Niin moneen monituiseen vuoteen en ollut käynyt katsomassa tuota kaukana Suomen sydämmessä olevaa rakasta lapsuuden kotiani. Elämän oikukas haltijatar oli äkkiä riistänyt minut sieltä irti ja heittänyt suuren maailman tuimimpaan pyörteeseen, jossa lapsuuden ihanat päivät niin helposti unhottuvat uusien tunteiden, uusien vaikutusten ja uusien huolten ahdistaessa. Ulos maailmalle, oman onneni nojaan olin minä jo nuorena joutunut. Ja itsehän olinkin sitä aina toivonut ja tahtonut.
Kun joku tuttava oli palannut noilta kaukaisilta, mielikuvitukseni kultaamilta mailta ja kun hän sitten kertoi sieltä saamiansa uusia näköaloja, tuoreita, elvyttäviä aatteita, niin istuin minä siinä kuin satua kuunteleva lapsi, kuuntelin ja haaveksin. Ja syvällä sydämmessäni kypsyi kypsymistänsä vakaumukseksi se ajatus, että sinne täytyy minunkin kerran päästä.
En rohjennut edes ruveta miettimäänkään, millä tavalla se tapahtuisi, sillä käytännöllinen järkeni olisi piankin voinut keksiä kaikellaisia esteitä, jotka ehkä olisivat voineet tuntua voittamattomilta. Antausin vain kerrassaan tuon tunteeni valtaan ja ajattelin, että kyllä minä sinne vielä kerran pääsen — ja olin onnellinen jo pelkistä unelmistani.
Pari kertaa ennen olin elämässäni toivonut jotakin yhtä voimakkaasti, yhtä lakkaamatta; ja nämä toiveeni olivatkin toteen käyneet. Senvuoksi minusta olikin tullut johonkin määrin sokea fatalisti ja monta lohdutusta oli tämä lapsellinen uskoni minulle jo suonut. Ja koska toivoni tuonottain olivat toteutuneet, niin miksi ei siis tämäkin toteen kävisi?
Ja se toteutuikin. Jonkun ajan kuluttua pääsin minä todellakin noille avarammille maille, joille lapsesta asti olin unelmissani halunnut. Mutta juuri lähteissäni tuntui kuin olisi joku korvaani kuiskannut: tosin pääset sinä nyt toivojesi perille, mutta korvaukseksi on sinun luovuttava entisyytesi onnellisimmista hetkistä.
En sitä silloin sen enempää miettinyt, tuskinpa ehdin sitä kuulemaankaan. Tuo suuri maailma kuohuineen, pyörteineen kangasti niin houkuttelevana mielikuvituksessani, että vaikka kohtalo olisi elämäni onnen pääsylippuni hinnaksi vaatinut, niin olisin arvatenkin suostunut siihenkin empimättä.
Kiireessä heitin jäähyvästit ihanalle, rauhalliselle kotiseudulleni, istahdin hetkeksi tuonne nimikkokoivujeni alle tyynen lahdelman rannalle, mistä katseeni jo voi kantaa ulompana aaltoilevalle selälle, vilkasin vielä kerran vanhaan uimahuoneeseen ja tuttavaan venevalkamaan, syleilin vanhaa äitiäni, joka kyyneleet silmissä ja suru sydämmessä koetti näyttää urhoolliselta ja piiloittaa tunteitaan lähtöhommilla, hyväilin pari kertaa uskollista metsästyskumppaliani Toveria — ja niin läksin ypö yksin ulos avaraan maailmaan.
Siitä lienee sitten kulunut noin viisi vuotta … ajassa eteenpäin. Mutta minusta tuntui kuin olisi niitä yhtä hyvin voinut olla viisitoista. Tämän ajan kuluessa olin nimittäin nähnyt niin paljo uutta, kokenut niin paljo uutta ja muuttunut niin paljo sekä ulkonaisesti että sisällisesti, että tuo kaunis lapsuuden-koti, tuo tyyni, laineeton lahdelma, nuo humisevat rantakoivut ja huolettomat päivät tuntuivat minusta vain ihanan kauniilta unelmalta, jolle todellisuudessa ei ollut vastakohtaa löytynytkään.
Olinko se minä, joka veikeänä palleroisena tuonottain polskaroin kotilahden hiekkapohjaisella rantamalla, soutelin ja purjehdin pienellä nimikkovenheelläni, loikoilin riippumatossa ikivanhojen kotikoivujen viileässä varjossa ja haaveksin taivahan kuultavaa sinilakea katsellessani? Oliko se todellakin sama henkilö, joka nyt maailman rannan koulitsemana, elämän huolien raskauttamana ja monien toiveiden pettämänä kulki tietänsä vanhan miehen käynnillä ja nykyaikaisen epäilijän halveksiva iva suupielissänsä?
Paljo olin ainakin tällä välin oppinut, paljo viisastunut ja paljo — kadottanut. Mutta aina oli huolten ja riemujen pahimmillakin hetkillä, aina oli kaiken hetkellisen rähinän ja mellastuksen takaa jonkunlaisena satumaisena maisemana siintänyt synnyinseutuni rauhallisen runollinen luonto ja kotikoivujen hiljaisen vieno humina kaikunut korvissani kuin etäinen, sopusointuisa ja tuudittava soitto. Vuosien halki oli se säilynyt muistojeni kammiossa rauhoitettuna pyhättönä, jonne huolteni lomassa ja väsymyksen voittaessa hiivin muiden tietämättä ja ikäänkuin itseänikin ujostellen. Ja niin kuin kussakin pyhätössä on suojelusenkelinsä kuva, niin vallitsi minunkin templissä armaan äitini lempeä ja hellämielinen kuva ja hänen vieno katseensa, joka jo oli niin monta, monta kertaa minua ohjannut ja suojannut.
Mutta sitten oli taas armoton elämä raastanut minut ulos onnellisesta piilostani, ruhjonut sirpaleiksi mielikuvitukseni loihtimat ihanat kuvat ja ilkkuvalla nautinnolla repostellut hienoimpien haaveitteni ja jaloimpien tunteitteni orastavassa yrttitarhassa. Ja niin monta kertaa oli se jo tämän hävitystyönsä tehnyt, niin monta kertaa oli se viimeisenkin illusioonini murskannut, että luulin jo todellakin lapsuuteni uhrilehdon raiskatuksi ja yrttitarhani maahan tallatuksi.
Mutta niin ei laita toki sentään ollut. Tuo kaukainen ja kaunis soitto alkoi taas soida yhä vienommin ja viehkeämmin, sai mieleni lämpenemään ja sydämmeni täytti niin kumman autuuttava rauha, jota en ollut pitkiin aikoihin tuntenut. Tunsinpa kuinka rinnassani kypsymistänsä kypsyi halu päästä taas noita entisten onnellisten aikojen huolettomia temmellyspaikkoja näkemään, kuulemaan taas uudelleen kotoisten koivujen huminaa, kotoisen käkösen kukuntaa ja lepuuttamaan rasittunutta päätäni äidin suojelevassa sylissä.
Vain hetken tahdoin tuota entisyyttäni nauttia; sitten aioin jälleen virkistynein voimin elämän otteluihin ja — tappioihin. Tämä haluni se kasvoi pian tuollaiseksi valtavaksi tunteeksi, jota aina olen tottunut seuraamaan.
Minun piti siis päästä käymään kotonani. Ja niin heitin minä kesken kaikki puuhani ja pyrintöni, käänsin selkäni maailman myrskyävälle merelle — ja matkustin.
* * * * *
Oli tyyni, selkeä elokuun ilta, lauvantai-ilta, kun ilkeästi tärisevissä kyytikärryissä poikkesin valtamaantieltä tuolle tutulle ruohottuneelle haaratielle, jonka päässä jo näkyi kellertäväksi maalattu kotiportti ja vilkkui hyöteän koivukujan väliltä nuo rakkaiksi käyneet vaaleanpunaiset rakennukset ja valkean puhtoiset akkunalaudat. "Vanhan puolen" keskimmäisestä savutorvesta nousi suora ja juhlallinen savupatsas ylös siintävää taivasta kohden kuin miltäkin uhritulen alttarilta. Ja kuta lähemmäksi taloa minä ehdin, sitä enemmän vilkastuivat entiset muistoni.
Tuolta välkkyi asuntorakennuksien nurkitse, vanhojen rantakoivujen välistä kaunis, tyyni lahdelma vihertävine rantaminensa ja etäämpänä lahden suussa kohosi korkeita mäntyjä kasvava saari, jonne lapsena niin usein oli soudeltu, milloin huvitteleimaan, milloin marjoja poimimaan, milloin vesilintujen pesiä etsimään. Ja yli kellertävän, heilimöivän viljapellon siinteli hiljaisten tuulenkareiden kyntelemä aava selkä, jota niin usein oli kiitävää vauhtia purjehdittu ja jota pitkin minäkin viimeksi olin ulos maailmalle lähtenyt.
Mutta jo avaa kyytipoika narahtelevan portin, kyökkikuistin edustalla vanhan tapansa mukaan loikoileva ja nähtävästi vähäkuuloiseksi käynyt Toveri-ystäväni, se kuulee kärryjen kolinan ja juosta pöllyttelee vastaani arvokkaalla ja voimakkaalla haukunnalla. Sivallan piiskan nenällä jo ennestänsä ajosta höyryävää hevosta ja täyttä karkua porhallamme pihaan.
Ehdin kuitenkin jo syrjäsilmällä nähdä, että muutamat pienen liiterin kattolaudoista olivat romahtaneet alas, että pirttirakennus on uudelleen laudoitettu, pari kotipihan pihlajoista kuivanut pois ja yksi noista ikivanhoista rantakoivuista kadonnut — mutta samassa näenkin vanhan äitini uurtuneet, aina yhtä lempeät kasvot rappusilla ja tietämättä, miten oikeastaan tulinkaan alas ajopeleistä, syleilin jo äitiäni ja tunsin hänen hellän suudelmansa poskillani.
Minä olen siis taas kotona.
En tarvinnut kaukaista aikaa tutkiakseni vanhan kotini kaikki tutut paikat ja komerot, kaikki huoneet ja huonekalut, karjapihat, puutarhat, lempipaikkani rantakoivujen alla ja rapistuneen nimikkovenheeni uimahuoneen kupeella. Suureksi ilokseni tapasin melkein kaikki entisellään ja sepä juuri veikin minut takaisin noihin onnellisiin aikoihin tuoden rintaani omituisen sopusoinnun tunteen, jota en ollut pitkään aikaan tuntenut.
Ja kun tavallisen kotoisen kylyn jälkeen taas istuin äitini vierellä, hänen kammarinsa sohvalla, niin olinpa mielestäni vallan toinen mies kuin tuonottain tuolla ulkona suuressa maailmassa. Kaiken sieltä tuomani ulkonaisen kuoren ja pintapuolisuuden olin pessyt pois ja tuntuipa varsin viehättävältä tuudittautua jälleen … vaikkapa vain hetkeksikin siihen luuloon, että nyt ovat kaikki elämän huolet poissa, poissa kaikki synkät mietteet ja maailma hymyilee jälleen yhtä valoisana, yhtä lupaavana ja salaperäisen houkuttelevana kuin tuonottainkin … viisi vuotta sitten.
Olinhan täällä hyvässä turvassa, vartioihan rauhan hengetär onneani ja hiljaa ja kauniisti helisevä soitto vei minut muistossani taas lapsuuden ihaniin unelmiin ja orastavan nuoruuteni hurmaaviin haaveihin.
Teki mieleni jäädä tänne ainaiseksi ja uinahtaa pois koko pahasta maailmasta.
Ne muutamat päivät, jotka sain viettää kotini tyynessä satamassa, olivat sentään pian kuluneet. Ne olivat menneet noin tietämättä ja nopeaan kuin mieluinen unennäkö. Taas oli minun lähteminen täältä ulos maailmaan, jonka juuri olin ehtinyt hetken ajaksi unohtaa, taas ilmestyivät eteeni kaikki nuo ilkeät varjot ja rasittavat huolet, jotka kaukana maailmalla eivät minulle koskaan lepoa suoneet.
Mutta kuitenkin! Kuinka toisenlainen oli lähtöni nyt kuni silloin! Silloin oli kotini minulle kaiken rauhallisen levon perikuva, josta sittenkin halusin päästä, jota en lähteissäni kaivannut enkä luullut sitä ehtiväni paljo muistellakaan. Ja nyt, nyt lähdin minä syvä kaipaus mielessäni ja vakuutettuna siitä, että tämä kaunis kuva oli minua aina rauhoittavana muistona seuraava. Nyt en halunnut päästä siitä, vaan päinvastoin säilyttää koko tuon tunnesarjan jonkunlaiseksi lepoaikojen ja väsymyksen hetkien virittäväksi nautinnoksi, elonhuolteni ja synkkien mietteitteni vastapainoksi.
Taas seisoi hevonen kuistin edessä, taas puuhasi jo harmentunut äitikulta lähtövalmistuksissa ja koetti niiden avulla peitellä kyyneleitä noissa tutuissa, lempeissä silmissänsä. Ja kun sitten vihdoin jälleen istuin kärryissä ja hevonen juoksuun kiskasi, olivat minunkin silmäni niin himmeät, ett'en erottanut muuta kuin ajopelein jäljessä juoksevan, haukahtelevan Toverin, aukijääneen portin pielessä nenäliinaansa huiskuttelevan pikku siskoni ja tuolla kyökin kuistilla vanhan äitiparkani, joka kai myöskin lie jotain valkeaa jäähyvästiksi heiluttanut.
Oli jo monet virstat ajettu, ennenkuin mieleni taas selveni muun maailman vaikutuksille ja ihmeekseni tapasin itseni sanomasta kyytimiehelle, että "hyvätpä nuo näkyisivät taas rukiin oraat olevan."
"Eivätpä olisi huonotkaan, kunhan vain ei halla niitä syksymmällä panisi", vastasi kyytimies piippuansa sytytellen.
1894.
"Kas niin, nytkö se jo onkin lopussa", arvelin itsekseni laskiessani pöydälle pienehkön, vaatimattoman novellivihon, jota keinutuolissa mukavasti liekutellen olin suurella nautinnolla lukenut.
Se oli nähtävästi nuoren aloittelijan kyhäystä, sillä esitystapa oli kankeaa ja epätasaista. Ja sitä paitse oli se kirjoitettu niin naisellisen herkällä tunteellisuudella, että täytyi toisinaan melkein tahtomattansakin hymyillä. Onpahan siinä vielä yksi, joka ei häpeä tunteitansa eikä huoli niitä peitellä, kuten sovinnainen tapa vaatii. Hänellä ensistäänkin on tunteita ja sen lisäksi sangen hienoja tunteita. Ja nämä sydämmensä hienoimmat untuvaunelmat antaa hän noin avomielisesti kaikkien naurettaviksi, jättää nuoren mielensä vihanimmat oraat koko maailman tallattavaksi.
Hän uskaltaa sen tehdä, hän … näetkös!
Tai ehkäpä hän ei ymmärrä, mitä tekee, poika parka! Kirjoittaa vain, mitä tuntee ja ajattelee, sen enempää miettimättä. Ehkä hän ei edes tiedä, että tässä mitään uskallusta kysytään. Hän on vielä luonnonlapsi ja — onnellinen.
Niin eksyivät arvostelijan ajatukset harhailemaan lapsuuden kaukana häämöittäville kisailutanterllle, siirtyivät noihin viattomain huvitusten suloisiin aikoihin.
Nojatuoli unohtui nyököllensä taaksepäin ja vähitellen sammui sikarin pätkäkin kädessäni.
Olivat ne sentään onnellisia aikoja nuo, jolloin sydän vielä niin avoimesti sykähteli kaikelle kauniille ja puhtaalle maailmassa! Oikeinpa mieli kyyneleet niitä muistellessa silmiin kihoamaan. Näin väikkyivät ajatukset vallattomina omia teitään.
Äkkiä putosi sikarin tuhka syliin.
"Hyih, tuota vietävää…!"
Niin, niin, mies parka, kyllä maailman ranta vielä sinutkin koulitsee … saatpahan nähdä. Kunhan saat kumppaneiltasi ja tuttaviltasi niellä purevaa ivaa ja pilkantekoa itkemistäsi kyyneleistä ja pettävistä unelmistasi, niin eivätköhän aukea sinunkin silmäsi. Jo kovenet kuin kovenetkin, poloinen. Akkamaisuuttahan se on tunne-elämä, pelkkää lapsellisuutta vain. Ikäänkuin naiset sitten olisivat tunteellisia … ja tuntea voisivat? Harvat, verrattainpa harvat heistä edes rakkautta tuntea voivat … saati sitten muita hienomman ja kehittyneemmän sielunelämän tunteita. Kyllä se on surkeaa!
Ja unelmat — mitä ne ovat? Huonoon maineeseen joutunutta korutavaraa, joille uusaikainen nulikkakin jo nauraa hohottaa … samoin kuin nykyajan neitoset rakkauden tunnustuksille. Tekisipä mieleni käyttää tässä erästä kansanomaista lausepartta, joka ei juuri ole hienoimpia, mutta sitä purevampi se on … mutta en viitsi tuhlata sanoja selvälle asialle.
Kyllä aukeavat silmät vielä tuollakin poloiselta. Ja parasta saattaa poika tajuunsa niin pian kuin mahdollista. Parempihan se on hänelle itsellensäkin tietää, millainen aika, ihmiskunnan enemmistö ja maailma oikeastaan on. Poika raukalta säästyy sillä lailla monta katkeraa hetkeä, monta kirpeää kyyneltä!
Hm … tuollainen hellä ja tunteellinen sydän on raskain syntymälahja, minkä ikinä voi kehtonsa keijukaisilta saada. Sen pahempi huomaa sen taakan vasta mies-ikään tultuansa … ja siiloin on se useinkin — liian myöhäistä. Silloin ei auta muu kuin joko kaikkien uhalla ja pilkatessa säilyttää avomielinen sydämmensä, vetäytyä kuoreensa kuin itseänsä vaistomaisesti suojeleva simpukka … ja kärsiä … kärsiä itsensä vähitellen kuoliaaksi … vitkalleen kuin hienolla tulella poltettaessa! Taikka turvautua raakasisuisten vastustajiensa aseihin: pilkkaan ja välinpitämättömyyteen … jos viitsii pilkatakaan.
Odota, missä ne olivatkaan tulitikut?
Tikkulaatikkoa etsiessä sattuivat hänen silmänsä vanhan Voltairen älykkääseen, mutta ilkamoivaan kuvaan, jonka hän kerran oli hankkinut seinällensä merkiksi silloisesta kannastansa maailman menon suhteen.
Raapaisin tulta ja sytytin sikaarini uudelleen.
Niin, pureva ivailija, se taitaisi olla nykyajan mieleen. Tuommoinen teräväkielinen ja arkailematon repostelija, joka mistään välittämättä lyö nauruksi kaikki, unelmat, ihanteet, ihmiset, tunteet, jumalat, epäjumalat, kaikki tyyni! Kaikki on turhuutta, kaikki naurettavaa, lapsellista, tyhjää! Sellaista ne sietäisivät… Mutta sekin edellyttää jo valistunutta, sielukkaampaa yleisöä … kehittyneempiä ihmisiä…
Voisivatko edes vetää siitä sen johtopäätöksen, että tuo pirulainen tahtoo muita siihen surkeuteen, missä ei mitään pyhää ja pysyvää ole? Rahaa he vain pyytävät ja ajavat takaa … rahalle he kumartavat … ja sen edestä vakaumuksensa — myyvät! Tai onko heillä edes mitään mielipiteitä … onko heillä vakaumuksia, joita he kaupitella voisivat?
Maailman menoa ja paksunahkaisia lähimmäisiänsä tarkastaessa tekee jo mieli epäillä sitäkin. Ovatko he vain paksunahkaisia, vaan ovatko he myöskin paksupäisiä, joille on vallan sama, minne päin mennään, mitä tehdään, kunhan purjetuuleen laskea höllötellään… Se on helpompaa … on aina ollut ja on tietysti edelleenkin helpompaa.
Niin, tuuliviiri se lienee nykyajan ihanne… Aika on menettänyt kovan maaperän jalkainsa alta, siltä puuttuu ihanteellisia päämääriä, Aika? Miksi sanon aika, kun tarkoitan ihmisiä, yhteiskunnan täys-ikäisiä ja -valtaisia jäseniä, korkeampaankin sivistysluokkaan kuuluvia kansalaisia. Ja kansalaisiahan he ovat … veronsa maksavat … vaaliuurnallekin väkipakolla saadaan … elävät ja toimivat … kasvavat, lihovat ja sikiävät … mutta ovatko he yksilöitä? Onko heidän joukossansa yhtään, joka omaa erikoiset, yksilölliset, henkiset ominaisuutensa … ja joka pysyy uskollisena näille ominaisuuksillensa, luonteellensa? Onko heissä ainoatakaan luonnetta?
Tekisipä mieli epäillä muistavatko he enää tai ovatko he koskaan tulleet ajatelleeksi … vielä vähemmän tunteneet, mitä luonne merkitsee…
Nuorisoltakin alkaa jo puuttua ihanteellisia päämääriä … luonteenomaisia vakaumuksia … vapaan ja kehittyneemmän yksilön elinehtoja, joita paitse kaikki henkinen elämä on ikuisesti kapaloonsa tuomittu. Itseys on monelle jo nuoruudesta tuntematon käsite … ja pyrkiikö hän myöhemminkään kehittämään itseänsä … ja luonnettansa, Eiköhän vain ole valta, vaikutus ja raha hänen ainoa päämääränsä?
Siis eteenpäin vain, vaikka henkinen itseys ryönään ryvettyisi, vakaumukset, mielen jalous ja tunne-elämä tahraantuisi … ja vaikka parhaatkin unelmat vapaan ilman puutteessa kituisi ja kuoleutuisi. Niin, missä on henkinen ylimystö, henkinen ylimysmieli, jonka Gessler-hatulle vielä kumartaa viitsisi?
Taas pysähtyi keinutuoli. Lamppu pöydällä hyrrytti hiljaista hyrinätänsä … ja tuon tuostakin helähtelivät ulkona ajurin tiu'ut.
Historiasta tulisi meidän oppia? Mitä pitäisi meidän sieltä oppia, sillä sekin on kirjava kudos, jossa yksilöt ja luonteet hajanaista kokonaisuutta kokevat ko'ossa pitää. Ja keinujan ajatus oli taas irralleen riuhtautunut ja vauhkona kiiti se nyt muinaisten aikojen valtateitä harppaillen hurjana Intiaan, Japanin vanhoihin sivistysoloihin, Venäjän kirjallistaiteellisen maailman menneisiin vaiheisiin … hyppäsi siitä Balkanniemelle … sen omituisia oloja vatvoen … ja pysähtyi vihdoin levähtämään Kreikan tyynen ja sopusuhtaisen taidetemppelin holveikko-raunioille. Mutta sekään ei tyydyttänyt … siitä lensi se suhisevin siivin Rooman mahtavuuden aikoihin … tapaili luonnostellakseen sen kuuluisia persoonallisuuksia … kaikki vilisi kuin karusellissa sielunsilmän edessä … ja päätyi hän vihdoin miettimään nykyisen Ranskan kukkeaa kukoistusta kirjallisuuden ja taiteen alalla.
Mon dieu, Ranska se nyt muka on etukynnessä … sehän on edustavinansa uusinta, nykyaikaisinta sivistystä ja taidetta. Mokomakin Panamajuttujen ja muiden skandaalein häpäisemä maa! Siihen se rahanhimo vie, siihen se vie…!
Ei ainoatakaan luonnetta … ei mitään hengen aateluutta!
Ja meillä sitten? Kuinka on laita meillä … nuoressa, vasta keväisille kerkillensä puhjenneessa sivistyksessämme? Taaksepäin se menee sekin … yksilöitä ei enää ilmesty näköpiiriin, yksilöitä, joilla olisi tunteita, mielipiteitä ja vakaumuksia, joita he luonteen lujuudella puolustaa uskaltaisivat. Ja kirjallisuus? Jos sitä jonkin verran jo onkin, niin vaikuttaako se kehenkään, lukevatko sitä muut kuin kourallinen naurunalaisia vintiöitä? Kannattaako tässä maassa … jos edes sallittaisiinkaan — niin kannattaako meillä enää kirjoittaa luonteen vakaumuksiin perustuvia ajatuksia ja avoimia, rehellisiä tunteita? Hulluhan se on, joka unelmissa — sillä ne leimataan ehkä unelmiksi nekin — väikkyy, kun kerran voi afääriä tehdä, ansaita rahaa, rahaa, rahaa!
Ja mitä hän sillä rahallansa sitten tekee, jos se yksin arvokas päämäärä on … ja muu kaikki narrin haihatettavaa? Näkyväinen kuori on hänelle kaikki, näkymätön ydin, hengen viljelys ja kehitys korkeampaan elämään ei kuulu häneen, sillä hän tuskin siihen kykenevä onkaan. Eihän hän sellaisia pilventakaisuuksia rupea miettimään kuin ovat taiteet, kirjallisuus ja oman synnyinmaansa menneet vaiheet, sillä hän pyrkii valtaan … ja rahaan. Hulluhan se on, joka turhia miettii, kun toimia voi. Ja hullumpi vielä, joka menneiden aikojen hämäristä kätköistä viisauksia etsii ja niiden perustuksella koettaa pysyväistä pohjaa tulevaisuuden mahdollisuuksille luoda! Ja hulluin kaikista se, joka ei viskaa kynäänsä hiiteen ja rupea vaikka, — (samassa putosi sikaarinpätkä maahan hermostuneista hyppysistä) niin, vaikka sikaarikauppiaaksi taikka avaa uutta huonekalukauppaa?
* * * * *
Uhhuh, olipa se ankara purkaus! Oikeinhan tässä jälleen oli innostua kuin mikäkin narri. Ei kannattaisi, eipä tosiaankaan kannattaisi enää intoilla.
Mutta niin se on, kuu sattuu oikea hetki. Ja hetki niin, sehän se on nykyaikaisten ihmisten määrääjä; eilinen päivä hänen toimiensa tuomari … ja huominen hänen epätietoinen tulevaisuutensa. Hetken nautintoako he vain tavoittavatkin? Siihenkö he siis tyytyvät? Hetken suosiota ja mainettako he siis etsivät ja siitäkö he jo riemuitsevat?
Mutta hetkikin edellyttää jo aikaa … edellyttää ajan normaalista käsitystä … elämää ajan varmojen rajojen sisällä. Onko heillä todellakin ajankäsitystä? Jos heillä se olisi, olisi heiliä ajallisen ihmisen tunteet, mielipiteet, vakaumukset, luonne ja koko se henkinen elämä, jonka olemassa-oloa tekisi mieli epäilemään — niin autuaallisen tyytyväisiltä he näyttävät myötätuulta laskiessaan paksupäisyytensä ruorin turvissa.
Vai olenko minä väärässä? Ehkä elänkin — tietämättäni — keskellä henkisiä, virkeitä kirjallis-taiteellisia ja kaikin puolin kehittyneitä kanssa-ihmisiä, jotka avoimesti ja rehellisesti voivat puhua tunteista ja vakaumuksista, joilla on henkisiä pyyteitä ja pyrkimyksiä, osanottoa ja inhimillisyyttä ja jotka näennäisen paksunahkaisuutensa takana piiloittavat värähtelevää, yksilöllistä elämäänsä?
Mutta tämä on heissä siiloin täysvalmista, ett'ei heidän suinkaan tarvitse sitä enää täydennellä uusia kirjoja lukemalla, taide-ilmiöitä seuraamalla eikä tietojansa kartuttamalla niinkuin jotkut harvat vielä tyhmyydessänsä pitävät velvollisuutenansa. Ovathan he suorittaneet tutkintonsa, onhan korkea esivalta uskonut viran heidän hoidettavaksensa, tilaavathan he jonkun päivälehden … ja mitä lempoa heiltä vielä voidaan vaatia? Heillä on siis jo sisässänsä, jossakin piiloitetussa säilyssä se henkisen elämän määrä, joka heidät tyydyttää … ja jolla he valtion tyydyttävät… Mitä heitä liikuttaa millä kannalla maan kirjallisuus ja taide milloinkin on…? Se on siis heistä kuin maan kulttuurielämästä irrallaan oleva loiskasvi, joka juuri siedetään siinä, mutta josta ei tarvitse kenenkään välittää eikä selvää ottaa.
Vihdoin otti arvostelija tuon pienen, vaatimattoman novellivihon jälleen käteensä ja selaili sitä.
Hm … tuo nuori kirjailija on varmaankin maalainen. Miten olisivat hänen tunteensa muuten noin hellinä ja hentoina säilyneet? Miten olisivat hänen unelmansa muuten pysyneet noin herttaisen puhtaina, viattomina ja — naivina? Ja kuinka uskaltaisi hän muuten antaa itsensä tuolla tavoin alttiiksi kaikille irvihampaille ja ärsyttää sanomalehdistöä kertomalla juttuja, jotka eivät juuri imartele heitä. Vai tietääkö hän … luottaako hän siihen, ett'ei hänen sepustuksiansa kuitenkaan moni lue? Siinä voi hän ehkä ollakin oikeassa, poloinen.
Miksi ei hän ole lähettänyt joitakuita tuotteistansa julkaistavaksi, sanomalehdissä joilla ainakin on varma tilaajakuntansa, ja tällä tavoin edes koettanut valmistaa itsellensä tietä Parnasson kukkulalle? Hän nähtävästi ylenkatsoo sanomalehtiä vai olisiko ehkä niitä harvoja, jotka eivät välitä sanomalehti-arvostelijain mielipiteistä.
Mutta siitä taudista pitää hänet heti kohta parantaa. Hänelle pitää näyttää, mikä voima tällä neljännellä valtiomahdilla on … ja että sanomalehtiin voivat kirjoittaa muutkin kuin pintapuoliset päiväperhoset. Häntä on sittenkin yksinkertaisesti nolattava, ettei hetikohta nenäänsä kovin korkealle kohota … ja suorastaan allikkoon loiskahda.
Niin, tässä on arvostelijan täytettävä suoranainen velvollisuutensa. Ja velvollisuus ennen kaikkea, se on aina oikean miehen tunnussana.
Siis kynä käteen … ei tässä auta arveleminen. Palvelustyttö tuli samassa pesään tulta virittämään. Ulkona olikin nähtävästi sangen kylmä ja valittavasti narisi lumi ikkunan ohitse kiirehtijäin kenkäin alla. Tummansinisellä taivaalla vilkkuivat tähdet niin ihmeen elävinä ja pirteinä … ja iloisesti roihuili kohta lieskaava valkea kammarin uunissa… Mutta ynisevää virttänsä lauloi komea messinkikupuinen pöytälamppu keinutuolini vieressä.
Mistä alkaisin? Ei tietysti sovi heti paikalla ruveta puhumaan noista sanomalehtimiehiä koskevista jutelmista… Silloin syyttäisi jo syrjäinenkin pian, että "se koira älähtää, johon karttu koskee", Ee-i, vaan viisaasti ensin noin kautta rantain … esimerkiksi tähän tapaan:
"Meitä niinkuin kaikkia muita kotimaisen taiteen ystäviä ilahduttaa aina sanomattomasti, kun näemme kirjallisuuden vainiolle uuden ilmiön, uuden henkilön ilmestyvän. Kukapa tietää eikö juuri tuosta vielä kasva ja vartu sellainen kirjailija, jota aikamme kaipaa … ja joka aikansa herättää. Sillä itse teossa puuttuu meiltä sellaisia kynäniekkoja, jotka saattaisivat kanssaihmiset oivaltamaan ja ymmärtämään tunteita ja näihin perustuvia vakaumuksia."
"Näin toivoen käymme aina uuden kirjailijan teokseen käsiksi. Voihan olla mahdollista, että tässä saamme tehdä tuttavuutta uuden yksilön, uuden persoonan, uuden luonteen kanssa, joka väkipakolla yleisön saa hereille välinpitämättömyyden suloisesta tilasta. Mutta pettynein mielin me tavallisesti saamme viskata pois läpi lukemamme teoksen. Ihmiset eivät uskalla olla tosia itseänsä kohtaan, toisten vuoksi he laulavat vanhaa virttänsä, teeskentelevät, teeskentelevät tunteitakin, joita heillä ei oikeastaan ole tai kuvaavat he ainoastaan arkipäiväisimmät niistä. Pois nuo vanhat ja valheelliset korulauseet! Tunnustakaamme vain suoraan, ett'emme uskalla olla tosia itseämme kohtaan … maailman vuoksi .. ja että tunteemme itse teossa ovat keinotekoisia."
Ovatko ne keinotekoisia? Toisessa ovat, toisessa eivät. Ovatko tämän nuorukaisen tunteet keinotekoisia? Eivät. Ja hänestähän juuri näemme, ett'eivät sellaiset tunteet kuin hellyys ja armeliaisuus ole keinotekoisia ihmisessä. Onhan jo eläimissäkin samoja taipumuksia huomattavissa ja äitikin on hellä lapsiansa kohtaan. Ja mistäpä se tähänkin nuoreen ja viattomaan sydämmeen osuisi, jos — —. Ei, synnynnäiset täytyy hänessä nämä tunteet olla.
Taisinpa äsken tehdä ennenaikaisen päätöksen aikoessani olla ankara häntä kohtaan. Oikeastaanhan käy hän samoja teitä, joita itse olen käynyt ja joille tässä jälleen jouduin. Kulta ja valtako muka asetetaan tangon nenään kumarrettavaksi kuin ennen muinoin Gessler-voudin hattu? Eei, ihanteiksi ne eivät kelpaa, sivistyneen, kehittyneen ihmisen pyrkimyksen päämääräksi ne eivät sovellu. Meidän täytyy noudattaa Wilhelm Tellin esimerkkiä ja käydä ohi noille epäjumalille kumartamatta.
Mutta onko meissä niin paljo lujuutta ja itsekieltäymystä? Onko meissä sitä hengen ylimyksellistä miellä, joka siihen tarvitaan?
Tuosta nuoresta kirjailijasta saan minä ehkä uskollisen asetoverin tässä taistelussa, jossa kyllä voimaa ja lujuutta kysytään. Ja ehkäpä kasvaa pian ympärillemme nuorisojoukko … kasvaa kuin vapaaehtoinen liitto Rütlin nurmikentällä… Jalot asiat ovat aina ennen voineet nuorisoa innostaa … ja vaikka aikamme nuoriso onkin veltostunutta ja itsekylläisyyteen taipuvaista, niin voi se siitä tilastansa nousta ja virkistyä ja noustessansa muutkin herättää. Ihanteettomuuttansa kai se noin laiskistuu ja käy itsekylläiseksi, ett'ei sitä enää näytä innostavan muu kuin kulta ja valta.
Hiillos uunissa oli jo saanut riitteensä ja kotvan kesti odottaa ennen kuin syttyi tuleen se arvostelu, jonka olin alkanut ja pitemmittä mutkitta tuleen viskasin. Yhä vilkuttivat taivaalla virkeät tähdet ja pohjoisessa loisti lieskaava revontulten kaari niin innostavalla, väräjävällä loimolla.
Arvelematta tartuin uudelleen kynään ja kirjoitin:
"Nykyistä aikaa moititaan hengettömäksi, köyhäksi aatteista ja ihanteista, innostuksesta ja jaloudesta. Aineellisuuden apostolit ovat riistäneet meiltä henkiset vaatimukset, joista niin usein kuulemme puhuttavan vain ivalla ja pilkkanaurulla. 'Ideale krav!' Kaikkia lasten loruja niitä muka viitsitään mainitakin!"
"Taidekin alentuu usein palvelemaan tätä hengettömyyttä, alentuu kopioimiskoneeksi, jonka käyttäjälle jää vain jonkunlainen sievistelemisen oikeus. Itse taideluoman henki jää näin ollen sivuseikaksi. Tekotavasta kaikki riippuu, kyllä niinkin, virheetön tekotapa on sopusuhtaisen taideluoman elinehto ja sen paras kaunistus. Mutta aaterikkaus ja syvä tunne on tuon taiteellisen kuoren sisällys, josta käy esille yksilöllisen persoonan elävä, väräjävä kuva, joka voi meidät mukaansa temmata."
"Ihanteista ei meidän aikaiselle nuorisolle enää sallittaisi puhuakaan; ja tuskin voi kohta isänmaasta ja isänmaanrakkaudesta puhua joutumatta toisten naurunalaiseksi. Mikä meitä enää kohta muu innostaa kuin rahanhimo ja afääritoimet. Siinä meidän kauneimmat unelmamme! Ja jos puhumme tunteista, teemme sen ilkamoiden ja ikäänkuin peljäten, etteiväthän nuo mahtane pitää minua niin hulluna ja muista eroavana, että sellaista korutavaraa kuljettaisin. Jos taas joskus sattuisi niin käymään, että kyyneleet silmiimme tunkeutuisivat, niin emme tiedä mihin päin harhailevat silmämme nauraen kääntäisimme…"
Tunsin jo veren vilkkaammin jälleen juoksevan suonissani. Silmässäkin tunsin jotakin kosteaa … arkaileva, ilmestymistänsä anteeksi pyytävä vieras, joka ei pitkiin aikoihin ollut uskaltanut näillä mailla ilmestyä.
Uusien tunteiden vallassa jatkoin edelleen:
"Oikein mieltä ilahduttaa, kun tällaisena proosallisuuden, aineellisuuden ja itsekkäisyyden aikana saa käsiinsä kirjan, jonka tekijä astuu julkisuuteen henkisemmillä vaatimuksilla ja tarjoo meille nuoren ja tuoreen mielikuvituksensa utuisimmat unelmat ja sydämmensä hellimmät tunteet pelkäämättä niiden joutuvan maailmaan tallattaviksi. Sillä ivaa on hän epäilemättä monelta taholta osaksensa saapa, jos aikamme entisellänsä on eikä tavallista luonnettansa kiellä."
Mutta onko siis tällä ajalla mitään yhtenäistä luonnetta tai yhtenäisiä luonteen piirteitä? Onko millään aikakaudella ollut todellakin yleisiä luonteenomaisia ominaisuuksia? Onko mitään yhtenäistä ajateltavissa, jos kerran on voimakkaita yksilöitä ja persoonallisuuksia? Vai näidenkö voimakkaiden yksilöiden yhteispiirteet juuri muodostavat aikakauden julkisen, henkisen luonteen? Se ehkä on otaksuttavinta. Mutta tältä ajalta puuttuu juuri persoonallisuuksia. Kaikki näyttävät vain haluavan laskea myötätuuleen… Siis minkä tuulen mukaan? Kenen mukaan? Kuinka voimme päätellä mitään ajan luonteesta, jolla ei ole luonneyksilöltä? Siis ei tällä aikakaudella ole mitään todellisempaa, yhtenäistä luonnetta, vaan on se hajanainen, haparoiva, henkisesti köyhä ja vailla koossa pitävää, henkistä ydintä.
Mutta olkoon siis hengettömyys ja ihanteiden köyhyys tämän ajan yhteisenä leimana. Tähän päätökseen tultuani, sytytin jälleen tyytyväisenä paperossini palamaan ja jatkoin:
"Nähtävästi on tämä kirjailija vielä vallan nuori, kokematon ja naivi. Mutta hienon luonteensa herkimmillä tuntoelimillä on hän käsittänyt, mitä kulttuuri-ihminen nykyään kipeimmin kaipaa ja mihinpäin tulevaisuuden taiteen pitäisi tähdätä. Suuremmissa sivistysmaissa se onkin tämän pyrkimyksensä jo osoittanut. Käänne on tapahtumassa. Hengettömän taiteen valtaistuin kukistuu, ihmiset — kulttuuri-ihmiset — vaativat aatteita ja tunteita, väräjävää, todellista elämää. Tekotapa kaipasi parannusta, aseet terästystä; siinä erehdyttiin pitämään välikappaleita tarkoitusperänä. Mutta tästä erehdyksestä aletaan jo vihdoinkin ehkä herätä. Tämä nuori kirjailija on tämän uudistuksen enteitä. Sentähden olemme varustanut arvostelumme tällaisella esipuheella."
"Nyt voimme käydä tarkastelemaan teoksen eri kertomuksia ja etsiä yksityisseikolsta todisteita väitteellemme j.n.e."
Kas, nyt se oli siinä, mitä minä niin usein olin epäselvästi tuntenut ja aikonut sanoa, vaikka se mielikuvituksessa aina ryöppysi esille sellaisella vauhdilla, ettei sitä saanut selkeytymään oikein järjestetyiksi lauseiksi ja ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. Tuntui siltä kuin olisi siitä voinut kirjoittaa kokonaisia nidoksia. Ja tuskinpa olisi sittenkään saanut sanotuksi kaikkea, mitä tarkoitti ja sielussansa tunsi … niin juuri, tunsi ja pyrki sitä yhtenäiseksi, järjelläkin ymmärrettäväksi järjestelmäksi selvittämään. Mutta aina oli ollut muita kiireitä… Aika oli alati raahannut miestä mukanansa, retuuttanut puoliväkisin kaikenlaisiin kuolettaviin toimiin, joista ei ollut kylliksi päättäväisyyttä ja lujuutta irtautua. Se oli jonkunlaista puolinaisuutta, alentavaa tunnetta siitä, ettei ollut voinut vapautua entisistä sovinnaisista näkökannoista ja itsenäistyä omalle kaunotieteelliselle pohjallensa.
Nyt luulin minä ainakin toistaiseksi vapautuneeni tuosta henkisestä taluttajastani. Ja ikäänkuin painajaistani paeten — tuntui näet usein siltä kuin olisi joku väkipakolla tahtonut miestä painaa ja masentaa — tempasin äkkiä lakkini, riipasin päällystakin päälleni ja läksin käsikirjoituksen kanssa hyvillä mielin kirjapainoon.
Ulkona oli liike asettumaan päin, ilta olikin jo kulunut myöhäiseen. Kuin vihamieheensä tormasi pakkanen käsiksi mieheen, puisteli kuin ainakin väkevämpi huonompaansa ja puhalsi kuuraan turkin kauluksen, parran ja yksin silmäripsetkin. Puotien ikkunoista olivat tulet jo sammuneet ja katulyhtyjen kellertävän himmeät liekit paloivat vavisten ja arastellen. Kolkkoina ja juhlallisina kaareilivat korkeiden kivitalojen särmäkkäät ääriviivat tummansinistä taivasta vastaan ja hiljaista, unista virttänsä veisasivat kuurottuneet sähkölangat tuolla ylhäällä kattojen päällä.
Mutta ystävällisesti ja kehoittavasti vilkkuivat äärettömässä avaruudessa iloiset ja pirteät tähdet sinerväisellä pohjallansa.
1894.
Olipa kerran harvahampainen, rokonrikko ja ikäkulu vanhapiika, joka ilmoisen ikänsä oli koettanut saada itsellensä uskollista ystävää tässä matoisessa maailmassa. Mutta turhaan. Tosin oli hänen useinkin onnistunut aikakauden antamilla, ihmisten keksimillä kaunistuskeinoilla itseänsä koristella siihen määrin, että joku kokematon keltanokka mielistyi, jopa rakastuikin häneen ja vannoi heikkona hetkenä pysyvänsä hänelle uskollisena elämän loppuun saakka.
Mutta tämä turmeltumattoman hetkenlapsen vala olikin — väärä vala. Ja kuitenkin oli vanhapiika aina uudelleen ja uudelleen ollut taipuvainen ihan todella luottamaan tuollaisen innostuneen nuorukaisen ja jalohenkisen keltanokan vakuutuksiin.
Tavallinen keskustelu lähemmän tuttavuuden syntyessä oli aina ollut tähän tapaan:
— Voi hyvä Jumala, kuinka te olette viehättävä, neitiseni, ja niin intressantti ja jalo ja ylevä… Oi, jos te tietäisitte, kuinka minä teitä kaikesta sydämmestäni rakastan … lemmin … jumaloin!
— Elkää liioitelko, nuori ystäväni, te vain puhutte noin … ette te sitä todella tee … tehän ette vielä tunne minua…
— Minäkö en sitä tekisi? Minäkö en teitä tuntisi? Kuinka voitte olla niin tyly sitä kohtaan, joka koko elämänsä pyhittää teille, yksinomattani teille… Niin, elkää naurako elkääkä pudistelko päätänne noin epäilevästi… Tunteeni eivät tiedä mistään epäilyksestä … tunnen luojan luoneen minut teidän nöyrimmäksi palvelijaksenne … Juuri te olette minun ihana hengettäreni, te yksin…
— Kauniisti osaatte te puhua, rakas nuori ystäväni, osaatte vakuutella ja …. samalla tapaa ovat puhuneet muutkin teidän ijällänne … mutta…
— Mutta! Ei mitään muttaa — eikä muita. Jako tällä ijällä … minä pysyn ikäni samana … tässä suhteessa … tämä tunne on elämäni … ja kestää hautaan saakka. Oi, luottakaa vain minuun ja vannonpa kautta maan ja…
— Elkää vannoko … elkää vannoko!… Noin ovat jo useat muutkin vannoneet ja kuitenkin — pettäneet!
— Pettäneet? Roistot pettävät, vaan ei kunnian mies. Minä en tunne mitään petosta enkä vilppiä. Minäkö valani rikkoisin? Hyi teitä, tuota en olisi uskonut…
Ja niin jatkuu yhä kurttiseeraus molemmin puolin. Toisinaan laimenee hieman nuorukaisen kiihkeä into ja hän näyttää jo kylmenevän. Mutta silloin syntyy vanhassa piiassa pelko, sillä hän luulee menettävänsä tämänkin kosijan; ja sen vuoksi hän jälleen kiemailee ja veikeilee harvapuheisella salaperäisyydellänsä ja vetää puoleensa kummallisen viehkeillä ja intressanteilla silmillänsä, joista nuorukainen voi aavistaa kaikkea, mutta jotka sittenkään eivät oikeastansa ilmaise mitään.
Vaan juuri tuolla salaperäisellä silmäveikeilyllä hän nuorukaiset puoleensa vetää. Ja hän osasikin verhoutua niin ihmeellisesti … kävi aina … selkeällä päivälläkin tumma, paksu harso kasvoillansa, että jokaisen katseet häneen erityisesti kiintyivät. Muutenkin olivat hänen silmänsä kuin hunnutetut ikään.
Tämmöinen hän oli vanha neiti Totuus, jolla kyllä jo oli ollut lukemattomia ihailijoita, mutta joka oli ne kaikki menettänyt sitä myöten kuin tulleetkin olivat.
Miksi luopuivat hänestä kaikki nuoret herrat? Siinäpä juuri kysymys. Vanha piika itse valitti ihmisiä pettureiksi, kavaloiksi, valapatoiksi y.m. Mutta entiset keltanokat — myöhemmin oli heistä useista tullut punaneniä — nauroivat vaan ivallisesti tuumien, että "ei se kannata". Siinä vain ärtyi ja ärtyi kiihkosta saada selville ja omaksensa tuo salaperäinen olento, joka kuitenkin aina piti ihailijansa loitompana ja esiytyi kuin näkymättömän hunnun peittämänä. Miksi hän niin teki, kysyt sinä, Tiesi varmaankin, että jos olisi harsonsa poistanut, olisivat ihailijat säikähdyksestä avantoon juosseet. Sillä hän oli todellakin ruma ja kaamoittava, vaikka aika ja kokemus olivat hänet opettaneet salaperäisellä viehkeydellä itsensä verhomaan. Mutta sitä varten hän tarvitsikin kaiken maailman kaunistuskeinot ja kaiken maailman parhaimmat vaatturimestarit.
Ja näillä hemuillansa hän sitten kävi ja kiemaili ja ihmisten — olletikin nuorten keltanokkain — päät pyörälle saattoi.
Oikeastaan olisi pitänyt kieltää häneltä pääsy ihmisten ilmoille, mutta eihän sentään voitu tehdä sitäkään, koska täällä kerran suvaittiin tuo nuori neiti Vapaus — oikea kouho naikkonen hänkin — joka hurmasi nuoret miehet innostavilla keskusteluilla ja häikäisevällä esiytymisellänsä.
Oi, mikä kultasuu ja kaunokieli se oli, tuo samainen neiti Vapaus! Muuten olivat nämä kaksi naikkosta luonteiltansa vallan vastakkaisia. Toinen veti puoleensa salaperäisillä, toiveita herättävillä katseillansa, joita hän silmiensä syvänteistä singahutteli, toinen taas oli pelkkää avomielisyyttä ja suoruutta, puhui, puhui ja puhui … kuvaten kultamaita hallitsevansa… Ja puhuessa säihkyivät hänen intomieliset silmänsä ja kipenöivät, poskipäät punoittivat heloittaen ja pitkä tukka hulmusi tuulessa.
Ja nämä kaksi kummallista piikaista ne riivasivat nuorta väkeä saattaen toisinaan koko yhteiskunnan häiriöön ja vavistukseen. Muut nuoremmat ja hempeämmät neitoset eivät silloin merkinneet mitään eikä heistä kukaan välittänyt. Koko nuoriso, tuo parraton, nokkela pirpajoukko, juoksenteli silloin heidän jäljessänsä kuin parvi vesikauhun saaneita hukkia. Ja siinäkös vasta temmellettiin, että vanhempain miesten alkoi jo pistää vihaksi ja sormenpäitä kutkuttaa moinen mellakka.
Senkin maankulkijat, kaiken maailman nartut, jotka eivät anna rauhaa nuorelle, päättömälle väelle! Kyllä tässä täytyy tehdä totinen tora ja karkoittaa ne loitommalle siksi, että ehtii selittää pojille, mitä naisia ne nuo oikeastaan ovat… Sillä kyllä ne veitikat tunnetaan, vaikka aina uusissa puvuissa tulisivatkin ja oudoiksi tekeytyisivät.
Ja niin alkoi jahti ja nuo molemmat vaaralliset naikkoset saatiinkin taas aidan ta'a häädetyksi. Mutta siihen ne pysähtyivätkin … ja nuori väki nosti jälleen metelin vanhoja holhojiansa vastaan huutaen, että he repivät aidan alas … tahtovat sulottariensa luo jälleen, jonne heitä muka vetää vaisto ja vietti. Näiden samaisten kanssa heillä näet on niin hauskaa … ja kaunista … ja ylevää keskustella…
Kaunista! ivasivat punanenät keltanokille, kyllä se kauneus tunnetaan! Jos te kerrankaan saisitte hiukan kohottaa tuon toisen neitosen hunnun lievettä, niin näkisitte silloin poloiset, millainen kauneus sen harson takana piileksii. Uskokaa hyvällä kokeneempia miehiä … te maitoparrat!…
Mutta herrat keltanokat eivät punaneniä uskoneet silloin eivätkä ole tainneet uskoa myöhemminkään, Varsinkin oli heidän joukossansa eräs nuori räiväsuu, joka suurinta ääntä piti ja porusi. Hän muka on itsenäinen ja tietää mitä tahtoo … hän tahtoo kokea itse … ja valita mikä hänestä hyvä on… Ja hän tahtoo itse käydä kohottamassa tuon salaperäisen neiti Totuuden hunnunlievettä. Eikä hän usko muita kuin itseänsä … ja omia silmiänsä.
Tämä uhmaileva suunpieksäjä oli nuori herra Nulikka. Hänellä oli muuten ihmeellisen varma, oikein hermostuttavan varma tapa lausua mielipiteensä … ja arvostella kaikkea maan ja taivaan välillä … että se vanhempaa ihmistä oikein hävetti ja — harmitti. Kuri noille! Kuri noille! on meidän keksittävä, huusi vanha, mutta aina pirteänä ja voimiltansa nuorena säilynyt hraElonhalu. Väkisinkin vaati hän ryhdyttäväksi tehokkaampiin keinoihin mokoman kulkuttajan kurittamiseksi.
Mutta silloin tunkeusivat riidan ratkaisijoiksi ja kuritusten ehkäisijöiksi nuo rauhaa rakastavaiset, kunnioitettavat vanhukset, herrat Tietoviisas ja Kokemus, jotka säädyllisellä ja taitavalla puheella saivat aikaan kompromissin. Antakaahan nuoren herra Nulikan vain juoksennella aikansa hameväen jäljessä … kyllä hän niistä aikanaan erkanee. Ja sen hän taas tekee niin pian kuin saa nostaa hitusenkaan tuota salaperäistä, viekoittelevaa huntua neiti Totuuden kasvoilta.
Tämä ehdotus kompromissiksi hyväksyttiin.
Ja nytkös hra Nulikalle kiire tuli ja yks, kaks kieppasi hän aidan yli salaperäisen lemmittynsä luo. Ja samaa vauhtia jouduttausi sinne toinen … ja kolmas … ja koko liuta … useimmat kuitenkin tuon intoilevan kultasuisen, kaunopuheliaan houkuttelijattarensa jälkeen. Ja sellaisella melulla ja kiireellä tapahtui tämä rynnistys, että lahoneeksi ikäkuluksi käynyt raja-aita, jonka oli luultu siinä jotakin toimittavan, kaatui kuuluvalla romahduksella maahan.
Mitään kummempia seurauksia ei tällä tapauksella sentään näyttänyt olevan … toistaiseksi. Tosin olivat koti-olot hiukan muuttuneet ja toisinaan mieli tuo aidanmurros vanhempia hiukan peloittamaan, että jos sieltä nyt mieron väki alkaa lappautua ja hämmingin aikaansaa, Mutta eipä näyttänyt sekään pelko toteutuvan … ei tullut tuota eikä tätä.
Eikä viipynytkään kauvan ennenkuin nuori herra Nulikka jo palasi takaisin nolona, pettyneenä ja surumielisenä. Miksi noin alla päin, nuori ystäväni? kysyivät toiset. Nuori hra Nulikka ei ensin vastannut mitään … huokasi vain. Mutta kun toiset yhä utelivat häneltä syytä mielenmuutokseen, kertoi hän suorasukaisesti kuinka hänen oli käynyt. Rukoilemalla oli hän rukoillut neiti Totuutta nostamaan huntua kasvoiltansa … edes hiukan … pienen hitusen vain mutta neiti Totuus ei siihen suostunut. Väkivaltaisella voimakkaalla tempauksella oli hän sitten äkkiä riipaissut hunnun hänen kasvoiltansa…
Noo? … ja mitä sitten, kyselivät toiset hymyillen.
Niin, mitä näin minä poloinen? Tavattoman vanhan, ruman akan, jonka luisevat kasvot ilmoittivat kuolonjäykkää kylmyyttä ja jonka silmäkuopat ammottivat tunnotonta, pohjatonta, haudankolkkoa tyhjyyttä. Uh! oikein olin kivettyä paikalleni, minä poloinen poika, Olin nähnyt kylläkseni … en toista kertaa hänen huntuansa kohottaa tahdo.
Tuonoinen innostus ja luottamus oli hälvennyt kuin tuuleen. Nuori hra Nulikka tahtoi pois tuon hirviön läheisyydestä ja pakeni minkä kerkesi … kauvas pois … aina nuorekkaan hra Elonhalun matalampisilmäisten, avomielisempäin ja iloisten impysten pariin.
"Sanoinhan minä" ilkkuivat vanhat herrat, "sanoinhan minä jo, että herkiä pois … ei se kannata."
— Niin, mutta minäpä en herennyt, ennenkuin sen itse näin ja hyvä kuitenkin, että näin… Toista kertaa se ei minua enää houkuttele … eikä viettele.
— No, kunhan kuitenkin viisastut … se on aina pääasia, lausui itseensä tyytyväisenä hra Kokemus.
Mutta nuori herra Nulikka, joka oikeastaan ei enää nimeänsä ansainnut, ei vieläkään tyytynyt vanhain herrain ja heidän iloisten tyttäriensä seuraan. Heistä ei yhdelläkään ollut niin säihkyviä silmiä, niin voimakasta intoa ja luottamusta … eikä heistä kukaan osannut niin kauniisti puhua uusista, oudoista maista, kansoista ja oloista kuin tuo hurja, reipas, kiihkeä ja viehkeä neiti Vapaus, jonka seurustelun muistot hänessä jälleen heräsivät. Turhaan häntä taas vanhat varoittivat. Nulikalle ei ollut apua; hänen täytyi taas lähteä seikkailuretkelle hakemaan kadonnutta kumppaliansa ja ottamaan selkoa siitä, mihin tuo huima, kielevä ja uusia maailmoita lupaileva naikkonen oikeastaan oli kadonnut.
Ja sillä tiellänsä se nuori Nulikka herra edelleenkin on. On häntä nähty milloin missäkin purjehtimassa tuon levottoman, huiman ja pitkätukkaisen naisen kanssa … on nähty, vaan palannut takaisin hän ei ole.
Neiti Vapaus on hänet ainakin toistaiseksi kerrassaan hurmannut ja kahlinnut.
1891.
Olin jo kauvan ikävöinyt nähdäkseni todellista merielämää ja oikein reipasta saarelaiskansaa, joka on tottunut taistelemaan vaaroja vastaan ja pelkäämättä katsomaan kuolemaa silmiin. En tiedä, miksi aina lienen halveksinut maalaiselämän velttoa hiljaisuutta ja noiden rauhallisten, untelojen sydänmaan kylien tyytyväistä elämää. Voimakasta, vaarallista elämää olin kaivannut, sillä se on täyteläisempää ja virkistävämpää.
Tietysti on rauha ja lepo välttämätöntä tuon tuostakin, että saa ikäänkuin ko'ota taistelun touhussa repaleituneen olemuksensa, punnita kokemuksensa ja harkita elämän johtavia aatteita.
Mutta liiallinen rauha ja lepo meitä veltostuttavat ja saattavat meidät turhanpäiväisiin mietiskelyihin. Ja joutava mietiskely taas ei hyväksi ole, sillä suurimpia salaisuuksiansa ei maailma meille sittenkään ilmaise.
Pois sentähden turhat mietteet ja käykäämme ulos voimakkaaseen elämään! Purjehtikaamme tuonne keskelle kuohuvaa merta "saarehen selällisehen", missä asuu pelvoton kalastajakansa taistellen voitollista taisteluansa luonnonvoimain ja kuoleman kanssa!
Kotkan laivasillalta astuimme me, toverini ja minä, vankkaan, kaksipurjeiseen luotsiveneeseen ja käänsimme keulan kohti aavaa ulappaa, missä lakkapäiset Suomenlahden laineet tursuillen leikittelivät keskenänsä kuin kömpelöt vuoripeikot tarmokkaissa kisailuissaan.
Ja yli vaahtoisten vyöryjen kiitää loiskien ja ilkkuen keveä, tervattu pursi, jonka punaraitaista purjetta raitis merituuli tasaisesti pullistaa. Ruorissa istuu vanttera ja ahavoitunut keski-ikäinen mies, jonka karkea, punainen parta sakeana töyräänä verhoaa alaleukaa ja kaulan alustaa ja jonka pienet ja vilkkaat harmaansiniset silmät tirkistelevät virkeinä silmäkuopistansa kuin tulivirkun kärpän silmät raunion reiästä. Mutta kasvojen jänteret ja koko ulkomuoto pysyy tyynenä ankarissakin myrskyissä kuin syvän vuorilaakson pohjalla olevan mustanpuhuvan lammen pinta.
Keulan puolella istuu luotsin 14-vuotias poika, täydellinen pienoisjäljennös isästänsä: sama punaisen kellertävä tukka, leveät hartiat, leveänpuoleiset kasvot, pienet, harmaat silmät ja isän tyyni ilme ulkomuodossa hänelläkin. Hän puhelee ilmasta, tuulesta, kalastuksesta, laivakulusta ja luotsimatkoista kuin vanha mies ainakin eikä naura ääneen koskaan. Eikä hänen kanssansa tee mielikään laskemaan leikkiä niinkuin muitten mannermaan poikasten kanssa. Näyttää kuin hänen leikkinsäkin olisi vallan toista laatua.
Kysäisen sentään kerran ilkimielissäni, että "joko sinä olet tuumannut akkaa itsellesi?" Hän ei vastaa mitään; katsoo vain vähän aikaa minuun puoleksi tutkivalla, puoleksi halveksivalla silmäyksellä, mutta kun kasvoistani lienee huomannut, ett'en tyhmyydestä tuota kysynyt, veti hän leveän suunsa melkein huomaamattomaan hymyyn. Siinä kaikki.
Poltatko tupakkaa? kysyin tarjotessani hänelle paperossin. Ei hän polta tupakkaa eikä ota ryyppyäkään muulloin kuin talvi- ja syyskylmän aikana merellä oltaessa. Mutta silloin kuitenkin otat? Otan, silloin otan ja silloin ottaa isäkin. Tarjosin hänelle taas makeisia, konvehtia; jonkun hän niistä otti eikä kauvan imeksinytkään, purasihan vain pari kolme kertaa ja nielasi.
Mutta tuohan on tyyni ja hidasluontoinen kuin joku töppösten kantaja Savon sydänmailta, ajattelin itsekseni. Päätelmäni oli kuitenkin ennenaikainen; sillä kun samassa isän voimakkaan selkeä ääni komensi: "Matti, kuti kiini!" — niin jopas liikahti eri tavalla kuin me mantereen perukkalaiset.
Ja kun sitten Suursaaren kolme vuorenkukkulaa alkoi sinertää näköpiirin reunassa ja laivoja mennä viiletti ristiin rastiin uljaan ulapan selällä, niin pojan muotokin sai virkeämmän ilmeen. Puheltiin siinä laivakuluista kesällä ja syksyllä, arvailtiin minne tuo ja tämä laiva "seilasi", mitä niillä mahtoi olla lastina j.n.e.
Yhä virkeämmin puhalsi kummallisen hiukaiseva merituuli ja entistä nopeammin huhki köykäinen aluksemme yli aaltojen vahtoisten harjain. Yhä korkeammalle kohosivat Suursaaren vuorten huiput ja jopa alkoi vähitellen koko saarikin silmälle selvetä. Loistoja ja majakoita näkyi pienillä ulkoluodoilla ja kirkkaasti vilkutti Pohjoiskorkean majakkatornin lasinen seinusta ilta-auringon valossa — — —.
Tuossa lepäsi nyt edessämme mainingeista lainehtiva Suurkylän lahti kallioisten rantojen, vuori-ylänköjen ja vanhan, humisevan hongiston suojassa. Ja siistin maalaiskirkon juuressa levisi siinä itse kalastajakylä, jonka muodosti lukuisa joukko pieniä asuinrakennuksia ja kokonainen kiertomuuri ulkohuoneita kalojen ja kalastusneuvojen säilyttämisiä varten. Kiukeroiden, koukeroiden pujottelihe siinä asuntojen välistä hiekkainen kyläntie, joka mutkikkaine solinensa teki oikein labyrinttimaisen vaikutuksen. Hiljalleen ja keveästi keinuen kuin joutsen aaltosten harjalla lipui aluksemme rantalaiturin luo, missä parvi itsetietoisen näköisiä paitaressuja, joku vaimonpuoli ja tutiseva vanhus meitä vastaanotti.
Olimme siis nyt Suursaaren Suurkylässä, neljän peninkulman päässä mantereesta.
* * * * *
Noin kolmisen viikkoa olin asunut täällä "saaressa selällisessä" ja olin tämän ajan kuluessa mielestäni nähnyt ja kokenut paljokin uutta ja opettavaista. Olin oppinut tuntemaan saarelaiskansan, joka myllertäväin luonnonvoimain ympäröimänä ponnisteli tarmolla toimeentulonsa puolesta ja uskalsi käydä kamppailuun itse manalan mahtienkin kanssa, Olin oivaltanut, että paras keino velttoutta ja haluttomuutta vastaan on vaarallinen elämä. Elämän koko voima on taistelussa, olkoonpa sitten taistelu mitä laatua tahansa. Se yksin pitää meissä vilkkaina ne nesteet ja sen virityksen, jota tarvitsemme saadaksemme uskoa ja luottamusta. Luottamusta mihin? kysytte. Luottamusta juuri elämään ja itseemme, sillä kun se meissä kerran on, ei haluttomuus meissä pysyväiseksi pääse.
Miksi on ihminen ja ihmiskunta oikeastaan olemassa, mietin ennen muinoin usein itsekseni, Mistä ja mitä varten on elämä syntynyt? Nyt se selvesi: lämmöstä syntyi voima ja elämä, syntyi oman luontonsa pakosta ja itseänsä varten. Samoin on ihminen täällä itseänsä ja omaa yksilöllistä kellitystänsä varten. Mitä varten kukkii nurmella kukka, miksi kypsyy kankaalla marja? Kukkii vain kukkiakseen, kypsyy vain kypsyäkseen; luonnon voiman laista se sen tekee eikä siihen muuta selitystä ole eikä tarvitse olla.
Olin nähnyt Suomenlahden aavan ulapan raivoisana hyrskyvän ikivanhoja rantalouhikoita vastaan ja tuntenut suolaisen meriveden jäähdyttävät pisarat poskillani seisoessani tuolla sylten korkuisella rantakalliolla. Olin nähnyt kuinka nuo voimakkaat, vahtopäiset aallot ilman epäilystä ja heikkoutta ryntäsivät kärkeviä paaseja vastaan — varmaan kuolemaan.
Ja tämä, tämä juuri tuntui minusta kuin manaukselta. "Mikä olet muka sinä", kuulusti tuo lakkapää laine minulta kysyvän ylenkatseen ylpeällä hymyllä, "mikä luomakunnan herra olet olevinasi sinä, joka epäilet, horjut ja — pelkäät. Katso tänne, raukka, minä tiedän kohtaloni minä, tiedän hautani kaivetuksi tuohon rantakallion syvänteeseen — — mutta rohkeasti ja ylpeästi käyn minä loppuani kohti kuin sankari varmaan kuolemaan."
Näin kuulusti minusta merten vuolas aalto opettavan ja sen opetuksen olin mielestäni tajunnut. Mutta kuinka moni meistä tajuamillensa ja hyväksymillensä periaatteille uskollisena pysyvät?
* * * * *
En huoli antautua minkäänlaista kansatieteellistä esitystä laatimaan suursaarelaisista, heidän tavoistansa ja elämästänsä. Tavallista matkakertomusta en myöskään ole aikonut kyhätä, vaan kuvailen mieluummin palausretkeni saaresta, koska sekin oli minulle opiksi ja antoi lisätukea saarella saamilleni kokemuksille.
Lähtöni tuli sattumalta niin äkkipikaiseksi, että tuskin ehdin kapineeni ruopaista kokoon ja hyvästit jättää majataloni ystävälliselle isäntäväelle. Luotsia kutsuva laiva ilmestyi äkkiä ja odottamatta Pohjoisrivin takaa ja nopeana kuin orava riensi valantehnyt, notkea luotsimies aluksellensa, jonne minä perässä.
Ja ennenkuin ehdin oikein miettimäänkään istuin jälleen keinuvassa, köykäisessä luotsiveneessä ja viiletin täysissä purjeissa pitkin aavaa ulappaa. Tuuli oli jo kiihtynyt melkoisen ankaraksi … sitäpaitse oli se tuollainen vinha nousutuuli, niin että reipas ruorimieheni jo pelotteli minua meritaudilla.
"Mutta mehän nousemme tuonne laivaan … eikö niin?"
"Niin teemmekin, mutta laivallapa tämä tuuli juuri tuntuukin."
Tuossa tulla pursusi luotsattava laiva, pienenlainen tanskalainen kuunari … matkalla Kotkaan puutavaroita noutamaan.
"Mutta mitenkäs tällaisessa tuulessa päästään edes laivan viereen … rutistumatta?" kysäsin perämieheltäni, joka juuri alkoi kuunarin taitse kiertää toiselle sivulle.
"Mikäs kumma nyt on päästä, kun on täysi päivä eikä sentään tämän kovempi tuulikaan puhalla. Mutta kun syyspimeällä … oikeassa myrskyssä … pitää laivaan kavuta, niin… Äkkiä heitetään vain nuora laivasta … ja kun olet saanut sen vyötäistesi ympärille sidotuksi, niin vetävät laivamiehet sinut ylös kannelle kuin ahvenen … läpimärkänä tietysti!"
Vai niin, ajattelin itsekseni, enkä virkkanut mitään siihen asiaan. Eikä hän olisi ehtinytkään sen pitempiin puheisiin, sillä nyt oli hän jo täydessä touhussa: reivasi purjeet, kiinnitti laivasta heitetyn touvinnenän keularenkaaseen, keräili irtaimistonsa ja haalasi venettä lähemmäksi. Huima hyppäys vain, niin oli hän jo laivan kannella, jonne minäkin melkoisten ponnistelujen jälkeen pääsin kapuamaan.
Tuuli oli yhä kiihtynyt ja puhalsi nyt ankarasti pitkin Suomen lahtea. Laiva keinui ja huojui ja mastot humisivat ja touveissa vonkui ja vinkui kimeä-ääninen tuulispää.
Laivaväki oli nuorta, kasvavaa joukkoa, mutta rohkean näköistä ja uljasta väkeä se oli. Ainoa vanhempi mies oli kuunarin kapteeni, jonka jäykät kasvonpiirteet ja ruskeat poskipäät kertoivat kovista otteluista ja voitetuista kärsimyksistä. Jäykkyydestänsä huolimatta osasi hän sentään hymyillä varsin miellyttävästi … ja hänen miehekäs äänensä kaikui avonaista suoruutta ja ystävällisyyttä.
Teki mieleni ryhtyä puheisiin hänen kanssansa. "Eivätkö merimiehenne sairasta koskaan meritautia?" utelin häneltä ruotsin kielellä tuntiessani samalla kummallisia ellostuksia sydänalassani.
— "Kyllähän se joskus ahdistaa tottunuttakin merimiestä … eivätkä muutamat hevillä otakaan karaistuaksensa. Tuo Henrik tuolla esimerkiksi, on nyt jo ollut kolme vuotta merellä … ja kuitenkin sanoo hän yhä sitä silloin tällöin tuntevansa."
— "No, eikö sitä vastaan löydy mitään tehokasta keinoa vai —?"
— "Onhan minulla omat keinoni", nauroi kapteeni vastaani leveästi, "jos näette vain huomaan jonkun rupeavan kalpenemaan, niin mars! ylös mastoon lokkia tai suurseiliä korjailemaan."
— "Jako kipeän miehen komennatte semmoiseen vaaraan."
— "Ei auta … ja vaara karkaisee luontoa … merellä ei saa peljätä…"
— "Tietysti ei", koetin minäkin hymyillä vastaan … "mutta voipihan heikontunut, merikipeä mies helposti horjahtaa ja pudota suin päin … mereen … Ja silloin…"
— "Niin, silloin on hän auttamattomasti hukassa … me emme voi häntä enää auttaa."
— "Jako sinne jätätte miehen?"
— "Sinne hän jää …me emme voi… mutta senpä hän hyvin tietääkin ja siksi hän istuukin siellä lujassa kuin takkiainen villavaatteessa, sillä näettekös, elämä on heillekin rakas…"
— "Tietysti on se rakas, mutta jos uupumus tai kouristus tapaa, niin…"
— "Niin on hän mennyttä miestä … merellä katsokoon kukin eteensä", lisäsi hän totisesti ja päättävästi.
En voinut tuohon sanoa juuri mitään. Oikeastaanhan taitaa olla sama laita maallakin. Mutta jonkunlaisella säälillä katselin noita poikaraukkoja, jotka tuolla raakapuun nenässä jo hääräsivät reivaten purjetta hiukan pienemmäksi, kiihtyvän luulen vuoksi. Raukoilta he eivät sentään suinkaan näyttäneet kannelle taas laskeuduttuansa; päinvastoin näyttivät he katselevan lainevyöryjä ikäänkuin uhkamielellä.
— "Ei teitä taida pelottaa myrskyssäkään?" kysäsin eräältä noin 20-vuotiaalta nulikalta.
— "Tahtoihan se sentään alussa vähän … mutta mitäpä tässä pelkokaan auttaisi…"
— "Vaan eikö tee joskus kuitenkin mieli ruveta maalaiseksi…?"
Poika nauroi aika makeasti ja vastasi sitten:
— "Minä olen meren saaressa syntynytkin… Ei merimies maalaiseksi rupea…"
— "Ja miks'ei…? Onhan se rauhallisempaa ja turvallisempaa…"
— "Olkoon vain, mutta merimiespä ei rauhasta välitäkään…"
— "Vaan mistäs hän välittää…?"
— "Iloisesta elämästä ja — vapaudesta!" nauroi hän mennessään jättäen minut siihen maalaisineni ja turvallisuuksieni.
Meritauti ahdisti minua sillä matkalla kovasti ja kiitinpä onneani, kun taas tunsin kovan maaperän jalkojeni alla Kotkan laivasillalle astuessani.
Mutta saarelaisten ja merimiesten puheet ne painuivat syvälle mieleeni. Tällä matkallani se selvesi minulle, että heidän reipas ja vaaranalainen merielämänsä kasvattaa karaistuja miehiä, mutta maalaiselämä vain tällaisia raukkoja kuin — minäkin olen.
1891.
End of Project Gutenberg's Testamentti y.m. kertomuksia, by Kasimir Leino