Ja sitten hän puhkesi puhumaan kiihkeästi: — Suo minun puristaa sinua,Tess, vain kerran, yhden ainoan kerran! Vanhan ystävyyden muistoksi…
— Olen turvaton, Aleksander! Kelpo miehen kunnia on kädessäni — ajattelehan toki — ja häpeä!
— Niin, niin! Jumalani!
Hän puri huuliaan, heikkoutensa nöyryyttämänä. Vanhat intohimot, jotka hengettöminä olivat levänneet kasvojen piirteillä hänen kääntymisestänsä saakka, näyttivät riehahtavan jälleen eloon. Hän astui ulos epäröivänä, aivan kuin ei olisi tiennyt mitä teki.
Vaikka D'Urberville oli selittänyt äskeisen lupauksensa rikkomisen merkitsevän jälleenlankeamista, olivat Tessin sanat, niinkuin hän niitä Angelin mukaan toisteli, tehneet häneen syvän vaikutuksen. Äänetönnä hän asteli eteenpäin, aivan kuin hänen tarmonsa olisi murtanut puoleksi leikillinen, häpeän sekainen tunto siitä, että hänen asemansa oli puolustamaton. Järki oli ollut aivan osaton hänen omituiseen kääntymiseensä, joka kenties olikin vain pelkkä päähänpisto, ja Tessin toistamat loogilliset päätelmät saivat hänen intonsa jäähtymään. Hän virkkoi itsekseen, kertoillessaan yhä uudelleen noita ehjään muotoon kiteytyneitä lauseparsia, joita Tess oli hänelle esittänyt: — Tuskinpa tuo älykäs mies aavisti, kertoillessaan Tessille tämmöisiä asioita, että hän siten kenties raivasi minulle tietä takaisin hänen luoksensa!
47.
Viimeinen vehnäauma oli puitavana Flintcomb-Ashin tilalla. Sangen varhain aamulla oli Izz Huettin ja Tessin täytynyt lähteä työmaalle, sillä isäntä oli määrännyt, että työ piti olla iltaan mennessä loppuun suoritettuna. Auman vieressä, jonka kattoa miehet parhaallaan purkivat, seisoi punainen tyranni, jota naiset olivat tulleet palvelemaan — puimakone. Käynnissä ollessaan se pani heidän lihaksensa ja hermonsa kovalle koetukselle.
Heti kun auman katto oli purettu, alkoi puinti. Vuokraaja Grobyn käskystä oli Tessin oltava koneen korokkeella, lähellä koneen "syöttäjää", ja hänen tehtävänään oli päästää auki Izz Huettin hänelle ojentamia lyhteitä, niin että syöttäjä saattoi levittää ne pyörivälle rummulle, joka tuokiossa karisti jyvät erilleen.
Työ sujui aamiaiselle asti, jolloin puimakone seisautettiin puoleksi tunniksi. Lisäksi tullut työväki sai ruveta olkia närtteeseen panemaan. Välipalaa puraistiin seisaaltaan, ja pari tuntia työskenneltyä alkoi päivällisaika olla käsissä. Itsepäiset pyörät hyrisivät, ja koneen läpitunkeva kitinä kävi lähellä oleville luihin ja ytimiin.
Vanhat miehet puhelivat entisajoista, jolloin riihtä puida kopistettiin varstoilla tammisella lattialla, jolloin kaikki, yksinpä tuultokin, suoritettiin käsin, joka heidän mielestään antoi paremman tuloksen, vaikka kävikin hitaammin. Koneen ääressä työskentelevät, kuten Tesskin, eivät voineet keventää työtään puhelemalla toistensa kanssa. Herkeämätön työ oli kovin rasittavaa, ja hän alkoi jo toivoa, ettei olisi tullutkaan Flintcomb-Ashiin.
Auman luona häärivät naiset — Marian oli heidän joukossaan — ehtivät väliin hieman levähtämäänkin, jolloin härppäsivät olutta tai kylmää teetä tai lavertelivat minkä mitäkin pyyhkiessään kuumia kasvojaan tai karistellessaan akanoita ja olkia vaatteistaan. Mutta Tess ei saanut hetkeäkään huoahtaa, sillä kun kone ei tauonnut käymästä, ei "syöttäjäkään" voinut lakata työstään, ja niin oli Tesskin, jonka piti annella hänelle lyhteitä, sidottu työhönsä koko rupeamaksi. Joskus kuitenkin Marian vaihtoi paikkaa hänen kanssansa puoleksi tunniksi, josta taas Groby ei pitänyt, sillä hänen mielestään Marian oli antelijaksi liian kömpelökätinen.
Luultavasti taloudellisista syistä valittiin antelijaksi tavallisesti nainen, ja Groby sanoi määränneensä Tessin toimeen sen takia, että hän oli muita kätevämpi ja uupumattomampi lyhteitä aukomaan, mikä olikin totta. Koneen jyrinä kävi aivan kauheaksi, milloin koneeseen ei tullut täyttä määrää viljaa. Kun Tess ei voinut kääntää päätään, ei hän tiennyt, että vähää ennen päivällistuntia oli vainiolle saapunut muuan henkilö ja seisattunut katselemaan työntekoa, mutta varsinkin Tessiä. Hänellä oli yllään kuosikas, vaalea puku, ja kädessään hän heilutteli kävelykeppiä.
— Kuka se on? sanoi Izz Huett Marianille. Hän oli kysynyt ensinTessiltä, mutta tämä ei ollut kuullut.
— Kaiketi joku tyttöjen liehittelijä, vastasi Marian lyhyesti
— Panenpa punnan vetoon, että hän juoksee Tessin perästä.
— Eikä mitä. Saarnamieshän se on, joka häntä on tavotellut, eikä tuommoinen keikari.
— Sama mieshän tuo on.
— Sama mieskö? Aivan toisennäköinenhän tämä on.
— Hän on heittänyt pois mustan takkinsa ja valkoisen kaulaliinansa ja ajanut poskipartansa, mutta sama mies se sittenkin on.
— Niinkö luulet? Minäpä sanon Tessille, virkkoi Marian.
— Älä sano. Kyllä hän näkee, jahka joutuu.
— Ei ole minusta oikein, että saarnamies juoksentelee naimisissa olevan naisen perästä, vaikkapa hänen miehensä onkin poissa ja hän on tavallaan leski.
— Oh — ei hän voi Tessille mitään tehdä, sanoi Izz kuivasti. Yhtä mahdoton on hänen siirtää ajatuksiaan miehestään kuin nostaa rautatievaunua raiteiltaan. Herra Jumala, ei mikään, ei liehittely, ei saarnaaminen, ei vihan vimmakaan saa naista horjahtamaan tolaltaan, silloin kun se saattaisi olla hänelle hyväksikin.
Päivällisaika oli käsissä, ja kone pysähtyi. Tess läksi pois paikaltaan. Tärinä oli pannut hänen polvensa vapisemaan, niin että hän tuskin saattoi liikkua.
— Olisitpa ottanut siemauksen niinkuin minä, niin et näyttäisi niin kalpealta, sanoi Marian. Voi herranterttu, kuinka kalpea sinä oletkin — niinkuin painajainen olisi ollut kimpussasi.
Kelposydäminen Marian arveli Tessin menettävän ruokahalunsa nähdessään odottamattoman vieraan ja aikoi juuri pyytää häntä laskeutumaan alas auman toisella puolen olevia tikapuita myöten, kun vieras astui esiin ja katsahti ylös.
Tess huokaisi hätkähtäen "oh!" lisäten hetken perästä: — Minä syön täällä — ei tarvitse laskeutua.
Välistä kun oltiin kaukana työssä, syötiin työmaalla. Niin nytkin.Marian ja toiset laskeutuivat auman juureen, sillä tuuli aika vinhasti.
Vieras oli tosiaankin Aleksander D'Urberville, entinen saarnamies, huolimatta toisenlaisesta puvustaan ja ryhdistään. Ensi silmäyksellä näki, että muinoinen elämänhalu oli palannut; hän oli jälleen Tessin keimeä ihailija ja "serkku", johon hän oli ensin tutustunut — kolme, neljä vuotta vanhempi vain.
Tess istahti lyhteitten sekaan ja rupesi syömään. Hetkisen kuluttua kuului joku kapuavan tikapuita, ja samassa ilmestyi D'Urberville auman päälle. Hän istuutui sanaakaan lausumatta Tessin eteen.
Tess jatkoi yksinkertaista ateriaansa, jonka muodosti viipale paksua pannukakkua.
— Olen taas täällä, niinkuin näet, sanoi D'Urberville.
— Miksi sinä myötäänsä minua ahdistelet? huudahti Tess kiukuissaan sormenpäitä myöten.
—Minäkösinua ahdistelen? Lieneepä minun lupa kysyä, miksetsinäjätä minua rauhaan?
— En totta tosiaan minä ole koskaan sinun ristinäsi.
— Etkö! Oletpa vainenkin! Sinä vainoat minua. Nuo silmät, jotka äsken niin vihaisina käänsit minuun, vainoavat minua myötäänsä, yöllä ja päivällä. Tess, siitä saakka kun kerroit minulle lapsestamme, on kuin tunteeni, jotka vahvana virtana vyöryivät taivaallisia päämääriä kohti, äkkiä olisivat tavanneet uoman avoinna sinun luoksesi ja ryöpynneet sinua kohti. Taivaallinen virta on kuivilla, se on sinun työtäsi!
Tess katseli äänetönnä häneen.
— Mitä — oletko kokonaan heittänyt saarnaamisen? hän kysyi.
Sen verran oli häneen Angelista tarttunut nykyajan epäilevää henkeä, että hän halveksi tuommoisia äkillisiä innon puuskia kuin D'Urbervillen kääntyminen; mutta hän oli kuitenkin nainen, ja siksi tämän sanat hieman säikäyttivät häntä.
D'Urberville jatkoi teennäisen välinpitämättömästi:
— Aivan kokonaan. Olen rikkonut kaikki sopimukset tuon illan perästä, jolloin minun piti saarnata humalaisille Casterbridgen markkinoilla. Hitto ties, mitä veljet minusta ajattelevat! Huh! Veljet! Rukoilevat epäilemättä puolestani, itkevät tähteni, sillä kelpo ihmisiähän he pohjaltaan ovat. Mutta mitäpä minä siitä? Kuinka olisinkaan voinut jatkaa työtäni, kun olin menettänyt uskoni siihen? Surkeinta ulkokultaisuutta se olisi ollut. Kuinka loistavasti sinä olet kostanut! Tapasin sinut viattomana tyttönä ja petin sinut. Neljän vuoden kuluttua sinä tapaat minut innottelevana uskovaisena ja väännät mieleni, saattaen minut kenties ikuiseen turmioon. Mutta Tess, serkkuseni, niinkuin sinua ennen nimitin, minä vain lörpöttelen, älähän toki näytä niin kauhistuneelta. Et tietenkään ole tehnyt muuta kuin säilyttänyt viehkeät kasvosi ja sorjan vartalosi. Näin sinut täällä auman päällä, ennenkuin minut huomasit, tuo ruumiinmukainen esiliina tekee sinut vain kiehtovammaksi ja tuo vaatehattu — teidän maalaistyttöjen ei pitäisi koskaan pitää tuommoisia päähineitä, jos tahdotte olla vaaraan joutumatta.
Hän katseli hetkisen äänetönnä Tessiin ja pyrskähti sitten ilkeästi nauramaan: — Jospa apostoli, jonka lähettinä minä vaelsin, olisi joutunut noin kauniiden kasvojen kiusattavaksi, niin olisipa häneltä mahtanut saarnat unohtua, niinkuin minultakin!
Tess koki väittää vastaan, mutta tällä kertaa ei tarina ottanut luonnistaakseen, ja D'Urberville jatkoi yhteen menoon:
— Niinpä niin, paratiisi, jonka sinä tarjoat, on sittenkin kenties yhtä hyvä kuin mikä muu tahansa. Mutta leikki sikseen, Tess. — D'Urberville nousi, tuli lähemmä, heittäysi lyhteitten sekaan ja nojaten kyynärpäihinsä jatkoi: — Sen perästä kun sinut viimeksi näin, olen mietiskellyt sanoja, joita mainitsithänenlausuneen. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että noilta tuiki kuluneilta dogmeilta puuttuu tervettä järkeä. En tosiaankaan käsitä, miten saatoin niin ylenmäärin innostua pastori Clare paran sanoista ja mieletönnä ryhtyä työhön, vieden siinä hänestäkin voiton. Yhtä käsittämätöntä on, että kummallinen miehesi, jonka nimeä et ole minulle koskaan maininnut, kannattaa niin sanottua eetillistä järjestelmää ilman dogmeja.
— Saattaahan hyväksyä rakkauden ja puhtauden uskonnon, vaikkei uskoisikaan … dogmeja, vai miksi niitä sanoit.
— Ei, ei, toista maata minä olen! Jollei joku ole sanomassa: "Tee näin, niin saat siitä kuoltuasi palkinnon; tee noin, niin palkkasi on huono", en voi innostua. En totta vie tunne olevani vastuunalainen teoistani ja ajatuksistani, jollei ole ketään, jolle olisin vastuunalainen. Ja jos olisin sinun sijassasi, kultaseni, niin en olisi myöskään.
Tess koetti osottaa hänen sotkeneen kaksi asiaa, uskonnon ja siveysopin, jotka siihen aikaan, kun ihmiskunta vielä oli kehittymättömämmällä kannalla, olivat selvästi olleet toisistaan erossa. Mutta eipä siitä tahtonut tulla oikein tolkkua, sillä Angel oli puhellut hänelle näistä asioista hyvin varovasti; hän ei ollut oppinut väittelemään ja sitä paitsi häntä ohjasi enemmän tunteet kuin järki.
— Olipa miten oli, jatkoi D'Urberville. Tässä minä olen, kultani, niinkuin ennen muinoin!
— Ei niinkuin silloin — ei koskaan! sanoi Tess kiihkeästi. Harvoinpa silloin olin hyvillä mielin! Voi, mikset pitänyt uskoasi, jos sen menetettyäsi tuommoista alat lörpötellä!
— Koska sinä sen pois kitkit — tulkoon rangaistus suloisen pääsi päälle! Eipä tainnut miehesi aavistaa, että opetuksensa kääntyisivät häneen itseensä. Ha, ha — olen ylen iloinen, että teit minusta luopion! Tess, olen sinuun entistä enemmän kiintynyt ja sääli minun on sinua. Vaikka olet niin vaitelias, näen kuitenkin millä kannalla asiat ovat — sinusta ei välitä se, jonka tulisi sinua hellästi kohdella.
Ruoka tarttui hänelle kurkkuun, huulet olivat kuivat, hän oli tukehtua. Auman juurella aterioitsevain työmiesten puhelu ja nauru tuntui hänestä kuuluvan hyvin kaukaa.
— Tämä on julmaa! hän sanoi. Kuinka voitkaan — kuinka voitkaan puhua minulle tuommoista, jos vähänkään minusta pidät?
— Totta, totta, sanoi D'Urberville hieman hätkähtäen. En tullut nuhtelemaan sinua omista teoistani. Tulin sanomaan, etten soisi sinun näin raskaasti raatavan. Sanot itselläsi miehen olevan. Kenties niin onkin, mutta minä en ole häntä koskaan nähnyt, etkä sinä ole hänen nimeänsä sanonut; ylipäänsä hän tuntuu olevan varsin salaperäinen henkilö. No, vaikkapa sinulla mies olisikin, luulen kuitenkin olevani lähempänä sinua kuin hän. Minä ainakin koetan auttaa sinua vaikeasta asemastasi, hän ei ensinkään. Herra hänen näkymättömiä kasvojaan siunatkoon! Ankaran profeetta Hosean sanat, joita ennen usein lueskelin, johtuvat mieleeni. Kai sinä ne tunnet? — "Ja koska hän juoksee rakastajainsa perässä, niin ei hänen pidä heitä käsittämän eikä löytämän, koska hän heitä etsii; ja hänen pitää sanoman: minä menen ja palajan entisen mieheni tykö, sillä silloin oli minun parempi kuin nyt"… Tess, vaununi odottavat mäen alla — oma armaani, ei hänen! — tiedäthän mitä tarkotan?
Tessin kasvot olivat käyneet tulipunaisiksi, mutta hän ei sanonut mitään.
— Sinä olet ollut syynä jälleenlankeemukseeni, jatkoi D'Urberville, ojentaen kätensä hänen vyötäisiään kohti; kai sinä rupeat siitä osalle ja jätät ainaiseksi tuon miehen mullikan.
Tessillä oli toinen rukkasensa polvilla ja vähääkään empimättä hän heitti sen hänelle vasten naamaa. Se oli raskas ja paksu kuin sotahansikas ja läiskähti juuri suun kohdalle.
Aleksander kavahti tuimasti pystyyn. Punainen viiru näkyi sillä kohdalla, mihin isku oli sattunut, ja tuokiossa alkoi tipahdella verta hänen huuliltaan. Mutta hän rauhottui tuota pikaa, otti tyynesti nenäliinan taskustaan ja pyyhki veren huuliltaan.
Tesskin oli hypähtänyt jaloilleen, mutta hän vaipui taas alas.
— Rankaise minua! hän huudahti katsoen häneen toivotonna kuin varpunen, ennenkuin voittaja vääntää siltä niskat nurin. — Lyö minua, rutista minut; noista ihmisistä sinun ei tarvitse välittää. En minä huuda. Kun uhriksi kerran joutuu, onkin uhri ijankaiken — sehän on kohtalon sääntö.
— Ei, ei, Tess, sanoi D'Urberville lempeästi, kyllä minä tekosi käsitän. Mutta oletpa unohtanut yhden seikan, että olisin mennyt kanssasi naimisiin, jollet olisi pannut jyrkästi vastaan. Enkö pyytänyt sinua suoraan tulemaan vaimokseni? Vastaahan.
— Pyysit kyllä.
— Etkä nyt voi tulla. Mutta pane mieleesi yksi asia! — Hänen äänensä sävy kävi kovaksi, kun mieli tulistui muistaessa kuinka vilpittömästi hän oli häntä omakseen pyytänyt ja kuinka kiittämättömästi hän nyt käyttäytyi. Ja hän astui hänen viereensä ja tarttui häntä olkapäihin, niin että Tess vapisi hänen käsissään. — Muista, että olin herrasi kerran! Olen vieläkin oleva herrasi. Oleppa kenen vaimo tahansa, minun omani olet sittenkin!
Puimamiehet alkoivat liikkua alhaalla.
— Se siitä asiasta, sanoi D'Urberville, päästäen hänet irti. Nyt jätän sinut ja tulen iltapäivällä kuulemaan vastaustasi. Et tunne minua vielä! Mutta minä tunnen sinut.
Tess seisoi kuin halvautuneena voimatta lausua sanaakaan. D'Urberville laskeutui maahan tikapuita myöten työmiesten noustessa ylös ja oikoessa käsivarsiaan. Sitten puimakone pantiin taas käymään, ja Tess ryhtyi työhönsä, irrotellen siteitä ikäänkuin unissaan — toisen toisensa perästä, loppumattomiin.
48.
Iltapäivällä Groby ilmotti, että auma oli puitava loppuun sinä iltana. Kirkkaalla kuutamolla näki tehdä työtä myöhäiseenkin, ja kone oli joudutettava huomiseksi toiseen taloon, hän sanoi. Ja niin jatkui hurina entistä kovempana.
Vasta kolmen tienoissa Tess kohotti päätänsä ja katsahti ympärilleen. Ei hän sanottavasti hämmästynyt nähdessään Aleksander D'Urbervillen seisovan veräjän korvassa. D'Urberville oli nähnyt hänen kohottavan silmiään ja heilutti kättänsä häntä kohti, heittäen lentosuukon. Se merkitsi, että epäsopu oli unohdettu. Tess loi silmänsä jälleen työhönsä ja vältti katsomasta sille taholle.
Verkalleen kului ilta. Auma kävi kuitenkin matalammaksi ja olkinärte korkeammaksi; jyväsäkit ajettiin pihaan. Kuuden aikaan oli auma parahiksi miehen korkuinen. Mutta yhä tuntui lyhteitä olevan loppumaton määrä.
Raskas huokaus kiiti auman poikki. Konetta syöttävä mies oli väsyksissä, hänen punainen niskansa oli paksussa pölyssä ja akanoissa. Tess seisoi yhä paikallaan, ja hänen hikisiä kasvojansa peitti pöly, samoin kuin valkoista hattuakin. Hän oli ainoa nainen, jonka paikka oli koneen päällä, ja sen tärinä pani hänen ruumiinsa vapisemaan. Alinomainen tutiseminen oli vaivuttanut hänet epämääräiseen uinailuun: kädet tekivät työtä hänen tietämättänsä. Hän tuskin tiesi missä oli eikä kuullut kuinka Izz Huett huomautti, että hänen sykerönsä oli auennut.
Vähitellen vahvimmatkin alkoivat käydä raukeiksi ja unisiksi. Milloin Tess nostikin päätänsä, niin aina hän näki harmaata taivasta vasten ison olkinärtteen, jonka päällä miehet ahersivat paitahihasillaan, ja sen edessä pitkän, punaisen nostolaitoksen, joka muistutti Jaakopin tikapuita ja jota myöten puidut olet kiisivät keltaisena virtana.
Hän tunsi Aleksander D'Urbervillen olevan lähitienoilla ja katselevan häntä jostain, vaikkei tiennyt mistä. Olipa hänellä syyntapaistakin ollakseen mailla, sillä kun auma alkoi olla pohjiaan myöten purettu, pantiin aina toimeen pieni rotanpyynti, johon syrjäisetkin joskus ottivat osaa, — jos jonkinlaisia urheilunharrastajia, poikia, joilla oli kerallaan millä koira, millä vihellyspilli, ja tyhjäntoimittajia kädessä keppi tai kiviä.
Sai vielä tehdä pari tuntia työtä, ennenkuin rottien lymypaikat olivat käsissä. Sitä mukaa kuin ilta-auringon valo katosi kukkuloiden taa, nousi kalpeakasvoinen kuu toiselta puolen taivaanlakea.
Pari viimeistä tuntia oli Marian ollut huolissaan Tessin tähden. Toiset vahvistivat itseään tuon tuostakin oluella, mutta Tess ei maistanutkaan sitä, sillä kotioloissaan hän oli oppinut kammomaan väkijuomia. Työtänsä hän teki kuitenkin taukoamatta. Jollei hän voinut suorittaa tehtäväänsä, niin hän saisi laputtaa tiehensä, ja tämä mahdollisuus, joka pari kuukautta sitten olisi tuntunut helpotukselta, herätti hänessä kauhua, sitten kun D'Urberville oli alkanut pyöriä hänen kintereillään.
Auma oli jo niin matala, että sen päällä olijat saattoivat helposti puhella juurella työskentelevien kanssa. Tessin hämmästykseksi vuokraaja Groby tuli hänen luoksensa ja sanoi, että jos häntä halutti mennä ystäväänsä tapaamaan, niin hän saisi lähteä; toinen pantaisiin hänen sijaansa. Tuo "ystävä" oli D'Urberville, sen hän kyllä tiesi, ja älysi myöskin, että tämä lupa tuli tuon ystävän tai vihollisen pyynnöstä. Päätänsä pudistaen hän jatkoi työtänsä.
Viimeinkin tuli rottajahdin aika, ja ajo alkoi. Nakertajat olivat puikkineet yhä alemma lyhteitten vähentyessä, kunnes olivat auman pohjalla. Kun viimeinenkin suojus otettiin pois, niin ne puhaltausivat juoksemaan joka taholle. Puoleksi juovuksissa oleva Marian kirkaisi kimakasti ilmaisten, että rotta oli kipaissut hänen helmuksiinsa — kauhistus, jonka varalta toiset naiset olivat kietoneet hameensa helmat kokoon tai juosseet kiville. Viimeinkin saatiin rotta ajetuksi pois, ja koirien haukkuessa, miesten huutaessa ja naisten kirkuessa ja noituessa Tess nyhtäisi viimeisen lyhteen auki, kone hiljensi vauhtiaan, särinä taukosi, ja hän laskeusi maahan koneen äärestä.
Ihailijansa, joka oli vain katsellut rotanajoa, seisoi tuota pikaa hänen vierellään.
— Mitä, oletko täällä — vaikka sinua loukkasin sivaltaessani sillä tavalla! sanoi Tess hiljaa. Hän oli niin upi uupunut, ettei jaksanut kovemmin puhua.
— Jopa olisinkin hullu, jos loukkaantuisin mistään sinun sanastasi tai teostasi, tämä vastasi entisellä, viettelevällä äänellään. Kuinka sinun hennot jäsenesi vapisevat! Näethän itsekin, että olet heikko kuin vastasyntynyt vasikka; eikä sinun kuitenkaan olisi tarvinnut tehdä mitään, sitten kun minä tulin. Kuinka saatatkaan olla niin itsepäinen? Joka tapauksessa olen sanonut vuokraajalle, ettei hänellä ole oikeutta käyttää naisia konepuintiin. Se ei ole heille sopivaa työtä, ja paremmissa paikoissa on siitä aikoja sitten luovuttu, sen hän kyllä tietää. Saatan sinut kotiisi.
— Niin kyllä, vastasi Tess kulkien väsyneenä eteenpäin. Saata vain, jos tahdot. Enpä unohda, että halusit mennä kanssani naimisiin, ennenkuin tiesit tilastani. Kenties — kenties sinä oletkin hieman parempi ja helläsydämisempi kuin luulinkaan. Mitä ystävyydestä teet, siitä olen sinulle kiitollinen, mitä jostain muusta syystä, siitä suutun! Joskus minun on mahdoton käsittää, mitä sinä oikeastaan tarkotat.
— Jollen voikkaan laillistuttaa entistä suhdettamme, niin voinhan toki auttaa sinua. Ja teenkin sen kunnioittaen tunteitasi paljoa enemmän kuin ennen. Uskonnollinen kiihkoni, tai mitä se olikaan, on nyt ollutta ja mennyttä. Mutta on minulla toivoakseni vielä vähän ihmisyyttä. Ja nyt, Tess, kaiken nimessä, mikä on hellää ja voimakasta miehen ja naisen välillä, luota minuun! Minulla on tarpeeksi ja enemmänkin kuin tarpeeksi auttaakseni sinua vaikeasta asemastasi, sekä sinua että vanhempiasi ja sisaruksiasi. Ei heillä hätää ole, jos vain luotat minuun.
— Oletko heitä äskettäin tavannut? kysyi Tess hätäisesti.
— Olen. Eivät tienneet sinun olopaikastasi. Sattumalta minäkin sinut tapasin.
Kylmä kuu katseli pensasaidan läpi Tessin väsyneitä kasvoja, kun hän pysähtyi mökin eteen, missä tilapäisesti asui. D'Urberville seisoi hänen vierellään.
— Älä puhu pikku veljistäni ja siskoistani — älä toki kokonaan minua muserra, hän rukoili. Jos tahdot heitä auttaa — Jumala tietää heidän kyllä olevan avun tarpeessa — niin tee se siitä minulle puhumatta. Mutta ei, ei! hän huudahti. En ota sinulta mitään, en heille enkä itselleni.
D'Urberville ei seurannut häntä kauemmaksi, koska tuvassa oli ihmisiä. Tultuaan sisään ja syötyään hätäisesti illallista toisten kanssa Tess vaipui ajatuksiinsa ja seinän vieressä olevan pöydän ääreen istuutuen hän alkoi oman pikku lamppunsa valossa kiihkeällä mielellä kirjottaa miehellensä:
Oma puolisoni!
Salli minun niin sinua nimittää — minun täytyy — vaikkapa sinua suututtaneekin ajatella minunlaistani kelvotonta vaimoa. Täytyyhän minun kääntyä sinun puoleesi hädässäni — eipä minulla olekkaan ketään muuta maailmassa! Olen niin alttiina kiusauksille, Angel. Pelkään sanoa kuka se on, ja vastenmielistä minun on siitä kirjottaakkin. Et tiedäkkään, kuinka riipun sinusta kiinni! Etköhän voisi tulla luokseni nyt heti, ennenkuin jotain kauheata ehtii tapahtua? Voi, tiedänhän, ettet sinä voi, kun olet niin kaukana. Luulen, että minut kuolema perii, jollet pian tule tai kutsu minua tulemaan luoksesi. Minulle määräämäsi rangaistus on ansaittu, hyvin ansaittu, ja täysi oikeus sinulla on olla minuun suutuksissasi. Mutta Angel, Angel, älä ole vain oikeamielinen — ole toki vähän ystävällinenkin minulle, vaikken sitä ansaitsekkaan, ja tule luokseni. Jos tulet, niin voinpa kuolla syliisi! Mielelläni sen tekisinkin, jos vain tietäisin sinun anteeksi antaneen.
Angel, vain sinulle minä elän. Rakastan sinua liian paljon moittiakseni sinua lähdöstäsi ja tiedänhän, että sinun välttämättä oli mentävä maatilaa etsimään. Älä luule minun lausuvan ainoatakaan pisteliästä tai karvasta sanaa! Mutta tule luokseni. Olen niin ypö yksin ilman sinua, armaani, niin ypö yksin, niin hylätty! Työnteosta en ole millänikään, mutta jos lähetät minulle yhden ainoan pikku rivin sanoen: "Tulen heti", niin odotan sinua, Angel, sanomattoman iloisella mielellä.
Uskontonani on ollut aina siitä saakka, kun menimme naimisiin, olla sinulle uskollinen jokainoassa ajatuksessa ja katseessa, niin että kun joku mies lausuu minulle kohteliaisuuden, tuntuu se loukkaukselta sinua kohtaan. Etkö sinä ole tuntenut hiventäkään sitä, mitä meijerissä ollessamme joskus tunsit? Jos olet, niin kuinka saatat olla minusta niin kaukana? Olen sama nainen, Angel, kuin se, johon sinä rakastuit — juuri sama! Ei se, jota inhosit, mutta et koskaan nähnyt. Mitä oli entisyys minulle, heti kun sinut näin? Kuollutta kokonaan. Minusta tuli uusi ihminen, täynnä sinusta lähtevää uutta elämää. Kuinka saatoin olla tuo edellinen? Etkö sitä älyä? Armaani, jos olisit hiukankaan itserakkaampi ja uskoisit itseesi sen verran, että huomaisit saaneesi minussa aikaan tämän muutoksen, niin kentiespä haluaisit tulla luokseni, vaimo poloisesi luo.
Kuinka mieletön olinkaan onnessani, kun uskoin sinun itseäni aina rakastavan! Olisi minun pitänyt tietää, ettei tuommoinen onni ollut minunlaiselleni tyttö raukalle suotu. Mutta sydäntäni polttaa ei ainoastaan entiset ajat, vaan nykyinenkin. Ajattelehan — ajattelehan vain kuinka sydäntäni viiltää ajatus, etten koskaan, koskaan saa sinua nähdä! Voi, jospa saisin armaan sydämesi tuntemaan tuskaa yhdenkään minuutin joka päivä, niinkuin minun tuntee päivät päästään, niin se kenties saattaisi sinut osottamaan sääliä poloiselle, yksinäiselle Tessillesi.
Ihmiset yhä sanovat minun olevan sievän, Angel. (Kaunis on sana, jota he käyttävät, ollakseni täysin vilpitön.) Kenties minä olenkin. Mutta enpä välitä kauneudestani; ainoastaan sen vuoksi siitä iloitsen, että se kuuluu sinulle, armaani, ja että minulla on edes yksi seikka, joka on sinulle kylliksi hyvä. Kun piirteeni saattoivat minut kiusallisen huomion esineeksi, niin sidoin liinan kasvoilleni ja käytin sitä niin kauan, että ihmiset rupesivat pitämään minua ruman näköisenä. Oi, Angel, en puhu sinulle tätä turhamielisyydestä — tiedäthän kyllä, etten sitä tee — vaan siksi, että saisin sinut tulemaan luokseni.
Jollet voi tulla luokseni, niin sallitko minun tulla sinun luoksesi? Minua pakotetaan, kuten sanottu, tekemään semmoista, mitä en itse tahtoisi. Ehkä minä en anna tuumaakaan perään, mutta minua pelottaa odottamaton tapaturma, ja olenhan niin turvaton ensimäisen erehdykseni tähden. En voi tästä enempää puhua — kovinhan olisinkin viheliäinen. Mutta jos minä sorrun tarttumalla kiinni johonkin kamalaan paulaan, niin viimeinen onnettomuuteni on oleva ensimäistä pahempi. Voi, Jumala, en voi sitä ajatellakkaan! Suo minun heti tulla tai tule itse viipymättä!
Olisin tyytyväinen, jopa iloinenkin, saadessani elää sinun kanssasi palvelijanasi, jollen saisi olla vaimonasi. Kunhan vain saisin olla lähelläsi ja nähdä sinua vilahdukselta ja ajatella, että olet omani.
Päivänvalo tuntuu olemattomalta, kun et ole täällä, eikä minua huvita katsella pelloilla tepastelevia variksia ja kottaraisia, koska suren suremistani sinun poissaoloasi, sinun, joka ennen tapasit katsella niitä yhdessä kanssani. Halajan vain yhtä asiaa taivaassa tai maan päällä tai maan alla — nähdä sinut, sydämeni lemmityn! Tule luokseni, tule ja pelasta minut siitä, mikä minua uhkaa!
Sinun uskollinen, sortunutTessisi.
49.
Tämä kirje löysi tiensä hiljaisen pappilan aamiaispöytään. Pappila sijaitsi länsiosassa laaksoa, missä ilma oli lauha, ja maaperä niin hyötyisä, ettei maamiehen tarvinnut juuri ollenkaan vaivata itseään siihen verraten kuin Flintcomb-Ashissa, ja missä ihmiset Tessin mielestä näyttivät niin erilaisilta (vaikka samanlaisiahan ne oikeastaan olivat). Vain varmuuden vuoksi Angel oli käskenyt häntä lähettämään kirjeensä isänsä välityksellä, jolle hän tuhka tiheään ilmotti osotteensa siinä maassa, johon hän raskain sydämin oli siirtynyt.
— Kuulehan, sanoi vanha Clare pastori vaimollensa luettuansa kirjekuoresta päällekirjotuksen, jos Angel aikoo lähteä Riosta ensi kuun lopulla käydäkseen kotona, niinkuin aikomuksensa oli, niin tämä varmaankin jouduttaa hänen matkaansa, sillä luultavasti tämä on hänen vaimoltansa. — Hän huokaisi syvään ajatellessaan poikansa vaimoa, ja kirje varustettiin heti uudella osotteella ja pantiin postiin.
— Rakas poika, kunpa hän vain onnellisesti pääsisi kotiin, mutisi rouva Clare. Viimeiseen hengenvetooni saakka olen tunteva, että häntä on kohdeltu lapsipuolen tavoin. Sinun olisi pitänyt lähettää hänet Cambridgeen, huolimatta hänen uskon puutteestansa, ja antaa hänelle samanlainen tilaisuus opintielle pääsemiseen kuin muillekin pojille. Oivien miesten vaikutuksesta olisi hän kenties luopunut omituisista mielipiteistään ja ruvennut lopulta papiksi. Ja vaikka ei olisi papiksikaan ruvennut, olisi hän joka tapauksessa saanut parempaa kohtelua osakseen.
Tämäpä olikin ainoa moite, millä rouva Clare koskaan häiritsi miehensä rauhaa poikain kasvatukseen nähden. Eikä hän tästä usein puhunutkaan, sillä hän oli yhtä järkevä kuin hyvä ja tiesi miehensäkin olevan huolissaan siitä, oliko hän menetellyt oikein tässä asiassa. Kovin usein oli hän kuullut hänen lepäävän öisin valveilla, huokailevan ja rukoilevan Angelin puolesta. Hänen hiljainen tuskansa oli paljoa katkerampi kuin vaimonsa lausuma moite.
He syyttivät itseänsä Angelin onnettomasta avioliitosta. Jollei Angelin olisi annettu ruveta maamieheksi, ei hän koskaan olisi joutunut maalaistyttöjen pariin. He eivät tienneet varmasti, mikä hänet oli erottanut vaimostaan, eivätkä myöskään milloin ero oli tapahtunut. Alussa he olivat luulleet eron aiheutuneen jostain arveluttavasta vastenmielisyydestä. Mutta myöhemmissä kirjeissään oli hän silloin tällöin maininnut tulevansa kotiin häntä hakemaan, mistä he päättivät, etteivät asiat toki niin huonolla kannalla olleet. Hän oli sanonut vaimonsa olevan vanhempainsa luona, ja he olivat päättäneet olla sekaantumatta asiaan, jota eivät tiettävästi voineet auttaa.
Silmät, joita varten Tessin kirje oli aijottu, katselivat tähän aikaan rannatonta lakeutta — Angel ratsasti muulin selässä Etelä-Ameriikan sydänmaasta merenrantaa kohti. Surullisia olivat hänen kokemuksensa tästä vieraasta maasta olleet. Ankara tauti, johon hän heti tultuansa oli sairastunut, pyrki vielä häntä vaivaamaan, ja vähitellen hän oli miltei päättänyt luopua aikomuksestaan asettua tänne maamieheksi, vaikka hän yhä maata samoillessaan piti tämän ajatuksensa salassa vanhemmiltaan.
Työmiehet, joita suuret joukot oli tullut maahan samalla kertaa kuin hänkin, petollisten ilmotusten houkuttelemina, olivat sairastuneet, kuolleet ja häipyneet teille tietymättömille. Monesti oli hän nähnyt englantilaisiin farmeihin kuuluvain äitien tallustelevan eteenpäin lapsi käsivarrellaan, nähnyt lapsen sairastuvan kuumeeseen ja kuolevan, nähnyt äidin seisattuvan kaivaakseen omin käsin hautaa pehmeään maahan, hautaavan pienokaisen, vuodattavan kyynelen ja sitten tallustelevan taas eteenpäin.
Angel ei ollut alkuaan aikonut asettua Brasiliaan elämään, kotimaasta hän toivoi löytävänsä mieleisensä maatilan. Epätoivon puuska oli hänet tänne ajanut. Hän tahtoi unohtaa entisyytensä ja liittyi sen vuoksi Brasiliaan meneviin maanmiehiinsä.
Vieraassa maassa ollessaan hän oli suuresti vanhentunut. Ei hän antanut enää kauneudelle niin suurta arvoa. Hylättyään mystiikan vanhat opit hän alkoi hyleksiä siveysperiaatteitakin. Hän arveli niiden kaipaavan tarkistamista. Kuka olikaan siveellinen mies? Ja vielä selvemmin, kuka oli siveellinen nainen? Jonkun luonteen kauneus tai viheliäisyys ei ilmennyt teoissa, vaan tarkotusperissä ja vaikutteissa.
Mitä hän sitten Tessistä ajatteli?
Hän alkoi katsella häntä toisessa valossa, alkoi tuntea tuskaa hätäisestä tuomiostaan. Oliko hän hylännyt hänet ainiaan? Hän ei voinut enää sanoa haluavansa ijankaiken elää hänestä erillään, mikä taas viittasi siihen, että hän oli taipuvainen anteeksi antamaan.
Tessin muisto alkoi elpyä ja käydä rakkaaksi samaan aikaan kuin tämä oleskeli Flintcomb-Ashissa, mutta ennen kuin hän oli uskaltanut kirjottaa Angelille oloistaan tai tunteistaan. Angel oli kovin ihmeissään, ettei hän kirjottanut, eikä ihmetellessään tullut ajatelleeksi syitä hänen vaitioloonsa. Näin hän käsitti täydelleen väärin hänen vaitiolonsa — ja kumminkin se olisi sanonut niin kovin paljon, jos hän vain olisi sitä käsittänyt! Tottelihan Tess sanasta sanaan määräyksiä, joita hän oli antanut ja sitten unohtanut. Huolimatta luontaisesta rohkeudestaan ei hän vaatinut itselleen mitään oikeuksia, vaan piti tuomiota kaikin puolin oikeana ja alistui mykkänä siihen.
Äsken mainitulla sisämaan matkalla eräs toinen mies ratsasti hänen rinnallaan. Angelin kumppani oli myöskin englantilainen ja samalla asialla kuin hänkin, vaikka hän oli peräisin toiselta kulmalta isänmaata. Molemmat olivat alakuloisella mielellä ja puhelivat kotimaasta. Luottamus herätti luottamusta. Miehet ovat taipuvaisia, varsinkin vierailla mailla ollessaan, uskomaan oudoille elämänsä salaisuuksia, joita eivät muutoin kertoisi parhaille ystävillensäkään, ja niinpä Angelkin jutteli, ratsastaessaan eteenpäin, tuolle miehelle tarinan surullisesta avioliitostaan.
Vieras oli käynyt paljoa useammissa maissa ja ollut tekemisissä useamman ihmisen kanssa kuin Angel, ja hänen yleismaailmallisesta mielestään tuommoiset poikkeukset yhteiskunnallisesta säännöstä, niin äärettömän arveluttavia kuin ne olivatkin ahdasmielisistä henkilöistä, eivät olleet sen kummempia kuin mitä ovat laaksojen ja vuorijonojen muodostamat epäsäännöllisyydet koko maapalloon nähden. Hän katseli asiaa aivan toisilla silmillä kuin Angel, hänen mielestään Tessin entisyys ei vaikuttanut vähääkään hänen tulevaan elämäänsä, ja suoraan hän sanoikin Angelille, että hän oli menetellyt väärin erotessaan hänestä.
Seuraavana päivänä kasteli ukkosenkuuro heidät likomäräksi. Angelin kumppani sairastui kuumeeseen ja kuoli loppuviikolla. Clare hautasi hänet jatkaen sitten matkaansa. Tuon tuiki tuntemattoman miehen sanat tuntuivat pyhiltä hänen kuolemansa perästä ja vaikuttivat Clareen enemmän kuin filosoofien järkipäätelmät. Ne saattoivat hänet häpeämään omaa ahdasta katsantokantaansa. Hänen ristiriitaiset ajatuksensa ja toimensa syöksyivät hyökyaaltoina hänen ylitsensä. Itsepintaisena hän oli ylistellyt helleeniläistä pakanuutta kristinuskon kustannuksella, mutta eihän tuo sivistys pitänyt laitonta antautumista häpeällisenä. Ja tuo kammo epäpuhtautta kohtaan, jonka hän oli perinyt mystillisen uskon kera, saattoi tietenkin olla parannettavissa ainakin silloin, kun tulos johtui petoksesta. Omatunto soimasi häntä. Izz Huettin sanat, jotka eivät koskaan olleet haihtuneet hänen muistostaan, välähtivät elävinä hänen mieleensä. Hän oli kysynyt Izziltä rakastiko hän häntä, ja tämä oli vastannut myöntävästi. Rakastiko hän häntä enemmän kuin Tess? Ei, oli tämä vastannut, Tess antaisi henkensä hänen edestään, eikä hän itsekään voisi enempää tehdä.
Hän ajatteli Tessiä semmoisena kuin oli hänet hääpäivänänsä nähnyt. Kuinka hänen katseensa oli riippunut hänessä kiinni, kuinka hän oli kuunnellut jokaista hänen sanaansa, aivan kuin ne olisivat olleet jonkun jumalan sanoja! Ja tuona kauheana iltana pesävalkean ääressä, jolloin hänen yksinkertainen sielunsa ilmaisi hänelle salaisuutensa, kuinka säälittävältä hänen kasvonsa olivat näyttäneet tulen valossa, — kun hänelle ei mennyt mieleenkään, että hän, Clare, voisi häneltä kieltää rakkautensa ja suojeluksensa!
Niinpä hän muuttui vähitellen Tessin syyttäjästä hänen puolustajakseen. Hän oli lausunut hänestä itsekseen kyynillisiä ajatuksia; mutta ei yksikään ihminen jaksa elää pitempää aikaa kyynillisenä, ja niin hänkin peruutti ne. Niihin hän oli eksynyt siitä syystä, että antoi ylimalkaisten periaatteiden houkutella hänet halveksimaan aivan erikoista tapausta.
Tessin suvun tarjoama historiallinen viehätys — mahtavan D'Urberville-suvun, jota hän halveksuen oli pitänyt hävinneenä voimana — kosketti nyt hänen tunteitansa. Hän ei ollut huomannut erotusta näiden seikkain valtiollisen ja sielullisen arvon välillä. Viimemainitussa katsannossa hänen d'urbervilleläinen syntyperänsä oli perin merkityksellinen; se oli arvoton taloustieteilijälle, mutta mitä oivallisin aihe haaveilijalle, jota huvitti häviölle joutuneiden sukujen tutkiminen. Ja kohtapa olisi joutunut unheeseen vähäinen Tessin vereen ja nimeen liittyvä erikoispiirre, samoin kuin historiallinen side, joka yhdisti hänet Kingsberessä oleviin marmoripatsaihin ja luurankoihin. Niin aika säälimättä hävittää omaa romantiikkaansa. Muistellessaan yhä uudelleen hänen kasvojansa hän arveli nyt voivansa huomata niissä hiukan sitä samaa arvokkuutta, jonka oli täytynyt jalostaa hänen esi-äitejään. Ja tämä näky värisytti häntä kuten ennenkin ja jätti jälkeensä tuskan tunnon.
Vaikka Tessin entisyys ei ollutkaan aivan moitteeton, voitti kuitenkin hänen kaltaisensa naisen povessa asuva henkevyys hänen kumppaniensa tuoreuden. Näin haasteli uudelleen heräävä rakkaus, valmistaen maaperää Tessin hehkuvalle kirjeelle, jonka Angelin isä juuri oli hänelle lähettänyt.
Sillä välin Tess odotteli, että Angel saapuisi hänen pyyntöänsä noudattaen. Toisinaan hänen toivonsa kasvoi, toisinaan se taasen hupeni vähiin. Jälkimäinen seikka johtui siitä, että ne elämän tapahtumat, jotka olivat syynä heidän eroonsa, pysyivät yhä muuttumatta — eivätkä voineetkaan muuttua — ja ettei hänen poissaolonsakaan saattanut vähentää niiden merkitystä, jollei kerran hänen läsnäolonsakaan ollut voinut tehdä sitä.
Hän mietti kuitenkin mielessään, millä tavoin voisi häntä parhaiten huvittaa, kun hän tulisi. Huokaillen hän toivoi, että olisi ottanut parempaa vaaria sävelmistä, joita Angel soitti harpullaan, että olisi udellut häneltä, mistä kansanlauluista hän enimmän piti. Hän kysäisi asiaa Amby Seedlingiltä, joka oli seurannut Izz Huettia Talbothaysista, ja sattumalta Amby muistikin, että laulunpätkistä, joita lypsäessä oli lehmille laulettu, Clare oli näyttänyt pitävän enimmän lauluista "Cupidon tarhat" ja "Päivänkoitto" eikä ollut välittänyt semmoisista kuin "Räätälin housut" ja "Kaunoisena kasvoin", vaikka mukavia rallatuksia nekin olivat.
Näitä Angelin lempilauluja hän uutteraan harjotteli, varsinkin "Päivänkoittoa". Kivinenkin sydän olisi sulanut kuullessaan hänen laulavan näitä sävelmiä. Milloin vain jäi yksinään työtä tekemään, silloin hän näinä kylminä päivinä laulaa helähytteli. Kyynelet vierivät poskia pitkin, kun hän ajatteli, ettei Angel kenties kaikesta huolimatta tulisikaan häntä kuulemaan, ja laulujen yksinkertaiset, veikeät sanat tuntuivat ikäänkuin pilkkaavan laulajan angervoista mielialaa.
Tess eli niin haaveittensa vallassa, ettei tuntunut huomaavan, kuinka kevät teki tuloaan, kuinka päivät olivat pidentyneet ja kuinka muuttopäivä oli kohta käsissä.
Mutta hiukan ennen sitä päivää tapahtui jotain, mikä saattoi Tessin ajattelemaan varsin toisenlaisia asioita. Hän oli eräänä iltana asunnossaan kuten tavallisesti, istuen alakerrassa perheen kera, kun joku koputti oveen ja kysyi Tessiä. Himmeässä päivänvalossa hän näki oven kohdalla vartalon, joka oli pitkä kuin täysikäisen naisen, mutta hoikka kuin lapsen, tyttömäisen olennon, jota hän ei tuntenut hämärässä, ennenkuin tämä virkkoi: — Tess!
— Mitä — onko se Liisu-Viisu? kysyi Tess hämmästyneenä. Siskonsa, joka vielä vuosi sitten hänen matkaan lähtiessään oli kisaillut lasten joukossa, oli kasvaa putkahtanut pitkäksi tytöksi. Hoikat sääret, jotka näkyivät hänen ennen liian pitkän, mutta nyt lyhyeksi käyneen hameensa alta, ja kömpelöt liikkeet ilmaisivat, kuinka nuori ja kokematon hän oli.
— Minä se olen, olen juossut koko päivän sinua etsien, sanoi Liisu vakavasti, ja kovin olen väsyksissä.
— Mitenkäs kotona jaksetaan?
— Äiti on hyvin huonona sairaana, lääkäri sanoo hänen kuolevan, eikä ole isänkään terveydestä tolkkua; hän harmittelee sitä, että hänenmoisensa suurisukuisen miehen täytyy tehdä roskaisia töitä. Olemme pahassa pulassa.
Tess seisoi kotvasen ajatuksiinsa vaipuneena, ennenkuin muisti pyytää Liisu-Viisua sisään. Kun hän sen viimeinkin teki ja tarjosi siskolle teetä, oli hänellä päätöksensäkin selvillä. Hänen oli välttämättä lähdettävä kotiin. Hänen palvelusaikansa loppui kyllä vasta huhtikuun kuudentena päivänä, mutta kun siihen ei ollut enää kovin pitkältä, niin hän päätti heti lähteä.
Jos läksisivät tänä iltana matkaan, niin he joutuisivat perille kahtatoista tuntia aikaisemmin, mutta hänen siskonsa oli liian uuvuksissa jaksaakseen lähteä niin pitkälle taipalelle. Tess juoksi Marianin ja Izzin luo, kertoi heille kotioloistaan ja pyysi heitä parhaalla tavalla selittämään vuokraajalle syyn hänen lähtöönsä. Palattuaan hän laittoi Liisulle illallista, pani hänet nukkumaan omalle vuoteelleen ja sulloi kapineitansa pajukorin täpö täyteen. Ja sitten hän läksi kotimatkalle kehotettuaan Liisua saapumaan perästä huomisaamuna.
50.
Kymmenen löi kello, kun hän pimeässä läksi taivaltamaan puolen kolmatta peninkulman pituista matkaansa. Yksinäisillä seuduilla on yöllä kulkeminen pikemmin turvallista kuin vaarallista. Tess tiesi tämän ja ohjasi kulkunsa teitä myöten, joita päiväiseen aikaan tuskin olisi uskaltanut astua; ei nyt ollut mieronkiertäjiä liikkeellä, ja aaveitten pelko haihtui mielestä äitiä ajatellessa.
Näin hän riensi mäeltä mäelle, kunnes saapui Bulbarrowiin ja puolen yön tienoissa hän katseli tältä kukkulalta varjoryhelmää, joka epämääräisenä häämötti sillä paikalla, missä hänen kotilaaksonsa oli.
Hän oli jo kulkenut puoli peninkulmaa ylänköä, edessä oli parin peninkulman taival alankomaata. Tähtien kelmeässä valossa hän parahiksi erotti mutkittelevan, laskeutuvan tien. Kohta ilmaisi maaperän hajukin, että hän oli saapunut alankoon. Siinä oli ympärillä saviperäinen Blackmoorin laakso, se osa laaksoa, missä ei vielä ollut leveitä valtateitä.
Nuzzleburissa hän kulki kyläkapakan ohitse, jonka nimikilpi narisi vastaukseksi hänen askeleihinsa, joita ei kuullut kukaan elävä olento paitsi hän itse. Senkin seitsemää tietä taivallettuaan, hän kolmen aikaan pyörähti viimeisestä tien mutkasta Marlottin kylään, kulki kentän vieritse, missä nuorena tyttönä kesäkisoissa oli ensi kerran nähnyt Angel Claren, joka ei ollut häntä tanssittanut — pettymyksen tunne ailahteli vieläkin hänen mielessään. Kotoa päin näkyi valoa. Se tuikki makuuhuoneen ikkunasta, ja ikkunan edessä huojui oksa, ikäänkuin hänelle viittoen.
Heti kun Tess erotti talon — se oli äskettäin katettu hänen rahoillansa — niin se vaikutti häneen entisellä tenhollansa. Aina oli se näyttänyt olevan osa hänen ruumistansa ja henkeänsä. Kaltevilla katonalaisilla, päädyillä, uuninpiipun katkonaisilla tiiliriveillä, kaikilla tuntui olevan jotain yhteistä hänen luonteensa kanssa.
Hän avasi hiljaa oven, jottei häiritsisi ketään. Huone oli tyhjä, mutta naapurin eukko, joka hoiti hänen äitiänsä, pistäysi yläkerrasta portaille ja kuiskasi ettei sairas ollut entisestään tervehtynyt, vaikka oli hetkeksi nukahtanut. Tess laittoi itselleen aamiaista ja rupesi sitten äitiänsä hoitamaan.
Aamulla hän tapasi lapset ja huomasi ihmeekseen heidän kasvaneen tavattomasti, vaikka hän oli ollut poissa vain toista vuotta. Pitäessään heistä hellää huolta häneltä unohtui omat murheensa.
Hänen isäänsä vaivasi entinen epämääräinen tauti, ja hän istui tuolillansa kuten tavallisesti. Mutta Tessin tulon jälkeisenä päivänä hän oli harvinaisen pirteällä tuulella. Ukko oli laatinut järkiperäisiä tulevaisuudensuunnitelmia, ja Tess kysäisi millaisia ne olivat.
— Ajattelen lähettää sanan kaikille tämän puolen muinaistutkijoille, hän selitti, ja pyytää heitä kokoamaan rahaston minun ylläpitämisekseni. Olenpa vakuutettu ettei anomukseni kajahda kuuroille korville. Ne miehet kuluttavat suunnattomia summia pannessaan kuntoon vanhoja raunioita ja etsiessään luita ja sen semmoista romua. Kaiketi elävät jäännökset ovat heille monta vertaa mieluisempia, kun vain saavat minusta kuulla. Kunpa joku kävisi heille ilmottamassa, mikä merkillisyys heidän joukossaan elää eikä heillä ole siitä aavistustakaan! Jos pastori Tringham, joka minut keksi, olisi elänyt, niin hän sen varmasti olisi tehnyt.
Tess päätti olla lausumatta mielipidettään näistä lennokkaista suunnitelmista, kunnes oli saanut välttämättömimmät asiat järjestykseen, vaikkapa hänen työstänsä ei näyttänyt paljon jälkeä tulevankaan. Kun tärkeimmät tehtävät sisällä viimeinkin oli suoritettu, niin hän rupesi ulkona askaroimaan.
Touon aika oli käsissä. Puutarhoissa ja pelloilla oli kevättyöt alettu. Mutta Durbeyfieldissä ei oltu pantu tikkua ristiin. Tess huomasi harmikseen, että siemenperunatkin oli syöty sukupuuttoon — äärimäisen suruttomuuden merkki! Ensi työkseen hän hankki mitä tarvittiin, ja lopulta vapaaherrakin koheni sen verran, että kykeni Tessin hartaasta pyynnöstä puutarhaa katsomaan, sillä välin kun hän itse ryhtyi tekemään työtä kylän laidasta vuokratulla maatilkulla.
Hänestä oli hupaista työskennellä ulkosalla toimitettuansa askareensa sairaan huoneessa, missä häntä nyttemmin ei tarvittu niin paljoa kuin ennen, koska äiti alkoi jo parantua. Kovassa työssä huoletkin hälvenivät. Peltotilkku sijaitsi ylävällä, kuivalla rinteellä, missä noita palstoja oli neljä-, viisikymmentä. Työ oli siellä vilkkaimmillaan varsinaisen päivätyön päätyttyä. Ojankaivu alkoi tavallisesti kuuden ajoissa, kestäen hämärään tai kuun nousuun saakka. Kuivat oksat ja risut kerättiin kasoihin ja sytytettiin palamaan. Poutailmalla ne tuota pikaa riehahtivat tuleen.
Eräänä päivänä Tess ja Liisu-Viisu työskentelivät täällä naapuriensa kera, kunnes auringon viimeiset säteet sattuivat melkein vaakasuorasti valkoisiin paaluihin, joita oli lyöty rajamerkeiksi maatilkkujen välille. Kun hämärä alkoi maata peittää, niin risukasat hulmahtivat palamaan, ja niiden valossa peltojen rajat milloin vilahtivat näkyviin, milloin hävisivät paksuun savuun, aivan kuin tuuli olisi niitä heilutellut. Kun kokko alkoi hehkua, niin maata vasten heittäytyvät savupilvet muuttuivat loistaviksi harsoiksi työmiesten välille.
Illan pimetessä jotkut miehet ja naiset herkesivät työstä, mutta enin osa jäi kuitenkin pellolle, ja niiden joukossa oli Tesskin, vaikka hän lähetti siskonsa pois. Tadikko kädessä hän siinä hääräsi. Välistä hän peittyi kokonaan savupilveen, tuokiossa oli taas näkyvissä, loistaen kuin kupari hulmahtelevien liekkien valossa.
Hän oli tänä iltana omituisesti puettu, näyttäen koko kuvatukselta. Yllään oli hänellä monissa pesuissa haalistunut leninki ja sen päällä lyhyt, musta jakku — hän näytti yhtaikaa hää- ja hautajaisvieraalta. Loitompana olevilla naisilla oli valkoiset esiliinat; muuta ei heistä pimeässä näkynytkään lukuunottamatta kalpeita kasvoja, paitsi milloin liekit heitä valaisivat.
Lännen puolella kuvastui orjantappura-aita, oksat paljaina harottaen, opaalinväristä taivasta vasten, ja sen yläpuolella loisti Jupiter kuin auennut keltainen narsissi niin kirkkaasti, että oli varjon heittää. Moniaita nimettömiä pikku tähtiä tuikki siellä täällä, koira haukkui jonkun matkan päässä, ja kuivalta maantieltä kuului silloin tällöin rattaiden jyrinää.
Tadikot helähtelivät yhä; ei ollut vielä kovin myöhäkään, ja vaikka ilma oli karmakka, tuntui siinä jo kevään kuisketta, mikä antoi työmiehille uutta intoa. Omituinen tenhonsa oli paikalla, ajalla, räiskyvillä tulilla, valon ja varjon vaihteluilla — hupaiselta tuntui Tessistä samoin kuin muistakin pellolla työskenteleminen. Yrmeänä vihamiehenä yö saapuu talvipakkasella, leppoisena rakastajana kesähelteellä; tänä maaliskuun päivänä se saapui hiljaisena rauhottajana.
Ei kukaan kiinnittänyt huomiotansa kumppaneihinsa. Kaikki häärivät omalla tilkullansa. Niinpä ei Tesskään hajotellessaan savea ja lauleskellessaan lystikkäitä laulunpätkiänsä — vaikkei hän juuri enää toivonut Angelin saavan niitä kuulla — pitkään aikaan huomannut lähinnä itseänsä työskentelevää henkilöä — muuatta puseropukuista miestä, joka tadikko kädessä myllisteli maata samalla saralla kuin hänkin ja jonka hän arveli isänsä lähettäneen hänelle apulaiseksi. Välistä savu erotti heidät toisistaan, sitten hälveni taas, ja he olivat toistensa näkyvissä, mutta muista erillänsä.
Tess ei puhutellut kumppaniansa, eikä tämäkään häntä. Sen hän vain muisti, ettei miestä ollut näkynyt pellolla selvällä päivällä. Ei hän tuntenut häntä keneksikään marlottilaiseksi työmieheksi, eikä ihmekkään, sillä olihan hän viime vuosina ollut pitkät ajat poissa kotikylästään. Vähitellen mies saapui työssään siksi lähelle häntä, että tulenliekit heijastuivat hänen tadikkonsa teräspiikeistä yhtä selvästi kuin hänen omastaankin. Tess astui tulen luo heittääkseen siihen kuivia risuja. Mies teki samoin. Tuli hulmahti korkealle ilmaan, ja Tess tunsi D'Urbervillen kasvot.
Hänen odottamaton ilmestymisensä, kummallinen ulkomuotonsa, hänellä kun oli yllään pitkä, karkea pusero, joita nyttemmin vain ylen vanhat työmiehet pitivät, puoleksi säikäytti, puoleksi nauratti Tessiä. D'Urberville nauroi kotvasen hiljalleen.
— Jos olisin leikkituulella, niin sanoisin: tämähän muistuttaa suuresti paratiisia! hän huomautti veitikkamaisesti, katsellen häneen pää kallellaan.
— Mitä sinä tarkotat? kysyi Tess heikosti.
— Joku leikinlaskija saattaisi sanoa, että tämä näyttää ihan paratiisilta. Sinä olet Eeva, ja minä olen pahahenki, joka viettelen sinua ilkeän eläimen haahmossa. Miltonin esittämää kuvausta minä usein uskossa ollessani muistelin. Näin hän kuvailee:
"Oi valtijatar, lyhyt ompi tieTaa myrttipensaiden.… Jos suostut saMun seuraani, sun sinne johtaa voin.""Vie", virkkoi Eeva.
Ja niin edespäin. Rakas Tess, mainitsen tämän vain seikkana, josta sinulla on kenties ollut aivan väärä käsitys; sinähän ajattelet niin pahaa minusta.
— En ole koskaan sanonut sinua saatanaksi tai ajatellut sitä. En minä sinua ajattelekkaan, paitsi milloin loukkaat minua. Tulitko sinä tänne työhön vai minun tähteni?
— Ihan sinun tähtesi. Sinua katsomaan, ei mitään muuta. Jotten herättäisi huomiota, ostin tämän puseron muutamasta myymälästä, jossa näin sen riippuvan. Tulin panemaan vastalauseeni sitä vastaan, että sinä teet näin kovaa työtä.
— Mutta minäpä teen tätä varsin mielelläni — isän hyväksi tämä tulee.
— Oletko sinä eronnut pois entisestä työpaikastasi?
— Olen.
— Mihin sinä sitten aijot lähteä? Matkustat kai rakkaan puolisosi luo?
Tess ei voinut sietää nöyryyttävää huomautusta.
— Oh, en tiedä, sanoi hän katkerasti. Ei minulla ole puolisoa.
— Totta puhutkin — sikäli kuin sinä asiaa ajattelet. Mutta ystävä sinulla kuitenkin on, ja olenpa päättänyt laittaa elämäsi huolettomalle kannalle, sinusta välittämättä. Kotiin mentyäsi saat nähdä, mitä sinulle olen lähettänyt.
— Voi, Aleksander, soisin ettet minulle mitään antaisi! En voi ottaa sinulta mitään! Se on minusta vastenmielistä — se ei ole oikein.
— Seonoikein! hän huudahti päättävästi. Jos minä kerran menen tapaamaan naista, jota rakastan, niin saanenhan toki auttaakkin häntä murheistaan.
— Mutta minä tulen varsin hyvin toimeen! Olen vain huolissani siitä, siitä että … en toimeentulostani ollenkaan.
Hän pyörähti ympäri ruveten epätoivoisesti jatkamaan työtänsä, kyynelten välähdellessä tadikonvarrelle ja savipaakuille.
— Olet huolissasi lapsista — veljistäsi ja siskoistasi, jatkoiD'Urberville. Olen heitäkin ajatellut.
Tessin sydän vapisi; D'Urberville oli koskettanut arkaan kohtaan. Oli arvannut mikä häntä enimmän suretti. Kotiin palattuansa hän oli vaalinut lapsia intohimoisen hellästi.
— Jollei äitisi parane, niin jonkun täytyy pitää heistä huolta, sillä isästäsi ei taida olla heille paljoakaan varaa.
— On hänestä minun avullani. Hänen täytyy pitää huolta.
— Ja minun avullani myös.
— Ei — siitä ei tule mitään.
— Tämäpä helkkarin hullua! huudahti D'Urberville. Ukko on siinä uskossa, että olemme sukulaisia, ja on tietysti sangen tyytyväinen.
— Eipä olekkaan. Olen kertonut hänelle asian oikean laidan.
— Jopa olitkin mieletön.
D'Urberville riensi suutuksissaan hänen luotansa aitaviereen, missä riisui yltänsä pitkän puseron, jota oli pitänyt valepukunansa. Hän kääri sen kokoon, heitti tuleen ja meni tiehensä.
Ei luonnistanut työnteko Tessille tämän perästä. Olo tuntui rauhattomalta, hän mietti mielessään, meniköhän D'Urberville hänen kotiinsa. Ottaen tadikon käteensä hän alkoi astella kotia kohti.
Vähän matkan päässä talosta muuan siskoista juoksi häntä vastaan.
— Tess hoi — kuulehan! Liisu-Viisu itkee kohti kurkkua, sisällä on hyvin paljon ihmisiä, äiti voi paremmin, mutta isä kuuluu kuolleen.
Lapsi käsitti täydelleen tapauksen suuruuden, mutta ei sen surullista puolta. Hän katsoi Tessiin kysyvin, suurin silmin, kunnes huomasi, miten kertomansa uutinen häneen vaikutti, ja lisäsi:
— Tess, emmekö saa puhutella isää tämän koommin?
— Mutta isähän oli vain vähän pahoinvoipa! huudahti Tess hajamielisesti.
Liisu-Viisu tuli heidän luoksensa.
— Hän kuoli vastikään. Tohtori sattui olemaan juuri äidin luona ja hän sanoi, että isää oli mahdoton pelastaa, koska hänen rasvottunut sydämensä oli tehnyt lakon.
Niin, Durbeyfieldien pari oli vaihtanut paikkaa: kuoleva oli pelastunut vaarasta, ja vähemmän sairas lepäsi laudalla. Tapauksella oli suurempikin merkitys. Ukko Durbeyfieldin elämällä oli arvonsa huolimatta hänen persoonallisesta toiminnastaan, joka ei tainnut paljoa merkitä. Hän oli viimeinen mies kolmesta sukupolvesta, joiden ajaksi talo ja siihen kuuluva maa-ala oli annettu vuokralle; kauan aikaa oli jo maanomistaja ahnain silmin katsellut rakennusta saadakseen sen omille työmiehilleen. Ja sitä paitsi eivät maanomistajat koskaan pitäneet pitkäaikaisista vuokramiehistä, koska nämä elivät aivan kuin olisivat olleet itsenäisiä tilallisia.
Ja näin Durbeyfieldit, joiden nimi kerran oli ollut D'Urberville, näkivät joutuvansa saman kohtalon alaisiksi, minkä he epäilemättä olivat valtansa kukkuloilla ollessansa monta kertaa, kenties ankarammassa muodossa, valmistaneet tuommoisille maattomille raukoille, jommoisia he nyt itse olivat. Näin kaikki, mitä on auringon alla, nousee ja laskee ikäänkuin luoteen ja vuoksen vaikutuksesta.
51.
Viimeinkin tuli Maarian ilmestyspäivä, jolloin koko maalaiskansa on levottomassa liikkeessä. Silloin astuvat palvelukseen kaikki kynttilänpäivänä pestautuneet palkolliset.
Tämä talosta taloon muuttaminen lisääntyi joka vuosi tällä paikkakunnalla. Siihen aikaan kun Tessin äiti oli lapsi, pysyivät palkolliset koko ikänsä yksissä taloissa, missä heidän isänsä ja isoisänsäkin olivat palvelleet, mutta viime aikoina oli muuttamisen halu kasvanut yhä suuremmaksi. Nuoremmasta sukupolvesta muutto tuntui virkistävältä sysäykseltä, josta oli aina etuakin odotettavissa. Paikka, joka yhdestä perheestä tuntui orjuuden Egyptiltä, näytti loitompana olevasta luvatulta maalta, kunnes tämäkin perhe jonkun aikaa uudessa paikassa oltuaan huomasi joutuneensa Egyptiin; ja niin muutettiin alinomaa.
Liike ei kuitenkaan aiheutunut yksistään työkansan muuttohalusta. Olojen pakostakin oli moni perhe lähtenyt toisilta paikkakunnilta toimeentuloa etsimään. Ennen oli kylässä asunut varsinaisten maatyömiesten rinnalla mieltäkiinnittävä ja neuvokas luokka, joka ilmeisesti kohosi ensinmainittujen yläpuolelle — se luokka, johon Tessin isä ja äiti kuului — ja johon kuului nikkareja, seppiä, suutareja, kaupustelijoita ynnä muita pikku eläjiä; joukko ihmisiä, joilla oli jokseenkin varma elanto, koska heidän vuokra-aikansa kesti elinajan tai he omistivat itse pienen maatilkun. Mutta kun tuommoinen pitkä vuokra-aika päättyi, niin harvoin maata enää samalla tavalla vuokrattiin; tilanomistaja otti sen omaan huostaansa. Kyläläisiä, jotka eivät eläneet yksistään maanviljelyksellä, katsottiin karsain silmin, ja kun heidät häädettiin, kärsi siitä toistenkin toimeentulo. Nämä perheet olivat ennen olleet kylän ytimenä, ne olivat pitäneet yllä kylän traditsioneja, mutta nyt niiden täytyi etsiä turvapaikkaa suurissa kaupungeissa, ja tämä asiaintila, jota tilastotieteilijät mielivaltaisesti nimittävät "maalaisväestön pyrkimiseksi suuriin kaupunkeihin", on itse asiassa samaa kuin veden juokseminen ylöspäin jonkun koneiston pakotuksesta.
Kun asukkaat oli tällä tavalla häädetty, niin maanomistaja otti rakennukset haltuunsa ja pani niihin työmiehiään asumaan. Aina siitä päivin kun tuo tapaus sattui, joka heitti varjon Tessin elämään, oli Durbeyfieldin perhettä (jonka ylhäistä alkuperää ei otettu oikein uskoakseen) katsottu kuuluvaksi niiden joukkoon, joiden oli vuokra-aikansa loputtua lähdettävä toisille laitumille, vaikkapa vain siveellisyydenkin tähden. Ja olihan totta, ettei perhe ollut mikään sanottavan loistava esimerkki raittiudesta ja puhtaudesta. Isä ja äitikin olivat joskus juoneet itsensä päihdyksiin, nuorempia lapsia oli harvoin nähty kirkossa, ja vanhin tytär oli antautunut outoihin yhteyksiin. Kylää ei saanut saattaa pahaan huutoon.
Niinpä jo tänä Maarianpäivänä, jolloin oli laillinen lähtöpäivä, Durbeyfieldejä vaadittiin puhdistamaan talo erään hevosmiehen varalle, jolla oli suuri perhe; ja Joan lesken ja hänen tytärtensä Tessin ja Liisu-Viisun, Abraham pojan ja pikku lasten oli lähdettävä mieron tielle.
Heidän lähtönsä edellisenä iltana tuli varhain pimeä, harmaat sadepilvet näet varjosivat taivasta. Kun oli käsissä viimeinen ilta, jonka saisi viettää kotikylässään, niin Joan Durbeyfield, Liisu-Viisu ja Abraham olivat menneet ystäväinsä luo jäähyväisille, ja Tess oli kotimiehenä.
Hän kyyhötti polvillaan ikkunan vieressä olevalla penkillä, kasvot kiinni ruudussa, jota sadepisarat huuhtelivat. Hänen silmänsä katselivat hämähäkinverkkoa, joka erehdyksestä oli kudottu nurkkaan, missä kärpäsiä ei koskaan liikkunut — hämähäkki oli kai aikoja sitten kuollut nälkään. Tess mietti, mikä heille nyt neuvoksi tulisi; hän tunsi itse olevansa tämän onnettomuuden aiheuttaja.
Jollei hän olisi tullut kotiin, niin kenties äiti lasten kera olisi saanut asua talossa viikkovuokralaisena. Mutta miltei hänen tulopäivänänsä olivat muutamat vakavamieliset ja vaikutusvaltaiset henkilöt hänet huomanneet. Olivat nähneet hänen muka laiskottelevan kirkkotarhassa, missä hän niin hyvin kuin taisi koki pikku lapiolla laittaa kuntoon pienokaisen rappeutunutta hautaa. Tällä tavoin he olivat heti saaneet tietää hänen täällä olostaan ja antoivat hänen äidilleen aika läksytyksen siitä, että piti häntä luonansa. Mutta olipa Joankin antanut heidän kuulla kunniansa, jopa sanonut lähtevänsä matkaansa mokomien ihmisten parista; hänen sanansa oli otettu onkeen — ja tässä sitä nyt oltiin.
— Ei minun olisi pitänyt tullakkaan kotiin, sanoi Tess katkerasti itsekseen.
Hän oli niin vaipunut näihin ajatuksiin, että tuskin huomasi valkoiseen sadetakkiin puetun miehen ratsastavan kylänraitilla. Tulija huomasi hänet tuota pikaa sen tähden, että Tessin kasvot olivat aivan ikkunassa kiinni. Hän ohjasi hevosensa niin lähelle seinää, että kaviot melkein tallasivat ikkunan alla olevaa kapeata kukkaspenkkiä. Vasta sitten kun tulija ratsuvitsallaan kosketti ikkunaa, Tess hänet huomasi.
— Etkö nähnyt minua? kysyi D'Urberville.
— En huomannut mitään, hän vastasi. Taisin kyllä kuulla ajoa, vaikka luulin vaunuilla ajettavan. Olin vähän kuin haaveissani.
— Kuulit kenties D'Urbervillein vaunuilla ajettavan. Kai sinä tuon tarinan tunnet?
— En. Mun … joku sitä kerran yritti kertoa, mutta miten lienee jäänytkään.
— Jos olet oikea D'Urberville, en minäkään saane sitä kertoa. Mitä itseeni tulee, en ole oikea D'Urberville, niin ettei siitä ole väliä. Pelottava juttu muutoin. Noiden näkymättömien vaunujen jyrinän kuulevat vain ihmiset, joiden suonissa virtailee D'Urbervillein verta, ja niiden kuulemista pidetään pahan merkkinä. Tarina kertoo murhasta, jonka muuan perheen jäsenistä oli tehnyt satoja vuosia sitten.
— Kerrohan koko tarina, kun olet kerran alkuun päässyt.
— No hyvä. Muuan D'Urberville kuului ryöstäneen kauniin naisen, joka koki karata vaunuista, joissa hän vei häntä pois ja kamppailussa D'Urberville tappoi hänet — tai nainen tappoi tämän, en muista kumpiko. Semmoinen on tarina… Mutta tehän olette lyöneet kimpsunne ja kampsunne läjään, aijotteko lähteä matkaan?
— Huomenna — Maarianpäivänä aijomme lähteä.
— Kuulin jo siitä, mutta en ottanut oikein uskoakseni; niin kovin hätäistä. Miksi te lähdette?
— Isän kuoltua päättyi talon vuokra-aika — meillä ei ole oikeutta asua täällä kauempaa. Viikkokaupalla olisimme kenties saaneet asua — jollei minua olisi ollut.
— Sinua?
— Minä näes en ole — kelpo nainen.
D'Urbervillen kasvot sävähtivät punaisiksi.
— Tuhat tulimmaista! Mokomatkin hempulat! Menkööt hiiden kattilaan ja palakoot tuhannen nuuskaksi! huudahti hän närkästyneenä. Ja sen takia te lähdette? Teidät on toisin sanoen häädetty?
— Eipä varsin häädettykään, mutta kun sanottiin, että meidän olisi piakkoin muuttaminen, niin oli paras tehdä se näinä päivinä, jolloin kaikki muuttavat.
— Mihin te sitten menette?
— Kingsbereen. Vuokrasimme sieltä asunnon. Äiti vain höpsyttelee isän sukulaisista ja tahtoo päästä niiden luo.
— Mutta perheenne ei ole sovelias vuokrahuoneistoissa asumaan ja tuommoisessa kaupunki pahasessa kuin Kingsbere. Mutta tulkaapa minun majaani Trantridgeen! Kanala on joutunut miltei häviöön äidin kuoltua, mutta rakennus on kuitenkin jälellä ja puutarha myös. Päivässä se on siistitty, ja äitisi on siinä varsin mukava asua; lapset pannaan hyvään kouluun. Minun täytyy tosiaankin auttaa teitä mäessä.
— Mutta mepä olemme jo vuokranneet asunnon Kingsberessä, selitti Tess.Ja voimme odottaa siellä…
— Odottaa — mitä sitten? Epäilemättä tuota kelpo miestäsi. Kuulehan nyt, Tess, tunnen miehet ja kun otan huomioon eronne syyt, niin voinpa varmasti sanoa, ettei hän koskaan tee kanssasi sovintoa. Vaikka olen ollut vihamiehesi, olen nyt ystäväsi, usko tai älä. Tulehan majaani asumaan! Hankimme suuren joukon kanoja, äitisi on omansa niitä hoitamaan, ja lapset saavat käydä koulua.
Tess hengitti yhä nopeammin ja viimein lausui:
— Mistä minä tiedän, tokko kaikkea tätä tekisitkään? Saatat muuttaa mieltäsi, ja silloin joutuisimme … äiti joutuisi … mieron tielle jälleen.
— Ei toki. Jos haluat, niin saat kirjallisen takuun. Mietihän asiaa.
Tess pudisti päätänsä. Mutta D'Urberville oli taipumaton, harvoin oli Tess nähnyt häntä niin päättävänä; hän ei tyytyisi kieltävään vastaukseen.
— Puhuhan äidillesi, hän sanoi kiihkeästi. Hänen asiansa on päättää, ei sinun. Minä annan puhdistaa ja valkaista talon huomisaamuna ja panna tulta uuniin; iltapäivällä se on kuiva, niin että voitte tulla suoraan asuntoonne. Odotan sinua.
Tess pudisti taas päätänsä, itku kurkussa. Ei uskaltanut katsahtaakkaanD'Urbervilleen.
— Olen sinulle jotain velkaa menneiltä ajoilta, kuten tiedät, tämä jatkoi. Ja sinä ajoit myöskin nuo hullutukset päästäni; olen iloinen…
— Olisitpa saanut pitää hullutukset päässäsi, käyttäydyithän silloin maltillisemmin.
— Olen iloinen, että saan sinulle vähänkin palkita. Odotan äitisi tavaroita huomenna tuleviksi… Annappa minulle kätesi nyt sen asian vahvistukseksi — armas, ihana Tess!
Viimeisiä sanoja lausuessaan hän hiljensi äänensä kuiskaukseksi ja pisti kätensä puoliavoimesta ikkuna-aukosta. Salamoivin silmin Tess vetäisi ikkunan kiinni, niin että D'Urbervillen käsi joutui puristukseen.
— Lempo vieköön — sinä olet julma! hän sanoi kiskaisten irti kätensä. Ei, ei, et sinä sitä tahallasi tehnyt. No niin, odotan sinua tai ainakin äitiäsi ja lapsia.
— En minä tule, minulla on rahaa yllin kyllin, huudahti Tess.
— Missä?
— Appeni huostassa, jos vain pyydän.
—Jospyydät. Mutta etpä sinä pyydä, Tess; tunnen sinut, ennen sinä nälkää näet, kuin menet pyytämään.
Näin sanoen hän ratsasti tiehensä. Tien mutkassa tuli häntä vastaan mies, jolla oli maalipönttö kädessä. Mies kysyi, oliko hän hylännyt veljet.
— Juokse helvettiin! kiljaisi D'Urberville.
Tess kyyhötti kotvasen paikoillaan, kunnes äkillinen, kapinoitseva tunne siitä, että kaikki tämä olikin vääryyttä, riehahti hänen mieleensä. Viljavat, kuumat kyynelet pulpahtivat silmiin. Oma miehensäkin, Angel Clare, oli häntä kovasti kohdellut! Ei hän ollut koskaan ennen päästänyt tuommoista ajatusta mieleensä, mutta Angel oli varmasti! Ei elämän päivänänsä — hän saattoi vannoa sen sydämensä syvyydestä — ollut hän tahtonut tehdä pahaa, ja kuitenkin oli kova kohtalo tullut hänen osakseen. Mitä hän olikin rikkonut, niin tahallansa ei hän ollut sitä tehnyt, vaan ainoastaan tietämättömyydestä; ja miksi piti hänen kärsiä niin kovaa rangaistusta?
Hän sieppasi ensimäisen paperipalan, minkä sai käsiinsä ja kirjotti siihen seuraavat rivit: