— Viimeinkin saamme levätä, sanoi Clare laskien permannolle matkalaukkunsa ja ruokakäärönsä.
He olivat hiljaa kuin hiiret, kunnes talonvartija tulisi ikkunoita sulkemaan. Varovaisuuden vuoksi Angel pani luukut tarkasti kiinni, jos vaimo sattuisi avaamaan heidän huoneensa oven. Kuuden ja seitsemän välillä hän tulikin, mutta ei käynyt siinä kylkirakennuksessa, jossa he olivat. He kuulivat hänen sulkevan ikkunat, panevan ne säppiin, lukitsevan oven ja menevän tiehensä. Sitten Clare päästi taas kipenen valoa sisään ikkunasta, he aterioivat toisen kerran, kunnes vähitellen kietoutuivat yön varjoihin, joita eivät kyenneet hälventämään, heillä kun ei ollut kynttilää.
58.
Yö oli harvinaisen juhlallinen ja rauhaisa. Kun päivä alkoi sarastaa, niin Tess kertoi miehelleen, kuinka tämä oli kävellyt unissaan, kantaen häntä sylissään virran yli ja pannen vaaralle alttiiksi heidän kummankin hengen, sekä kuinka Angel oli asettanut hänet luostarin raunioiden luona olleeseen kivikirstuun.
— Mikset puhunut siitä seuraavana päivänä? kysyi Angel. Se olisi poistanut paljon väärinkäsitystä ja onnettomuutta.
— Älä ajattele menneisyyttä, hän vastasi. Minä en ajattele muuta kuin nykyhetkeä. Miksipä ajattelisimmekaan? Kuka tietää, mitä huomispäivä tuo tullessaan.
Mutta ei se suruja tuonut. Aamu oli sumuinen ja kostea, ja kun Clare tiesi vartijan käyvän talossa vain kauniilla ilmalla, niin hän uskalsi hiipiä ulos huoneesta taloa tutkimaan. Ruokakammioissa ei ollut ruokaa, mutta vettä oli kyllä. Sumun turvassa hän hiipi talosta lähimpään kylään ja osti sieltä teetä, leipää ja voita. Tess heräsi hänen tuloonsa, ja he rupesivat aterioimaan.
Heitä ei haluttanut mennä ulos, päivä meni, yö tuli, ja niin toinen ja kolmas. Ja vihdoin oli, melkein heidän huomaamattansa, vierähtänyt viisi päivää yksinäisyydessä, ei ainoankaan elävän olennon ääni ollut häirinnyt heidän rauhaansa. Ilmanmuutokset olivat tärkeimpiä tapahtumia; metsän linnut olivat heidän ainoana seuranansa. Ikäänkuin hiljaisesta sopimuksesta he tuskin milloinkaan puhuivat hääpäivänsä jälkeisistä tapahtumista. Tämä synkkä väliaika näytti hävinneen, ja nykyisyys ja entisyys liittyivät toisiinsa niin välittömästi, kuin ei välillä ollutta ajanvaihetta olisi ollutkaan. Kun Clare huomautti, että heidän olisi lähdettävä turvapaikastaan ja ohjattava kulkunsa joko Lontooseen tai Southamptoniin, oli Tess tuiki vastahakoinen tuumaan taipumaan.
— Miksi antaisimme suloisen ajan loppua! hän sanoi rukoillen. Mikä on tapahtuva, se tapahtuu. — Ja katsoen ikkunanluukun raosta ulos hän jatkoi: — Kaikki on tuskaa tuolla, täällä on rauhallista.
Clare katsahti myös ulos. Täyttä totta, sisällä huokui rakkaus ja anteeksianto, ulkona odotti armoton kohtalo.
— Ja — ja, sanoi Tess painaen poskensa hänen poskeansa vastaan, pelkään, ettei nykyiset tunteesi kestä kauan. En tahdo elää siihen päivään, jolloin et tunne niinkuin nyt. Mieluummin tahdon nukkua turpeen alla ennen sen ajan tuloa, jolloin halveksit minua, niin etten koskaan saa sitä tietää.
— En voi sinua koskaan halveksia!
— Niin minäkin toivon. Mutta kun ajattelen millainen elämäni on ollut, en ymmärrä kuinka kukaan voisi, ennemmin tai myöhemmin, olla halveksimatta minua… Kuinka mieletön minä olinkaan! Ennen en voinut tehdä kärpäselle enkä madolle pahaa, ja kun näin lintua kiusattavan häkissä, hyrskähdin useinkin itkemään.
He viipyivät vielä päivän. Yöllä pilvinen taivas selkeni, ja sen vuoksi vanha talonvartija heräsi tavallista aikaisemmin. Heleä päivänpaiste sai hänet tavattoman virkeälle tuulelle; hän päätti tuulettaa koko rakennuksen näin ihanana päivänä. Niinpä tapahtui, että hän tultuaan hoviin kuudennella tunnilla ja avattuaan alakerran ikkunat meni yläkertaan ja oli juuri tarttumassa ovenripaan, kun kuuli oven takaa hengitystä. Kun hän tallusteli tohvelit jalassa oli hän lähestynyt ovea kuulumattomin askelin. Vaimo syöksähti takaisinpäin, mutta arveli sitten kuulleensa väärin ja tarttui hellävaroen ovenripaan. Lukko oli rikki, ja oven eteen oli sisäpuolelta siirretty joku huonekalu, niin ettei hän saanut sitä raolleen enempää kuin ainoastaan pari tuumaa. Ikkunaluukusta lankesi valoviiru nuoren parin kasvoille, kun he siinä lepäsivät vaipuneina sikeään uneen, Tessin huulet, erillään toisistaan kuin puoleksi puhjennut kukka, Angelin posken vieressä.
Nähdessään heidän viattoman olonsa ja Tessin uhkean leningin, joka riippui tuolilla, hänen silkkisukkansa, kauniin päivänvarjonsa ja muut pukutarpeensa vaimo ällistyi niin, että hänen vihan puuskansa odottamattomien vieraiden tapaamisesta muuttui sääliksi ylhäissyntyistä karkurityttöä kohtaan, jona hän piti Tessiä. Hän sulki oven ja meni tiehensä yhtä hiljaa kuin oli tullutkin neuvotellakseen naapuriensa kanssa omituisesta löydöstään.
Parahiksi minuutti oli kulunut hänen lähdöstään, kun Tess heräsi ja sitten Clare. Molempia vaivasi tunne, että joku oli heitä häirinnyt, vaikka he eivät voineet sanoa mikä, ja tämä kiusallinen tunne kävi yhä voimakkaammaksi. Heti kun Clare oli pukeutunut, niin hän riensi kurkistamaan ikkunaluukkujen raosta ulos.
— Lähdetäänpä heti matkaan, hän sanoi. Näkyy olevan korea ilma. Minusta tuntuu, että täällä olisi joku talossa. Joka tapauksessa tulee vaimo aivan piakkoin.
Tess taipui tuumaan. He laittoivat huoneen kuntoon, kokosivat vähät kapineensa ja hiipivät hiljaa tiehensä. Metsään päästyä Tess kääntyi katsahtaakseen viimeisen kerran taloon päin.
— Ah, onnellinen asumus — jää hyvästi! hän sanoi. Elämäni päivät ovat luetut. Miksemme olisi voineet täällä oleilla.
— Älä niin sano, Tess. Parin päivän päästä olemme jossain satamakaupungissa. Kenties on kuitenkin paras olla menemättä Lontooseen tai Southamptoniin. Emmeköhän mene Bristoliin?
Tuuma hyväksyttiin, ja matka ohjattiin sen mukaan. Ripeästi tuntui matkanteko pitkän levon perästä luistavan, ja puolenpäivän tienoissa he lähestyivät Melchesterin kaupunkia, joka oli aivan heidän matkansa varrella. He päättivät viipyä kaupungin ulkopuolella olevassa metsikössä pimeään asti ja sitten jatkaa matkaa. Hämärissä Clare kävi hankkimassa vähän ruokaa, ja heidän öinen marssinsa alkoi; kahdeksan aikaan he kulkivat Ylä- ja Keski-Wessexin välisen rajan ohi.
Tess oli tottunut kulkemaan tiettömiä taipaleita ja nyt hän sai taitoansa näyttää. Heidän oli kuitenkin pakko mennä erään pikku kaupungin, vanhan Ambresburyn halki päästäksensä siltaa myöten joen yli, joka kiersi heidän eteensä. Puolen yön tienoissa he astelivat yksinäisiä katuja pitkin, joita himmeästi valaisi siellä täällä tuikkivat lyhdyt. Komea kirkontorni kohosi heidän vasemmalla puolellansa, ja sen takana oli silta. Päästyänsä joen toiselle puolen he noudattelivat aukealle lakeudelle johtavaa tietä.
Vaikka taivas oli raskaassa pilvessä oli himmeästä kuutamosta ollut heille vähän apua. Mutta nyt oli kuu laskenut, pilviä tuntui kasaantuvan aivan heidän päälaellensa, ja kohta oli pilkko pimeä. He tallustelivat kuitenkin eteenpäin, kävellen niin paljon kuin mahdollista nurmikolla, jottei askelia kuuluisi. Helppo siinä oli kulkeakkin, sillä tien vieressä ei ollut aitaa. Ympärillä kenttä murjotti synkeänä, ja tuuli puhalsi kylmästi. Oli matkattu kolme neljä kilometriä, kun Clare äkkiä huomasi edessään jonkun suunnattoman suuren esineen.
— Mikähän ihmeen paikka tämä on? hän kysyi.
— Se hurisee. Kuuntelehan, sanoi Tess.
Hän kuunteli. Leikkiessään salaperäisellä esineellä tuuli synnytti valtavan sävelen, joka soi kuin yksikielisen jättiläisharpun sävel. Muita ääniä ei kuulunut. Clare astui pari askelta eteenpäin hamuten kädellään. Seinä siinä tuntui olevan, kivinen seinä ilman saumoja. Tarkemmin tutkittuaan Clare huomasi, että se olikin suunnaton suorakulmainen pilari. Vasemmalla puolella oli toinen samanlainen. Epämääräisen korkealla heidän päänsä päällä oli jotain, joka pimitti mustan taivaan yhä mustemmaksi; se tuntui olevan holvi, joka yhdisti pilareja. He astuivat varovasti niiden väliin. Kaiku vastasi pienimpäänkin rasahdukseen. Oven ulkopuolella he vielä olivat, sillä kattoa ei näkynyt. Tess huoahti pelästyneenä ja ihmetteli: — Mikähän tämä on?
Pilareja tuntui olevan toinen toisensa vieressä, tunnustelipa miltä puolen tahansa.
— Tämäpä vasta on tuulten temppeli, sanoi Clare.
He astuivat eteenpäin, kunnes olivat pilariston keskellä.
— Tämä on Stonehenge, jatkoi Angel.
— Pakanuuden aikainen temppelikö?
— Niin. Vuosisatoja vanha, vanhempi D'Urbervillein hautoja. No, mikäs neuvoksi, kultaseni? Kenties löydämme edempänä suojapaikan.
Mutta Tess, ollen upi uuvuksissa, heittäysi pitkähkölle paadelle, jota pilari suojasi tuulelta. Kivi oli kuiva ja lämmin, sillä aurinko oli koko edellisen päivän siihen helottanut, ja Tessistä tuntui paljon mukavammalta loikoa siinä kuin kulkea kylmässä heinikossa, mikä oli kastellut hänen kenkänsä ja hameen helmansa.
— En haluaisi lähteä edemmäksi, Angel, hän sanoi ojentaen kätensä hänen kättänsä saavuttaakseen. Emmekö voi täällä odottaa?
— Pelkäänpä, ettei se käy päinsä. Tämä on kovin näkyvä paikka päivän aikaan.
— Nytpä muistuu mieleeni, että joku äitini sukulainen oli täällä paimenena. Ja pakanaksihan sinä Talbothaysissa tapasit minua sanoa. Niin että nyt olen kotonani.
Angel kumartui polvilleen hänen viereensä ja painoi huulensa hänen huulillensa.
— Nukuttaako sinua, armaani? Taidat levätä alttarilla.
— Kovin tässä on hyvä ollakseni, mutisi hän. Täällä on niin yksinäistä ja juhlallista — suuren onneni perästä — kun edessäni ei ole muuta kuin taivas. Tuntuu niinkuin ei koko maailmassa olisi muita ihmisiä kuin me kaksi, ja soisinpa, ettei olisikaan — lukuunottamatta Liisu-Viisua.
Clare arveli Tessin saattavan levätä tässäkin, kunnes pimeä rupeaisi hälvenemään. Hän heitti päällystakkinsa hänen yllensä ja istahti hänen viereensä.
— Angel, jos minulle jotain tapahtuu, niin tahdotko minun tähteni pitää Liisu-Viisua silmällä? Tess kysyi kuunneltuaan kotvasen tuulen soittoa pilarien välissä.
— Tahdon kyllä.
— Hän on niin hyvä, niin yksinkertainen ja viaton. Oi, Angel, — soisinpa sinun ottavan hänet vaimoksesi, jos minut menetät, niinkuin kohta käykin. Oi, jospa niin tekisit!
— Jos sinut menetän, niin menetän kaikki! Ja onhan hän kälyni.
— Ei se mitään tee, armaani. Marlottissa ihmiset tuon tuostakin menevät kälyjensä kanssa naimisiin, ja Liisu-Viisu on niin suloinen ja lempeä, ja kaunis tyttö hänestä tulee. Kernaasti minä tasaan sinut hänen kanssansa jouduttuani manan majoille. Jos vain ottaisit häntä ohjataksesi, opettaaksesi ja kasvattaaksesi itseäsi varten! Hänellä on kaikki, mitä minussa on hyvää, mutta ei sitä, mikä on huonoa, ja jos hän tulisi omaksesi, niin tuntuisi melkein kuin ei kuolema olisikaan meitä erottanut… Niin, nyt olen sen sanonut. Enpä siitä enää puhukkaan.
Hän vaikeni, ja Angel vaipui ajatuksiinsa. Kaukaa taivaanrannalta näkyi pilarien välitse valojuova. Musta pilvivaippa alkoi kohota ylöspäin, päästäen aamunairueita näkyviin.
— Uhrattiinko tässä Jumalalle? kysyi Tess.
— Ei, vastasi Clare.
— Kenelle sitten?
— Auringolle luullakseni. Tuo iso kivi, joka on tuossa erillään, on auringon nousua kohti.
— Muistuupa taas jotain mieleeni, sanoi Tess. Muistathan, ettet sinä tahtonut vaikuttaa uskooni, ennenkuin olisimme naimisissa? Mutta tiesin minä kuitenkin sinun ajatuksesi ja ajattelin niinkuin sinäkin — en suinkaan mistään järkisyistä, vaan siksi, että sinä niin ajattelit. Sanoppas nyt, Angel, luuletko että tapaamme toisemme kuoltuamme? Tahdon tietää sen.
Angel suuteli häntä päästäkseen vastaamasta.
— Oi, Angel, tämä merkitsee kieltävätä vastausta, hän sanoi hiljaa nyyhkyttäen. Ja minä tahdoin niin mielelläni nähdä sinut jälleen, niin mielelläni! Emmekö mekään, sinä ja minä, Angel, jotka olemme toisiamme niin suuresti rakastaneet?
Clare seurasi itseänsä suuremman miehen esimerkkiä eikä vastannut vaikeaan kysymykseen vaikealla hetkellä, ja he olivat taas vaiti. Tuokion perästä Tessin hengitys kävi tasaisemmaksi, hänen kätensä heltisi Angelin kädestä, ja hän vaipui uneen.
Vaalea hopeajuova itäisellä taivaanrannalla saattoi etäisimmätkin paikat laajalla lakeudella näyttämään läheisiltä, ja koko maisema kantoi tuota pidättymisen, äänettömyyden ja epäröimisen leimaa, mikä on tavallista juuri päivän koiton edellä. Itäiset pilarit holveineen häämöttivät mustina valoa vasten. Niiden takana oli iso aurinkokivi, ja uhrikivi oli keskellä.
Kuoli äkkiä öinen tuuli, ja kiven koloihin kerääntyneet vesilätäköt lakkasivat värisemästä. Samassa näytti jotain liikkuvan rinteen laidassa itäpuolella — vähäpätöinen pilkku vain. Se oli heitä lähestyvän miehen pää. Clare toivoi, että matkaa olisi yöllä jatkettu, mutta kun asia ei ollut autettavissa, niin hän päätti pysyä aloillaan. Mies tuli suoraan pilariryhmää kohti, missä he olivat.
Angel kuuli takanansa hiljaista liikettä, askelten kapsetta. Käännyttyänsä ympäri hän näki toisen miehen ja ennenkuin huomasikaan seisoi kolmas oikealla ja neljäs vasemmalla. Aamun koitto valaisi muuatta, ja Clare saattoi nähdä, että mies oli pitkä ja käveli kuin koulutettu. Tessin kertomus oli siis totta! Hän hypähti ylös saadakseen aseen, keksiäkseen pakokeinon, mitä tahansa. Mutta lähin mies seisoi jo hänen edessään.
— Ei maksa vaivaa, hän sanoi. Meitä on kuusitoista miestä tasangolla, ja koko seutu on komennettu liikkeelle.
— Sallikaa hänen nukkua, kunnes herää! Clare pyysi kuiskaten, kun miehet kokoontuivat Tessin ympärille.
Nähtyänsä missä hän lepäsi, miehet taipuivat tuumaan ja asettuivat vartioimaan häntä yhtä äänettöminä kuin ympärillä kohoavat pilarit. Clare meni kiven luo, kumartui Tessin ylitse ja tarttui hänen pieneen käteensä. Hän hengitti lyhyeen ja heikosti. Kaikki odottivat valon koittoa, heidän kasvonsa ja kätensä olivat kuin hopeoidut, mutta muu ruumis oli vielä pimeän peitossa; kivet hohtivat vihreänharmaina, lakeus värjötti varjoryhelmänä. Kohta kävi valo voimakkaammaksi, auringon kultainen säde karkeloi hänen vartalollaan, sukaisi silmäkulman alle ja herätti nukkujan.
— Mitä se on, Angel? hän kysyi nousten ylös. Ovatko hakijani tulleet?
— Ovat, armaani, Clare vastasi. Jo tulivat.
— Juuri niin pitääkin, hän mutisi. Angel, olenpa melkein iloinen — niin iloinen! Tämmöinen onni ei voinut olla pysyväinen; se olisi ollut liian paljon. Olen saanut nauttia kyllikseni; ei minun nyt tarvitse elää nähdäkseni sinun halveksivan itseäni.
Hän nousi ylös, pudisti itseään ja meni pari askelta eteenpäin.Miehistä ei ollut ainoakaan hievahtanut.
— Olen valmis, hän sanoi tyynesti.
59.
Wintoncester, tuo kaunis vanha kaupunki, joka ennen muinoin on ollut Wessexin pääkaupunkina, lepäsi kukkulainsa keskellä kesäkuun aamun heleässä päivänpaisteessa ja lämmössä. Tiili- ja hiekkakivirakennusten seiniltä oli sammal kuivunut keltaiseksi, alangoissa juoksevat virrat olivat vähällä vedellä, ja sillalle johtavaa valtakatua lakaistiin ja puhdistettiin kuin markkinapäivänä.
Sillalta kohoaa maantie, kuten jokainen wintoncesteriläinen tietää, pitkälle loivalle rinteelle, jättäen talot vähitellen taaksensa. Tietä myöten käveli ripeästi kaksi henkilöä; vastamäki ei näyttänyt heille haittaa tekevän. He olivat pistäytyneet tielle kapeasta, teljetystä portista, joka oli muutaman korkean talon seinässä. Näyttivät hätäisesti ehättävän ulos kaupungista, ja tämä tie tuntui heitä joutuisimmin auttavan. Kulkivat pää kumarassa, vaikka vanhuus ei kummankaan hartioita painanut. Auringonsäteet hymyilivät säälimättömästi heidän surupukimillensa,
Toinen kahdesta oli Angel Clare, toinen pitkä, elämälle avautuva olento — puoleksi tyttö, puoleksi nainen. Hengellistetty Tessin kuva, solevampi kuin hän, mutta silmät yhtä lumoavat. Se oli Claren käly, Liisu-Viisu. Heidän kalpeat kasvonsa näyttivät kovin kutistuneilta. He riensivät eteenpäin käsi kädessä lausumatta sanaakaan toisilleen, päät kumarassa juuri niinkuin apostoleilla Giotton taulussa "Kaksi apostolia".
Kun olivat päässeet miltei kukkulan laelle, niin kaupungin kellot löivät kahdeksan. Lyönnin kuullessaan he hätkähtivät, astuivat vielä muutamia askelia, niin että tulivat virstapatsaan kohdalle, joka loisti valkoisena vihreätä nurmikkoa vasten. Astuivat nurmikolle, pysähtyivät ikäänkuin näkymättömän voiman pakottamina, kääntyivät ympäri ja odottivat henkeään pidättäen patsaan vieressä.
Näköala tältä kukkulalta oli melkein rajaton. Allaolevassa laaksossa lepäsi kaupunki, josta he vastikään olivat lähteneet, suurimmat rakennukset kohosivat yli muiden — niiden joukossa tuomiokirkon torni, Pyhän Tuomaan kirkon tornin huiput, kimnaasin nelikulmainen torni ja oikealla vanhan luostarin vierasmajan torni ja pääty, missä tänäkin päivänä matkamies voi saada annoksen leipää ja olutta. Kaupungin takana yleni Pyhän Katariinan kukkula, edempänä kumpu kummun takana, kunnes maisema vihdoin sulautui aurinkoiseen taivaanrantaan.
Näitä etäisiä vaaranteita vasten kohosi kaupungin muiden rakennusten edessä suuri tiilinen kartano, jonka katto oli tasainen ja harmaa ja pienet ikkunat ristikoilla suojatut, puhuen vankeudesta — koko laitos muodosti jyrkän vastakohdan goottilaistyylisille rakennuksille. Kuuset ja rautatammet estivät sitä tielle näkymästä, mutta kukkulan laelle, missä matkamiehet seisoivat, se näkyi kokonaan. Portti, josta he taannoin olivat kadulle tulleet, oli tämän rakennuksen seinässä. Keskellä kohosi surkea, tasapäinen, kahdeksankulmainen torni ja täältä nähtynä se oli ainoa ruma kohta viehkeässä kaupungissa. Mutta juuri tähän rumaan kohtaan olivat Angelin ja Liisu-Viisun katseet kiintyneet; ympäristön kauneus tuntui heistä tehottomalta.
Tornin katolla oli pitkä salko. Heidän silmänsä riippuivat siinä kiinni. Pari minuuttia kellon lyönnistä jotain liikkui verkalleen salkoa ylös ja hulmahti tuuleen. Se oli musta lippu.
"Oikeus" oli täytetty, ja "kuolemattomien päämies", Aischylon mukaan, oli herennyt leikkimästä Tessin kanssa. Ja d'urbervilleläisritarit ja aatelisrouvat nukkuivat tietämättöminä haudoissaan. Molemmat äänettömät katselijat taivuttivat päänsä maata kohti, ikäänkuin rukoukseen, ja seisoivat siten pitkän ajan, hievahtamatta. Lippu viittoili hiljalleen tuulessa. Kohta kun tunsivat voimainsa palajavan, molemmat nousivat ylös ja kulkivat tiehensä käsi kädessä.