?"
"Kreivitär de Charny."
Danton kirjoitti vapauttamismääräyksen.
"Kas tässä", sanoi hän. "Haluatteko pelastaa muita? Puhukaa! Minä puolestani tahtoisin voida pelastaa ne kaikki onnettomat!"
Gilbert kumarsi.
"Minulla on nyt kaikki mitä haluan", sanoi hän.
"Hyvästi siis, herra Gilbert. Ja jos joskus tarvitsette apuani, tulkaa suoraan puheilleni, mies miehen luo, ilman välikäsiä! Olisin hyvin onnellinen, jos saisin tehdä jotakin hyväksenne."
Opastaessaan häntä ulos hän jupisi:
"Voi, olisipa minulla neljäksikolmatta tunniksi teidän tahraton maineenne, herra Gilbert!"
Ja hän sulki oven tohtorin jälkeen raskaasti huoahtaen ja pyyhkien hikeä otsaltaan.
Gilbert lähti Abbayeen, hallussaan se kallisarvoinen paperi, joka antaisi hänelle Andréen.
Vaikka oli jo lähes yösydän, liikuskeli vankilan ympärillä uhkaavia joukkoja.
Gilbert tunkeutui niiden välistä ja kolkutti vankilan portille.
Synkkä, matalaholvinen portti aukeni.
Gilbertiä puistatti: tämä matalaholvinen käytävä ei tuntunut vievän vankilaan, vaan hautaan.
Hän esitti saamansa paperin päällikölle.
Paperi sisälsi määräyksen laskea heti vapaaksi tohtori Gilbertin esittämän henkilön. — Gilbert mainitsi kreivitär de Charnyn, ja päällikkö käski erään vartijan opastaa kansalaisen Gilbertin naisvangin koppiin.
Gilbert seurasi vartijaa ja nousi hänen perässään kolmanteen kerrokseen kapeita kierreportaita pitkin ja astui yhden lampun valaisemaan koppiin.
Muuan mustapukuinen nainen, jonka kalpeat kasvot näyttivät surupuvun rinnalla marmorilta, istui pöydän ääressä, jolle lamppu oli pantu, ja luki pientä nahkakantista kirjaa, joka oli somistettu hopeisella ristillä.
Takassa hänen vierellään hehkui sammuva hiillos.
Oven auetessa syntynyt melu ei havahduttanut häntä, Gilbertin askelten ääni ei saanut häntä kohottamaan katsettansa. Hän näytti kokonaan syventyneen lukemiseensa tai paremminkin mietiskelyyn, sillä Gilbert seisoi pari kolme minuuttia hänen edessään, eikä lukija kääntänyt sillaikaa lehteä.
Vanginvartija oli työntänyt oven kiinni Gilbertin perässä ja odotteli ulkopuolella.
"Rouva kreivitär", sanoi Gilbert.
Andrée kohotti katseensa ja silmäili ympärilleen mitään näkemättä. Mietiskelyn harso oli vielä hänen katseensa ja miehen välissä, joka seisoi hänen edessään. Vähitellen hänen katseensa selkeni.
"Ah, tekö, herra Gilbert?" kysyi Andrée. "Mitä te tahdotte?"
"Rouva", vastasi Gilbert, "kuuluu hirveitä huhuja siitä, mitä huomenna tapahtuu vankiloissa".
"Niin", sanoi Andrée, "tuntuu siltä kuin meidät aiottaisiin surmata.Mutta te tiedätte, herra Gilbert, että minä olen valmis kuolemaan."
Gilbert kumarsi.
"Minä tulen noutamaan teitä, rouva", sanoi hän.
"Tulette minua noutamaan?" ihmetteli Andrée. "Minne aiotte viedä minut?"
"Minne haluatte, rouva. Te olette vapaa."
Ja hän ojensi kreivittärelle Dantonin kirjoittaman vapauttamismääräyksen.
Andrée luki sen, mutta antamatta sitä takaisin Gilbertille hän piti sen kädessään..
"Se minun olisi pitänyt arvatakin, tohtori", sanoi hän ja yritti hymyillä, minkä taidon hänen kasvonsa näyttivät unohtaneen.
"Mikä, rouva?"
"Se, että te tulisitte estämään minua kuolemasta."
"Rouva, maailmassa on muuan olento, joka on minulle kalliimpi kuin mitä isä tai äiti olisivat milloinkaan minulle olleet, jos Jumala olisi suonut minulle isän tai äidin, ja se olento olette te!"
"Niin, ja senvuoksi te heti ensimmäisellä kerralla petitte minulle antamanne sanan."
"En ole pettänyt sanaani, rouva. Minä lähetin teille myrkyn."
"Annoitte poikani sen tuoda."
"Enhän ollut sanonut, kuka sen toisi teille."
"Te olette siis ajatellut minua, herra Gilbert? Te olette minun takiani astunut leijonan luolaan? Ja te olette lähtenyt siitä luolasta hallussanne taikakalu, joka aukaisee portit ja ovet?"
"Minä olen sanonut teille, madame, että niin kauan kuin minä elän, te ette saa kuolla."
"Mutta tällä kerralla, herra Gilbert", sanoi Andrée ja hymyili onnistuneemmin kuin äsken, "minä luulen saavani kuolla!"
"Hyvä rouva, minä sanon, että vaikka minun täytyisi väkivallalla viedä teidät täältä, te ette kuole!"
Mitään vastaamatta Andrée repi vapautusmääräyksen neljäksi palaseksi ja viskasi ne hiillokseen.
"Yrittäkää vieläkin!" sanoi hän sitten.
Gilbert huudahti.
"Herra Gilbert", jatkoi Andrée, "olen luopunut itsemurha-ajatuksesta, mutta en ole luopunut kuoleman ajatuksesta".
"Voi, rouva, rouva!" vaikeroi Gilbert.
"Herra Gilbert, minä tahdon kuolla!"
Gilbert voihkaisi.
"Yhtä pyydän teiltä, sitä näet, että koetatte löytää ruumiini ja pelastatte sen kuolleena häväistyksestä, jota se ei elävänä voinut välttää… Kreivi de Charnyn ruumis lepää Boursonnesin linnan hautaholvissa. Siellä olen viettänyt elämäni ainoat onnelliset päivät. Haluan levätä hänen rinnallaan."
"Voi, rouva, taivaan tähden, minä pyydän hartaasti…"
"Ja minä, herra Gilbert, rukoilen teitä onnettomuuteni nimessä!"
"No niin, rouva, te olette niin päättänyt, ja minun on toteltava teitä.Minä lähden, mutta en ole vielä ihan masennettu."
"Älkää unohtako viimeistä toivomustani, herra Gilbert", sanoi Andrée.
"Ellen pelasta teitä vastoin tahtoanne, rouva", vastasi Gilbert, "niin se toivomuksenne täytetään".
Tervehdittyään Andréeta Gilbert lähti.
Hänen perässään ovi painui lukkoon synkästi kolahtaen, kuten vankilanovi ainakin.