— Minä en voi sinne nyt tulla, sanoi Kalle. — Minä tahdon olla yksin. Tulen sitten myöhemmin. Odota siellä. Minä tulen aivan varmasti. Minun täytyy saada ensin ajatella.
Hän läksi kävelemään Eläintarhaan päin. Luonto oli täydessä kauneudessaan, sillä juhannus oli juuri ovella. Kalle muisti kotipaikkaansa ja ajatteli, onkohan kotituvan lähellä olevassa pihlajassa tänä vuonna paljon kukkia ja tuleekohan siis hyvästi siihen marjoja, mikä tietää aina lumista talvea. Ja haikealta tuntui ajatella, että Alman täytyisi odottaa jälleen, tiesi kuinka monta vuotta, odottaa siksi, kunnes Kalle olisi saanut varman pohjan jalkojensa alle.
— Kyllä minä tiedän, että jos hän tänä hetkenä olisi ollut vaimoni, niin hän ei olisi hätääntynyt. Mikä onni olikaan tuo keskustelu Bergmanin kanssa, kun sinä hetkenä pääsin vapaaksi siitä ajatuksesta, että voisin asettaa elämäni yhteen jonkun kaupunkilaisnaisen kanssa. Sellainen tekisi tämänkin päivän minulle hyvin raskaaksi. Mutta minä tiedän varmasti, mitä Alma sanoisi. Ei itkisi, ei valittaisi, hymyilisi vain ja antaisi minulle uutta rohkeutta kaikkeen.
Hän käveli siksi, että ruumiissa alkoi tuntua suloinen uupumus. Hän meni erääseen yksinäiseen paikkaan metsässä, laskeutui puiden siimekseen nurmelle ja nukkui.
Kun hän heräsi, oli jo iltapäivä. Hän tunsi levon antaneen hänelle uusia voimia ja uutta rohkeutta. Elämä ei ollut harmaa eikä vaikea niin kauan, kun varmasti tiesi yhdenkin olennon olevan, johon voi täydellisesti luottaa. Ja hänellähän oli kaksi sellaista, insinööri ja Alma, molemmat aivan varmoja, täydellisesti varmoja.
Hän oli pankissa saanut nöyrtyä, alemmaksi kuin oli koskaan voinut ajatellakaan mahdolliseksi elämässä. Nyt tuntui niin helpolta ajatus, että hän voisi vielä koettaa viimeisen kerran vaikuttaa leskeen, puhua hänen kanssaan, rukoilla vaikka. Ja olihan hänellä varma valtti, jota voi käyttää, tuo valmistumaisillaan oleva ojankaivuukone. Se oli ollut tuon vanhan naisen unelma, ja ehkä vuosikausia hän oli toivonut saada nähdä sitä käytännössä. Sen lumousta hän ei voisi vastustaa, sen Kalle nyt tiesi. Ihminen uhraa mitä tahansa saadakseen nähdä toteutettuna sen, jota on paljon ajatellut ja jonka hyödyn on huomannut suureksi monille tuhansille.
Joustavin askelin hän tuli konttoriin. Hän hymyilikin astuessaan sisään.
— No, sanoi insinööri, sinähän olet aivan sen näköinen kuin olisit keksinyt keinon, jolla meidät pelastat tästä kaikesta.
— Niin olenkin keksinyt. Minä menen vielä tänään lesken luo, minä vien hänelle tuon ojankaivuukoneen piirustukset. Hän ei voi sitä vastustaa. Ja jos hän sitä vastustaa vielä, niin sitten vaikka käytän kaikki keinoni, mitä ulkomuotoni tarjoo. Vaikuttanut se on ennenkin, vaikuttaa — kai vielä nytkin.
— Sinä luotat siihen varmasti?
— Tuohon lumousvoimaaniko?
— Se on mielestäni nyt sivuasia, tarkoitan tuota keksintöäsi.
— Siihen minä luotan. Ja minä annan sinulle kunniasanani, että en lähde sieltä pois, ennenkuin hän on nuo rahat antanut minulle. Minä olen tähän asti saanut kaiken muun paitsi pankkiherrat taipumaan tahtooni, minä olen tuon naisen punninnut ja minä saan hänet taipumaan. Minä saan. Minä vakuutan, että saan.
Kallen varmuus vaikutti insinööriinkin. Hänkin alkoi jo hymyillä.
— Mene sitten heti toimittamaan asia. Tarkasta ensin postisi. Tuolla pöydällä on sinulle päiväpostissa tullut kirje.
Se oli Almalta. Hän siinä koruttomin sanoin vapautti Kallen kaikista lupauksistaan. Hän oli tähän asti jo talvella kirjoittamaansa kirjeeseen odottanut vastausta, mutta turhaan. Nyt hän jo oli varma, kun oli saanut kuulla, kuinka suureksi herraksi Kalle oli tullut, ettei heidän yhdyselämästään kuitenkaan mitään tule. Hän oli antanut lupauksensa toiselle miehelle, ja juhannuksena heidät kuulutetaan.
Kalle sulki silmänsä, kirje vapisi hänen käsissään. Hetkisen tuntui, kuin koko maailma olisi hänen ympärillään romahtanut kokoon. Mutta äkkiä hän tunsi, että vielä hänessä oli voimaa, vielä hän oli hän, mies, joka voi voittaa esteet. Alma rakasti häntä vielä. Kaikki oli pelastettavissa, jos hän vain ehtisi ajoissa perille.
— Minä matkustan tänään kotia.
— Mutta mies, sanoi insinööri, sehän on mahdotonta. Matkusta huomenna.
— Minä matkustan tänään.
— Juna on jo lähtenyt.
— Minä otan ylimääräisen junan.
— Kestää noin tunnin, ennenkuin se on valmis ja ennenkuin sitten on sen aikataulu kaikille asemille annettu tiedoksi. Ja jos aiot palata huomenna, niin et ehdi käydä lesken luona ennen pankin sulkemista. Et ainakaan ennätä hänen kanssaan keskustella, et ennätä häntä taivuttaa tuumiisi.
— Minä palaan ylimääräisellä junalla.
— Jätä, hyvä mies, kaikki huomiseen, jos matkasi on välttämätön.
— Minun täytyy päästä tänään.
— Miksi?
— Minä olen nyt kuin kone, jonka yksi osa on höllällä, hyvin höllällä. Ellen nyt toimi, niin singahtaa osa siitä pois, aivan samoin kuin tuossa koneessa helmikuun lopulla.
— Siis rakkaus?
— Niin. Minun täytyy saada puretuksi hänen kihlauksensa. Hänet kuulutetaan muuten ylihuomenna.
— No, sitten ymmärrän. Yksi keino on vielä. Automobiili.
— Meillä ei ole sellaista.
— Sen voimme saada. Minä toimitan. Pitkäkö on matka?
— Luullakseni satakuusikymmentä kilometriä, insinööri meni puhelimeen ja soitti kaupungin suurimpaan automobiililiikkeeseen.
— Onko teillä pieniä kahden hengen automobiileja?
— On, kuului vastaus.
— Nimeni on insinööri Salo. Tahdon sellaisen koeajoa varten.
— Tuleeko matka olemaan pitkäkin?
— Satakuusikymmentä kilometriä.
— Saako perillä bentsiiniä?
— Luultavasti ei.
— Milloin auton pitää olla?
— Viidentoista minuutin päästä.
— Missä?
— Konepajallani.
— Se on siellä silloin.
— Antakaa hyvin luotettava ajaja ja varatkaa kumien särkymistä varten kahdet varapyörät.
— Se on selvää.
— No, nyt voit mennä ja ajaa yötä myöten takaisin, sanoi insinööri lopetettuaan puhelun. — Aamulla varhain olet jo takaisin täällä.
Kalle puristi lujasti insinöörin kättä.
— Jos minä siellä saan kaiken kuntoon, niin sitten ei täällä kukaan voi vastustaa minua. Ei kukaan!
— Sen minäkin uskoin heti, kun menin soittamaan liikkeeseen. Siksi sen teinkin. Minä tunnen sinut jo siksi hyvin.
— Sinä sanoit, että kone tulee koeajoa varten. Aiotko sen ostaa?
— Minä tiedän sinun huomenna ostavan sen.
— Niin ostankin. Niin ostankin! Minuutilleen oli auto tehtaan pihalla. Kalle hyppäsi siihen. Hän loi tutkivan katseen ajajaan. Hän punnitsi miehen kelpoisuuden yhdellä katseella. Käyköön kuinka tahansa, hän tiesi, että tuo mies vie hänet perille.
Automobiili läksi hyvää kyytiä pihalta ja teki portilla kauniin kaaren. Molempien miesten ruumiit käännöksessä taipuivat.
— Keskipakoinen liike, ajatteli Kalle muistellen koneopin määritelmiä. — Mutta minua ei elämän keskipakoinen voima singahutakaan pois, sillä minä olen itse vastainen voima, joka vetää luokseen.
Auto kiisi. Lähellä kaupunkia oli pakko hillitä vauhtia, mutta jota pitemmälle maaseudulle tultiin, sitä hurjempaa vauhtia mentiin. Tämä kiivaus, joka oli täydessä sopusoinnussa Kallen luonteen kanssa, vaikutti häneen ihmeellisen viihdyttävästi. Kun tuli pitkä, aivan suora tienkappale eteen, eikä missään näkynyt ajajia tai jalankävijöitä, silloin kuljettaja lisäsi nopeuden kaikkein korkeimmaksi, pieni kone nousi kepeästi mäkiä ylös ja laskeutui hurjaa menoa niitä alas. Koneen pienuus teki mahdolliseksi, että se saattoi haitatta liikkua tavallisilla maanteillä ja väistää vastaantulijoita tarvitsematta konetta kokonaan pysäyttää.
Mitään onnettomuuksia ei matkalla tapahtunut, auto kesti koeajonsa mestarillisesti.
Oli ihana suvinen ilta, kun auto pyyhkäisi rautatien radan yli ja Kalle tiesi kohta pajan näkyvän kylän laidassa. Hän käski hiukan hiljentämään vauhtia. Heta huuhtoi astioita pihalla ja nosti päänsä katsellakseen ohitse-ajajia. Hän ei tuntenut Kallea. Olisihan Kallen tehnyt mieli seisauttaa kone vanhan kodin kohdalla, mutta hänellä ei ollut siihen aikaa.
Aitan kohdalle, juuri siihen, missä Alma oli erotessa häntä suudellut, Kalle antoi auton pysähtyä. Talon veräjällä seisoi muuan keskikasvuinen poika.
— Onko Alma siellä?
— Niin, Almako? Se piika Almako?
— Niin.
— Ei ole täällä.
— Missä hän on?
— Meni jonnekin tuonnepäin.
— Ette tiedä minne?
— En pitänyt silmällä.
Pojan rauhalliset vastaukset suututtivat Kallea. Tuossa oli juuri sellainen tavallinen suomalainen, joka hidastelee, ei mistään ota selkoa, ei pidä silmiään auki, on vain ja elää ja antaa toisten määrätä, jos aina mitään määrättävää onkaan. Jos hän tuollaisia olentoja tiellä tapaa, niin kauan kestää, ennenkuin hän saa tietoa siitä, mistä tahtoi.
Auto läksi liikkeelle. Tien oheen väistyi noin kahdentoistavuotias poika, otti lakkiräyskän päästään ja hurrasi. Kalle käski seisauttamaan. Äkkinäisen nykäyksen tehden jäi auto puhkuen paikalleen.
— Oletko nähnyt Alatalon Almaa? kysyi Kalle pojalta.
— Olen. Hän oli äsken vasikoita haassa juottamassa. Hän tuli sieltä juuri kun minä kuljin ohitse ja meni tuonne mäelle päin. Kai meni sulhastaan tapaamaan. Saatte kiinni, jos kiiruhdatte.
Vastauksen lyhyys ja tyhjentävä selvyys miellytti Kallea sinä hetkenä. Poika katsoi Kalleen ja kysyi:
— Oletteko sepän Kalle?
— Olen.
— Saanko tulla koneeseen roikkumaan?
— Saat.
Poika tarrautui koneen takaosaan, ja auto läksi liikkeelle. Tien mutkan takana näkyi yksinäinen nainen kävelevän. Valkoinen huivi oli laskettu kaulalle. Kalle tunsi heti hänet Almaksi.
— Seis, sanoi hän. Kone pysähtyi.
— Odottakaa tässä, kunnes palaan.
Hän hyppäsi autosta ja läksi juoksemaan. Kuullessaan jonkun tulevan takanaan väistyi Alma hiukan tien syrjään. Hän kääntyi vasta silloin, kun Kalle oli hänen kohdallaan.
— Se olen minä, sanoi Kalle. — Sain tänään kirjeesi. En ennättänyt junaan. Otin auton. Se on tuolla. Minun täytyi tavata sinut.
Alma oli tullut aivan kalpeaksi. Kalle odotti vastausta. Hetkisen seisoivat molemmat aivan vaiti.
— Miksi sinä nyt enää tulit? sanoi Alma. — Olisit ollut siellä kaupungissa, niin olisi helpompi.
— Minä en tahdo, että sinä menet tuon toisen kanssa vihille.
— Minä olen hänelle sen jo luvannut ja ollut pappilassa kuulutusta ottamassa. Minun täytyy pitää sanani.
— Minulle sinä annoit aikaisemmin sanasi.
— Sinä et ole siitä välittänyt.
— Et saa sanoa tuolla tavoin, lausui Kalle nöyrästi. — Minä olen tehnyt väärin, minä tunnustan sen nyt. Peruutathan tuon toisen kanssa?
— Minä olen tätä asiaa ennättänyt jo niin paljon ajatella, sanoiAlma tyynesti. — Ei meistä ole yhteen. Me olemme niin erilaiset.Sinä olet nyt herra ja minä olen ainoastaan palkollinen.
— Loruja! Se ei merkitse mitään. Mies minä olen ennen kaikkea muuta ja sinut minä tarvitsen omaan elämääni. Sinun täytyy tulla minulle.
— Jos olisit näinä vuosina ollut edes jonkun kerran hyvä, jos olisin nähnyt, että olisit tahtonut edes joskus sanoa minulle hyvän sanan. Mutta ei. Ei muuta kuin lahjoja, jotka minun kaltaiselleni olivat aivan liian hienoja. Ne ovat vielä koskemattominakin.
— Kuulehan nyt, sanoi Kalle hyvin ystävällisesti, minä en silloin ymmärtänyt, että tuollaisia sanoja tarvitaan, en silloin, ennenkuin vasta viime aikoina, jolloin ajatuksissani tiesin, millä tavoin sinä olisit minulle puhunut. Ja minä luulin, että sinä aina olisit tiennyt samalla tapaa. Minä en huomannut, että nainen on toisenlainen kuin mies. Ja sitten on minulla ollut kiire, tulinen kiire. On ollut vastuksia ja vaivoja, minä en ole joutanut sinulle kirjoittamaan.
— Et joutanut?
— Kyllä minä tiedän, että sinä et sitä käsitä, ja näenhän minä nyt, että olisin joutanut, jos olisin oikein tahtonut. Mutta minä en ole osannut. Ja kun minä en uskonut sitä tarpeelliseksi.
Hän tunsi itsensä avuttomaksi Alman edessä. Ei hänellä ollut sanoja, ei hän osannut selittää, mitä mielessään liikkui, hän uskoi nytkin, että Alman täytyi käsittää kaikki ilman niitä.
— Rakastathan sinä vielä minua? kysyi hän hiljaa ja rukoilevasti.
— Minä en saa sanoa sitä, kun olen toiselle antanut sanani.
— Ja kuka tuo toinen on?
— Mäkelän isäntä. Tunnethan sinä hänet.
— Ja tuon keski-ikäisen miehen kanssa sinä menet naimisiin? Tuon vätyksen! Oletko ihan hullu?
Ja samassa hän oli täysin tietoinen omasta arvostaan, ei ainoastaan työnsä ja tarmonsa takia, vaan miehenä ilman mitään yhteiskunnallisia koristuksia. Hän tarttui Alman käteen ja sanoi:
— Ei sinun tarvitse vastata, kyllä minä nyt tiedän. Olet sinä niin viisas, että tunnet erotuksen tuon miehen ja minun välillä. Minua sinä rakastat ja minulle sinä tulet.
— Mutta me olemme niin monella tavalla kaukana toisistamme. Sinulla on suuri tehdas…
— Joutavia. Huomenna minä voin olla yhtä köyhä kuin täältä lähtiessäni. Kaikki on nyt vaarassa. Mutta minä olen aivan varmasti tiennyt, että voin kaiken pelastaa, jos sinut saan. Jos sinä tietäisit, kuinka välttämätön sinä juuri nyt olet minulle!
Alma vapisi. Kalle otti hänet syliinsä ja suuteli häntä.
— Älä sano enää mitään, onhan kaikki taas hyvin, lausui hän hiljaa.
— Kalle, Kalle!
— Kas niin, pikku lapsi, sinä olet väsynyt, olet kärsinyt, ja minä olen siihen syypää. Mutta annetaan kaiken olla unohduksissa ja alotetaan alusta.
— Minä en ole sinua voinut unohtaa, ja senvuoksi etten voinut, että tiesin…
— Menit toiselle. Voi sinua, lapsi rassua!
— Vie minut täältä pois, Kalle! Minä tulen sinne, minne sinä tahdot.
Mies sulki tytön syliinsä uudelleen. Sitten hän piteli häntä vähän matkaa luotaan ja katsoi noihin silmiin, jotka niin usein olivat hänen ajatuksissaan olleet. Ja tuntui, kuin hänestä kaikki voima olisi siirtynyt noihin silmiin, tehden hänet onnensa edessä heikoksi kuin lapsen. Hän antoi kätensä vaipua alas, istahti tien viereen, peitti kasvonsa ja purskahti ensi kertaa elämässään itkuun.
Mutta Alma kietoi kätensä hänen kaulalleen ja sanoi:
— Ole hyvällä mielellä, onhan kaikki nyt parhaiten!
— Minä olen koko matkan niin pelännyt, etten saisikaan sinua!
Hän kuivasi silmänsä kädellään, nousi ja oikaisi itsensä.
— Kas niin, nyt toimeen! Ensin menet Mäkelän luo ja teet kaiken hänen kanssaan selväksi.
— Minäkö? sanoi Alma säikähtyneenä.
— No, en kai minä. Ei hän kai siitä kovaa sydänsurua saa.
Alma nauroi.
— Ei suinkaan. Minä menen siis.
— Aja autolla, niin on asia pikemmin toimitettu. Minä odotan tuolla mäellä, kunnes palaat. Odotan vanhalla paikalla.
He menivät auton luo. Alma nousi siihen, ja kone läksi eteenpäin.
Kalle jäi tielle tuon pojan seuraan.
— Ottakaa minut sinne omaan tehtaaseenne, sanoi poika. — Teillä kuuluu olevan sellainen.
— Osaatko sinä mitään?
— En, mutta minä osaan oppia vaikka mitä.
— Mikä sinun nimesi on?
— Mantan Esko.
— Tule kolmen vuoden päästä, niin pääset. Hän erkani pojasta ja asteli hiljaa mäelle.
Kuinka leppoiselta tuntuikaan ilta ja kuinka armaalta olo mäellä, johon niin monta muistoa liittyi.
— Ei kai ihminen ole onnellinen, jos hän vain kiitää eteenpäin, ajatteli Kalle. — Täytyy hänellä olla joitakin juuria menneessäkin ajassa. Hyvä jumala, nyt minä tiedän voivani kaivaa huomenna rahat vaikka maan alta!
Auto palasi. Alma oli selittänyt asian. Olihan isäntä hiukan surrut, mutta oli sanonut, ettei hän tahdo olla Alman onnen tiellä.
— Ja nyt pappilaan! sanoi Kalle, hyppäsi autoon ja otti Alman syliinsä.
Kirkkoherra tuli portaille, nähtyään tiellä auton rientävän pappilaa kohden.
— Kas, sepän Kallehan se on? sanoi hän. — Muuttokirjojako olette tullut noutamaan?
— En, vaan ottamaan kuulutusta Alman kanssa.
Kirkkoherra katsoi häneen pitkään.
— Alman kanssa, tämän tässäkö kanssa? Mutta hänhän ylihuomenna kuulutetaan Mäkelän isännän kanssa.
— Siinä on tullut pieni muutos, sanoi Kalle hymyillen. — Alma ottaakin minut. Olisi nyt muutettava hiukan nimiä.
— Mutta kirkkojärjestys!
— Vähät siitä, kun kahden ihmisen onni on kysymyksessä. Almalle on tullut pieni sekaannus, nyt hän sen suorii.
Kirkkoherra katsoi Almaan.
— Onko se niin?
— On.
— Ja mitä Mäkelä sanoo?
— Ettei hän tahdo olla minun onneni tiellä.
— Ei minulla sitten ole mitään vastaan, vaikka tämä onkin vähän tavatonta.
Asiat sovittiin, ja kun Kalle ei vielä ollut muuttanut papereitaanHelsinkiin, niin pianhan kaikki suoritettiin.
— Minulla on siellä kaupungissa konepaja, sanoi Kalle. — Ja kun kirkkoherra kolmannen kerran täällä kuuluttaa meitä, niin vannon, että silloin kirkon katossa riippuu oikein komea kuparinen ja rautainen kruunu. Riittääkö kolmekymmentäkaksi haarukkaa?
— Te olette aina samanlainen, sanoi kirkkoherra. — Aina pidätte kiirettä ja aina touhuatte.
— Niin täytyy, jos aikoo jotain saada aikaan! Hän läksi. He ajoivatAlataloon. Isäntä oli kartanolla. Kalle meni suoraan hänen luokseen!
— Päivää, isäntä!
— Kas, Kallehan se on ja tulee oikein koneen selässä tänne. No, mitä kuuluu?
— Sitä, että Alman on päästävä vapaaksi nyt heti paikalla palveluksestaan.
— Mitä, häh?
— Hän menee minun kanssani naimisiin.
— Mutta näin kesken vuotta! Alma on hyvin hyvä palkollinen, oikein hyvä.
— Saatte sata markkaa. Pestatkaa uusi.
Isäntä katsoi silmäkulmiensa alta Kalleen.
— Alma on niin hyvä palkollinen, ei hänen arvonsa sillä ole korvattu.
— Saatte sataviisikymmentä, ja sillä olkoon asia päätetty, minulla on kiire. Vastatkaa!
— Taitaa olla Almallakin kiire vihille, kun näin hätyytetään?
Kalle punastui aivan tukan rajaa myöten.
— Hävytön! Sata markkaa saatte. Muuta ette enää. Ellette hyvällä päästä, niin olkaa varuillanne, minä olen nyt muuta kuin sepän Kalle ja…
— Suotta herra nyt suuttuu, sanoi isäntä lepytellen. — Leikkiähän minä laskin. Se oli siis sataviisikymmentä.
— Ei enää muuta kuin sata.
— Eiköhän nyt sentään, kun tässä alkaa heinäaikakin…
— Juhannuksenako? Tyhmeliini! Kalle kaivoi lompakon taskustaan.
— No tuossa on sitten sataviisikymmentä. Ja sitten olkoon asia päätetty.
Hän otti Alman mukaansa, ja auto tuli pajan kohdalle. Kalle juoksi tupaan, jossa isänsä istui pöydän ääressä.
— Päivää, isä, minä se olen, Kalle. Minä olen tullut ottamaan kuulutuksia Alman kanssa. Minulla on tulinen kiire Helsinkiin. Tulin autolla tänne. En jouda selittämään. Kyllä Alma sen tekee. Hän on tuolla pihalla.
Hän pudisti uudelleen isänsä kättä ja oli samassa pihalla. Hän sulki Alman syliinsä, hyppäsi autoon, heilutti kättään Hetalle, joka tuli läävän puolelta, ja huusi:
— Helsinkiin!
Auto mennä hyrräsi jo maantiellä korkean tomupilven noustessa ilmaan, kun seppä sai ensimäiset sanat suustaan päästyään tuvan portaille:
— Senkin hätikkö! Perhanan vekara! Älä taita niskojasi!
Kaukaa heilutti Kalle enää kättään. Sitten oli auto kadonnut metsän sisään.
— Nyt se menee ja kaataa vaikka koko maailman, sanoi seppä. — Kyllä minä poikani otteet tunnen.
Auto pyyhälsi eteenpäin. Kalle istui vaiti. Hän oli niin onnellinen, että ajatuksensa aivan lepäsivät. Hän otti mukavan asennon ja vaipui uneen.
Vähän ennen Helsinkiä hän havahtui. Kun sen seudut alkoivat lähetä, oikaisi hän koko jäntevän vartalonsa, nauroi ääneen, hihkaisi ilosta.
— Nyt minua ei mikään enää kaada! lausui hän itsekseen. — Ennen olin voimakas, mutta nyt olen onnellinen.
Auto ajoi tehtaan pihaan, jonka portin yövahti avasi.
— Kone saa jäädä tänne. Minä tulen iltapäivällä suorittamaan sen maksun, sanoi hän ajajalle.
Mies kohotti lakkiaan ja poistui.
Kalle meni konttorihuoneistoon, heitti sen vuoteen päältä, jolla hän oli kiireellisenä aikana nukkunut, siihen laskemansa rautaesineet nurkkaan, heittäytyi vaatteissaan pitkälleen.
— No, nyt ainakin minä lepään omassa konepajassani!
Pari minuuttia myöhemmin hän nukkui molemmat kätensä toisen posken alla.
Jo aamulla kello yhdeksän oli Kalle lesken ovikelloa soittamassa.Tapansa mukaan tuli leski itse avaamaan.
— Mitä te täällä teette? lausui hän äreällä äänellä.
Kalle katsoi häneen kirkkain silmin ja hymy huulillaan. Leski yskäisi, katsoi häneen pitkään, yskäisi uudelleen ja sanoi jo paljoa lempeämmällä äänellä:
— Tulkaa sitten sisään. Mutta rahoja minä en anna!
— Mitä siitä nyt enää puhutaan, sanoi Kalle ja astui eteiseen.
Riisuttuaan yltään hän loi katseen eteisen kivihiilikamiiniin ja lausui:
— Ellei olisi kesä, niin kysyisin, kuinka kamiini voi. Tietysti en uskalla kysyäkään, kuinka rouva voi.
— Minä voin hyvin. Olen saanut nuo kymmenentuhatta takaisin.
— Siitä minäkin olin aivan varma, sillä tiedän, että terävä silmänne aina kuitenkin huomaa, kelle on mentävä takuuseen, kelle ei.
— Paitsi teidän suhteenne. Siinä minä erehdyinkin.
He olivat astuneet saliin. Leski jatkoi:
— Arvaatte kai, minkä tähden minä olen täällä tänä päivänä?Juhannusaattona!
— Tietysti kuulemassa, olemmeko me voineet hankkia rahoja mistään.
— Aivan oikein. Ja te tietysti ette ole sitä voineet tehdä.
— Emme.
— Ja tehdas joutuu pankille ja silloin liike menee huonosti.
— Siitä me molemmat olemme aivan samaa mieltä. Mutta rahanne te pelastatte.
— Niin, sen minä teen, mutta kuinka käy teidän?
— Me menetämme kaikki.
— Mutta ette ole vähääkään alakuloinen?
— Kun olen aivan kaiken parhaani tehnyt, niin miksi silloin surisin. Minä syljen hyppysiini ja alotan kiipeämisen uudelleen. Nyt minä osaankin sen tehdä paremmin kuin ennen.
Kalle huomasi, kuinka hänen persoonallinen lumouksensa alkoi vaikuttaa leskeen. Tämän silmät tulivat kirkkaiksi ja suuhun ilmestyi ystävällinen hymy.
— Minun on hyvin sääli teitä.
— Ei kannata, onhan maailmassa paljon säälittävämpiä. Minä olen nyt aivan onnellinen. Huomenna kuulutetaan tämä mies kotipitäjänsä kirkossa naimisiin erään palvelijattaren kanssa.
— Te? Palvelijattaren kanssa?
— Niin. Mitä kummaa siinä on? Hän on ehdottomasti minun arvoiseni. Minä en sen parempaa ihmistä saa elämääni kuin hän on. Mutta on siinä ollut vastuksiakin.
Ja sitten Kalle kertoi koko käyntinsä kotikylässään.
Leski kuunteli ja sanoi hetken vaiettuaan:
— Te olette viisas mies, kyllä te aina onnistutte. Ellei summa olisi niin suuri kuin kaksisataatuhatta…
— Oikeastaan kolme, sillä tuohan toukokuussa saamamme on lisänä…
— Niin, ellei summa olisi niin suuri, niin olisin mielelläni auttanut teitä jälleen pulasta.
— Kiitos siitä, sanoi Kalle. — Te olette sittenkin juuri sellainen kuin olen teistä ajatellut. Minä en ole teitä unohtanut ja olen tuonut senvuoksi teille piirustukset tuohon uuteen ojankaivuukoneeseen.
Lesken silmät välkehtivät. Hän oli Kallen mielestä sinä hetkenä jo kauniskin, niin palava innostus oli hänen kasvoillaan.
— Näyttäkää heti tänne!
Kalle nouti piirustukset eteisestä, ja sitten he yhdessä alkoivat niitä tutkia. Leski seurasi suurella innolla Kallen selityksiä, teki kysymyksiä, joista Kalle huomasi hänen ajatelleen tätä asiaa joka puolelta. Kun hän oli saanut kaikki kaipaamansa tiedot, katseli hän ainakin puolisen tuntia piirustuksia huultensa hiljaa jotain höpistessä. Sitten hän lausui:
— Kaikkea en tietysti voi arvostella nyt, sillä minun pitää kaikki ensin saada nähdä, mutta yhden virheen huomaan. Teillä lyövät nuo piilut aivan suoraan alas.
— Niin tekevät.
— Siitä tulee huono oja. Suo kuivuttuaan murtuu, ja helposti lohkee kappaleita ojaan, joka pian siis täyttyy.
— Nehän voidaan helposti muuttaa. Se ei ole enää mikään vaikeus. Huomautus oli hyvä. Minä voin varsin hyvin sovittaa niin, että piilujen asento voidaan aivan mielin määrin määrätä.
— Ja sitten toinen seikka. Kun turve ja sammal on nostettu ojan viereen, niin se muodostaa siihen tietysti aivan kuin vallin. Kun suo sitten alkaa kuivua, niin tämä painaa allaan olevia kerroksia ja lopulta kaikki on tasaista.
— Eikö se ole hyvä asia?
— En usko. Eihän tämä kone voi kulkea uudelleen samaa uomaa myöten, jos sitä olisi syvennettävä.
— Onko se tarpeellista? Sehän voidaan tehdä sitten ihmisvoimallakin, aina tarpeen mukaan.
— Kartanoni lähellä on suo, joka on kaksi kilometriä pitkä. Tahtoisin sen kuivattaa, kun se on ainainen hallanpesä. Jos nyt teen kaksi valtaojaa siihen, niin tulee siitä yhteensä neljätuhatta metriä. Mitä tämä kone tulisi maksamaan?
— Laskujeni mukaan noin viisituhatta!
— Mutta silloinhan minulle tuo ojitus tulee kalliimmaksi, kuin jos käytän ihmisvoimia.
— Mutta jäähän kone teille.
— Se on kyllä totta.
— Olette kai ajatellut sitä, että suosta täytyy voida johdattaa vesi jonnekin? Onko se sellaisella paikalla?
— On. Olen antanut lääninagronoomin mitata korkeudet. Mutta tämä kone yksinään ei vielä toimi. Siihen tarvitaan dynamo ja sen käyttäjä. Mitä ne tulevat maksamaan?
— En voi tarkkaan sanoa. Ehkä noin kolmekymmentäviisituhatta.Tarvitaan hyvät koneet nimittäin.
— Te nyljette minut aivan! Minähän tuolla hinnalla voisin jo suon kuivata ja lannoittaakin. Minä en voi haaskata sillä tavoin rahaa.
Leski nousi ja käveli kiihkeänä huoneessa. Kalle oli aivan liikkumattomana paikallaan.
— Ellei hän nyt mene koukkuun, niin ei sitten koskaan, ajatteli hän.
Leski astui Kallen eteen.
— Kartanossani on pienen kosken rannalla turbiini, joka käyttää dynamoa. Se on neljäkymmentä hevosvoimaa. Minulla on valaistus siellä kaikkialla, navetassakin. Riittääkö sellainen dynamo?
— Varmasti. Voittehan sen siirtää kesällä muualle, kun kesällä ei kuitenkaan sähkövaloa tarvita.
— Ja sitten on minulla vanha lokomobiili, joka ennen käytti puimakoneita. Nyt käyttää sähkö niitä. Voiko sitä käyttää?
— Voi tietysti, ellei se ole joutunut epäkuntoon, ja pianhan sellainen yksinkertainen kone on korjattu.
— Te arvelette siis, että minä voisin siirrättää kaikki nuo laitteet toiseen paikkaan, suon laitaan, tätä konetta käyttämään.
— Epäilemättä.
Leski loi välkkyvät silmänsä Kalleen.
— Teidän täytyy tehdä tämä kone minulle!
— Piirustukset luovutan kyllä mielelläni, konetta en voi tehdä.
— Miksi ette? Ettekö tahdo?
— Minulla on tänään vielä kello kahteen asti konepaja, sen jälkeen ei minulla enää ole. Siihen asti en ennätä valmistaa konetta.
— Minun täytyy siis antaa muille tämä tehtäväksi?
— Niin, olkaa niin hyvä.
— Mutta ellei se toimikaan? Jos siinä on tehtävä korjauksia, niin kuka ne valmistaa?
— Kai se, joka koneen tekee. Hän huomaa kyllä silloin viat.
— Ne eivät huomaa mitään! Ei kukaan muu huomaa kuin te.
— Kiitos siitä, mutta sitä epäilen. Onhan asia niin yksinkertainen, kysyy vain huomiokykyä.
— Sitä ei ole ihmisillä yleensä. Teidät minä tarvitsen!
Hän liikkui tavattoman levottomana edestakaisin.
— Kolmesataatuhatta! Hirveää! Kolmesataatuhatta! Te tapatte minut aivan! sanoi hän.
— En minä vaadi mitään, tiedättehän sen. Leski vastasi kiivaasti:
— Mutta ettekö te sitten ymmärrä, että minä en voi elää rauhassa, jos tiedän, että minulla on nämä piirustukset, mutta en saa niitä käyttää, en saa konetta, jonka tarvitsen? Minähän tulen hulluksi näiden piirustusten kanssa. Minä rupean näkemään niistä unta, minä kadotan terveyteni, minä en osaa ajatella mitään muuta! Hyvä jumala! ettekö te nyt mistään voi hankkia itsellenne niin pientä summaa kuin kolmeasataatuhatta?
— Se ei ole minulle pieni. Olen koettanut kaikki keinot. Pankki tietää, että tehdas on hyvä, ja ottaa sen siis mielellään. Se kiristää meitä kaikin keinoin, ja kun tekin annoitte sille velkakirjan, niin se sai aivan voittamattomat valtit käsiinsä.
— Mutta jos minä peruutan sen, annan sen lainan seista.
— Kello kahteen en voi mistään hankkia rahoja. Olen haukkunut johtokunnan herrat suut silmät täyteen, he eivät suostu mihinkään lykkäykseen, vaikka kuinka pyytäisin. En minäkään suostuisi, jos saisin vasten naamaani sen, minkä heille annoin.
Kalle kertoi koko viimeisen pankissa-käyntinsä.
— Minä voisin antaa teille nuo puuttuvat rahat, jos te edes pyytäisitte niitä, mutta viime kerralla vaaditte ja nyt te ette näytä niitä haluavankaan. Niitä täytyy pyytää!
— Minä en osaa pyytää, sanoi Kalle tylysti.
Tämä kaikki tuntui hullunkuriselta oikuttelulta. Joko tuo nainen tahtoi antaa tai ei, mutta mitä hän keksi tuollaisia metkuja?
— Sanokaahan nyt, itsepäinen olento, että edes pyydätte niitä.
— No, minä pyydän sitten, sanoi Kalle vihaisesti.
— Herra jumala, mikä ääni! Mutta te sanoitte sittenkin sen.
Nyt Kallea jo nauratti. Konepaja oli pelastettu. Hän tarttui lesken käteen molemmin käsin ja lausui:
— Pyytää minä en osaa, mutta kiittää minä osaan. Ja sen teen koko sydämestäni!
Leski nyökkäsi hiljaa.
— Jos minulla olisi poika, niin tahtoisin, että hän olisi teidän kaltaisenne, noin itsepäinen, juuri noin itsepäinen!
Hän irroitti kätensä ja lausui:
— Mutta nyt on meidän saatava aamiaista, sillä sitten on mentävä pankkiin ja minun on päästävä kolmen junassa maalle kartanooni.
Pöytä oli katettu. Iloisesti puhellen he söivät.
— Mutta koneen täytyy olla valmiina viikon päästä, sanoi leski.
— Se on mahdotonta, vastasi Kalle. — Mutta kahden viikon päästä se on valmis. Minä panen miehet ylitöihin ja valvon itse kaiken.
— Tästä päivästä siis kahden viikon päästä se on suolla ja käy.
— On suolla ja käy!
Kun kaikki asiat olivat valmiit, niin leskeen tuli tuollainen vaihdos, joka ainoastaan naisissa on mahdollinen. Hän alkoi olla kovin imelä ja valmistautuessaan pankkiin menemään hän vakuutti, että hänen oli muutettava pukua. Kallea tämä harmitti, mutta hän koetti peittää kaiken hymyilyn taakse.
Vihdoinkin he olivat kadulla, leski hienona ja siten entistään hirveämmän näköisenä. Ensin hän meni pankista ottamaan pois tuon sadantuhannen markan velkakirjan. Hän ei selittänyt mitään johtokunnassa, hän vain tahtoi paperinsa takaisin. Sitten he molemmat menivät toiseen pankkiin nostamaan kaksisataatuhatta markkaa lesken talletustililtä.
— Onko se kuuden kuukauden irtisanomisella vai heti? kysyi virkailija.
— Minä tarvitsen heti.
— Silloin menee korkotappio.
Leski parkaisi niin, että Kallen täytyi nipistää häntä käsivarresta saadakseen hänet vaikenemaan.
— Älkää tehkö skandaalia! kuiskasi hän. Leski kirjoitti paperit ja nosti rahat.
Kalle olisi tahtonut heti lähteä järjestämään asioita, mutta leski vaati häntä seuraamaan häntä kotiaan asti ja tiellä hän kulki mahdollisimman hitaasti. Kalle oli aivan kuin tulisilla hiilillä. Leski tahtoi häntä tulemaan sisään juomaan kahvia, mutta silloin Kalle jo vastusti jyrkästi.
— No, sitten toinen kerta! sanoi leski. Kalle otti auton ja läksi konepajaan.
— Minulla on rahat! huusi hän Miettiselle ja sitten hän ryntäsi insinöörin luo.
— Tässä on rahat, kaksisataatuhatta, ja leski on ottanut takaisin velkakirjansa!
Insinööri ei jaksanut nousta tuoliltaan, hän aivan vapisi. Kalle taputti häntä ystävällisesti olalle ja virkkoi:
— Kas niin, hyvä veli, ilo on ihmeellinen asia, minäkin tiedän sen!Istu täällä rauhassa, minä menen järjestämään kaiken.
Hän otti konttorin kassasta kaikki rahat, otti Miettisen mukaansa, jotta tämä nostaisi juoksevalta tililtä sen, mikä siellä oli.
Hän maksoi pankkiin kaikki velat. Kun korotkin olivat suoritetut, niin oli konepajalla jälellä ainoastaan parikymmentä tuhatta.
— Vähät nyt kaikesta, konepaja on sittenkin meidän! sanoi Miettinen.
Hänen kasvonsa aivan säteilivät ilosta, kun he tulivat kadulle.
— Kiitos siitä, että sanoitte meidän, lausui Kalle.
Hän meni kukkakauppaan, ensi kertaa eläissään, osti ruusuja kimpun ja seisoi asemasillalla odotellen leskeä kello kolmen junalle. Hän ojensi kukat hänelle ja sanoi:
— Pitäähän teilläkin olla juhannusiloa. Ottakaa tämä kukkaluuta!
Leski oli makea ja keimaileva. Kalle oli kuin kuumilla hiilillä. Hän hengähti helpotuksesta, kun juna läksi liikkeelle.
Juhannusaaton hän istui ojankaivuukoneen piirustusten ääressä.
— Riittäähän tämä hengen kokko minulle nyt! sanoi hän.
Seuraavana päivänä hän tapasi insinöörin. He olivat niin iloisia, että nauroivat ääneen toisensa nähdessään. Ja kun asiat olivat selvitetyt, lausui insinööri:
— Muista ajoissa hankkia itsellesi huoneisto, jos häät vietät kolmen viikon päästä.
— Minnekähän minä sen vaimoni olisinkaan vienyt, ellet olisi huomauttanut? sanoi Kalle nauraen. — Minä en koskaan tule ajatelleeksi tällaisia asioita.
— Siksi pitääkin minun pitää siitä huolta, sanoi, insinööri.
— Riittääköhän kymmenen huonetta?
— Kolme riittää. Sinun työhuoneesi, makuuhuone ja arkihuone, joka samalla on ruokailuhuone.
— Mutta jos tulee lisää väkeä.
— Siksi ennätät kyllä vuokrata uuden. Eihän vuokrasopimus sido kuin vuodeksi.
— Minä olen aivan sekaisin nykyään, minä puhun paljasta roskaa, minä en osaa kohta ajatellakaan enää.
— Ei se ole tarpeellistakaan vähään aikaan.
Kalle vuokrasi huoneiston, joka sattui olemaan vapaana, vaikka kesäkuu oli jo lähellä loppuaan. Kun hän sinne Mikon seurassa tuli, tuotettuaan entisestä asunnostaan kaiken sen, mikä oli hänen yksityistä omaisuuttaan, istui hän maalta tuomansa vanhan matkalaukun päälle keskelle tyhjää huonetta ja katseli ympärilleen:
— Täällä pitäisi kalustaa!
— Tietysti. Mutta onhan kaupungissa kauppoja, joista huonekaluja saa, sanoi Mikko.
— Niin, huonekaluja, tauluja, verhoja ja kaikenlaista muuta. Minä menen johonkin kauppaan ja käsken heitä sieltä tulemaan tänne ja ajamaan tavaraa seinien sisään. Sen he ymmärtävät paremmin kuin minä.
Kun hän tästä mainitsi insinöörille, niin tämä nauroi pitkän aikaa aivan katketakseen.
— Jos kauneusaistia pidetään naisen ominaisuutena, lausui hän naurusta päästyään, niin kyllä sitten sinä olet täydellinen mies. Muuta en voi sanoa.
— Minulla ei ole vielä ollut aikaa ajatella sellaista, kun vain huone on, jossa makaan. Täällähän minä työn teen. Mitä minun nyt pitää sitten oikeastaan tehdä?
— Kutsut morsiamesi tänne ja hän saa kaiken järjestää. Mitä iloa hänellä on kodista, jota hän ei ole saanut olla muodostamassa.
— Se on totta. Minä tahdonkin, että Alma on täällä.
Hän sähkötti Almalle. Tämä saapui parin päivän päästä. Kalle jätti hänen ja insinöörin toimeksi huoneiden sisustuksen. Hänellä oli täysi työ ojankaivuukoneen valmistamisessa.
Leski kävi kolmasti viikossa pajassa katsomassa ojankaivuukoneen valmistumista. Hän tuli sitä varten aina kartanostaan aamujunassa ja läksi päiväjunassa.
Kahden viikon päästä kone oli valmis ja viety paikalleen. Kalle valvoi kaikkia töitä. Hänen täytyi järjestää sähköasema, kokeilla dynamolla, valmistaa väliasemat suolle, joihin pääjohto tuli dynamosta ja niistä sitten kaapelia pitkin kaivuukoneeseen. Vasta kolmantena päivänä saatettiin kokeilla. Kone toimi puutteellisesti. Kalle palasi kaupunkiin ja valmisti siihen uusia osia kovalla kiireellä. Hän oli työpuvussa pajassa, kun insinööri tuli ja sanoi:
— Kai muistat, että kohta olet kolmannen kerran kuulutettu?
— Tietysti muistan. Oikeastaan sanoen, en muista. Entä sitten?
— Milloin pidät häät?
— Onko Alma täällä?
— On.
Kalle jätti työt hetkiseksi sikseen ja riensi morsiamensa luo.
— Niin, milloin ne häät ovat?
— Tavallisestihan ne ovat kolmannen kuulutuksen jälkeen, sanoi Alma.
Hän ei ollut nähnyt sulhastaan muuta kuin vilahdukselta, mutta hän oli rauhallinen, tiesihän hän, että Kallella oli tulinen kiire.
— Siis tietysti on meidänkin silloin, sanoi Kalle.
— Kun sinä et vain unohtaisi, että se siis on neljän päivän päästä.
— Enhän minä toki sellaista päivää unohda, sanoi Kalle nauraen.
— Ei sinusta taida tietää, lausui Alma. — Jos unohdat, niin lähetän hakemaan.
— No, minä vannon ja vakuutan, että olen silloin jo kahta tuntia ennen paikallani. Minä vannon sen, kuuletko, vannon oikein lujasti.
Alma hymyili ainoastaan. Kalle kiiruhti pajaan.
Seuraavana päivänä hän oli jo jälleen kartanossa kokeilemassa kaivuukoneella. Se toimi nyt. Mutta vielä oli järjestettävä se laite kuntoon, jonka avulla kone hiljalleen eteni suon laidasta toiseen. Viidentenä päivänä se oli valmis. Kone teki työtä, nosti vaivalloisesti kantoja pohjasta, halkoi turpeen ja heitti sen syrjään.
Leski oli haettanut itselleen suon laitaan tuolin ja pöydän. Hän eli siellä kaiket päivänsä. Hänelle tuotiin sinne ruokakin. Eräänä iltana kuuli vahti kovaa kirkunaa suolta. Leski oli tahtonut mennä liikkumattoman koneen luo ja oli vajoamassa suohon.
Kuudentena päivänä oli jo päästy muutamia metrejä, mutta kaikki sujui tavattoman hitaasti. Kalle tuotti siirrettävät ahjot ja miehiä pajasta sinne. Seitsemäntenä päivänä vauhti lisääntyi hiukan.
Kahdeksantena, joka oli hänen hääpäivänsä, oli hän itse konetta käyttämässä nähdäkseen, missä viat olivat.
Keskellä tulisinta kiirettä saapui insinööri työpaikalle. Hän juoksi suon laitaan ja huusi ja huitoi. Kalle huomasi hänet, seisautti koneen ja kysyi:
— No, mikä on hätänä?
— Ihminen, sinun hääsi ovat kahden tunnin päästä ja sinä olet täällä!
Kalle otti sukset, joiden avulla hän kulki suolla. Hän heitti työpuvun yltään pensaikossa ja riensi insinöörin luo.
— Alma oli sittenkin oikeassa. Minä unohdin sen. Ei kai hän ole suuttunut?
— Ei, hän nauraa sinulle.
— Naurakoon vaan, hän on niin kaunis, kun hän nauraa.
— Isäsi kiroilee.
— Hän kiroilee aina silloin, kun hän pitää minusta. Vai on isäkin tullut. Kuinka hän huomasikaan?
— Alma tietysti on hänelle ilmoittanut, sillä sinä et sitä olisi tehnyt. Ethän sinä kirjeitä kirjoita.
— En totisesti, ja sehän juuri on aina ollutkin minun onnettomuuteni, etten niitä osaa. Mennään siis.
Insinööri kuiskasi:
— Kutsuhan leski häihisi.
Kalle astui lesken luo, kumarsi ja sanoi:
— Tulkaahan meidän kanssamme, meillä on siellä kaupungissa pienet ilot.
— Hyvänen aika, menettekö te kesken kaiken sinne? Tänne te jäätte, koneen täytyy käydä hyvin ennen lähtöänne!
— Minä menen vain häihini. Minä tulen sitten takaisin. Tulkaahan tekin katsomaan, millainen minä olen papin edessä.
Kalle oli aivan täynnä pulppuilevaa elämäniloa seisoessaan lesken edessä. Se tarttui häneen. Juoksujalkaa he kolmisin menivät autoon ja sitten kiitämään Helsinkiä kohden.
Matkalla sanoi Kalle insinöörille:
— Missähän kunnossa se minun hännystakkini on?
— Hirveässä tietysti.
— Kai se päällä oikenee. Minä en ole sitä käyttänytkään sen jälkeen kuin oleskelin noiden hienojen naisten seurassa ja harvoin silloinkin.
— Kaikeksi onneksi Alma näyttää tuntevan jo sinut. Hän otti sen eilen esiin, ja se on nyt työhuoneessasi räätälin silittämänä ja vieressä kaikki muut juhlapuvun vehkeet.
He tulivat asuntoon, jonka Kalle vain pari kertaa vilkaisemalla oli nähnyt. Hän puki kiireesti hännystakin ylleen. Vasta papin edessä seisoessaan hän huomasi kätensä likaisiksi. Häveten hän veti kätensä nyrkkiin.
Vihkimisen jälkeen Alma kuiskasi hänelle:
— Pesehän kätesi, Kalle.
— No, työmiehen kädet ovat työmiehen kädet, ei niitä tarvitse hävetä!
Kun Kalle vieraitten mentyä oli Alman kanssa kahden, tarttui hän tämän olkapäihin ja lausui syvällä, miehekkäällä äänellään:
— Pidä minusta sellaisena kuin olen.
— Senhän minä teenkin.
— Fortuna fortes adjuvat, onni suosii voimakkaita, sen todellakin saa nähdä, lausui insinööri muutamia viikkoja häiden jälkeen.
— Kuinka niin? kysyi Kalle.
— Me olemme saaneet uuden vaunutilauksen, ja samalla on tullut kirje Pietarista. Kysymys on jälleen shrapnelleista. Meille tulee työtä ja rahaa.
— Pääasiassa työtä. Ilman sitä minä en voi elää. Ojankaivuukoneeni ei ole onnistunut, se ei toimi hyvin, se on ainoa suruni tällä hetkellä. Mutta voidaanhan se parantaa. Leski on kuitenkin haltioissaan, hän on sen saanut nähdä. Työtä vielä, ja kai sekin kone on täydellinen. Ei koskaan uutta konetta ole ensi hetkessä valmistettu, se kysyy kokeiluja.
— Ja niihin meillä kohta on varaa vaikka kuinka paljon. Kyllä sinä viimein osaat sen, mitä tahdot saavuttaa.
— Enköhän. Minä en kaikkea osaa, sen tiedän, mutta kaikeksi onneksi en koskaan ole hapuillut sinne ja tänne. Ja sitten olen tuntenut, että minä en ole mitään ilman työtä. Työ on terveys, työ on elämän siunaus, sen kaunein ja ihmeellisin muoto.
Hänen ääneensä tuli lämmin sävy, kun hän jatkoi:
— Niin, mutta sekään ei olisi mahdollista, työtä ei osaisi tehdä, ei jaksaisi, ellei kaiken takana olisi yksi olento, joka meille on kaikki kaikessa, jonka tähden toimimme, jonka edessä yksinään tahdomme ylpeillä tuloksista. Kun ne kaksi ovat yhdessä, niin silloin mies on niin voimakas, ettei häntä mikään voi painaa maahan. Ja minua ei paina enää mikään, ei mikään!