Mutta Teodora ei ollut sellainen nainen, joka olisi rankaisematta sallinut vedettävän itseään nenästä. Hänen suosikkinaan oli ollut eräs Arsenios niminen mies, joka oli melko huonomaineinen ja kuului samarialaisten kerettiläiseen lahkoon. Tämän miehen oli keisarinna tehnyt rikkaaksi, kohottanut senaattoriksi ja vaikutusvaltaiseksi mieheksi, ja samarialaisten kapinoidessa Palestiinassa oli hän suopeasti kuunnellut Arsenioksen suunnitelmia kristittyjen kukistamiseksi. Mutta sen jälkeen oli Arsenios muuttanut toiseen puolueeseen, kääntynyt kristinuskoon, ottanut kasteen pyhältä Sabakselta ja puolusti nyt vastakääntyneen hehkuvalla innolla uutta uskoaan. Aleksandriassa hän koetti miellyttää keisaria työskentelemällä kaikin voimin Kalkedonista lähteneen vastavaikutuksen hyväksi, jonka Teodosiuksen seuraaja patriarkka Paulus oli hallituksen avulla pannut alulle. Teodora tietystikin tunsi häntä kohtaan kaunaa hänen luopumisensa vuoksi ja antoi hänen hyvinkin selvästi huomata sen. Monofysiittinen vastustuspuolue sai vakinaisen päämajansa Egyptissä, ja patriarkan oli tuon tuostakin pakko käydä asioihin kovakouraisesti käsiksi. Arsenios toimi nyt hyvin innokkaasti. Hän taivutti yliprefekti Rodonin tutkinnotta ja tuomiotta mestauttamaan erään pääpiispan vastustajan. Teko oli laiton, ja se harkittu julmuus, jolla se suoritettiin, herätti yleistä kauhua.
Keisarinna käytti heti tilaisuutta hyväkseen kostaakseen. Arsenios ja Rodon vangittiin, tuomittiin kuolemaan ja mestattiin, ja heidän omaisuutensa takavarikoitiin. Vastaväitteistään huolimatta sekoitettiin Paulus asiaan, ja Gazan pappeinkokous erotti hänet virasta. Keisarinna voi olla ylpeä saavutuksistaan — yhdellä iskulla hän oli erottanut toimesta monofysiiteille vastenmielisen ylipapin, silmäänpistävällä esimerkillä hän oli näyttänyt, mihin vaaraan virkamiehet joutuivat, jos he keisarin käskystäkään ajoivat liian innokkaasti oikeaoppisuuden asioita, sekä lopuksi rangaissut vanhaa ystävää, joka oli pettänyt hänet. Vigiliuskin sai kokea Teodoran leppymätöntä vihaa sekä huomata, kuinka varomatonta oli ollut pettää Teodoran toiveet.
Näihin aikoihin monofysiittinen kirkko alkoi järjestyä uudelleen Teodoran avulla, ja hovin papit rupesivat jo keisarinnaa miellyttääkseen koettamaan päästä yhteisymmärrykseen eriuskolaisten kanssa. Erään heistä, Teodorus Askidaksen, joka oli Cesarean piispa, oli käynyt niin onnellisesti, että hän oli löytänyt Kalkedonin kirkolliskokouksen hyväksymistä julkaisuista kolme, jotka olivat nestoriuslaisten harhakäsitysten saastuttamia, ja joitten tekijät olivat monofysiittien vihattuja vastustajia. Hyvin ylpeänä tästä keksinnöstään, jonka avulla hän luuli voivansa tehdä kilpailijalleen, roomalaiselle paavin lähettiläälle Pelagiukselle hyvän kepposen, Teodorus ilmoitti Justinianukselle asiasta ja imartelemalla keisarin teologista turhamaisuutta pyysi häntä tarkemmin tutkimaan asiaa. Sitäpaitsi hän huomautti Justinianukselle, että tässä oli sekä mukava että erittäin oikeaoppinen keino haihduttaa monofysiittien epäluulot, sekä että »uudistetun ja puhdistetun» kokouksen päätökset saisivat epäilemättä osakseen kaikkien hyväksymisen. Justinianus, joka oli Teodoran vaikutuksesta jälleen ruvennut noudattamaan sovinnollista politiikkaa, antoi vetää itseään nenästä, ja eriuskolaiset, kaikkein leppymättömimmätkin, jotka iloitsivat nähdessään Leo suuren työn joutuvan huonoon valoon, odottivat innokkaasti uutta yhdistävää uskontunnustuksen kaavaa. »Kolmen luvun kiista» alkoi.
Nyt pääsi Teodora viimeinkin käsiksi Vigiliukseen. Paavia pyydettiin vahvistamaan se julistus, jossa keisari lausui hylkäävän tuomionsa noista rikollisista kirjoituksista, ja taivuttaakseen hänet tähän Justinianus käytti aika kovakouraisia keinoja. V. 545 marrask. 22 p., kun paavi toimitti messua pyhän Cecilian kirkossa, piirittivät sotilaat sen äkkiä, ja keisarin sihteeri astui pyhäkköön ilmoittaen paaville, että tämän oli viipymättä seurattava häntä. Vigilius vangittiin ja vietiin kiireesti alukseen, joka odotti aivan lähellä Tiberillä. Tällä välin kokoontui valtava kansanjoukko rannalle. Ne uskovaiset, jotka olivat seuranneet paavia, päästivät valitushuutoja ja anoivat siunausta. Alukselta Vigilius siunasi heitä, ja kaikki vastasivat amen.
Tällä välin kiirehti keisarin edustaja lähtöä, ja pian alkoi alus lipua jokea alas. Nyt alkoi äkkiä kuulua toisenlaisiakin huutoja. Kansanjoukko, jossa oli monta paavin vihollista, alkoi syytää hänelle solvauksia, samalla kun laivalle satoi kiviä ja heittoaseita.
»Kuolema sinulle!» huusi rahvas, »tuho sinut periköön! Olet tuonut onnettomuutta roomalaisille — käyköön sinun huonosti minne joutunetkin!»
Vihdoin oli laiva, jota virta kuljetti mukanaan, päässyt niin kauas, ettei näitä solvauksia enää kuulunut. Vigilius saapui Portoon ja matkusti sieltä laivalla Syrakusaan.
Yleensä pidettiin tätä teatterikeikausta pääasiassa Teodoran järjestämänä, ja väitettiin hänen toimeenpanneen koko paavin ryöstön. Hän oli kirjoittanut lähettiläälleen: »Sinun on vangittava Vigilius missä tahansa hänet löydätkin, kun se ei vain tapahdu Pyhän Pietarin kirkossa, ja tuotava hänet meidän luoksemme. Muuten sinut, elävän Jumalan nimessä, nyljetään elävältä».
Kuinka näiden juttujen todenperäisyyden laita lieneekin, joka tapauksessa näytti siltä, ettei paavi, joka epäilemättä pelkäsi pettämänsä keisarinnan kostoa ja joka sitäpaitsi oli hyvin vähän halukas joutumaan kolmen luvun kiistan »teologiseen ampiaispesään», erikoisemmin jouduttanut Konstantinopoliin saapumistaan. Hän nimittäin tuli sinne vasta neljätoista kuukautta myöhemmin tammik. 25 p. vuonna 547, mutta koska hänellä oli tällä välin ollut hyvää aikaa sekä tuumia asiaa että koota uutta rohkeutta, ja koska hän tunsi koko länsimaitten vastustuksen antavan tukea itselleen, hän esitti nyt sellaisia mielipiteitä, jotka poikkesivat kokonaan hovin odottamista. Samoin kuin ennen Agapetus oli kohdellut Antimusta, kieltäytyi nyt Vigiliuskin rupeamasta yhteyteen patriarkka Menaksen kanssa ja julisti hänet muitta mutkitta pannaan kaikkien kannattajiensa kanssa. Pian Vigilius kuitenkin muuttui taipuisammaksi. Kiusaantuneena aikaisemmin antamiensa sitoumusten ajattelemisesta, horjuen keisarin itsepintaisuuden ja Teodoran tarmokkaan painostuksen alaisena sekä tuntien muuten mielihyvää sen kohteliaisuuden vuoksi, joka tuli hänen osakseen Bysantin hovin teologien taholta, hän suostui lopulta pitämään mahdollisena noiden kolmen luvun pannaan julistamista. Jo kesäkuussa hän teki sovinnon patriarkan kanssa ollakseen sillä tavoin mieliksi keisarinnalle, ja pian sen jälkeen hän meni vielä askeleen pitemmälle. Hänelle väitettiin, että hän voisi kirkolliskokousta loukkaamatta kirota nuo kolme lukua, ja pian hän ei itsekään ollut oikein varma, oliko hän oikeassa vai ei. Kaikista uhkauksista huolimatta hän kieltäytyi kuitenkin jyrkästi allekirjoittamasta keisarillista julistusta, koska hänen mielestään apostoli Pietarin seuraajan ei sopinut käyttää valtaansa vain yksinkertaisesti keisarin päätösten vahvistamiseksi uskonnon asioissa; mutta keisarin ja ministerien läsnäollessa hän sitoutui muodollisesti kiroamaan nuo kolme lukua ja takuuksi lupauksestaan jätti Justinianukselle ja Teodoralle nimikirjoituksellaan varustetut nimenomaiset selitykset. Ja hyvin ylpeänä siitä, että oli tällä tavoin ratkaissut hankalan kiistakysymyksen, ihastuneena siitä, että oli osannut selvittää niin vaikean pulman, ja tyytyväisenä ajatuksesta, että hänen viisautensa oli osannut jälleen rakentaa rauhan kirkossa, hän vaimensi jyrkästi kaikki neuvonantajansa, jotka esittivät vastalauseensa, ja julkaisi tuomionsa pääsiäisenä v. 548. Tunnustamalla siinä muodollisesti Kalkedonin kirkolliskokouksen päätöksen oikeaksi hän kirosi siitä huolimatta nuo kolme rikollista kirjailijaa ja heidän kirjoituksensa. Tämä oli Teodoran viimeinen voitto. Kuolinvuoteellaan hän saattoi paavin nöyryytystä ja monofysiittisen kirkon kasvavaa valtaa ajatellen iloita siitä, että oli kostanut vuoden 536 tappionsa, rangaissut Vigiliusta hänen petoksestaan sekä sitkeydellään ja voimallaan auttanut onnellisesti voittoon sen uskontopolitiikan, jonka puolesta hän oli aina taistellut.
Kirkko ei ole koskaan antanut Teodoralle anteeksi Silveriuksen väkivaltaista erottamista, hänen monofysismiä kohtaan osoittamaansa uskollisuutta eikä niitä väkivaltaisia voimakeinoja, joita hän käytti tyydyttääkseen kostonhimoaan kirkon miehiä vastaan ja joita käytettiin erittäin pontevalla tavalla Vigiliusta vastaan. Onpa häntä syytetty todellisten rikostensa lisäksi monista muistakin asioista, joista häntä ei oikeutta myöten voida panna vastuuseen, esimerkiksi siitä tylystä kohtelusta, joka tuli Vigiliuksen osaksi, mutta joka todistettavasti tapahtui vasta Teodoran kuoltua. Vuosisadan toisensa perästä ovat kirkkohistorian kirjoittajat solvanneet ja kironneet hänen nimeään, ja melkein naurettavaa on se kiivaus, jolla muutamat heistä kuvailevat Justinianuksen puolisoa »toisena Eevana, joka otti liian nöyrästi opetusta käärmeeltä, uutena Delilana, uutena Herodiaana, joka janosi pyhien miesten verta, helvetin tyttärenä, joka oli täynnä saatanan henkeä ja paholaisen myrkkyä ja himoitsi raivoten sen liiton repimistä, joka oli lunastettu marttyyrien ja tunnustajien verellä».
Teodora ansaitsee saada toisenlaisen arvostelun kuin tämä turha sanatulva on. Koettaessaan toteuttaa toiveitaan hän osoitti epäilemättä liian suurta kiihkoa, liian suurta väkivaltaisuutta, liian harkitsematonta ja leppymätöntä kostonhimoa, liian kylmäveristä julmuutta. Mutta sen ohella hänessä ilmeni myöskin erinomaisia lahjoja — miehekästä lujatahtoisuutta, selvää valtion etujen käsittämistä ja loistavaa ja suurenmoista valtiomieslahjakkuutta. Hän oli sitkeä pyrkimyksissään, uskollinen ystävilleen, ja se monimutkainen politiikka, jota hän pakotti puolisonsa noudattamaan uskonnollisissa kysymyksissä, oli Justinianuksen epäröinnistä ja horjuvaisuudesta huolimatta kaikin puolin keisarin arvoinen.
5
Kesäk. 29 p. v. 548 Teodora kuoli syöpään verraten pitkän sairauden jälkeen.
Kunnioittaakseen keisarinna vainajan hautajaisia kokoontui hänen ympärilleen Pyhään palatsiin suuri joukko hovimiehiä ja arvohenkilöitä. Tricliniumissa lepäsi juhlamenojen vaatimusten mukaisesti keisarinnan palsamoitu ruumis. Hän makasi kultaisella vuoteella puettuna purppuraviittaan, diadeemi päässä ja punaiset kengät jalassa. Verhoamattomiin kasvoihin ei kuolema ollut vielä painanut leimaansa. Hän oli vain vähän tavallista kalpeampi ja näytti vaipuneen rauhalliseen uneen. Suuren korokkeen ympärillä, jolla säteilivät kalleimmat kruununjalokivet, paloi pylväitten päässä tuhansittain hopeisia ja kultaisia soihtuja, yhä tihenevään ilmaan kohosivat vahakynttiläin liekkien lomitse arabialaisten hyväinhajujen lehahdukset ja palsamoimisaineitten raskas tuoksu. Vainajan jalkapäässä itkivät eunukit, orjat ja keisarillisen palatsin kaikki naiset suuriäänisesti.
Viimeisen kerran vaelsi koko Bysantti juhlallisena kulkueena kuolleen hallitsijattarensa ohitse. Patriarkka Menas kirkon palveluksessa olevien lukemattomien pappien seuraamana, paavi Vigilius, saattueenaan piispoja ja munkkeja, surupukuiset senaattorit, ylimykset, virkamiehet, korkeat sotilashenkilöt, koko lauma palatsin ja hallituksen virkamiehiä, sen jälkeen pitkä rivi naisia, vöin koristettuja patriisittaria ja prefektien, konsulien, kvestorien, ylimysten ja skolasterien puolisoita, hovinaisia ja palvelijattaria. Kaikki tulivat arvonsa mukaisessa järjestyksessä esiintuomaan keisarinnalle viimeisen kunnianosoituksensa. Pitkän juhlakulkueen loppupäässä tulivat keisarillisen perheen jäsenet ja Justinianus itse, joka aivan kylpi kyynelissä murtuneena sen menetyksen painosta, jota hän täydellä syyllä piti korvaamattomana. Sille naiselle, jota hän oli jumaloinut, hän toi nyt viimeisenä lahjana ja viimeisenä muistona kallisarvoisia koristuksia, upeita kultakirjailuin ja jalokivin koristettuja kankaita, kaikki surupukuun kuuluvat varusteet, joitten oli määrä seurata vainajaa hautaan viimeisenä heijastuksena kaikesta siitä loistosta ja komeudesta, jota hän oli niin suuresti rakastanut elämässään. Ja sulkien vainajan ruumiin syliinsä iäkäs keisari kuiskasi kyynelten vieriessä silmistä viimeiset jäähyväisensä puolisolleen.
Keisarin viittauksesta nostavat keisarilliset ruumiinkantajat paarit, ja ylin juhlamenojen ohjaaja lähestyy vainajaa lausuen kolme kertaa kuuluvalla äänellä kirkkokäsikirjan sanat: »Lähde täältä, keisarinna. Kuninkaitten kuningas ja herrain herra kutsuu sinua». Ja paarien takana järjestyy viimeisen kerran keisarillinen juhlakulkue palatsin kaarikaton alla ja lähtee liikkeelle. Ulkona odottaa surupukuinen kansanjoukko kulkueen saapumista; porteilla, pengermillä ja talojen ikkunoissa nyyhkyttävät naiset hiukset hajallaan tai päästävät äänekkäitä valitushuutoja. Kultahiekalla peitetyiltä ja kankailla verhotuilta kaduilta nousee pyhä savu sakeina pilvinä ilmaan, ja kansanjoukkojen keskitse, jotka odottavat jännittyneinä komeaa näkyä, vaeltaa hitaasti valtava ruumissaatto. Pappien pyhät laulut ja neitojen virrenveisuu sekaantuu surunvalituksiin, hopeatorvien säveliin ja joukkojen vuorohuutoihin. Tuhannet soihdut valaisevat välkkyvää kulkuetta, ja pitkää Mesekatua, Konstantinuksen torin poikki ja Kapitoliumin kautta vaeltaa koko hovi vihkiäkseen Teodoran Pyhien apostolien kirkossa viimeiseen uneen.
Basilikassa pidetään juhlallinen kuolinmessu, ja taas huutaa juhlamenojen ohjaaja vainajalle: »Lähde lepoosi, keisarinna. Kuninkaitten kuningas ja herrain herra kutsuu sinua». Sen jälkeen otetaan pois kultainen diadeemi ja sijalle pannaan pieni purppuraside. Lopuksi lasketaan kulta-arkku, jossa on keisarinnan ruumis, suureen Hirapoliin vihreästä marmorista valmistettuun arkkuun, jonka Teodora itse on aikoinaan tuottanut tuosta idän Saint-Denisistä. Hitaasti hajaantuu kansanjoukko, ja murtunut Justinianus palaa hoveineen autioon palatsiin.
Kun maaseudulla saatiin kuulla uutinen pelätyn keisarinnan kuolemasta, palasi rohkeus ja toivo kaikkien niitten sydämeen, jotka olivat joutuneet kärsimään hänen vuokseen. Johannes Kappadokialainen tuli takaisin Konstantinopoliin ja kuvitteli voivansa saavuttaa uudelleen Justinianuksen suosion. Artabanus hylkäsi sen puolison, jonka Teodora oli pakosta työntänyt hänelle, ja luuli sopivan hetken tulleen salaliiton solmiamiseen keisaria vastaan. Germanos ja hänen poikansa otaksuivat iloisen toivehikkaina otollisen ajan koittaneen pelastua siitä epäsuosiosta, jossa he olivat saaneet niin kauan virua. Antoninakin, Teodoran suosikki ja ystävätär, unohti hyväntekijättärensä ja koetti toisin keinoin turvata asemansa. Kaikista tuntui siltä, että keisarinnan kuolema pakostakin toi mukanaan sekä valtiollisissa että uskonnollisissa asioissa vastavirtauksen, ja oikeaoppiset, jotka punoivat juoniaan keisarin ympäristössä, pyytelivät jo häntä ryhtymään uusiin ja ankaroihin toimenpiteisiin monofysiittejä vastaan, jotka levottomuus oli kerrassaan lamaannuttanut heidän korkean suojelijattarensa kuollessa. Puhuttiin jo siitä, että Pyhä palatsi oli puhdistettava niistä munkeista, jotka olivat jo liian kauan läsnäolollaan häpäisseet Hormisdaksen palatsia. Koetettiin jo kiihoittaa keisaria, nyt kun keisarinna oli kuollut, pakottamaan väkivoimalla Kalkedonin uskontunnustuksen kannattajiksi nuo kerettiläiset, jotka olivat petollisesti keinotelleet itsensä keisarinnan suosioon ja uskaltaneet asettua vastustamaan keisarin käskyjä.
Ei oltu otettu laskuihin sitä syvää rakkautta, jota Justinianus tunsi Teodoraa kohtaan, ei myöskään sitä pitkäaikaista tottumusta, joka oli opettanut hänet noudattamaan puolisonsa neuvoja, eikä sitä toimenpidettä, että Teodora oli ennen kuolemaansa esittänyt puolisolleen hartaimmat toivomuksensa ja laskenut hänen sydämelleen kaikki ne, jotka olivat rakastaneet keisarinnaa ja palvelleet häntä uskollisesti. »Innokkaasti haluten», niinkuin eräs aikalainen sanoo, »noudattaa joka asiassa puolisonsa toivomuksia hänen kuolemansakin jälkeen» keisari pysyi horjumattoman uskollisena niille neuvonantajille, joilla Teodora oli ympäröinyt hänet, ja sille politiikalle, jonka hän oli viitoittanut. Johannes Kappadokialainen sai jäädä epäsuosioon kaikista ponnistuksistaan huolimatta, Belisarius pysyi aina epäiltävänä henkilönä loistavista urotöistään huolimatta, Petrus Barsemes ja Narses olivat edelleenkin keisarin suosikkeja ja Antonina nautti vieläkin hänen luottamustaan Teodoran ystävyyden muistoksi. Germanos ja hänen poikansa tosin pääsivät uudelleen keisarin suosioon, mutta keisariperheen ruhtinaista oli vanhan keisarin suurin suosikki kuropalaatti Justinus, jolle Teodora oli naittanut sisarensa tyttären ja jonka hän oli määrännyt kruununperilliseksi.
Uskonnollisissa kysymyksissä Justinianus noudatti yhtä uskollisesti Teodoran ohjeita. Kun keisarillisen palatsin naisten rakennuksesta tavattiin vanha patriarkka Antimus, jonka Teodora oli kätkenyt sinne, otti keisari suurenmoisesti vastaan tuon kerettiläisen papin, ja yleiseksi hämmästykseksi nähtiin, että monofysiittien pääjohtajat Antimus, Pietari Apamealainen ja Teodosius Aleksandrialainen otettiin ystävinä vastaan palatsissa, ja keisarin tiedettiin yhdessä heidän kanssaan koettavan keksiä keinoja rauhan rakentamiseksi kirkon asioissa. Viimeiseen elinpäiväänsä asti Justinianus ponnisteli toteuttaakseen sitä sovintopolitiikkaa, josta Teodora oli uneksinut. Vigiliuksen, joka oli vangittu ja jonka oli ollut pakko paeta, täytyi lopultakin taipua kiroamaan ne kolme lukua, jotka sitten yleinen kirkolliskokous vuonna 553 juhlallisesti julisti pannaan.
Justinianus ei koskaan unohtanut sitä viehättävää olentoa, sitä viisasta ja voimakasta auttajaa, jonka kohtalo oli suonut hänen tavata. Hänen vuokseen tahtoi keisari pidättää palveluksessaan kaikki ne, jotka olivat olleet lähellä häntä, ja uskollisesti hän säilytti puolisonsa muiston viimeiseen päiväänsä asti. Vielä monta vuotta myöhemmin oli hänellä tapana, tahtoessaan vannoa jotakin oikein juhlallisesti, esittää valansa Teodoran nimeen, ja ken halusi miellyttää Justinianusta, sanoi Teodoraa »suureksi, viisaaksi ja kauniiksi keisarinnaksi», joka oltuaan eläessään puolisonsa uskollinen apulainen rukoili nyt hänen puolestaan Jumalaa iankaikkisuudessa.
Myöntää täytyy, että tämä jumalointi oli jossakin määrin liioiteltua. Tanssijatar Teodoralle ei luonto ollut suonut erikoisen paljon niitä hyveitä, jotka vievät suoraa päätä paratiisiin. Keisarinna Teodoralla oli hurskaudestaan huolimatta monta vikaa ja pahetta, jotka tekivät hänet hyvin vähän soveliaaksi pyhimyksen kehää varten. Mutta eräs piirre ansaitsee erikoista huomiota — nimittäin se, että tällä poikkeuksellisen kunnianhimoisella ruhtinattarella, joka valtiomiesominaisuuksistaan huolimatta kuitenkin aina pysyi naisena, oli — vieläpä aivan kuolemaansa saakka — lumoavan ja hurmaavan viehätysvoiman verraton taikamahti.
Viiteselitykset:
[1] Etevä kreikkal. historiankirjoittaja, joka eli 6:nnella vuosisadalla j.Kr.; oli Belisariuksen sihteerinä tämän sotaretkillä. Kuoli Konstantinopolissa n. v. 562. Kirjoittanut 8 kirjaa käsittävän historian Justinianuksen aikaisista sodista, selostuksen Justinianuksen teettämistä rakennuksista sekä Salaiset muistelmat (Anecdota) nimisen teoksen, jossa hän kuvailee hyvin liioitellusti ja räikeästi Justinianuksen ja Teodoran elämää ja hallitusta.
[2] Rohkenen kehoittaa lukijaa, joka haluaa tarkemmin tutustua yksityiskohtiin tai Teodoran aikakauteen kokonaisuudessaan, perehtymään julkaisemaani suureen teokseenJustinien et la civilisation byzantine au sixième siècle(Paris, Leroux, 1902).
[3] Perintöruhtinaan ja kanssahallitsijan arvonimi.
[4] Roomalaista tunikkaa muistuttava pitkä valkeahihallinen päällyspuku, jota ensin käyttivät vain Rooman keisarit Diocletianuksesta alkaen.
[5] Persian kuningas; oli Persian hallitsijana samaan aikaan kuin Justinianus Itä-Rooman.
[6] Teoderikin kuoltua tuli Länsi-Rooman hallituksen johtoon hänen tyttärensä Amalasvinta. Hän meni naimisiin orpanansa Teodahadin kanssa ehdolla, että saisi pitää hallitsijavallan. Kavala Teodahad vangitutti kuitenkin hänet ja murhautti pian sen jälkeen v. 535.
[7] Muinais-kreikk. kaupunki Marmarameren etelärannalla.
[8] Koston jumalatar.
[9] Koska onnettomuus ei ole minulle tuntematon, voin olla onnettomille avuksi.
[10] Piispan virkapukuun kuuluva valkoinen, kapea, hartioita renkaan muotoisena ympäröivä, edestä ja takaa lyhyen matkaa alas riippuva vaate, johon on kudottu mustia ristejä.