— Tahtoisin kysyä teiltä jotain, herra pastori.
Tämä sanoi olevansa valmis kuulemaan, ja Tess kertoi tarinan lapsen sairaudesta ja hätäkasteesta.
— Ja nyt, sir, hän lisäsi vakavasti, saatatteko sanoa, oliko se lapselle aivan samantekevää kuin jos te olisitte hänet kastanut?
Koska hänellä oli sama luontainen käsitys kuin käsityöläisellä, joka huomaa että työn, jota tekemään hänet oli kutsuttu, kutsujat ovatkin keskenään tuhrineet, niin hänen mielensä teki vastata kieltäen. Mutta tytön arvokas käytöstapa, hänen harvinaisen lämmin äänensä vaikutti hänen parempiin tunteihinsa — tai pikemmin niihin, mitä hänellä oli jälellä koetettuaan kymmenenä vuotena oksastaa kuollutta uskoa elävään epäilykseen. Ihminen ja pappi taistelivat hänen sisässään, ja ihminen pääsi voitolle.
— Rakas tyttöni, hän sanoi, aivan samantekevää se on.
— Annattehan hänelle sitten kristillisen hautauksen? kysyi hän nopeasti.
Pappi huomasi joutuneensa umpikujaan. Kun hän oli kuullut puhuttavan lapsen sairaudesta, oli hän tunnokkaasti illalla lähtenyt sitä kastamaan, ja kun hän ei tiennyt, että häntä oli kieltänyt tulemasta Tessin isä eikä Tess itse, niin ei hän käsittänyt, minkä vuoksi Tessin välttämättä piti toimittaa kaste itse.
— Se on toinen asia, hän sanoi.
— Toinen asia? Miksikä? kysyi Tess kiihkeästi.
— Tekisin sen varsin mielelläni, jos kysymys olisi vain meistä kahdesta. Mutta nyt en voi sitä tehdä — erinäisistä syistä.
— Yhden ainoan kerran vain, herra pastori!
— En tosiaan voi.
— Voi, pastori kulta! — Tess tarttui hänen käteensä tätä sanoessaan.
Pastori veti pois kätensä, pudistaen päätään.
— Sitten en teistä välitä! huudahti Tess, en kuuna päivänä tule enää kirkkoonne!
— Älä puhu niin ajattelemattomasta Tess.
— Mutta kenties se on hänelle aivan samantekevää, jos teette sen tai olette tekemättä… Onko se samantekevää? Älkää Herran tähden puhuko kuin pyhimys syntiselle, vaan niinkuin te mieskohtaisesti puhuisitte minulle, minulle poloiselle!
Kuinka pastori sai vastauksensa sopusointuun ankaroiden periaatteiden kanssa, joita hänen mielestään tuli noudattaa näissä asioissa, sitä ei maallikko kykene käsittämään, joskin hän voi antaa anteeksi puuttuvan yhtäpitäväisyyden. Hieman liikutettuna hän sanoi tässäkin tapauksessa:
— Se on aivan samantekevää.
Ja niin vietiin lapsi iltamyöhällä kirkkotarhaan pienessä, saalilla peitetyssä tavaralaatikossa ja kätkettiin lyhdyn valossa hautaan, jonka kaivamisesta haudankaivaja sai shillingin ja haarikan olutta. Lapsi haudattiin tuohon Jumalalle erotetun alueen ryteikkönurkkaan, missä Hän antaa viholaisten kasvaa, ja mihin kuopataan kaikki kastamattomat lapset, juopporentut, itsemurhaajat ja muut, joiden otaksutaan joutuvan kadotukseen. Mutta huolimatta kolkosta ympäristöstä Tess kyhäsi kahdesta päreestä rihman avulla pienen ristin, koristi sen kukilla ja pisti sen haudalle pään puoleen, tultuaan eräänä iltana muiden näkemättä kirkkotarhaan. Jalkapuolelle hän pisti myös kukkavihkon vesiastiassa, jotta se pysyisi elossa. Mitäpä siitä, että joku välinpitämätön katselija saattoi lukea astian kupeesta sanat: "Keelwellin Marmelaadia?" Äidinrakkauden silmä ei sitä huomannut korkeampiin asioihin kiihtyneenä.
15.
"Kokemuksen avulla", sanoo Roger Ascham, "me löydämme kiertäessämme lyhyemmän tien." Mutta usein pitkä vaellus tekee meidät kykenemättömiksi kulkemaan edemmäksi, ja mitä hyötyä on meillä silloin kokemuksestamme? Tess Durbeyfieldin kokemus oli tällaista hyödytöntä laatua. Hän oli lopultakin oppinut, mitä hänen oli tehtävä; mutta kukapa nyt enää hyväksyisi sitä?
Jos hän olisi ennen D'Urbervillein luoksi menoaan noudattanut ahkerasti määrättyjä mietelmiä ja elämänohjeita, jotka hän tunsi kuten maailma yleensäkin, niin ei hän olisi koskaan joutunut petetyksi. Mutta Tess — yhtä vähän kuin kukaan muukaan — ei kyennyt tajuamaan kultaisten mietelmäin koko totuutta silloin, kun niistä vielä saattaa olla hyötyä. Hän — ja niin moni muu — olisi saattanut Pyhän Augustinuksen kera lausua Jumalalle: "Sinä olet neuvonut meille paremman tien, kuin minkä olet sallinut meidän valita".
Tess vietti talven kotonaan; hän höyhensi lintuja, syötti kalkkunoita ja hanhia tai ompeli vaatteita siskoilleen ja veikoilleen D'Urbervillen hänelle antamista koreista pukimista, joita hän nyt halveksi. Hänen puoleensa ei hän koskaan tahtonut kääntyä. Mutta usein hän pani kätensä niskaansa ja istui mietteissään, kun toiset luulivat hänen olevan kovassa työssä. Filosoofin tyyneydellä hän pani merkille päiviä, sikäli kuin ne vierivät vuoden kuluessa; hän muisti onnettoman yön Trantridgen ajoilta, taustana synkkä metsä, muisti lapsen syntymä- ja kuolinpäivän, myöskin oman syntymäpäivänsä ja muut päivät, jolloin hänelle jotain merkittävämpää oli tapahtunut. Katsellessaan muutamana iltana peilistä kauneuttansa hänelle johtui äkkiä mieleen, että tulossa oli vielä muuan päivä, toisia tärkeämpi: hänen oma kuolinpäivänsä, jolloin hänen kauneutensa lakastuisi, päivä, joka piili salassa ja huomaamatonna vuoden muiden päivien joukossa, joka ei antanut merkkiä eikä ääntä vuosittain ohi mennessään, mutta joka kuitenkin oli niiden joukossa.
Milloin se tulisi? Miksei häntä vapisuttanut ajatellessaan tuon päivän tuloa? Jolloinkin tulevaisuudessa hänen tuttavansa sanoisivat: "Tänä päivänähän se Tess Durbeyfield raukka kuoli", sanoisivat eivätkä ajattelisi sen enempää. Tuosta päivästä, jolloin hänen elämänsä päättyisi kaikiksi ajoiksi, ei hän tiennyt mitään, ei millä viikolla, missä kuussa, minä vuodenaikana tai minä vuotena se tulisi olemaan.
Ja näin, melkein kuin yhdellä hyppäyksellä, Tess muuttui nuoresta tytöstä kypsyneeksi naiseksi. Syvät ajatukset kuvastuivat usein hänen kasvoillaan, ja äänessä oli surumielinen sointu. Silmät suurenivat ja saivat kaunopuheisemman ilmeen. Hänen ulkomuotonsa oli kaunis ja kiehtova, viime aikojen kovat kokemukset eivät olleet hänen sieluaan vahingoittaneet. Ilman maailman tuomiota nuo kokemukset olisivatkin olleet hänelle vain hyvä koulu.
Niin muista erillään hän oli pysytellyt, että hänen onnettomuutensa, joka ei koskaan ollut tullut yleisesti tunnetuksi, pian joutui Marlottissakin unhoon. Mutta ei hän siltä tuntenut koskaan enää voivansa viihtyä paikkakunnalla, joka oli nähnyt, kuinka surkeasti hänen vanhempansa olivat pettyneet pyrkiessään sukulaisiksi ja hänen kauttansa vielä läheisempään yhteyteen rikkaiden D'Urbervillein kanssa. Vasta sitten, kun pitkät vuodet olisivat haihduttaneet nämä muistot mielestä, saattaisi hän ehkä täällä viihtyä. Mutta nytkin Tess tunsi kuinka veri virtasi lämpimänä ja toiveikkaasti hänen sisässään; kenties hän saattaisi tulla onnelliseksi jossain syrjäseudussa, johon ei liittyisi mitään muistoja. Mutta menneisyydestä pakeneminen oli samaa kuin pyyhkäistä se kokonaan pois, ja sitä tehdäkseen täytyi hänen rientää muualle.
Hän saattoi usein udella itsekseen, oliko kerran menetetty ainiaaksi menetettyä myöskin siveyteen nähden. Ehkä hän kykenisi todistamaan sen käsityksen vääräksi, jos hän voisi verhota näkyvistä menneet tapahtumat. Uudistuksen voima, joka vallitsi elimellisessä luonnossa, ei varmaankaan ollut kielletty yksinomaan impeydeltä.
Kauan hän sai odottaa lähtötilaisuutta. Tuli tavattoman kaunis kevät, saattoi miltei kuulla kuinka lehdet kihisten aukenivat nupuistaan. Kevät-ilma vaikutti häneen samoin kuin metsän eläimiin, ja hän tunsi polttavaa halua lähteä matkaan.
Viimeinkin eräänä päivänä toukokuun alussa hän sai kirjeen muutamalta äitinsä vanhalta ystävältä meijeristiltä, joka vastaukseksi hänen aikoja sitten lähettämäänsä kirjeeseen ilmotti tarvitsevansa reipasta meijerityttöä ja ottavansa varsin mielellään Tessin tähän toimeen kesän ajaksi.
Meijeri ei ollut niin kaukana kuin hän olisi toivonut, mutta kuitenkin tarpeeksi etäällä hänen tuttavapiiristään, joka oli niin pieni. Niille, jotka liikkuvat ahtailla aloilla, ovat virstat maantieteellisiä asteita, pitäjät maakuntia, maakunnat kuningaskuntia.
Yksi seikka oli varma: hänen uudessa elämässään ei olisi enää oleva d'urbervilleläisiä ilmalinnoja. Hän olisi meijerityttö Tess eikä mitään muuta. Hänen äitinsä tiesi niin hyvin tyttärensä tunteet tässä asiassa, vaikkei siitä oltu sanaakaan puhuttu, ettei hän koskaan enää virkkanut mitään ritarillisista esi-isistä.
Ja kuitenkin — niin ristiriitoja täynnä on ihmisluonto — uusi paikka veti häntä voimakkaasti puoleensa juuri sen vuoksi, että se oli lähellä hänen esi-isäinsä aluetta. Sillä hänen sukunsa ei ollut kotoisin Blakemoresta, vaikka hänen äitinsä oli sieltä peräisin. Talbothaysin meijeri, josta hän oli saanut paikan, oli lähellä D'Urbervillein entisiä maatiloja ja suurta sukuhautaa. Hän kävisi katsomassa hautakiviä ja ajattelisi, ettei ainoastaan D'Urbervillein loisto ollut mennyt pirstoiksi samoin kuin Babylonin, vaan vieläpä oli heidän vähäinen jälkeläisensäkin joutuva heidän laillaan unholaan.
Ihmetteli hän myöskin, eiköhän hänelle satu jotain erinomaisen hauskaa asiaa esi-isäin alueilla oleskellessa, ja toivo pulpahti hänen povessaan niinkuin mahla pulpahtelee koivunvarvuista keväällä. Hänen vehmas nuoruutensa kohosi jälleen oltuaan jonkun aikaa murtuneena, ja sen mukana heräsi toivo ja vastustamaton halu nauttia elämästä.
16.
Eräänä ajuruohontuoksuisena, linnunlaulua heläjävänä toukokuun aamuna Tess lähti kotoaan toisen kerran. Oli kulunut yli kaksi vuotta siitä, kun hän palasi Trantridgesta, kaksi hiljaista parantavaa vuotta.
Hän pakkasi tavaransa niin, että ne voi lähettää hänelle myöhemmin, ja alotti matkansa ajamalla kyytihevosella Stourcastleen, jonka kautta tie meni — miltei päinvastaiseen suuntaan kuin hänen ensi retkellään. Tien polvessa hän heitti kaihoisan silmäyksen Marlottiin ja isänsä majaan, vaikka hänellä oli ollutkin niin kova halu päästä lähtemään.
Kotiväki varmaankin jatkaisi jokapäiväistä elämäänsä niinkuin ennenkin; eivät he häntä sanottavasti kaipailisi, vaikka hän olisikin kaukana eikä elähyttäisi heitä hymyilyllään. Muutaman päivän perästä lapset leikkisivät yhtä iloisina kuin ennenkin, tuskin huomaisivatkaan hänen lähtönsä synnyttämää aukkoa. Hän piti parhaana erota pikku sisaruksistaan; jos hän olisi jäänyt kotiin, niin ei hänen opetuksensa luultavasti olisi hyödyttänyt heitä niin paljoa kuin hänen esimerkkinsä olisi heitä vahingoittanut.
Hän ei pysähtynyt Stourcastlessa, vaan jatkoi matkaa teidenristeykseen, missä päätti odottaa lounaaseen päin menevää kuorma-ajuria, sillä rautateitä ei näillä seuduilla vielä ollut. Hänen siinä odotellessaan tuli kuitenkin muuan talonpoika, ajaen samaan suuntaan kuin hänen matkansa piti, ja vaikkei hän miestä tuntenut, hyväksyi hän hänen kyytitarjouksensa ja istui hänen viereensä rattaille. Hän ei aavistanut, että miekkonen täten tahtoi osottaa kunniaa hänen kauneudelleen. Mies oli matkalla Weatherburiin. Tessin sopi myöskin mennä sinne ja kulkea loppumatka jalkaisin.
Tess viipyi Weatherburissa vain sen verran, että ehti pikimmältään syödä päivällistä talonpojan hänelle suosittamassa paikassa. Sitten hän lähti kori käsivarrellaan taivaltamaan avaraa kangas-ylätasankoa kohti kulkeakseen sen poikki siihen niittyrikkaaseen laaksoon, jossa sijaitsi hänen toivioretkensä määrä, meijeri.
Näillä seuduilla ei Tess ollut koskaan käynyt, mutta kuitenkin oli hän ne tuntevinaan. Jonkun matkan päässä hänen silmänsä erotti tumman paikan ja tiedusteltuaan hän sai kuulla, että se oli, niinkuin hän oli otaksunutkin, Kingsberen metsikköjä. Sen seurakunnan kirkossa hänen esi-isäinsä — hyödyttömien esi-isäinsä — luut lepäsivät.
Ei hän enää heitä ihaillut, vaan melkein vihasi heitä siksi, että olivat hänen kohtaloaan tanssitelleet. Heidän omaisuudestaan oli hänellä jälellä vain sinetti ja lusikka. — Hyh, yhtä paljon minulla on äitiä veressäni kuin isää, hän ajatteli. Koko kauneuteni on hänen antiansa, eikä hän ollut muuta kuin meijerityttö.
Matka ylätasankojen ja Egdonin alankojen poikki osottautuikin paljon työläämmäksi kuin hän oli otaksunut, vaikkei sitä ollutkaan enempää kuin muutamia kilometrejä. Kulettuaan useamman kerran harhaan hän saapui kukkulalle, josta näkyi hänen hartaasti etsimänsä laakso, suurten meijerien tyyssija, missä maitoa ja voita tuli aivan ylenmäärin ja valmistettiin paljon runsaammin, joskin vähemmin maukkaasti, kuin hänen kotonaan — sanalla sanoen Var- eli Froom-joen kastelema vehreä alanko.
Se erosi oleellisesti pikku meijerien seudusta, Blackmoorin laaksosta, joka — ottamatta lukuun tuota onnetonta oleskelua Trantridgessa — oli ainoa paikka, minkä hän tähän asti oli tuntenut. Täällä kaikki näytti laajemmalta. Laitumet käsittivät viisikymmentä tynnyrinalaa kymmenen asemesta, talot olivat suurempia, karja muodosti täällä heimoja, siellä taasen vain perheitä. Nuo myriaadit lehmät, jotka ilmestyivät hänen katseittensa eteen kaukaisesta idästä kaukaiseen länteen, veivät lukumääränsä puolesta voiton kaikesta, mitä hän milloinkaan ennen oli yhdellä silmäyksellä nähnyt. Niitä oli vehreällä niityllä yhtä tiheässä kuin porvareita Van Alslootin tai Sallaertin tauluissa. Punaisten ja ruskeain lehmäin kypsät värit imivät itseensä ilta-auringon valon, mutta valkoisista elukoista se heijastui häneen melkein huikaisevina säteinä, vaikka hän seisoikin etäisellä kummulla.
Hänen eteensä leviävä maisema ei ollut kenties niin loistavan kaunis kuin Blakemoressa, mutta iloisemmalta se tuntui. Siltä puuttui kyllä kilpailijansa sinervyyttä, sen mutaista maaperää ja väkevää tuoksua, mutta ilma oli täällä kirkasta, raikasta ja puhdasta. Laaksossa virtaava Froom-joki, joka tuotti virkistystä noiden kuuluisain meijerein niityille ja lehmille, ei juossut niinkuin Blakemoren virrat. Ne kulkivat verkalleen, raskaasti, ja varomaton kahlaaja saattoi helposti vaipua niiden liejuiseen pohjaan, kadoten sinne ikipäiviksi. Froomin vedet olivat kirkkaat kuin puhdas elämänvirta, jonka evankelista näki, ja vikeviä kuin pilvenvarjot ja niissä oli paikoitellen kivipohjaisia matalia kohtia, joissa vesi liristen rupatteli kaiken päivää taivaalle. Täällä niissä kasvoi kurenmiekkoja, siellä leinikköjä.
Joko kirkas, kevyt ilma tai tieto siitä, että hän oli uudessa ympäristössä, missä kateelliset silmät eivät häntä pälyneet, saattoi Tessin mielen sangen pirteäksi. Hänen toiveensa tuntuivat sekaantuvan auringonsäteiden kera valojuovaksi, joka seurasi häntä, kun hän asteli eteenpäin vasten leppoista etelätuulta. Joka leyhkässä soi hänelle ystävällinen ääni, ja joka linnun liverryksessä tuntui riemu helkkyvän.
Viime aikoina hänen muotonsa oli vaihdellut aina sen mukaan kuin hänen mielialansakin: milloin se oli kaunis, milloin jokapäiväinen, riippuen siitä olivatko ajatukset iloisia vai surullisia. Toisin ajoin hän oli kukoistava ja virheetön, toisin ajoin kalpea ja surkean näköinen. Kukoistaessaan hän tunsi vähemmän kuin ollessaan kalpea, sillä hänen täydellisempi kauneutensa oli sopusoinnussa hänen vähemmän ylevän mielialansa kanssa, kiihkeämpi mieliala taasen vähemmän täydellisen kauneuden kanssa. Ruumiilliselta kannalta katsottuna hänellä oli nyt paras ulkomuotonsa astuessaan eteenpäin vasten etelätuulta.
Kaikkia elollisia olentoja, alhaisimmasta korkeimpaan asti, vallitsee vastustamaton, yleinen, tahdoton taipumus löytää jostain suloista nautintoa, ja se oli lopulta temmannut Tessinkin mukaansa. Olihan hän vasta ainoastaan kahdenkymmenenvuotias nuori nainen, joka vielä kehittyi sekä tunteisiinsa että järkeensä nähden; eikä siis voinut olla mahdollista, että mikään tapaus olisi tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen, ettei aika saattaisi sitä hälventää.
Ja niin hänen ilonsa, hänen kiitollisuutensa ja toivonsa kasvoi yhä suuremmaksi. Hän koetti laulaa useita lauluja, mutta havaitsi ne riittämättömiksi ilmaisemaan tunnelmaansa, kunnes hänelle viimein juohtui mieleen psalmi, jota hän usein oli laulanut sunnuntai-aamuin, ennenkuin oli tiedonpuusta syönyt, ja hän veisasi:
"Oi, sinä aurinko ja kuu… Oi, te tähdet ja viheriäinen maa … te ilman linnut … metsän pedot … ihmisten lapset … siunatkaa Herraa, ylistäkää häntä ja kiittäkää häntä ijankaikkisesti!"
Äkkiä hän keskeytti laulunsa ja virkkoi matalalla äänellä: — Mutta kenties en vielä tunnekkaan Herraa täydellisesti.
Ja ehkäpä tämä puolittain tiedoton runokatkelma oli monoteistiseen muotoon puettu fetishistinen ilmaus. Naiset, joiden parhaimpina seuralaisina ovat luonnon ilmiöt ja voimat, säilyttävät sielussaan paljon enemmän kaukaisten esi-isäinsä pakanallista mielikuvitusta kuin sitä järjestelmäksi sovitettua uskontoa, jota myöhempinä aikoina on opetettu heidän rodulleen. No, vihdoin Tess kuitenkin löysi tunteilleen sopivan ilmaisumuodon tuossa vanhassa Herran siunauksessa, jota hän oli kuiskaillut lapsuudestaan asti, ja se riitti.
Se seikka, että hän saattoi tuntea niin suurta tyytyväisyyttä tämän vähäpätöisen alun johdosta, joka merkitsi vain mahdollisuutta päästä riippumattomaan asemaan, oli Durbeyfieldeiltä peritty luonteenominaisuus.
Tess tosin tahtoi kulkea rehellisesti maailmassa, kun taas hänen isänsä ei sitä erikseen harrastanut; mutta isäänsä hän muistutti siinä, että tyytyi pienempiin ja lähelläoleviin päämäärin, ja myöskin siinä, ettei hänellä ollut halua raskaisiin ponnistuksiin saavuttaakseen niin vähäistä yhteiskunnallista asemaa kuin mikä olisi ollut mahdollista muinoin mahtavan D'Urbervillein suvun perin rappeutuneille jälkeläisille.
Sitä paitsi oli Tess luonnollisesti perinyt äitinsä kulumattoman suvun elinvoimaa ja lisäksi oli hänellä oma voimakas nuoruutensa, joka pyrki uudelleen nostamaan päätään häntä viime aikoina rasittaneiden kokemusten perästä. Ja sanottakoon totuus suoraan: naiset ylimalkaan toipuvat helposti tuommoisista nöyryytyksistä, tulevat jälleen elämänhaluisiksi ja katselevat taas ympärilleen rohkein silmin. Vakaumus "missä on elämää, siellä on toivoakin" ei ole aivan niin tuntematon "hylätyille", kuin jotkut rakastettavat filosoofit tahtovat meille uskotella.
Niin Tess Durbeyfield kulki hyvillä mielin Egdonin kumpuja ja tuli yhä lähemmäksi matkansa määrää.
Eroavaisuudet molempien kilpailevien laaksojen välillä esiintyivät nyt entistä selvemmin. Blackmoorin salaisuus ilmeni parhaiten ympäröiviltä kukkuloilta; tajutakseen oikein tämän laakson täytyi laskeutua sen helmaan. Tehtyään niin Tess huomasi joutuneensa vihreäpeittoiselle tasangolle, joka ulottui itään ja länteen aivan silmän kantamattomiin.
Koko tämän laakean maan oli joki pala palalta varastanut ylävämmiltä seuduilta ja tuonut sen laaksoon; ja nyt se lepäsi uupuneena, vanhentuneena ja pienentyneenä, kiemurrellen entisen ryöstösaaliinsa keskitse. Tess ei ollut aivan selvillä tiestä, siksi hän jäi paikalleen seisomaan suunnattomalle tasangolle kuin pikku kärpänen tavattoman isolla biljaardipöydällä, eikä hänellä ollut suurempaa merkitystä ympäristöönsä kuin tuolla kärpäsellä. Ainoa olento, joka häneen vähääkään huomiota kiinnitti, oli yksinäinen haikara, joka kaula ojolla katseli häntä laskeuduttuaan maahan lähelle hänen polkuansa.
Äkkiä kuului joka puolelta lakeutta pitkäveteinen, kertautuva huuto:
— Helei! Helei! Helei!
Idästä länteen kaikui huuto, muutamalla taholla yhtyi siihen koiran haukunta.
Ei tuolla huudolla ilmaistu kauniin Tessin tuloa laaksoon, se oli vain tavallinen merkki siitä, että lypsyaika oli käsissä. Kello oli puoli viisi, ja siihen aikaan ajettiin lehmät pihaan.
Lähin lehmäkarja, joka velttona oli odotellut huutoa, alkoi kulkea taustalla näkyvää taloa kohti täyteläisten utareitten heilahdellessa, ja Tess seurasi verkalleen perästä ja astui avoimesta portista karjapihaan. Pitkiä, olkikattoisia vajoja oli pitkin aitaviertä, kattoja peitti vihreä sammal, ja kattohirsiä kannatti patsaat, jotka lukemattomat lehmät ja vasikat vuosien kuluessa olivat kupeillaan hanganneet kiiltävän puhtaiksi. Näiden patsaiden välissä seisoivat lehmät, näyttäen takaapäin kahteen puikkoon kiinnitetyltä pyöreältä laatalta, josta häntä liikkui heilurin tapaisesti. Aurinko valaisi lehmärivejä, kuvastaen niiden varjoja seinälle. Joka ilta se maalaili näiden säyseiden eläinten varjoja seinälle yhtä tarkoin kuin jonkun hovikaunottaren kuvaa palatsin seinälle; yhtä ahkeraan se niitä jäljensi kuin se oli ennen muinoin jäljentänyt olympilaisia muotoja marmoriseiniin tai Aleksanderin, Caesarin tai Pharaon hahmoviivoja.
Ainoastaan levottomimmat lehmät ajettiin navettaan. Ne, jotka pysyivät itsestäänkin alallaan, lypsettiin kartanolla, missä nytkin odotteli tuollaisia hyväntapaisia elukoita — kaikki ensiluokkaisia lypsylehmiä, jommoisia harvoin tapasi tämän laakson ulkopuolella eikä aina täälläkään. Mutta nepä saivatkin ravinnokseen sitä oivallista mehuisaa rehua, jota laakson vetiset niityt kasvoivat näin keväiseen aikaan. Valkotäpläiset heijastivat auringon valoa huikaisevan kirkkaasti, ja sarvien päihin pistetyt messinkirenkaat kimaltelivat kuin sotilaiden helyt. Niiden paksusuoniset utareet riippuivat raskaina kuin hiekkasäkit, ja nännit pistivät esiin kuin padan jalat; ja jokaisen eläimen odotellessa vuoroaan maito tihkui esiin ja putosi pisaroittain maahan.
17.
Meijeritytöt ja miehet olivat joukoittain rientäneet ulos asunnoistaan ja meijeristä, kun lehmät tulivat niityltä. Tytöillä oli puukengät jalassa, ei ilman vuoksi, vaan voidakseen paremmin liikkua puoleksi mädänneitten olkien peittämässä vajassa. He istuutuivat kolmijalkaiselle tuolilleen, kasvot syrjittäin ja oikea poski lehmän kylkeä vasten, ja katsoivat miettiväisinä Tessiin, kun hän tuli pihaan. Miehet taas olivat kääntäneet hatunlierin alas ja nojasivat lypsäessään otsaansa lehmän kylkeen, katsellen maahan, joten he eivät huomanneet hänen tuloansa.
Heidän joukossaan oli muuan vankka keski-ikäinen mies, jonka pitkä valkoinen nuttu oli vähän hienompi ja puhtaampi kuin muiden rääsyt ja joka käytti sen alla siroa markkinoilta ostettua jakkua. Hän oli kuusi päivää viikossa työnjohtaja meijerissä, lypsäen lehmiä ja valmistaen juustoa, mutta seitsemäntenä hän istui hienoon verkaan puettuna perhepenkissään kirkossa; tämän vuoksi hänestä olikin tekaistu seuraava runopätkä:
Kaiken viikkoa meijeri-Dick,sunnuntaisin herra Richard Crick.
Huomatessaan Tessin tähystelevän neuvotonna hän lähti pihan poikki hänen luokseen.
Useimmat meijeristit olivat lypsyaikaan äreällä päällä, mutta Richard Crick oli iloinen saadessaan uuden apulaisen, — sillä nyt oli paljon työtä — ja otti hänet hyvin ystävällisesti vastaan. Kyselipä hän kuinka äiti ja muu perhe jaksoi, mutta tämä oli vain kohteliaisuutta, sillä hän ei totta puhuen ollut tiennyt mrs Durbeyfieldiä olevankaan, ennenkuin Tessin lyhyt asioimiskirje sen seikan hänelle ilmaisi.
— Poikasena minä tunsin teidän puolenne varsin hyvin, hän sanoi, vaikken sen perästä ole siellä käynyt. Muuan vanha eukko, joka eleli näillä tienoin, mutta on nyt aikoja sitten kuollut, kertoi jonkun teidän nimisen perheen Blackmoorissa olevan peräisin tältä paikkakunnalta, vieläpä kuului olevan vanhaa aatelissukua, joka aikoinaan oli ollut hyvin mahtava, mutta nyt sammunut — vaikkeivät uudet sukupolvet asiasta tienneet. Mutta, herra Jumala, en minä sen ämmän loruista välittänyt, e-en.
— Loruahan se olikin, sanoi Tess.
Sitten puhuttiin vain askareista.
— Kyllä kai te osaatte kunnollisesti lypsää lehmiä, tyttöseni? Tähän aikaan vuotta eivät lehmät saa ehtyä.
Tess vakuutti kyllä osaavansa, ja meijeristi tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän. Hän oli oleskellut viime ajat enimmäkseen sisällä, niin että hänen hipiänsä näytti kalpealta.
— Tokkohan te siedätte tätä? Työjuntikoille tämä kyllä käy päinsä; mutta ei täällä eletä kasvihuoneessa.
Tess selitti kyllä kestävänsä siinä missä muutkin, ja hänen intonsa ja halunsa näytti voittavan meijeristin mielen puoleensa.
— Jopa luulisi teille ruuankin maistavan? Vai ei? No, tehkää niinkuin tahdotte. Vaan kyllä minä olisin kuiva kuin leipäkannikka tämmöisen matkan perästä, olisin totta tosiaan.
— Minäpä rupean lypsämään päästäkseni alkuun, sanoi Tess.
Hän joi janoonsa pikkusen maitoa, mikä hämmästytti meijeristiä aika lailla, sillä hän ei näyttänyt koskaan ajatelleen, että maitoakin kävi juominen.
— Jos menee alas, niin sen parempi, sanoi hän välinpitämättömästi, pitäen raintaa, josta Tess joi. — Minä en ole moneen vuoteen pannut maitoa suuni sisään. Se jomottaisi kuin lyijy sisässäni. Voittepa koettaa vaikka tuota, hän sanoi nyökäten päätään lähintä lehmää kohti. Onhan se tosin vähän jäykkämaitoinen. Niitä on täällä herkkiä ja jäykkiä, samoin kuin ihmisiäkin. Kohtapa sen itsekin huomaatte.
Tess vaihtoi hattunsa huiviin ja istuutui pikku jakkaralleen lehmän viereen; ja kun maito virtasi hänen sormiensa välistä raintaan, niin hänestä tuntui kuin olisi hän tosiaan laskenut pohjan uudelle elämälle. Se rauhotti mieltä, sydän löi tasaisemmin, ja hän saattoi katsella ympärilleen.
Maitohovissa työskenteli koko pataljoona miehiä ja naisia; miehet lypsivät jäykkämaitoisia ja naiset herkkämaitoisia lehmiä. Suuri meijeri siinä oli. Meijerinhoitaja Crickin huostassa oli satakunta lehmää, joista hän itse lypsi kuusi, kahdeksan jäykkämaitoisinta, milloin ei ollut matkalla. Miehet olivat enimmäkseen kokoon haalittua väkeä, ja niille hän ei uskonut kaikkia lehmiään, peläten etteivät he viitsisi lypsää viimeiseen pisaraan asti, eikä tytöillekään, koska nämä eivät kenties olleet tarpeeksi lujakätisiä — mistä olisi ollut seurauksena, että lehmät vähän kerrassaan olisivat ehtyneet.
Sen perästä kun Tess oli istuutunut lehmänsä viereen, ei tarhasta kuulunut muuta ääntä kuin maidon lorinaa lukemattomiin raintoihin sekä toisinaan huudahduksia, joilla lehmiä kehotettiin seisomaan paikoillaan tai kääntymään. Muuta liikettä ei ollut havaittavissa kuin lypsäjäin kädet, jotka liikkuivat ylös ja alas, ja lehmäin huiskivat hännät. Näin työskenneltiin suurella lakeudella, jota vasta pitkien matkojen päässä rajotti vaarojen harjanteet.
— Minun mielestäni, sanoi meijerinhoitaja, nousten lehmän viereltä, jonka hän juuri oli saanut lypsetyksi, ja ottaen jakkaran toiseen ja rainnan toiseen käteensä mennäkseen seuraavan jäykkämaitoisen luo — minun mielestäni lehmät lypsävät tänään tavallista vähemmän. Jos Juonikki rupeaa tätä kuriaan pitämään, ei sitä kannata lypsää ollenkaan juhannuksen aikaan.
— Ne näkyvät vierastavan uutta henkilöä ja lypsävät siksi vähemmän, sanoi Jonathan Kail. Olen sen ennenkin huomannut.
— Saattaapa olla niinkin. En tuota tullut ajatelleeksi.
— Maito kuuluu menevän niille sarviin semmoisissa tilaisuuksissa, huomautti joku tytöistä.
— Tuosta asiasta, sanoi meijerinhoitaja Crick hieman epäillen, ikäänkuin taikauskoakin saattaisi rajottaa anatoomisilla mahdollisuuksilla — en osaa sanoa sitä enkä tätä. Mutta kun mulipäätkin lehmät tekevät saman tempun kuin sarvipäät, niin en ota sitä oikein uskoakseni. Osaatko sinä selittää arvotuksen mulipäistä, Jonathan? Miksi mulipäät lypsävät vuodessa vähemmän kuin sarvipäät?
— En osaa. Sanokaapas te.
— Koska niitä on vähemmän, vastasi meijeristi. Oli miten oli, eivät nämä rutilaat anna tänään maitoa. Kuulkaahan, lauletaanpa pikku pätkä — se se auttaa, jos mikään.
Paikkakunnalla oli tapana laulaa lehmille, kun ne eivät oikein herakasti lypsäneet. Ja niin koko lypsyjoukko kajahutti laulun; virallisesti se kyllä meni eikä varsin reippaastikaan, mutta lypsäjät uskoivat sen heruttavan lehmiä. Kun he olivat laulaneet neljä-, viisitoista värssyä iloisesta arkkiveisusta, jossa kerrottiin murhamiehestä, jota pelotti yöllä mennä nukkumaan, koska näki rikkiliekkejä hulmuavan ympärillään, sanoi muuan miehistä:
— Kurkkuunpa tahtoo käydä tämä istualtaan laulaminen. Toista se olisi, jos herralla olisi harppunsa; vaikka viuluhan se on kaikista paras.
Tess luuli, että sanat oli tarkotettu meijerinhoitajalle, mutta hän erehtyi. Sillä vastaus: — Miksikä niin? kuului äkkiä aivan kuin erään mustanruskean lehmän sisästä. Sanat oli lausunut elukan takaa muuan mies, jota hän ei tähän saakka ollut huomannut.
— Niin kyllä, viululle ei mikään vertoja vedä, sanoi meijerinhoitaja. Mutta omasta puolestani minä olen siinä uskossa, että sävelet vaikuttavat enemmän sonniin kuin lehmään. Ennen muinoin asui Mellstockissa vanha mies, William Dewy nimeltään. Hän kuului erääseen perheeseen, joka ansaitsi koko hyvästi vaihtokaupalla, muistat kai, Jonathan? Tunsin hänet yhtä hyvin kuin veljeni, niin sanoakseni. No niin, kerran hän oli paluumatkalla häistä, missä oli ollut pelarina. Oli kaunis kuutamoyö, ja joutuakseen pikemmin kotiin hän oikaisi erään niityn poikki, missä sonni oli laitumella. Sonni huomasi Williamin ja puhaltausi sarvet maata möyrien häntä kohti, ja vaikka William pyyhkäisi pakoon minkä käpälästä pääsi eikä ollut pahoin juovuksissakaan — olihan hän ollut häissä ja rikkaissa päälle päätteeksi — niin hän älysi, ettei hän ehtisi ajoissa aidan toiselle puolen. Silloin hän nakkasi viulunsa leuan alle ja alkoi vetää polkkaa, kääntyen härkään päin ja astuen takaperin aitaa kohti. Sonni lauhtui, seisattui yhteen kohti, mulkoillen William Dewyyn, joka vingutti herkeämättä viuluaan, kunnes härän naamalla liikkui jotain hymyntapaista. Mutta annahan kun William herkesi soittamasta ja yritti pyörähtää ympäri aidan yli hypätäkseen, niin jo lakkasi härkäkin myhäilemästä, ja sarvet hamuilivat hänen peräpuoliaan. Mikäs siinä muu auttoi kuin anna viulun soida.
Kello oli vasta kolmen korvilla, moneen tuntiin ei näillä main liikkuisi ristinsielua, ja hän oli niin tuiki väsynyt, ettei tiennyt mitä tekisi. Hangattuaan neljään asti viuluaan hänestä tuntui, että hänen kohta täytyy hellittää, ja hän sanoi itsekseen: — Nyt tämä on viimeinen sävel ennen ijankaikkisuuteen lähtöä! Taivas minua auttakoon, muuten minut hukka perii!
Mutta sittenpä joksahti hänelle mieleen, että hän oli nähnyt eläinten laskeutuvan polvilleen jouluyönä. Eihän nyt ollut jouluyö, mutta hän päätti koettaa narrata sonnia. Jouluvirsi virisi viulusta, ja totta tosiaan laskeusi härkä polvilleen tietämättömyydessään, aivan kuin oikea hetki olisi ollut käsissä. Ja heti kun Williamin sarvekas ystävä oli polvillaan, pyörähti mies ympäri, juoksi tiehensä kuin viimeistä päivää ja hyppäsi aidan yli, ennenkuin rukoileva sonni oli päässyt jaloilleen.
Sanoihan se William nähneensä nolojakin naamoja, vaan ei koskaan nolompaa kuin tuon sonnin, kun se havaitsi joutuneensa pilkaksi hurskautensa takia… Niin, William Dewy oli hänen nimensä, ja minä voin sanoa teille tarkoilleen, missä kohti hänen hautansa on Mellstockin kirkkotarhassa: toisen marjakuusen ja pohjoisen sivukäytävän välissä.
— Se oli kummallinen tarina, se vie meidät takaisin keskiaikaan, jolloin usko oli elävä kappale.
Tämän huomautuksen, joka oli varsin omituinen lypsytarhassa esitettynä, oli lausunut mustanruskean lehmän takana oleva mies. Mutta kun kukaan ei ymmärtänyt mitä hän tarkotti, ei siihen vastattu mitään; ainoastaan kertoja näytti ajattelevan, että siinä oli jotain epäilystä hänen tarinansa todenperäisyydestä.
— Totta se on, hyvä herra, uskotte tai ette. Tunsin miehen varsin hyvin.
— Kyllä, kyllä, en sitä epäilekkään, kuului lehmän takaa.
Tessin huomio kiintyi meijeristin kanssa puhelleeseen henkilöön, mutta hän ei voinut paljoa nähdä häntä, koska hän painoi niin itsepintaisesti päätään lehmän kylkeen. Tessiä ihmetytti, miksi meijerinhoitajakin nimitti häntä "herraksi", mutta selitys jäi häneltä saamatta. Mies pysyttelihe lehmänsä takana niin kauan, että sillä välin olisi ehtinyt jo kolmekin elukkaa lypsää, huudahdellen silloin tällöin jotain itsekseen, aivan kuin työ ei ottaisi luonnistuakseen.
— Älkää hätäilkö, herra, älkää hätäilkö, sanoi meijerinhoitaja.Harjotusta tässä kysytään, ei voimia.
— Niin näkyy, sanoi toinen, nousten viimeinkin ylös ja oikoen käsivarsiaan. Kyllä kai se nyt on lypsetty, vaikka oikein rupesi sormia pakottamaan.
Tess saattoi nyt nähdä hänet kokonaan. Hänellä oli yllään meijerissä tavallinen valkoinen takki ja nahkaiset säärykset, kengät olivat ravassa. Mutta tämä oli vain hänen ammattipukunsa. Sen alla oli jotain sivistynyttä, ylevää, hillittyä, surumielistä ja muista eroavaa.
Mutta kaikki nämä seikat hälvenivät tuokiossa mielestä, kun Tess huomasi hänet ennen nähneensä. Hän oli sen perästä kokenut niin paljon vaikeuksia, ettei hän alussa muistanut, missä hän oli hänet nähnyt. Sitten hänen mieleensä välähti, että tuohan oli sama nuori mies, joka oli ottanut osaa tyttöjen karkeloihin Marlottissa, ohi kulkeva vieras, mistä lienee ollutkin kotoisin, tanssitti muita tyttöjä, vaan ei häntä, oli välinpitämättömänä jättänyt hänet ja rientänyt ystäviensä jälkeen.
Muistoja tulvahti mieleen, kun hän nyt hänet näki, ja hänet valtasi hetkeksi levottomuus, että toinenkin tuntisi hänet ja urkkisi hänen salaisuutensa ilmi. Mutta hän rauhottui, kun vieras ei näyttänyt häntä tuntevan. Hän huomasi tarkemmin katsellessaan, että hänen eloisat kasvonsa olivat heidän ensimäisen ja ainoan tapaamisensa perästä käyneet syvämietteisemmiksi ja että hänellä nyt oli miehekkäät viikset ja täysiparta — viimemainittu oli poskilla vaalean keltainen, mutta alempana lämpimän ruskea. Valkoisen liinatakin alla oli mustanpuhuva samettijakku, verkaiset housut ja säärystimet sekä valkoinen tärkkipaita. Jollei hänellä olisi ollut yllään meijeripukua, ei olisi arvannut, mikä hän oli miehiään. Hän olisi saattanut yhtä hyvin olla haavemielinen tilanomistaja kuin varakas, hienokäytöksinen talonpoika. Tess oli heti havainnut hänen tottumattomuutensa karjanhoitoon, hän kun lypsi niin kauan yhtä lehmää.
Sillä välin olivat monet meijeritytöt kuiskanneet toisilleen tulokkaasta: — Voi, kuinka kaunis hän on! Osittain he tekivät sen todenperäisestä ihailusta, mutta myöskin puolittain toivoen, että toiset väittäisivät vastaan, minkä he kyllä olisivat voineet tehdäkkin, sillä "kaunis" ei ollut oikea sana Tessin ulkomuotoa määritellessä.
Kun lehmät oli lypsetty, niin kaikki menivät sisään. Mrs Crick, meijerinhoitajan vaimo, joka oli liian hieno käydäkseen lypsyllä ja käytti paksua villaleninkiä kesäkuumallakin, koska tytöillä oli pumpulipukineet, hoiti taloutta.
Tess sai kuulla, että ainoastaan pari kolme tyttöä häntä lukuunottamatta nukkui meijerillä; muut viettivät yönsä kotonaan. Illallista syödessä ei hän nähnyt tuota lypsyllä ollutta herrasmiestä, joka oli lausunut huomautuksia meijeristin tarinan johdosta, eikä hän häntä kysellytkään.
Loppuilta kului häneltä järjestellessään sijaansa makuuhuoneessa. Se oli iso tupa meijerin yläkerrassa, noin kolmekymmentä jalkaa pitkä, ja nuo toiset kolme tyttöä nukkuivat myös siellä. Ne olivat kukoistavia nuoria naisia ja yhtä lukuunottamatta häntä hieman vanhempia. Makuulle menon aikaan Tess oli niin väsynyt, että nukkui heti.
Mutta muuan tytöistä, joka lepäsi lähellä hänen vuodettaan, oli virkeämmällä tuulella kuin Tess ja tahtoi kaikin mokomin tarinoida Tessille, millaista elämä oli hänen uudessa työpaikassaan. Tess heräsi horroksestaan, lepäsi puoleksi uinuksissa ja kuunteli.
— Mr Angel Clare — hän, joka opettelee täällä lypsämään ja soittaa harppua — ei meille paljoa pakise. Hän on papin poika ja miettii omia asioitaan liian paljon huomatakseen tyttöjä. Hän on meijerioppilas — opettelee kaikkia maamiehen toimia. Toisessa hovissa on hän opetellut lampaanhoitoa ja nyt tutustuu hän meijerityöhön… Hän on syntyään herrasmies, isänsä on pappina Emminsterissä — kaukana täältä.
— Oh, olen minä hänestä kuullut, vastasi hänen toverinsa, joka nyt oli aivan valveillaan. Taitaa olla hyvin vakava pappi?
— On, hän on ankarin mies koko Wessexissä, niin kerrotaan. Viimeinen kansankirkollisia ["Low-church", puolue Englannin kirkossa, vaatii m.m. kansanvaltaisempaa järjestystä ja yksinkertaisempia menoja.], sillä täällä ovat kaikki korkeakirkollisia, niinkuin niitä sanotaan. Kaikista hänen pojistaan, mr Angelia lukuunottamatta, tulee pappeja.
Tess ei huolinut tällä hetkellä kysyä, miksei tästä mr Claresta tullut pappia samoin kuin hänen veljistään, vaan nukkui uudelleen. Kertojan sanat sulivat hänen tajunnassaan viereiseltä juustoparvelta tunkeutuvaan juustonhajuun ja heran tasaiseen tippumiseen alakerrassa olevista pusertimista.
18.
Angel Clare ei astu menneiltä ajoilta eteemme varsin selväpiirteisenä henkilönä, tunnemme vain hänen lempeän äänensä, kauastähtäävät silmänsä ja herkän suunsa, joka kenties oli liian pieni ja siropiirteinen miehen suuksi, joskin alahuuli välistä puristui tiukasti kiinni, osottaen ettei häneltä päättäväisyyttäkään puuttunut. Kuitenkin oli koko hänen ryhdissään ja käytöksessään jotain hajamielistä, heikkoa, epämääräistä, mikä ilmaisi, ettei hänellä nähtävästi ollut mitään erikoista tehtävää tai elämän päämäärää. Poikana oli hänestä sentään sanottu, että hän kykeni tekemään mitä tahansa, kun vain todenteolla yritti.
Hän oli köyhän, kreivikunnan toisessa päässä asuvan papin poika ja oli tullut oppilaaksi Talbothaysin meijeriin puoleksi vuodeksi, oleskeltuaan sitä ennen useissa eri maakartanoissa. Hän aikoi tutustua käytännöllisesti kaikkiin maanviljelystoimiin lähteäkseen sitten siirtomaihin tai vuokratakseen maatilan, miten asianhaarat sallisivat.
Yhtäkkiä hän oli antautunut maamieheksi — se oli yllätys yhtä paljon hänelle itselleen kuin muillekin.
Pastori Clare, jolta vaimo oli kuollut, jättäen jälkeensä yhden tyttären, meni vanhoilla päivillään toisiin naimisiin. Tämä vaimo oli hieman odottamatta lahjottanut hänelle kolme poikaa, niin että Angelin, nuorimman pojan, ja isän väliltä tuntui puuttuvan kokonainen sukupolvi. Pojista oli Angel ainoa, joka ei ollut suorittanut mitään yliopistollisia tutkintoja, vaikka hänellä näytti olevan lukualalle parhaimmat edellytykset.
Noin kolme vuotta sitä ennen kuin Angel pyöritteli Marlottin tyttöjä, samaan aikaan kuin hän oli lopettanut koulunsa jatkaakseen opintojaan kotona, tuli pappilaan paikkakunnan kirjakauppiaan lähettämä käärö, joka oli osotettu pastori James Clarelle. Pastori avasi sen, havaitsi sen sisältävän kirjan, luki pari sivua, jonka jälkeen hän hyppäsi tuoliltaan ja riensi suoraa päätä kirjakauppaan kirja kainalossa.
— Mitä varten tämä on minulle lähetetty? hän tiuskaisi pitäen kirjaa koholla.
— Se oli tilattu, herra pastori.
— En minä eikä kukaan muukaan perheestäni ole sitä tilannut, sen voin taata.
Kirjakauppias katsoi tilauskirjaansa.
— Oh, siihen on tullut väärä osote, herra pastori, hän sanoi. Sen on tilannut herra Angel Clare ja se olisi pitänyt lähettää hänelle.
Pastori hätkähti kuin olisi halvauksen saanut. Hän palasi kotiin kalpeana ja masentuneena ja kutsui Angelin virkakamariinsa.
— Katsoppa tätä kirjaa, poikani, hän sanoi. Onko sinulla siitä mitään tietoa?
— Olen sen tilannut, sanoi Angel tyynesti.
— Mitä varten?
— Lukeakseni.
— Kuinka saatat ajatellakkaan tuommoisen kirjan lukemista?
— Kuinkako saatan? Onhan se filosoofinen teos. Tämän siveellisempää, jopa uskonnollisempaa kirjaa ei ole olemassakaan.
— Siveellinen se saattaa olla, sitä en kiellä, mutta uskonnollinen —!Sinä, joka aijot antautua evankeliumin julistajaksi, lukisit tuommoista!
— Koska sinä otit asian puheeksi, isä, sanoi poika levottoman näköisenä, niin tahdon nyt sanoa kerta kaikkiaan, etten minä halua ruveta papiksi. Pelkään, etten minä puhtaalla tunnolla voi ruveta siksi. Pidän kirkosta samoin kuin pidän vanhemmistani. Olen aina tunteva sitä kohtaan mitä lämpimintä kiintymystä. Tämän laitoksen historiaa minä ihailen syvemmin kuin minkään muun, mutta kunniallisena miehenä minä en voi julistaa sen oppeja, kuten veljeni, niin kauan kuin se kieltäytyy vapautumasta mahdottomasta sovinto-opista.
Ei koskaan ollut yksinkertaiselle, hurskasmieliselle papille juolahtanut mieleen, että hänen omalla pojallansa olisi tuommoisia mielipiteitä. Hän typertyi, kauhistui, tunsi itsensä voimattomaksi. Ja jollei Angel aikonut antautua kirkon palvelukseen, kannattiko häntä silloin lähettää yliopistoon? Yhtä turhaa oli tästä vanhoihin mielipiteisiinsä piintyneestä miehestä hankkia akateemista sivistystä rupeamatta papiksi kuin esipuheen kirjottaminen olemattomaan kirjaan. Hän ei ollut ainoastaan uskonnollinen, vaan myöskin palava kristitty, lujauskoinen mies — ei siinä merkityksessä kuin jumaluusopilliset silmänkääntäjät kirkossa ja sen ulkopuolella nykyään sen määrittelevät, vaan evankeelisen koulun vanhassa ja hartaassa hengessä.
Hän koetti todistaa pojan käsityskantaa vääräksi, houkutella ja pyytää häntä.
— Ei, isä, minä en voi hyväksyä neljättä artikkelia [Englannin valtiokirkon jumalanpalveluksen ja uskonopin perustana on 30 artikkelia, jotka hyväksyttiin v. 1562.] — jättääksemme nyt muut sikseen — 'sanasta sanaan ja kirjaimesta kirjaimeen', kuten sitoumuksessa vaaditaan. Ja sen vuoksi en saata ruveta papiksi asian ollessa nykyisellä kannalla, sanoi Angel. Olen uskon asioissa kokonaan uudistuksien kannattaja eli, käyttääkseni rakkaan Hebrealais-epistolanne sanoja, vaadin poistettaviksi niitä seikkoja, jotka horjuvat, jotta ne seikat, joita ei voi horjuttaa, jäisivät jälelle.
Tämä suretti vanhusta niin syvästi, että Angel melkein tuli sairaaksi sitä nähdessään.
— Mitä hyvää äidillesi ja minulle on säästämisestä ja kitsastelemisesta antaaksemme sinulle yliopistollisen sivistyksen, jollei sitä käytetä Jumalan kunniaksi?
— Sitä saattaa käyttää ihmisten kunniaksi, isä hyvä.
Kenties Angel olisi päässyt veljiensä tavoin Cambridgeen, jos olisi pitänyt tiukasti kiinni. Mutta pastorin mielipide, että tämä korkeakoulu oli vain pappien valmistamista varten, oli melkein perhetraditsioni, ja niin juurtunut oli tämä ajatus pojankin tunteelliseen mieleen, että vaatimuksessa kiinni pysyminen alkoi näyttää hänestä hurskaiden vanhempien loukkaamiselta. Sitä paitsi heidän täytyi, kuten isä oli viitannut, elää hyvin säästäen voidakseen antaa kolmelle nuorelle miehelle akateemisen sivistyksen.
— Tulen minä ilman Cambridgeakin toimeen, sanoi Angel lopulta. Tunnen ettei minulla ole oikeutta mennä sinne asiain näin ollen.
Tämän ratkaisevan päätöksen vaikutukset alkoivat pian näkyä. Angel kulutti vuosia tuumattomissa opinnoissa, yrittelyissä ja mietiskelyissä ja alkoi osottaa huomattavaa välinpitämättömyyttä yhteiskunnallisia muotoja ja sääntöjä kohtaan. Hän rupesi yhä enemmän halveksimaan aineellisia etuja, jotka seurasivat arvoa ja rikkautta. Ei hän välittänyt "hienoihin perheisiin" kuuluvista henkilöistäkään, jollei näillä vain ollut uusia aatteita. Tämän vastapainoksi hänet lähetettiin Lontooseen näkemään vähän maailmaa ja harjottamaan jotain ammattia. Siellä hän menetti kokonaan hillintänsä ja oli joutua muutaman naisen pauloihin, joka oli häntä itseään paljon vanhempi, mutta tuli onneksi aikanaan älyynsä tarvitsematta suurin kärsiä kokemuksestaan.
Kun hän jo varhain oli tottunut yksinäiseen maaelämään, niin uudenaikainen kaupunkielämä tuntui hänestä voittamattoman, melkein ilettävän vastenmieliseltä, ja näin sulkeutui häneltä tie menestykseen, jonka hän olisi voinut saavuttaa maallisella alalla, kun ei ollut hengellisellekään uralle antautunut. Mutta johonkin toimeen oli ryhdyttävä, ja kun hänellä oli muuan ystävä, joka menestyi hyvin maanviljelijänä siirtomaissa, niin Angel alkoi tuumia, että se olisi oikea paikka hänellekin. Maanviljelys — joko siirtomaissa, Ameriikassa tai kotona — maanviljelys joka tapauksessa, sitten kun hän siihen olisi täysin perehtynyt huolellisesti harjottelemalla, oli ala, joka arvattavasti tekisi hänet riippumattomaksi tarvitsematta uhrata sitä, mitä hän piti suuremmassa arvossa kuin toimeentuloaan, nimittäin henkistä vapauttaan.
Niin tapaamme Angel Claren, kuudenkolmatta vuoden vanhana, meijerioppilaana Talbothaysissa, ja kun ei lähistössä ollut sopivaa asuinpaikkaa, niin hän oli meijerinhoitajan luona täysihoidossa.
Hän asui suunnattoman suuressa ullakkosuojassa, joka ulottui yli koko meijerirakennuksen. Sinne ei päässyt muuten kuin juustoparven tikapuita myöten eikä siellä oltu asuttu pitkiin aikoihin, kunnes hän tuli ja valitsi sen suojakseen. Täällä hänellä oli riittävästi tilaa ja usein hänen kuultiinkin kävelevän edestakaisin talonväen ollessa jo levolla. Osa ullakkoa oli erotettu verkolla, jonka takana oli hänen sänkynsä, ja muu osa oli sisustettu kodikkaaksi arkihuoneeksi.
Alussa hän viihtyi ullakkosuojassaan oikein hyvin, luki ja soitti vanhaa harppua, jonka hän oli ostanut huutokaupasta; huonolla tuulella ollessaan hän sanoi vielä joskus saavansa käyttää sitä kaduilla ansaitakseen leipänsä. Mutta pian häntä halutti oppia tuntemaan ihmisiä vähän lähemmin ja niin hän rupesi käymään ruualla keittiössä, syöden meijerinhoitajan ja hänen vaimonsa sekä talon muun väen kanssa, mistä muodostui varsin vilkas seurapiiri; sillä vaikka lypsyväestä vain muutamat olivat yötä talossa, söivät kuitenkin useimmat siellä. Kuta kauemmin Clare oleskeli meijerissä, sitä vähemmän vastenmieliseltä ympäristö hänestä tuntui, sitä enemmän hän oppi elämään niinkuin työkumppaninsa.
Aivan erinomaisesti hän heidän seurassaan viihtyikin — se häntä itseäänkin ihmetytti. "Maamoukasta" muodostamansa kuva hälveni kohta mielestä. Ei hän semmoista näillä main tavannutkaan. Alussa kyllä, kun Angelilla vielä oli tavallinen ympäristönsä tuoreessa muistissa, tuntuivat nämä hänen uudet ystävänsä hieman vierailta. Tuntui ensin arvoa alentavalta istua meijerimiehen pöydän ääreen kuin hänen perheensä jäsen. Heidän ajatuksensa ja tapansa tekivät häneen vastenmielisen vaikutuksen. Mutta päivä kului toisensa perästä, ja hän alkoi katsella asioita toisilla silmillä. Ilman huomattavaa muutosta oli yksitoikkoinen elämä muuttunut vaihtelevaksi. Hänen isäntänsä ja isännän talous, miehet ja tytöt, alkoivat eritä toisistaan, aivan kuin kemiallisessa prosessissa, kuta tutummiksi he tulivat Clarelle. Hänelle muistui mieleen Pascalin sanat:
"Kuta älykkäämpi itse on, sitä omituisempia ihmisiä saapi nähdä.Arkisielun mielestä ovat kaikki samanlaisia."
Tuo tyypillinen ja muuttumaton "maamoukka" hävisi. Hänestä oli muodostunut joukko erilaisia kanssaihmisiä — eriluontoisia olentoja: toiset olivat onnellisia, useat yleviä, jotkut alakuloisia, joku harva nerokaskin, muutamat typeriä, toiset kevytmielisiä, toiset katkeria, jotkut mykkiä Miltoneja, jotkut voimakasluonteisia Cromwelleja. Heillä oli toisistaan omat ajatuksensa, kuten hänelläkin ystävistään, he saattoivat kiittää tai tuomita toisiaan, tuntea huvia tai mielipahaa toistensa heikkouksia tai paheita pohtiessaan. Ja jokainen heistä astui omalla yksilöllisellä tavallaan samaa tietä kuolemaa kohti.
Aivan odottamatta hän alkoi pitää ulkoilma-elämästä sen itsensä vuoksi eikä vain siksi, että se vei häntä lähemmä päämäärää. Hän tunsi olevansa aivan vapaa kroonillisesta synkkämielisyydestä, mikä valtaa sivistyneet rodut sitä mukaa kuin heidän uskonsa siunausrikkaaseen kaitselmukseen vähenee. Ensi kerran moneen vuoteen hän saattoi lukea mielikirjojansa, tarvitsematta ajatella oliko siitä hyötyä hänen tulevalle ammatilleen, sillä ne muutamat maatalouskäsikirjat, joihin hän katsoi tarpeelliseksi tutustua, eivät vieneet kovin paljon aikaa. Entiset ajatukset haihtuivat pois mielestä, ja hän näki uusia puolia elämässä ja ihmiskunnassa. Ja toiseksi hän tutustui lähemmin ilmiöihin, joista hänellä ennen oli ollut vain hämärä mielikuva — vuodenaikoihin ja niiden vaiheisiin, aamuun ja iltaan, ilmaan ja tuuleen, puihin, veteen ja pilviin, varjoihin ja äänettömyyteen sekä elottomien kappalten ääniin.
Aamuisin oli vielä siksi kylmä, että roihu meni mukiin suuressa tuvassa, missä he söivät einettä. Mrs Crickin toimesta, jonka mielestä Angel Clare oli liian hieno syömään heidän pöydässään, hänelle oli laitettu sija uunin viereen kuppeineen ja lautasineen. Suuresta leveästä ikkunasta lankesi valo suoraan hänen nurkkaansa ja avonaisesta liedestä kuumotti myös kylmää, sinistä valoa, niin että hän saattoi siinä lukea, milloin mieli teki. Claren ja ikkunan välillä oli ruokapöytä, ja pöydän vieressä istujan profiilit kuvastuivat jyrkästi ruutuja vasten. Takapuolella oli maitokamarin ovi, josta näkyi suuria, reunojaan myöten täysiä maitoastioita. Saattoi myöskin nähdä ison kirnun pyörivän ja kuulla sen loiskinan; sitä käytti seinän takana laiska hevonen, joka kiersi ympyrää pojan ajamana.
Useita päiviä Tessin tulon jälkeen oli Clare istunut itsekseen, lukien jotain kirjaa tai tutkien uusia nuotteja, eikä ollut häneen kiinnittänyt huomiotaan. Tess puhui niin vähän ja muut tytöt niin paljon, ettei Clare erottanut sorinasta uutta ääntä, eikä hänellä sitä paitsi ollut koskaan tapana kiinnittää huomiotansa ympäristössään oleviin pikkuseikkoihin, hän pyrki ainoastaan saamaan siitä yleisvaikutuksen. Mutta eräänä päivänä, kun hän tutkiskeli muuatta uutta säveltä ja oli kuulevinaan sen korvissansa kaikuvan, hän vaipui ajatuksiinsa, ja nuottilehti putosi lattialle. Hän tuijotti tuleen, missä suurusvalkeasta vielä oli jälellä yksi liekki, joka hulmahteli viime karkeloaan; hänestä tuntui kuin olisi se tanssinut hänen sielussaan kaikuvan sävelen mukaan. Samoin tekivät nokikarstat, joita riippui parista savutorveen ripustetusta rautakoukusta, ja säestystä pihisi puoleksi tyhjä kattila. Ruokailijain keskustelu tuntui sekaantuvan tähän eriskummalliseen orkesteriin, kunnes hänessä heräsi ajatus:
— Kovinpa on pehmeä huiluääni jollakulla noista tytöistä! Kai se on se uusi.
Ja hän katsoi häneen — Tess istui toisten keskessä. Hän ei katsellut Clareen päin. Tämän läsnäolo oli melkein unohdettu, niin kauan oli hän äänetönnä istunut.
— Aaveista en tiedä, puhui Tess, mutta sen minä tiedän, että sielumme voivat lähteä ruumiista jo elossa ollessamme.
Isäntä käännähti häntä kohti kysyvin silmin ja suu ruokaa täynnä. Suuri veitsi ja haarukka jäi pöydälle pystyyn, muistuttaen hirsipuun pylväitä.
— Mitä ihmeitä? Olisiko se mahdollista? hän kysyi.
— Oh, varsin helposti sen perille pääsee, sanoi Tess, heittäytyy vain nurmikolle jonain yönä ja katsoo jotain kirkasta tähteä, ja jos silloin kiinnittää ajatuksensa siihen, niin huomaa heti, että sielu on satojen peninkulmain päässä ruumiista, jota ei tunnu ollenkaan tarvitsevan.
Meijeristi käänsi kysyvän katseensa vaimoonsa.
— Eikös se ollut somaa, Kristiina? Arveleppa kuinka monta peninkulmaa minä olen kulkenut yöaikaan viimeisenä kolmenakymmenenä vuotena, milloin liikeasioilla, milloin tohtorissa, milloin missäkin, eikä minulla tuosta ole ollut aavistustakaan enkä ole tuntenut sieluni kohoavan tuuman vertaa paitani kauluksen yläpuolelle.
Kun Tess näin tuli yleisen huomion esineeksi, myöskin oppilaan, niin hän punastui ja sanoi välinpitämättömästi, että hän vain kuvaili niin mielessään, jonka perästä hän jatkoi syöntiään.
Mutta Clare katseli häntä yhä. Tess oli pian lopettanut syöntinsä, ja kun hän tunsi Claren häntä silmäilevän, niin hän rupesi piirtämään etusormellaan kuvioita pöytäliinalle, tuntien olonsa yhtä tukalaksi kuin kotieläin, joka huomaa joutuneensa tarkastelun alaiseksi.
— Sepä tyttö on oikea luonnonlapsi! ajatteli Clare.
Ja sitten hän oli tuntevinaan hänet, hänessä oli jotain, mikä vei hänet takaisin iloiseen menneisyyteen, jolloin suru ei hänen mieltään painanut. Hän päätti, että oli hän nähnyt hänet ennen, mutta missä, sitä ei hän tiennyt. Varmaankin hän oli tavannut hänet sattumalta jollakin jalkamatkalla, mutta ei hän huolinut tuota asiaa enempää miettiä. Tästä hetkestä hän alkoi kuitenkin asettaa Tessin toisten kauniiden maitotyttöjen edelle, kun häntä halutti katsella lähellään olevia naisia.
19.
Ylipäänsä lehmät lypsettiin siinä järjestyksessä kuin tulivat, valitsematta ja hylkimättä. Mutta muutamat lehmät mieltyvät erikoisesti johonkin lypsäjään, ovatpa niinkin itsepäisiä, etteivät ota seisoakseen alallaan kenenkään muun kuin suosikkinsa ääressä ja potkaisevat vieraan kiulun muitta mutkitta kumoon.
Mr Crick pyrki vastustamaan näitä mielenilmauksia vaihtamalla yhtenään lehmiä, koska hän muutoin jonkun lypsäjän muuttaessa olisi joutunut pikku pulaan. Mutta tyttöjen toiveet olivat toiset, sillä tuttujen lehmien lypsy kävi kuin virran juoksu.
Pian Tess, kuten toverinsakin, havaitsi, mitkä lehmät mieltyivät hänen lypsytapaansa, ja koska hän oli parina viime vuonna ollut melkein yksinomaan sisätöissä, josta hänen sormensa olivat käyneet hyvin aroiksi, niin hän olisi mielellään seurannut toisten tyttöjen tapaa. Koko tuossa sadan viiden elukan suuruisessa karjassa löytyi etenkin kahdeksan lehmää — Kyyttö, Mielikki, Vanha kaunikki, Nuor-kaunikki, Siivo, Muurikki, Ammu ja Omena — joista maito herui niin helposti, että hänen vain tarvitsi hiukan koskettaa sormillaan nisiä, vaikka ne olivatkin parissa tapauksessa kovat kuin porkkanat. Mutta meijerinhoitajan tahtoa noudattaen hän koetti tunnollisesti lypsää järestään kaikkia lehmiä, paitsi ylen jäykkämaitoisia, joista hän ei vielä kyennyt viimeistä pisaraa ottamaan.
Kohta hän kuitenkin huomasi ihmeekseen, että hänelle vähä väliä sattui lypsettäväksi nuo mielilehmänsä, kunnes hän lopulta älysi, ettei tämä ollutkaan pelkkää sattumaa. Meijerioppilas oli ollut viime aikoina mukana ajamassa lehmiä tarhaan, ja kun se tapahtui viidennen tai kuudennen kerran, niin Tess katsahti häneen seisoessaan lehmää vasten ja sanoi veitikkamaisesti:
— Mr Clare, te olette asettanut lehmät tähän järjestykseen! — Mutta samassa hän punastui ja hymyili vasten tahtoaan, niin että ylähuuli kohosi, paljastaen osan hänen valkoisia hampaitaan.
— Ei se tee mitään, tämä sanoi. Ainahan te täällä tulette niitä lypsämään.
— Niinkö luulette?Toivoisintulevani, vaan eihän sitätiedä.
Perästäpäin hän oli itselleen suutuksissaan ja ajatteli, että Clare kenties oli käsittänyt väärin hänen tarkotuksensa, koskei hän tiennyt, miksi hän tästä paikasta niin paljon piti. Hän oli puhunut niin lämpimästi juuri kuin tämän läsnäolo olisi vaikuttanut hänen toiveisiinsa. Hän oli niin pahoillaan, että lähti iltahämärässä lypsyltä päästyään puutarhaan harmittelemaan sitä, että oli ilmaissut huomanneensa hänen hienotunteisuutensa.
Oli herttainen kesäkuun ilta. Ilma oli niin kuulakka ja läpäisevä, että elottomilla kappaleilla tuntui olevan pari kolme aistia, kenties viisikin. Läheisen ja etäisen välillä ei ollut mitään eroa, ja kuuntelija tunsi kaiken, mitä näköpiirin sisäpuolella tapahtui, olevan juuri hänen vierellään. Äänettömyys tuntui pikemmin todelliselta kokonaisuudelta kuin äänen kieltämykseltä. Äkkiä sen katkaisi harpun helinä.
Tess oli kuullut näitä säveliä ennenkin makuuhuoneensa yläpuolelta. Mutta silloin ne olivat kaikuneet himmeinä, hillittyinä ja epäselvinä eivätkä olleet vaikuttaneet häneen niin kuin nyt harhaillessaan tyvenessä ilmassa aivan kuin alastomina. Totta puhuen olivat sekä soittokone että soitto jokseenkin keskinkertaisia, mutta kaikkihan on suhteellista, ja Tess seisoi siinä kuin hypnotisoitu lintu voimatta liikkua paikoiltaan. Vähitellen hän kuitenkin läheni soittajaa, pysytellen pensasaidan takana piilossa.
Puutarhan perukkaa, missä Tess nyt astuskeli, ei oltu hoidettu muutamaan vuoteen. Siellä versoi tiheässä mehevää heinää, josta irtausi joka kosketuksella tupruamalla siitinpölyä. Korkeat kukkivat rikkaruohot tuoksuivat huumaavasti — rikkaruohot, joiden punaiset, keltaiset ja purppuraiset värit loistivat yhtä komeasti kuin viljeltyjen kukkien. Hän hiipi varovaisesti kuin kissa, kastellen hameensa "käärmeen sylkeen", murskaten etanoita jalkojensa alle, tahraten kätensä limaan ja pihkaan ja saaden paljaille käsivarsilleen pistävää homesientä, joka teki hänen ihoonsa veripunaisia täpliä, vaikka se hohtikin omenapuiden rungoilla lumivalkoisena. Näin hän pääsi varsin lähelle Clarea, joka ei ollut vielä huomannut häntä.
Tess unohti sekä paikan että ajan. Hurmaus, jonka hän oli sanonut voivansa loihtia esille tähtiä katselemalla, valtasi hänet nyt hänen tahtomattaankin. Hän keinui tuon harppurämän heikoilla sävelillä, sen soinnut kulkivat hänen sielunsa läpi tuulenhenkäyksien tavoin ja nostivat kyyneleitä hänen silmiinsä. Lentelevä siitinpöly tuntui näkyväiseen muotoon pukeutuneilta säveliltä ja puutarhan kosteus tunteellisen puutarhan kyyneliltä. Yö oli jo tulossa, mutta tympeätuoksuiset villikukat hehkuivat ikäänkuin eivät saattaisi sulkeutua jännitykseltään, ja väriaallot sekaantuivat sävelaaltoihin.
Valoa kajasti vielä lännen taivaalla näkyvästä isosta pilven piirrosta; näytti ikäänkuin palanen päivää olisi sattumalta jäänyt jälelle hämyn jo muualla kietoessa tummia vaippojaan. Harpunsoittaja lopetti yksinkertaisen sävelmänsä, ja Tess seisoi äänetönnä, odottaen että hän alkaisi uuden. Mutta Clare oli väsynyt soittoon ja tullut aidan toiselle puolelle. Tess kuuli rapsetta läheltä. Hän läksi luikkimaan tiehensä kasvot palaen.
Angel näki hänen vaalean kesäpukunsa ja puhutteli häntä; Tess kuuli joka sanan, vaikka puhuja oli paljon jälempänä.
— Miksi te niin juoksette tiehenne, Tess? sanoi hän. Pelottaako teitä?
— Eikä mitä, herra Clare … ei ulkona, ei varsinkaan nyt, kun omenapuut kukkivat ja kaikki on niin vihreätä ja kaunista.
— Pelottaako teitä sisällä sitten?
— Pe-lottaa, herra Clare.
— Mikä teitä pelottaa?
— Enpä osaa oikein sanoa.
— Että maito myrtyy?
— Ei toki.
— Elämä ylipäänsä.
— Niin.
— Niin minuakin, hyvin usein. Ei tämä elämä aivan leikkiä ole, vai mitä?
— Ei ole, jos katselemme elämää oikein.
— Mutta enpä olisi odottanut teidänlaisenne nuoren tytön vielä näin ajattelevan. Mistä se johtuu?
Tess viivytti vastaustaan.
— Kertokaahan, Tess; luottakaa minuun.
Tess luuli hänen tahtovan tietää, millä tavalla hän katseli ulkoista maailmaa, ja vastasi arasti:
— Puut näyttävät uteliailta vai eivätkö? Niin ainakin minusta. Ja joki sanoo: "Miksi vaivaat minua katseillasi?" Tuntuupa siltä kuin olisi näkevinään äärettömän rivin huomispäiviä edessään, lähimmät suuria ja kirkkaita, muut pienempiä ja pienempiä, mikäli ovat kauempana, mutta kaikki näyttävät julmilta ja taipumattomilta, aivan kuin sanoisivat: "Minä tulen, pidä varasi, pidä varasi!" Muttatevoitte herättää soitollanne unelmia ja karkottaa tiehensä tuommoiset kauheat mielikuvat.
Clare hämmästyi huomatessaan, että tämä nuori nainen — jonka olennossa, vaikka hän olikin vain maitotyttö, piili omituista viehätystä, mikä kävi hänen kumppaneillensa kateeksi — kuvaili elämää niin surullisin värein. Hän lausui omalla kielellään, vain osaksi kansakoulutietojensa auttamana, tunteita, joita saattaisi sanoa kuvaaviksi ajallemme — nykyajan taudiksi. Mutta hänen ihmettelynsä väheni, kun hän ajatteli ettei se, mitä me nimitämme edistyneiksi aatteiksi, itse asiassa ole muuta kuin viimeisin tapa tarkemmin määritellä —logiaja —ismipäätteisillä sanoilla tunteita, joita miehet ja naiset ovat hämärästi tunteneet vuosisatoja sitten.
Oli kuitenkin omituista, että hänellä oli tuommoisia tunteita, vaikka oli vielä niin nuori; enemmän kuin omituista, se oli mieltäkiinnittävää ja tenhoavaa. Kun hän ei tiennyt syytä, ei hän tullut ajatelleeksi, että kokemus riippuu vaikutelman voimakkuudesta eikä pitkällisyydestä. Tessiä kohdannut ruumiillinen onnettomuus oli kypsyttänyt hänen sieluaan.
Tess puolestaan ei voinut ymmärtää, miksi pappissukuun kuuluva ja hyvän kasvatuksen saanut nuori mies, jonka sitä paitsi ei tarvinnut kärsiä mitään puutetta, piti elämää taakkana. Että hän itse oli elämään väsynyt, siinä ei ollut ihmeteltävää. Mutta kuinka oli tämä ihailtava ja runollinen nuori mies voinut laskeutua nöyryyden laaksoon, mikä oli syynä, että hän — samoin kuin hän itse oli tehnyt kolmisen vuotta takaperin — saattoi Jobin kanssa sanoa: "Minun sieluni valitsee kuoleman ennen elämääni. Minä vihaan sitä; en tahtoisi elää ainiaan."
Totta kyllä, ettei hän nyt ollut vertaistensa joukossa. Mutta hän tiesi hänen olevan täällä vain sen tähden, että hän halusi, kuten Pietari suuri opetellessaan laivanrakennusta vieraalla maalla, oppia hyödyllistä taitoa. Hän ei lypsänyt lehmiä sen vuoksi, että hänen oli pakko niitä lypsää, vaan sen vuoksi että hän halusi oppia, miten voisi tulla toimeliaaksi ja rikkaaksi meijeristiksi, maamieheksi, tilanomistajaksi ja karjanhoitajaksi. Hänestä tulisi joku ameriikkalainen tai austraalialainen Abraham, joka komentaisi kuin hallitsija karjalaumojaan ja palvelusväkeään. Mutta joskus hänestä tuntui käsittämättömältä, että niin kirjaoppinen, soitannollinen ja ajatteleva nuori mies vapaaehtoisesti oli päättänyt antautua maanviljelijäksi eikä papiksi, kuten isänsä ja veljensä.
Kun ei kumpikaan heistä tiennyt toistensa salaisuutta, niin molemmat ihmettelivät mitä näkivät toistensa tekevän ja odottivat tilaisuutta oppiakseen tuntemaan toistensa luonnetta ja vaikuttimia, yrittämättä ollenkaan saada selkoa toistensa elämäntarinasta.
Joka päivä, joka tunti tuli Clarelle tutuksi joku uusi puoli Tessin luonnetta ja Tessille joku uusi puoli Claren luonnetta. Tess koetti elää hiljaista elämää, mutta hän ei ollut ottanut lukuun omaa elinvoimaansa.
Alussa Tess piti häntä enemmän älykkäänä henkenä kuin miehenä. Semmoisena hän vertasi häntä itseensä, ja joka kerran kun huomasi välimatkan, mikä oli hänen oman kainon henkisen kantansa ja tuon toisen korkean sivistyksen välillä, masentui hän ja luuli turhaan ponnistelevansa eteenpäin päästäkseen.
Clare huomasi hänen alakuloisuutensa eräänä päivänä, kun hän sattumoisin oli kertonut hänelle paimenelämästä muinais-Kreikassa. Tess poimi kukkia hänen puhuessaan.
— Miksi te yhtäkkiä näytätte niin surulliselta? hän kysyi.
— Oh, minä vain — ajattelin itseäni, sanoi Tess surumielisesti naurahtaen ja repien irti kukan terälehtiä. Ajattelenpa että minustakin olisi voinut jotain tulla! Elämäni näyttää kuluneen ikäänkuin mahdollisuuksien puutteessa. Kun kuulen mitä te tiedätte, mitä olette lukenut, nähnyt ja ajatellut, niin tunnen, kuinka mitätön minä olen. Olen kuin Saban kuningatar poloinen raamatussa. Ei ole minussa enää henkeä.
— Mitä joutavia, älkää sitä toki murehtiko, sanoi Clare kiihkeästi. Olisin ylen iloinen, rakas Tess, jos voisin auttaa teitä opiskelemaan historiaa tai mitä hyvänsä haluaisitte oppia… Etteköhän rupeaisi historiaa lukemaan?
— Joskus minusta tuntuu, että tiedän aivan riittävästi, ettei enemmästä ole apua.
— Miksi niin?
— Mitä hyötyä oppimisesta on, kun tietää olevansa vain yksi tuhansista, kun havaitsee, että jossain vanhassa kirjassa on joku aivan minun kaltaiseni henkilö ja että minä tulen vain näyttelemään hänen osaansa, — se tekisi vain elämän surullisemmaksi. Parasta on olla muistamatta, että jonkun luonto ja menneisyys ovat olleet aivan samanlaiset kuin tuhansien muidenkin ja että tuleva elämä ja tekemiset ovat samanlaiset kuin tuhansien ja tuhansien.
— Te ette siis tosiaan halua mitään oppia?
— Haluaisinpa kyllä tietää, miksi aurinko paistaa samalla tavoin vanhurskaille kuin syntisillekin, vastasi hän hieman vapisevin äänin. Mutta eivätpä sitä kirjat kerro.
— Hyi, Tess, kuinka katkera te olette. — Mutta Clare puhui ainoastaan jonkunlaisesta velvollisuudentunnosta, sillä samanlaiset aprikoimiset eivät olleet hänelle itselleenkään vieraita menneinä aikoina. Ja kun hän katseli noita lapsellisen tuoreita huulia, niin hän ajatteli sellaisen luonnonlapsen toistaneen vain muilta kuulemiaan sanoja.
Tess poimi yhä kukkia. Clare katsoi tuokion alasluotujen silmien pitkiä ripsiä ja kulki verkalleen pois. Hetkisen Tess seisoi hänen mentyään ajatuksiinsa vaipuneena, leikkien kukilla. Mutta sitten hän heräsi unelmistaan, heitti kukat maahan kiukuissaan tekemistään "tuhmuuksista", sydämen yhä lämpimämmin tykyttäessä.
Kuinka tyhmänä hän varmaankin häntä piti! Hän tahtoi että Clare ajattelisi hyvää hänestä, ja tätä janotessaan hän alkoi miettiä, pitäisiköhän hänen kertoa hänelle asia, jota hän viime aikoina oli koettanut unohtaa, koska se oli tuottanut hänelle vain surua — että hän oli D'Urbervillein aatelissuvun jälkeläinen. Olihan se nimi tosin vain hyödytön koriste ja hänelle itselleen sen löytäminen oli tuottanut monenlaista onnettomuutta. Mutta kenties Clare, joka oli herrasmies ja tutki historiaa, rupeaisi kunnioittamaan häntä saadessaan kuulla, että nuo Kingsberen kirkon marmori- ja alabasterikuvat todellakin esittivät Tessin esi-isiä ja ettei hän ollutkaan mikään rahalla ja kunnianhimolla luotu vale-D'Urberville, kuten Trantridgen suku, vaan aivan oikeaa verta.
Mutta ennenkuin hän ilmaisi salaisuutensa, tahtoi hän varovaisesti tunnustella meijerinhoitajalta, millä tavalla se mahdollisesti vaikuttaisi mr Clareen, kysymällä kunnioittiko tämä vanhoja aatelissukuja, kun ne olivat menettäneet maansa ja mantunsa.
Meijerinhoitaja vastasi pontevasti:
— Mr Clare on tavattoman omituinen mies — aivan toista maata kuin muu perhe. Ei hän vihaa mitään niin paljon kuin vanhoja sukuja. Hän sanoo niiden kuluttaneen voimansa ennen muinoin, jonka vuoksi nyt ovat aivan kykenemättömiä. On niitä meidänkin seudulla jos kuinka monta, mutta eivät ne ole minkään arvoisia. Katsokaahan pikku Retty Priddleäkin meijerissämme, hän on Paridelle-suvun jälkeläisiä — suvun, jonka hallussa oli Wessexin kreivin nykyään omistamat maat, paljoa ennemmin kuin hänestä mitään tiedettiin. Kun mr Clare tästä kuuli, niin hän puhutteli ylen pilkallisesti tyttöä. "Ei teistä koskaan tule kunnon meijeritärtä", hän sanoi, "sukunne kunto hupeni Palestiinassa vuosisatoja sitten ja tuhat vuotta saatte potea, ennenkuin voimiinne pääsette!" Tässä eräänä päivänä tuli muuan poika työtä kyselemään ja sanoi nimensä olevan Matti. Kysyimmepä häneltä sukunimeäkin, mutta ei hänellä kuulunut semmoista olevankaan, arveli vanhempainsa olleen siksi vähän maailmassa, etteivät moista olleet ehtineet hankkia. "Tuommoista poikaapa me tarvitsemmekin", sanoi mr Clare, hypäten häntä kädestä pudistamaan. "Sinusta sitä jotain tulee." Ja niin hän antoi pojalle suuret juomarahat. — Ei se veitikka suvaitse vanhoja sukuja!