Kuningas oli kieltänyt Clérytä salaamasta häneltä mitään. Olipa uutinen kuinka ikävä tahansa, uskollinen palvelija ilmoitti sen isännälleen. Tänäkin iltana, kuningasta riisuessaan, hän toisti tälle sanat, jotka edellä olemme maininneet, ja lisäsi, että kommuuni oli päättänyt eristää kuninkaan perheestään koko oikeudenkäynnin ajaksi.
Ludvig XVI:lla olisi siis vielä neljä päivää aikaa seurustella kuningattaren kanssa.
Hän kiitti Clérytä tämän uskollisuudesta.
"Koettakaa", sanoi hän, "edelleenkin saada selville, mitä ne minusta tahtovat. Älkää pelätkö, että sillä suretatte mieleni. Olen sopinut omaisteni kanssa, ettemme ole mitään tietävinämme. Siten emme joudu paljastamaan teitä."
Mutta mitä lähemmäksi tuli päivä, jolloin oikeudenkäynnin tuli alkaa, sitä epäluuloisemmiksi kävivät valtuuston virkailijat. Cléry ei voinut hankkia vangeille muita uutisia, kuin mitä hänelle lähetetty sanomalehti tiesi kertoa. Tämä lehti julkaisi päätöksen, että joulukuun 11 päivänä Ludvig XVI tuotaisiin konventin aitauksen eteen.
Joulukuun 11 päivänä kello viideltä aamulla rumpu alkoi päristä kaikkialla Pariisissa. Templen portit aukenivat ja pihalle saapui ratsuväkiosasto ja tykistöä. Ellei kuninkaallinen perhe olisi tiennyt, mitä oli tekeillä, olisi tämä melu varmaankin aiheuttanut suurta hämminkiä. Mutta kaikki teeskentelivät tietämättömyyttä ja palvelusvuoroisilta komisaareilta kysyttiin, mitä tämä kaikki merkitsi. Vartijat kieltäytyivät vastaamasta.
Kello yhdeksän kuningas ja kruununprinssi menivät aamiaiselle prinsessojen huoneistoon. He saivat viettää viimeisen hetken yhdessä, mutta valtuuston virkailijoiden valvonnan alaisina. Tunnin perästä heidän olisi erottava, ja koska ei kukaan saanut ilmaista mitään tietävänsä, oli kaikki erontuskat kätkettävä sydämeen.
Kruununprinssi ei todella tiennytkään mitään. Nuoruudelta oli haluttu säästää se tuska. Nuori prinssi kärtti isäänsä pelaamaan siamia. Vaikka kuninkaalla ilmeisesti oli paljon tärkeämpääkin ajateltavaa, suostui hän huvittamaan poikaansa.
Kruununprinssi hävisi kaikki erät ja sai kolmesti numeron 16.
"Paha kuusitoista!" huudahti hän. "Minä luulen, että se tuottaa minulle onnettomuutta."
Kuningas ei vastannut mitään, mutta pojan sanat vaikuttivat häneen kuin synkkä ennustus.
Kello yksitoista, kun kuningas opetti poikaansa kirjoittamaan, astui huoneeseen kaksi valtuuston virkailijaa ilmoittamaan, että he tulivat noutamaan kruununprinssiä viedäkseen hänet äitinsä luokse. Kuningas halusi tietää tämän ryöstön syyn. Komisaarit tyytyivät vastaamaan, että he toteuttivat kommuunin neuvoston määräystä.
Kuningas syleili poikaansa ja pyysi Clérytä opastamaan kruununprinssin kuningattaren luokse.
Cléry totteli ja palasi pian.
"Minne jätitte poikani?" kysyi kuningas.
"Kuningattaren syliin, sire", vastasi Cléry.
Muuan komisaari tuli huoneeseen.
"Hyvä herra", sanoi hän Ludvig XVI:lle, "kansalainen Chambon, Pariisin pormestari" — hän oli Pétionin seuraaja — "on neuvostosalissa ja saapuu pian tänne".
"Mitä hän minusta tahtoo?" kysyi kuningas.
"En tiedä", vastasi valtuuston virkailija.
Ja hän poistui jättäen kuninkaan yksikseen.
Kuningas käveli huoneessaan tuokion ja istuutui sitten vuoteen vieressä olevaan nojatuoliin.
Valtuuston virkailija oli siirtynyt Cléryn kanssa viereiseen huoneeseen ja sanoi siellä kamaripalvelijalle:
"Minä en uskalla mennä vangin luo, sillä pelkään hänen kyselyjään."
Mutta kun kuninkaan huoneesta ei kuulunut hiirenhiiskahdustakaan, tuli komisaari levottomaksi. Hän astui varovasti sisälle ja näki Ludvig XVI:n istuvan pää käsien varassa ja vaipuneena ilmeisesti syviin mietteihin.
Oven kääntyessä saranoillaan syntyi kolinaa, kuningas kohotti päänsä ja kysyi kovalla äänellä:
"Mitä te tahdotte minusta?"
"Pelkäsin", valtasi valtuuston virkailija, "että te voitte pahoin".
"Kiitän teitä", sanoi kuningas, "mutta minä en voi pahoin. Minua vain surettaa syvästi se tapa, millä poikani riistettiin minun läheltäni."
Valtuuston virkailija poistui.
Pormestari saapui vasta kello yksi. Hänen seurassaan olivat kommuunin uusi prokuraattori Chaumette, Coulombeau, notaarin kirjuri, eräitä valtuuston virkailijoita ja Santerre, ajutanttiensa saattamana.
Kuningas nousi.
"Mitä te tahdotte minusta?" kysyi hän pormestarilta.
"Olen tullut noutamaan teitä, herra", vastasi tämä, "vetoamalla konventio tekemään päätökseen, jonka notaarin kirjuri lukee teille".
Ja notaarin kirjuri levitti erään paperin ja aloitti:
"Kansalliskonventin päätös, joka määrää, että Ludvig Capet…"
Kuningas keskeytti lukemisen sanomalla:
"Capet ei ole nimeni, se on erään esi-isäni nimi."
Ja kun kirjuri aikoi jatkaa, sanoi hän:
"Se on tarpeetonta, hyvä herra, olen lukenut päätöksen eräästä sanomalehdestä."
Ja hän kääntyi komisaarien puoleen ja lisäsi:
"Olisin toivonut, että poikani olisi jätetty minun seuraani niiksi kahdeksi tunniksi, jotka olen saanut viettää teitä odotellessani. Ne kaksi julmaa tuntia olisivat silloin tulleet minulle hyvin suloisiksi. Menettelynne on muuten sen kohtelun jatkoa, jota olen saanut tuta jo neljän kuukauden aikana… Seuraan teitä, en siksi, että tottelen konventio määräystä, vaan koska vihollisillani nyt on voima."
"Tulkaa siis, herra", virkkoi Chaumette.
"Odottakaa, kunnes saan ylleni päällystakin. — Cléry, päällystakkini!"
Cléry auttoi kuninkaan ylle pähkinänruskean päällystakin.
Chambon lähti ensimmäisenä. Kuningas seurasi häntä.
Portaitten juurella kuningas silmäili levottomana kiväärejä, piikkejä ja etenkin taivaansinisiä ratsumiehiä, joiden kerääntymisestä hän ei tiennyt mitään. Sitten hän loi viimeisen silmäyksen tornin ikkunoihin, ja niin lähdettiin.
Satoi.
Kuningas ajoi vaunuissa, ja hänen kasvonsa olivat tyynet.
Kun oli sivuutettu Saint-Martinin ja Saint-Denisin portit, kysyi hän, kumpi niistä oli päätetty hajoittaa.
Maneesin ovella Santerre laski kätensä hänen olalleen ja johdatti hänet aitauksen eteen, samalle paikalle ja samaan nojatuoliin, mistä hän oli vannonut valan hallitusmuodolle.
Kaikki edustajat pysyivät istuallaan kuninkaan astuessa saliin. Vain yksi nousi tervehtimään, kun kuningas asteli hänen ohitseen.
Kuningas kääntyi kummastuneena katsomaan, kuka se oli, ja tunsiGilbertin.
"Hyvää päivää, herra Gilbert", sanoi hän.
Sitten hän jatkoi Santerrelle:
"Tunnettehan herra Gilbertin? Hän oli aikoinaan minun lääkärini.Ettehän lue hänelle liian suureksi viaksi, kun hän tervehti minua?"
Kuulustelu alkoi.
Ja silloin onnettomuuden lumousvoima alkaa haihtua julkisuuden edessä. Kuningas ei ainoastaan vastannut hänelle tehtyihin kysymyksiin, vaan vastasi lisäksi huonosti, epäröiden, kierrellen, kieltäen, luikerrellen ovelasti kuin joku maaseutuasianajaja, joka ajaa kahden naapurin raja-aitaa koskevaa juttua.
Tämä ei ollut kuningas-poloiselle suuri päivä.
Kuulustelua kesti kello viiteen asti.
Kello viisi Ludvig XVI opastettiin neuvottelusaliin, missä hän odotteli vaunujaan.
Pormestari tuli häneltä kysymään:
"Onko teidän nälkä, herra, ja haluatteko syötävää?"
"Kiitos", vastasi kuningas ja teki kieltävän eleen.
Mutta nähdessään erään krenatöörin ottavan repustaan leivän ja antavan puolikkaan kommuunin prokuraattorille Chaumettelle, hän lähestyi tätä ja sanoi:
"Haluatteko ystävällisesti antaa minulle palasen leivästänne, hyvä herra?"
Mutta koska hän oli puhunut hiljaa, väistyi Chaumette taaksepäin ja sanoi:
"Puhukaa kovaa, herra!"
"Oh, voin kyllä puhua kovaakin", vastasi kuningas alakuloisesti hymyillen. "Pyydän palasen leivästänne."
"Annan mielelläni", vastasi Chaumette.
Ja hän ojensi kuninkaalle leipänsä.
"Taittakaa itse", sanoi hän. "Tämä on spartalainen ateria. Jos minulla olisi juuri, antaisin siitäkin toisen puolen."
Mentiin pihalle.
Kuninkaan nähdessään väkijoukko alkoi laulaa Marseljeesin kertoa, korostaen erikoisen ponnekkaasti säettä:
Juoda nyt saa sortajainsa verta maa!
Ludvig XVI kalpeni lievästi ja astui vaunuihin.
Nyt hän alkoi syödä, mutta söi vain leipänsä kuoren. Sisus jäi hänen kouraansa, eikä hän tiennyt, mitä sillä tekisi.
Kommuunin prokuraattorin apulainen otti sen hänen kädestään ja heitti sen vaununovesta kadulle.
"Ah, on väärin heittää leipää kadulle", sanoi kuningas, "varsinkin nykyisin kun leipä on harvinaisuutta!"
"Entä kuinka te tiedätte sen harvinaiseksi?" kysyi Chaumette. "Eihän teiltä ole puuttunut!"
"Tiedän sen harvinaiseksi, koska se, jota minulle tarjotaan, maistuu mullalta."
"Isoäitini", virkkoi Chaumette, "sanoi minulle alati: 'Poikaseni, ei koskaan pidä hävittää leivän sisusta, sillä et voisi kuitenkaan kasvattaa samaa määrää tilalle'."
"Herra Chaumette", sanoi kuningas, "isoäitinne oli kaikesta päättäen älykäs nainen".
Syntyi äänettömyys. Chaumette istui mykkänä vaunujen perällä.
"Mikä teitä vaivaa, herra?" kysyi kuningas. "Näytätte kalpealta."
"En tosiaankaan voi hyvin", myönsi Chaumette.
"Ehkä hiljaa kulkevien ajoneuvojen tärinä vaivaa teitä?" kysyi kuningas.
"Niinpä kai."
"Oletteko ollut merellä?"
"Olen ollut sodassa la Motte-Picquetin johdolla."
"La Motte-Picquet oli kelpo soturi", sanoi kuningas.
Ja nyt hän vuorostaan pysyi vaiti.
Mitä hän kuvitteli? Hän ajatteli kaunista laivastoaan, Intian vesillä voittoisaa, Cherbourgin merisatamaa, Atlantin avainta, komeaa amiraalinpukuaan, punaisen ja kullan hohtavaa, joka oli tuiki erilainen kuin puku, joka nyt oli hänen yllänsä; hän muisteli tykkien iloista paukahtelua, kun hän menestyksensä päivinä oli ne sivuuttanut!
Hän oli kaukana niistä, poloinen kuningas Ludvig XVI, teljettynä näihin kehnoihin ajoneuvoihin, jotka vierivät käymäjalkaa tunkeutuen väkijoukon halki, joka ahtautui vaunujen ympärille hänet nähdäkseen, tuo saastainen, ulvova meri, joka nousulaineillaan toi esille Pariisin inhon. Siinä hän istui räpyttäen silmiään, parta pitkäksi kasvaneena, tuo harvakarvainen, vaalea, ruma parta, ja posket laihtuneina riippuen poimukaulan sivuilla, yllä harmaa nuttu ja pähkinänruskea päällystakki ja hokien lasten ynnä Bourbonien koneellisen muistin mukaan: "Ah, nyt on tämä katu — sitten se katu — ja sitten se katu!"
Kun tultiin Orléans-kadulle, sanoi hän:
"Nyt me olemme Orléans-kadulla."
"Sanokaa Egalité-kadulla", vastattiin hänelle.
"Vallan niin", sanoi hän, "koska herra…"
Hän ei lopettanut lausettaan, vaipuen entiseen äänettömyyteensä.Egalité-kadulta Templeen kuljettaessa hän ei lausunut sanaakaan.
Ludvig XVI:n testamentti
Kun oli tultu perille, sanoi kuningas ensi töikseen, että hänet vietäisiin perheensä luokse. Hänelle vastattiin, että siitä ei ollut minkäänlaisia ohjeita.
Ludvig ymmärsi, että hänet pidettäisiin eristettynä kuten kaikki tuomitut, joiden oikeudenkäynti päättyy kuolemaan.
"Ilmoittakaa sentään perheelleni, että olen palannut", sanoi hän.
Välittämättä enempää niistä neljästä valtuuston virkailijasta, jotka ympäröivät häntä, hän alkoi lukea.
Kuninkaalla oli vielä muuan toivo, se näet, että hänen perheensä tulisi illalliseksi hänen luoksensa.
Hän odotteli turhaan. Ketään ei tullut.
"Mutta minä oletan", sanoi hän, "että poikani viettää yönsä minun luonani, koska hänen tavaransakin ovat täällä?"
Ah, vanki ei ollut tästäkään asiasta niin varma kuin teeskenteli olevansa.
Hänelle ei vastattu tähän kysymykseen enempää kuin toisiinkaan.
"Menkäämme siis levolle", sanoi kuningas.
Cléry riisui hänet kuten ennenkin.
"Voi, Cléry", kuiskasi kuningas, "en osannut odottaa heidän tekevän sellaisia kysymyksiä!"
Ja melkein kaikki kuninkaalle esitetyt kysymykset johtivat alkuperänsä rautakaapista, ja kuningas, joka ei tiennyt Gamainin kavalluksesta, ei liioin voinut olettaa, että rautakaapin salaisuus oli keksitty.
Mutta hän meni levolle ja oikaistuaan vuoteelle hän nukkui sitä levollista unta, josta olemme esittäneet niin monta todistusta ja jota eräissä tilanteissa saattoi pitää unteluutena.
Niin ei ollut laita toisten vankien. Tämä salaperäisyys oli heidän mielestään kauhea enne, se oli kuolemaantuomitun salaperäisyyttä.
Kun kruununprinssin vuode ja tavarat olivat kuninkaan puolella, nukutti kuningatar lapsen omaan vuoteeseensa ja seisoi itse koko yön hänen päänalusensa vieressä valvoen hänen untansa.
Hänen tuskansa oli niin äänetöntä, tuo asento muistutti niin selvästi poikansa haudalle patsaaksi jähmettynyttä äitiä, että madame Elisabeth ja kuninkaallinen prinsessa päättivät viettää yönsä tuoleilla seisaallaan valvovan kuningattaren rinnalla, mutta valtuuston virkailijat tulivat väliin ja pakottivat molemmat prinsessat menemään makuulle.
Seuraavana aamuna kuningatar pyysi ensimmäisen kerran jotakin vartijoiltaan.
Hän pyysi kahta asiaa: että hän saisi tavata kuninkaan ja että hänelle tuotaisiin sanomalehtiä, jotta hän voisi tarkata oikeudenkäynnin kulkua.
Nämä molemmat pyynnöt esitettiin neuvostolle.
Toinen evättiin ehdottomasti: sanomalehtiä koskeva. Toiseen suostuttiin osittain.
Kuningatar ei saisi tavata miestänsä eikä sisar veljeään, mutta lapset voisivat tavata isänsä sillä ehdolla, etteivät he senjälkeen enää pääsisi äitinsä ja tätinsä luokse.
Tämä uhkavaatimus esitettiin kuninkaalle.
Hän tuumi hetken ja sanoi sitten alistuvana, kuten aina:
"Hyvä on, vaikka mielelläni tapaisinkin lapseni, kieltäydyn siitä ilosta… Suuri asiani muuten estäisi minua uhraamasta heille aikaa, jonka he tarvitsisivat… Jääkööt lapset äitinsä luokse."
Tämän vastauksen jälkeen kruununprinssin vuode siirrettiin kuningattaren huoneeseen. Kuningatar ei poistunut lastensa parista, ennenkuin vallankumoustribunaali tuomitsi hänet kuolemaan, kuten konventti tuomitsi kuninkaan.
Oli keksittävä keinoja, kuinka tämän eristämisen uhallakin voitaisiin lähettää viestejä puolelta toiselle.
Cléry järjesti tämän kirjeenvaihdon erään prinsessojen palvelijan,Turgyn, avulla.
Cléry ja Turgy tapasivat toisensa silloin tällöin palvelustehtäviä toimitellessaan. Mutta valtuuston virkailijan tarkka valvonta vaikeutti heidän keskustelujaan.
Ainoat sanat, jotka he voivat vaihtaa, kuuluivat tavallisesti seuraavasti: "Kuningas voi hyvin" ja "kuningatar, prinsessa sekä lapset voivat hyvin".
Mutta eräänä päivänä Turgy pani Cléryn käteen pienen paperilipun.
"Madame Elisabeth sujautti tämän minun käteeni lautasliinan mukana", sanoi hän virkaveljelleen.
Cléry kiiruhti viemään tämän kirjelipun kuninkaalle.
Siihen oli sanat pistetty neulalla, sillä jo kauan sitten prinsessoilta oli otettu pois musteet, kynät ja paperit. Kirjeessä sanottiin:
"Voimme hyvin, rakas veli. Kirjoittakaa meille."
Kuningas vastasi. Oikeudenkäynnin alettua hänelle oli annettu kyniä, mustetta ja paperia.
Ojentaessaan kirjeen avoimena Clérylle hän sanoi:
"Lukekaa, Cléry ystävä, ja te huomaatte, ettei tässä kirjeessä ole mitään, mikä voisi paljastaa teidät."
Cléry kieltäytyi lukemasta ja torjui punehtuen kuninkaan käden.
Kymmentä minuuttia myöhemmin Turgy sai tämän vastauksen.
Samana päivänä, mennessään Cléryn huoneen raollaan olevan oven ohi Turgy pani pienen lankakerän kierimään Cléryn vuoteen alle. Siinä lankakerässä oli madame Elisabethin toinen kirje.
Se oli nokkela keino.
Cléry keri langan kuninkaan kirjeen ympärille ja piilotti kerän astiakaappiin. Turgy löysi sen sieltä ja toi vastauksen samaan paikkaan.
Näin jatkui tätä kirjeenvaihtoa monena, päivänä.
Mutta joka kerta kun kamaripalvelija antoi uuden todistuksen uskollisuudestaan ja taitavuudestaan, kuningas ravisti päätänsä ja sanoi:
"Olkaa varuillanne, hyvä ystävä, te panette vapautenne alttiiksi!"
Keino oli tosiaankin liian hatara. Cléry keksi toisen.
Komisaarit antoivat kuninkaalle kynttilät punoksella sidotuissa kääröissä. Cléry talletti tarkoin nämä punokset ja kun niitä tuli riittävä määrä, ilmoitti hän kuninkaalle, että tämä voisi jatkaa kirjeenvaihtoa entistä tehokkaammin punoksen avulla, joka sujutettaisiin madame Elisabethin huoneeseen. Madame Elisabeth, jonka makuuhuone oli hänen huoneensa alla ja jonka ikkuna oli kohtisuoraan Cléryn huoneesta urkenevan pikku käytävän ikkunan alla, voisi yöllä sitoa kirjeen tähän punokseen ja samaa tietä saada kuninkaan vastauksen. Ylöspäin käännetty suojus kaihti jokaista ikkunaa ja esti kirjeitä putoamasta puutarhaan.
Samaisen punoksen avulla voitiin muuten lähettää myöskin kyniä, paperia ja mustetta, joten prinsessoilta säästyi vaiva pistellä kirjeensä neulalla.
Näin siis vangit saivat joka päivä uutisia toisiltaan, prinsessat kuninkaalta, kuningas prinsessoilta ja pojaltaan.
Ludvig XVI:n moraalinen asema oli muuten huonontunut tavattomasti senjälkeen kun hän oli esiintynyt konventin edessä.
Yleisesti oli odotettu kahta seikkaa: joko kuningas kieltäytyisi vastaamasta konventille, kuten oli tehnyt Kaarlo I, jonka historian hän niin hyvin tunsi, tai jos hän vastaisi, hän vastaisi korskasti, ylpeästi, kuninkuuden nimessä, ei kuin syytetty, joka alistuu tuomittavaksi, vaan kuin ritari, joka hyväksyy haasteen ja ottaa maasta taistelukintaan.
Valitettavasti Ludvig XVI ei ollut luonteeltaan kyllin kuninkaallinen valitakseen kumpaakaan näistä kahdesta asenteesta.
Hän vastasi huonosti, nöyrästi, vältellen, kuten olemme jo maininneet. Ja huomatessaan, että vihollisten käsiin oli hänen tietämättään joutunut sellainen määrä asiapapereita, että hän hämääntyisi niihin, poloinen Ludvig lopulta pyysi itselleen avustajaa.
Kuninkaan poistuttua kokoussalissa puhkesi meluava keskustelu, ja kysymys avustajasta hyväksyttiin.
Seuraavana päivänä neljä konventin jäseniä, jotka oli valittu tätä asiaa järjestämään, tuli syytetyltä kysymään, kenet tämä oli valinnut avustajakseen.
"Herra Targetin", vastasi kuningas.
Komisaarit poistuivat ja Targetille ilmoitettiin, minkä kunnian kuningas oli suonut hänelle.
Kuulumatonta! Tämä mies — huomattu kyky, lakiasäätävän kansalliskokouksen entinen jäsen yksi niistä, jotka tehokkaimmin olivat suunnitelleet hallitusmuotoa — tämä mies pelkäsi!
Hän kieltäytyi kurjasti, pelosta kalveten vuosisatansa edessä saadakseen häpeästä punehtua jälkipolvien edessä!
Mutta kuninkaan ensimmäistä esiintymistä seuranneena päivänä konventin puheenjohtaja sai seuraavan kirjeen:
"Kansalainen presidentti.
En tiedä, myöntääkö konventti Ludvig XVI:lle avustajan häntä puolustamaan ja salliiko se hänen itse valita avustajansa. Myönteisessä tapauksessa minä haluan täten ilmoittaa Ludvig XVI:lle, että jos hän valitsee minut siihen toimeen, olen valmis siihen ryhtymään. Minä en vaadi teitä esittämään tarjoustani konventille, sillä minä en suinkaan pidä itseäni niin huomattuna henkilönä, että se välittäisi minusta, mutta minut on kahdesti kutsuttu sen miehen avustajaksi, joka oli isäntäni aikoina, jolloin se toimi oli kaikkien tavoittelema, joten olen velvollinen tekemään hänelle saman palveluksen nyt kun se toimi on monen mielestä vaarallinen.
Jos olisin voinut jollakin muulla tavalla tiedoittaa hänelletarjoukseni, en olisi kääntynyt teidän puoleenne.
Olen arvellut, että nykyisessä asemassanne voitie helpommin kuinkukaan muu toimittaa hänelle tämän tiedon.
Suvaitkaa, hyvä herra, j.n.e.
Malesherbes."
Samaan aikaan tuli kaksi muutakin tarjousta. Toisen lähetti muuan Troyesin asianajaja, herra Sourdat. "Olen valmis", sanoi hän rohkeasti, "puolustamaan Ludvig XVI:ta, sillä tiedän hänet viattomaksi!" Toisen tarjouksen teki Olympe de Gouges, omituinen etelä-ranskalainen naiskirjailija, joka saneli huvinäytelmänsä, koska, niin väitettiin, hän ei osannut kirjoittaa.
Olympe de Gouges oli ruvennut naisten asianajajaksi. Hän vaati, että naisille oli annettava samat oikeudet kuin miehillekin, että he pääsisivät eduskuntaan, saisivat ottaa osaa lainsäädäntötyöhön, päättää rauhasta ja sodasta, ja hän tuki vaatimustaan seuraavalla ylevällä väitteellä: "Mikseivät naiset saa nousta puhujalavalle, koska he kerran nousevat mestauslavallekin?"
Hän sille todella nousikin, nais-rukka. Mutta kun hänen tuomionsa oli julistettu, tuli hänestä nainen, heikko nainen. Käyttääkseen hyväkseen lain suomaa etua hän selitti olevansa äitiyden tilassa.
Tuomioistuin toimitti tuomitun lääkärien ja kätilöitten tutkittavaksi. Tutkimuksen tulokseksi ilmoitettiin, että mikäli hän oli raskaana, se raskaus oli niin verestä laatua, ettei sitä voitu vielä todeta.
Mestauslavalla hän esiintyi jälleen miehenä ja kuoli, niinkuin hänen laisensa naisen tulee kuolla.
Malesherbes oli sama Lamoignon de Malesherbes, joka oli ollut ministerinä Turgotin kanssa ja kaatunut tämän mukana. Olemme varemmin maininneet, että hän oli seitsemänkymmenen tai kahdenkahdeksatta ikäinen pikku vanhus, syntynyt kämpyräksi ja hajamieliseksi, pyyleväksi ja rahvaanomaiseksi, ja "oikea apteekkarityyppi", kuten Michelet sanoo, eikä hänessä olisi luullut piilevän entisaikojen sankarihenkeä.
Konventissa hän puhutteli kuningasta aina sireksi.
"Kuinka sinä uskallat puhua noin meidän edessämme?" kysyi häneltä muuan konventin jäsen.
"Koska halveksin kuolemaa", vastasi Malesherbes mutkattomasti.
Ja hän halveksi todella kuolemaa, johon hän meni puhellen tovereilleen vankkureissa ja jonka hän otti vastaan, ikäänkuin olisi — käyttääksemme tohtori Guillotinin sanontaa — tuntenut vainkevyttä raikkauttaniskassaan. Monceauxin portinvartija — mestattujen ruumiit kuljetettiin Monceauxiinn — Monceauxin portinvartija totesi omituisella tavalla tämän kuoleman halveksimisen. Tuon päättömän ruumiin housuntaskusta hän löysi Malesherbesin kellon. Kello näytti kahta. Tapansa mukaan kuolemaantuomittu oli vetänyt sen kello kaksitoista, siis hetkellä, jolloin hän nousi mestauslavalle.
Kun Target oli pettänyt, pyysi kuningas avustajikseen Malesherbesin ja Tronchetin. Nämä puolestaan kutsuivat kolmanneksi asianajaja Desèzen, sillä aika oli täpärällä.
Joulukuun 14 päivänä Ludvigille ilmoitettiin, että hänen sallittaisiin neuvotella puolustajiensa kanssa ja että samana päivänä herra de Malesherbes saapuisi hänen puheilleen.
Tämän entisen ministerin uhrautuvaisuus liikutti syvästi kuningasta, joka luonteeltaan oli niukasti altis mielenliikutuksille.
Nähdessään tuon seitsenkymmenvuotiaan vanhuksen saapuvan jalon yksinkertaisesti, kuningas tunsi sydämensä laajentuvan. Hän levitti käsivartensa — nuo kuninkaalliset käsivarret, jotka perin harvoin aukenivat syleilemään — ja sanoi kyynelsilmin:
"Rakas Malesherbes, tulkaa syleilemään minua!" Puristettuaan häntä kiihkeästi rintaansa vasten kuningas jatkoi:
"Tiedän, ketkä minun kohtalostani päättävät. Odotan kuolemaa ja olen siihen valmistunut. Sellaisena kuin näette minut tällä hetkellä — minä olen hyvin rauhallinen vai mitä? — minä nousen mestauslavallekin!"
Joulukuun 16 päivänä tuli Templeen muuan lähetystö, johon kuului neljä konventinjäsentä: Valazé, Cochon, Grandpré ja Duprat.
Kaksikymmentäyksi edustajaa oli nimitetty kuninkaan oikeusjutun tutkijoiksi. Kaikki nämä neljä kuuluivat tutkijalautakuntaan.
He esittivät kuninkaalle kannepöytäkirjan ja hänen oikeusjuttuaan käsittelevät asiapaperit.
Koko päivä kului näiden papereitten tarkastukseen.
Sihteeri luki paperin paperilta ja jokaisen jälkeen Valazé sanoi: "Oletteko ymmärtänyt?" Kuningas vastasi myöntävästi tai kieltävästi, ja kaikki oli sanottu.
Muutamaa päivää myöhemmin samat asiamiehet tulivat jälleen ja luettelivat kuninkaalle viisikymmentäyksi uutta paperia, jotka hän allekirjoitti ja varmensi kuten edellisetkin.
Yhteensä sataviisikymmentäkahdeksan asiapaperia, joiden jäljennökset jätettiin kuninkaan huostaan.
Pian senjälkeen kuningas sai köhäkohtauksen.
Hän muisti, että Gilbert tervehti häntä, kun hän astui konventin istuntosaliin, ja pyysi kommuunilta, että hänen entisen lääkärinsä Gilbertin sallittaisiin tulla katsomaan häntä. Pyyntö evättiin.
"Jättäköön Capet juomatta jäävettä", sanoi muuan sen jäsenistä, "niin ei tule köhää".
Joulukuun 26 päivänä kuninkaan oli määrä saapua toistamiseen konventin aitauksen eteen.
Hänen partansa oli kasvanut — olemme maininneet, että se parta oli ruma, vaaleahtava ja harva — ja Ludvig pyysi parranajovehkeensä. Ne tuotiin hänelle, mutta sillä ehdolla, että hän ajaisi partansa neljän komisaarin läsnäollessa!
Joulukuun 25 päivän illalla kuningas ryhtyi kirjoittamaan testamenttiaan. — Tämä jälkisäädös on yleisesti niin tunnettu, ettemme esitä sitä tässä, niin liikuttava ja kristillishenkinen kuin se onkin.
Tämän kertomuksen kirjoittaja on monesti kohdistanut huomionsa kahteen jälkisäädökseen: Ludvig XVI:n jälkisäädökseen, joka laadittiin tasavallan edessä kun hän näki vain kuninkuuden, ja Orleansin herttuanjälkisäädökseen, joka laadittiin kuninkuuden edessä, kun hän näki vain tasavallan.
Ludvig XVI:n testamentista jäljennämme vain yhden lauseen, joka auttaa meitä valaisemaan muuatta kysymystäeräältä näkökulmalta. Jokainen tarkastelee, niin sanotaan, ei ainoastaan asian todellisuutta, vaan lisäksi juuri omalta näkökulmaltaan.
"Minä lopetan", kirjoitti Ludvig XVI, "selittämällä Jumalan edessä ja valmiina astumaan Hänen eteensä, etten soimaa itseäni niistä rikoksista, joista minua syytetään".
Kuinka Ludvig XVI, jolle jälkimaailma on antanut rehellisen miehen maineen, ehkäpä juuri näiden sanojen johdosta, kuinka Ludvig XVI, kaikkien valojensa rikkoja, joka ulkomaille paetessaan jättää vastalauseen vannomiaan valoja vastaan, kuinka Ludvig XVI, joka oli arvostellut, huomautuksillaan kehittänyt ja kiitellyt Lafayetten ja Mirabeaun suunnitelmia kutsua vihollisen Ranskan sydämeen, kuinka Ludvig XVI, valmiina astumaan, kuten hän itse sanoo, Jumalan eteen, joka saisi tuomita hänet, uskoen siis tähän Jumalaan, hänen vanhurskauteensa, joka arvioisi hyvät ja huonot teot, kuinka Ludvig XVI on voinut sanoa:"Minä en soimaa itseäni niistä rikoksista, joista minua syytetään"?
Lauseen rakenne sen selittää.
Ludvig XVI ei sano:"Minua syytetään väärin."
Ei, hän sanoo:"En soimaa itseäni rikoksista, joista minua syytetään."Mikä ei suinkaan ole sama asia.
Ludvig XVI, joka on menossa mestauslavalle, pysyy yhä herra de laVauguyonin oppilaana!
Sanoa: "Minua syytetään väärin" olisi merkinnyt rikosten kieltämistä, eikä Ludvig XVI voinut niitä kieltää. Sanoa: "En soimaa itseäni rikoksista, joista minua syytetään" merkitsee sananmukaisesti: "Ne rikokset on tehty,mutta minä en soimaa itseäni niistä."
Entä miksi Ludvig XVI ei soimannut itseään niistä?
Koska hän tarkasteli asioita, kuten äsken mainitsimme, kuninkuuden näkökulmalta, koska kuninkaat siltä pohjalta, missä he ovat kasvaneet, vallanperimyksen pyhyyden ja jumalallisen oikeutensa erehtymättömyyden nojalla eivät katsele rikoksia, varsinkaan poliittisia rikoksia, samoin silmin kuin muut ihmiset.
Ludvig XI ei pitänyt rikoksena kapinaa omaa isäänsä vastaan: se olisotaa yleisen edun hyväksi.
Kaarlo IX:n mielestä Pärttylinyö ei ollut rikos: se olitoimenpide yleisen hyvän turvaamiseksi.
Kumotessaan Nantesin ediktin Ludvig XIV ei katsonut tehneensä rikosta: se oli yksinkertaisestivaltiota suojaava järkevä teko.
Sama Malesherbes, joka nyt puolusti kuningasta, oli aikoinaan, ministerintointa hoitaessaan, halunnut palauttaa protestanteille entiset oikeudet, mutta Ludvig XVI oli vastustanut itsepäisesti.
"Ei", sanoi kuningas hänelle, "ei, protestanttien karkoitus onvaltionlaki, Ludvig neljännentoista laki. Älkäämme siirrelkö vanhoja rajapyykkejä."
"Sire", huomautti Malesherbes, "politiikka ei milloinkaan kumoa oikeutta".
"Mutta", huudahti Ludvig, ikäänkuin ei olisi käsittänyt, "voikoNantesin ediktin kumoaminen korjata oikeuden kärsimää vääryyttä?Nantesin ediktin kumoaminen ei koituisivaltion eduksi."
Ludvig XVI:n mielestä siis protestanttien vainoaminen, jota muuan tekohurskas naisvanhus ja muuan kiukkuinen jesuiitta olivat lietsoneet, tämä julma teko, joka on pannut veren virtoina vuotamaan Cevennien laaksoissa, sytyttänyt roihut Nimesissä, Albissa ja Béziersissâ, ei ollut rikos, vaan päinvastoinjärkevä valtioteko!
Lisäksi vielä muuan seikka, jota tulee tarkastella kuninkuuden näkökulmalta. Kuningas on miltei aina syntynytulkomaalaisestaäidistä, josta hän saa verensä parhaan aineksen, ja pysyy sikäli milteiulkomaalaisenakansalleen. Hän hallitsee kansaa, ei muuta. Entä keiden avulla hän sitä hallitsee? Ministeriensä.
Kansa ei siis kelpaa hänen sukulaisekseen, se ei kelpaa hänen liittolaisekseen, se ei kelpaa edes hänen välittömästi hallittavakseen. Sensijaan vieraat hallitsijat ovat kuninkaan omaisia ja liittolaisia. Kuningas, jolla ei ole sukulaisia eikä liittolaisia omassa valtakunnassaan, on kirjeenvaihdossa muukalaishallitsijoitten kanssa turvautumatta ministerien välitykseen.
Espanjan, Napolin ja Italian Bourbonit polveutuivat samasta sukujuuresta: Henrik IV:stä. He olivat serkuksia.
Itävallan keisari oli Ludvig XVI:n lanko, Savoijin ruhtinaat hänen sukulaisiaan, Saksin kuningas samoin äitinsä puolelta.
Kun kansa sitten oli johtunut vaatimaan kuninkaaltaan sitoumuksia, joita tämä ei katsonut olevan edullista täyttää, keitä Ludvig XVI kutsui avukseen kapinallisia alamaisiaan vastaan? Hän kutsui näitä serkkuja, lankoja, sukulaisia. Hänelle espanjalaiset ja itävaltalaiset eivät olleet Ranskan vihollisia, koska ne olivat hänen sukulaisiaan, ystäviään, hänen,kuninkaan, ja koska kuninkuuden kannalta kuningas on Ranska.
Mitä asiaa nämä hallitsijat tulisivat puolustamaan? Kuninkuuden pyhää, loukkaamatonta, miltei jumalallista asiaa.
Senvuoksi Ludvig XVI eisoimannut itseäänrikoksista, joista häntä syytettiin.
Kuninkaitten itsekkyys oli synnyttänyt kansan itsekkyyden, ja kansa, joka oli ulottanut kuninkaanvihansa niin pitkälle, että pani viralta Jumalankin, koska sille oli saarnattu kuninkuuden lähteneen Jumalasta, kansa oli, epäilemättä jonkunvaltioeduntakia, arvostellen asiaa sen näkökulmalta, järjestänyt heinäkuun 14 päivän, lokakuun 5 ja 6 päivän, heinäkuun 20 ja elokuun 10 päivän.
Emme sano sen järjestäneen syyskuun 2 päivää. Toistamme, ettei kansa ollut järjestänyt syyskuun 2 päivää, vaan kommuuni.
Tuomio
Joulukuun 26 päivä koitti. Kuningas oli valmistautunut kaikkeen, kuolemaankin.
Hän oli tehnyt testamenttinsa edellisenä iltana. Hän pelkäsi, tiesi mistä syystä, että hänet murhattaisiin matkalla konventtiin.
Kuningatar oli saanut kuulla, että kuningas oli menossa toistamiseen konventin eteen. Sotajoukkojen liikkeet, rummunpärinä olisivat säikyttäneet hänet, ellei Cléry olisi keksinyt keinoa tiedoittaa hänelle, mistä ne johtuivat.
Kello kymmenen aamusella Ludvig XVI lähti Chambonin ja Santerren vartioimana.
Perillä hän sai odottaa tunnin. Kansa kosti. Se oli saanut odotella viisisataa vuotta Louvren, Tuileriein ja Versaillesin odotushuoneissa.
Neuvoteltiin eräästä asiasta, mitä kuningas ei saanut olla kuulemassa. Avain, jonka hän oli uskonut Cléryn huostaan, oli siepattu kamaripalvelijan kädestä. Sillä avaimella oli koeteltu avata rautakaappia. Se oli aukaissut kaapinoven.
Tätä avainta näytettiin Ludvig XVI:lle.
"En tunne sitä", vastasi tämä.
Ilmeisesti hän oli sen itse takonut.
Tämäntapaisissa pikkuseikoissa kuninkaalta puuttui tykkänään kaikki suuruus.
Kun tämä neuvottelu oli päättynyt, ilmoitti puheenjohtaja eduskunnalle, että syytetty ja tämän puolustajat olivat valmiit astumaan aitauksen eteen.
Kuningas tuli esille Malesherbesin, Tronchetin ja Desèzen seurassa.
"Ludvig", sanoi puheenjohtaja, "konventti on päättänyt kuulla teitä tänään".
"Avustajani esittää teille puolustuspuheeni", vastasi kuningas.
Syntyi syvä hiljaisuus. Koko kansalliskokous käsitti, että voitiin suoda vielä muutama tunti tuolle kuninkaalle, jonka kuninkuus murskattaisiin, tuolle miehelle, jonka elämä katkaistaisiin.
Ehkäpä tämä konventti, jonka eräät jäsenet olivat yleviä, jaloja luonteita, odotti saavansa kuulla korkealentoisen puheen; kuninkuus, valmiina pantavaksi veriseen hautaansa, käärinliinoihinsa jo kiedottuna, kenties ponnahtaisi äkkiä suoraksi, näyttäisi vielä kerran kuolevien majesteetin ja lausuisi sanat, jotka historia kirjoittaisi lehdilleen ja joita vuosisadat toistaisivat.
Mitään sellaista ei tapahtunut. Asianajaja Desèzen puhe oli oikea asianajajan puhe.
Olisi silti ollut ihanaa puolustaa tätä monien kuningaspolvien perillistä, jonka kohtalo oli tuonut kansan eteen ei ainoastaan sovittamaan omia rikoksiaan, vaan koko sukunsa rikoksia ja erheitä.
Meistä tuntuu, että jos meille olisi suotu kunnia joutua Desèzen paikalle, me emme olisi puhuneet Desèzen nimessä.
Olisimme antaneet Pyhän Ludvigin ja Henrik IV:n puhua. Olisimmeantaneet näiden kahden heimopäällikön pestä Ludvig XVI:n puhtaaksiLudvig XIII:n heikkouksista, Ludvig XIV:n tuhlaavaisuudesta ja LudvigXV:n irstailuista!
Mutta niin ei käynyt, sanomme sen jälleen.
Deséze viisasteli, kun hänen olisi pitänyt hurmata. Nyt ei kaivattu järjen tarkkuutta, vaan muodon runollisuutta. Olisi tullut puhua sydämelle eikä järjelle.
Mutta tämän lattean puheen jälkeen Ludvig XVI kenties ryhtyisi puhumaan ja koska hän kerran oli suostunut puolustautumaan, hän ehkä puolustautuisi kuninkaana, arvokkaasti, suuresti, ylevästi!
"Hyvät herrat", sanoi hän, "teille on esitetty puolustukseni perustelut. Minä en toista niitä teille, koska puhun teille luultavasti viimeistä kertaa. Sanon teille, ettei omatunto soimaa minua mistään ja että puolustajani ovat teille lausuneet totuuden.
En ole milloinkaan pelännyt esiintymiseni julkista tutkimista, mutta sydäntäni on raastanut, kun olen syytöskirjelmässä huomannut minua syytetyn kansan veren tahallisesta vuodatuksesta ja kun elokuun kymmenennen päivän onnettomuudet on sälytetty minun vastuulleni.
Minä väitän, että niiden monien todistusten, joilla aikojen kuluessa olen osoittanut rakastavani kansaa, ja tavan, jolla olen esiintynyt, pitäisi minun nähdäkseni kyllin selvästi osoittaa, kuinka vähän olen pelännyt panna itseäni alttiiksi säästääkseni sen verta ja kuinka väärin on minua sellaisesta syyttää."
Voitteko käsittää, ettei kuudenkymmenen kuninkaan seuraajalla, Ludvig Pyhän, Henrik IV:n ja Ludvig XIV:n jälkeläisellä, ollut muuta sanottavaa syyttäjilleen?
Mutta mitä kohtuuttomampi syytös oli teidän kannaltanne, sire, sitä kaunopuheisemmaksi olisi närkästyksen pitänyt tehdä teidät! Teidän olisi pitänyt jättää jotakin jälkipolville, ellei muuta, niin pyöveleillenne syydetty ylevä kirous!
Hämmästynyt konventti kysyikin häneltä:
"Eikö teillä ole muuta lisättävä puolustukseenne?"
"Ei", vastasi kuningas.
"Voitte poistua."
Ludvig poistui.
Hänet opastettiin erääseen odotushuoneeseen. Siellä hän syleili Desèzeâ ja puristi hänet rintaansa vasten. Ja kun Desèze oli likomärkä, pikemminkin mielenliikutuksesta kuin väsymyksestä, pakotti Ludvig XVI hänet vaihtamaan alusvaatteita ja lämmitti itse paidan, joka sopi asianajajalle.
Kello viisi iltapuolella palattiin Templeen.
Tuntia myöhemmin kaikki kolme avustajaa astuivat kuninkaan huoneeseen, juuri kun tämä lopetteli ateriaansa.
Ludvig XVI tarjosi heille virvokkeita. Vain Desèze hyväksyi tarjouksen.
Tämän syödessä kuningas sanoi Malesherbesille:
"No niin, nyt huomannette, että olen alusta pitäen ollut oikeassa ja että tuomioni oli tehty, ennenkuin minua oli kuultukaan."
"Sire", vastasi Malesherbes, "konventista lähtiessäni minut ympäröi joukko kelpo kansalasia, jotka vakuuttivat minulle, ettette tuhoudu tai että te tuhoudutte vasta heidän ja heidän ystäviensä jälkeen".
"Tunnetteko heidät, herra?" kysyi kuningas nopeasti.
"En tunne heitä henkilökohtaisesti, mutta varmasti tunnen heidät ulkonäöltä."
"Koettakaa tavata joku heistä ja sanokaa heille, etten anna itselleni milloinkaan anteeksi, jos veripisarakin vuotaa minun takiani! En ole sallinut sen vuotaa edes silloin, kun se veri olisi voinut pelastaa valtaistuimeni ja henkeni, vielä vähemmän nyt, kun olen uhrannut molemmat."
Malesherbes lähti kuninkaan luota hyvissä ajoin toteuttamaan saamaansa määräystä.
Koitti vuoden 1793 ensimmäinen päivä.
Ludvig XVI:tta pidettiin nyt niin tarkoin eristettynä, että hänelle oli suotu enää vain yksi palvelija.
Hän oli vaipunut alakuloisiin, yksinäisiin mietteihin, kun Cléry lähestyi hänen vuodettaan.
"Sire", sanoi kamaripalvelija kuiskaavalla äänellä, "pyydän lupaa esittää teille mitä palavimmat onnentoivotukset, jotta teidän onnettomuutenne pian päättyisivät".
"Otan vastaan toivomuksenne, Cléry", sanoi kuningas ja ojensi hänelle kätensä.
Cléry tarttui hänelle ojennettuun käteen, suuteli sitä ja peitti sen kyynelillään. Sitten hän auttoi isäntäänsä pukeutumaan.
Tällöin astuivat huoneeseen valtuuston virkailijat.
Kuningas silmäili heitä kutakin ja huomatessaan yhden piirteissä säälintapaisen ilmeen hän lähestyi tätä ja sanoi:
"Hyvä herra, tehkää minulle ystävän palvelus!"
"Minkälainen?" kysyi mies.
"Olkaa hyvä ja menkää kysymään, kuinka perheeni voi, ja viekää omaisilleni onnentoivotukseni nyt alkaneelle uudelle vuodelle."
"Teen sen", vastasi virkailija liikutettuna.
"Kiitos", sanoi kuningas. "Toivon Jumalan palkitsevan teille, mitä nyt teette hyväkseni."
"Mutta", virkkoi muuan valtuuston virkailijoista Clérylle, "miksei vanki pyydä päästä tapaamaan perhettään? Olen varma, ettei se kohtaisi esteitä nyt kun kuulustelu on päättynyt."
"Kenelle se pyyntö on esitettävä?" kysyi Cléry.
"Konventille."
Hetken perästä palasi virkailija, joka oli lähtenyt kuningattaren luo.
"Hyvä herra", sanoi hän, "perheenne kiittää teitä onnentoivotuksista ja lähettää teille puolestaan onnittelunsa".
Kuningas hymyili alakuloisesti.
"Mikä uudenvuoden päivä!" sanoi hän.
Illalla Cléry mainitsi hänelle, mitä valtuuston virkailija oli arvellut mahdollisuuksista kuninkaan päästä tapaamaan omaisiaan.
Kuningas tuumi hetken ja näytti epäröivän.
"Ei", sanoi hän sitten. "Jonkun päivän perästä he eivät epää minulta sitä lohtua. Täytyy odottaa."
Tällaista hirveää sydämen kidutusta katolinen uskonto vaatii valituiltaan!
Tammikuun 16 päivänä oli määrä ruveta tekemään tuomiota.
Malesherbes oli koko aamupäivän kuninkaan luona. Puolenpäivän tienoissa hän lähti ja lupasi palata heti kun tuomio olisi julistettu.
Oli äänestettävä kolmesta pelottavan yksinkertaisesta kysymyksestä:
1. Onko Ludvig syyllinen?
2. Vedotaanko konventin tuomiosta kansanäänestykseen?
3. Minkälainen rangaistus?
Jotta jälkimaailma näkisi, että äänestettiin, ellei vihalla niin ainakin pelotta, päätettiin äänestys toimittaa julkisesti.
Muuan girondelainen, nimeltään Birotteau, ehdotti, että kukin edustaja nousisi puhujapaikalle ja lausuisi lujalla äänellä tuomionsa.
Muuan vuorelainen, Léonard Bourdon, meni pitemmälle: hän vaati, että äänestyspäätökset allekirjoitettaisiin.
Muuan oikeistolainen vihdoin, Royer nimeltään, ehdotti, että virkamatkoilla olevista edustajista laadittaisiin luettelo ja että syyttä poissaolevia konventinjäseniä nuhdeltaisiin ja heidän nimensä lähetettäisiin departementteihin nähtäväksi.
Ja sitten alkoi tämä suuri ja hirveä istunto, jota kesti seitsemänkymmentäkaksi tuntia.
Istuntosali esitti tällöin omituisen katseltavan, joka sointui huonosti siihen, mitä tapahtui.
Tapahtui jotakin surullista, synkkää, kaameaa, mutta istuntosalissa ei havainnut murhenäytelmän merkkiäkään.
Sen peräpäähän oli laitettu aitioita, joissa Pariisin kauneimmat naiset, talvipuvuissaan, yllä sametit ja turkikset, söivät appelsiineja, särpivät jäätelöä.
Miehet kävivät heitä tervehtimässä, puhelivat heidän kanssansa, palasivat paikoilleen ja vaihtoivat kaikenlaisia merkkejä. Olisi voinut luulla istuvansa jossakin italialaisessa teatterissa.
Varsinkin vuoren puoli herätti huomiota loisteliaisuudellaan. Vuorelaisten joukossa istuivat näet miljoonamiehet. Orléansin herttua, Lepelletier de Saint-Fargeau, Hérault de Séchelles, Anacharsis Cloots, markiisi de Châteauneuf. Kaikki nämä herrasmiehet olivat varanneet hempukoilleen parvekepaikat; naiset saapuivat liehuvin kolmivärinauhoin, esittivät erikoiskortit — tai suosituskirjeet vahtimestarille, jotka toimittelivat aitioitten vartijan virkaa.
Kansalle varatut yläparvekkeet olivat alati täynnä näiden kolmen päivän aikana. Siellä juotiin kuin nurkkakapakassa, syötiin kuin ravintolassa ja rupateltiin kuin jossakin kerhossa.
Ensimmäiseen kysymykseen: Onko Ludvig syyllinen? kuusisataa kahdeksankymmentakolme ääntä vastasi: On.
Toiseen kysymykseen: Vedotaanko konventin tuomiosta kansanäänestykseen? kaksisataa kahdeksankymmentäyksi vastasi myöntävästi, neljäsataa kaksikymmentäkolme kieltävästi.
Sitten tuli kolmas kysymys, vakava kysymys, ratkaiseva kysymys:Minkälainen rangaistus?
Tämä kysymys tuli esille kolmantena päivänä kello kahdeksan illalla, alakuloisena, sateisena, kylmänä tammikuun päivänä. Kaikki olivat kyllästyneitä, kärsimättömiä, väsyneitä. Sekä näyttelijöitten että katsojien voimat olivat menehtyneet viisiviidettä tuntia kestäneen istunnon aikana.
Edustajat nousivat vuoronsa jälkeen puhujalavalle ja esittivät jonkun neljästä rankaisumuodosta: vankeuden — karkoituksen — kuoleman, joka alistettaisiin kansan ratkaistavaksi — ehdottoman kuoleman.
Kaikki hyväksymis- ja paheksumisilmaisut oli ankarasti kielletty, mutta siitä huolimatta kansan parvekkeet murisivat, kun kuului joku muu tuomio kuin ehdoton kuolema.
Kerran silti näitäkin kahta sanaa seurasi murina, huudot ja vihellykset. Silloin näet kun Filip Egalité nousi puhujalavalle ja sanoi:
"Yksinomaan velvollisuudentunnosta ja vakuutettuna siitä, että kaikki ne, jotka ovat rikkoneet tai rikkovat kansan majesteettia vastaan, ansaitsevat kuoleman, minä äänestän kuolemaa."
Tämän hirveän äänestyksen aikana muuan sairas edustaja, Duchâtel, kannatti itsensä konventtiin, yömyssy päässä, aamunuttu yllä. Hän tuli äänestämään karkoituksen puolesta. Äänestys hyväksyttiin, koska se osoitti suvaitsevaisuutta.
Vergniaud, joka oli toiminut puheenjohtajana elokuun 10 päivänä, johti kokousta tammikuun 19 päivänäkin. Julistettuaan viraltapanon hän joutuisi julistamaan kuolemantuomionkin.
"Kansalaiset", sanoi hän, "te olette nyt suorittaneet suuren oikeustehtävän. Toivon, että inhimillisyys velvoittaisi teitä mitä hartaimpaan äänettömyyteen. Kun oikeus on puhunut, kuultakoon silloin ihmisyyden ääntä."
Ja hän luki äänestyksen tuloksen.
Seitsemästäsadasta kahdestakymmenestäyhdestä äänestä kolmesataa kolmekymmentäneljä oli puoltanut karkoitusta tai vankeutta ja kolmesataa kahdeksankymmentäseitsemän kuolemaa — niistä toiset ilman lykkäystä, toiset jonkun päivän lykkäystä.
Kuolemaa äänestäneitä olisi siis viisikymmentäkolme enemmän kuin karkoitusta puoltaneita.
Mutta kun näistä viidestäkymmenestäkolmesta ottaa pois ne neljäkymmentäkuusi ääntä, jotka olivat kannattaneet lykkäytyvää kuolemaa, jäi ehdottoman kuoleman kannalle seitsemän äänen enemmistö.
"Kansalaiset", sanoi Vergniaud äänessä syvän tuskan sävy, "minä julistan konventin niinessä, että Ludvig Capet on tuomittu kuolemaan!"
Äänestys oli toimitettu lauantai-iltana, tammikuun 19 päivänä, mutta vasta sunnuntaina, tammikuun 20 päivänä, kello kolme aamusella, Vergniaud julisti äänestyksen tuloksen.
Sillävälin Ludvig XVI, joka oli täydellisesti eristetty, kunnes hänen kohtalonsa saataisiin ratkaistuksi, yksinään, etäällä vaimostaan ja lapsistaan — hän oli kieltäytynyt tapaamasta heitä kiduttaakseen sieluaan, niinkuin katuva munkki kiduttaa lihaansa — odotteli tuomiotaan täysin välinpitämättömänä, siltä ainakin näytti, ja pani elämänsä ja kuolemansa Jumalan käsiin.
Sunnuntaiaamuna kello kuusi Malesherbes tuli kuninkaan luokse. Ludvig XVI oli jo noussut. Hän istui selkä päin takan reunakkeelle pantua lamppua, kyynärpäät nojaten pöytään ja kasvot käsien peitossa.
Kun hänen puolustajansa astui huoneeseen, havahtui hän mietteistään.
"No?" kysyi kuningas.
Malesherbes ei uskaltanut vastata. Mutta vanki näki hänen masentuneista piirteistään, että kaikki oli lopussa.
"Kuolemantuomio!" sanoi Ludvig. "Olinkin siitä varma."
Hän levitti sylinsä ja puristi kyynelehtivän Malesherbin rintaansa vasten.
"Herra de Malesherbes", sanoi hän sitten, "kahtena viime päivänä olen koettanut tutkia, olenko hallituskautenani voinut antaa alamaisille aihetta pienimpäänkään moitteeseen, ja minä vannon teille, vilpittömin sydämin ja kuin ihminen, joka on astumaisillaan Jumalan kasvojen eteen, että olen alati katsonut kansani parasta enkä ole milloinkaan suunnitellut mitään, joka olisi loukannut sen etuja."
Cléry vuodatti kuumia kyyneliä. Kuningasta säälitti kamaripalvelijan tuska. Hän opasti Malesherbesin työhuoneeseensa ja sulkeutui sinne tämän kanssa tunniksi. Sitten hän tuli takaisin, syleili vielä kerran puolustajaansa ja rukoili tätä palaamaan illemmällä.
"Se kelpo vanhus on liikuttanut syvästi mieltäni", sanoi hän Clérylle astuessaan huoneeseensa. "Mutta mikä teidän on?"
Tämän kysymyksen aiheutti huomio, että Cléryn koko ruumis hytisi. Näin hän oli värissyt siitä asti kun Malesherbes oli eteisessä sanonut hänelle, että kuningas oli tuomittu kuolemaan.
Cléry halusi peittää liikutustaan niin hyvin kuin taisi ja ryhtyi panemaan kuntoon kuninkaan parranajotarpeita.
Ludvig XVI saippuoi leukansa itse ja Cléry seisoi hänen edessään pidellen vesiastiaa.
Äkkiä kuninkaan posket valahtivat kalpeiksi, hänen huulensa ja korvansa kävivät verettömiksi. Cléry pelkäsi, että kuningas voi pahoin, pani vesiastian pöydälle ja aikoi ryhtyä tukemaan häntä. Mutta kuningas puolestaan tarttui hänen käsiinsä ja sanoi:
"Kas niin, rohkeutta vain!"
Ja hän ajoi partansa tyynesti.
Kello kahden tienoissa saapui toimeenpaneva neuvosto ilmoittamaan vangille tuomion.
Siinä olivat oikeusministeri Garat, ulkoasiain ministeri Lebrun, neuvoston sihteeri Grouvelle, departementin puheenjohtaja ynnä yleinen prokuraattori, kommuunin pormestari ja prokuraattori ja rikostuomioistuimen yleinen syyttäjä.
Santerre astui näiden edellä.
"Ilmoittakaa toimeenpaneva neuvosto", sanoi hän Clérylle.
Cléry aikoi totella, mutta kuningas, joka oli kuullut ulkoa melua, säästi häneltä sen vaivan. Ovi aukeni ja hän tuli käytävään.
Silloin Garat sanoi, pitäen hatun päässänsä:
"Ludvig, kansalliskonventti on valtuuttanut väliaikaisen toimeenpanevan neuvoston ilmoittamaan teille päätökset, jotka se on tehnyt tämän kuun viidentenä-, kuudentena-, seitsemäntenä- ja yhdeksäntenätoista sekä kahdentenakymmenentenä päivänä. Neuvoston sihteeri lukee ne teille."
Grouvelle aukaisi erään paperin ja luki vapisevalla äänellä:
"1. Kansalliskokous julistaa Ludvig Capetin, ranskalaisten viimeisen kuninkaan, syypääksi vehkeilyyn kansan vapautta vastaan ja valtion yleisen turvallisuuden loukkaukseen.
2. Kansalliskonventti päättää, että Ludvig Capet saa kärsiä kuolemanrangaistuksen.
3. Kansalliskokous julistaa mitättömäksi Ludvig Capetin puolustuskirjelmän, jonka hänen avustajansa esittivät jutun ollessa esillä ja jossa vedotaan kansantuomioon kansalliskokouksen tekemästä päätöksestä.
4. Väliaikainen toimeenpaneva neuvosto ilmoittaa mainitun päätöksen Ludvig Capetille päivän kuluessa ja ryhtyy välttämättömiin toimenpiteihin pannakseen tuomion täytäntöön vuorokauden kuluessa siitä hetkestä jolloin ilmoitus on tehty, ja esittää kansalliskokoukselle pöytäkirjan heti kun tuomio on pantu täytäntöön."
Koko lukemisen ajan kuninkaan kasvot pysyivät liikkumattoman tyyninä. Mutta kahdesti hänen piirteensä ilmaisivat tykkänään erilaista tunteita: kuullessaan sanat: syypääksi vehkeilyyn hän hymähti halveksivasti, ja kuullessaan sanat: saa kärsiä kuolemanrangaistuksen hän kohotti katseensa, joka ikäänkuin liitti kuolemaantuomitun Jumalaan.
Kun lukeminen oli päättynyt, astui kuningas Grouvellen luo, otti päätöspaperin, taittoi sen kokoon, pani sen lompakkoonsa ja otti sieltä toisen paperin, jonka hän ojensi ministeri Garatille sanoen:
"Herra oikeusministeri, pyydän teitä esittämään tämän kirjelmän heti kansalliskokoukselle."
Ja kun ministeri näytti epäröivän, lisäsi hän:
"Luen sen teille."
Ja hän luki äänellä, joka erosi tykkänään Grouvellen äänestä:
"Pyydän kolme päivää valmistuakseni astumaan Jumalan eteen. Pyydän sitä tarkoitusta varten lupaa saada vapaasti tavata henkilöä, jonka nimen ilmoitan kommuunin komisaareille, ja pyydän lisäksi, että mainittu henkilö saa pelotta ja huolestuksetta suorittaa sen laupeudentyön, jonka hän joutuu minun hyväkseni täyttämään.
Pyydän päästä vapaaksi siitä yhtämittaisesta valvonnasta, jonka neuvosto on viime päiviksi järjestänyt.
Pyydän näiksi välipäiviksi valtuutta tavata omaisiani silloin kuin haluan ja todistajitta. Toivon, että kansalliskokous hetimiten päättäisi perheeni kohtalosta ja sallisi sen vapaasti mennä paikkaan, jonka konventti sille määräisi.
Uskon kansan ystävälliseen huomaan kaikki henkilöt, jotka ovat olleet palveluksessani. Niiden joukossa on moni uhrannut kaiken omaisuutensa minun hyväkseni ja joutunut varmaankin puutteeseen. Niiden henkilöitten joukossa oli paljon vanhuksia, vaimoja ja lapsia, jotka elivät vain palvelustoimestaan.
Kirjoitettu Templen tornissa tammikuun 20 päivänä 1793,
Ludvig."
Garat otti kirjeen.
"Hyvä herra", sanoi hän, "tämä kirje esitetään heti kansalliskonventille".
Kuningas aukaisi jälleen lompakkonsa ja otti esille pienen neliöpaperin.
"Jos konventti suostuu pyyntööni, mikäli se koskee henkilöä, jonka haluan tavata", sanoi hän, "niin tässä on hänen osoitteensa".
Paperissa oli seuraava nimi ja osoite, madame Elisabethin käsialaa:
"Herra Edgeworth de Firmont, Bac-katu 483."
Ja kun kuninkaalla ei ollut enää mitään sanottavaa eikä kuunneltavaa, astui hän askelen taaksepäin, kuten aikoina, jolloin hänellä oli vastaanotto; hän oli tällä liikkeellä ilmaissut, että vastaanotto oli päättynyt.
Ministerit seuralaisineen poistuivat.
"Cléry", sanoi kuningas kamaripalvelijalleen, joka nojasi seinään, sillä hänen jalkansa olisivat muutoin pettäneet, "Cléry, pyytäkää päivälliseni".
Cléry meni ruokasaliin täyttääkseen kuninkaan määräyksen. Siellä hän tapasi kaksi valtuuston virkailijaa; nämä lukivat hänelle erään päätöksen, joka kielsi kuninkaalta veitsen ja haarukan käytön. Cléryn käytettäväksi uskottiin veitsi, jolla hän paloittaisi isäntänsä leivän ja liha-annokset kahden komisaarin läsnäollessa.
Päätös luettiin kuninkaallekin, sillä Cléry ei halunnut esittää isännälleen, mihin uusiin toimenpiteihin oli ryhdytty.
Kuningas mursi leivän sormillaan ja paloitti lihan lusikallaan. Vastoin tapaansa hän söi vähän. Päivällinen kesti vain pari kolme minuuttia.
Kello kuusi ilmoitettiin oikeusministeri.
Kuningas nousi ottamaan hänet vastaan.
"Herra", sanoi Garat, "olen esittänyt konventille kirjeenne ja se on valtuuttanut minut ilmoittamaan teille seuraavan vastauksen:
"'Ludvig saa vapaasti kutsua luokseen haluamansa sielunpaimenen jatavata perhettään vapaasti ja todistajitta.
Kansa, joka on aina suuri ja oikeamielinen, huolehtii hänen perheensäkohtalosta.
Hänen huoneensa velkojille myönnetään kohtuullinen hyvitys.
Kansalliskonventti on siirtynyt yksinkertaiseen päiväjärjestykseen tämän välikysymyksen jälkeen.'"
Kuningas nyökäytti päätänsä, ja ministeri poistui.
"Kansalainen ministeri", kysyivät palvelusvuoroiset valtuuston virkailijat Garatilta, "kuinka Ludvig saa tavata perhettään?"
"Omissa oloissaan tietenkin."
"Mahdotonta! Kommuunin määräyksen mukaan emme saa päästää häntä näkyvistämme päivällä eikä yöllä."
Tilanne oli melko sekava. Lopulta sovittiin niin, että kuningas tapaisi perheensä ruokasalissa. Oven ikkunasta hänet nähtäisiin, mutta ovi pantaisiin lukkoon, joten mitään ei kuultaisi.
Sillävälin kuningas sanoi Clérylle:
"Katsokaa, vieläkö oikeusministeri on paikalla, ja kutsukaa hänet tänne."
Hetken kuluttua oikeusministeri astui sisälle.
"Hyvä herra", sanoi kuningas hänelle, "unohdin äsken kysyä, onko herraEdgeworth de Firmont tavattu ja milloin voin nähdä hänet".
"Olen tuonut hänet mukanani vaunuissani", vastasi Garat. "Hän on neuvostosalissa ja tulee heti luoksenne."
Ja tuskin oli oikeusministeri lausunut nämä sanat kun Edgeworth deFirmont ilmestyi oviaukkoon.